Sarjainfo #161, 4/2013

N:O 161

7€ 4/2013

N E N RO E E P ROO Y KAT Z KRA CARRÉ RA IL LLI NUO KO A U O J IR K T BAR

26.3., 9.4., 3.4., 7.5., 14.5. keskiviikkoisin 17–19. 60/70 € SARJAKUVAILMAISU 1 & 2 Sarjakuvailmaisu on kolme lukukautta kestävä kurssi, jonka aikana on mahdollisuus keskittyä pitkäjänteisesti omaan sarjakuvatyöskentelyyn ja oman ilmaisun kehittämiseen. Sarjakuvailmaisun opettajina toimivat Suomen eturivin sarjakuvataiteilijat.

23.1.–15.5. torstaisin 17–19.

95/120 €

SARJAKUVAKESKUKSEN SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa AVOINNA ma-pe 10–18, la 12-16 info@sarjakuvakeskus.fi www.sarjakuvakeskus.fi www.facebook.com/ sarjakuvakeskus

© terhi ekebom

UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (n. kerran kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

POP-UP SARJAKUVAKESKUS MOSKOVASSA Sarjakuvakeskuksen iskuryhmä nousi yöjunan kyytiin päämääränään Moskova. Ensimmäisenä kohteena oli Venäjän valtion kirjaston nuorten aikuisten osasto, jossa sijaitsee visuaalisen taiteen ja sarjakuvan keskus. Seuraavaksi suunnattiin KoMMissia-sarjakuvafestivaalille, jossa Pop-up Sarjakuvakeskus tarjoili mm. näyttelyitä sekä työpajoja, joissa opeteltiin sarjakuvan perusteita, yhteisöllistä jatkosarjakuvan tekemistä, supersankarisarjakuvaa ja seikkailusarjakuvaa. Myös paikallisille huumeriippuvaisille pidettiin osallistava sarjakuvapaja.

Lue lisää ja katso videomatkareportaasi Moskovasta osoitteessa sarjakuvakeskus.fi/blogi.

© sakari sivonen

kuulumisia

KURSSIT KEVÄÄLLÄ 2014 Suurin osa kursseista sopii hyvin myös aloittelijoille. Huom. osa on lehden ilmestyessä jo alkanut, mutta näillekin voi vielä hakea mukaan halutessaan.

Alennetut kurssimaksut opiskelijoille, työttömille ja Suomen sarjakuvaseuran jäsenille sekä lapsille 25% sisarusalennus.

Lisätietoa ja ilmoittautumiset: sarjakuvakeskus.fi/kurssit

AIKUISILLE

DOKUMENTAARINEN SARJAKUVA Kurssilla käydään läpi dokumentaarisen sarjakuvan eri lajityyppejä esimerkkien ja harjoitusten avulla.

Tutuksi tulevat mm. omaelämäkerrallinen sarjakuva, sarjakuvareportaasi, historiallinen sarjakuva, infosarjakuva ja poliittinen pilakuva.

23.1.–10.4.14 torstaisin 17–19.

80/90€ HAVAINNOSTA PAPERILLE Kurssin tarkoitus on tutustua piirtämiseen ennakkoluulottomasti kokeilemalla piirtämistä monenlaisilla eri välineillä ja tavoilla. Pääpaino kurssissa on havainnosta piirtämisessä.

22.1.–12.3. keskiviikkoisin 17–19.

60/70 € IMPROVISAATIOKURSSI (viikonloppuintensiivi) Kurssilla käydään läpi improvisaation perusteita ja opetellaan soveltamaan sen teorioita sarjakuvien tekemisessä.

Viikonlopun aikana improvisaatioon tutustutaan kirjoitus- ja piirustustehtävien kautta.

10.–11.5., la 10–16, su 10–15. 80/90 € KOKEILEVAN SARJAKUVAN KURSSI Kurssin pääpaino on erilaisten tekniikoiden ja ideointien kokeileminen, oivaltaminen, hylkääminen ja raken-

taminen. Kurssi sopii sarjakuvista kiinnostuneille aloittelijoille, enemmänkin harrastaneelle, vaihtelua kaipaavalle tai tyhjän paperin kammosta kärsivälle.

21.1.–13.5. tiistaisin 17–19. 80/90 € Opettaja: Petri Koikkalainen KUVITUKSEN JATKOKURSSI Kurssin aikana opitaan hyödyntämään omaa luonnospäiväkirjaa ideoimisen välineenä, tehdään lisää erilaisia tekniikkakokeiluja, opitaan suunnittelemaan kiinnostavia hahmoja, harjoitellaan kuvakäsikirjoituksen tekemistä ja paneudutaan kirja-aukeaman sommitteluun.

20.1.–12.5. maanantaisin 17–19.

100/120 € LYNDA BARRY -KURSSI Kurssi perustuu amerikkalaisen sarjakuvataiteilijan Lynda Barryn kirjoitusoppaaseen What it is?. Kurssi sopii kaikenlaisille kirjoittamisesta kiinnostuneille. Kurssilla kirjoitettua ei käydä läpi julkisesti.

1.3.–29.3. perjantaisin 17–19. 50/60 € SARJAKUVAN TEKNIIKAT Sarjakuvan tekniikat -kurssilla viisi suomalaista sarjakuvataiteilijaa käy esittelemässä oman työskentelytapansa.

SARJAKUVAILMAISU 3 Edistyneemmällä kurssilla keskitytään pitkän novellimaisen sarjakuvan luomiseen. Kurssille pääsee automaattisesti käytyään kurssin Sarjakuvailmaisu 1 & 2, mutta kurssille voi myös hakea erikseen lähettämällä meille oman synopsiksen ja tarinaan liittyviä luonnoksia sekä CV:n 8.–9.2. ja 8.–9.3. (viikonloput) sekä keskiviikkoisin 19.3., 2.4., 16.4., 30.4., 14.5. ja 24.5. 17–19.

100/120 €

LAPSILLE JA NUORILLE

LASTEN JA NUORTEN ILTAPÄIVÄKURSSIT Iltapäiväkursseille voi osallistua koko kurssin ajaksi tai vaikka vain muutamalle kerralle. Kurssilla käydään läpi sarjakuvanteon vaiheet – ideointi, käsikirjoittaminen, luonnostelu, puhtaaksi piirtäminen ja tekstaus – itse tehden.

10–15-vuotiaille 21.1.–13.5. tiistaisin 17–19 8–12-vuotiaille 22.1.–14.5. keskiviikkoisin, 15–16.45.

7–12-vuotiaille 22.1.–14.5. keskiviikkoisin 17–19 75€ / 17 kertaa, 50€ / kahdeksan kertaa tai 10€ / yhden kerran KATUTAIDETYÖPAJA Katutaidetyöpajassa tutustutaan yleisesti katutaiteeseen ja populaareihin taidemuotoihin. Ikäsuositus: 10–15-vuotiaat.

21.1.–13.5. tiistaisin 15–16.45 75€ / 17 kertaa, 50€ / kahdeksan kertaa tai 10€ / yhden kerran ANIMAATIOTYÖPAJA Animaation peruskurssilla opitaan liikkuvan kuvan perusperiaatteet ja käydään läpi animaation kaikki vaiheet: ideointi, käsikirjoitus ja toteutus. Ikäsuositus: 7–12-vuotiaat.

23.1–15.5. torstaisin 17–19 75€ / 17 kertaa, 50€ / kahdeksan kertaa tai 10€ / yhden kerran

sisällys Georgen enskelit

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 2 Kansi: Roope Eronen Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2013 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2014) ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi

Pääkirjoitus 4 Uutisruutu 5

8

© george herriman © lilli carré

Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

28

Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa.

Avustajat: Keijo Ahlqvist, Virpi Alanen, Laura Arola, Salla Brunou, Antti Hintsa, Ville Hänninen, Kaltsu Kallio, Matleena Kantola, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Katariina Katla, Timo Kokkila, Verna Kuutti, Joonas Lehtimäki, Hannele Richert, Timo Ronkainen, Vesa Saarinen, Ville Salervo, Sakari Sivonen, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Miia Vistilä.

18

14

Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset 20 e.

Kaikki ilmoitukset sisältävät 100 000 näyttökertaa valitussa verkkomediassa.

© tom dorkin

Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100.

Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

© jouko nuora

Kysy! 13 Vieraskynä 17 Sarjakuvan tyyppikirjoitus 20 kari korhonen 22 Ajan vangit 26 Pidot Sabassa 30 Keräilijän tunnustuksia 32

23

© roope eronen

Casterman – Tintistä Perkerokseen 34 Arviot 36 Pienet lehdet 44 Vinjetisti & Luonnoskirja 46 Dear Kaltsu 47 sarjainfo 4/2013 3

pääkirjoitus

i

äk

im

t eh

l as

©

n oo

j

Suurta, pientä ja paikallista Viime numeron pääkirjoitus käsitteli ajatuksiani sarjakuviin liitetyistä imperialistisista ja nationalistisista leimoista. Tässä numerossa keskustelu sarjakuvan merkityksestä kansalliselle identiteetille jatkuu Vieraskynäkolumnissa. Monikielisyystutkija Laura Arola kirjoittaa saamenkielisen populaarikulttuurin merkityksestä kielen puhujille, etenkin lapsille ja nuorille.

Internetin myötä sarjakuvan ”viralliseksi kieleksi” on entistä enemmän vakiintunut englanti. Monet suomalaisetkin nuoren polven sarjakuvapiirtäjät tekevät nettisarjakuvansa suoraan englanniksi suurelle yleisölle.

Yhteinen kieli ja levityskanava mahdollistavat myös ylikansallisia yhteisprojekteja.

Tässä lehdessä esitellään myös eräs tyypillinen internetajan sarjakuvaprojekti, joukkoistettu Bartkira, eli klassikkosarjakuva Akira piirrettynä uusiksi Simpsonien hahmoilla.

Bartkira on monella tavalla ajalle tyypillinen ilmiö: sitä tekevät lukuisat ihmiset eri puolilta maailmaa, se on täysin voittoa tavoittelematon projekti, se perustuu tunnettuun populaarikulttuuriin eikä koko projektissa ole 4 sarjainfo 4/2013

oikeastaan muuta järkeä kuin tekemisen ja jakamisen ilo.

Toisaalla on suuri maailma ja yhteinen kieli, toisaalla taas pienet ympyrät ja paikallistason toimijat. Keskustelusarja Pidot Sabassa päätyy viimeisessä osassaan Tampereen Plevnaan, jossa pohditaan, onko sarjakuvaelämää Helsingin ulkopuolella.

Helsingin sarjakuvaklubi-illassa kavereita moikkaillessa ei aina tule mieleen, että suomalaisen sarjakuvan käymättömät korpimaat eivät sijaitse tiettömien taipaleiden päässä vaan yllättävänkin lähellä. Pop up -sarjakuvakeskukset ja kurssitoiminta ovat helppoja ja tehokkaita tapoja levittää sarjakuvatietoutta, mutta muutakin tarvitaan.

Olisiko Suomen sarjakuvaseuran aika aloittaa julkaisutoiminta maassamme puhutuilla vähemmistökielillä? Pohjoissaamen lisäksi sarjakuvaa voisi julkaista esimerkiksi somaliksi tai kurdiksi. Tai miksei vaikka karjalaksi ja aloittaa lähetystyö itärajan taakse. Lukijajoukot eivät ehkä olisi suuren suuria, mutta toivottavasti sitäkin innokkaampia.

Reetta Laitinen

uutisruutu

© sakari sivonen

© joanna kokkila

Hänninen ja Kokkila johtoon

K

aksi tärkeintä kotimaista sarjakuvayhdistystä, Suomen sarjakuvaseura ry ja ammattilaisten Sarjakuvantekijät ry saivat syyskokouksissaan uudet puheenjohtajat vuodelle 2014.

Suomen sarjakuvaseura on alan kattojärjestö, joka julkaisee myös käsissäsi olevaa lehteä. Viime vuosina seuran toiminta on laajentunut merkittävästi moneen suuntaan ja samalla sarjakuva on samalla saanut kulttuurinalana yhä enemmän tunnustusta, ja myös julkista rahoitusta. Näiden asioiden ajaminen onkin ollut seuran ydintehtävänä sen perustamisesta vuonna 1971 asti, ja työ jatkuu.

Sarjakuvaseuran pitkäaikainen aktiivi, toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen (s. 1976) tulee toimittamaan puheenjohtajan virkaa Otto Sinisalon kauden jälkeen. Hänninen on aiemmin toiminut lyhyesti puheenjohtajana (1999) sekä Sarjainfon päätoimittajana (1999–2003). Millä mielin hän astuu nyt tehtäväänsä?

– Tuntuu kuin olisin tullut takaisin kotiin. Tämä kuulostaa naistenlehtilauseelta, mutta olen saanut näiltä ihmisiltä ja koko alalta paljon enemmän kuin olen kyennyt antamaan, Hänninen sanoo.

– Haluan vaikuttaa siihen, miten järjestö saisi pysyvämmin rahoitusta ja millaisia hankkeita tulee jatkossa. Sarjakuvaseuran toiminta on kasvanut voimakkaasti viime vuosina, minkä ansiosta meillä on palkollista työvoimaakin. Se perustuu kuitenkin han-

kerahoitukseen. Rahoitus ei ole riittävän vakaalla pohjalla.

Hänninen näkee suomalaisen sarjakuvan nykytilanteessa sekä hyviä puolia että epäkohtia.

– Hyvää on se, että meillä työskentelee nyt samanaikaisesti monta ammattimaista sarjakuvantekijäsukupolvea. 1980-luvulla vuosittain ilmestyneet sarjakuva-albumit pystyi laskemaan kahden käden sormilla, nykyään niitä ilmestyy satakunta.

Myös sarjakuva-alan tekijöiden vaihtuvuus on laskenut, kun alan kannattavuus on parantunut.

Haasteita puolestaan ovat esimerkiksi kirjastojen sarjakuvaostojen pienentyminen. [Artikkeli aiheesta julkaistiin Sarjainfossa 03/2013.] Myös pienillä sarjakuvakustantajilla on vaikeaa, ja kirjojen levittäminen on hankalaa.

Hänninen haluaa työssään muistuttaa myös sarjakuvien yhteiskunnallisesta moniulotteisuudesta.

– Sarjakuva on muutakin kuin ylevää taidetta.

Sen avulla voi esittää tärkeitä kysymyksiä, ja sarjakuvia voi hyödyntää esimerkiksi vanhus-, vammais- tai kehitysmaatyössä. Tällaisten mahdollisuuksien käyttöä pitää tutkia entistä enemmän.

Peräsmiehen pojan isä Sarjakuvantekijät ry on vuonna 1995 sarjakuvaseuran toiminnasta omaksi järjestökseen irrottautunut tekijöiden etujärjestö. Puheenjohtajan virkaan astuu Harri “Wallu” Vaalion jälkeen parhaiten Peräsmiesja Peräsmiehen poika -sarjojen piirtäjänä tunnettu

alan monitoimija Timo Kokkila (s. 1961). Kokkila on ollut aktiivinen myös Seinäjoen ja Tampereen sarjakuvaseurojen toiminnassa 1980-luvulta lähtien sekä toiminut mm. Kannus-lehden päätoimittajana ja Tampere Kuplii -tapahtuman taustavoimissa.

–Sarjakuvantekijät ry:n tilanne on minusta tällä hetkellä melko hyvä. Jäseniä on noin 130, joka on varsin kattava otos pienestä ammattikunnasta. Yhdistyksen voimavarat ovat kuitenkin melko pienet, joten mahdottomia ei voi odottaa. Jatkossa täytyy kiinnittää huomiota erityisesti tiedotukseen, ja haasteita riittää niin apurahaneuvotteluissa kuin tekijänoikeusasioissakin, arvioi Kokkila.

Ammattijärjestönä toimimisen lisäksi yhdistys mm. kanavoi Kopiosto-apurahoja sarjakuvantekijöille.

–Ilman omaa järjestöä nekin summat valuisivat suurimmaksi osaksi muihin taskuihin. Tekijänoikeudet taas ovat oikeastaan sarjakuvantekijän ainoa kauppatavara, ja myös Sarjakuvantekijät ry:n erityinen mielenkiinnon kohde nyt ja tulevaisuudessa.

–Puheenjohtajan pestini on toki vasta aivan alussa, joten luultavasti en osaa vielä edes kuvitella kaikkia eteen tulevia asioita. Ehkä onneksi.

Kopiosto-rahoista jaettavat Pätkä-apurahat ovat haettavissa 31.1.2014 asti, ja niitä voivat hakea muutkin kuin yhdistyksen jäsenet. www.sarjakuvaseura.fi www.sarjakuvantekijat.fi

sarjainfo 4/2013 5

uutisruutu

Jättilahjoitus Kemin sarjakuvakeskukselle Kemin sarjakuvakeskus sai jouluna edesmenneen oululaisen arkkitehdin ja sarjakuvaharrastajan Arto Lempiäisen kuolinpesästä jääneen hyvätasoisen 2000 niteen sarjakuvakokoelman. Kansainvälisten ja kotimaisten tekijöiden tuotantoa sisältävä erä tulee osaksi keskuksen aiemmin n. 10 000 albumia sisältänyttä kokoelmaa.

Kemin sarjakuvakeskus etsii uusia tiloja toiminnalleen, kuten näyttelyille.

Tämänhetkiset tilat ovat enimmäkseen varastokäytössä.

Ouluun oma sarjakuvakeskus Oulun sarjakuvaseura ry on toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa ja avannut sarjakuvakeskuksen Oulun keskustaan, Kulttuuritalo Valveen tiloihin (Hallituskatu 7). Hankkeen puuhamiehenä on toiminut mm. Oulun sarjakuvaseuran puheenjohtaja Harri Filppa.

Keskuksen avajaiset pidettiin 11.1.14. Samalla paikatti avattiin Sarjakuvagalleria!:ksi nimetty näyttelytila sekä Kuun kotimaisia Oulun seudulta -näyttely, joka esittelee Ilta-Sanomien kotimaisia strippejä vuosien varrelta.

Oulun sarjakuvakeskuksella tulee olemaan jatkossa kurssi- ja näyttelytoimintaa, lukukirjasto, paikallisia pienlehtiä ja sarjakuvan tietopalvelu. Paikka on avoin kävijöille Valveen aukioloaikojen mukaan. Vuonna 1980 perustettu Oulun sarjakuvaseura julkaisee Ruutukaava-verkkolehteä ja järjestää muun muassa Oulun sarjakuvafestivaalia. Suomen sarjakuvaseura ja Sarjakuvakeskus ovat tukeneet hanketta muun muassa järjestämällä paikalle Pop-up Sarjakuvakeskus -tapahtuman lokakuussa 2013. www.oulucomics.com/keskus

Apurahoja Koneelta Koneen rahasto myönsi joulukuussa taiteilija-apurahoja useille sarjakuvapiirtäjille.

Tukea saivat Matti Hagelberg (27 600 €), Mika Lietzén (9 200 €), Viivi Rintanen (6 900 €) ja Marko Turunen (27 600 €).

6 sarjainfo 4/2013

Perkeros rääkyy ranskaksi ja englanniksi JP Ahosen ja KP Alareen metallibändin taipaleesta kertova albumi Perkeros (2013) on saanut merkittävät julkaisusopimukset sekä Ranskan että Yhdysvaltojen markkinoille. Ranskassa kirjan julkaisee vuonna 1780 perustettu, mm. Tinttiä ja Corto Malteseä julkaissut suuri kustantamo Casterman. Sopimukseen kuuluu myös jatko-osa.

Yhdysvalloissa julkaisusta vastaa taidekirjoista tunnettu Abrams, joten tiedossa on sarjakuvakauppojen lisäksi kirjakauppalevitystä.

© jp ahonen

Sankarikääntäjä poistui saapaskukkulalle Miten italialaisten kehittelemät amerikkalaiset villin lännen hahmot saadaan puhumaan uskottavasti suomea? Tämän tiesi pitkän linjan kääntäjätyöläinen Renne Nikupaavola, joka kuoli lokakuun lopussa.

Vuonna 1936 syntyneen Nikupaavolan kielitaidon perustana olivat oppikoulun pitkä saksa, lukion lyhyt englanti ja ruotsi. Lukion jälkeen hän opiskeli yliopistossa historiaa, saksaa ja kielitiedettä. Luvut jäivät kuitenkin lyhyeen, kun kääntäminen ja tienestit kiinnostivat enemmän.

Nikupaavola kehitti tyyliään 1960-luvulta alkaen, kääntäen ja toimittaen, tarvittaessa kuvittaenkin artikkeleita eri julkaisuihin. Kioskipokkarit sekä sarjakuvalehdet olivat voimissaan 1960–70-lukujen vaihteessa. Nikupaavolaa viehätti eritoten lännenfiktio, mutta hän käänsi tarvittaessa kaikkea viihteestä vakavaan kirjallisuuteen.

Niin ikään sarjakuvan lajityypit olivat hänelle tuttuja. Muun muassa Ken Parker, Tomahawk, James Bond ja Aku Ankan taskukirjatkin kuuluivat repertuaariin.

Parhaiten Nikupaavola tunnetaan Tex Willer -kääntäjänä. Hahmon edelleen suuri suosio perustuu vankasti Nikupaavolan kielelliseen tyylitajuun ja repliikkien klangiin.

Lähes 50 vuoden aikana suomeksi ilmestyi satoja Nikupaavolan suomentamia teoksia, joista viimeiseksi jäi Tex Willer -suuralbumi Uudisraivaajat (2013).

Sarjakuvan ruudunavaus Suomalainen sarjakuvatutkija Karin Kukkonen väitteli sarjakuvan tarinankerronnan keinoista Tampereen yliopistolle vuonna 2010. Väitöskirja oli nimeltään Storytelling Beyond Postmodernism: Fables and the Fairy Tale.

Nyt Kukkonen on julkaissut uuden teoksen. Amerikkalaiselle Wiley-kustantamolle kirjoitettu Studying Comics And Graphic Novels käsittelee sarjakuvia etenkin narratologisen, tarinankerrontaopillisen viitekehyksen läpi. Hän esittelee muun muassa sarjakuvalle ominaisia kerrontatapoja ja omaelämäkerrallisen sarjakuvan lajityypillisiä piirteitä.

© giovanni ticci

© kemin sarjakuvakeskus

Sarjainfo

kotiisi

!!!!!!!!

Sarjainfon saat

kätevimmin

kotiisi

liittymällä S a r j a k u va s e u r a n

jäseneksi

nettisivujemme

kautta

w w w. s a r ja k u va s e u r a . f i

tai maksamalla j ä s e n m a ks u n

tilille 80001 5-3 51649.

Kirjoita v i e s t i k e n t tä ä n nimesi, osoitteesi ja s y n t y m äv u ot e s i .

20 €

alle 18 vuotias

18 vuotta tai enemmän 25 €

Hoi , sarjaku vantekijä tai pienku stanta ja!

Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään.

Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa.

Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

sarjainfo 4/2013 7

© king features syndicates

Krazy Katin sunnuntaijaksot ilmestyivät väreissä sarjan viimeisinä ilmestymisvuosina.

Konstaapeli Puppin ja Ignazin ikuinen loukkuleikki jatkui ennallaan.

Georgen enskelit Hiiri, tiili ja kissa: satavuotias kolmiodraama ei lakastu.

H

arvassa ovat nykyään sarjakuvat, joita lukevat niin presidentit kuin hipsteritkin. Vielä harvemmassa ovat sarjat, joista voi varmuudella sanoa että ne saavuttavat uusia ihailijoita vielä sata vuotta alkamisensa jälkeenkin.

Krazy Kat on sarjakuva, jota sen ilmestymisaikana lukivat mm. James Joyce, Ernest Hemingway, Pablo Picasso, Frank Capra ja presidentti Woodrow Wilson.

Myöhemmin katti Krazyn, hullun hiiri Ignatzin ja virkaintoisen konstaapeli Puppin kolmiodraama on inspiroinut varsinkin sarjakuvapiirtäjiä, kuten Bill Wattersonia, Patrick McDonnellia ja Hunt Emersonia.

– Ryhdyin sarjakuvapiirtäjäksi vasta parikymppisenä, eikä minulla ollut silloin mitään tietoa sarjakuvien historiasta. Kun näin ensimmäiset Underground-sarjat ja yrittelin piirtää omia versioitani niistä,

8 sarjainfo 4/2013

aloin samalla tutkia myös sarjakuvien maailmaa yleensä. Löysin George Perryn ja Alan Aldridgen kirjan The Penguin Book of Comics (1969). Kyseessä oli ensimmäinen brittiläinen yleishistoriikki sarjakuvista, ja teokseen sisältyi näytteitä George Herrimanin Krazy Katista. Hämmästyin ja innostuin Krazysta – se ei muistuttanut mitään aiemmin tuntemaani sarjakuvaa. Se oli mystinen ja hauska, runollinen ja leikkisä. Herriman sommitteli sivunsa eurooppalaisten maalausten tyyliin.

Tarinoissa oli mykkäkomediaa, Samuel Beckettin, Alfred Jarryn, Paul Kleen sekä Ohukaisen ja Paksukaisen tyylistä teatteriilmaisua. Krazyyn liittyi romanttinen alakulo johon ihastuin, Emerson hehkuttaa.

– Kuuluisa kustantamo, The Real Free Press of Amsterdam julkaisi sarjan Krazy Kat -kokoelmia erinomaisen Joost Swarten taittamina. Ne ruokkivat ihailuani Herrimania kohtaan. Yritin tuoda hänen ”ilmettään” omiin comixeihini, hyödyn-

tää hänen ruutujensa jatkuvasti muovautuvia taustoja ja vaeltelevia ei-juonenkulkuja. Karkeat yritelmäni ovat tuskallisen selkeitä silmiinpistoja nyt, mutta ilmestymisaikanaan (1970-luvun alussa) ne olivat varsin omalaatuisia ja auttoivat keräämään huomiota varhaisia sarjojani kohtaan.

▼

Teksti vesa kataisto

Kohtuuden ystävänä tunnetun Herrimanin hahmot olivat tekijäänsä alttiimpia tajunnanlaajentimille.

© king features syndicates

Krazyn maailmassa kaikki on mahdollista ja äärimmäisen surrealistista.

Herriman käsitteli sarjakuvassaan aiheita maasta taivaaseen krazymaisella tavalla, myös politiikkaa. sarjainfo 4/2013 9

George Joseph Herriman syntyi New Orleansissa 22.8.1880. Herrimanien kreoliperhe muutti Los Angelesiin muutamaa vuotta myöhemmin välttääkseen rasististen Jim Crowlakien pahimpia vaikutuksia. Rasismilakien uskotaan vaikuttaneen Herrimanin luonteeseen siten, että George ylläpiti varsin matalaa ja vaatimatonta profiilia koko elämänsä ajan.

Hänen äänensä kuului musteen ja paperin välityksellä. Herriman sai ensimmäisen piirroksensa julki Los Angeles Heraldissa 1897, ja pääsi lehden kaivertaja-assistentiksi. Tuolloin sanomalehtien kuvat olivat piirroksia, jotka kaiverrettiin peilikuvina painolaatoille. Herriman piirsi kaikkea mahdollista, myös varhaisia versioita strippimuotoisesta sarjakuvailmaisusta.

Ura pääsi toden teolla käyntiin Herrimanin muutettua New Yorkiin 1900, jossa hän piirsi ja maalasi niin pilakuvia kuin tivolikylttejäkin, mutta lisäksi sarjakuvia, joita alan edelläkävijä, McCluren syndikaatti levitti.

Nimikkeitä riitti, vuosien 1901–1910 aikana Herriman loi ainakin kahdeksan erilaista sarjaa ennen The Dingbat Familya. Tuohon aikaan sarjakuvantekijöille annettiin käyttöön käytännössä kokonainen sanomalehden sivu, eikä mitään virallisia sääntöjä esimerkiksi taiton suhteen ollut.

Niinpä monet, kuten Polly and her Palsin tekijä Cliff Sterrett ja Kippari-Kallen luoja E. C. Segar piirsivät pääsarjan oheen toista strippiä. Tämä tapa johti myös Krazy Katin syntymiseen. Krazy ja Ignatz aloittivat ikuisen piirileikkinsä sarjan alakulman tilantäytteenä, kun Dingbatit muuttuivat The Family Upstairiksi. Perheen ”lemmikit” saivat oman strippinsä 28.10.1913 ja alkuperäinen pääsarja sai lopullisesti kadota kolme vuotta myöhemmin.

Krazyn, Ignatzin ja Puppin myytillisten tarinoiden näyttämö on autiomaamaisema, Herrimanin mielikuva Coconinon piirikunnasta Arizonassa. Krazyn maailmassa kaikki on mahdollista ja äärimmäisen surrealistista, useita eri kieliä, murteita ja slangia yhdistävää tekstiä myöten.

© wikipedia

Kreolista tuli kalifornialainen

Herriman esiintyi lähes kaikissa kuvissa hattu päässä, mukaan lukien hänen itsensä piirtämät omakuvat.

Herrimanin mukaan sarja kasvoi vapaasti ”oman tahtonsa” mukaan. Ratkaiseva hetki oli nähty jo sarjan alkuvaiheessa, kun Krazy antaa suukon nukkuvalle Ignatzille. Herättyään Ignatz muistaa enkelin suudelleen häntä unessa. Siitä eteenpäin joka kerta kun hiiri paiskaa kissaa tiilellä, on Krazy onnellinen kun rakas, oma ”li’l aingil” osoittaa hänelle huomiotaan.

Krazyn sukupuoli herätti jo varhain huomiota, koska hahmosta käytetään sekä he että she-muotoa. Herriman itse vastasi ajatelleensa Krazya ensin naispuolisena, mutta sarjan edetessä päätti, että kyseessä on enemmänkin henkiolento, pikku menninkäinen, jonka sukupuolella ei ole mitään merkitystä.

Ignatzin ja Krazyn lisäksi sarjassa esiintyvät hahmot ovat mukaelmia Herrimanin aiempien sarjakuvien tyypeistä. Konstaapeli Pupp rakastaa kissaa ja vihaa hiirtä, sulkien tämän tyrmään aina kun voi. Tiilitehtailija Kolin Kelly tekee bisnestä hiiren pakkomielteellä. Rouva Kvakk Vakk juoruilee kaikille 10 sarjainfo 4/2013

© king features syndicates

Jokainen tiili on kuin hyväily

Yläkerran perhe muutti viimein pois, ja Dingbatit saivat oman sarjansa, kunnes sivun alareunan asukit Krazy ja Ignatz pääsivät niskan päälle.

kaikesta, Joe Haikara toimittaa nyytissä vauvoja ja sarjan toinen rouva, leski Marihuana Pelona, vinkkaa nimellään Krazyn kreisin maailman virikkeisiin. Kohtuuden ystävänä tunnetun Herrimanin hahmot olivat tekijäänsä alttiimpia tajunnanlaajentimille. Tästä näkökulmasta voi lukea tarkemmin kirjasta Tiger Tea (Yoe Books 2010) johon on koottu harvinainen, pitkä Krazy-tarina nimikkokatin seikkailusta ”katnipin” parissa.

Krazy Kat on päätynyt usein myös animaatiomuotoon, vaihtelevin tuloksin. Osa

animaatioversioista säilytti sarjan hengen hyvin uskollisesti, mutta yleensä mentiin perinteisen törmäilykomiikan puolelle.

Samaan aikaan sarja itse kehittyi slapstickista kohti lyriikkaa. Joka tapauksessa Krazy ja Ignatz ovat elokuvahistorian ensimmäinen tunnettu kissa ja hiiri -pari, jonka debyytti nähtiin valkokankaalla jo 1916.

Aikansa mediakeisari William Randolph Hearst arvosti Herrimanin taiteellisia visioita ja piti Krazy Katin King Features Syndicatensa listoilla, vaikka sarjaa julkaisi © king features syndicates

”Sarjassa on hemmetin monta erilaista kielen… sävellajia.”

Kaunopuheinen konstaapeli Pupp lausuu retorisia manauksia niiden ylle, jotka ovat loukanneet hänen rakasta Krazyaan.

parhaimmillaankin alle sata lehteä, loppuvaiheessa enää 50. Hearst lopetti sarjan 1944 kuultuaan Herrimanin kuolleen.

Hän päätti olla antamatta sarjaa toisten tekijöiden käsiin kunnioittavista sekä varmasti myös taloudellisista syistä. Tuskin kukaan olisi kyennyt jatkamaan sarjaa uskottavasti.

Hunt Emersonin Underground-sarjakuvaa vuodelta 1973. Herrimanin vaikutus näkyy selvästi.

Suomeen Coconinon piirikuntalaiset saapuivat vasta 1960-luvun lopulla. Tuolloin sarjakuva alkoi saavuttaa vakavampaa asemaa maailmalla, jolloin myös Herrimanin työt löydettiin sekä arvotettiin uudelleen. Heikki Kaukoranta kohtasi Krazy Katin vuonna 1967 tehdessään pohjatutkimusta yliopistollisia opinnäytetöitään varten.

Herrimanin sarja vakuutti kertaheitolla.

Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat-teoksessa (Otava 1972) Krazya hehkutetaan kunnolla: ”Julkisten sarjakuvien ainutlaatuisin luoma.” ”Salamyhkäisesti kukkaan puhjennut lootus.” ”Krazy Kat on se sarjakuva, joka on esiteltävä taiteentuntijalle ja kaunosielulle keskusteltaessa niinkin viisaasta asiasta kuin sarjakuvasta taiteena. Jos joku joutuu puolustelemaan sarjakuvan asemaa estetiikan proseminaarissa, julkisella areenalla tai yksityisessä seurassa, hän voi aina vetää Herrimanin hihastaan ja sanoa: kas tässä taidetta.”

Ylistyksestä huolimatta kesti vielä vuoteen 1982 asti, ennen kuin Krazy Katia nähtiin suomenkielisessä asussa, Sarjakuvan maailmat -antologiassa. Herrimanin sarja eteni ensin alkukielisenä Ylioppilaslehteen, jatkuen pian Heikki ja Soile Kaukorannan kääntämänä.

Mutta miten sovittaa – pelkkä kääntääsana ei riitä – suomen kielelle sarjakuva, jossa puhutaan sekaisin englantia, espanjaa, kreolia, jiddishiä, jne.? Keskeisillä hahmoilla on jokaisella oma tyylinsä. Krazy puhuu lähes silkkaa dadarunoutta, Ignaz

▼

© hunt emerson

”Kukkaan puhjennut lootus”

sarjainfo 4/2013 11

© king features syndicates

Nonsense-sanailua papukaijan kanssa

Perustilanne tuplana

”Krazy Kat merkitsee sarjakuvalle samaa kuin Chuck Berry rockille.” veistelee slangia ja Pupp lausuu jylhän mahtipontisia monologeja.

– Jotain juttua lukee, ja lukee, ja lukee, eri aikoina. Eikä ymmärrä. Sitten kerran ymmärtääkin jotain. Se on niin sanottu välähdys tai kolahdus, miksikä sitä kukin nyt nimittää. Sen jälkeen lukee uusin tuntosarvin ja uusin sydämin, käärii hihansa ja ryhtyy toimeen. Mitä Krazyn ns. dadakieleen tulee, sarjassa on hemmetin monta erilaista kielen… sävellajia.

– Krazy Katin puhe näyttää samalla tapaa erikoiselta kuin Coconinon piirikunnan maisemat. Sillä on kuitenkin vähän samantapainen suhde normaalimmalla tavalla litteroituun englantiin kuin Herrimanin sarjakuvan maisemilla on Monument Valleyn aitoon maisemaan, Heikki Kaukoranta muotoilee.

mäiseen Krazy Kat -kokoelmaan. Teos siis ilmestyi kauan ennen underground-sukupolven Krazy-heräämistä. Esipuheessaan hän ylisti Herrimania maalari-runoilijana.

Siteeraan itse kommenttia Eclipse-kustantamon kokoelmateoksen takakannesta: Krazy Kat merkitsee sarjakuvalle samaa kuin Chuck Berry rockille, Kaukoranta päättää.

Hunt Emerson allekirjoittaa edellä mainitun: – Herrimanin teokset ovat perusta ajatukselle sarjakuvasta taidemuotona ja runoutena. Tältä pohjalta ovat miljoonat sarjakuvataitelijat saaneet vapauden tehdä sarjojaan sillä tyylillä ja siinä muodossa mitä haluavat – huolimatta siitä, ovatko he ikinä edes kuulleet Krazy Katista. ●

Rosetten tiiliskivellä päähän

Krazy Kat Suomessa Suomennokset Soile ja Heikki Kaukoranta

– Hahmoissa on paikallismurtajia, äidinkieleltään ei-englanninkielisiä, sanomalehden juorutoimittajan tyyliä ja korkeakirjallista ilmaisua. Tehtävä on siis mahdoton mutta ei toivoton, eli hihat ylös ja hommiin. Krazy Katia tulisi katsoa muusta kuin oman taiteenlajinsa näkökulmasta. Silloin sen taso ja merkitys tulisivat paremmin nähtäville. Näin tehtiinkin sarjan alkuvuosikymmeninä.

Runoilija E. E. Cummings kirjoitti vuonna 1946 esipuheen kaikkien aikojen ensim-

Kaukoranta – Kemppinen: Sarjakuvan maailmat, Otava 1982 Ylioppilaslehti, pt. Timo Harakka, englanninkielisenä 1982–83, suomeksi 1983–87 Ilta-Sanomien sarjakuvaliite, toim. Juhani Tolvanen, yllätyssarjoina 1992–95 Krazy Kat. Jalava 1983 Krazy Kat 2. Jalava 1988 Krazy Kat 3. Jalava 1994 Krazy Kat 4: Pikku enskeli. Jalava 1998

12 sarjainfo 4/2013

kysy!

KYSYMYS: Antti Hintsa – kirottua.sarjakuvablogit.com ● VASTAUS: Keijo Ahlqvist – Limingan taidekoulu

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme!

Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. sarjainfo 4/2013 13

Paljasta -

Jouko Nuoran viisi ensimmäistä vuosikymmentä

© jouko nuora

Joulukuussa 50 vuotta täyttänyt forssalainen sarjakuvataiteilija Jouko Nuora piirtää omaelämäkerrallista sarjakuvaa, levynkansia, karikatyyreja sekä pornoa.

Teksti vesa saarinen

14 sarjainfo 4/2013

Pitkän taiteilijauransa aikana Nuora on piirtänyt sarjakuvia sekä tehnyt aivan kaikenlaisia kuvituksia. Mies on taiteillut kultalevyjä pokanneiden levyjen kansia, kuvittanut monien järjestöjen ja yritysten materiaaleja, tehnyt muotokuvia sekä piirtänyt karikatyyrejä. Niitä Nuora teki satamäärin viime kesänä, Lidl-kauppaketjun Grillimaisteri-kiertueella.

Sarjakuvataiteilijana Nuora on tehnyt paitsi sarjakuvia nätisti sanottuna ”aikuiseen makuun”, myös esimerkiksi pokannut vuonna 2011 Sarjakuvantekijät ry:n järjestämän suomalaisen sarjakuvan satavuotiskilpailun ykköspalkinnon omaelämäkerrallisella albumillaan Kultainen nuoruus.

– Sarjakuvista innostuin 1970-luvun

© jouko nuora

J

otakin symbolista siinä on. Jouko Nuora asuu Forssan, ehkä Suomen tavallisimman pikkukaupungin tavallisimmalla pientaloalueella, mutta puutalossa, joka on rakennettu eri vuosikymmenellä kuin kadun tiiliseinäiset omakotiunelmat.

Kaikilla kadunvarren asukkailla on tilavat pihat ja mukavasti neliöitä, mutta kenelläkään muulla tuskin on vastaavaa työhuonetta kuin Nuoralla. Sisäpuolelta salvalla lukittavan työhuoneen seinät on täytetty valokuvilla, pop-kulttuurilla, julisteilla, Nuoran omilla töillä – ja alastomien naisten keskiaukeamakuvilla. Niitä seinillä on toistasataa.

Räiskyvässä työhuoneessaan Nuora paitsi piirtää, myös pitää yhteyttä ystäviinsä verkossa. Silloin tällöin verkkosurffailun lomassa Nuora intoutuu antamaan suomalaisille sarjakuville sen sortin suoraa kritiikkiä, johon sarjakuvapiirit eivät ehkä ole tottuneet.

Sitä kuvittelisi, että kipakan palautteen takana on kipakka mies. Tässäkin mielessä Nuora on jotakin aivan muuta. Viisikymppinen Nuora on ystävällinen mies, joka nauraa ja puhua papattaa siihen tahtiin, että voi jo ennalta arvata, että Nuoran sukujuuret ovat puoliksi karjalaiset.

Länsiväylä-lehdessä 1987–88 ilmestynyt Rauno Rotta oli Nuoran ensimmäinen sarjakuva.

sitä, mistä olen haaveillut, eli tulla toimeen piirtämisellä.

– Haaveeseen vaikutti Jean Renoirin elämäkerrasta poimimani ajatus, että jos haluat tehdä jotain, tee ensin töitä vuosi, säästä tulot ja vaihda sitten ammattia.

Niin sitten teinkin. Oli harkittu itsemurha jättäytyä työttömäksi pahimman laman keskellä, toivoen, että työkkäristä ei ehdotella enää telinehommia.

Nani III+IV Queen of the Jungle -albumi sai julkaisusopimuksen Japaniin ja se tulee näillä näkymin ulos huhtikuussa.

alussa, Asterixit ja Lucky Luket oli kova juttu. Faija arvosti sarjakuvia, ja sain luettavakseni aina silloin tällöin uusia Non Stopeja, Zoomeja ja muita lehtiä. Niistä se lähti, Nuora muistelee.

– Mä suhtaudun piirtämiseen todella vakavasti, se on mulle se omin juttu. Parisuhteissakin olen sanonut, että muusta voidaan neuvotella, mutta mä piirrän mitä haluan, Nuora nauraa.

”Jos haluat tehdä jotain, tee ensin töitä vuosi, säästä tulot ja vaihda sitten ammattia.”

– Ala-asteella olin jo aika hyvä piirtämään. Olin se tyyppi, jolta muut tuli pyytämään piirroksia. Mulla oli myös luokkakaveri, joka tiesi sarjakuvasta paljon, ja myös se innosti tekemään ja lukemaan sarjakuvaa.

Piirtämistä ja taiteen tekemistä Nuora kuvailee ensirakkautenaan, josta hän ei neuvottele.

1980-luvulla Nuora sai ensimmäiset palkkionsa sarjakuvien tekemisestä, mutta täysipäiväiseksi sarjakuvataiteilijaksi ei tuolloin vielä ollut mahdollisuutta.

– Juuri ennen 1990-luvun lamaa tein työmailla telineiden pystytyshommia, mutta laman myötä nekin hommat vähenivät. Syvimmän laman aikaan vuonna 1993 sitten vaan päätin, että haluan tehdä

– En mä katsele televisiosta pornoa. Ei mun tarvitse kaikesta sellaisesta olla kiinnostunut, Nuora kertoo.

Mutta pornoa, välillä pehmompaa ja välillä rajumpaa, Nuora kyllä piirtää. Erityisesti naiset ja naisvartalot kiinnostavat Nuoraa: luonnokset, keskeneräiset työt ja valmiit sarjakuvat ovat täynnä alapääpuuhia.

Nuoralla on kieltämättä maine ”tissitaiteilijana”. Tai kuten eräs Nuoran albumia verkossa kommentoinut sarjakuvaharrastaja kirjoittaa: ”Nuoralle kelpaa mikä tahansa tekosyy piirtää uhkeita ja alastomia naisvartaloita tissit paljaana.”

Mainettaan tai töitään Nuora ei millään tavalla häpeile.

– Alastomia pimuja mä olen piirtänyt jatkuvasti. Playboysta olen tykännyt pitkään. Ekan lehden ostin, koska siinä oli Bowien haastattelu, ja yllätyin, että oho, täällä on tällaisia kuviakin.

– Hieman härskimpää tavaraa olen piirtänyt vasta 90-luvulta lähtien. Vuonna 1996 järjestetyn Kupla Otsassa -näyttelyn avajaisissa tuli Liken tyyppi kysymään, että piirtäisinkö albumillisen pornoa, ja kyllä mä siihen suostuin. Liken toive oli, että joka kolmannella sivulla piti meisselin kastua, Nuora nauraa.

Nuoran pornahtavissa sarjakuvissa on tärkeä sijansa myös huumorilla: – Robert Crumbin tyyliä ja töitä fanitan paljon. Itseni haluaisin nähdä saman jatkumon ug-taidesarjakuvantekijänä, en kuitenkaan pornograafikkona.

Vaikka perheen pienokaisille eivät Nuoran pornosarjakuvat sovi, eivät ne toisaalta ole myöskään aikuisviihdesarjakuvan hardcoreimmasta päästä.

– Mulla on selvä näkemys sen suhteen, mistä itse tykkään ja mikä kiinnostaa.

Esimerkiksi väkivallasta en pidä yhtään.

Samoin kaikenlainen toisten alentaminen on väärin, Nuora kertoo.

Crumbin ja vanhan amerikkalaisen underground-sarjakuvan vaikutteet ovat tosiaan Nuoran sarjakuvissa vahvoja. Mustavalkoisissa, realististyylisissä sarjakuvaruuduissa on paljon tekemistä: aivan pikavauhdilla eivät Nuoran sarjakuvat synny.

Esimerkiksi Kultainen nuoruus -albumia Nuora teki neljä vuotta.

Kovaa kritiikkiä Jouko Nuora on monen sarjakuvantekijän ja -lukijan silmissä kovan kriitikon maineessa, joka ei kummemmin varo kommenttejaan toisten sarjakuvataiteesta.

▼

© jouko nuora

Playboyta ja pornoa

sarjainfo 4/2013 15

”Liken toive oli, että joka kolmannella sivulla piti meisselin kastua.”

© jouko nuora

– Mä olen varmaan sanomisillani pahoittanut muutaman suomalaispiirtäjän mielen. Olen päättänyt, että kenenkään persettä en ryhdy nuolemaan, vaan sanon suoraan mielipiteeni, Nuora kertoo.

– Mä olen saanut osani kovasta kritiikistä, kuullut että mikä on milloinkin paskaa. Mutta mitään mun ei tarvitse kostaa kenellekään. Mä kritisoin taidetta, en ihmisiä. Ja yleisestikin kritiikki pitäisi osata ottaa paremmin vastaan.

Vaimon passikuvasta tehty lyijykynäpiirros.

– Aina on varaa kehittyä ja oppia jotain uutta. Piirtämisen opettelua ei kannata lopettaa ikinä.

Nuoraa tuntuu harmittavan suomalaisen sarjakuvan pienet piirit.

– Ongelmahan on se, että suomalaisessa sarjakuvassa on todella kivoja tyyppejä, jotka piirtää ihan kivaa sarjakuvaa, mutta ei loistavaa. Mun mielestä näiden turha hehkutus on sarjakuvapiireissä pieni ongelma. Jos joku sarjakuvateos olisi kaiken sen saaman hehkutuksen arvoinen, miksi siihen sitten ei esimerkiksi ulkomaalaiset kustantajat tartu?

Pelkäksi räksyttäväksi kriitikoksi Nuora ei alistu.

– Ville Tietäväisen ja Veikko ”Joonas” Savolaisen töitä arvostan valtavan paljon.

Uudemmista tekijöistä esimerkiksi JP Ahonen on oikein hyvä. Ja tietenkin tähän maahan mahdutaan me kaikki sarjakuvantekijät, tyylistä riippumatta.

Talvimökki Espanjasta Nuora kuuluu siihen suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden joukkoon, joka tienaa leipänsä laaja-alaisesti erilaisista kuvitustöistä. Vuodesta 1993 lähtien piirtämisellä elänyt Nuora muistuttaa, että toimeksiannot seuraavat toisiaan, mutta niitä pitää 16 sarjainfo 4/2013

myös osata itse etsiä.

– Mulle on urallani tapahtunut paljon onnekkaita sattumia. Esimerkiksi aikanaan pääsin levynkansihommiin, koska tunsin Juliet Jonesin Sydän -bändin rumpalin. Myös Pahkasikaan ja Markku Paretskoihin tutustuminen avasi uusia mahdollisuuksia.

– Kun tapaa uusia ihmisiä ja uskaltaa jutella, syntyy asioita. Moni hieno juttu on jäänyt tosi pienestä kiinni, mutta sattumille ei aina voi mitään, ja mitään en kadu. Olen onnekas, että saan tehdä elääkseni sitä, mistä eniten pidän. Päivääkään en vaihtaisi pois, vain muutaman vuoden, Nuora hymyilee.

Nuoran vakava suhtautuminen piirtämiseen tiivistyy viisivuotissuunnitelmissa.

Niitä Nuora tekee suunnitellakseen tulevaa ja aikatauluttaakseen työskentelyään.

– Päiväkirjoja olen pitänyt vuodesta 1979 lähtien, mitä nyt välillä katkoja pitäen. Omaelämäkerrallisia albumeita on siis luvassa jatkossakin. Ehkä talvimökin Espanjasta voisi sitten kuusikymppisenä hankkia.

Tulevissa sarjakuvatöissään Nuora yrittää myös tavoittaa hankalaa kohderyhmää: aikuisia.

– Mä haluaisin liputtaa aikuissarjakuvan puolesta. En tarkoita tässä niin sanottua aikuisviihdettä, vaan yleisesti aikuisille suunnattua sarjakuvaa.

Yli neljäkymppiset on kadotettu kohderyhmä. Entä mitkä ovat ne työt, jotka Nuora haluaa muistaa vielä vuosien päästä? Ne, joita hän pitää onnistuneimpina töinään?

Puhelias Nuora hiljenee hetkeksi.

– Kultainen nuoruus -albumi. Ja sitten tuo käytävässä oleva lyijykynäpiirros vaimostani. Piirsin sen yllätyksenä, passikuvan perusteella. Siihen olen tosi tyytyväinen.

Helsingistä Forssaan

Loka-marraskuun vaihteen Forssa on juuri niin harmaa kuin miltä kuulostaakin. Pitkätukkainen, perusforssalaista räiskyvämpi ja puheliaampi Nuora lienee kotikaupungissaan väriläikkä. Eikä vähiten siksi, että taannoisessa Forssan Lehden keskiaukeamajutussa Nuora poseeraa erotiikkajulisteseinänsä edessä.

Nuora nauraa lämpimästi lehtileikettä esitellessään.

– Varmaan meni jokuselta mummolta aamukahvit väärään kurkkuun.

Sitä väkisinkin ihmettelee, miten pääkaupunkiseudulta vuonna 2009 Forssaan muuttanut Nuora sopii hiljaiseen hämäläiskuntaan.

– Hyvin me Forssassa on vaimon kanssa viihdytty, ja naapurit ovat aivan mainioita. Muualla asuvien ystävien kanssa

nähdään nyt harvemmin, mutta kun nähdään, niin juttua riittää. Eikä enää mene aikaa turhaan baareissa notkumiseen, sillä lopetin dokaamisen seitsemän vuotta sitten, vaikka en ollut edes kunnon alkkis.

– Forssassa juttelen ihmisille, vaikka sitten kaupan kassalla, ja harrastan espanjan kielen opiskelua. Ja piirrän. Ja paukutan rumpuja. Ja teen omaa musaa intohimoisesti.

Ennen paluumatkaani Helsinkiin piipahdamme ulkorakennuksen studionurkassa. Nuora lepertelee jaloissa pyörivälle koiralle. Pahoittelee sotkua ja esittelee soittimiaan sekä vanhaa kasiraituriaan.

– Saan täällä nauhoitettua korkeintaan noin kolmen minuutin mittaisia biisejä.

Sopiva rokkimitta. Ellei siinä asia tule selväksi, ei biisi ole mistään kotoisin, Nuora nauraa. ●

Jouko Nuora

© j. nuoran arkistot

Syntynyt: 1963 Asuinpaikka: Forssa Työ: Sarjakuvataiteilija ja kuvittaja (kokopäiväisesti v. 1993 lähtien) Verkkosivu: www.nuora.com (ei alaikäisille) Valikoituja sarjakuva-albumeita: Nani Cowgirl, Like, 1998 Nani II Manic Desperado, Like, 2003 Lordi Verensininen -albumi, Arktinen Banaani, 2008 Kultainen nuoruus, Moreeni kustannus, 2011.

Sarjis 2011 -kilpailun voittaja.

Nani III+IV Queen of the Jungle, PeneLopez, 2013 Muita töitä: Sarjakuvia ja kuvituksia mm. Pahkasikaan, Helsingin Sanomiin, Ilta-Sanomiin, City-lehteen, Rytmiin, Pelit-lehteen, Hustleriin jne. Lukuisia levynkansitöitä, mm. Suomirokkia-kokoelma-albumit n:o 3-8. Lukuisia originaalinäyttelyitä vuodesta 1992 lähtien.

➜

➜ as k

ynä

©

jo on as

le ht im

äk i

vier

Populaarikulttuuria vähemmistökielellä!

LAURA AROLA

M

eillä on uusi riemunaihe perheessä. Joka toinen viikko postiluukusta kolahtaa Bamse-sarjakuvalehti – pohjoissaameksi.

Kun ensimmäinen lehti tuli, en sanonut mitään, vaan annoin lehden lukutaitoiselle nelivuotiaallemme suoraan käteen.

– Äiti, äiti se on saameksi! Äiti se on ihan OIKEASTI saameksi, näetkö mitä tuossa lukee, kato, kato, lapsi kiljui.

Tulin sekä iloiseksi että surulliseksi. Iloiseksi siitä, että tämä lehti on. Iloiseksi siitä, että lapsi osaa sitä arvostaa, ja se tuottaa lapselle niin suurta iloa, että lehti on juuri saameksi.

Surulliseksi siitä, että nelivuotiaani ymmärtää jo toisen kielensä rajat; hän ymmärtää, mikä on tavallista ja mikä ei. Tavallista ei ole se, että joku kirjallinen populaarituote on saameksi.

Samoja keskusteluja käydään myös lasten dvd-levyjä katsottaessa. Ensimmäinen esille tuleva ruutu on kielivalikko, jossa liput symboloivat kieliä. Suomessa myytävissä filmeissä on yleensä pohjoismaisten kielten valikoima.

Kun lapsi oppi näiden symbolien merkityksen, ensimmäinen kysymys oli aina, voiko sitä katsoa saameksi. Joka kerta vastaus oli ei. Jossakin vaiheessa hän kysyi miksi.

Pelkäsin vastata. En olisi halunnut masentaa lastani tai antaa hänelle vielä painolastia kielensä pienuudesta ja uhanalaisuudesta.

Mutta en voinut valehdellakaan, joten kerroin totuuden: saame on pieni kieli ja saamella ei ole omaa valtiota, siksi elokuvia ei käännetä saameksi. Esikoinen oli hiljaa pitkään. Vedet nousivat silmiin, dvd-kotelo lensi lattialle ja hän kuiskasi: – En halua, että minun kieleni on niin pieni.

Sitten hän ei enää kysynyt. Koskaan. Sen sijaan hän ilmoitti, että haluaa katsoa elokuvat ruotsiksi tai norjaksi. Ja on katsonutkin pääasiassa siitä lähtien.

Olen vilpittömän kateellinen niille vähemmistökielisille perheille, joiden vähemmistökieli on suuri kieli jossain. Suurella kielellä tarkoitan kieliä, joilla julkaistaan paljon mitä tahansa: kirjoja, musiikkia, elokuvia, sarjakuvia. Taidetta ja populaaria ja kaikkea siltä väliltä, omaa tuotantoa ja käännöksiä.

En väitä, että olisi helppoa välittää suomea lapsille vaikkapa Ruotsissa. Mutta ainakaan ei tarvitse lukea samoja kirjoja tai yhtä sarjakuvaa uudestaan ja uudestaan tai laittaa (jälleen kerran) pyörimään sitä videokasetilta kopioitua levyä, jossa on kymmenkunta rakeilevaa jaksoa Muumia.

sarjakuvalehteä (Bamse) alettiin taas kääntää saameksi. Lisäksi Norjan puolella dubataan joitain lasten piirrettyjä, mutta niitä ei voi Suomen puolella katsoa netti-tv:n rajoitusten vuoksi.

Harras toiveeni on, että lastenkulttuurilla ja nuorten populaarikulttuurilla olisi suurempi osa pienten kielten elvytystyössä. Tietysti omaan kulttuurin pohjaavalla lastenkulttuurilla on suunnaton arvo. Unna Junná, se 15 minuuttia lastenohjelmaa saameksi viikossa, katsotaan meillä todella tarkkaan ja Areenasta vielä uusiksi. Kaikki käsiin saadut kirjat on luettu moneen kertaan. Saamelainen sar-

Pohjoissaameksi on ilmestynyt tiettävästi yksi sarjakuva-albumi.

Toisaalta pohjoissaamen tilanne on kohtuullinen, jos vertaamme kahteen muuhun maassa puhuttuun saamen kieleen, inarin- ja koltansaameen. Tai vaikkapa romanikieleen tai karjalan kieleen. Näillä kielillä kirjallisuuden määrä on todella vähäistä, populaarikulttuurista tai sarjakuvasta nyt puhumattakaan.

Suurten kielten, kuten suomen, volyymiin on kuitenkin pohjoissaamellakin matkaa. Pohjoissaameksi on ilmestynyt tiettävästi yksi sarjakuva-albumi, johon on koottu Runar Balton Sámi máilbmi -strippejä, joita on ilmestynyt saamelaisissa lehdissä sekä saameksi että norjaksi 90-luvulta lähtien.

Käännökset ovat myös vähissä: 80-luvulla 31 numeron verran ilmestynyt Vulle Vuojaš (Aku Ankka) on keräilyaarre, josta onneksi on myös myöhemmin otettu kokonaispainos kirjana. Kesti lähes kolmekymmentä vuotta, ennenkuin jotakin säännöllisesti ilmestyvää

jakuva tai piirretty olisi huikea juttu. Mutta sen lisäksi tarvittaisiin huomattavasti enemmän myös käännöskulttuuria: dubattuja piirrettyjä, käännöksiä kirjoista ja sarjakuvista, pelejä ja nettiympäristöjä.

Saamelaislapset ja nuoret elävät ihan samassa maailmassa kuin enemmistölapsetkin. Samat asiat ovat coolia ja in. Olisi todella tärkeää, että näitä asioita olisi myös saameksi.

Se, että “ne jutut” ovat vähemmistökielellä, nostaa kielen arvoa lapsen silmissä kummasti.

Kunkin maan valtakulttuurin ja globaalin populaarikulttuurin imua on vaikea väistää ja siksi toivoisi, ettei se maailma olisi olemassa vain enemmistökielillä.

Kirjoittaja on monikielisyystutkija. monikielisyysmietteet.wordpress.com

sarjainfo 4/2013 17

Lilli Carré, kuvilla kertomisen nuori mestari Korpi-Peten kertomuksista tunnettu Carré edustaa amerikkalaisen nykysarjakuvan ja animaation kokeellista koulukuntaa.

Teksti hannele richert valokuva jussi pakkanen

Y

hdysvaltalaisen Lilli Carrén (s.1983) kuvat ovat konstailemattomia ja tyylikkäitä, niin kuin toki monen muunkin sarjakuvataiteilijan. Ne ovat kuitenkin myös poikkeuksellisen monikerroksisia. Carrén tuotanto on hänen ikäänsä nähden hämmästyttävän laaja-alainen, sarjakuvan lisäksi hän tekee muun muassa kuvituksia, animaatioita ja keramiikkaa. Älykäs ja mutkaton Carré vieraili syyskuussa 2013 Helsingin sarjakuvafestivaaleilla ja valotti työskentelytapojaan.

Olet kovin tuottelias ja taitava monella alueella. Miten työskentely monella eri tekniikalla sujuu käytännössä?

– Teen oikeastaan koko ajan jotain, koska pidän siitä. Yhden alueen sijaan keskityn mieluummin useaan. Kun olen saanut sarjakuvaprojektin valmiiksi, on hauskaa vaihtaa esimerkiksi keramiikkaan. Käyn mielelläni festivaaleilla ja tapahtumissa, ja ne kannustavat tekemään jotain uutta juuri kyseistä tapahtumaa varten. Helsingin sarjakuvafestivaaleille tein esimerkiksi Hoo

”Omistan vain harvoja työskentelyvälineitä.”

18 sarjainfo 4/2013

Dunnit? -omakustanteen. Tykkään myös haastaa itseäni oppimaan uutta. Siksi otan vastaan kiinnostavia työtarjouksia, vaikka en ihan hallitsisi niihin vaadittavaa tekniikkaa. Eräässä projektissa piti silkkipainaa sata kirjaa ja sitoa ne käsin. En hallinnut kumpaakaan tekotapaa, mutta otin tehtävän vastaan ja pakotin itseni oppimaan. Silkkipainotekniikalla on sittemmin ollut suuri vaikutus piirroksiini.

Onko sinulla kaikki tarvittavat välineet omasta takaa?

– En omista itse kovin paljon erilaisia välineitä eikä siinä olisi järkeäkään, koska olen kiinnostunut niin monesta asiasta. Menen

mieluummin työskentelemään sellaiseen ympäristöön, jossa on sekä tarvittavat välineet ja tilat että niiden käytön hallitsevia ihmisiä. Siksi hakeudun residensseihin ja erilaisten yhteisöjen luo.

Työskenteletkö tiettyyn aikaan päivästä vai milloin vain? Onko paikalla väliä?

– Jos projekti ei vaadi mitään erityisiä työvälineitä, työskentelen yleensä kotona ilman tarkkoja aikatauluja. Hiljattain olen tosin hankkinut ensimmäisen työhuoneen. Teen työkseni kuvituksia, vaikka se ei koskaan ollut varsinainen tavoitteeni enkä keskittynyt opinnoissani siihen. Sarjakuvien kautta aloin kuitenkin saada

työtarjouksia kuvittajana, viime vuoden aikana jo niin paljon etten ole tehnyt enää muita töitä. Kuvittaminen mahdollistaa kaiken muun. Omat projektini pyörivät sen mukaan, mikä palkkatöiden tilanne on. Pidän siitä, että voin vaihdella projektista ja välineestä toiseen määräpäivien antamissa raameissa.

Kiviset kaupungit, metsäiset maat Asut nykyisin Chicagossa. Oletko sieltä kotoisin?

– Olen kotoisin Los Angelesista, missä ympäristö ja ilmapiiri ovat hyvin erilaiset kuin Chicagossa.

Vanhempani ovat graafisia suunnittelijoita, joten kuvien tekeminen oli luonnollinen osa kasvuympäristöä. Meillä oli kotona paljon taidekirjoja ja tietysti aina paperia. Teimme siskoni kanssa kaikenlaisia omia projektejamme jo lapsena.

– Muutin 18-vuotiaana Chicagoon kun olin valmistunut luki-

© lilli carré

Suomen sarjakuvaharrastajat muistanevat Lilli Carrén albumista Korpi-Peten kootut (Huuda Huuda, 2008). Pirteä Korpi-Pete juttelee erämökissään ampumilleen eläimille (niitä on paljon) ja mittaa aikaa naulaamalla leikatun partansa kerran vuodessa seinään.

Onko sinulla Korpi-Peten kaltainen sukulainen, vai miten päädyit piirtämään moista erakkoukkelia?

– En tunne ketään hänen kaltaistaan. Aloin vain miettiä erakkohahmoa, jolle kukaan ei ole väittämässä vastaan. Korpi-Pete

Korpi-Pete juttelee erämökissään ampumilleen eläimille ja mittaa aikaa naulaamalla leikatun partansa kerran vuodessa seinään. osta. Halusin opiskelemaan Chicago School of the Artsiin, koska ihailin Chicago Imagists -ryhmän taidetta. Halusin myös erilaiseen ympäristöön kuin missä olin kasvanut. Koulu on mahtava paikka aloittaa taideopiskelu, sillä siellä ei tarvitse valita pääainetta vaan voi tutustua kaikkiin taiteenlajeihin. Opiskelin ääntä, kuvaa, kirjoitusta, animaatiota ja keramiikkaa ennen kuin päädyin keskittymään animaatioon.

Millä tavalla sarjakuvaan ja animaatioon piirtäminen eroavat toisistaan? Vaikuttaako animaattoritaustasi esimerkiksi piirtämisnopeuteen?

– Animaatiossa on piirrettävä paljon ja nopeasti, sarjakuvaa varten piirrän hitaammin. Animaatiossa kuvan saa elämään eri tavalla, sarjakuvassa piirtämiseen, sommitteluun ja kuvan laatuun voi keskittyä enemmän. Nautin molemmista ja vaihdan mielelläni välineestä toiseen.

– Luin opiskeluaikana paljon sarjakuvia ja innostuin niiden piirtämistä uudella tavalla.

Ensimmäinen sarjakuvani Woodsman Pete (Korpi-Pete) julkaistiin alkujaan opiskelijalehdessä.

on metsien mies, kaukana kaikesta minkä keskellä olen kasvanut. Toivoisin, että ympäristö olisikin ollut metsäisempi.

Ehkä Korpi-Peten piirtäminen on minulle oma pieni metsä.

Albumin toinen päähenkilö Paul Bunyan lienee ennestään tunnettu hahmo?

– Paul Bunyan on Pohjois-Amerikassa myyttinen jättiläinen, jolla selitetään kaikenlaisia asioita. Albumissa Paul Bunyanin tarinat vuorottelevat Korpi-Peten kertomusten kanssa. Paul Bunyan ei viihdy erakkona, mutta on tuomittu olemaan yksin – hänen suuri kokonsa aiheuttaa ongelmia muun muassa seurustelun alueella.

Helsingissä nähtyä Sarjakuvafestivaalien ajan Carrén töitä nähtiin Lasipalatsin aukiolla Debris-näyttelyssä. Julistemaisissa mustavalkokuvissa pienistä esineistä ja vaatekappaleista koostuu ihmistä muistuttavia hahmoja renessanssitaitelija Giuseppe Arcimboldon hengessä.

Kuvasi kirvoittavat lukuisia mielleyhtymiä. Millaisia esikuvia ja vaikuttimia sinulla on?

– Saan vaikutteita yleensä

innostumisen kautta. Innostun monista eri asioista, vaikkapa 20-luvun mainoksista, 60-luvun julisteesta, ITE-taiteesta tai puolalaisesta kirjankannesta. Innostumisen kautta pääsen sisään erilaisiin maailmoihin ja voin kokeilla, mitä uutta ne tuovat omiin töihini.

Carré teki haitarimallisen Hoo Dunnit -pienlehden varta vasten Helsingin-vierailua silmällä pitäen. Ruskealle paperille valkoisella silkkipainettu kuvasarja kertoo tyypistä, joka epäilee muita ihmisiä nimeämättömästä konnuudesta. Epäilijän näkökulmasta kaikki muut näyttävät epäilyttäviltä, mutta kuka on lopulta syyllinen?

Yksityiskohtien liioittelu tuo kuvissakin esiin vainoharhaisen kertojan kokemusta. Kokonaisuus on hellyttävä, hauska ja hieman vihlaiseva – ehta Lilli Carré.

– Omistan vain harvoja työskentelyvälineitä. Yksi niistä on vanha kirjasinlaite, johon voi ostaa erillisiä fontteja eBaysta ja painoalan liikkeistä. Hoo Dunnit -pienlehden otsikko on painettu sillä laitteella. Kirjaimet painuvat paperiin ja ne hohtavat hieman, niin kuin vanhojen kirjojen kansitekstit. ●

© lilli carré

Lilli Carré Syntyi Los Angelesissa 1983.

Muutti Chicagoon opiskelemaan taidetta, asuu nyt siellä.

Kuvituksia julkaistu mm. lehdissä New Yorker ja New York Times.

Eisner-ehdokkuus Woodsman Pete -albumille vuonna 2007.

Ignatz-ehdokkuus kolmessa eri kategoriassa Heads or Tails -albumille vuonna 2013.

Perusti vuonna 2010 kokeellisen animaation Eyeworks-festivaalin yhdessä animaattorimiehensä Alexander Stewartin kanssa. sarjainfo 4/2013 19

Ihme tyyppi Sarjakuvan tyyppikirjoituksella on vakiintuneita sääntöjä, jotka juontavat sanomalehtisarjakuvan varhaisiin vuosiin.

Teksti ja kuvat ville salervo

T

yyppikirjoituksella tarkoitetaan yleiskielessä peruskoulussa opittavaa kaunokirjoitusta tai tekstausta. Se on malli, jonka pohjalta lapsi oppii piirtämään kirjainmuodot omalla käsialallaan. Myös sarjakuvaa lukiessa törmää jatkuvasti tietyt kriteerit täyttävään kirjaintyyliin, jota voitaisiin kutsua vakiintuneen termin puuttuessa sarjakuvan tyyppikirjoitukseksi. Vaikka sarjakuvan tyyppikirjoitusta ei kaunokirjoituksen tapaan opeteta laajamittaisesti, se usein omaksutaan esimerkkien pohjalta joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Ei luonnollisestikaan ole olemassa yhtä oikeaa tekstaustyyliä jota sarjakuvataiteilijan tai -typografin tulisi noudattaa. Sarjakuvan tyyppikirjoituksen ominaisuudet kannattaa kuitenkin tuntea – erityisesti jos on luomassa kirjaintyyppiä seuraavaan menestysalbumiinsa tai muuten vain tekemisissä kansainvälisen sarjakuvakustannustoiminnan kanssa.

että työ oli tällöin nopeampaa. Sanomalehtien karkea paperi myös levitti mustetta arvaamattomasti, joten tekstin muodossa pyrittiin tikkukirjainmaiseen, selkeään ilmaisuun jonka johdosta kirjainmuodot eivät menneet tukkoon.

Jo sarjakuvan alkuaikoina lyötiin lukkoon useimmat sarjakuvan tyyppikirjoituksen ominaisuuksista, jotka nykyään määrittävät sen, miltä sarjakuvan leipätekstin “kuuluu” näyttää. Länsimaisen valtavirtasarjakuvan suurtoimijat (Marvel ja DC Comics

sekä lisenssijätit, kuten King Features Syndicate) ovat käytännössä standardoineet tämän typografisen perinteen, johon myös useat nykyiset sarjakuvataiteilijat ja -typografit pohjaavat omat kirjaintyyppinsä ja -tyylinsä.

Tyyppikirjoituksen erityispiirteitä Sarjakuvan tyyppikirjoituksen tunnusmerkkejä ovat pelkkien suuraakkosten käyttö, usein tasapaksu, käsin tehty tai käsintekstausta jäljittelevä viiva sekä tekstimassan tiukka rivivälistys. Näiden määreiden lisäksi ns.

Alussa oli sanomalehti Kun sarjakuva löysi tiensä sanomalehtiin 1900-luvun alkupuolella, sarjakuvataiteilija joutui valinnan eteen: hän joko tekstasi sarjakuvansa itse tai luovutti osan palkkiostaan lehden taittajalle, jonka tehtävänä oli latoa teksti sanomalehden muun sisällön tapaan.

Monet taiteilijat päätyivät tekstaamaan sarjansa itse, ja useimmille heistä oli luonnollista luoda typografia samoilla työvälineillä, joita he käyttivät itse sarjakuvan puhtaaksi piirtämiseen. Käytetty väline määritteli tekstin olemuksen, ja onnellisena sivutuotteena myös teki kokonaisuudesta useimmiten miellyttävän, tekstin ja piirrosjäljen viivanpaksuuksien pysyessä yhtenäisinä.

Monet taiteilijat tiputtivat dialogitekstin kirjainmuodoista pois pienaakkoset ja päätteet osittain siksi, 20 sarjainfo 4/2013

Tunnistatko käsialan? Yllä olevat dialogitekstiesimerkit täyttävät tyyppikirjoituksen määritelmän.

1. Chris Ware: Acme Novelty Library 18 © 2006 Mr. F. C. Ware 2. Peter Bagge: Buddy Does Seattle © Peter Bagge 2005 3. Charles Schultz: Complete Peanuts 1950 to 1954 Book 2 © United Features Syndicate 2004 4. Johnny Ryan: Take a Joke © Johnny Ryan 2011 5. Marjane Satrapi: Persepolis © Marjane Satrapi 2003 6. Kaz: Underworld © Kaz 1998 7. Jason: Low Moon © Jason 2009. 8. Robert Kirkman ja Tony Moore: The Walking Dead Book 1 © Robert kirkman. Typografia: Tony Moore.

9. Aiju Salminen: Potaatit © Aiju Salminen 2010 10. JP Ahonen: Villimpi Pohjola 2 © JP Ahonen 2009 11. Patrick McDonnell: Mutts © Patrick McDonnell 2007. 12. Mike Mignola et al: Hellboy junior © Mike Mignola Typografia:John Costanza

oikeaoppisen tyyppikirjoituksen piiriin kuuluu yksittäisten merkkien käyttöön liittyviä sääntöjä ja perinteitä, joista poikkeamista pidetään jopa amatöörimäisinä virheinä.

Sarjakuvan tyyppikirjoituksen kirjaintyypit sisältävät kaksi suuraakkosten i-kirjainta, joista päätteetöntä versiota käytetään normaalisti puhekuplatekstissä ja toista, päätteellistä kirjainta minä-sanaa tarkoittavan I-pronominin ja sen konjuktioiden kuten “I´m” kohdalla sekä lyhenteissä, kuten C.I.A. Syy päätteellisen I:n käyttöön on alun perin käytännöllinen. Karkeassa painojäljessä se erottui muista samankaltaisista kirjainmuodoista paremmin kuin päätteetön.

Sarjakuvassa luodaan äänensävyjä monilla erilaisilla tavoilla, joiden keinollinen skaala liikkuu kirjainleikkauksen vaihtamisesta kesken tekstin täysin kuvalliseen esittämiseen. Tyyppikirjoituksessa yleisin tapa korostaa yksittäinen sana on käyttää lihavoinnin ja kursiivin yhdistelmää.

Käsin tekstatessa tämä tapahtuu luonnollisesti käyttämällä paksumpaa tussia ja piirtämällä teksti hivenen vinoon. Vastaavasti useimmista laadukkaista tyyppikirjoituksen digitaalisista kirjaintyypeistä on saatavilla muutama korostamiseen soveltuva kirjainleikkaus.

Kirjaintyyppeihin sisältyy useita erilaisia viivamerkkejä, jotka toisinaan sekoitetaan keskenään. Tavuviivan lisäksi kirjaintyypit sisältävät en-viivan eli suomalaisittain lyhyen ajatusviivan sekä em-viivan (suomenkielisessä graafisen alan sanastossa “pitkä ajatusviiva”). Nimitykset tulevat siitä että kirjaintyypin sisällä viivojen leveys usein vastaa sen n- ja m- kirjainten leveyksiä. Sarjakuvan kieliopissa ei tehdä eroa em- tai en- viivan välillä, vaan käytetty en- tai em-viiva tulisi tavuviivoitusta lukuun ottamatta aina korvata kahdella perättäisellä en-viivalla. Yleisin käyttötarkoitus tälle kombinaatiolle on ilmaista tilanteita jolloin henkilöhahmon lause jää kesken. Esimerkiksi: “Kävelin pitkin pimeää käytävää, kunnes--”. Ennen ja jälkeen tuplaen-viivan ei kuulu olla välilyöntiä.

Tuplaviivan käyttö lienee peräisin useiden vanhojen kirjoituskoneiden puutteellisesta merkkivalikosta, jolloin käsikirjoittajan ei ollut mahdollista käyttää emviivamerkkiä. Suomen kielessä kaksi en-viivaa merkitsevät “poistoa”. Ne kertovat, että tekstilainauksesta on jätetty osa pois. Ehkä

tästä johtuen suomenkielisessä sarjakuvassa käytetään katkenneen ajatuksen merkkinä usein kolmea perättäistä pistettä.

Gemenakirjaimia eli pienaakkosia käytetään vain puheeseen sisältyvissä täytesanoissa, kuten ihmetystä kuvaavan sanan, kuten “Täh” tai miettimistä kuvaavan sanan, kuten “Hmm” kohdalla.

Myös kuiskattu teksti saattaa olla gemenatekstiä, mutta kuiskauksen korostamiseksi käytetään usein myös katkoviivapuhekuplaa selventävänä tekijänä.

Luvut kirjoitetaan (esim. “kolme”) paitsi kun kyse on päiväyksestä, osasta erisnimeä tai suuresta luvusta. Suomen kielessä voitaneen käyttää yleisessä kielio-

Sarjakuvan typografialta on alettu odottaa tietynlaista visuaalista muotoa. pissa olevaa käytännöllistä sääntöä, jonka mukaan luvut nollasta kymmeneen kirjoitetaan tekstinä ja siitä ylöspäin numeraalimuodossa.

Luettavuus ennen kaikkea Erään yleisesti hyväksi havaitun typografisen säännön mukaan tekstin luettavuutta auttaa selkeiden kirjainmuotojen lisäksi mm. se, että tekstimassan rivivä-

sarjakuvan tyyppikirjoituksen erityispiirteitä Sanaväli leveämpi kuin riviväli.

Lyhenteissä ja sanan keskellä tavallinen i-kirjain

I-pronominien ja konjuktioiden kohdalla tolppa-i.

Tupla-en-viiva.

Pienaakkosia vain täytesanoissa.

now multiply backwards from three times ten!

Korostaminen lihavoinnin ja kursiivin yhdistelmällä.

is the whole song gonna be just about arithmetics?

three times ten is 30 three times nine is 27...

Kirjaimet kymmeneen asti kirjoitetaan, sitä suuremmat numeraaleina.

lit ovat suurempia kuin sanavälit.

Tyyppikirjoituksen dialogitekstissä tilanne on kuitenkin usein päinvastainen: rivivälit ovat hyvin tiukat sanavälien ollessa sitä väljemmät. Liian suuren rivivälin ongelma on, että teksti jakaantuu helposti blokkeihin pystysuunnassa, kun luettavuuden kannalta olisi tärkeämpää pystyä hahmottamaan rivit yksi kerrallaan vaakasuuntaisina kokonaisuuksina.

Kirjaintyypin tärkein laadullinen tekijä lienee luettavuus, joka taas on useamman tekijän summa. Tekstin luettavuuteen vaikuttaa mm. se, miten selvästi kirjaintyypin kirjainmuodot eroavat toisistaan. Luettavuutta tukee myös tekstin “läpinäkyvyys” lukijalle. Lajityypille tai taiteenlajille ominainen kirjaintyyppi ei vedä huomiota itseensä vaan mahdollistaa keskittymisen sisältöön.

Tämä lienee tärkein yksittäinen syy sarjakuvan tyyppikirjaimen olemassaololle; sarjakuvan typografialta on alettu odottaa tietynlaista visuaalista muotoa. Sen noudattaminen sitoo uuden sarjakuvan taiteenlajin historialliseen kontekstiin ja on toisinaan myös tästä syystä houkutteleva valinta.

Sarjakuvan tyyppikirjaimen tarkoituksellinen geneerisyys ja vapaus tulkinnasta ovat kuitenkin myös sen suurimmat heikkoudet. Sen määreiden sisällä on mahdollista tehdä persoonallista jälkeä vain tiettyyn rajaan asti.

Ja vaikka tyyppikirjain juontaakin tietyistä käytännön syistä, monet sen rajoituksista ovat painoteknisen edistyksen myötä muuttuneet jokseenkin yhdentekeviksi. Sarjakuvantekijä voi huoleti poimia tyyppikirjoituksesta hyväksi kokemansa ominaisuudet ja hylätä ne jotka eivät palvele he was the hänen käyttötarkoitustaanifjoko c.i.a. selling dope esteettisistä tai funktionaalisista and making hay he’d be free-seikoista johtuen. ● they’d let him be Lisää aiheesta ensi numerossa.

Lähteet: Richard Starkings & J.G. Roshell: Comic Book Lettering the Comicraft Way Sarjakuvatypografi Todd Kleinin verkkosivut osoitteessa kleinletters.com ja blogi kleinletters.com/blog Lataa kirjoittajan maisterin opinnäyte “Sarjakuvan typografiasta” osoitteesta tinyurl.com/Sartypo sarjainfo 4/2013 21

Ankkamaailmassa tärkeintä on pysyvyys Kari Korhonen juhli 20-vuotista uraansa Disney-sarjakuvien piirtäjänä.

Mieheltä kysyttiin klassinen kysymys: miltä nyt tuntuu?

Teksti timo ronkainen

C

arl Barks teki ankkasarjiksia 25 vuotta. Tosin hänellä oli myös muuta uraa niin pilapiirtäjänä, animaatiokäsikirjoittajana kuin maalarinakin.

Mitä luulet, jatkuuko oma urasi samoissa merkeissä vielä toiset 20 vuotta, ja lopuksi maalaillaan ankkatauluja?

– Jos jumalat suovat ja päätoimittajat antavat jatkaa. Vicar lähti melkein kynä kädessä, mihin voi aina tietysti pyrkiä.

Uskomatonta kyllä, työ tuntuu vieläkin mukavalta ja viime vuosina intoa on ollut kun nuorella miehellä. Ensi vuonna ilmestyy kokoelmakirjoja Saksassa ja Suomessa. Suomalaisessa versiossa koetamme valottaa myös Ankan tekemistä tekstein ja luonnoksin enemmän kuin yhdessäkään kirjassa aiemmin.

Olet tavannut vuosien varrella useita ankantekijöitä eri yhteyksissä kaikkialta maailmasta. Mitä mieleen jääneitä kohtaamisia on sattunut?

– Tapaamiset ovat aina mitä mainiointa vastapainoa itse työlle, jossa saa aktiivisesti taistella mökkihöperyyttä vastaan. Parhaiten on jäänyt ehkä mieleen vuoden 1997 ensimmäinen iso ECC:n konferenssi, jossa olivat paikalla kaikki Egmontille töitä tehneet ja tekevät. Silloin tapasin Vicarinkin ensi kertaa. Hienoja ovat myös koulutukset, joissa on aina jokin teema tai vieraileva esitelmöitsijä.

Oli kiva päästä piirtelemään Brancan kanssa saman pöydän ääreen.

Minkälainen on Disney-fandom eri puolella maailmaa? Onko faneissa eroja? Entä fanipalautteessa?

– Lapset ovat mainioita signeeraustapaamisissa. He ovat kaikissa maissa samanlaisia. Ensin ujostuttaa niin, että roikutaan vain isän hihassa eikä uskalleta sanoa sanaakaan. Kun aloitan piirroksen, he valuvat vähitellen toi-

22 sarjainfo 4/2013

Lappiin joulukuussa.

– Ei tässä nykyisin ole mitään ongelmaa. Tanskassa Unn ja Stefan Printz Påhlson vastaavat toimitustyöstä Disneyn puolelta, muuten saadaan tehdä Suomen toimituksen kanssa vähän mitä halutaan.

Kari Korhonen kertoi työstään myös Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.

Festivaalihaastattelu on nähtävissä osoitteessa youtube.com/user/sarjisfestarit

Piirsit myös suomalaisten kirjailijoiden tekemiä sarjoja. Millä tavalla yhteistyö sujui sellaisten kirjoittajien kanssa, jotka ovat toki ammattilaisia, mutta sarjakuvien parissa kokemattomia?

– Kaikissa suomalaisten kirjailijoiden tarinoissa olin teknisenä

”Vicar lähti melkein kynä kädessä, mihin voi aina tietysti pyrkiä.” selle puolelle pöytää nähdäkseen paremmin. Kun kuva on valmis, he kävelevät pois sitä tuijottaen ja isä (joka useimmiten on lapsen sinne raahannut) sanoo ”Mitäs sanotaan?” Aina sama kuvio.

– Palaute on siirtynyt nykyään nettiin, mutta sitä on aina kiva saada. Mailia tulee Ankan toimituksen kautta jonkin verran. Piirrän faneille mieluusti piirroksia, mutta vain jos ehdin. Tämä on kuitenkin työtä, ja päivät ovat jo nyt pitkiä. Muistuu mieleen kuusivuotias Eeli, joka pyysi että piirtäisin hänelle kaikki Disney -hahmot. Ei tarvinnut kuulemma olla samalla paperilla. Piirsin väsyneen Akun ja signeerasin sen Kari, 35 v. Taas yksi pettynyt lukija. Puolassa toimittaja pyysi Akua vessanpöntöllä. Mikä lie fekofiili.

Millaista oli Suomeen liittyvien tarinoiden kuten Nummisuutarien Akun tekeminen? Miten niiden hyväksyntä Tanskan päässä ja muu toimittaminen sujui? Nythän oli myös tämä Suomen maakuntakiertue, joka huipentui Suomen

apuna. Jaoin tarinaidean sivuihin ja tein englanninkielisen käsikirjoituksen. Näitä tullee jatkossa lisää. Homma on ollut tosi kivaa!

Eipähän tarvitse itse ideaa keksiä.

Taannoin ilmestyi albumillinen Angry Birds -peliin perustuvaa sarjakuvaa, joista ainakin osa oli sinun piirtämiäsi. Missä vaiheessa olit nämä rustannut?

– Tein nuo kesälomalla 2011.

Sarjakuvat ovat lähinnä nettimarkkinointia pelille tarinan muodossa ja kiinalaisiin sanomalehtiin tehtyjä strippejä. Se oli ihan mukavaa hommaa, varsinkin kun väritin sarjat itse. Se on työtä, jota kansia lukuun ottamatta harvoin pääsee tekemään.

Minkälaisia muutoksia Disney-sarjoissa tai niiden tekemisessä olet huomannut näiden 20 vuoden aikana? Onko digitaalisuus valtaamassa alaa?

– Ainakaan jatkosarjoja ei enää tehdä samaan malliin kuin ennen.

Ne ovat ongelmallisia Saksan kaltaisille maille, joissa jopa yli 90 prosenttia painoksesta myydään irtonumeroina. Muuten Ankkalinna on siitä kiitollinen toimintaympäristö, että muutokset ovat hitaita. Uskonkin, että aikana, jolloin muoti-ilmiöt tulevat ja menevät parissa vuodessa, pysyvyys on yksi Ankkojen suosion salaisuuksista. Digitaalisuudesta en tiedä juuri mitään. Työntekoon se on kyllä vaikuttanut, kuten meillä kaikilla. Enää ei voi syyttää posteljoonia, jos työt ovat myöhässä.

Onko jotain, mitä haluaisit Disney-sarjisten parissa tehdä, mutta et ole vielä päässyt tekemään?

– Ensi vuonna saatan tehdä kolmiosaisen Roope-tarinan, jossa hän palaa juurilleen Klondikeen.

Tiedän: kuulostaa NIIN nähdyltä, mutta ei sellaisena ideana, joka minulla on mielessä. Ei niin kuin Don Rosa, joka Roope-seikkailuillaan koetti kronikoida, mitä tapahtui Barksin sarjojen A ja B välissä ja mitä Roope söi lounaaksi junamatkalla. Jotain aivan uutta. Myös Aku Ankan taskukirjat ovat sinällään uusi aluevaltaus. ● Haastattelu on ilmestynyt myös Ankkalinnan pamaus -lehdessä #27.

Korhonen piirsi sarjaansa Aku Ankan ex-päätoimittaja Jukka Heiskasen koirineen.

▼

Lohikäärmeet roolipelaavat leluyhtiön toimiston tiedotusharjoittelijaa ja atk-tukihenkilöä.

Koira hakee kakkaajan työtä korkeatasoisessa sarjakuvassa. Ilves laskee ruokakaupassa, miten rahat riittäisivät sekä ruokaan että kaljaan.

Roope Erosen sarjakuvissa arjen pikkuasioilla on väliä teksti matleena kantola valokuva sakari sivonen sarjainfo 4/2013 23

24 sarjainfo 4/2013

© roope eronen

R

Kahjo roolipelitarina syntyi kokonaan improvisoimalla.

– Mistä tahansa hölmömmästäkin ideasta voi luoda uskottavan maailman, jonka puitteissa voi käsitellä mitä tahansa kysymyksiä jotka kulloinkin mielessä pyörivät. Mielikuvitus tarvitsee vain alkusysäyksen.

Eronen teki Offices & Humansin jatko-osan täydellisenä improvisaationa ilman käsikirjoitusta.

– Pidin blogia, jossa piti julkaista päivässä sivu tarinasta, ja annoin jopa välillä roolipelin noppien kuljettaa tarinaa. Lisäksi albumissa käyttämäni nopea tekniikka tuki improvisointia.

Glömp X -antologiassa haettiin uusia areenoita sarjakuvalle.

Koirankakka oli liikaa opiskelijalehdelle Vuonna 2009 Eronen halusi kokeilla, voisiko strippejä tehdä mistä vaan.

– Lähdin kokeilemaan, mitä saan koirankakka-aiheesta aikaan, ja yhtäkkiä olin tehnyt siitä 20 sivua.

Eronen tarjosi Koirankakkaasarjakuvaansa Itä-Suomen yliopiston lehteen Uljaaseen. Sarjakuva ehti ilmestyä kymmenen numeron verran, kunnes se päätettiin lopettaa.

© roope eronen

oope Eronen kuvaa sarjakuviensa eläinhahmojen avulla arkielämän absurdeja ja koomisia tilanteita. Usein Erosen hahmot ovat pikemminkin eläimen ja ihmisen sekoituksia, kuin pelkkiä eläimiä. Sarjakuvahistoriassa ihmismäisiä eläimiä on käytetty aikaisemminkin etäännyttämisen tehokeinona, esimerkiksi Art Spiegelmanin Maus-klassikossa.

Erosen töitä esitellään tammikuussa 2014 ilmestyvässä saksankielisessä Comic-Atlas Finnland 2014 -antologiassa (Reprodukt).

Erosen osuus antologiassa on tarina alkoholisti-ilveksestä, joka yrittää selitellä itselleen juomistaan.

– Eläinten kautta on helpompaa lähestyä arkoja aiheita, Eronen sanoo.

Erosen tänä syksynä ilmestynyt Offices & Humans – Tie Customexiin -albumin jatko-osa Advanced Offices & Humans – Menestyksen avain (Huuda Huuda) kertoo lohikäärmeistä, jotka pelaavat toimistoon sijoittuvaa roolipeliä. Eronen on itsekin roolipelannut teininä.

– Idea sarjakuvaan lähti siitä, kun aloin miettiä, mitä tapahtuu jos roolipeliasetelman kääntäisikin toisinpäin. Kun yleensä roolipeleissä ihmiset pelaavat lohikäärmeitä, mitä jos lohikäärmeet pelaisivat ihmisiä?

Offices & Humans -albumit ovat saaneet hyvän vastaanoton muun muassa sarjakuvafestivaaleilla.

Fantasiamaailmasta huolimatta lohikäärmeiden roolipeli on paikoin hyvin realistinen.

– Offices & Humansissa on paljon tosielämän keskusteluja esimerkiksi työpaikkaruokalasta.

Liimapuikosta tai korjauslakastakin saa juttuja, eikä tarvitse pinnistellä mitä keksisi seuraavaksi.

Työmaailma on omanlaisensa esitys, joka sisältää kilpailua ja peliä.

Erosen mielestä käsittelemällä banaaleja asioita voi samalla tuoda koko ihmiselämän naurettavaan valoon.

– Sarjakuvaa piirtäessäni yritän olla avoin ulkoisille pikkujutuille ja antaa niiden viedä juonta eteenpäin. Esimerkiksi toimistoissa vieraillessani imen sarjakuviini sisältöä kuin sieni. Olen kiinnostunut asioista jotka ovat melkein näkymättömiä – mikä tahansa asia voi vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

Eronen kuvailee sarjakuvatyyliään naivistiseksi, mutta pinnan alla on syvempiä tasoja.

© roope eronen

Tämä oli liikaa.

kuuluu yhä voimissaan olevaan Avarukseen, joka on tehnyt kiertueita ja keikkoja myös ulkomailla, muun muassa Yhdysvalloissa.

Lal lal lal julkaisee myös muita kotimaisia sekä esimerkiksi belgialaisia, ruotsalaisia ja yhdysvaltalaisia artisteja. Eronen on tehnyt myös sooloartisti Nusluxina kokeellista musiikkia

20 olutlajiketta ja painoimme oluiden etiketit itse silkkipainolla. Nyt panimotoiminta on hiljaiselolla.

Eronen on tehnyt myös lasten piirustuksia ja kuvia, ja tekisi niitä mielellään enemmän myös jatkossa.

– Aion piirtää niin kauan kuin se on taloudellisesti mahdollista. Tosin välillä musiikki on etualalla, eikä hait-

”Koirankakan lukijat haukkuivat sarjakuvan roskaksi.” ja rakensi syntetisaattorit kaverinsa kanssa, tosin tällä hetkellä hän soittaa teollisilla soittimilla.

Ideat eivät loppuneet sarjakuvaan ja musiikkiin, sillä kolme vuotta sitten Eronen keksi pistää kaverinsa kanssa olutpanimon pystyyn.

– Teimme kaveriporukalla vuodessa

taa jos en aina pysty tekemään sarjakuvia, mutta tällä hetkellä sarjakuva on tärkeämpää.

Elämää sarjakuvaperheessä Eronen sumplii arkea yhdessä puolisonsa, sarjakuvataiteilija Amanda Vähämäen kanssa. Kahden sarjakuva-

▼

– Yleisöpalaute yllätti. Lukijat haukkuivat sarjakuvan roskaksi. Uljas päätti samalla lopettaa kaikkien avustajien palkkiot, joten lopetin Koirankakan piirtämisen lehteen.

Eronen jatkoi kuitenkin Koirankakan piirtämistä vapaa-ajallaan, ja sarjakuvassa alusta asti ollut rinnakkaistarina sarjakuvan tekemisestä alkoi heijastella myös sarjan aiheuttamia reaktioita Uljaassa.

– Koirankakkaa käsittelee sarjakuvan tekemisen paineita.

Eronen aloitti sarjakuvien lukemisen ja piirtämisen kuusivuotiaana heti kun oppi lukemaan ja kirjoittamaan.

Varhaisia suosikkeja olivat perinteiset Asterixit ja Tintit. Omien sarjakuvalehtien tekeminen alkoi jo koulussa.

– Teimme kaveriporukalla omaa A6-kokoista pienlehteä ja myimme sitä. Lukiossa homma muuttui ammattimaisemmaksi, kun toimitimme 26-sivuista lehteä joka ilmestyi pari kertaa vuodessa.

Eronen piirsi opiskelunsa alkuaikoina kerran vuodessa myös kansainväliseen Glömp-antologiaan. Säännölliseen piirtämiseen tuli muutama vuosi taukoa, mutta piirtäminen jatkui taas kun sarjakuvalehti Kuti alkoi ilmestyä vuonna 2006. Eronen on ollut mukana Kutissa alusta asti ja liittyi virallisesti lehteä julkaisevaan Kutikuti-kollektiiviin 2008.

Vaihtoehtomusiikkia ja olutta Retroteknologiaan ja tee-se-itse -filosofiaan uskovalla Erosella on myös vuonna 2001 perustettu levy-yhtiö Lal lal lal. Eronen perusti levy-yhtiön alun perin kavereidensa kanssa julkaisemaan omaa musiikkiaan. Eronen Mäkikotka syntyi yhteistyössä puolison, Amanda Vähämäen kanssa. sarjainfo 4/2013 25

taiteilijan ja kahden lapsen arki on välillä haastavaa. Erosen sarjakuva- ja musiikkiprojektit ovat kuitenkin joustavia ja hän työskentelee sarjakuvapiirtämisen ja musisoinnin lisäksi sivutoimisena vahtimestarina. Tulevaisuus on avoin.

– Voisin vielä vaikka opiskella sähköä ja ryhtyä sähköinsinööriksi. Omavaraisuus kiinnostaa, ja olisi hienoa osata tuottaa itse oma sähkönsä.

Eronen ja Vähämäki ovat pyörittäneet yhdessä myös Petomieskustantamoa ja tehneet Mäkikotka-sarjakuvan. Pariskunnan yhteistyö toimii hyvin.

– On kivaa ideoida tarinaa yhdessä, sillä yksityiskohtia tulee paljon enemmän. Amanda piirtää, koska hänen piirroksensa ja tyylinsä sopivat Mäkikotkan tarinaan ja maailmaan paremmin, kun taas minä väritän.

Pariskunta tekee lisäksi peikkosarjakuva Trollsonsia, jossa

molemmat sekä piirtävät että käsikirjoittavat. Vähämäki ja Eronen pitivät myös yhdessä Petomiehen näyttelyn Pariisissa, jossa Eronen edusti Ilves-sarjakuvillaan.

Eronen kaavailee ensi vuodelle joko Koirankakan jatko-osaa, Offices & Humansin kolmatta osaa tai pienoisalbumia Ilveksestä. Mäkikotkakin julkaistaan todennäköisesti ensi vuonna. Eronen aikoo jatkaa myös Kutin scifinumerossa ilmestynyttä Christmas Surprise -tarinaa, jossa kaikki saavat yhtäkkiä vanhat, lapsuudenaikaiset joululahjatoiveensa toteen.

– Nyt on koossa neljä sivua, mutta tavoitteena on saada 500 sivua kasaan.

Sarjakuvien lisäksi ensi vuoden puolella myös Lal lal lal -levyyhtiön on tarkoitus julkaista lisää musiikkia, erityisesti kasetteja. Eroselta on ilmestynyt yksi kasetti-sarjakuva -yhdistelmäjulkaisu, joita on myös tulossa mahdollisesti lisää. ●

© roope eronen

”Teimme kaveriporukalla vuodessa 20 olutlajiketta ja painoimme oluiden etiketit itse silkkipainolla.”

Ilves kummastelee maailmaa saksaksi Comic Atlas Finnland 2014 -antologiassa.

Ajan vangit Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuva-albumeja.

Puun oksalla Suomen sankari Antti Puuhaara oli sotavuosina ja niiden jälkeen turvallisen eskapistinen hahmo.

A

ntti Puuhaara on suomalainen klassikkosatu, jossa metsästäjä kasvattaa puun oksalta roikkumasta löytyvän pojan omanaan. Antin puuhun jättäneelle kauppiaalle on selvinnyt, että poika on perivä hänet, joten hänestä on päästävät eroon. Eero Salmelaisen Hämeestä ja Satakunnasta keräämä tarina julkaistiin ensi kerran vuonna 1854, hänen toimittamansa Suomen kansan satuja ja tarinoita -kirjasarjan toisessa osassa. Sen jälkeen tarinasta

26 sarjainfo 4/2013

on ollut moneksi. Riitta Rautoma, Katariina Lahti ja Heikki Partanen ohjasivat hahmon nimeä kantavan kankeahkon elokuvan vuonna 1976, ja erilaisia näytelmäversioita on tehty lukuisia. Jukka Virtasen satumusikaalista syntyi Mika Launiksen kuvittama kirjakin (Tammi, 1996).

Antin tarinasta on tehty myös sarjakuvaversio. Tietyn sukupolven edustajat saattavat muistaa juuri sen kaikkein parhaiten. Sarjakuva toimi nimittäin myös elokuvan esikuvana.

Kaikki näytteet ovat albumista Antti Puuhaara jättiläisten maassa (1956).

Antti Puuhaara on tunnetuin Risto Mäkisen piirtämä sarjakuva. Raul Roineen käsikirjoituksiin syntyivät myös albumit Pikilakki (1954), Ville Vikkelä (1957) ja Uljas kaartilainen (1958).

Antti Puuhaara -sarjakuva ilmestyi Yhteishyvässä vuosina 1938–54 ja satunnaisesti muuallakin kuten Inkeri-lehdessä. Se on pitkäikäisimpiä suomalaisia seikkailusarjakuvia.

Aluksi sarjaa piirsi Aarne Nopsanen (1907–90), mutta sotien jälkeen toimeen tarttui Risto Mäkinen (1918– 72).

Antti Puuhaara -kokoelma-albumeja ilmestyi 11, ja Risto Mäkinen piirsi niistä seitsemän viimeistä.

Tuottelias Mäkinen tunnetaan ennen kaikkea kuvittajana ja kirjankansitaiteilijana. 1950–60-luvuilla lukui-

alkoi kynäillä tarinoita muinaisista kaupungeista ja hurjista villipedoista.

Hitusen Tarzan-henkisissä ja enemmän kuin hitusen orientalistisissa jutuissa oli päätä yhtä vähän kuin häntää.

Roine oli kasvanut lastenkirjallisuuden parissa eikä ollut kiinnostunut sen ajan nykyaikaisesta sarjakuvailmaisusta. Antti Puuhaaran tekstit oli sijoitettu kuvien alle pitkinä ladottuina rimpsuina, mikä vähensi luettavuutta. Roine ei sortunut sarjakuvariimittelijöiden helmasynteihin, kuten Tauno Karilaalla isänmaallinen

”Antti näki kurkien vakaan kiilan lentävän meren yllä. Ne olivat jokavuotisella muuttomatkallaan päiväntasaajan polttavan auringon alta pohjolan suurille soille.”

paatos tai Mika Waltarilla taidokas mutta välillä väkinäinen riimittely.

Ei hänkään tosin mitään katupoikien suomea kirjoittanut: ”’Tehoisaa lääkettä, sangen tehoisaa’, iloitsi Douhu.

Jään sisässä säilynyt jättielikko alkoi räpytellä silmiään ja oikoi pitkää kärsäänsä.”

Nopsanen oli huippuluokan piirtäjä mutta sarjakuvan vanhahtavan rakenteen vanki. Hänelle ominainen fasistis-uhkeahko tyyli tuntui kankeissa raameissa liialliselta. Myös Risto Mäkisen melko realistinen mutta eloisa tyyli kärsi kuva-alalle jääneestä pienestä tilasta. Amerikkalainen sarjakuva oli lyönyt itsensä läpi suomalaisissa sanomalehdissä 1930-luvulla.

Dynaamisten amerikkalaisten sanomalehtisarjakuvien lisäksi 1940-luvun lopussa ilmaantuneet sarjakuvalehdet saivat Antti Puuhaaran tyylisen sarjakuvan näyttämään auttamattoman vanhentuneelta. Kun sarjaa katsoo nykysilmin, siinä on taas jotain viehättävää. Kaukana kavala maailma.

sat poikakirjojen kannet ja lastenkirjakuvitukset olivat hänen tekemiään.

Rudolf Koivu -palkinto tuli kolmesti: Raul Roineen Pilvilinnasta (1949), Mertsi-Ilmari Laurikaisen Onnimannista ja Kukkaliinasta (1966), LeenaKaisa Laitakari-Kailan ja Ulla R. Lehtosen Ett tu trestä (1968).

Satukirjailija Raul Roine (1907– 60) käsikirjoitti myös Antti Puuhaaraa. Roineen satukirjoissa kuvittajalla oli aina tärkeä rooli. Hän työskenteli paljon etenkin hyvän ystävänsä Rudolf Koivun kanssa. Roine teki Risto Mäkisen kanssa Antti Puuhaaran lisäksi esimerkiksi Ville Vikkelä -kokoelman (Otava, 1957).

Varsinkin myöhemmissä Antti Puuhaara -tarinoissa Roine irtautui suomalaiskansallisesta perinteestä ja sarjainfo 4/2013 27

Akira × Simpsonit = Bartkira Bartkira on verkossa levinnyt, yhteensä 500 piirtäjän töistä koostuva yhteisöllinen sarjakuvateos, jossa sekoitetaan kulttimanga Akiraa ja Simpsonit tv-sarjaa. Teoksen toimittajan James Harveyn mukaan kumpaakin yhdistävät sukupolvikapinan ja anarkismin teemat. teksti matleena kantola

K © katsuhiro otomo

atsuhiro Otomon Akira on futuristinen kyberpunksarjakuva, joka sijoittuu terroristien ja väkivaltaisten jengien ravisuttamaan Neo-Tokioon. Päähenkilöt ovat teiniikäinen, yliluonnolliset voimat saava Tetsuo Shima ja moottoripyöräjengin johtaja Shotaro Kaneda. Akira ilmestyi alun perin Japan’s Young Magazine -lehdessä vuosina 1982–1990 ja kuusiosaisena teoksena vuonna 1990.

Bartkira sai alkunsa, kun brittiläinen sarjakuvataiteilija James Harvey näki verkossa piirtäjä Ryan Humphreyn sarjakuvan, jossa Akiran hahmot oli korvattu Simpsonien hahmoilla. Harvey ei tuntenut Humphreyta entuudestaan,

tää viisi Harveyn määräämää, omalle kohdalle sattunutta sivua.

Skypen kautta tavoitetun Harveyn mukaan synkkää Akiraa ja humoristisia Simpsoneita yhdistää kahden sukupolven yhteentörmäyksen teema, jossa uusi sukupolvi kapinoi edeltävää vastaan ja uhmaa auktoriteetteja. Akira ja Simpsonit myös ilmestyivät samaan aikaan, 1980-luvun lopulla. Harvey päätti itse Akira-hahmoja korvaavat Simpsonithahmot.

– Kaneda on kapinallinen hauskuuttaja kuten Bart. Kanedalla ja Tetsuolla on samanlainen ystävyys kuin Bartilla ja Milhousella, mutta Milhouse lopulta rikkoo tämän dynamiikan ja lähtee omilleen.

”Sosiaalinen media ja viestinnän nopeus on tehnyt taiteesta pikaruokaa. Kukaan ei enää tee Akiran kaltaisia suuria teoksia.” mutta piti tämän lyijykynäpiirroksista ja pop-kulttuuria koskevista töistä.

Harvey halusi tehdä Bartkirasta projektin, jossa ihmiset piirtäisivät sarjakuvaa yhdessä, ja sai Humphreylta luvan tarinan kehittämiselle. Harvey määrittelee itsensä teoksen toimittajaksi ja yhteisöprojektin keksijäksi, kun taas Humphrey on alkuperäisen idean ja Bartkira-nimen luoja.

Moottoripyörillä hurjastelu vaihtui skeittilautoihin

© kate sullivan 28 sarjainfo 4/2013

Harvey käynnisti Bartkira-projektin Tumblr-sivuillaan maaliskuussa 2013.

Sarjaa piirrettiin kronologisessa järjestyksessä ja jokaisen osallistujan tuli piir-

Taustahahmoissa ja paikkojen nimissä kukin piirtäjä sai käyttää omaa harkintaa. Moottoripyörät korvattiin skeittilaudoilla.

Bartkiraa ovat piirtäneet nimekkäät sarjakuvataiteilijat, kuten Eisner-palkinnon voittanut ja Marvelille piirtänyt Cameron Stewart, mutta mukana on ollut myös harrastelijapiirtäjiä sekä kaikenikäisiä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan aiemmin tehneet sarjakuvaa.

– Parasta on, jos saan ihmiset kiinnostumaan sarjakuvien tekemisestä.

Harvey on päättänyt albumiin valitut työt.

– Jos työt ovat hyviä, olen ottanut ne. Jotkut työt ovat olleet liian abstrak-

© space aged polymer art

teja ja ei-luettavia. Joskus ihmiset ovat myös kieltäytyneet piirtämisestä, jos kohdalle tulleet sivut ovat olleet liian vaikeita, jolloin olen etsinyt sivuille muita piirtäjiä. En kuitenkaan neuvo ihmisiä, kuinka tulisi piirtää.

Bartkiran suosio on räjähtänyt käsiin.

– Ihmiset eivät ole kauheasti valittaneet, jos eivät saaneet töitään läpi, vaan ovat sitten luoneet omia fanitöitään verkossa. Joku fani teki dubstep-biisin Akiran ja Simpsoneiden tunnusmusiikeista. Kuulin myös tyypistä, joka on ottanut Bartkira-tatuoinnin.

Tribuuttiteos tasapainottelee tekijänoikeuksien harmaalla alueella Bartkiran alkuperäinen deadline oli toukokuussa 2013, mutta työn loppuunsaattaminen on venynyt.

– Arvasin, että Bartkirasta tulee suosittu mutta en arvannut, että halukkaita osallistujia olisi noin 2000. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan, joten valitsin heistä noin 500 piirtäjää. Nyt odotamme vielä että kym-

”Jos Otomo ei olisi hyväksynyt Bartkiraa, olisin lopettanut sen” Harvey kunnioittaa Bartkiralla Akiran luojaa, Katsuhiro Otomoa.

– Tämä on sama juttu kuin Irlannin Bloomsday, jossa fanit juhlivat James Joycen Odysseus-kirjaa. Jos Otomo ei olisi pitänyt Bartkirasta, olisin lopettanut sen tekemisen.

Otomo kuitenkin hyväksyi Bartkiran ja hänen poikansa rakastaa sitä. En saa Matt Groeningia kiinni, mutta tiedän että hän fanittaa Simpsoneiden piraattituotteita, joten hän varmaan hyväksyy Bartkirankin. Jos Fox-tv-kanava suuttuu Bartkirasta, en välitä, mutta Otomon reaktio merkitsee.

Harvey kasvoi Simpsoneiden ja Akiran kanssa.

– Simpsonit oli joskus maailman paras animaatio, mutta vuoden 1994 jälkeen se vain huononi. Fox pakotti Simpsonien tekijöitä jatkamaan, ja ohjelmasta tuli pelkkä zombieshow, jonka ideana on tehdä rahaa Rupert Murdochille. Rakastamamme ohjelma on viety meiltä, mutta Simpsonit eivät ole Foxin vaan meidän, ja nyt otamme ne takaisin!

Akira-elokuva puolestaan vaikutti Harveyn ammatinvalintaan.

”Jos Fox-kanava suuttuu Bartkirasta, en välitä, mutta Otomon reaktio merkitsee.” menen ihmistä saisi sivut valmiiksi. Olen itse yksi näistä kymmenestä, Harvey naurahtaa.

Bartkira on tarkoitus julkaista tammikuussa 2014 verkossa torrent-tiedostona.

– En halua perustaa nettisivua, koska viranomaisten olisi niin helppo sulkea se. Bartkiraa voisi myös lukea verkossa kuten manga-onlinesivuja. Espanjalainen kustantamo, joka julkaisi Akiran espanjaksi, otti yhteyttä ja halusi

– Kun näin Akiran noin kuusi- tai seitsemänvuotiaana, tiesin että haluan tehdä sarjakuvia loppuelämäni. Tuntui kuin olisin päässyt Akiran kautta toiseen maailmaan. En tiennyt että animaatio voi olla sellaista. Myös elokuvan musiikki oli aivan toisenlaista kuin mitä olin koskaan kuullut.

Harvey on huolissaan kollegoidensa kunnianhimottomuudesta.

– Sarjakuvataiteilijat tekevät lyhyitä sarjakuvia, jotka voisivat olla twiittejä. Sosiaalinen media ja viestinnän nopeus on tehnyt taiteesta pikaruokaa. Kukaan ei enää tee Akiran kaltaisia suuria teoksia.

© ryan humhrey

© tom neeley

julkaista Bartkiran, mutta saa nähdä onnistuuko se. Meillä on 300 värisivua, joten Bartkiran painaminen olisi erittäin kallista ja ennen kaikkea laitonta.

Harveyn mukaan kirjan voisi julkaista myös jonkinlaisena hyväntekeväisyysprojektina.

Hän ei itse halua hyötyä töistä taloudellisesti.

– En voi sille mitään, jos fanit haluavat tienata Bartkira-teoksillaan. Niin kauan kuin minä ja Ryan emme tienaa sillä, pysymme hyvällä puolella, lain harmaalla alueella.

Harvey arvelee, että kaikki Bartkiran osat saadaan julkaistua vuoden 2015 loppuun mennessä.

Projekti sai alkunsa Ryan Humphreyn piirroksista.

Sivuhahmot keskiöön Englannista tavoitettu piirtäjä Ryan Humphrey valottaa osaltaan Bartkiran syntyä.

– Lähdin etsimään taideblogeja Tumblrista ja löysin Simpsons Drawing Club -sivun.

Mietin ensin tarinaa Ralph Wiggumin tai Martin Princen hahmoista. Tein joitain luonnoksia, mutten osannut aloittaa sarjakuvaa johon olisin tyytyväinen. Huomasin pian Akira-albumini huoneessani ja ajattelin ”mitä jos...?” Keksin sitten nimen Bartkira ja aloitin siitä.

– Ensin ajattelin piirtää Bartin Akiraksi ja Nelson Muntzin Kanedaksi. Mietin myös, että Tetsuo voisi olla Jimbo Jones, koska halusin päähenkilöiksi Simpsonin hahmot, jotka eivät ole liian ilmiselviä, Simpsonin oikeita päähenkilöitä. Loppujen lopuksi tein pienen Bartkirasarjakuvan huvin vuoksi, koska koko Akiran tekeminen Simpsonien hahmoilla vaikutti liian hullulta.

Humphrey mainostaa verkkosivuillaan olevansa Bartkiran luoja, mutta toisaalta tuntee itsensä syrjäytetyksi projektista.

– Minusta tuntuu joskus, että minut on unohdettu koko Bartkirasta, mutta suosituissa netti-ilmiöissä alkuperäinen lähde usein unohtuu. On kuitenkin todella hienoa nähdä, että ideastani on syntynyt jotain suurempaa.

Tällä hetkellä Humphrey työstää Battle Royale -mangaan perustuvaa Bartle Royalea. ● Japanilaisen kustantamon Black Hook Pressin sivuilla on julkaistu Bartkiran ensimmäiset 25 sivua: www.blackhookpress.com/bartkira1.html Bartkira-töitä Tumblr-blogeissa: bartkira.tumblr.com harveyjames.tumblr.com simpsonsdrawingclub.tumblr.com www.ryanhumphrey.co.uk sarjainfo 4/2013 29

Plevnassa

Pidot Sabassa, osa 8 Keskustelusarjassa suomalaisen sarjakuvan tukipilarit pohtivat peruskysymyksiä. Sarja päättyy.

Miten muulle Suomelle käy?

Helsingin ulkopuolinen sarjakuva-Suomi on vaarassa näivettyä. Mitä pitäisi tehdä? kuvitus joonas lehtimäki

Alex Matson: Sarjakuvakentän aktiivisuus on nykyään melkoista. Myös piirtäjiä on enemmän kuin koskaan. Silti pelkään välillä, että kaikki on vain pintavärinää. Suuri yleisö tuntee samat pari sanomalehtisarjakuvaa, ja varsinkin Helsingin ulkopuolinen Suomi vaikuttaa tässä mielessä melkoisen ankealta.

Meillä ei ole enää sarjakuvakauppaa, ja Turun Cosmic Comic Cafén kaltainen kokoontumispaikka puuttuu. Egmontin siirtyminen Helsinkiin on vaikuttanut myös voimakkaasti.

Kaupalliset toimijat pitävät hyvässä mielessä jalat maassa, työllistävät ihmisiä ja antavat mahdollisuuksia.

Ilpo Kaukovalta: Suomalaista sarjakuvaa on nykyään joka lähtöön. Skaala on laaja. Todella myyviä sarjakuvia on kuitenkin vain muutama. Laadukkaatkin pitkät tarinat ja hyvät tekijät kuten vaikka Terhi Ekebom jäävät suurelle yleisölle vieraiksi.

MM: Yhden ihmisen varassa voi olla paljon.

Petteri Oja nyt vain sattui syntymään Turkuun eikä Tampereelle.

Mikko Mäkelä: Ihan millä tahansa alalla on tapahtunut sama kehitys. Helsinki on kasvanut, ja sen merkitys ylikorostunut. Pienellä alalla vaaditaan vielä enemmän omaa aktiivisuutta. Sarjakuva ei näy luonnostaan ns. katukuvassa.

MM: Todelliset ongelmat ovat pienillä paikkakunnilla, joissa jokainen sarjakuva-aktiivi on harvinaisuus. Joskus he tosin jäävät paikkakunnan aarteiksi, eikä tieto toiminnasta kantaudu kauemmas. Se on persoonasta kiinni.

IK: Tampere ei ole mitenkään periferia vaan monilla mittareilla Suomen toiseksi suurin sarjakuvakaupunki. Silti täälläkin uhkaa kuihtuminen. Kukunorin lähtö oli aikoinaan iso menetys. Hyvät paikat toimivat maaperänä ideoille ja auttavat kohtaamaan ihmisiä.

30 sarjainfo 4/2013

AM: Hän syntyi muuten Kemiin. Mutta niin se on. Näin pienellä alalla sota kaipaa jokaista miestä. Hyvistä tyypeistä on pidettävä kiinni, ja heitä on ”kasvatettava” tekemään ainakin itselleen uusia asioita.

IK: Tampere Kuplii on tärkeä. Se muistuttaa kaupunkilaisia sarjakuvista. Tosin vaikka miten markkinoisi, aina löytyy ihmisiä, jotka eivät ole kuulleetkaan koko tapahtumasta. Mangaväen pitäminen tapahtumassa on tuonut näkyvyyttä. Yleinen alkuinnostus on kuitenkin vähän lopahtanut. Kaupunki lähti kiinnostuneena mukaan toimintaan ja on tukenut Sarjakuva-Finlandiaa, mutta uusia aktiiveja löytyy nihkeästi.

Kasvua keskuksista?

AM: Kun puhutaan sarjakuvista, keskitytään yleensä sarjakuvaan kulutuksen tai ammattimaisen taiteilun muotona. Ala nähdään kustantamojen, festivaalien ja yksittäisten tai-

teilijoiden ja heidän taideteostensa kautta.

Sarjakuva on kuitenkin myös suosittu harrastus ja itseilmaisun muoto. Voisiko tätä kautta saada uutta kasvua ja uudenlaista toimintaa maakuntiin? Tanssikeskuksia ja teattereita on ympäri Suomea, miksei siis sarjakuvakeskuksiakin Helsingin malliin mutta paikallisiin oloihin sovellettuna?

IK: Oulun sarjakuvakeskus aukeaa tammikuussa. On mielenkiintoista nähdä, millaiseksi se kehittyy. Turun sarjakuvakeskuksesta on ollut pitkään puhetta, ja miksei se Tampereellekin sopisi. Tämän kaupungin toimijat ovat vain ikävästi hajallaan. Kukin puuhaa vähän omiaan, eikä tieto aina liiku.

MM: Usein kyse on ”vain” huonosta tiedottamisesta. Kun asioita tehdään vapaaehtoispohjalta, se kärsii ensimmäisenä. Voimia on asioiden tekemiseen, ei niistä kertomiseen tai ”ylimääräiseen” yhteydenpitoon. Helsingissä tehdään paljon asioita, joista emme täällä ole kuulleetkaan – ja sama varmasti toisin päin.

Minullekin on jäänyt sellainen kuva, että Helsingin ulkopuolella on lähinnä yksittäisiä toimijoita, jotka eivät kommunikoi tarpeeksi keskenään. Itsenäiset keskukset auttaisivat ehkä tiedon leviämisessä. Ainakin olisi paikka – ja ihminen – johon alasta kiinnostunut voisi ottaa yhteyttä. Ehkä kävisi niin ihanteellisesti, että jo toisessa paikassa tehtyjä virheitä ei tehtäisi uudelleen.

IK: Sarjakuva kannattaa minusta kytkeä osaksi muuta visuaalista kulttuuria ja sen opetusta.

Laji ei ehkä kanna yksinään, mutta visuaalisen kulttuurin hallinta on tärkeää nykyaikana ja kiinnostaa ihmisiä. Siten suuntautunut keskus saattaisi esimerkiksi saada vastakaikua.

Virtaa kirjastoihin AM: Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kaikki kaatuu aina muutaman niskaan. Helsingissä Sarjakuvakeskuksen toiminnasta on saatu ympärivuotista. Sarjakuvaseuralla on useita työntekijöitä, mikä luo toiminnalle pysyvyyttä. Miten saman saisi aikaan Helsingin ulkopuolella?

MM: Sarjakuvaseuran ja muiden toimijoiden pitäisi ehkä avata rohkeammin ovia maakuntiin päin. Nyt on keskitytty paljon sarjakuvavientiin ja oman keskuksen ja Helsingin sarjakuvafestivaalien vahvistamiseen. Se on tärkeää, mutta asioita olisi parannettava myös muualla Suomessa.

AM: Vaikeinta on kustantajien tukeminen, johon ei oikein löydy helppoja keinoja. Monet kustantamot rypevät ongelmissa. Se ei näy

vielä suomalaisen sarjakuvan tuotannossa, mutta käännöspuoli kärsii jo.

IK: Ihan pieniä kustantajia on nykyään pitkin poikin maata, sastamalaisesta Mustasta ritarista eteläpohjalaiseen Pöyrööt-sarjakuvaan.

Kirjoja voi myydä mistä vain. Mutta mistä saisi tietää, että ne ovat olemassa? Netti ei auta tarpeeksi.

AM: Helsingin Senaatintorilla on markkinoita, joissa maakunnat esittäytyvät. Ehkä tarvitsemme sellaisen. *alistuneen sarkastisella äänellä lausuttuna* MM: Kirjastot ja sarjakuva on yksi työsarka.

Suurin ongelma Helsingin ulkopuolella on tarjonnan kapeus. Tämän maan parin kirjakauppaketjun valikoima heikkenee siellä olennaisesti. Kirjastot tekevät parhaansa, mutta tieto sarjakuvista on usein puutteellista. Tampereen Metso-kirjasto on suuri, mutta ei senkään valikoima ole sillä tasolla kuin pitäisi olla. Kävin Vaasan kaupunginkirjastossa. Siellä oli tarjolla hienoja laitoksia klassikoista ja muutenkin hyvin hoidettu sarjakuvaosasto.

IK: Kyse ei ole siis edes kaupungin koosta. Kirjastot toimivat aika yksilöllisesti, mutta pikkunäyttelyt uppoavat niihin hyvin. Olen itse tehnyt kaksi näyttelyä, jotka ovat kiertäneet hyvin pitkin maata.

MM: Kirjastot lähtisivät varmasti mielellään tekemään työpajoja ja sarjakuva-aiheisia teemajuttuja sarjakuvakeskuksen tai paikallisten toimijoiden kanssa. Ainakin Pertti Jarlan ja Tuuli Hypénin vierailu Metso-kirjastossa oli todella suosittu.

AM: Tarvitaan ”propagandaa”, jolla yleistä sarjakuvatietoisuutta saa pidettyä yllä ja kohotettua. Sarjakuvan ominaisuudet ja mahdollisuudet tunnetaan aika huonosti. Opettajien ja kirjastotyöntekijöiden koulutus olisi yhä tarpeen.

MM: Olin Parkanossa, jossa paikallinen kirjastotyöntekijä oli juuri löytänyt Art Spiegelmanin Mausin ja kertoi ihmetellen, ettei olisi ikinä kuvitellut sarjakuvan voivan olla ”sellaistakin”!

AM: Että sellaista. No, taistelu jatkuu! sarjainfo 4/2013 31

teksti jyrki vainio

Jos Jean-Claude Mézièresin työhuonetta kuvailee “vaatimattomaksi”, antaa siitä liian pramean kuvan.

Pariisissa, Seinen vasemmalla rannalla, talokorttelin sisäpihalla ylimmässä kerroksessa, Mézièresin työtilana toimii pienen pieni ullakkokomero. Ahtaasti sovitettuna siihen mahtuu juuri ja juuri työpöytä, pari laatikkoa, pieni kirjahylly ja kahden istuttava sohva.

Eipä ihme, että Mézières Suomenkäynnillään on joskus kertonut, kuinka häntä edelleen jaksaa ihmetyttää, kuinka hänen pöytänsä ääressä piirtämät kuvat leviävät ympäri maailmaa: tämä tila ei kyllä luo vaikutelmaa kansainvälisesti menestyneestä tekijästä.

Mielikuva kuitenkin tarkentuu, kun katsoo pöydällä kiiriviä piirroksia.

Kävin ensimmäistä kertaa Mézièresin piirtokomerossa kesällä 2002. Silloin oltiin Valerian-albumien välillä: Epävarmoina aikoina oli ilmestynyt edellisenä vuonna ja sarjan päättävä kolmen albumin kokonaisuus oli vasta aivan alkutekijöissään. Mézièresin pöydällä oli kaksi ensimmäistä sivua Suuren tyhjyyden reunalla -albumista (2004) ja näihin oli tehty vasta muutamia karkeita lyijykynäluonnoksia.

Albumien välissä Mézièresin päähuomio oli erilaisissa kuvitustöissä.

Kahden esimerkin kautta hän esitteli projektien skaalaa sekä teemallisesti että maantieteellisesti: hän oli juuri saanut tehtyä sarjan postimerkkejä 32 sarjainfo 4/2013

tim eh as l on jo ©

Mézièresin ullakkokomerossa

äk i

keräilijän tunnustuksia

Ranskan Etelämantereelle ja nyt oli vuorossa konseptisuunnittelua Lillen EU-kulttuuripääkaupunkivuodelle 2004.

Name-dropping Mézières sanoo, että hänellä on vielä illaksi töitä, mutta voisimme ehkä myöhemmin käydä jossain lasillisella.

Puoli yhdentoista aikaan hän soittaa hostelliini, että kävisikö nyt.

Näemme kahvilassa Montparnassen varrella.

– Kerran nuorena miehenä 60-luvun alussa näin tässä paikassa Yves Kleinin, Mézières muistelee.

Yves Klein (1928–62) oli taidemaalari, joka teki teoksia sivelemällä maalia alastomien naismallien keholle ja kierittelemällä näitä kankaan päällä.

– Hän tuli tänne kauniin mallitytön kanssa. Enkä voinut olla huomaamatta, että tytöllä oli yhä maalinrippeitä nenän alla.

– Yksi tämän kaupungin hienouksista on, että vaikka joku olisi kuinka kuuluisa taiteilija hyvänsä, Pariisin ravintoloissa kaikki saavat yhtä yrmeää kohtelua osakseen, Mézières hymähtää. – Juuri ja juuri ehkä jos Picasso sattuisi kävelemään sisään, hovimestarin kulmakarva saattaisi aivan aavistuksen verran värähtää.

Keskustelu kääntyy elokuviin.

Aiemmin tuona kesänä on ensi-iltansa saanut Tähtien sota: Episodi II, eikä Mézières voi olla kiinnittämättä huo-

miota tiettyihin yhtäläisyyksiin sarjakuvansa kanssa.

– Luc Besson on minulle kertonut, että George Lucas on kyllä tietoinen Valerianista. Mutta takaa-ajo lentävien alusten liikenneruuhkassa ja loppukohtaus, jossa taistellaan areenalla ja tyttö on sidottuna paaluun? Mézières hämmästelee. – Sanonpahan vain, että katsokaa sarjakuvan julkaisuvuosi ja verratkaa.

Suunnitelmia on ollut myös erilaisista Valerian-elokuvaprojekteista, © Jean-Claude Mézières

jotka toistaiseksi eivät ole toteutuneet. Mézières ei niiden suhteen suuria toiveita elättele.

– Elokuvasta saa rahaa ja aion käyttää sen nenäliinojen ostoon.

Vielä kerran Valerian Viimeisin käyntini ullakkokomerossa oli keväällä 2012. Aikaavaaja-albumi (2010) julistettiin Valerian-sarjan viimeiseksi, joten yllätyn hiukan, kun näen, että Mézièresin pöydällä on kuitenkin uusi Valerian-albumi jo puolivälissä. Mukana on sekä perinteisiä sarjakuvasivuja että maalattuja kuvituskuvia.

– Tarkoitus ei ole varsinaisesti jatkaa tarinaa eteenpäin, vaan palata eräisiin aiempien albumien tunnetuimpiin kohtauksiin ja

vuosien tapa. Vastauksena hän osoittaa pöydällään olevaa pinoa: päällimmäisenä on irtileikattu ruutu, jossa on lähes valmis piirros Valerianista ja Laurelinesta.

Hahmojen kasvoihin on tehty korjauksia, jotka ovat kesken, muutamia mustia alueita on täsmentämättä ja lyijykynäluonnos on pyyhkimättä. Tussaus on, myöhäiskauden Valerianien tapaan, rentoudessaan jo suttuisuuden rajaa hipovaa.

Saan hylätyn ruudun itselleni matkamuistoksi. Jään odottamaan valmiin albumin julkaisua, nähdäkseni, miltä ruudun lopullinen versio näyttää.

Kirja tulee ulos syksyllä 2013 nimellä Souvenirs de futurs. Sisällön puolesta se vaikuttaa tosiaan

Saan hylätyn ruudun itselleni matkamuistoksi. katsella niitä vähän eri näkökulmasta: mitä tapahtui ennen tai jälkeen, mitä olisi voinut tapahtua toisin, mitä tapahtui samaan aikaan kulman takana.

Mukanani on ranskalainen kolmen albumin Valerian-integraali. Siinä oleva artikkeli kertoo, että Mézièresin työtapana on piirtää vain aika keveästi luonnostellen. Joten jos lopputulos ei miellytä, hän saattaa herkästi leikata jonkun ruudun sivusta irti ja tehdä sen kokonaan uudelleen.

Artikkeli esitteleekin erinäisiä vaihtoehtoisia ruutuja tuttuihin sivuihin.

Kysyn Mézièresiltä, onko tämä hänen tekniikkansa vieläkin, vai oliko se enemmän nuorempien

enemmänkin kepeän nostalgiselta vilkaisulta aiempiin tarinoihin, kuin täysiveriseltä uudelta albumilta.

Uusitun ruudun erot ovat hyvin pieniä. Tuuli puhaltaa Laurelinen hiuksiin eri suunnasta ja varjot Valerianin puvussa ovat hiukan eri puolella, mutta muuten kuva on piirretty uudelleen lähes täysin samanlaisena. Jopa niin, että julkaistussa versiossa hahmojen kasvot näyttävät hiukan kömpelömmiltä ja rujommin tehdyiltä.

Ulkopuolinen ei tässä tapauksessa erota, mikä kuvassa on taiteilijan omaan silmään särähtänyt niin, että se on tarvinnut tehdä uudelleen. ● © Jean-Claude Mézières

© Jean-Claude Mézières

ANIMATRICKS.NET

Tintistä Perkerokseen Angoulêmen sarjakuvafestivaalin taiteellinen johtaja Benoît Mouchart vaihtoi työpaikkansa legendaariseen Casterman-kustantamoon. Hän on kiinnostunut julkaisemaan myös suomalaista sarjakuvaa.

Teksti ville hänninen

V

iime vuoden Angoulêmen festivaalin jälkeen Benoît Mouchart vaihtoi työpaikkaa kymmenen vuoden jälkeen.

Hänestä tuli Castermanin kustannuspäällikkö.

– Charles Gallimard otti yhteyttä ja sanoi etsivänsä Castermanille ihmistä, joka tuntee sarjakuvakentän laajasti. Olin jo tehnyt festivaalilla kaiken haluamani ja mietin, että kyse on sentään Jacques Tardin, Jose Munozin ja Moebiuksen kustantajasta! He kuuluvat kotijumaliini, Angoulêmessä muun muassa piirroskonserttien idean suosituksi jalostanut Mouchart innostuu.

Sarjakuviin ja lastenkirjallisuuteen erikoistunut Casterman on jopa häkellyttävän perinteinen kustannusyhtiö. Donat-Joseph Casterman perusti kustantamon ja painotalon vuonna 1780.

Sarjainfon lukijoille kustantamon kaksi keskeisintä vaihetta liittyvät ranskankielisen sarjakuvan kehitykseen.

Vuonna 1934 Casterman alkoi julkaista Le Vingtième Siècle -lehden nuortenliitteessä, Petit Vingtièmessä menestynyttä Tinttiä. Yhdistävänä tekijänä oli kustantamon ja lehden katolinen tausta.

Ensimmäinen Castermanin Tintti-albumi oli Faaraon sikarit. Sarjasta tuli Castermanin tärkein rahasampo: Tintti-albumeja on myyty yli 200 miljoonaa kappaletta.

– Castermanin DNA muodostuu Hergén ja Hugo Prattin kaltaisista kestonimistä. Heitä

34 sarjainfo 4/2013

ei olla hylkäämässä vaan vaalimme perintöä parhaamme mukaan, Mouchart julistaa.

80 vuotta jatkuneen julkaisuyhteistyön ja Tintti-sarjakuvan brändin ylläpito ja kehittäminen onkin yhtiölle ja Hergén perikunnalle niin tärkeää, että viime vuoden lopuksi paljastettiin vitsiltä kuulostava jymyuutinen.

Castermanilta ilmestyy uusi Tintti-albumi – vuonna 2052, jolloin Hergén kuolemasta tulee kuluneeksi 70 vuotta. Tekijänoikeudet nimittäin raukeavat sitä seuraavan vuoden alusta.

Verenvaihto tarpeen Tintin myötä Castermanista tuli toisen maailmansodan jälkeisen ranskankielisen sarjakuvan keskeinen kustantaja, joka julkaisi muun muassa Alixia ja Ritari Ardentia. 1970-luvulla Casterman loi nahkansa uudelleen ja alkoi julkaista Prattin Corto Maltesea albumeina.

Kustantamon taiteelliseksi lippulaivaksi kohosi legendaarinen À Suivre -lehti. Vuosina 1978–97 ilmestynyttä lehteä seurattiin tiiviisti Suomessa asti, koska monet nykyään arvostetut mutta tuolloin nuoret tekijät – Benoît Sokalista François Bourgeoniin, F’Murrista François Schuiteniin – esiintyivät sen sivuilla.

Menneisyyttä ei kuitenkaan saa takaisin.

Castermanin on jälleen uusiuduttava. Alun perin belgialainen yhtiö on nykyään osa Ranskan neljänneksi suurinta kustannusyhtiötä Groupe Flammarionia, johon kuuluvat itsenäisinä yksiköinä muun muassa Gallimard ja Fluide Glacial. Flammarionin puoles-

taan omistaa italialainen mediajätti RCS MediaGroup.

– Yhtiön koosta huolimatta sen yksiköt ovat itsenäisiä. Teemme julkaisupäätökset itse. Sen sijaan markkinointi ja levitys tapahtuu yhteisesti muiden Flammarionin kustantamojen kanssa, Mouchart linjaa.

Hän ymmärtää pörssiyhtiön taloudelliset realiteetit mutta korostaa, että lahjakkuuksien houkutteleminen omaan talliin voi kannattaa pidemmän päälle taloudellisestikin.

– Etsimme sarjakuvia, jotka kiinnostaisivat muitakin kuin sarjakuvaihmisiä.

Yhteiskunnasta ja kulttuurista laajemmin kiinnostuneiden lukijoiden pitää löytää sarjakuva uudelleen. Se on Ranskassakin vähän hakusessa, mutta ei voi tapahtua kuin kunnianhimoisten teosten kautta.

”Emme etsi yksittäisiä teoksia vaan uskomme pitkäjänteisempään uraajatteluun, jossa neljäs tai viides teos voi tuoda läpimurron.”

Casterman lähti sarjakuvaromaanibuumiin mukaan jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta ei ole löytänyt rooliaan kentällä. Mouchart uskoo tilanteen muuttuvan parissa vuodessa.

– 1960–70-lukujen kestonimet alkavat vetäytyä kuvioista. Koska nuorennusleikkausta ei tehty jo kymmenisen vuotta sitten, kolmi-nelikymppiset puuttuvat katalogista. Olemme alkaneet hiljalleen värvätä uusia alle 30-vuotiaita tekijöitä kuten Bastian Vivesin. Emme etsi yksittäi-

siä teoksia vaan uskomme pitkäjänteisempään ura-ajatteluun, jossa neljäs tai viides teos voi tuoda läpimurron.

Sopimuksia suomalaisille Uusien tekijöiden haalinta ei rajoitu ranskankieliselle alueelle. Mouchart on kiinnostunut suomalaisesta nykysarjakuvasta.

Hän on vieraillut maassamme useita kertoja, sekä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla että Kemin sarjakuvapäivillä. Aidon intohimon vuoksi Angoulêmen sarjakuvafestivaalilla oli Suomi-näyttelykin vuonna 2006.

Suomalaisia sarjakuva-albumeja on julkaistu ranskaksi yli 60. Sopimukset tehdään kuitenkin yleensä pienten laatukustantamojen kanssa. Casterman on eri kokoluokkaa, mutta Mouchart kertoi silti keskustelleensa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vakavasti useiden piirtäjien kanssa.

– Suomessa on paljon visuaalisesti omaperäisiä, kiinnostavia kertojia. Suomenreissuillani olen löytänyt paljon lupaavia tekijöitä, joista osa varmasti päätyy talliimme.

Yksi kustannussopimus on jo tehtykin. JP Ahosen Perkeros ilmestyy Castermanilta tänä vuonna. Sopimukseen kuuluu myös Perkeroksen jatko-osa. ●

”Minun aikanani Angoulêmen sarjakuvafestivaali muuttui aiempaa kansainvälisemmäksi. Sekä kävijät että taiteilijat tulevat aiempaa laajemmalta pohjalta”, Angoulêmen sarjakuvafestivaalin entinen taiteellinen johtaja Benoît Mouchart kiteyttää.

Ei kai Hectorillakaan ole helppoa Angoulêmen sarjakuvafestivaali on Euroopan suurin sarjakuvatapahtuma, jolla käy vuosittain yli 200 000 ihmistä. Ranska on Euroopan tärkein sarjakuvamaa.

Silti Benoît Mouchartin latelemat ongelmat kuulostavat kovin tutuilta.

– Julkisen ja yksityisen rahan kanssa taiteilu oli usein arvaamatonta. Sarjakuvaa ei pohjimmiltaan arvosteta kovin paljoa perinteisiin taiteisiin verrattuna. Meille saatettiin ilmoittaa kolmea kuukautta ennen tapahtumaa, että saamme

tukea 100 000 euroa aiempaa vähemmän. Jos sama olisi tehty jollekin musiikki- tai teatteritapahtumalle, lehdet olisivat kirkuneet katastrofia.

– Siinä vaiheessa vajeen korvaaminen sponsoreilla ei enää onnistu – eikä sekään ole sarjakuvalle aina helppoa. Cannesin elokuvajuhlat ja pelimessut vetävät ison rahan puoleensa. Ei sarjakuva ole enää saman mittakaavan populaarikulttuuria Ranskassakaan.

Art Spiegelman sai Angoulêmen festivaalin grand prix -palkinnon

vuonna 2011. Hän suostui tapahtuman presidentiksi ja suurnäyttelyn kuraattoriksi sillä ehdolla, että saisi töitään ehdolle Pariisissa.

Kun Mouchart yritti järjestää Spiegelmanin näyttelyä, pariisilaiset museot osoittautuivat penseiksi.

– Taideteollisuusmuseon johtaja suostui sentään tapaamiseen.

Hän aloitti tapaamisen kertomalla, miten ilo on tavata ja kuinka hän on aina ollut kiinnostunut alakulttuureista.

Mouchartin mukaan puheet jäävät vain puheiksi. Hyvää tahtoa on,

mutta tiukan paikan tullen huomio kohdistuu muualle.

– Angoulêmen festivaali on medianäkyvyydeltään maan tärkeimpiä kulttuuritapahtumia heti Cannesin ja Avignonin teatterifestivaalin jälkeen. Yritin siis ratkoa umpikujaa ottamalla yhteyttä kulttuuriministeriön ylimpään virkamieheen. Kysyin, voisivatko he auttaa jotenkin. Vastaus kuului: ”Joo...tsemppiä vaan teille!” ●

sarjainfo 4/2013 35

© hunt emerson

arviot

Runoilija hauskassa Infernossa Hunt Emerson Danten Inferno Suom. Juhani Tolvanen Arktinen Banaani Eletään vuotta 1300. ”Elon vaelluksen keskitiessä harhaelin synkkää metsämaata”, pohtii metsään eksynyt runoilija ensimmäisellä sivulla, ja kauhistuu huomatessaan olevansa jo 35-vuotias. Keski-ikäinen! Valoa etsiessään hän kohtaa helvetin täydeltä räävittömiä sarjakuvapirulaisia ja tuskissaan riutuvia syntisiä.

Ison-Britannian tunnetuimpiin sarjakuvahumoristeihin kuuluva Hunt Emerson (s. 1952) on tarttunut yli 700 vuoden takaiseen kirjaan, italialaisen Dante Alighierin (1265–1321) tunnettuun runoteokseen Helvetti (Inferno) ja laatinut siitä oman sarjakuvaversionsa. Kerronta on nopeasti etenevää ja kauttaaltaan vitsein maustettua, mutta silti alkuteoksen tarina tulee selkeästi esiin sekä piirroksissa että dialogissa. Piirroksissa on varsinaisen tarinan lisäksi suuri määrä kiinnostavia pieniä taustahahmoja ja -tapahtumia.

Emerson ei epäröi tehdessään nykyaikaisia sarjakuvatulkintoja kirjallisuuden klassikoista.

Aiemmin hän on sorvannut sarjakuvan muotoon muun muassa Samuel Taylor Coleridgen Vanhan merimiehen tarina -runon (1798) ja 36 sarjainfo 4/2013

D. H. Lawrencen romaanin Lady Chatterleyn rakastaja (1928).

Danten Infernossa päähenkilö on Dante itse, kuollutta rakastettuaan Beatricea kaipaava runoilija, joka kulkee Vergilius oppaanaan läpi Helvetin. Emersonin hupaisa Dante-hahmo on kaunopuheinen ja herkästi pyörtyilevä runoilija, joka on hiukan pihalla sarjakuvan pelisäännöistä, mutta saa ystävälliseltä Vergiliukselta opastusta niistäkin.

Vergilius kuvataan rennoksi vanhaksi sarjakuvakonkariksi, joka myös tiedostaa olevansa sarjakuvassa ja ottaa välillä jopa suoraa keskustelukontaktia lukijaan. Vergiliuksen ja Danten parivaljakossa rivo ja ylevä kohtaavat riemastuttavasti, kun Vergilius kuljettaa häkeltynyttä runoilijaa sarjakuvan roisiin maailmaan.

Kauniista Beatrice-neidosta ei tarinan äijämäisessä maailmassa puhuta etäisen palvovasti, kuten alkuteoksessa, vaan korostetun riettaasti, naishahmon kurvikkaita muotoja käsillä ilmaan haroen. Mutta taitavana humoristina Emerson ei kohdista naurua naisiin vaan irstaisiin äijiin itseensä ja heidän höperöön käytökseensä.

Kielenkin tasolla Emerson kunnioittaa alku-

teosta huumorin kautta. Vanhahtavaa runokieltä sarjakuvailmaisun maailmassa käyttävän päähenkilön avulla sekä tehdään nostoja alkuteoksen kielestä että johdatetaan havaitsemaan sarjakuvailmaisun mahdollisuuksia.

Toisinaan Emerson lisäilee tarinaan riemastuttavasti omiaan, hauskoja viittauksia lukijan löydettäväksi. Pelottava raivotar esimerkiksi on saanut Margaret Thatcherin piirteet. Mutta kuten jälkisanoissa huomautetaan, Emersonin ei ole tarvinnut keksiä kaikkia rivouksia itse, sillä useimmat niistä kuten piereskelevät pirut ja kakkajoki löytyvät jo alkuteoksesta.

Kevin Jacksonin laatimat ja kääntäjä Juhani Tolvasen Suomen oloihin soveltamat jälkisanat tarjoavat tarkkaa mutta viihdyttävästi kirjoitettua lisätietoa Danten teoksesta. Sekä sarjakuva että jälkisanat houkuttelevat lukijaa tutustumaan myös alkuteokseen, joka on yksi länsimaisen kirjallisuuden historian upeimmista runoteoksista. ”Yksinkertaisesti liian hyvä jätettäväksi vain opettajien tai opiskelijoiden käsiin”, jälkisanoissa todetaan ja vihjaistaan, että Eino Leinon huikaiseva klassikkosuomennos Helvetti (1912) löytyy myös netistä Gutenberg-projektin sivuilta.

Virpi Alanen

© zeina abirached Reetta Laitinen

Zeina Abirached Minä muistan Suom. Aura Sevón Like Libanonilaisen Zeina Abirachedin Minä muistan esittelee pariisilaistuneen taiteilijan Beirutissa viettämää lapsuutta jokseenkin samaan malliin kuin Pääskysen leikki (Like, 2011). Nytkin kuvataan sota-aikaa lapsen näkökulmasta. Minä muistan on kuitenkin edeltäjäänsä ohkaisempi ja kepeämpi.

Tarina on silattu lämpimällä huumorilla ja perheelämästä kumpuavilla pikku tapahtumilla. Parhaimmillaan todellisuus raapii kipeästi Abirachedin jyrkän kontrastisten kuvien kautta. Luodinreiät seinissä ovat äärimmilleen tyyliteltyjä merkkejä, mutta niiden kantama viesti on todellinen.

Lapsuusmuistot ovat hauskoja ja humoristisia, mutta niissä on sodan läsnäolon vuoksi useimmiten tumma pohjavire. Isä ei kestä ulkoa kantautuvia taistelun ääniä, joten hän kuuntelee musiikkia hurjalla volyymilla peittääkseen aseiden rätinän. Hän jatkaa sodan päätyttyäkin. Naapurit valittavat, joten hän ostaa itselleen kuulokkeet. Tai: puutetta oli vedestä, leivästä, sähköstä ja polttoaineesta muttei koskaan tupakasta. Perheenemännät pitivät kunnia-asiana tarjota vieraille savukkeita kuin leivonnaisia.

Abirachedin kuivakka kuvitus on ennallaan, mutta pienessä välikkeessä hän väläyttää “oikeaa” piirustustyyliään. Miltä mahtaisi näyttää albumillinen Beirutin tarinoita käsin piirrettynä? Albumi on mukava välipala, kuin Pääskysen leikin täydentävä liite.

Tuomas Tiainen

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad Asterix ja Piktit Suom. Outi Walli Egmont Kustannus Asterixin oli määrä loppua surkeaan Taivas putoaa niskaan -albumiin (2005). Syvä kuilu erottaa kirjaimellisesti Réne Goscinnyn (1926–1977) aikaiset albumit Albert Uderzon yksin tekemistä. Uderzo ehti jo ilmoittaa eläköitymisestään ja koko sarjan lopettamisesta.

Pari vuotta sitten julistettiin suunnitelmat uudesta albumista uusilla tekijöillä. Didier Conrad on suomalaislukijoille tuttu Valkoinen Tiikeri -albumeista, ja Jean-Yves Ferri on tehnyt Maallemuuttajat -albu© Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad

© timo mäkelä

Timo Mäkelä Romeo ja Julia Arktinen Banaani Timo ”Timppa” Mäkelä on pitkän linjan ansioitunut sarjakuvataiteilija, jonka uusin teos on samalla Mäkelän taiteilijahistorian suuritöisin. Yli 400-sivuiseen opukseen vierähti viisi vuotta, ja se perustuu William Shakespearen klassikkoteokseen.

Romeon ja Julian tarinaa on sijoitettu vuosisatojen varrella erilaisiin aikoihin ja paikkoihin. Mäkelän tulkintana on ollut siirtää tapahtumat 1910-luvun Helsinkiin. Inspiraationa ja referenssikuvina ovat toimineet Signe Branderin valokuvat, joita Mäkelä käytti myös aiemmassa sarjakuvaromaanissaan Emil ja Sofi (2005).

Shakespearen teksti siirtyy uuteen aikaan ja miljööseen yllättävän hyvin. Kesäisen Helsingin autereinen tunnelma on käsin kosketeltavissa ja maisemat ovat yhtä aikaa tuttuja ja vieraita. Olisiko niin, että 1910-luvun Helsinki on meille jo yhtä eksoottinen kuin keskiajan Verona tai 1500-luvun Englanti? Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupunki Helsinki oli vuosisadan alussa myös nykyistä monikulttuurisempi, joten Montaguet ja Capuletit verikostoineen istuvat luontevasti ympäristöönsä.

Toinen Mäkelän kerronnallinen ratkaisu on ollut sijoittaa tapahtumat ikään kuin näyttämölle. Kertojina toimii katupoikien kuoro antiikin näyttämöperinteiden mukaan. Näyttämömiljöötä Mäkelä ei onneksi yritä säilyttää koko tarinan ajan vaan käyttää

sitä lähinnä viitteellisenä muistutuksena näytösten välissä. Näytelmästähän teoksessa on pohjimmiltaan kyse.

Alkuperäisteoksen henki on säilynyt myös Mäkelän Romeossa ja Juliassa. Päähenkilöt ovat nuoria ja tyhmiä mutta samalla ihanan traagisia. Tekstiä on paljon, ja se noudattelee muodoltaan ja rytmiltään Shakespearen tekstiä. Raskaiksi tekstimassat eivät kuitenkaan käy. Käytetyn suomennoksen olisi kyllä voinut mainita teoksen alussa.

Pieni huomautus kustannustoimittajalle lukuisista pienistä mutta tarkkaa silmää häiritsevistä kirjoitusvirheistä: sarjakuvatkin saa oikolukea!

sarjainfo 4/2013 37

misarjaa Manu Larcenet’n kanssa. Conrad osoittaa joustavuutensa ja muovautumiskykynsä piirtäjänä.

Tavallinen Asterix-lukija ei huomaa eroa.

Kuten odottaa saattaa, tarinapuolella mennään eniten metsään. Sentään Ferri ei pysty alittamaan Taivas putoaa niskaan -tarinan kaheliutta. Vaikka Ferrin tarina on Uderzon kynäilemiä koherentimpi, kultakauden johdonmukaisiin ja tiukasti ajoitettuihin käsikirjoituksiin ei ole paluuta.

Outo muukalainen huuhtoutuu tutun gallialaiskylän rantaan ison jäämöhkäleen sisällä. Tietäjä Akvavitix tunnistaa punatukkaisen jääjättiläisen rinnassa olevien tatuointien perusteella piktiksi, kaukaisen Kaledonian asukiksi. Asterix ja Obelix auttavat tuttuun tapaan kaukaista muukalaista ja tämän maanmiehiä ahdingossa.

Albumi on täynnä muistumia aiemmista seikkailuista: Asterix ja rahapata, Päälliköiden ottelu, Asterix ja gootit (puolen sivun taistelukohtaus) ja muutama muu vilahtavat mielessä. Ferri on koettanut myös mukailla Goscinnyn tapaa rakentaa huumoria sanaleikeillä ja nimillä, mutta onnistuu huonosti.

Timo Ronkainen

Tarinoissa käydään bingossa, poiketaan nypläävän, kirjovan ja palapelejä kasaavan Lundgrenin sisarusparven tykönä, nautitaan tuulisesta säästä ja pistetään joulu uusiksi. Kertomuksissa pirskahtelee elämä riemukkaimmillaan. Välejä Fiske tilkkii pienin kuvin elävöitetyin selostuksin mummon elämän faktoista tai kuvin ihan muuten vain. Lennokas piirtojälki sopii sutjakkaasti soljuviin tarinoihin. Lukiessa hymyilyttää ja hykerryttää.

Kaiken kaikkiaan albumi on riemastuttava tapaus, mitä nyt ADHD-mummo käy välillä hieman rasittavaksi. Rauhoittuisi välillä, ettei juoksenteleminen hengästyttäisi (lukijaa) niin kovin.

Tuomas Tiainen

Alan Moore ja Kevin O’Neill Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: Musta kansio Suom. Hanno Eskola ja Jouko Ruokosenmäki Egmont Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan uusin suomennos Musta kansio on kaunokirjallisuuttakin tuntevan popfriikin märkä uni. Ennemmin kuin jatko-

KAUPUNGILLA ALKAA KOLMELTA BINGO! HYNTTYYT NISKAAN JA MENOKSI!

© kevin o´neill

© anne fiske

Anne Fiske Bingo ja muita seikkailuja mummon kanssa Suom. Mikko Huusko SE ON PELI, ANNA! SIINÄ VOI VOITTAA VAIKKA Sarjakuvakeskuksen julkaisuja MITÄ TAVAROITA! Sarjakuvakeskuksen työ lastensarjakuvan parissa jatkuu norjalaistaiteilijan albumilla. Bingo ja muita seikkailuja mummon kanssa on Oslossa asuvan sarjakuvantekijän, lastenkirjailijan ja kuvittajan Anne Fisken ensimmäinen suomennettu teos.

Fiske kertoo omasta isoäidistään, joka vaikuttaa olleen varsinainen tapaus. Reetta-mummo on vilukissa, joka pitää myssyä päässä säällä kuin säällä, niin ulkona kuin sisällä. Hän suihkii sinne tänne täyttä hönkää ja täyttää elämän tyhjät kohdat korttipeleillä, vohvelinpaistolla ja joulumantelinetsinnällä.

Tylsistyminen harmaahapsisen ikiliikkujan kanssa on liki mahdotonta.

38 sarjainfo 4/2013

KAHVIHAN ONKIN JO KÄYTÄNNÖSSÄ MEIDÄN, ANNA!

osana Murrayn ryhmän seikkailuille se avautuu käsikirjana sarjakuvahistorian ehkä eeppisimmän sankarijoukon taustoihin.

Käsikirjoittaja Alan Moore ottaa ilon irti sarjakuvan kyvystä upottaa sisäänsä muita taiteita. Jos yhden tarinan sisälle mahtuu Shakespearen viimeinen näytelmä, 3D-sarjakuvaa ja beatnik-henkinen tajunnanvirtapläjäys, liikutaan korkeammissa sfääreissä. Kevin O’Neill visualisoi kulttuuriviitteiden sillisalaatin hienosti ja on jopa saanut kokonaisuudesta koherentin.

Kehyskertomus on varsin yksinkertainen. Kuolemattomiksi muuttuneet Mina Murray ja Allan Quatermain seikkailevat Orwell-henkisen Isoveljen jälkeisessä ajassa 1950-luvun Lontoossa. Kaksikko onnistuu anastamaan tiedustelupalvelun päämajasta liigaa käsittelevän huippusalaisen kansion. Musta kansio on osa sarjakuvaa, joten myös lukija pääsee tutustumaan kirjavaan todistusaineistoon liigan historiasta.

On 1700-luvun eroottista kirjallisuutta jäljittelevä ”Fanny Hillin uuden seikkailut – Tahi ilotytön myöhäisemmät muistelmat”. On Lontoon esittelyvihkonen vuodelta 1901, on Minan ja Allanin toisilleen lähettämiä postikortteja. On hulvaton Jack Kerouac -pastissi ”Mielettömän ääretön loputon” (”Syöttölästä sylkäistiin vielä viimeinen lämmin molekyyli turrissa meluisassa pilvessä merimiehiä ja erimiehiä ja pelimiehiä ja velimiehiä....”).

Moni viittaus mennee Ison-Britannian kirjallisuusja kulttuurihistoriaa tuntemattomalta ohi, mutta suomentajien ahkerointi takaa, että materiaali on nautittavaa sellaisenaankin. Hulppean tyylikirjon ja mitä merkillisimpien puhetapojen välittäminen englannista suomeen on uroteko.

Lukukokemus on vaikuttava, etenkin lopun 3D-episodi Liekehtivässä maailmassa huikaisee psykedee© kari korhonen lisyydellään. Tietenkin voi kysyä skeptisesti, onko kaikella kikkailulla mitään tarkoitusperää.

Kun pastissia tehdään vain pastissin tekemisen ilosta, on lopputulos helposti teennäinen ja jättää kylmäksi. Minua eklektinen sarjakuvatrippi kuitenkin viihdytti ja huvitti.

Verna Kuutti

Kari Korhonen Ankan Siivellä Sanoma Magazines Joka keskiviikko postiluukusta kolahtava Aku Ankka pelastaa yhä

oivaa yksityiskohtaa, ja sen perusidea eurooppalaisen lentäjäsankarin seikkailuista ensimmäisen maailmansodan vuosina on houkutteleva. Kokonaisuutena albumi ei kuitenkaan ole napakymppi.

Seikkailusarjakuva onnistuu tai epäonnistuu käsikirjoituksensa vuoksi. Lintu Mustasiivessä se on rytmitetty liian tiiviiksi. Sataan sivuun on ahdettu valtavasti tapahtumia ja tavaraa, eikä hengähdystauoille jää tilaa.

Erosen kynänjälki on taitavaa, ja taide kumartaa kauniisti eurooppalaisen seikkailusarjakuvan tekijöille, hillittyä väripalettia myöten. Erosen piirrostyyli ei kuitenkaan tasapainota vauhdikasta tarinaa vaan kiihdyttää sitä entisestään: myös kuvissa tapahtuu jatkuvasti. Myös lukijasta alkaa tuntua siltä, että sivuja olisi käännettävä hurjaa vauhtia.

Lintu Mustasiipi muistuttaa, että hyvä seikkailusarjakuva on paljon muutakin kuin vauhtia ja toimintaa.

Se vaatii mielenkiintoisen asetelman, houkuttelevat hahmot, kelpo tarinan ja rytmin, jossa lukija pääsee toimintakohtausten välillä myös rauhoittumaan.

Tältä osin Lintu Mustasiivessä olisi ollut vielä melkoisesti viilattavaa.

pikkutuhma eroottisuus ei kuitenkaan istu kokonaisuuteen ongelmitta.

Manaran maneerinen tapa piirtää luonteettomia kivapyllyisiä naisia ja poikia tekee sarjakuvasta hetkessä kelmeän Hollywood-mukaelman. Harmi, sillä yksittäisistä ruuduista näkyy Manaran kyky piirtää vanhoja ja rumiakin ihmisiä. Hän voisi saada hahmoilleen myös luonnetta, jos päästäisi irti pakkomielteistään. Sitä odotellessa.

Ville Hänninen

© milo manara

Vesa Saarinen

Milo Manara Kultainen aasi Suom. Heikki Kaukoranta Jalava Lucius Apuleiuksen eli Apuleioksen (n. 123/125– Hannele Richert 180) Kultainen aasi (Metamorphoses) on varhaisin koko mitassaan säilynyt latinankielinen romaani. Roomalaisen kirjailijan satiiri arvatenkin 160–170-luvulta kuvaa päähenkilön muuttumista aasiksi, mikä tietysti tarjoaa poikkeavia näkökulmia ajan henkiseen rappioon ja outoihin käytäntöihin. Kirjan toisiinsa kietoutuvien tarinoiden © jukka-petteri eronen olemus ei ole niinkään Jukka-Petteri Eronen ja Viljami Vaskonen eroottinen kuin koominen ja tragikooLintu Mustasiipi – August von Essenin seikkailut minen. Seksiä kuitenkin riittää, kuten Arktinen Banaani monissa muissakin klassikoissa.

Suomessa harva tekee klassista historiallista seikMilo Manara (s. 1945) on pyllymiekailusarjakuvaa. Se ei ole ihme. Laji on hankala, ja hiä, joten oli kai vain ajan kysymys, teosta kuin teosta verrataan lajityypin mestareiden, milloin hän löytäisi Kultaisen aasin. erityisesti Hugo Prattin töihin.

Hän on klassikolle pääpiirteissään Jukka-Petteri Erosen kuvittama ja Viljami Vaskouskollinen, mutta keskittyy sen tarjosen käsikirjoittama Lintu Mustasiipi – August von Esse- amiin eroottisiin mahdollisuuksiin. nin seikkailut osoittaa, miten vaikeaa on yhdistää Alkuteoksen rehevyys on säilynyt toimintaa, draamaa, historiaa, ihmeen tuntua, poivain osittain. Manara on muuttanut kamaista seikkailua ja huumoria satasivuiseen albutarinaa suoraviivaisemmaksi, mikä on miin. Erosen ja Vaskosen esikoisalbumissa on monta hyvä ratkaisu. Taiteilijalle ominainen

Wolf Kankare Miska Pähkinä Suuri kurpitsa Ahkerana sarjakuvabloggaajana (susiajasoraa.sarjakuvablogit.com) tunnetun Wolf Kankareen esikoisalbumi Miska Pähkinä kertoo transsukupuolisena eläneen nuoren yrityksestä elää vaihto-oppilasvuosi jälleen syntymäsukupuolessaan. Sukupuolihämmen-

© wolf kankare

monen kouluviikon. Kari Korhosen (s. 1973) letkeä viiva on tuttu jo parille lukijasukupolvelle. Hän on piirtänyt muutakin Disney-kuvastoa ja työskennellyt sarjakuvien parissa MAD-lehdestä Muumeihin. Aku Ankoista Korhonen kuitenkin tunnetaan, ja Ankan siivellä -kokoelmaan on koottu hänen ankkatarinoitaan 20-vuotisen uran varrelta.

Sarjakuvien välissä on Korhosen kirjoittamia tekstejä siitä, mitä tapahtuu ennen odotettua luukunkolahdusta. Teksteissä on huomioitu lukijakunnan ikä, mutta omakohtaisuutta tuovia rosoja ja rönsyjä ei ole turhaan editoitu pois.

Ankkojen juuret ovat tietysti Yhdysvaltojen Disneyimperiumissa, mutta Akkari elää Euroopassa omaa elämäänsä. Koko tuotantoketju pyörii täkäläisin voimin. On hieno saavutus päästä ketjun osaseksi, vieläpä niin nuorena kuin se Korhoselta onnistui. Moni pieni lukija ahmii varmasti idolinsa neuvot ja anekdootit, mielessä oma ankkapiirtäjän ura. Tällainen asema tuo vastuuta, ja Korhonen kantaa sen hienosti. Piirtäjän arjesta kerrotaan seikkaperäisesti ja kaunistelematta, samalla innostavasti.

Sarjakuvina tarinat eivät jää erityisesti mieleen. Ei se ole niiden pääasiallinen tehtäväkään. Kuten Korhonen toteaa, Ankkalinna on oma universuminsa.

Sekä piirroksia että käsikirjoitusta säätelevät vankat raamit, joissa on pysyteltävä. Niiden sisällä yksittäinen piirtäjä voi kuitenkin luoda oman ankkamaailmansa. Ja ehkä niiden ansiosta se postiluukun kolahdus tuntuu sekä jännältä että turvalliselta.

sarjainfo 4/2013 39

tuona päivänä, joten taustalta löytyy henkilökohtaisia muistoja. Selkeästi kohtauksittain etenevässä tarinassa on kuitenkin laajempaa kosketuspintaa. Tarina kertoo sattuman merkityksestä ihmiselämässä.

Albumin värienkäyttö on erottuvaa ja kaunista, kuten Niemensivulla yleensäkin. Sitä voi jopa pitää yhtenä tarinan ”lavasteista”.

Ville Hänninen

räyksestä. Matkaan lähdetään Maahan syöksyneellä kiviufolla. Se palaa lähtöpaikkaansa, kunhan matkan aikana onttoon sisukseen kasvanut lima nuollaan pois.

Luonteeltaan Kehittymättömät ufot on komediallinen ja ylitsevuotavan runsas. Se ei ole yhtä nihilistinen kuin Viihdealus Dreamzone (2010) eikä sisällä yhtä raa’an kaunista kohtausta kuin Bart Karviaisen ja Anna Automaattitakan ensiyhdyntä Yli 10 000 koiran koiranäyttelyssä (2008). Kuten ennenkin, popkulttuurista tuttua bongattavaa riittää niin kuvissa kuin tekstissäkin.

Yhteiskuntakritiikki on verhottu räävittömyyden narrikaapuun. Bodarin veljen Ronin vetämä Rokkiremontti-TV-ohjelma naurattaa äijä- ja kotistailausparodiana. Ufoja kohtaan lietsottu ksenofobia viiltää terävästi, koska ajan henki on mitä on.

Westerlundin säveltämä soundtrack on laadukas.

Hänen bändeihinsä mieltyneet löytävät tutunoloisesta outoilurockista varmasti tarttumapintaa.

Tuomas Tiainen

© jyrki nissinen

nyksen selittämisen sijaan Kankare keskittyy kuvaamaan arjen pieniä tunnelmia. Niiden kautta näytetään, mitä mihinkin sukupuoleen kuuluminen Miskalle merkitsee.

Sanallisten selitysten puute voi hämmentää lukijaa, jolle muunsukupuolisuus on aivan uusi asia, mutta transkokemusten keskellä elävälle kirja voi tarjota vähäeleisyydessään helpottavan samastumiskohteen vaikeiden asioiden keskellä. Ruutujen väleistä välittyvät nekin tunteet, joista on vaikea puhua.

Vaikka kuvat ovat pelkistettyjä ulkoisen maailman ja Miskan toimien kuvauksia, tarina keskittyy Miskan sisäiseen maailmaan. Vaikka hän peilaa minuuttaan myös muiden ihmisten suhtautumiseen, hän ei jää liikaa miettimään muiden kommentteja. Muut tuntuvatkin suhtautuvan Miskan transtaustaan luontevammin kuin hän itse.

Selväksi käy, ettei totuutta Miskan sukupuolesta voi tietää kuin hän itse, eikä hänenkään aina tarvitse.

Lopulta tärkeintä ei olekaan, mihin sukupuoleen kuuluu, vaan että löytää sellaisen tavan ilmaista sukupuolta, jossa tuntuu hyvältä elää.

Tarina on myös kertomus nuoruudesta, itsensä etsimisestä, uusiin ystäviin tutustumisesta ja tunteesta, että maailma on avoin uusille seikkailuille.

Siksi siihen on helppo samaistua sukupuolesta riippumatta.

Miia Vistilä

Reetta Niemensivu Saniainen kukkii juhannuksena Suuri Kurpitsa Reetta Niemensivun Lempi ja rakkaus (2010) oli ilmestymisvuotensa iloisia yllätyksiä, kaunis ja taitavasti kerrottu pikku tarina vanhojen kotimaisten elokuvien henkisessä maisemassa. Samaa melankolista, nättiä ja hetkittäin jopa pikkunättiä tunnelmaa löytyy myös Saniainen kukkii juhannuksena -albumista.

Niemensivu kertoo tarinan juhannuksesta vuonna 1928: nuorten miesten ja neitojen viattomista pariutumisyrityksistä ja ennen kaikkea siitä, mitä tapahtui salaman iskettyä Parkanon kirkkoon. Neljä kuoli ja kymmeniä loukkaantui iskusta ja siitä seuranneesta kaaoksesta.

Omana aikanaan tunnettu uutistapahtuma saa taustatarinan, jonka maisteri T. J. Särkkä olisi voinut tuottaa 1950-luvulla elokuvaksi. Tämä ei ole moite.

Salama iski kesken tyttöjen ripille menoa. Parkanossa syntyneen Niemensivun isoisä oli paikalla

Jyrki Nissinen Kehittymättömät ufot Zum Teufel Nyt on kirjalla kokoa ja tekijöillä härskisti asennetta.

Jyrki Nissisen Kehittymättömät ufot on LP-levyn kokoinen 200-sivuinen kirja, jonka mukana seuraa Circlestä ja Plain Ridesta tutun Janne Westerlundin säveltämä soundtrack-albumi (LP ja CD). Koko projekti on ihanasti suuruudenhullu.

Sisuksiensa puolesta kahvipöytäkirjan kokoinen ja näköinen opus on tuttua punk-Nissistä. Se selviää heti ensimmäiseltä sivulta. Tukilla ikkunasta öiseen asuntoon murtautuvan koplan hiiripäinen pulttitakki ilmoittaa: ”Kohta nussitaan!” Koska mitään elävää ei löydy, kopulaatioon kelpaa täytetty eläin. Nyt ei herkistellä!

Kehittymättömien ufojen päähenkilö on 18-vuotias Mika ”Bodari” Liski, hyväosaisen mutta dysfunktionaalisen perheen hukassa oleva kuopus. Nuorukainen pääsee harjoittelemaan tykinruokana oloa rauhanturvajoukoissa, joihin hän liittyy isänsä mää-

© reetta niemensivu 40 sarjainfo 4/2013

© fabien nury & sylvain vallée

Fabien Nury ja Sylvain Vallée Olipa kerran Ranskassa 3 – Poliisi ja kunnia Suom. Markku Salo Apollo Kustannus Olipa kerran Ranskassa -sarjan kaksi ensimmäistä osaa julkaisi suomeksi Gummerus. Kolmas, Apollon julkaisema osa Poliisi ja kunnia sijoittuu sotavuoteen 1944. Sarjan päähenkilö Joseph Joanovici seilaa vuoroin hyvän, vuoroin pahan puolella. Mustavalkoisten moraalijulistusten sijaan sarja tarjoaa runsaasti harmaan sävyjä. Keskiössä on Joanovicin tasapainoilu Ranskan vastarintaliikkeen ja saksalaisten miehittäjien välissä. Kummankin puolen kanssa on hyvät mahdollisuudet tehdä kauppaa.

Poliisi ja kunnia tuntuu sarjan melko episodimaista alkupuolta ehyemmältä kokonaisuudelta. Aikajänne on tiivis ja tarina yhtenäinen. Juonenkäänteet eivät silti ole aivan helppoja seurattavia. Joko tekijät luottavat siihen, että toisen maailmansodan vaiheet Ranskassa ovat lukijalle hyvinkin tuttuja tai sitten he haluavat pitää jännitystä yllä olemalla alleviivaamatta käänteiden merkitystä.

Markku Salo onkin täydentänyt paria kohtaa suomentajan huomautuksin. Muutenkin käännös on miellyttävää luettavaa. Väritys hyödyntää sota-ajan univormujen ja niukkuuden väriskaalaa. Ruskean ja harmaan sävyt toistuvat, monessa kohtauksessa on hämärä tai kelmeä valaistus.

Olipa kerran Ranskassa sekoittaa faktaa ja fiktiota.

Monet henkilöhahmot ovat tosipohjaisia, mutta taiteilijan vapautta käytetään hyvän tarinan luomisessa.

Salla Brunou

Tea Tee Mad Tea Party Daada Heta Harmaan pupun päiväkirja Lempo Kustannus Suomalaisia blogisarjakuva-albumeita on vuosien varrella ilmestynyt harvakseltaan mutta tasaisesti.

Suurin osa albumeiksi päätyneistä sarjakuvista on

kokeneemman, sarjakuvailmaisussaan kypsän bloggaajakaartin tuotosta. Tea Teen (Tauriainen) Mad Tea Party ja Hetan (Happonen) Harmaan pupun päiväkirja kuuluvat tähän kategoriaan. Kummatkin tekijöistä ovat lahjakkaita, visuaalisesti ja kerronnallisesti © tea tauriainen harjaantuneita sekä tyylillisesti omaleimaisia.

Mad Tea Party on albumeista räävittömämpi.

Tilannekomiikkaan ja nasevaan strippimuotoon perustuva musta huumori on esitetty tuoreesti ja hauskasti. Välillä tulee tosin mieleen, ovatko itseironiset ”olenpas ruma/ tyhmä ja muut ovat kauniita/fiksuja” -sarjakuvat jo hieman aikansa eläneitä. Toki blogimaailman tyypillisimpiä edustajia ovat parikymppisten naisten lifestyle- ja muotiblogit, joista saa etsiä huonouden kokemuksia suurennuslasin kanssa.

Sarjakuvablogit edustavatkin paradoksaalisesti blogigenressä todellisinta, sensuroimatonta elämää, joka on useimmiten myös kerrottu muita ihmisiä kiinnostavasti ja hauskasti.

Silti: myös sarjakuvapiirtäjät saisivat välillä olla itselleen armollisempia.

Hetan tyyli on pohdiskelevampi ja sarjakuvat kerronnallisempia. Blogista välittyvä maailmantuska on albumissa sivuosassa, vaikka luonnon arvostaminen ja siitä huolehtiminen näkyykin sarjakuvissa. Albumia on jaettu onnistuneesti teemoittain muun muassa lapsuuskuvauksiin, oikomishoitopro-

jektiin, roolipeleihin ja romantiikkaan. Sarjakuville olisi kaivannut vielä väliotsikoita, jotta episodit olisivat erottuneet selkeämmin toisistaan.

Kummankin albumin ulkoasuun on panostettu.

Kovat kannet ja laadukas painojälki tekevät kunniaa sisällölle. Laadukasta blogimateriaalia on kummaltakin tekijältä ollut runsaasti, mutta albumeihin päätyneet sarjakuvat on valittu onnistuneesti. Blogisarjakuva-albumien suurin vika on silti, että ne eivät päivity. Albumiin valittu otos on nopeasti vanhentuva ja harmillisen suppea katsaus kiinnostavalta tekijältä.

Reetta Laitinen

Pierre Christin ja Jean-Claude Mézières Surullinen planeetta Suom. Soile Kaukoranta ja Juhani Tolvanen Jalava Vuonna 1938 syntyneiden Pierre Christinin ja JeanClaude Mézières’n oli tarkoitus lopettaa Valeriansarjakuva. Tänä syksynä ilmestyi kuitenkin Souvenirs de futurs -albumi, joka tulee Jalavalta suomeksi vielä tänä vuonna.

Vaivaannuttavan kehnon Aika-avaajan (2010) perusteella odotuksia ei ehkä kannata hilata kattoon, mutta Surullinen planeetta on uutuutta odotellessa maukas välipala. Albumiin on koottu seitsemän lyhyttä Valerian-tarinaa, jotka ilmestyivät Super Pocket Pilote -taskukirjoissa vuosina 1969–70. Niistä neljä on julkaistu suomeksi aiemmin vain Ilta-Sanomien sarjakuvaliitteessä vuonna 1986 ja kaksi Pahat unet -tarinakokoelmassa (Jalava, 1991). Albumin nimikkotarina on jäänyt aiemmin kokonaan suomentamatta.

Varhaisissa Valerianeissa kohtasivat kevyt humoristisuus ja yhteiskunnallisuus. Christin ja Mézières käyttivät scifiä nykymaailman piirteiden ja ongelmien peilaamiseen vaihtoehtoisten todellisuuksien kautta.

© Pierre Christin ja Jean-Claude Mézières

Maailmanpalon tunnelma sodan lähestyessä loppuaan välittyy hyvin. Kovin syvälliseen henkilöpsykologiaan ei mennä, vaan toiminta on tärkeämmässä roolissa kuin henkilöhahmojen sielunelämä.

© heta sarjainfo 4/2013 41

© Jean-Michel Charlier ja Victor Hubinon

Esimerkiksi ”Tekniikan riemuvoitto” -tarina irvailee itseään kehittyneinä pitäville länsimaille.

Lyhyissä tarinoissa paino on kepeyden puolella.

Avaruusagentit ajautuvat erikoisiin tilanteisiin: ”Merkillisiä näytteitä” -tarinassa he esimerkiksi kutistuvat tragikoomisin tuloksin.

Hauskaa, harmitonta ja vähän nostalgista. Vuonna 1967 syntynyt Valerian eli sarjana vasta varhaisvuosiaan, eikä tarinoista käy suoraan ilmi, että Christin tulisi muutamaa vuotta myöhemmin kirjoittamaan Alflolol, vallatun planeetan ja Isännän lintujen tasoisia tieteissarjakuvan klassikoita.

Ville Hänninen

Darwyn Cooke ja Amanda Conner Vartijat ennen: Minuuttimiehet – Silkkiaave Suom. Marko Kantola ja Jouko Ruokosenmäki Egmont Brian Azzarello, J.G. Jones ja Lee Bermejo Vartijat ennen: Koomikko – Rorschach Suom. Marko Kantola ja Jouko Ruokosenmäki Egmont Alan Mooren ja Dave Gibbonsin suitsutettu Vartijat poiki kolmen vuosikymmenen jälkeen. DC julkaisi vuonna 2012 nipun sarjakuvan maailmaa taustoittaneita sarjoja, ja nyt ne ovat ilmestyneet suomeksi.

Ensimmäisen kirjan avaa Darwyn Cooken kirjoittama ja kuvittama ”Minuuttimiehet”, joka on etkoiluista nautittavimpia. Minuuttimiehet oli Vartijoita edeltänyt supersankariryhmä, jonka värikäs kaarti pisteli rikollisia poikki ja pinoon kuka millaisinkin motiivein. ”Minuuttimiehet” onnistuu sekä sisällön että muodon puolesta. Cooke kasvattaa Mooren tarjoamista silpuista jouhevaa sarjakuvaa. Retroilevan linjakas kuvitus tukee tarinaa hienosti.

Tosin Cooken versio Huppuoikeudesta ja tämän motiiveista närästää ainakin minua. Voiko (supersankari-)sarjakuvassa vetää näin arveluttavia johtopäätöksiä vielä 2010-luvulla?

42 sarjainfo 4/2013

Amanda Connerin ”Silkkiaave” on eri muotista.

Hippivuosiin sijoittuva tarina kertoo kahden Silkkiaaveen, Sally Jupiterin ja tämän tyttären Laurel Jane Jupiterin kahnauksista. Dialogi maistuu paperilta, ja äiti–tytär-suhteen kelaus on löperöä. Ruutujaon suhteen alkuperäisessä muotissa pitäytyvän Connerin kuvitus on näyttävää hattaraa.

Toinen kokooma sisältää kaksi Brian Azzarellon kirjoittamaa kertomusta. ”Koomikon” nimikkohenkilö on kaikessa iljettävyydessään Vartijat-universumin kiinnostavimpia hahmoja. J.G. Jonesin piirtämässä tarinassa päädytään Kennedyjen pihapeleistä Vietnamin höyryihin. Parhaat hetket vääntävät vatsaa ja kutkuttavat kurkkua, mutta Azzarello venyttää tarinaa liiaksi eikä onnistu puristamaan Koomikosta tarpeeksi mehuja.

Azzarellon ja Lee Bermejon ”Rorschach” on ehtaa pulpia. Vuoden 1977 New Yorkiin sijoittuvassa tarinassa Walter ”kyltti” Kovacs oikoo vääryyksiä paikoin melkein fotorealistisissa puitteissa. Pinta kiiltää, mutta herkullisen hahmon potentiaalia ei lunasteta.

Vartijat ennen -tarinat ovat keskustelua herättäviä ja osin ansiokkaita tulkintoja eräästä kaikkien aikojen parhaasta sarjakuvasta. Jokainen sarja on muodollisesti pätevä, mutta tässä arvioiduista ainoastaan ”Minuuttimiehet” kampeaa kellokäyrän paremmalle puolen.

Tuomas Tiainen

Jean-Michel Charlier ja Victor Hubinon Punaparta – Karibian demoni Suom. Annukka Kolehmainen William Vance ja Greg Bruno Brazil 1 Suom. Mirka Ulanto Egmont Vaikka Zoom-sarjakuvalehti ilmestyi hyvin lyhyen aikaa vuosina 1973—74, on lehteä ja sen sarjoja muisteltu haikein mielin. Nämä jykevät kokoelmat

osallistuvat myös juhliin.

Punaparta-merirosvosarjakuvan varsinainen sankari ei ole nimikkohahmo vaan julman piraatin ottopoika Eric. Punaparta miehineen kaappaa hänet vauvana laivasta, tapettuaan sitä ennen koko miehistön.

Häikäilemätön piraatti aikoo kasvattaa piltistä arvoisensa perillisen, mutta Ericistä kasvaa merirosvojen julmaa elämäntapaa vieroksuva nuorukainen. Ikään kuin käsikirjoittaja Jean-Michel Charlier vihjaisisi Ericin ylhäisemmästä syntyperästä. Silti Eric on pitkään vastentahtoisen uskollinen ottoisäänsä kohtaan.

Tältä pohjalta pilkistelevä kritiikki on hiukan kökköä.

Victor Hubinonin tarkasti kuvittama sarjakuva näyttää pintapuolisesti katsottuna staattiselta ja vanhanaikaiselta. Se on kuitenkin vähäeleisen taitavaa.

Laivat ja miljööt on kuvattu mestarillisesti.

Punaparta on hyvällä tavalla vanhanaikaista, eeppisyyteen taipuvaa seikkailua. Se on sukua Alexandre Dumas’n ja kumppaneiden seikkailuromaaneille ja Errol Flynnin meriseikkailuille.

Punaparta alkoi vuonna 1959 Pilote-lehdessä, Bruno Brazil puolestaan James Bondin aloittaman agenttihuuman aikoihin vuonna 1967 Tintin-lehdessä.

Brazil on pitkänhuiskea, sulavakäytöksinen ja kylmähermoinen agentti – tai sarjakuvan outoa luonnehdintaa lainaten ”kansainvälisen puolustuksen salaisimman järjestön – palvelun” asiamies. Valkotukkainen Bond.

Tarinoissa on pyrkimys perinteisiä seikkailusarjoja syvällisempiin henkilökuvauksiin, ja olihan tämä aikoinaan uutta. Nykylukijoiden silmissä Brazilin kohuttu realismi on jo vähän väljähtynyttä.

Hahmon ympärille kootun Kaimaani-iskuryhmän jäsenet ovat muutamilla ominaisuuksilla varustettuja tyyppejä, joiden nimetkin ovat kuin kehnonpuoleisista pornofilmeistä napattuja: Big Boy Lafayette, Texas Bronco, Whip Rafale.

Aidon realismin sijaan näkyvillä on ajankohdan viihdyttävä cool pop -asenne. Kaikki on modernia. Autot, arkkitehtuuri, tyylikkäiden hotellihuoneiden sisustukset, jopa vanhan natsin piilopirtti, kaikki viimeistä piirtoa myöten aikansa uusinta uutta.

William Vancen 1960-luvun mainosmaailmasta tyylejä hakeva piirrostyö on kulmikasta ja ekspressiivistä. Kokoelman viimeisessä tarinassa Jähmettynyt kaupunki Vancen popvaihde pääsee kunnolla vauhtiin, ja sivutaittoihin tulee eloa.

Molemmissa kirjoissa on taustoittavat artikkelit ja kiintoisaa kuvamateriaalia historian hämäristä. Brazil-kirjan esittelytekstit tosin vähän kömmähtelevät, kenties käännöksen vuoksi.

Timo Ronkainen

© william vance & greg

© max baitinger

Hannele Richert

Max Baitinger Heimdall Suom. Anne Soininen Sarjakuvakeskuksen julkaisuja Helsingissä residenssitaiteilijana vierailleen Max Baitingerin (s.1982) esikoisalbumi perustuu skandinaaviseen Edda-tarustoon. Kertojana on Odinin poika Heimdall, jolta albumi on saanut nimensä.

Hänellä on tärkeä tehtävä puhaltaa torveen suuren Ragnarök-taistelun alkuhetkellä: kun susi syö auringon ja maailmankäärme ruiskuttaa myrkkynsä.

Heimdall on ylpeä tehtävästään ja kokee sopivansa siihen ylivertaisten aistiensa ansiosta. Vastuu kuitenkin painaa, ja hetkittäinen epäilys valtaa mielen.

Käytyään sisäistä dialogia mahdollisista kauhuskenaarioista hän palaa alun itsevarmuuteen.

Baitinger on taustaltaan puuseppä, ja hän on opiskellut myös kuvitusta. Piirrokset tuovat mieleen muita tyylittelyn taitajia, kuten Jochen Gernerin, Tom Gauldin ja Ruppert & Mulot’n.

Muotokielessä on kalliomaalausten ja riimukivien henkeä, ja sommittelussa leikitellään geometrialla.

Suurin osa tarinasta on jaettu yhdeksään ruutuun sivua kohti – yhdeksän on tärkeä luku skandinaavisessa mytologiassa. Varhaiskeskiaikainen maailmankuva havainnollistetaan nokkelasti kolmiulotteisin piirroksin. Pienipäisissä ja isopyllyisissä hahmoissa

Kristian Huitula Oni Kudaki 3 – Crushing The Demon Fantacore Media Crushing The Demon on Oni Kudaki -sarjan kolmas albumi. Edellisten tarinoiden tapaan nuori ninjatyttö Kaede ratkoo visaisia tapauksia opettajansa avustuksella. Tällä kertaa vastassa on taikuutta ja demoneita pelkkien ihmisten sijaan. Kaede pääsee opettelemaan ninjutsu-taistelutekniikan lisäksi demonien esiin manaamista.

Kristian Huitula on selvästi tutustunut Japanin kulttuuriin ja tarustoihin muutenkin kuin amerikkalaisen elokuvateollisuuden välityksellä. Silti Oni Kudaki noudattaa varsin uskollisesti länsimaihin vakiintunutta käsitystä japanilaisesta kulttuurista ja ninjoista.

Nuoren naisen sijoittaminen päähenkilöksi on yritys tuoda kaanoniin jotain uutta. Joka tapauksessa Kaeden opettajana eli senseinä toimii vanha parra-

kas mies, joka auttaa nuorta suojattiaan kehittymään ninjutsun taitajana kertomalla tälle kungfu-elokuvista tuttuja fraaseja. Kaeden motiivina toimii mikäs muukaan kuin halu kostaa isänsä murhaajalle – siitä huolimatta, ettei hän edes muista vanhempiaan.

Jää avoimeksi, millaiselle lukijaryhmälle Oni Kudaki on oikeastaan suunnattu. Vaikka kaikissa kolmessa albumissa vieraillaan huorataloissa ja Kaede on lapsena kaapattu ja polttomerkitty prostituoiduksi, ei Oni Kudakissa siitä huolimatta käsitellä seksuaalisuutta kuin stereotyyppisen moralisoivasti.

Huorat ovat petollisia ja miehet irstailevia ja valtaa tavoittelevia sikoja, vanhaa ja seniiliä senseitä lukuun ottamatta. Lapsuuden traumaattiset kokemukset eivät myöskään näy Kaeden hahmossa millään tavoin, ellei hänen välinpitämättömyytensä ole juuri reaktio rankkaan menneisyyteen.

Kaede on hahmona tyhjä kuori, johon Huitula voi tarpeen tullen käsikirjoittaa erilaisia mielipiteitä tai tekoja. Hahmosta huokuva oman tahdon ja särmän puute syö kostotarinalta uskottavuutta.

Huitulan piirrosjälki on elävää ja rentoa, paikoitellen jopa erittäin kaunista. Tarina kulkee sujuvasti toiminnan ja suvantovaiheiden rytmittäessä kerrontaa.

Tosin joissakin ruuduissa pelkän kapeahkon viivan käyttö niin etu- kuin taka-alalla tekee kuvista vaikeaselkoisia.

Katariina Katla

© kristian huitula

on leppoisaa komiikkaa, ja ihmisen prototyyppinä on parrakas kaljupää.

Kerronnassa sama myhäilyttävä sävy syntyy Heimdallin itsevarmuudesta ja toisaalta sen horjahtamisesta. Lorumainen toisto ja tapahtumien variointi pienin muutoksin tehostavat koomista vaikutelmaa.

Vaikka albumi hymyilyttää, se onnistuu herättämään uuden mielenkiinnon Eddaa kohtaan.

sarjainfo 4/2013 43

pienet lehdet

V Pienlehtiarvostelija kuittaa ja kiittää teksti matti karjalainen

uosi on päättymäisillään ja samalla loppuu myös minun kaksi vuotta kestänyt urakkani Sarjainfon Pienet lehdet -palstalla. Jos tästä pestistä pitää jotakin sanoa, niin se on ollut kiinnostava matka kotimaisten pienlehtien maailmaan, joka ei minulle entuudestaan ollut kauhean tuttu.

Lehtiä on moneksi. Laatu on ollut vaihteleva ja määrä runsas. En ole valitettavasti kyennyt arvioimaan kaikkia käsiini saamiani julkaisuja, vaikka olen niin tullut ehkä luvanneeksi. Pahoitteluni siitä! Tilaa ja merkkejä on ollut rajallisesti käytössä, mutta olen myös halunnut tuoda esille mahdollisimman monenlaisia julkaisuja ja toisaalta pyrkinyt täyttämään laatukriteerit edes jonkinlaisina. Vuoden 2014 puolella arvosteluita ryhtyy rustaamaan Merja Lundén, jolle toimitan myös minulta ylijääneet arvostelukappaleet. Lehtiä voitte lähettää jatkossa siis osoitteeseen: Merja Lundén / Sarjainfo Sarjakuvakeskus Hämeentie 150 00560 Helsinki merja.lunden@sarjakuvaseura.fi

Nina Mutik Koli nina.mutik@gmail.com Nina Mutikin Koli sisältää viisi lyhyttä tarinaa Kolin kansallispuistosta. Sarjakuva syntyi osana Kolin ympäristötaidefestivaalia, eikä sitä suunniteltu sen ihmeemmin etukäteen: tekijä vietti viisi päivää Pohjois-Karjalan komeissa maisemissa, etsiskeli tarinoita ja löydettyään sopivan maalasi ja piirsi sen ylös. Lyhyet kertomukset vaihtelevat luonnon kauneutta kuvaavista tunnel44 sarjainfo 4/2013

mapaloista vanhan kansan kummitustarinoihin ja paikallishistoriallisiin anekdootteihin. Luonnikkaat ja eläväisesti toteutetut eläinhahmot istuvat aitoihin maisemiin oivallisesti. Lopputulos on onnistunut niin tarinankerrontansa kuin upean kuvituksensa puolesta. Kaiken kaikkiaan Kolista on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa, ja uskoisin että se uppoaa esimerkiksi Reetta Niemensivun töistä pitäviin lukijoihin kuin se kliseinen veitsi voihin. Erinomainen julkaisu!

Kaltsu Kallio Tralalaa Kaltsu@outlook.com Kaltsu Kallio ei pahemmin esittelyjä kaipaa. Laadukkaita pienlehtiä on vuosien varrella ilmestynyt useita kappaleita, eikä tekijän uutukainen Tralalaa ole poikkeus säännöstä. Sarjakuvassa kuvataan nimettömäksi jäävän yksinhuoltajaisän elämää ja epäonnisia ihmissuhteita. Sävy on surumielinen, hetkittäin suorastaan tragikoominen.

Lohtu tuntuu jäävän väliaikaiseksi kuin väljähtyneen oluen tuottama humala, eikä lopusta tahdo löytyä edes sitä kaurismäkeläistä toivon kipinää. Mestarisluokan suoritus. Tehkää itsellenne palvelus ja hankkikaa Tralalaa sarjakuvakokoelmanne jatkoksi.

Matti Saine Ketkuta ja jyrää 2 ketkutajajyraa@gmail.com Matti Saineen ensimmäinen Ketkuta ja jyrää -pienlehti tuli arvosteltua jo pari numeroa takaperin. Nyt on vuorossa numero kaksi, eikä tahti ole edellisestä osasta latistunut alkuunkaan. Sarjakuva koostuu omaelämäkerralliselta haiskahtavista tuokiokuvista ja erilaisia populaarikulttuurin ilmiöitä käsittelevistä kommentaareista. Nyt käsittelyyn pääsevät muun muassa Mikko Niskasen filmografian elämänmyönteisyys ja hardcore-punkin historia. Puhdasta fiktiota edustavat puolestaan legendaarisen Link Wrayn kitaroinnin säestämä ”Kuumat renkaat” ja hieman punaniskainen yksityisetsivätarina ”Tappajahippien jäljellä”. Fonzie-henkinen

© kaltsu kallio

© nina mutik

Lopuksi haluaisin vielä kiittää päätoimittaja Reetta Laitista ja koko Sarjainfon toimitusta sekä tietenkin teitä kaikkia pienlehteilijöitä ja palstan lukijoita. Toivottavasti tämä ei ole ollut teille aivan tuskallista aikaa kenellekään. Sitten käydään viimeisten arvostelujen pariin!

© johanna heinonen

Lopputulos on löydettävissä taidekoulun sivuilta. Suosittelen tutustumaan!

Johanna Heinonen Hyvä trippi paha hippi nurkissa.sarjakuvablogit.com Muurlan opiston sarjakuvalinjalla opiskellut Johanna Heinonen on tullut tutuksi parhaimmillaan hysteerisen hauskaksi osoittautuneen Nurkissasarjakuvabloginsa kautta, joten mielenkiinnolla tartuin hänen lupauksia herättävällä tavalla nimettyyn pienlehteensä Hyvä trippi paha hippi.

Kyseessä on absurdi tarina hieman John Lennonia muistuttavasta hipistä, joka sairastaa parantumatonta tautia ja kuolinvuoteellaan lupaa katkerana vetää Jumalaa turpaan heti tämän nähdessään. Ehtiikö hippi toteuttaa suunnitelmansa vai ehtiikö kaveri väliin? Entä pääseekö taivaaseen jyrkkiä tötsyjä vetämällä? Se jää nähtäväksi. Heinosen kynänjälki on äärimmäisen pelkistettyä, eikä esimerkiksi taustoihin ole satsattu lainkaan.

Se ei kuitenkaan haittaa, sillä sarjakuvakerronta on tekijällä hyvin hallussa ja absurdi tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan hauska.

© kenelle krediitti?

Harald Harjateräs Tulis sota ja tappais loiset! jyri.vasamaa@saunalahti.fi Harald Harjateräksen Tulis sota ja tappais loiset! -omakustanne kokoaa yhteen Rakentaja-lehdessä julkaistuja sarjakuvia. Vuonna 2006 aloittaneen sarjakuvan teemat pyörivät melko tiu-

kasti ammattialan ympärillä, mutta myös duunarin arkea ja parisuhdetta on kuvattu muutamissa stripeissä.

Positiivista kyllä, tekijä ei kaihda yhteiskunnallisten aiheiden mukaan tuomista: niin rakennusmaiden pimeä työvoima, puutteet työsuojelussa kuin yleinen ahneuskin saavat osansa huumorin kirveestä. Välillä vitsit osuvat paremmin, välillä huonommin. Sarjakuva vedonnee parhaiten niihin luki-

© harald harjateräs

© matti saine

peukalo ylöspäin! Toivottavasti jatkoa seuraa!

joihin, jotka ovat jollakin tavalla sinut rakennusalan kanssa, mutta ei tämä meille maallikoillekaan täysin vieraaksi jää.

Limingan taidekoulun sarjakuvalinja Aniatidaefobia www.limingantaidekoulu.fi Limingan sarjislinjalaisten Lisko klassikot on ennättänyt jo kahdeksanteen osaansa Aniatidaefobia-albumin myötä. Sarjakuva-albumin nimi tarkoittaa – kuten kaikki meistä varmasti tiesivätkin – tuijottavan ankan pelkoa.

Vaikutteita unenomainen tarina on saanut niin kauhun kuin fantasiankin puolelta.

Aniatidaefobialla on lähes neljäkymmentä eri tekijää. Suuri kokkien määrä ei useinkaan takaa onnistunutta soppaa, mutta tällä kertaa keitosta voi pitää onnistuneena. Vaikka tyylit ja tekotavat vaihtelevat, sulautuvat eri osaset vaivatta toisiinsa ja muodostavat tasalaatuisen kokonaisuuden. Sarjakuva on julkaistu myös erittäin onnistuneena nettiversiona, jossa päätarinaan on tuotu rutkasti lisäarvoa tekijöiden laatimien rönsyjen myötä.

sarjainfo 4/2013 45

vinjetisti

Teoreettinen huumor’mies Teksti ja kuva aino sutinen

H

ei Joonas Lehtimäki, esittele itsesi!

Moi, mä olen Joonas, 32 vuotta. Mä oon tällanen aika perusjätkä ja – ai, kiitos vaan! Joo, oon mä aika kauan kasvattanu tätä partaa.

Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

Oikeastaan lähdin ensin tekemään vähän perinteisemmällä sarjakuvatyylillä, mutta se näytti jotenkin tylsältä. Otin sitten enemmän kuvittaja-asennetta ja sieltä nämä kuvat sitten löytyivät.

Teet mm. ”huonon ja todella huonon maun rajamailla liikkuvaa” Anonyymit

eläimet -sarjaa. Onko kärsimys hauskaa?

Sielunmaisemaltani suomalaisena nautin tietysti kärsimyksestä sopivassa määrin itsekin, mutta erityisesti silloin kun joku muu kärsii. Vahingonilo on paras ilo.

Mutta kai siihen tarvitaan oikeanlainen konteksti, että kärsimys on hauskaa. En esimerkiksi pysty ollenkaan katsomaan ”hauskoja” kotivideoita.

Olet kehitellyt erilaisia huumorin rakentamiseen liittyviä teoreettisia laskelmia. Miten nämä näkyvät nuoren miehen arkielämässä?

Huumori näkyy kyllä joka pai-

luonnoskirja ANNI NYKÄNEN

”Minulla oli tyhjän paperin kammo, mutta onneksi löysin siihen ratkaisun. Roiskaisen muutaman sattumanvaraisen vesiväriläntin paperille, otan puuvärin käteen ja tutkiskelen tuhruja hetkisen.

Yleensä ei tarvitse kauaa toljotella, kun suherruksesta alkaa erottua omituisia tyyppejä. Mukavan aivotonta touhua ja sopii hyvin viihdykkeeksi esimerkiksi tylsille junamatkoille.” nynni.sarjakuvablogit.com

kassa mihin katsoo, jos vain osaa katsoa oikein. Arkielämää tietysti tämä teoriatuntemus ja laskelmointi hankaloittaa valtavasti, sillä en pysty normaalilla tavalla enää nauttimaan komediaelokuvista. Arvaan aina etukäteen, mikä on vitsin punchline. Toisaalta saattaa olla mahdollista, että katson vain huonoja leffoja.

Mikä on unelmasi sarjakuvataiteilijana?

Niitä on monia: Sarjakuva-Finlandia, Puupäähattu, kansainvälinen suursuosio sekä valtion taiteilijaeläke. Ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Lopuksi anna vielä nettivinkki Sarjainfon lukijoille.

Kärsimyksestä puheen ollen: elblogdejoancornella.blogspot.fi. anonyymitelaimet.com comicsans.sarjakuvablogit.com

Š kaltsu kallio

Dear Kaltsu

sarjainfo 4/2013  47

Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki