Sarjainfo #158, 1/2013

7€ 1/2013 N:O 158

TUULI HYPÉN CHESTER BROWN VUODEN 2012 PARHAAT ALBUMIT MATTI HAGELBERG

GALLERIA SARJAKUVAKESKUS Huhtikuu: Harri Piispanen: Omakuvia?

Näyttely on taiteilija Harri Piispasen koostama installaatio, joka on osa Identity Wanted -katutaideteosten sarjaa. Keskiössä on performanssi, joka yhdistelee pelejä, perinteisiä lasten ulkoleikkejä, kuten hippaa tai kirkonrottaa, valokuvaa sekä taideinterventiota flashmobin muodossa.

SARJAKUVAKESKUKSEN

kuulumisia

© harri piispanEn

SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa AVOINNA ma-pe 10–18, la 12-16 info@sarjakuvakeskus.fi www.sarjakuvakeskus.fi www.facebook.com/ sarjakuvakeskus UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (1-2 kertaa kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

RUMASTA KAUNISTA Sarjakuvakeskus järjestää Helsingin Jakomäessä sarjakuvatyöpajaprojektin. Pajat ovat osa kaupungin WDC-hanketta, jossa Jakomäen ja Alppikylän välissä sijaitseva alikulkutunneli muutetaan taiteen avulla viihtyisämmäksi.

Hankkeen kirja toteutetaan suurelta osin sarjakuvina, joiden piirtäjinä toimivat paikalliset nuoret. Kirjasta tulee fiktiivinen dokumentti, joka pohtii alikulkutunnelin merkityksiä ja tarkoitusta, välillä hyvinkin mielikuvituksellisella tavalla.

POP IT UP! Tulevia Pop-up Sarjakuvakeskuksia järjestetään tänä vuonna muun muassa: TURUSSA – kesäkuu OULUSSA – lokakuu MOSKOVASSA – marraskuu.

Pysy kuulolla!

Pop-up Sarjakuvakeskus @ XL Art Space muutti Kaisaniemen puiston helmikuussa lumigraffitipuistoksi.

MITÄ KUULUU, SARJAKUVAKESKUS? Haastattelu: Aino Sutinen Kuva: Antti Hintsa

Sarjakuvakeskus täyttää tänä vuonna viisi vuotta. Tilannekatsauksen antaa keskuksen toiminnanjohtaja Kalle Hakkola.

Mitä Sarjakuvakeskukselle kuuluu?

Hyvää kuuluu. Toiminta on paisunut kuin pullataikina, moniin odottamattomiinkin suuntiin. Olemme saaneet työllämme aikaan myös poliittista painetta rahoittajien suuntaan vuosien varrella. Viisi vuotta on kuitenkin aika lyhyt aika, ja ottaa aikansa että asiat juurtuvat oikeille paikoilleen.

Mistä ajatus Sarjakuvakeskukseen alun perin lähti?

Erilaisista sarjakuvakeskuksista on tietenkin haaveiltu Suomessa jo vuosikymmeniä, tämä on nyt ollut yksi tapa tehdä tätä. Tämän keskuksen idean takana olivat suurelta osin minä, Suomen sarjakuvaseuralta, Jelle Hugaerts ja työtiloja silloin etsineen Kutikuti-kollektiivin Tommi Musturi. Jellen kirjakaupan rooli oli perustamisvaiheessa suuri, sillä seuralla ei siihen aikaan olisi ehkä ollut resursseja lähteä yksin polkaisemaan sellaista tyhjästä.

Mikä on keskuksen toiminnan tämän vuoden “teema”?

Tämän toimintakauden (syksy ja kevät) teemana on ollut laajentaa toimintaa myös muun kuin sarjakuvan puolelle – esimerkiksi katutaide, animaatio ja muut sarjakuvan liepeillä oleskelevat taiteet ovat tulleet tutuiksi.

Touko-heinäkuu: Kristel Maamägi (Viro) Maamägin näyttely kertoo taiteilijan isoäidistä ja tämän luovasta elämäntavasta arkipäivän keskellä.

Näyttely rakentuu pala palalta galleriassa toukokuun aikana ja on osa CUNE Comics-in-Residence -hanketta. © KristEl maamÄgi

Onko Sarjakuvakeskuksella ulkomaisia roolimalleja, vai onko se kansainvälisesti uniikki paikka?

Onhan tästä kasvanut aika uniikki paikka, mutta toki Euroopassa on samantapaisia sarjakuvakeskuksia, ranskankielisellä alueella isojakin.

Itselleni läheisimpiä ovat Berliinissä sijaitsevat Renate comics ja Neurotitan. Lähimpänä lienee Tukholman Serieteket-sarjakuvakirjasto, joka on toiminut Ruotsissa tietynlaisena sarjakuvakeskittämönä.

Mitä haasteita Sarjakuvakeskuksella on?

Rahoitus on tietenkin suuri haaste – tähän asti on edetty pitkälti projektirahoilla. Paljon on vielä työtä edessä.

sarjakuvakeskus.fi © aino sutinEn

Lisäksi ikkunan Katutaidegalleriassa on vaihtelevia näyttelyitä ohikulkijoiden ihmetykseksi – tulossa mm. mimmiskeittarien taidetta.

sisällys TÄSSÄ NUMEROSSA

8

Herr Seele ja Cowboy Henk 14 Teollisen vallankumouksen perintö sarjakuvassa 16 Matkareportaasi Angoulêmesta 22 Uderzon gallialainen visiitti 24 Matti Hagelbergin Läskimooses 26 Eskapismia Tukholmassa 30 Painotekniikkaa, osa 4: Värien tarkan toistamisen vaikeudesta 32 Kriitikon valinta – parhaat albumit 2012 46 Kati Kovácsin hedelmäsalaattiooppera viihdyttää vakavissaan 49

Seikkailija Tuuli Hypén

18

© tuuli hypén

JOKA NUMEROSSA

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 2 Chester Brown – Pääkirjoitus 4 äänettömän taiteen Uutisruutu 5 mestari Kysy! 13 © sam javanrouh Keräilijän tunnustuksia 21 Ajan vangit 31 Pidot Sabassa, osa 5 34 Arviot 36 Pienet lehdet 44 Vieraskynä 48 Vinjetisti 50 Seitti ja Musta Ritari Luonnoskirja 50 UUSI PALSTA! – harrastustoimintaa vai Dear Kaltsu 51 kaupallista uskottavuutta?

28

Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2013 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2014) ISSN 0356-4967

Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi

Paino: Waasa Graphics, Vaasa

Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi

Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa.

Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi

Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi Kansikuva: Tuuli Hypén Paperi: Edixion

Avustajat: Kalle Hakkola, Noora Huumo, Tuuli Hypén, Ville Hänninen, Kaltsu Kallio, Pauli Kallio, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Maura Manninen, Esa Noresvuo, Juri Nummelin, Jussi Pakkanen, Milla Paloniemi, Susanna Partio, Jope Pitkänen, Hannele Richert, Timo Ronkainen, Vesa Saarinen, Jaakko Seppänen, Otto Sinisalo, Fredrik Strömberg, Tuomas Tiainen, Harri Vaalio, Janne Vainio, Jyrki Vainio, Miia Vistilä, Anssi Ylirönni Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset

20 e. Kaikki ilmoitukset sisältävät 100 000 näyttökertaa valitussa verkkomediassa.

Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100.

Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi sarjainfo 1/2013 3

pääkirjoitus

© milla paloniemi

Vanhaa, uutta, sinistä ja lainattua Monet ihmiset tuntuvat pitävän tiukasti kiinni vanhoista suosikeistaan. Mikäs siinä, itsekin palaan hyviksi koettujen teoksien ja tekijöiden pariin niin nautinnollisista kuin nostalgisista syistä. Joskus tutusta ja rakkaasta tarinasta tulee jopa pakkomielteisyyttä lähentelevä rituaali, jonka jokainen yksityiskohta on opittu ulkoa.

Kuulemma nuoruusvuosien jälkeen ei enää löydä uusia avainelämyksiä: sarjakuvia, kirjoja, elokuvia tai artisteja, jotka kolahtaisivat lujaa ja asettuisivat osaksi ihmisen persoonaa. Jostain syystä olen silti viime vuosina tehnyt useita tällaisia löytöjä.

Lähes kaikki niistä ovat olleet sarjakuvia. Esimerkiksi David B:n Epileptic (ilmestyy tänä vuonna Epileptikko-nimellä) vaikutti minuun voimakkaasti. Viimeisimmän elämykseni koin Ulli Lustin juuri suomeksi ilmestyneen Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä -albumin äärellä.

Sarjakuvaa vaivaa usein pysähtyneisyyden tuntu. Varsinkin strippisarjakuvassa saattavat samat hahmot pyöriä vuosia ja vuosikymmeniä vanhen4 sarjainfo 1/2013

tumatta päivääkään. Lopettamisen tai muutoksen uhka saa lukijat tolaltaan. ”Sarjakuvatehdas voi pyöriä, vaikka tuotettavan sarjakuvan luoja olisi kuollut jo aikoja sitten”, pohdiskelee Anssi Ylirönni tämän lehden sivuilla esseessään sarjakuvateollisuudesta ja markkinataloudesta.

Myös helmikuussa menehtynyt Toto Kaila jatkoi sitkeästi ja velvollisuudentuntoisesti isänsä Ola Fogelbergin Pekka Puupää -sarjakuvaa, vaikka totesikin myöhemmin haastattelussa, että olisi mieluummin tehnyt jotain muuta.

Sarjakuva alana ja taiteenlajina suuntaa kaikesta huolimatta jatkuvasti eteenpäin. Kevään 2013 uutisten perusteella voisi jopa taas uskaltaa puhua lujaa menemisestä. Sarjakuva on tunnustettu taiteena valtiovallan toimesta ja saanut uutta, kovasti tervetullutta rahoitusta.

Nyt jos koskaan on hyvä aika hakea koulutuksiin ja residensseihin, anoa apurahoja ja tehdä ja lukea sarjakuvia. Luoda uutta ja arvostaa vanhaa.

Reetta Laitinen

uutisruutu

© toto fogelberg-kaila

Hyvästi, Toto Kaila!

Teksti ville hänninen

P

ekka Puupää -sarjakuvan piirtäjä Toto (Ruth) Fogelberg-Kaila kuoli 8. helmikuuta, 89 vuoden iässä. Vuonna 1924 syntynyt Kaila teki pitkän työrupeaman lasten ja vanhusten kuvataideopettajana ja taideterapeuttina. Siitä ja maalaamisesta hän myös itse eniten nautti.

Toto Kailan puoliso kuoli jatkosodassa. Hänet teloitettiin kesällä 1944 rintamakarkurina, kauhukohtaus oli johtanut pakenemiseen. Kailan veli puolestaan kaatui Karjalan kannaksella. Kun Kailan isä Ola kuoli vuonna 1952, Toton piti elättää äitinsä. Hän alkoi piirtää Pekka Puupäätä isänsä jälkeen. Kaila teki albumin vuodessa kaikkiaan 23 vuoden ajan.

Kaila pyrki pitämään sarjan hengen samanlaisena kuin isällään. Pääosassa olivat hyväntahtoinen tilannekomiikka ja pyrkimys huomioida toiset ihmiset.

Usein aihe löytyi läheltä: omien lasten touhuista.

Helppoa piirtäminen ei kuitenkaan Kailalle ollut.

– Puupäiden tekeminen oli yhtä takkuamista. Jos olin yhdessä albumissa edes kahdesti hauska, niin hyvä. Sarjakuvapiirtäjän ammatti on hankala. On todella vaikeaa keksiä 77 hyvää juttua vuodessa albumia varten, suorasanainen Kaila muisteli haastatellessani häntä vuonna 2002.

– Jos joku sanoi jotain hauskaa, aivoni alkoivat raksuttaa: ”Voisiko tuota käyttää Puupäässä?” Nyt

© jyrki vainio

on ihanaa, kun voin nauttia maailman salaperäisyydestä sen itsensä vuoksi.

Toto Kaila sai ensimmäisenä piirtäjänä Puupäähattu-palkinnon, jota Suomen sarjakuvaseura alkoi jakaa vuonna 1972. Yhdistyksellä ei ollut varaa teettää oikeita hattuja, joten hän sai “huopahatun teelmän”, josta hatuntekijä tekee päähineen. Vuonna 1991 Kaila sai lopulta kunnon hatun.

Vaikka sarjakuvien piirtäminen tuntuikin työltä, Kaila kunnioitti palkintoa ja sen luomaa traditiota niin paljon, että hän kävi palkinto päässään jakotilaisuudessa lähes vuosittain. Vuonna 2011 Kaila tuli vielä palvelukodista Lasipalatsiin viettämään suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhlaa.

Nuorelle alalle Kailan kaltaiset ikihongat ovat välttämättömyys, ilman heitä tunnetta jatkuvuudesta ja kaiken merkityksellisyydestä ei olisi. Taiteilija itse arvostaisi tosin ehkä enemmän vertausta leppään.

Ennen palvelukotiin joutumistaan hän asui Lauttasaaressa samassa paikassa reilut 80 vuotta, koko ikänsä.

– Nuo lepät ovat olleet tuossa koko elämäni. Silloin ne olivat rannassa, nyt matkaa on täyttömaan vuoksi parisataa metriä. Se antaa ihmiselle rauhan, kun ei muuta koko ajan paikasta toiseen. Kun asuu samassa paikassa, näkee tarkemmin kaikki muutokset, pienetkin, Toto Kaila muisteli 11 vuotta sitten.

sarjainfo 1/2013 5

uutisruutu

© jaakko seppänen

Pohjoismainen sarjakuvakilpailu Helsinkiin Aiemmin Kemin sarjakuvapäivien yhteydessä pidetty pohjoismainen sarjakuvakilpailu on siirtynyt Helsinkiin. Vuoden 2013 kilpailussa etsitään uusia lastensarjakuvia. Kilpailu on avoin kaikille pohjoismaisille ja baltialaisille sekä näissä maissa asuville piirtäjille ja käsikirjoittajille. Osallistua voi hakijan äidinkielellä toteutetulla novelli- tai strippisarjakuvalla ja pääpalkinto on 2500 euroa. Kilpailutöistä kootaan suomenkielinen albumi, joka julkaistaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuussa. Deadline on 30.6.2013. Lisätietoa www.sarjakuvafestivaalit.fi

Sarjakuvalle oma rivi määrärahoihin Sarjakuvakeskuksella Aapo Rapi, Ville Hänninen, Heta Bilaletdin, Olli Hietala, Emmi Valve, Aino Sutinen, Emmi Nieminen, Eeva Meltio, Harri Römpötti, Jari Vaara ja kirjailija Marjo Niemi.

Käsikirjoitushanke suomalaisen sarjakuvan lupauksille Kahdeksan nuorta sarjakuvataiteilijaa aloitti helmikuussa Ville Hännisen ja Harri Römpötin vetämässä koulutushankkeessa, jossa keskitytään käsikirjoittamiseen ja yksilöllisten projektien valmiiksi saattamiseen. Tarinoita takomassa -hanke on Koneen Säätiön rahoittama ja sen osallistujat ovat Heta Bilaletdin, Olli Hietala, Aapo Kukko, Eeva Meltio, Emmi Nieminen, Aino Sutinen, Jari Vaara ja Emmi Valve.

Hankkeen esikuvana on Harto Hännisen ja Petri Kemppisen 1990-luvulla vetämä Sarjakuvastin-ohjelma, joka nosti aikanaan esille monia sukupolvensa taiteilijoita, kuten Matti Hagelbergin ja Katja Tukiaisen. Nyt on uuden sukupolven vuoro.

– Nämä taiteilijat ovat jo nyt kyvykkäitä tekijöitä, mutta haluamme auttaa heitä löytämään oman kerrontansa ytimen, Ville Hänninen sanoo.

Opiskelijat ovat jo osallistuneet muun muassa kirjailija-dramaturgi Marjo Niemen vetämään tarinankerrontatyöpajaan. Jatko painottuu käytännön työhön, ideoiden hiomiseen ja yksilölliseen opetukseen. Vetäjien kanssa keskustellaan kaikista sarjakuvan tekemisen työvaiheista.

Valmiista sarjakuvista kootaan ensi vuonna kirja ja näyttely Helsingin sarjakuvafestivaalille. © petri asikainen

Opetus- ja kulttuuriministeriön vuoden 2013 määrärahoista oli ensimmäistä kertaa osoitettu oma rivi sarjakuvalle omana taiteenalanaan, kun aiemmin ala oli muotoilun alla. 200 000 euron määräraha on nyt jaettu järjestöjen ja taiteentekijöiden kesken.

100 000 euroa jaettiin järjestötoimintaan, jota edustavat Suomen sarjakuvaseura ry, Sarjakuvantekijät ry ja Kutikuti ry.

Lisäksi Taiteen edistämiskeskus jakoi sarjakuvaa edistäviin hankkeisiin 16 000 euroa. Hakijoita oli kaksi ja avustuksen sai kaksi yhteisöä. Suomen sarjakuvaseura sai 12 000 € Finnish Comics Annual 2014 -kirjan ja näyttelyn tuotantokuluihin ja Turun sarjakuvakerho 4 000 € sarjakuvakeskuksen perustamiseen Turkuun.

Didier Comès 1942–2013 Mustavalkoisesta tyylistään ja tunnelmallisista tarinoistaan tunnettu sarjakuvataiteilija Didier Comès kuoli 7. maaliskuuta 70-vuotiaana. Hän oli syntynyt Belgiassa keskellä toista maailmasotaa, 11. joulukuuta 1942. Saksalaismiehityksen aikana syntynyt lapsi sai aluksi nimet Dieter Hermann, joka myöhemmin vaihtui Didieriksi. Comèsin isä kuului Belgian saksankieliseen vähemmistöön ja äiti oli ranskankielinen. Itsensä hän määritteli ”kahden kulttuurin äpärälapseksi”.

Belgian itäosissa Ardenneilla varttuneen Comèsin ensimmäinen sarjakuvastrippi ilmestyi Le Soir -lehdessä vuonna 1969. 1970-luvulla julkaistiin hänen ensimmäinen pidempi tarinansa Pilote-lehdessä.

Vuonna 1979 ilmestyi albumi Silence, josta tuli taiteilijan läpimurto. Comésin lapsuudenmaisemiin Ardenneille sijoittuva albumi kertoo kuuromykästä nuorukaisesta. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1986.

Comèsin albumeita on ilmestynyt Soile Kaukorannan suomentamana kuusi kappaletta, viimeisenä Jalavan julkaisema Eva (1998). Lumikko-albumista (alkuperäisteos 1982) on otettu myös uusintapainos. Alkuperäiskielellä albumeita ilmestyi kymmenkunta, viimeisenä vuonna 2006 ilmestynyt Dix de Der. Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla tammikuussa 2013 oli Didier Comèsin retrospektiivinen näyttely, joka jäi hänen viimeisekseen.

Willem ja Ulkoministeriö palkittiin Angoulêmessa

Sarjakuvastin-leirillä 1993 ylhäältä alas: Harto Hänninen, Jukka Heiskanen, Petri Kemppinen, Jii Roikonen, Irisz Id, Ville Pirinen, Sami Toivonen, Katarina Koskivaara-Ilmonen, Johanna Rojola, Tomi Riionheimo, Sami Hynninen, Katja Tukiainen, Klaus Haapaniemi, Fleur Wilson, Pentti Otsamo, Joel Melasniemi ja Christer Nuutinen.

6 sarjainfo 1/2013

Angoulêmen sarjakuvafestivaalien tämänvuotisen pääpalkinnon, Grand Prix’n, sai hollantilaissyntyinen, Ranskassa asuva sarjakuvataiteilija ja pilapiirtäjä Willem, eli Bernard Willem Holtrop (s. 1941). Willem tunnetaan erityisesti satiirisista pilapiirroksistaan, joita hän on tehnyt muun muassa Liberation- ja Charlie Hebdo -lehdille. Suomeksi häneltä on julkaistu teokset Naulan kantaan (1991) ja Seis! Täällä ei naureta! (2004). Festivaaleilla jaettavan vuoden 2012 parhaan albumin palkinnon saivat puolestaan Christophe Blain ja Abel Lanzac teoksestaan Ulkoministeriö 2 - diplomaattisia merkintöjä, jonka on julkaissut suomeksi WSOY.

Villestä Elias © jaakko ahonen

Pikku Närhi pokkasi Sarjakuva-Finlandian Tampere kuplii -festivaalin yhteydessä julkistettiin perjantaina 22.3. Sarjakuva-Finlandia -palkinto vuoden 2012 parhaaksi valitusta albumista. Nelihenkinen lautakunta valitsi 63 ehdokkaan joukosta kymmenen finalistia, joista ylituomarit Riku Rantala ja Tuomas “Tunna” Milonoff nostivat ykkössijalle Lauri ja Jaakko Ahosen sarjakuva-albumin Pikku Närhi (Egmont Kustannus).

– Pikku Närhi on loistavasti piirretty tarina, joka iskee vahvasti alitajuntaan ja jonka juonen käänteet pitävät lukijan otteessaan. Albumi ottaa kantaa tärkeisiin ja ajankohtaisiin teemoihin: tuntemattoman pelkoon sekä auktoriteettien sanelemiin ennakkokäsityksiin, joita yksilöllä ei ole rohkeutta murtaa, tuomarit perustelivat valintaansa.

Muut finalistit olivat JP Ahosen Puskaradio (Arktinen Banaani), Black Peiderin Ura (Like), Henri Gylanderin Unia ja toiveita (Suuri Kurpitsa), Hanna Koljosen Sokerihullu (Asema Kustannus), Mauri Kunnaksen Piitles (Otava), Emmi Niemisen Keskiviikko (Kumiorava), Anni Nykäsen Mummo 2 (Sammakko), Kati Närhen Mustasuon mysteeri (WSOY) ja Pentti Otsamon Kahvitauko (Like).

Sarjakuvataiteilijoiden apurahapotti kasvoi Sarjakuvataiteilijat saivat vuoden 2013 kohdeapurahoja muotoilutoimikunnalta enemmän kuin aiempina vuosina. Apurahoja saivat Heta Bilaletdin (2 000 €), Maria Björklund (2 500 €), Kristian Huitula (4 500 €), Kaisa Leka (7 500 €), Mika Lietzén (7 500 €), Jaana Mellanen (5 000 €), Anne Muhonen (3 000 €), Kati Närhi (4 500 €), Pentti Otsamo (7 500 €), Heikki Paakkanen (2 000 €), Ville Ranta (4 000 €), Kati Rapia (3 500 €), Hannele Richert (6 500 €), Johanna Rojola (3 000 €), Anna Sailamaa (6 000 €), Jussi Seppänen (3 000 €), Marko Turunen (3 000 €), Reijo Valta ja työryhmä (4 000 €) ja Julia Vuori (3 000 €).

Muita apurahoja Myös Suomen Kulttuurirahasto jakoi apurahoja. Niitä saivat Roope Eronen (6 500 €), Jarno Latva-Nikkola (22 000 €, yksivuotinen), Kati Närhi (6 500 €), Aapo Rapi (11 000 €) ja Tuomas Tiainen (3 000 €). Lisäksi Ville Ranta sai yksivuotisen apurahan Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun taidetoimikunnalta ja Mika Lietzén 2 000 euroa työskentelyyn Varsinais-Suomen taidetoimikunnalta.

Sarjakuvantekijät-yhdistys myönsi maaliskuussa Kopiosto-apurahoja. Stipendin saivat Mikko Saarainen (3 000 €), Petri Hiltunen, Janne Kukkonen, Kari Sihvonen (2500 €), Sami Aho, Timo Kokkila, Jari Vaara (2000 €), Mari Ahokoivu, Sanna Ala-Ojala, Miha Rinne (1500 €), Jyrki Heikkinen, Emmi Jormalainen, Kivi Larmola, Maaria Laurinen, Katja Louhio, Maura Manninen, Mattipekka Ratia, Tuomas Tiainen, Vesa Vitikainen (1000 €).

© ville ranta

Elias Lönnrot -seura palkitsi sarjakuvataiteilija Ville Rannan Vuoden Elias -arvonimellä. Valinnasta päättäessään seura ei tiennyt, että Rannalta ilmestyy syksyllä uusi sarjakuvaromaani, jonka toinen päähenkilö on Elias Lönnrotin vaimo Maria Piponius. Toinen päähenkilö puolestaan on liberaali pappismies Hans Nyman.

Uusi teos on sisarteos Lönnrotista kertoneelle Kajaani-albumille ja sijoittuu 1800luvun Ouluun. Teoksen julkaisee WSOY.

Piirrä ilmastonmuutosaiheinen sarjakuva! ● Kepa

on käynnistänyt Luvassa epävakaata -kampanjan, jonka tavoitteena on saada Suomeen vahva ilmastolaki.

Kampanjaan kuuluu sarjakuvakilpailu, jonka tuomareina ovat Joonas RintaKanto ja Kaisa Leka. Parhaan ilmastonmuutosaiheisen sarjakuvan piirtäjä palkitaan polkupyörällä. Kilpailuaikaa on 30.4.2013 asti. Lisätietoja www. globbarit.fi

Suomalainen sarjakuva näkyvästi esillä Kanadassa ● Suomen

sarjakuvaseura suunnistaa 11.–12. toukokuuta Kanadan tärkeimpään sarjakuvatapahtumaan eli Toronto Comic Arts Festivalille (TCAF).

Festivaalilla nähdään La Bande Dessinée Finlandaise 2013 -antologiasta koostettu näyttely. Yhtenä kunniavieraana on sarjakuvataiteilija Amanda Vähämäki.

Lue lisää festivaalista sen kotisivuilla torontocomics.com.

Persepolis huolestuttaa Chicagon kouluissa ● Marjane

Satrapin omaelämäkerrallinen Persepolis-albumi poistettiin Yhdysvalloissa Chicagon kouluissa seitsemäsluokkalaisten lukulistalta raa’aksi koettujen kidutuskuvaustensa vuoksi.

Chicagon opettajien ammattiyhdistys kiirehti korjaamaan tapauksen aiheuttaman kohun vuoksi, ettei tarkoitus ollut kieltää teosta kokonaan eikä poistaa sitä koulujen kirjastoista.

– Kirja on tietääksemme kielletty ainoastaan Iranissa, yhdistys totesi lausunnossaan.

Oni Kudakista trilogia ● Sarjakuvataiteilija Kristian Huitulan Oni Kudaki -saaga on saanut kolmannen osansa. Suomalaisjapanilaisella yhteistyöllä tehty eeppinen sarja on saanut innoitusta muun muassa traditionaalisista japanilaisista Kwaidankertomuksista. Huitula on aiemminkin työskennellyt legendaperinteen kanssa muun muassa sarjakuvaversiollaan Kalevalasta.

Sarjakuvan ammattikorkeakouluopintoja Lahdessa ● Lahden Muotoiluinstituutissa syksyllä 2013 käynnistyvät graafisen suunnittelun pääaineen opinnot painottuvat sarjakuvaan. Aikuiskoulutukseen kuuluvien opintojen kesto on kolme vuotta ja laajuus 240 opintopistettä.

Koulutuksen tavoitteena on täydentää graafisen alan ammatillinen tutkinto medianomin ammattikorkeakoulututkinnoksi.

Pohjoismaisten sarjakuvatutkijoiden verkosto kokoontuu Helsingissä ● NNCORE 2013 on pohjoismaisten sarjakuvatutkijoiden verkoston järjestämä sarjakuvatutkimuksen konferenssi, joka päättää kolmivuotisen verkoston kehittämistyön. Kongressi pidetään Helsingin yliopistolla ja Sarjakuvakeskuksella 23.–25.5.2013. Kolmipäiväisessä konferenssissa tutkijat ja tohtoriopiskelijat esittelevät tutkimusaiheitaan ja saavat palautetta työhönsä verkoston kutsuman neuvoston jäseniltä.

sarjainfo 1/2013 7

Seikkailija Turkulainen sarjakuvataiteilija ja kulttuurihistorioitsija Tuuli Hypén pohtii suomalaisen sarjakuvan tilaa sekä haaveilee pitkien fantasiaseikkailusarjakuvien tekemisestä.

Teksti vesa saarinen valokuvat jaakko seppänen kuvitukset tuuli hypén

8 sarjainfo 1/2013

S

arjakuvataiteilija, kuvittaja ja kulttuurihistorioitsija Tuuli Hypén (s. 1983) on noussut suomalaisten sarjakuvantekijöiden kärkijoukkoon nopeasti, ehkä itsensäkin vähän yllättäen.

Reilut viisi vuotta sitten Hypén opiskeli kulttuurihistoriaa Turun yliopistossa. Hän asui tuhansien muiden opiskelijoiden tavoin ylioppilaskylässä, 70-lukulaisen betoniharmauden ja konstruktivismin taidonnäytteessä. Kuvituksia ja sarjakuvia Hypén piirteli lähinnä pöytälaatikkoonsa. Suomalaisissa tai edes turkulaisissa sarjakuvapiireissä häntä ei tunnettu, eikä hän ollut vakiovieras Turun sarjakuvakerhon jokatorstaisissa turinakerhoissakaan.

Nyt Hypén on eräs Suomen puhutuimmista sarjakuvataiteilijoista. Hän on vakiovieras niin sarjakuvatapahtumissa kuin kirjamessuillakin. Hänen citykettu Nannasta kertovaa strippisarjakuvaansa julkaistaan useissa sanomalehdissä. Sarjakuva-albumeita Hypéniltä on julkaistu viimeisen kolmen vuoden aikana neljä, ja vuonna 2011 Hypénin Nanna-sarjakuva oli ehdokkaana Sarjakuva-Finlandia -palkinnon saajaksi.

Yksi asia sentään on ennallaan: Hypén asuu edelleen Turun ylioppilaskylässä.

– Ja sinne varmaan aikanaan kuolenkin. Siellä on kauppa, baari ja hautausmaa, eli kaikki olennaiset palvelut, Hypén nauraa.

Monien muiden paljasjalkaisten turkulaisten tavoin Hypén tuntuu viihtyvän Aurajoen rannoilla hyvin. Vuoden 2011 kulttuuripääkaupunki on ollut Hypénille ensisijaisesti opiskelukaupunki, mutta nykyään Turku on hänelle kulttuuri- ja sarjakuvakaupunki, jossa on mukava sarjakuvaskene ja juuri sopivasti tekemistä.

– Tykkään myös Turun miljööstä, vaikka kaupungin toriparkki-ilmapiiri välillä ahdistaakin.

Mutta ei Turku ihan Suomen persereikä ole, sillä onhan kaupunki antanut minulle apurahankin, Hypén kertoo hymyillen.

Haastattelua emme kuitenkaan tee Turussa. On helmikuinen keskiviikkoaamu. Istumme helsinkiläisessä kahvilassa. Hypén valittelee päänsärkyä ja jännittää illalla alkavaa risteilyreissuaan: – Ei ole luontevaa ihmisen matkustaa meren yli metallilaatikossa.

Kilpailun innoittama – Innostuin sarjakuvista oikeastaan vasta vuonna 2009, Hypén yllättää.

Toki hän lapsena luki hiirenkorville lähikirjaston lastenosaston sarjakuvat, Asterixit ja muut tutut, mutta sarjakuvataiteilijaksi ne eivät Hypéniä vielä innostaneet. sarjainfo 1/2013 9

– Oikeastaan sarjakuvat olivat niin luonnollinen osa lapsuuttani ja nuoruuttani, että ei niitä ole osannut nostaa erityiseen asemaan.

Enkä ole ajatellut itseäni pitkään sarjakuvantekijänä, vaikka aina olen lukenut sarjakuvia ja piirtänyt sarjakuvamaisia hahmoja sekä kuvituksia.

Mitä siis vuonna 2009 tapahtui?

– Sain ajatuksen, että laittaisin strippisarjakuvan Sarjis 2009 -kilpailuun. Keksin sarjakuvaan sopivan hahmon kymmenessä minuutissa: uutisissa oli juttuja cityeläimistä, kaneista ja ketuista, ja kehitin Nanna-hahmon, jossa ihminen ja cityeläin yhdistyivät. Suunnilleen kolmenkymmenen stripin jälkeen hahmokonsepti oli valmis, Hypén kertoo.

– Hahmojen luonti on aina ollut itselleni helppoa ja hauskaa. Ehkä siinä vaikuttaa vuosien mittainen roolipeliharrastus.

Uusia sanomalehtisarjakuvia etsineessä Sarjis 2009 -kisassa oli huima taso. Citykettu Nanna ei kilpailua voittanut, mutta pärjäsi hyvin. Hahmo olisi ehkä jäänyt yhden kilpailun ihmeeksi, ellei Hypén olisi saanut sarjakuvaväeltä niin paljon kannustusta.

– Moni sanoi, että Nanna on valmis, että siinä on potentiaalia ja että strippejä kannat-

“Hahmojen luonti on aina ollut itselleni helppoa ja hauskaa. Ehkä siinä vaikuttaa vuosien mittainen roolipeliharrastus.” taisi tehdä lisää. Minä sitten tein.

– Olen saanut ammatillisesti paljon erinomaisia neuvoja esimerkiksi Timo Kokkilalta, Ilpo Koskelalta ja Anssi Rauhalalta. Olen kiitollinen, että isoilta pojilta on voinut kysyä, miten esimerkiksi kustannus- ja sopimusasiat oikeasti menevät, Hypén kiittää.

Vuodesta 2009 lähtien Hypénin Nannacitykettusarjakuvilla on mennyt hyvin. Albumeita on julkaistu vuosittain ja strippisarja on ilmestynyt lukuisissa lehdissä. Uudet projektit, kuten albumisuunnitelmat, kuvitukset sekä lastenkirjahanke, pitävät Hypénin kiireisenä myös tänä vuonna.

Vaikka työtä riittää, Hypén on huolissaan kahdesta asiasta: sarjakuvataiteilijoiden toimeentulosta sekä sarjakuvan asemasta Suomessa.

Raha-asioita – Olen tullut sarjakuvapiireihin ulkopuolelta.

Vielä muutama vuosi sitten en tuntenut sarjakuvataiteilijoita enkä ketään muutakaan sarjakuvaskenestä, ja olen koulutukseltani kulttuurihistorioitsija. Ehkä siitä syystä sarjakuvaa ja sarjakuvapiirejä tulee tarkkailtua ikään kuin ulkopuolisen silmin, Hypén pohtii.

Suomalaisesta sarjakuvaskenestä Hypénillä on paljon hyvää sanottavaa.

– Pidän sarjakuvaihmisistä valtavasti jo senkin vuoksi, että yhteishenki on hyvä, eikä kyräilyä tunnu ihmeemmin olevan. Olen aina kokenut olevani tervetullut kaikenlaisille epämääräisille jatkoille, ja ihmiset ovat rentoja sekä pervoja luonnostaan, Hypén nauraa.

Vaikka sarjakuvaskenessä on hauskaa, sarja10 sarjainfo 1/2013

kuvan asemaa taiteena sekä sarjakuvataiteilijoiden toimeentuloa Suomessa Hypén ei pidä riittävän hyvänä.

– Suomessa piirretään hirveästi sarjakuvia, mutta suomalaiset eivät niitä lue eivätkä osta.

Se on puute, ja juuri siksi lause ”suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa” on muuttunut ironiseksi heitoksi, Hypén harmittelee.

– On hienoa, että Fingerporilla menee hyvin ja että ihmiset ostavat Viivi ja Wagner -mukeja, mutta meillä on se tilanne, että Suomessa on yksi menestyvä sarjakuva viittä miljoonaa kansalaista kohden. Että siitä vaan piirtämään kaikki.

Omakustantaminen on Hypénin mielestä kohtalaisen helppoa, eikä sarjakuvan julkaistuksi saaminenkaan ole aivan mahdotonta. Mutta: – Menestyminen sarjakuvalla tai oheistuotelinjaston pieraiseminen on hyvin vaikeaa, Hypén sanoo.

Mikä siis neuvoksi?

– Sarjakuvaväellä on joskus haave siitä, että isojen kustantamojen pitäisi julkaista enemmän kotimaista sarjakuvaa. Mutta ei se niin mene, se on vaan vastuun siirtämistä kustantajille, Hypén toteaa.

Hänen mielestään ainoa ratkaisu ongelmaan olisi se, että tavalliset suomalaiset ostaisivat

enemmän sarjakuvaa.

– Mutta se taas ei suomalaisessa kulttuurissa ole ihan realistinen toive, Hypén harmittelee.

– Luovan alan työ, saati sarjakuvien tekeminen kokopäiväisesti ei ole helppoa. Oman uravalinnankin kannalta olisi ehkä ollut stressittömämpää mennä pakkaamaan valmisruokia jollekin tehtaalle.

Hypén on pahoillaan siitä, että sarjakuvataiteelle ei Suomesta ole juuri tukia herunut.

– Teen mielelläni sarjakuvia ja kuvituksia niin kauan kuin ne ihmisille kelpaavat, mutta kyllä omasta taloudellisesta pärjäämisestään

Askeleita eteenpäin Sarjakuvataitelijana Hypénillä on yksi suuri haave: jonakin päivänä hän haluaisi toteuttaa pöytälaatikkopiirroksensa valmiiksi sarjakuviksi.

– Usein Nannaa ja muita töitäni on verrattu manga-sarjakuviin, ja onhan se totta, että Nanna on pyöreää irrottelua, joka muuttuu aina vaan ergonomisemmaksi. Mutta pöytälaatikkoon piirrän aivan erilaista sarjakuvaa, Hypén kertoo.

Niihin ovat vaikuttaneet erityisesti Petri Hiltusen teokset.

– Hiltunen on eräs ensimmäisistä sarjakuvataiteilijoista, joita olen tosissani ihaillut, ja Praedor-sarjakuvista olen pitänyt valtavan paljon.

Mutta myös roolipelit, fantasia ja scifi ovat aina olleet sydäntäni lähellä, joten ne ovat näkyneet myös pöytälaatikkopiirroksissani.

– Olisi hienoa tehdä pitkä fantasiasarjakuva, johon saisin purkaa 20 vuotta pöytälaatikkokirjoittamista ja -piirtämistä. Sellaista ryppyotsaista ja hidassoutuista matalaa fantasiaa, jossa ongelmat ovat arkisia, Hypén haaveilee.

Fantasia taiteen viitekehyksenä on Hypénille paitsi eskapismia, myös tapa tarkastella yhteiskuntaa kulttuurihistorian ja sosiologian näkökulmista.

”Ajatus siitä, että sarjakuvia tekemällä pääsisi valtakunnallisten matalapalkkojen tasolle, on haave.” on jatkuvasti huolissaan. Omaan matalaan kulutustasooni nähden olen pärjännyt kohtalaisen hyvin, mutta ajatus siitä, että sarjakuvia tekemällä pääsisi valtakunnallisten matalapalkkojen tasolle, on haave.

– On ihan välttämätöntä, että Suomessa tuetaan sarjakuvataiteen tekemistä. Muuten tämä työ on mahdotonta, muille kuin parille menestyneelle tekijälle.

sarjainfo 1/2013 11

– Itselleni vierauden tuntu on tuttu tunne, enkä sarjakuvissa tälläkään hetkellä pyri kuvaamaan asioita realistisesti, mutta fantasiasarjakuvan kautta voisi olla mahdollista pohtia jonkun yhteiskunnallisen asian luonnetta erilaisesta näkökulmasta.

Toinen syy pitkän fantasiasarjakuvan tekemiselle liittyy Hypénin haluun leikkiä värien sekä värityksen kanssa.

– Tykkään tosi paljon tehdä työtä väreillä. Ehkä siksi myös se, miksi pidän monista sarjakuvista, esimerkiksi JP Ahosen Puskaradiosta, liittyy näiden värimaailmoihin. Strippisarjakuvaa tehdessä värejä ei pysty tekemään, eikä kiireellisissä töissä väreihin pysty kunnolla paneutumaan, mutta omissa kiireettömissä töissä pohdin hyvinkin paljon niiden värimaailmojen toteutumista.

”Fantasiasarjakuvan kautta voisi olla mahdollista pohtia jonkun yhteiskunnallisen asian luonnetta erilaisesta näkökulmasta.”

Pitkä, totinen fantasiasarjakuva on Hypénille vielä haave, mutta moni muu mielenkiintoinen projekti on toteutumassa.

– Ninni Aallon kanssa olemme tekemässä kissasarjakuva-albumia, joka julkaistaan Tampere Kuplii -tapahtumassa. Nanna-sunnuntaistrippialbumi on luvassa tulevana kesänä. Ja kolmantena projektina olen kirjoittamassa ja kuvittamassa luontoaiheista lastenkirjaa, Hypén kertoo.

Haastattelun päätyttyä Hypénillä on hetki joutoaikaa, ennen kuin hänen on riennettävä työpalaveriin erään kansalaisjärjestön toimistoon.

Tiedän missä toimisto sijaitsee, joten saatan Hypénin oikean talon luo.

Matkalla piipahdamme Sammakon kirjakaupan Helsingin myymälän loppuunmyynnissä. Helsinkiläiset eivät viidessä vuodessa myymälää löytäneet – ystävällisen myyjän mukaan kaupan tuotot eivät riittäneet edes vuokrakulujen kattamiseen.

Loppuunmyynnissä oli kaupan myös hyllymetreittäin suomalaista sarjakuvaa. Ironista tai ei, uutuudetkaan eivät olleet hyllystä loppuneet, vaikka albumeita, Fingerporeista, Nannoista ja Kiroilevista siileistä aina pienkustanteisiin saakka, oli tarjolla puoleen hintaan.

Tuuli Hypén Syntynyt: Turussa vuonna 1983 Asuu: Turun yo-kylässä Työ: Freelancer. Sarjakuvataitelija vuodesta 2009.

Harrastuksia: Sarjakuvat, kuvittaminen ja piirtäminen, roolipelit, videopelit, scifi, fantasia Julkaisuja: Nanna (Arktinen Banaani 2010) Nanna 2 (Arktinen Banaani 2011) Nanna: Cityeläinkirja (Arktinen Banaani 2012) Nanna 3 (Arktinen Banaani 2012) Sarjakuvaa julkaistu: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Ilta-Sanomat, Helsingin Uutiset, Länsiväylä, Turkulainen, Tamperelainen, Seinäjoen Sanomat jne.

12 sarjainfo 1/2013

kysy!

KYSYMYS: Jope Pitkänen ● VASTAUS: Milla Paloniemi – norpatti.sarjakuvablogit.com

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme!

Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. sarjainfo 1/2013 13

Eriskummallinen Herr Seele © jaakko seppänen

Belgialaissarjakuvan kulttihahmo Herr Seele vieraili syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Cowboy Henk -sarjakuvan piirtäjä on itse vähintään sarjakuviensa veroinen spektaakkeli.

H

Teksti Hannele Richert valokuvat jaakko seppänen

änet on helppo tunnistaa: pitkä, kalju, hattupäinen mies harppoo kohti takinhelmat liehuen ja kättelee. Pohdimme hetken sopivaa kahvilaa, sitten Peter van Heirseele eli Herr Seele päättää ottaa ohjat käsiinsä ja lähtee johdattamaan pitkin kaupunkia. Siis kotikaupunkiani. Hän on ollut täällä vasta pari päivää, mutta vaikuttaa tuntevan paikan jo alkuasukkaita paremmin.

Sataa kaatamalla. Luikimme pitkin talonvieriä, Herr Seele haluaa nähdä Cafe Aallon, toteaa sen liian meluisaksi, vaikuttuu ohimennen Stockmannin portaiden arkkitehtuurista ja haluaa raitiovaunusta näkemäänsä kahvilaan, jonka päättelen Ekbergiksi. Kun paikka löytyy, Herr

14 sarjainfo 1/2013

Seele hämmentää tarjoilijaa kysymällä juuri tietynlaista luomuyrttiteetä. Hän on nopea, äärimmäisen tarkka yksityiskohdista ja testaa kanssaihmisiään samalla kun ratsastaa loputtoman assosiaatiovirran aalloilla. Alan ymmärtää, miten Cowboy Henk on mahdollinen.

Nopeutettua surrealismia Herr Seele on tehnyt Cowboy Henk -sarjakuvaa käsikirjoittaja Kamagurkan kanssa jo 1980-luvulta asti.

– Käsikirjoitusprosessimme alkaa niin, että istumme Kamagurkan kanssa oluelle tai teelle ja yritämme keksiä mahdollisimman monta strippi-ideaa. Tavoite on kymmenen käsikirjoitusta kahden tunnin aikana, ja siihen me pääsemmekin. Työskente-

lemme äärimmäisen nopeasti!

Strippi on nopea ja aggressiivinen media. Olemme surrealisteja, mutta nopeutettuna.

Cowboy Henk on säilynyt elinvoimaisena pitkään, mutta se on

vat lehden lapsilleen. Minusta se on väärin. Meillä on esimerkiksi strippi, jossa Cowboy Henk yrittää saada lapsen syntymähetkestä mahdollisimman hyvän valokuvan. Hän pyytää äitiä olemaan

”Cowboy Henk ei ole runoutta, vaan sen päämääränä on kapitalismin murentaminen.” kaukana sovinnaisesta. Mikä sarjakuvassa ärsyttää?

– Ihmisillä on valmis käsitys siitä, mikä sopii esimerkiksi lapsille. Cowboy Henk ei sovi siihen kuvaan. Monet vanhemmat repivät stripin pois, ennen kuin anta-

paikoillaan niin kauan, että lapsi kuolee. Minusta tällaisella voi hyvin selittää perusasioita lapselle. Fiksut aikuiset ymmärtävät tämän. Cowboy Henkiä käytetäänkin kouluissa filosofian opettamiseen.

Aggressiivinen ikonimaalari Nopeus ja aggressiivisuus sopivat varmasti käsikirjoitusvaiheeseen, mutta Cowboy Henkin taidokkaat piirrokset vaikuttavat olevan tarkkaa, aikaa vievää käsityötä. Herr Seele ei silti pidä piirrosvaihetta hitaana.

– On silkkaa väärinkäsitystä, että yhteiskunta oli hidas käsityön aikakaudella. Nyky-yhteiskunta se vasta hidas on! Muutokset tapahtuvat erittäin kankeasti.

Aikaisemmin kaikki kävi nopeammin. Cowboy Henk ei ole runoutta, vaan sen päämääränä on kapitalismin murentaminen.

Aggressio tuhoaa kapitalismin, ja kapitalismia vastustetaan parhaiten pienten asioiden kautta.

Hyviä esimerkkejä tästä ovat luomutilat ja käsityö.

Piirrokset ovat selkeitä, linjakkaita ja paksulla terällä siististi piirrettyjä. Ligne claire ei kuitenkaan saa tyylihyväksyntää tältä belgialaiselta.

– Ei Tintissäkään ole kyse ligne clairesta. Hergé ei ole kiinnostunut viivasta. Tintin kuvakulmat ovat elokuvallisia, Hergé leikkaa kuvia kuten elokuvissa. Viiva ei ole piirroksissa tärkeä. Cowboy Henk taas on monumentaali-

nen, hahmo näkyy usein kuvassa kokonaan kengistä hiustupsuun.

Vähän kuin Rubensilla! Myös lähikuvat ovat mahdollisia, niitä ei ole Tintissä. Hergé on feminiinisempi.

Herr Seele demonstroi Tinttiesimerkkinsä piirtäen samalla kun puhuu.

– Vaikutteeni tulevat viime vuosikymmenten sarjakuvia kauempaa, vuosisatojen takaa.

Ammennan taidehistoriasta, keräilen japanilaisia puupiirroksia ja vanhaa eurooppalaista taidetta. Ennen sarjakuvauraani maalasin ikoneita, niiden vaikutus näkyy työssäni yhä. Pidän erittäin paljon Buñuelin elokuvista. Myös Aki Kaurismäki kuuluu suosikkeihini, hän käyttää sentimentaalisuutta ja värejä taidokkaasti. Mies vailla mennei-

© herr seele

© herr seele

Pian Herr Seele jo demonstroi piirtäen, miten lasten huumorintaju kehittyy.

– Ensin ymmärretään koomista. Koomisuus on kiihdytettyä toimintaa. Huumori tulee myöhemmin – siinä on kyse hidastamisesta, tarkkailusta ja paikallaan pysyttelemisestä.

”Monet vanhemmat repivät stripin pois, ennen kuin antavat lehden lapsilleen.

Minusta se on väärin.” syyttä on mitä hienoin elokuva.

Samastun päähenkilöön.

Kaksi puolta, kaksi ammattia Siinä missä Herr Seele ensin korostaa aggressiivisuutta ja maskuliinisuutta, seuraavassa hetkessä hän vannoo biodynaamisuuden nimiin ja puhuu astrologiasta vakavalla naamalla. Kahtiajakoisuus jatkuu myös ammatillisella puolella: Herr Seele ei ole aino-

astaan sarjakuvataiteilija, vaan toimii myös pianonvirittäjänä.

– Äitini oli suuri taiteilija ja isäni ihan tavallinen mies. Olen halunnut säilyttää molemmat puolet itsessäni. Sarjakuvien vastapainoksi viritän pianoja. Se on selkeää: tulen paikalle, viritän soittimen, ”Se tekee sitten 60 euroa, kiitos ja näkemiin”. Mutta olen harmissani pianon puolesta, se on kuollut soitin. Eihän kukaan enää soita flyygeliä, se vain seisoo koristeena olohuoneessa. Kapitalismi on tappanut sen. Ajattelen mielelläni, mistä piano on tullut, kuka sen on meille antanut: lampaat ovat antaneet villansa huopaan, puut runkonsa rakenteisiin, ja niin edespäin.

Kuulostaa siltä, että nopeuden ylistyksen takana piilee vakaa harkinta. Asiat ajatellaan loppuun asti eikä mennä virran mukana.

– Coolius on täysin yliarvostettua. Cowboy Henk ei ole cool! Me emme ole cool! Eikä anarkismi tarkoita, etteikö voisi olla käytöstapoja. Käytöstavat ovat tärkeitä!

Ne auttavat toimimaan eri tilanteissa toisia kunnioittaen.

© jaakko seppänen sarjainfo 1/2013 15

sarjakuvaessee

Teollisen vallankumouksen perintö sarjakuvassa Miksi samat sanomalehtisarjakuvat pyörivät vuodesta toiseen ja mitä tekemistä tällä on suurpääoman ja kapitalismin logiikan kanssa? Kriittisen sarjakuvan ystävän on toisinaan syytä palata vaikkapa Adornon ja Marxin teorioihin.

Teksti ja kuvat anssi ylirönni

M

uistan, kuinka lapsena kummastelin Aku Ankkoja plärätessäni sitä, että kaikkiin tarinoihin oli merkitty pelkästään Walt Disneyn nimi, vaikka piirrostyylit vaihtelivat silminnähtävästi. Pidin tuolloin selvänä, että allekirjoitus kertoo tekijästä. Kuvittelin myös, että yksi ja sama henkilö luo koko tarinan aina käsikirjoituksesta piirtämiseen ja väritykseen asti. Näinhän ei tosiasiassa ollut, sillä kyse oli teollisesti tuotetuista sarjakuvista.

Disneyn imperiumi tietysti on ilmeisin esimerkki kulttuuriteollisuudesta. Muita suurelle yleisölle tuttuja teollisia sarjakuvia löytyy sanomalehtien vakioesiintyjien (esim. Masi, Karvinen ja Harald Hirmuinen) ja sarjakuvalehtien (kuten enemmistö supersankareista) joukosta. Vaikka nämä elähtäneet hahmot eivät yksinään hallitsekaan sarjakuvaa, ovat ne silti voimakkaita kulttuurisia ikoneita, joita tuotteistetaan ja käytetään elokuvissa ja peleissä.

Kulttuuriteollisuus kriittisenä terminä Kulttuuriteollisuus on kasvatuksen ja koulutuksen ohella tärkeä kulttuuristen tarpeiden lähde. Jo Karl Marx huomasi, että tuotanto 16 sarjainfo 1/2013

tuottaa paitsi tuotteita kuluttajille niin myös kuluttajia tuotteille.

Yhteiskuntatieteissä vaikuttanut Frankfurtin koulukunta lanseerasi kulttuuriteollisuus-termin kuvaamaan kulttuurituotteiden tavaroitumista, standardisoitumista ja massatuotteiksi muuttumista. Max Horkheimerin ja Theodor Adornon tarkkanäköinen kulttuuriteollisuuskritiikki on peräisin jo 1940-luvulta.

Heidän mukaansa kulttuuriteollisuuden ei tarvitse teeskennellä olevansa taidetta. Puhdas liiketoiminta käy sen edustajille ideologiasta ja oikeuttaa heidän tuottamansa “roskan”. Tuotteiden yhteiskunnallista välttämättömyyttä ei voi epäillä, sillä ne myyvät niin hyvin.

Koska kuluttajia on miljoonittain, on tuotannossa pakko turvautua toistuviin malleihin, jolloin tarpeita tyydytetään vakioiduin tuottein. Kulttuuriteollisuustekniikka palvelee vakioimista ja sarjatuotantoa. Teollisuuden johtoporras ei mielellään tuota mitään, mikä poikkeaa heidän kuluttajakäsityksistään tai heistä itsestään. Korostetut erot tuotteiden välillä eivät johdu niinkään itse asiasta, vaan pikemmin palvelevat kuluttajien luokittelua ja kartoitusta.

Periaatteena on saada kuluttaja näkemään,

että kulttuuriteollisuus pystyy täyttämään kaikki hänen tarpeensa.

Sarjakuvatehtaat ja tuotteiden näkyvyys Muun kulttuuriteollisuuden ohella myös sarjakuvateollisuus kehittyi. Juha Herkmanin mukaan teollistuminen toi sanomalehtisarjakuvaan suuret syndikaatit, jotka tuottavat ja levittävät sarjakuvia maailmanlaajuisesti samalla tavalla kuin Hollywood tuottaa elokuvia. Sarjakuvalehtien yleistyttyä 1930-luvulla myös sarjakuvien tekemiseen tuli mukaan järjestäytynyt työnjako, joka muistutti elokuvien studiojärjestelmää. Sarjakuvatehtaissa työskentelevät erikseen käsikirjoittajat, piirtäjät, tussaajat, värittäjät ja markkinoijat. Sarjakuvien tehdastuotanto on siis organisoitu parhaiden taylorististen perinteiden mukaan.

Kulttuurissa ja sarjakuvassa tapahtui sama kehityskulku, joka oli jo tapahtunut muun tuotantoelämän piirissä: siirtyminen käsityöläisyydestä teolliseen tuotantoon. Vaikka sarjakuvien tehotuotannossa onkin käsityön elementtejä jäljellä, niin tehokkuus ja standardimallit tuhoavat osittain yksilöllisen kädenjäljen ja taiteelliset arvot.

On syytä huomata, että yhteiskunta on sit-

temmin muuttunut teollisesta jälkiteolliseksi.

Myös teollisen sarjakuvan hegemonia on alkanut murentua.

Kulttuuriteollisuuden tuotteet ovat silti parhaiten esillä valtavirrassa, vaikka nyky-Suomessa tietyt kotimaiset ovatkin onnistuneet pulpahtamaan pinnalle. Poikkeuksista huolimatta teollinen sarjakuva hallitsee yhä näkyvyytensä ansiosta ihmisten mielikuvaa sarjakuvasta. Taidemuodon monipuolisuus jää tällöin hahmottamatta.

Syndikaatit voivat resurssiensa turvin tuottaa markkinoille halpoja sarjakuvia. Silti ei voi kuin ihmetellä, miksi sanomalehdet ottavat vieläkin melko nihkeästi kotimaisia tekijöitä sivuilleen. Yksi syy lienee se, että teolliset sarjakuvat ovat harmittomia eivätkä ärsytä ketään. Massojen suosiota kalastelevan kulttuurituotteen täytyy yrittää miellyttää kaikkia, minkä vuoksi sen pitää olla mitäänsanomaton. Standardisoiduissa kulttuurituotteissa sisältöjen vaihtelu on näennäistä. Vain yksityiskohdat vaihtelevat, ja harjaantunut kuluttaja arvaa tarinoiden juonenkäänteet jo ennakolta.

Sarjakuvatehdas voi pyöriä, vaikka tuotettavan sarjakuvan luoja olisi kuollut jo aikoja sitten. Venäjän tunnetuimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Viktor Jerofejev kirjoittaakin, että yksi sarjakuvan olemuksellisista erityis-

Horkheimerin & Adornon mukaan kulttuuriteollisuuden tuotteet melkeinpä kieltävät kuluttajan ajattelutoiminnan. Lisäksi ne sammuttavat kumoukselliset ajatukset ja kriittisen tietoisuuden, mistä he marxilaisina olivat eniten huolissaan. Viihde ei ole pakoa todelli-

Kapinallisuus sopeutetaan kaupallisiin vaatimuksiin ja myydään kuluttajille. piirteistä on se, että se voi siirtyä perintönä yhdeltä tekijältä toiselle. Sarjakuva on tekijäänsä voimakkaampi.

Välinpitämättömyys yksilöä kohtaan luo erityisen anonyymiyden tyypin, joka erottaa sarjakuvan kaikista muista uuden ajan taidelajeista. Kansantaidetta lähentyvä sarjakuva ilmoittaa tekijäsivilisaation kuolemasta. Tekijän kuolema toisaalta mahdollistaa loputtomasti samanikäisen sarjakuvasankarin kuolemattomuuden.

Kapitalismin ja sosialismin supersankarit Kulttuuriteollisuutta ja massaviihdettä tiukasti kritisoineet Horkheimer ja Adorno eivät väittäneet, että viihde sinänsä olisi pahasta tai rappeuttavaa. Sen sijaan he kritisoivat sitä, että kulttuuriteollisuus oli pilannut puhtaan huvin tyrkyttämällä kulttuurisia kliseitä (koska oikeat uutuudet ovat taloudellinen riski) sekä luomiaan näennäisyksilöllisiä tähtiä, ainoana päämääränään kaupallinen menestys. “Narrin kulkuskaavun helinän korvaa kapitalistisen järjen avainnipun kilinä.”

suudesta, vaan vastarinnan ajatuksista ja kielteisestä ajattelusta.

Sarjakuvan osalta tämä kritiikki osuu ainakin sarjakuvan amerikkalaiseen “konformistiseen sukupolveen” (1920–50), joka Jerofejevin mukaan synnytti aatteita kantavat sankarit ja pyrki moraaliseen yksinkertaistamiseen.

Kyseinen sarjakuva on sovitettu yhteiskunnan tarpeisiin ja sen konformistisuus on täydellistä (esimerkiksi Orpo-Annie puolustaa joka tilanteessa perinteisiä amerikkalaisia arvoja ja Teräsmiehellä on “superamerikkalainen” arvojärjestelmä, joka on keskiluokan moraalinen ohjesäännöstö).

Jerofejev nimittää konformistisen sukupolven sarjakuvia osuvasti amerikkalaiseksi vastineeksi sosialistisen realismin estetiikalle.

Sosialistisen realismin pääpiirteet itseensä yhdistävät sarjakuvat ovat pseudorealistisia ja romanttisia samanaikaisesti. Ideologisesti kestävinä ja moraalisesti kunniakkaina ne luovat oman velvoittavan unelmatodellisuutensa naittaen yksilön ja valtion keskenään. Teräsmies on uuden ihmisen muunnelma, joka ei paljoakaan poikkea Pavel Kortšaginista.*

Kaupallistettua anarkiaa?

Teollista sarjakuvaa on harvemmin pidetty kumouksellisena, toisin kuin monia marginaaleissa tuotettuja sarjakuvia, joita saatetaan luonnehtia jopa anarkistisiksi. Esimerkiksi konformistisukupolvelle vastareaktioksi syntynyttä underground-sarjakuvaa pidetään kapinallisena. Kyseiset sarjakuvat käsittelivät kiellettyjä aiheita, kuten väkivaltaa, huumeita ja seksiä. Ne käyttivät epälegitiimiä kieltä ja pilkkasivat yhteiskunnan instituutioita.

Kaikki tämä vaikuttaa enemmän vanhemman sukupolven arvomaailmaa vastaan suunnatulta kapinalta kuin yhteiskunnallisen kumouksen valmistelulta. Toki instituutioiden naurettavaksi saattaminen voi toimia myös oivallisena kumouksellisen kritiikin välineenä.

Oli miten hyvänsä, kapitalismin logiikalla toimiva kulttuuriteollisuus osaa kyllä sulattaa itseensä ja muuttaa vaarattomaksi kasvavia kapinallisia ilmiöitä. Vai miten kapinallisia myös yllämainittuja teemoja käsitelleet rock ja punk massaliikkeinä todella ovat?

Kapinallisuus sopeutetaan kaupallisiin vaatimuksiin ja myydään kuluttajille. Näin kulttuuriteollisuus saa myös kapinallisina itseään pitävät integroitua mukaan – tai ainakin osan heistä.

Lähteet: Adorno, Theodor & Horkheimer, Max: Valistuksen dialektiikka. Vastapaino, 2008 Herkman, Juha: “Miten sarjakuvista tuli yliopistokelpoisia?” teoksessa Ruutujen välissä – näkökulmia sarjakuvaan.

Tampere University Press, 1996. (toim. Juha Herkman) Jerofejev, Viktor: “Komiksy i komiksovaja bolezn”. Esseekokoelmasta V labirinte prokljatyh voprosov - Esse. Sojuz fotohudozhnikov Rossii, 1996. * Pavel Kortšagin on päähenkilö Nikolai Ostrovskin Kuinka teräs karaistui -romaanissa (1932), josta tehtiin Neuvostoliitossa myös filmatisointeja. sarjainfo 1/2013 17

© chester brown

Äänettömän taiteen mestari Kanadalainen Chester Brown on jäänyt Robert Crumbin varjoon omaelämäkerrallisen sarjakuvan rajainrikkojana. Viimeksi Brownilta ilmestyi Paying For It, sarjakuva prostituoiduista ja heidän asiakkaastaan. teksti ville hänninen

C

hester Brownin varhaisteos Ed, iloinen klovni nousi kulttikirjaksi ilmestyttyään 1990-luvun vaihteessa, ja siitä otettiin Suomessakin useita painoksia. Nonsense-logiikalla edennyt albumi muistetaan muun muassa puhuvasta, Ronald Reaganin näköisestä peniksestä ja ”miehestä joka ei voinut lopettaa”.

– Pakko myöntää, että en erityisemmin pidä Edistä. Olin silloin eri ihminen, enkä ollut löytänyt omaa ääntäni. Viime vuonna ilmestynyt uusi laitos tarjosi minulle kuitenkin mahdollisuuden muistella, miten tarinat kehittyivät sellaisiksi. Nyt hyväksyn sarjakuvan heikkoudet, Brown kertoi Angoulêmen sarjakuvafestivaalilla tammikuussa.

Ed, iloinen klovni on kerronnaltaan rankan underground-perinteen lapsi. Brownin myöhemmissä albumeissa, kuten Louis Rielissä (2004), näkyy kuitenkin yllättävän vahvoja eurooppalaisia vaikutteita. Samalla Brownin kapinallisuus on muuttanut luonnettaan: räväkkyys näkyy ennen kaikkea aihevalinnoissa ja tarinoiden jännitteissä.

– Kasvoin Tinttien ja Asterixien parissa. Myöhemmin innostuin eurooppalaista scifiä ja fantasiaa julkaisseesta Heavy Metal -lehdestä 18 sarjainfo 1/2013

ja Jean Giraud’n eli Moebiuksen töistä. Suurin innoittajani taitaa kuitenkin olla Harold Grayn Little Orphan Annie. Siinä minua viehättivät ilmeettömyys ja hahmojen jännällä tavalla tyhjät silmät. Grayn tarinat olivat tosin melodramaattisia, minä halusin kertoa arkisemmin.

– Joe Matt tarjosi aineksia sellaiseen. Hänen sarjakuvansa olivat hämmästyttävän tunnustuksellisia. Samalla tavalla itsekritiikittömien tarinoiden tekeminen oli minulle aluksi vaikeaa, mutta olen oppinut hyväksymään sen vuosien mittaan. Omaelämäkerrallisten sarjakuvien piirtäminen on varsin terapeuttista. Kun aloin tehdä En koskaan pitänyt sinusta -albumia, viha koulukiusaajiani kohtaan laimeni. Sain purettua tuntoni sarjakuvaan.

Brown korostaa, että sarjakuva toimii hienosti omaelämäkerrallisen kerronnan välineenä.

– Sen voi toteuttaa yksin, ja lukijat kohtaavat sen toisena hetkenä ja toisessa tilassa. Sarjakuva on ilmaisuna hiljaista. Mukana ei ole ääntä, mikä tekee lukukokemuksesta intiimin. Minä korostan sitä tyylittelemällä ja etäännyttämällä. Sarjakuvieni ihmisten kasvot ovat ilmeettömiä.

© chester brown

“Tarina perustuu aina konfliktiin.

Minun sarjakuvissani konflikti on yleensä sisäinen ja liittyy jotenkin seksiin.”

Albumista En koskaan pitänyt sinusta (Huuda Huuda, 2012).

Omakohtainen näkökulma prostituutioon Chester Brown (s. 1960) aloitti omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerina. Hänen tunnetuimmat nuoruuden sarjakuvansa on suomennettu. Ed, iloinen klovni (1990), Playboy-tarinoita (1992) ja En koskaan pitänyt sinusta (1994, suomeksi 2012) ovat kaikki selkeästi nuoruuden töitä: Ed, iloinen klovni irrottelee hulvattomasti, kun taas Playboy-tarinoita pureutuu teini-ikäisiin syyllisyydentuntoihin ja En koskaan pitänyt sinusta nuoruuden epävarmuuteen.

Myöhemmissä teoksissaan Brown on sekä hakeutunut aivan uusiin teemoihin, että kehittänyt vanhojaan. Kanadalaisesta itsenäisyystaistelijasta kertonut Louis Riel kuvasi kiinnostavasti uuden mantereen historiaa ja yhtä sen merkkimiehistä. Paying For It on puolestaan monin tavoin paluu En koskaan pitänyt sinusta -albumin henkiseen maisemaan.

En koskaan pitänyt sinusta kuvaa, miten ihmiset muodostavat välilleen muureja eivätkä saa sanottua niiden takaa ajatuksiaan. Albumin päähenkilö – Chesterin alter ego, vähintään – rypee estyneisyydessään niin, ettei saa tehtyä aloitteita.

Myös Paying For It kuvaa tukahdutettuja tunteita ja ajatuksia, joita ei oikein ilkeä sanoiksi muotoilla. Brown kertoo albumissa rehellisesti, analyyttisesti ja pikkutarkasti seksinostokokemuksistaan.

– Halusin keskustella prostituution laillistamisesta. Kaikki prostituoidut eivät ole seksikaupan uhreja. Halusin kuvata, miten maksullinen seksi toimii ja millaista se on asiakkaan näkökulmasta. Siihen mennessä olin törmännyt vain kirjoihin, jotka keskittyvät prostituoidun tai yhteiskunnan näkökulmaan, Kanadan libertaristisen puolueen listoilla vaaleissa ollut Brown pohtii.

Prostituutiosta keskustellaan henkilökohtaisella, tai poleemisellakaan, tasolla äärimmäisen vähän. Brown tarttui aiheeseen sen tabuluonteesta piittaamatta.

– Tarina perustuu aina konfliktiin. Minun sarjakuvissani konflikti on yleensä sisäinen ja liittyy jotenkin seksiin.

Brownin mielestä prostituutio on tabu länsimaisissa yhteiskunnissa kulttuurisista syistä.

– Uskonnolliset syyt ja halu kontrolloida seksuaalisuutta vaikuttavat siihen, että se nähdään niin poikkeavana muihin käyttäytymisen muotoihin nähden. Paavalin puheita homoseksuaalisuudesta ja prostituutiosta on käytetty suoranaiseen ajojahtiin. Rahan ja seksuaalisuuden ei ole haluttu liittyvän toisiinsa, ja raha itsessäänkin on nähty pahana.

Kauppiaiden arvostus on ollut aatelisia ja muita ”puhtaana” itsensä pitäneitä matalampaa. sarjainfo 1/2013 19

Kohtaaminen ja kohtaamattomuus Brown keskittyi best selleriksi nousseessa Paying For Itissä henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Se on kerronnan keino, ja myös korrektia.

– En halunnut kuvata prostituoituja niin tarkkaan, että joku voisi tunnistaa heidät. Jätin kaikki heidän henkilökohtaiset asiansa pois kirjasta. En myöskään alkanut kertoa miespuolisista kavereistani, jotka ovat käyneet prostituoidun luona. Sen sijaan kerroin joka ikisestä kohtaamastani naisesta. En siis ole jättänyt ainuttakaan pois siksi, että hän ei olisi sopinut maailmankuvaani ja käsityksiini teemasta.

Lopputulos on rehellinen ja hämmästyttävän kylmä kuvaus Brownista seksimarkkinoilla. Yleisemmällä tasolla Paying For it kuvaa ihmisten kyvyttömyyttä kohdata toisiaan – mutta myös kohtaamisen mahdollisuutta. Kaupallisen seksin mekanismi on kylmän teollinen, mutta sen takana on ihmisiä.

– Nyt en ole käyttänyt prostituoitujen palveluksia yhdeksään vuoteen. Kokemukset ovat siis kymmenen vuoden takaisia. Uskoakseni ala on muuttunut parempaan suuntaan. Internet on helpottanut negatiivisten kokemusten vaihtoa niin asiakkaiden kuin prostituoitujenkin välillä.

“Halusin keskustella prostituution laillistamisesta. Kaikki prostituoidut eivät ole seksikaupan uhreja.”

© chester brown

Brown ei ujostele elämänsä yksityiskohtien kuvailua Paying for it -kirjassa.

20 sarjainfo 1/2013

keräilijän tunnustuksia

Lumipalloefekti Ostin kerran Amerikasta pinon nimmaroituja eurooppalaisia albumeita. Ne olivat peräisin jonkun ranskalaisia sarjakuvafestivaaleja 1970-luvulla kiertäneen kokoelmista. Nimet ovat maineikkaita: Mézières, Giraud, Tabary, Morris – ja Goscinny. Koska amerikkalainen myyjä ei näitä tekijöitä tuntenut, oli kirjoilla sangen kohtuullinen hinta: kymmenen dollaria kappale.

Monet näistä tekijöistä olen itse nähnyt parikymmentä vuotta myöhemmin Angoulêmessa. Mutta vanhat albumit paljastavat, että eräs asia on vuosien mittaan selvästi muuttunut: 1990-luvulla kaikkien piirtäjien odotettiin tekevän signeeraamiinsa albumeihin myös pienet piirrokset. 70-luvulla on riittänyt pelkkä nimikirjoitus.

Kaltevalla pinnalla Kenen idea oli ruveta signeeraustilaisuuksissa piirtämään jokaiseen kirjaan? Se pisti vierimään yhä kasvavan lumipallon, joka nyt alkaa festareilla karata käsistä.

90-luvun Angoulêmessa kirjoihin piirtely oli systemaattista, järjestäytynyttä touhua.

Saattoi helposti päätellä, miten touhu kerran alkuun päästyään on lähtenyt etenemään:

suurilla tähdillä, kuten Moebiuksella ja Bilalilla, oli edessään tunnin mittainen jono odottajia, joten he sutaisivat kirjoihin nopeita muutaman viivan luonnoksia. Viereisistä pöydistä tätä katselivat nuoremmat piirtäjät, joiden edessä ei ollut tungosta. Niinpä heillä oli panostaa omistuspiirroksiinsa rutkasti enemmän aikaa – ja varmaan myös tietty näyttämisen halu taidoistaan. Kuvista kehittyi yhä yksityiskohtaisempia ja kunnianhimoisempia, jotkut jopa maalasivat niitä vesiväreillä.

Muutamat keräilijät oppivat myös osaltaan lietsomaan tätä kehitystä lisää. Olen nähnyt joidenkin ihmisten keräävän piirroksia nahkakantisiin, arvovaltaisen näköisiin luonnoskirjoihin. Kun sen vie signeerausjonossa uudelle tekijälle, tämä voi nähdä myös kirjan aiemmat kuvat. Jos joku merkittävä tekijä on tehnyt kirjaan hienon kuvan, nostaa se silloin rimaa myös muille. ”Sain tällaisen piirroksen Peyolta – millaisen kuvan sinä voisit minulle tehdä?”

Kun nämä nuoret tekijät sitten etenevät urallaan pitemmälle ja heidän signeerausjononsa kasvavat, säilyy heidän harteillaan odotus samanlaisista piirroksista. Ja kas, näin ruvetaan kaikilta piirtäjiltä odottamaan yhä enemmän.

Vaadittu taso 2000-luvulla festaripiirtäminen on saavuttanut sellaiset teolliset mittasuhteet, että hommaa on pitänyt ruveta järjestäjien puolelta suitsimaan. Käydessäni Angoulêmessa vuonna 2006 sain huomata, että nimmarijonot täyttyivät ”ammattikeräilijöistä”, jotka eivät sitten viikonloppuna muuta tehneetkään kuin kulkivat systemaattisesti jonosta toiseen ja istuivat repputuoleilla tuntikausia odottamassa.

Odotukset piirroksista olivat kovat. Jotkut valitsivat etukäteen albumista jonkun suosikkiruudun, josta pyysivät piirtäjältä toisintoa. Tätä hämmästeli muun muassa tapahtumassa mukana ollut Ville Tietäväinen. Häneltä oli pyydetty kopiota Linnut ja meret -albumin nelivärisestä pastelliruudusta. Ville oli osoittanut kädessään olevaa mustaa huopakynää: ”Mutta minulla on vain tämä...”

Suurimman ryysiksen hillitsemiseksi oli suosituimpien piirtäjien kohdalla siirrytty siihen, että nimmarijonoon pääsemiseen vaadittiin etukäteen hankittu jonotuslippu.

Tänä vuonna tästä oli edetty vielä pitemmälle, niin että jonotusliput arvottiin kaikkien halukkaiden kesken. Pelkkä festivaaleille matkaaminen ei siis enää riitä suosikkipiirtäjän nimmarin saamiseen, vaan nyt siihen tarvitaan jo arpaonnea.

© milla paloniemi

teksti jyrki vainio

Onko kellään enää kivaa Tuntikausien piirtäminen satojen jonossa kyllästyneiden ihmisten kirjoihin ei varmaankaan ole tekijöille ollut hauskaa enää vuosikausiin. Ei ainakaan sen jälkeen, kun on alkanut levitä tietoisuus siitä, että piirrokset todella voivat olla rahanarvoista tavaraa.

Piirrosten tekeminen on piirtäjien työtä, eikä työn tekeminen ilmaiseksi ole hauskaa. Vielä vähemmän, jos saa huomata ilmaisten piirrosten saajien tienaavan rahaa kuvien myymisellä.

Ensi alkuun monet keräilijät eivät olleet valmiita maksamaan festaripiirroksista kovin suuria summia, sillä kaikki tiesivät niiden ilmaisen alkuperän. Suosituimpien tekijöiden nopeista luonnoksistakin on silti väistämättä tullut yhä tavoitellumpaa tavaraa. Jos joku onnekas on onnistunut saamaan kirjaansa esimerkiksi Uderzon pikaisen Asterix-potretin, voi nettikaupassa sellaisen rahallinen arvo olla jo lähes tuhat euroa.

Piirtäjille festarireissuista on siis tullut rankkaa työtä. Nykyinen meno ei enää ole kovin nautinnollista festivaalikävijällekään.

Minulle itselleni hienointa suurissa tapahtumissa on ollut nimenomaan mahdollisuus päästä tapaamaan alan suuria maailmantähtiä, vaikka sitten vain pikaisesti nimmarijonossa. Hommasta menee aika lailla maku, jos sen toteuttamiseen vaaditaan strategiapalaveri ohjelmakartan ja telttatuolin kanssa, sekä vielä arpajaisvoitto kaiken päälle.

sarjainfo 1/2013 21

22  sarjainfo 1/2013

sarjainfo 1/2013  23

Ison U:n gallialainen visiitti Asterixin asema Ranskan kansallisaarteena näkyi Albert Uderzon juhlanäyttelyssä.

Originaalipiirroksia seinille ei kuitenkaan raaskittu ripustaa. teksti vesa kataisto valokuvat jyrki vainio

I

lmassa oli hurmoksen tuntua, kun suurista viimeinen, itse Albert Uderzo saapui avaamaan juhlanäyttelynsä Angoulêmessa. Sadat koululaiset huusivat kilpaa ”hyvä Uderzoa” kun 85-vuotias mestari saapui entiseen sarjakuvakeskukseen, joka oli juuri ristitty uudelleen ”Moebiuksen alukseksi”.

Uderzon näyttely oli suuri ja komeasti toteutettu, tosin vahvasti populistinen. Asterix oli jälleen kerran ylivoimainen. Haikaralaivueelle oli varattu tilaa muutama neliö, mutta muut Uderzon hahmot, kuten Umpah-pah, saivat lähinnä tyytyä olemaan tekijän uraa aikajanalla esittelevien planssien kuvitusta.

Moni haksahti luulemaan, että esillä olisi ollut originaaleja, mutta ei, ainoastaan tavattoman terävällä tarkkuudella skannattuja kopioita alkuperäisistä sivuista. Niistä pystyi näkemään toki teipin ja korjauslakan jäljet, jopa pohjalta häämöttävät lyijykynäluonnostelut.

Uderzo on äärimmäisen tarkka töidensä tallentamisesta, eikä ole lainkaan ilahtunut, kun silloin tällöin huutokauppoihin ilmestyy entisten apulaisten ynnä muiden lahjoina saamia sivuja ja kuvia.

Kopioinakin sivut ovat erittäin vaikuttavia. Kuvakulmat, rytmitys ja hahmojen ilmeet muistuttavat, että aikoinaan Uderzo on työskennellyt myös animaation parissa. Hän piti kiinni aikaa vievästä sivellintekniikastaan, mutta kun sarjoja oli työn alla useampia, oli pakko turvautua tussausapulaisiin. Ensimmäinen heistä oli veli Marcel Uderzo, joka tussasi

24 sarjainfo 1/2013

jo Asterix gallialainen -albumia (1961). Myös värittäjän käyttäminen oli pakollista, sillä Uderzo on värisokea.

Näyttelyplanssissa hän kertoo piirtävänsä hahmot mieluiten päivänvaloon ja turvautu-

Asterix on kansallisaarre, ranskalainen ikoni, jonka avulla pyöritetään satojen miljoonien eurojen bisnestä. vansa voimakkaisiin varjostuksiin, chiaoscurotekniikkaan, vain efektikohdissa. Esimerkkinä oli Asterix ja ennustaja -albumin alku, jossa ennustaja suorittaa dramaattisen sisääntulon ukkosmyrsky taustallaan.

Yli syvän kuilun Vuosina 1959–1989 ilmestynyt Pilote-lehti oli aikoinaan nimensä mukainen suunnannäyttäjä ranskalaiselle sarjakuvalle. Lehden perustajiin kuuluneet käsikirjoittajat Jean-Michael

Charlier ja René Goscinny olivat parhaissa voimissaan. Silti kukaan ei olisi voinut kuvitella, miten valtavan suosion Goscinnyn ja Uderzon luoma pieni gallialaiskylä on saavuttanut.

Asterix on kansallisaarre, ranskalainen ikoni, jonka avulla pyöritetään satojen miljoonien eurojen bisnestä.

Uderzolla oli jo monissa aiemmissa sarjoissaan esiintynyt supervoimainen, mutta älynsä puolesta vähemmän energinen hahmo, joka ratkaisi pulmat lihaksillaan. Näiden kaikkien lähtökohtana toimi Uderzon lapsena ihailema Kippari-Kalle. Kun Asterixia hahmoteltiin, Obelixin esikuvaksi tuli myös John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -romaanin Lennie. Höveli, mutta nyrkeillään toisinaan pahaakin jälkeä aikaan saava hahmo.

Ylimaalliset voimat antava taikajuoma puolestaan on versio Kippari-Kallen pinaatista.

– Onneksi kukaan ei hoksannut tätä ja syyttänyt meitä plagioinnista, Uderzo naureskeli.

Yhteistyö päättyi äkkiarvaamatta, kun Goscinny menehtyi 1977 kesken lääkärinsä määräämän kuntotestin. Uderzo päätti jatkaa omin voimin.

– Asterix oli alusta lähtien yhteistyötä, yhtä paljon minun kuin Renénkin luomus.

Uudemmat albumit ovat selvästi nuoremmalle yleisölle suunnattuja, kepeitä ja kaavamaisiakin seikkailutarinoita, vaikka olihan toistoa esiintynyt jo Goscinnynkin tarinoissa.

Suosioon – ainakaan myynnilliseen – Goscinnyn edesmeno ei vaikuttanut, vaan uudet albumit myivät alkupään teoksia paremmin.

Mukana lienee ”Aku Ankka -efektiä”, eli Aste-

rixeja ostettiin automaattisesti uusien sukupolvien edustajille.

Riita rahapadasta Goscinnyn kuoltua Uderzo perusti 1979 Editions Albert-René -yhtiön, jonka pääomistajat olivat hänen lisäkseen tytär Sylvie ja Goscinnyn tytär Anne. Hän myös nautti työnsä hedelmistä tukemalla esi-isiensä kotimaan, Italian, tuotteita, eli hankkimalla tallillisen Ferrareita. Urheiluautot, lentokoneet ja arkkitehtuuri ovat Uderzon sydäntä lähellä, joten hänen egyptiläi-

väittämällä, että Uderzo olisi ”vain” sarjakuvansa piirtäjä. Vielä pahempi kriisi roihahti 2008, kun Uderzo ja Anne Goscinny päättivät myydä osuutensa (60 prosenttia) AlbertRenéstä kustannusjätti Hachettelle.

Tytär Sylvie ja varsinkin hänen miehensä ovat ajaneet oikeusjuttua, jonka mukaan Uderzolla ei olisi enää kylliksi suhteellisuudentajua hallita omaisuuttaan.

Näistä perheongelmista ei kuitenkaan ollut merkkiäkään Angoulêmen aikana. Vierailu sujui kaikin

Urheiluautot, lentokoneet ja arkkitehtuuri ovat Uderzon sydäntä lähellä. sen palatsin malliin rakennettu ”kesämökkinsä” ei ole aivan vaatimaton sekään.

Nämä esitellään tuoreessa Uderzodokumenttielokuvassa, kuin myös tuorein hankinta, Mirage III -hävittäjä, jolle on rakennettu oma hangaari. Sen seinille on ripustettu tietenkin Haikaralaivue-originaaleja.

Menestyksellä on luonnollisesti ollut varjopuolensa. Vuonna 1990 AlbertRené -yhtiö riitautti kustantajansa Dargaudin maksamattomista rojalteista. Ranskan verottajakin yritti louhaista suuren palan Asterixin tuotoista

puolin mutkattomasti. Hyväntuulinen maestro kertoi tulevaisuudenhankkeistaan, kuten nimeään kantavasta koulusta.

Vielä enemmän kansa odottaa kuitenkin uuden tekijätiimin Asterixalbumia Asterix ja Piktit. Sen tekijöiksi seuloutuivat lopulta käsikirjoittaja Jean-Yves Ferri (Maallemuuttajat) ja sarjakuvantekijä Didier Conrad (Valkoinen tiikeri). Uderzo on valvonut tarkkaan teoksen syntyä ja sen ilmestyessä ensi lokakuussa on luvassa jälleen ainakin koko Euroopan kattava mediamylläkkä.

sarjainfo 1/2013 25

Läskimooses on totta Matti Hagelberg osaa yllättää. Kaksikymmenvuotiaan B.E.M.-teossarjan 20. osa on noin kerran kuussa ilmestyvä sarjakuvalehti Läskimooses.

Teksti ja kuva TUOMAS TIAINEN

J

oulukuussa 2011 Kreegah Bundolo -kustantamo tiedotti Matti Hagelbergin uudesta julkaisusta, Läskimooses-sarjakuvalehdestä.

Moni hieraisi silmiään hämmästyksestä. Kuinka hitaasti työstettävää raapekartonkia käyttävä taiteilija selviäisi kovasta julkaisuaikataulusta?

Ensimmäisen vuoden jälkeen voidaan todeta: hyvin. Vuonna 2012 ilmestyi yhdeksän Läskimoosesta, yhteensä 240 sivua.

Nopea tahti ei olisi ollut mahdollista ilman osittaista tekniikanvaihdosta. Hagelberg piirtää nyt tavallisella marker-tussilla.

piirtää muutenkin melko roiskien, Hagelberg taustoittaa.

Aluksi suunnitelmissa oli 250 sivun mittainen Kalevala-teemainen Lauri Kenttä -seikkailu lisukkeineen. Läskimooses karkasi kuitenkin raiteilta jo alkuvaiheessa, ja yhdeksänteen numeroon mennessä Kalevala-aiheisia lehtiä on ilmestynyt vain kaksi.

– Kahdeksanvuotiaamme teoriat maailman synnystä olivat hurjaa tavaraa, ja Läskimooses lähti niiden myötä ihan toiseen suuntaan. Kalevala-teemaa tulee vielä, mutta muut asiat ovat nousseet päärooliin.

Kaleidoskoopin kuvajaisten

Aluksi suunnitelmissa oli 250 sivun mittainen Kalevala-teemainen Lauri Kenttä -seikkailu.

Panterin jäljillä Halvan oloinen Läskimooseslehti on pieteetillä valmisteltujen suurteosten Kekkosen (2004) ja Silvia Reginan (2010) antiteesi.

Läskimooses on pedanttisuudestaan tunnetun Hagelbergin toisinto kolmen vuosikymmenen takaisesta kopiokonekulttuurista.

Lehteä tehdään selvästikin nopeasti. Toisaalta, kuten monivuotinen kirjaprojekti, säännöllisesti ilmestyvä lehti sitouttaa tekijänsä. Siis: miksi sarjakuvalehti?

– Muodossa on jotain houkuttelevaa: kuinka Jack Kirby, Stan Lee ja Steve Ditko tekivät hommaa kuukausittain, ja miten se heijastuu kerrontaan? Lehtimuotoon kannustivat Jyrki Nissisen Borgtron ja saksalaisen Atakin Wondertüte. Ehkä suurin vaikutus oli Gary Panterin Jimbo-sarjakuvalehdellä. Ensimmäiset numerot oli oikein räkäisesti piirretty, jos vertaa melkein mihin tahansa, mitä Panter on tehnyt. Ja Panter 26 sarjainfo 1/2013

lailla siroavissa tarinalinjoissa selvitellään muun muassa maailmankaikkeuden syntyä, ihmisen evoluutiota, Lauri Kentän uusia vaiheita ja kadonneen Fu-planeetan mysteereitä. Sci-fiä, pop-kulttuuria ja Kalevalaa sekoitteleva postmoderni pirtelö on tuttua huttua Hagelberginsä lukeneille.

Numerokohtaiset synopsikset ovat valmiina, mutta joustonkin varaa on. Lopputuloksen tarkka muoto ei ole vielä tiedossa, mutta Hagelberg ounastelee tekevänsä Läskimoosesta kolmekymmentäkuusi numeroa, eli ainakin 800 (!) sivua.

– Yksi jutun pointeista on, että tämän pitää olla tekijälleen lystikästä. Kerronta on rakennettu siten, että se voi ottaa monia muotoja ja kuitenkin johtaa siihen pisteeseen, mihin sen on tarkoitus johtaa. On myös tärkeää, että Läskimooses voi sisältää erilaisia piirustustapoja.

Raaps raaps raaps Hagelbergin pääasiallisen piirustusmateriaalin, brittiläisen Essdee-yhtiön perinteisen kaoliinilla päällystetyn raapekartongin, valmistaminen lopetettiin viime vuosikymmenen loppupuolella laitteiston hajottua. Hagelberg osti materiaalia varastoon, mutta huomasi saaneensa eri tavaraa kuin tilasi. Perinteisen raapekartongin sijaan laatikoista paljastui tuntemattomalla materiaalilla pinnoitettua valkoista raapekartonkia, johon raaputettava pinta on tehtävä itse. Episodilla oli perustavanlaatuisia vaikutuksia Hagelbergin työtapoihin ja työn jälkeen.

Essdeen toimittaman kartongin heikko laatu yllätti. Uusi materiaali tylsyttää raaputtamiseen käytetyn katkoteräveitsen nopeasti ja antaa virheiden suhteen vähemmän anteeksi. Hutiraaputusta on Hagelbergin mukaan hankala, ellei mahdoton, korjata. Toisaalta uusi kartonki on ohuempaa, ja sitä on helpompi muotoilla.

Uudelle kartongille tehtyjä sivuja oli jo Silvia Reginassa. Kirjassa käytettiin myös tavallista tussikynää, matalan tason välinettä, joka on Läskimooseksen myötä noussut suurempaan rooliin. Läskimooses onkin aiempaa rennompaa ja viimeistelemättömämpää Hagelbergiä. Vuosien ja

© matti hagelberg

lukemattomien raskastyöstöisten sivujen jälkeen oli tarve tehdä kevyemmin ja nopeammin.

– On tuskastuttavaa, kun yhteen sivuun menee puolitoista viikkoa. Läskimooseksessa hain sekä tekstin että piirtämisen tasolla suorempaa, välittömämpää ja piirustuksellisempaa tapaa toimia. Tällainen tekniikka

kasti kirjailija Riikka Ala-Harjan toimiessa luottolukijana. Läskimooseksessa editoimattomuus ja ryöppymäisyys on tarkoituksellista. Hagelberg kuvailee kerrontatyyliä ”oksentavaksi”.

– Kertojan on tarkoitus olla liikkeessä. Se suhtautuu eri tavalla tilaan ja aikaan, toisin kuin esimerkiksi Silvia Reginassa, jonka

Hagelberg kuvailee Läskimooseksen kerrontatyyliä ”oksentavaksi”. sopii perinteistä raapekartonkia paremmin sarjallisten tapahtumien vähittäiseen esittämiseen.

Myös sivumäärä antaa kerronnallisen mahdollisuuden käyttää aikaa esimerkiksi siihen, että sivulla on ainoastaan piste ja vain vähitellen tapahtuu jotain.

Sarjakuvamonitahokas Läskimooseksen mielenkiintoisimpia piirteitä on sen kerronnan moniluonteisuus. Eriäänisiä kertojia on useita. ”Luonnontieteilijä” ja ”keskeyttäjä” kertovat päätarinaa ensin mainitun tarinoidessa aurinkokunnasta ja jälkimmäisen keskittyessä pääasiassa apinoihin. ”Ylikertoja”, jonka luonne on vielä Hagelbergillekin avoin, yritti ensimmäisessä numerossa opettaa pisteisiin tarttumista.

Teksti muistuttaa lapsen tarinointia, jossa mitä mielikuvituksellisimpia ”faktoja” esitetään kaikkitietävän toteavaan sävyyn.

Silvia Reginan tekstiä hiottiin tar-

teksti oli enimmäkseen ennalta asetettua.

Lehden hilpeintä antia edustaa Kerhomestarin palsta. Läskimoosesta ”toimittava” yksinäinen ja katkera Kerhomestari on helppo kuvitella kyynistyneeksi, keskiikäiseksi ja työhönsä kyllästyneeksi. Hahmoa käy melkein sääliksi, kun lukijakirjeitä ei vain ala kuulua.

– Kerhomestari elää omaa elämäänsä. Tämä kertoja purkaa sarjakuvakentän traumoja hieman Kovan lännen tyyliin. Kerhomestari on itse halunnut piirtää sarjakuvaa ja tehnyt sci-fi-Kalevala-jutun, joka on jäänyt julkaisematta. Hän on ollut alalla pitkään ja työskennellyt jossain suomalaisessa kustantamossa.

Ehkä toimittanut Korkkaria jossain vaiheessa. Lopulta hän on päätynyt pitämään Läskimooseksen kerhopalstaa, mitä ei varsinaisesti pidä uransa huippuna, Hagelberg nauraa.

Järkee vai ei: taidesarjakuvalehden kustantaminen Kreegah Bundolon Hans Nissen, millainen oli Läskimooses-lehden syntyprosessi?

– Matti ehdotti muutama vuosi sitten, että olisi hauska jossain vaiheessa tehdä kerran kuussa ilmestyvä ohut sarjakuvalehti, jota ilmestyisi kymmenen numeroa. Se tuntui hyvältä idealta, lomalta isompien hankkeiden välissä. Muutaman ensimmäisen numeron jälkeen oltiinkin jo aika kaukana alkuperäisestä kymmenen numeron synopsiksesta, ja hanke paisui nopeasti nykyisiin mittoihinsa.

Onko Läskimooseksen kaltaisen taidesarjakuvalehden kustantaminen riskaabelia?

– On ja ei. Projektin luonteeseen kuuluu, että lehti tehdään edullisesti. Laskeskelin, että tuhat kestotilaajaa riittäisi turvaamaan Hagelbergille ansaitsemansa kuukausitulot ja itselleni kohtalaisen palkan. Toistaiseksi ollaan kaukana moisista haaveista. Lehdellä on alle sata kestotilaajaa Suomessa ja ulkomailla. Irtonumeroita menee jonkin verran sekä suomalaisiin alan erikoisliikkeisiin että ulkomaille muutamaan keskeiseen sarjakuvakauppaan. Irtonumeromyynti on kuitenkin niin vähäistä, ettei sillä oikeastaan ole mitään merkitystä. Postikulut ja arvonlisävero vievät melkein kaiken katteen. Kestotilaajat pitävät lehden hengissä. Luottavaisin mielin tätä kuitenkin julkaisen tietoisena siitä, että syntymässä on jotakin hienoa ja merkittävää.

Kuinka paljon työtä on yhden numeron tekemisessä?

– Teen kaiken itse siitä eteenpäin, kun saan originaalit. Vuositasolla omiin työvaiheisiini kuluu parin kolmen kuukauden edestä työpäiviä. Läskimoosesta lähdettiin tekemään sellaisella ajatuksella, että Matti piirtää nopeasti, toimittaa minulle valmiin numeron kerrallaan ja sivut skannataan ja taitetaan ja lehti toimitetaan nopeasti painoon. Mutta jo ensimmäistä numeroa tehdessä kävi selväksi, ettei prosessi ole ihan niin yksinkertainen. Läskimooses antaa kuviensa puolesta paljon anteeksi, enkä käsittele sivuja siinä määrin kuin vaikkapa Silvia Reginaa tehdessä, mutta hommaa on silti yllättävän paljon. Joku vähemmän pakkomielteinen kustantaja pääsisi huomattavasti vähemmällä. sarjainfo 1/2013 27

Harrastustoimintaa vai kaupallista uskottavuutta?

Pienkustantaja tarvitsee verkostoja, puskaradiota ja kunnianhimoa.

Teksti Janne vainio valokuva Janne luokkanen

V

iime vuosina on Suomessa noussut esille monia uusia pienkustantamoita, joilla kullakin on omaleimainen ote sarjakuvantekoon. Nuorten sarjakuva-aktiivien Musta Ritari ja Seitti erottuvat edukseen tiuhalla julkaisutahdilla ja tasaisen laadukkaalla jäljellä. Tavallaan ne edustavat lajityypillisesti pienkustantamisen kahta vastakkaista laitaa, vaikka niillä on ollut historialtaan yhteistä enemmän kuin parin jutunaiheen verran.

Seitti – vapaamuotoinen kollektiivi Seitti alkoi muotoutua Lahdessa vuosina 2007–2008. Perustajajäsenet kohtasivat toisensa jo Limingan taidekoulussa ja lisäoppia haettiin myöhemmin Lahden muotoiluinstituutista. Kunniakkaasti tänä vuonna juhlistetaan Seitin ”yli 5-vuotisjuhlia” likiarvomatematiikkaa laskien.

Neljän hengen aivoriihi aloitti nyrkkipajana Werkko-nimellä, joka myöhemmin ”siistittiin” Seitiksi. Werkko-nimellä ehdittiin tosin esiintyä vain yhdessä tapahtumassa. Linja on jatkuvasti kulkenut harrastuksen ja kaupallisen uskottavuuden välisellä hienoisella rajalla.

Lahden ja Limingan vaikutusta ei voi kumpaakaan aliarvioida – kuten ei myöskään näissä opinahjoissa muodostuneita verkostoja.

© outi mentula / sydänväri 28 sarjainfo 1/2013

Seitin myyntipöytä on ollut näkyvästi esillä sarjakuvatapahtumissa.

Perustajajäsen Janne Luokkanen kertoo: – Olin täysin kyvytön piirtäjä, kun menin Liminkaan. Lahdessa sitten tajusin, että sarjakuvan tekemiseen voi suhtautua ns. tosissaan.

Seitti on mielestäni sekoitus molempia koulukuntia. Vaikka koko ajan pyritään tekemään parempia ja salonkikelpoisempia juttuja, niin

Säilä-lehden vakiotaittajana. Yhteistyötä on ollut suuntaan jos toiseen – seittiläisyyttä ylipäätään ei toistaiseksi voi sitovasti määritellä.

– Seitti ei ole juridisesti mitenkään järjestäytynyt, mutta suunnitelmissamme on edetä siinäkin asiassa. Tällä hetkellä Seitti on vain yhteisö vailla mitään sen virallisempaa koodia.

”Välillä homma menee parodian puolelle, mutta seuraavalla sivulla pohdiskellaan elämää ja sitten revitään jäseniä irti.” alla kytee kuitenkin levoton mielikuvitus, joka ei suostu alistumaan "natsimuumioiden" hegemonialle.

Kolme muuta perustajajäsentä ovat Joonas Kainulainen, Outi Mentula ja Henri Tervapuro.

Tekijöiden joukko on kasvanut lähes kymmenpäiseksi, mutta työnjako on edelleen paljolti perustajajäsenten varassa, kun uudet tulokkaat saavat toteuttaa itseään. Mentula ja Tervapuro hoitavat sarjikset painokuntoon ja Luokkanen on omien sanojensa mukaan ”kustannustoimittajan irvikuva”.

Monitoiminainen Outi Mentula on ehtinyt toimia myös Mustan Ritarin julkaiseman

Jäsenmaksuna toimii se työpanos ja tietotaito, jonka jokainen jäsen tuo Seittiin. Mitä enemmän annat, sitä enemmän saat.

Yhteisenä nimittäjänä Seitillä on verkkosivujensa mukaan ”kertovan sarjakuvan luominen ja kehittäminen” sekä juonellisuus ja tarinallisuus. Outi tarkentaa linjausta puhuen sarjakuvan kolmesta kategoriasta: kuvataidesarjakuva, strippisarjakuva ja kertova sarjakuva.

– Näkisin, että näissä on perustavanlainen rakenne-ero. Kuvataidesarjakuvissa keskeisintä on vahva visuaalisuus. Ne ovat kuin (kuva) taideteoksia ja välittävät sanomaansa nimen-

omaan visuaalisin keinoin. Strippisarjakuvan tavoite taas on idean kiteyttäminen lyhyeen ja ytimekkääseen muotoon. Kertovan sarjakuvan piiriin voidaan lukea esim. sarjakuvaromaanit, jatkuvat sarjat ja ylipäätään kaikki sarjakuvan muodossa esitetyt kertomukset. Näitä yhdistää (ja erottaa muista) kuvan ja sanan äärimmäinen liitto: kumpikin on olemassa pääasiassa tarinan luomiseksi. Kokonaisuus syntyy kuvan ja sanan synteesinä, eikä kumpikaan nouse hallitsevaan asemaan, sillä kummankaan merkitystä tarinassa ei voi ymmärtää ilman toista. Kerrontasarjakuvassa kiteytyy sarjakuvan rakenteellinen olemus. Kuva ja sana muuttuvat toistensa osiksi.

Joonas Kainulaisen luoma Kapteeni Suomi on yksi monista hahmoista, jotka ovat päässeet verkon lävitse. Sitä on ehditty tulkita amerikkalaisten esikuvien mukaan, joihin se ei sopeudu.

– Kapu ei ole parodia supersankareista, vaan makea supersankarihahmo, jota on kiva piirtää tekemään makeita juttuja.

Toisena esille tulleena tähtenä ovat Henri Tervapuron luomat Kätyrit – tekijänsä mukaan ”inkvisition rautakourat” – jotka eivät välttämättä ole paavin mielilukemista, mutta jotka kertovat katolisen kirkon vallan säilyttämisestä demonisien voimien ylitse.

Tekijä kiistää tämänkään olevan parodiaa.

– Tärkeintä on ehkä kontrasti? Välillä homma menee parodian puolelle mutta seuraavalla sivulla pohdiskellaan elämää ja sitten revitään jäseniä irti.

Seitti on julkaissut myös puhtaasti nettisarjakuvana ilmestyvää tarinaa Kaiku-aluksen kohtalosta universumissa. Outi Mentulalla on vahva näkemys nettisarjakuvan puolesta.

– Nettisarjakuva nimenomaan nettiin tehtynä on nykypäivää ja tulevaisuutta. Seitin pojat kuitenkin ilmeisesti hyytyivät tämän scifi-oopperamme edessä, joten katson velvollisuudekseni tehdä Kaikusta vähintään albumin jonain päivänä.

Julkaisemisen resurssit ovat ”jo melkein ilmaiset”.

– ISSN/ISBN-koodin saa tilattua netissä alle puolessa tunnissa, digipainoista saa edullisesti hyvälaatuista materiaalia parissa viikossa ja markkinointi on helppoa: kaikkia kiinnostaa sarjakuvat, Tervapuro summaa.

Mustan Ritarin kustantaja Mikael Mäkinen, joka seittiläisistä poiketen on toiminut kaupallisilla periaatteilla, ei ole kustannuksista aivan samaa mieltä.

– Seuraava kymmenen vuotta toivottavasti antaa sellaisen painotekniikan, joka ei maksaisi niin paljoa.

Musta Ritari – yhden miehen yritys Painatustekniikan muutokset ovat epäilemättä vaikuttaneet Mustan Ritarin kaltaisten pienkustantamoiden nousuun. Silti kustan-

tamo tällä nimellä oli pitemmän suunnitteluprosessin tulos. Aikaisemmin yhtiön perustaja Mikael Mäkinen oli toiminut vuonna 2005 perustamansa MKK Entertainmentin nimellä, mutta ryhtyi jakamaan kiinnostuksen kohteitaan helpommin markkinoitavien nimikkeiden alle.

MKK:lla itsessään oli jo laaja-alainen julkaisuprofiili, supersankarisarjakuvan ohella myös Suomen ainoa kristillinen sarjakuva Kompastuskivi.

– Valmiille pohjalle onkin ollut huomattavasti helpompi rakentaa. Tärkeimpiä vaikuttajia ihmisten lisäksi ovat olleet tottakai sarjakuvafoorumi Kvaak sekä Turun sarjakuvakauppa.

Sisaryhtiö nimeltä Sotakirjasto, joka keskittyy nimensä mukaan julkaisemaan sotasarjakuvia, perustettiin samaan aikaan. Mustasta Ritarista poiketen se harrastaa lisäksi muiden kustantamoiden julkaisujen jälleenmyyntiä.

Mustan Ritarin julkaisupolitiikka sen sijaan on lyhyydessään selkeä: – Mitä haluaisin itse lukea.

Pienkustantamolta kuukausittainen aikakauslehti on melko kunniahimoinen projekti.

Tältä pohjalta on kuitenkin ehtinyt nousta merkittävä määrä sarjakuvia, joita muutoin ei olisi julkaistu missään. Erityisesti on mainittava kerran kuukaudessa ilmestynyt aikakauslehti Säilä, jonka sisällöstä ovat osaltaan vastanneet edellä mainitun Seitin jäsenet. Outi Mentula on toiminut vakiotaittajana.

Pienkustantamolta kuukausittainen aikakauslehti on melko kunniahimoinen projekti, ja se aiotaankin kustantajan mukaan lopettaa.

– Näillä näkymin seitsemänteen numeroonsa, koska myynti ei ole yksinkertaisesti ollut kuluja suurempaa. Kunnianhimo onkin aina ollut yksi suurimmista synneistäni sarjakuvan suhteen.

Julkaisuista erottuva kotimainen tähti on historiallisella sarjakuvalla kunnostautunut Tuomas Myllylä sarjakuvillaan Rhenus ja Pakanat. Ensin mainittu kertoo roomalaisajasta ennen kristinuskon tuloa ja jälkimmäinen Suomen oloista juuri kirkon kolkuttaessa oviaan.

Musta Ritari on ehtinyt julkaista myös käännössarjakuvaa. Amerikkalainen Robot 13 on löytänyt tiensä suomenkielisten lukijoiden joukkoon, mutta jatko-osia saa kustantajan mukaan odottaa siihen saakka, kun sarjan kaikki osat ovat ilmestyneet alkuperäiskielellä.

Käännöstyö on huolellista.

– Ostakaa hyvät ihmiset hyviä sarjakuvia, ette kadu! on Mustan Ritarin toivotus lukijoille.

© juuso laasonen / requiem

Pieni on suurta?

Verkostojen merkitys nimen tunnettuudelle nousee esille molemmissa edellä luetuissa tapauksissa.

– Sarjakuvapiirien pienuus Suomessa on myös etu: kun on käynyt jossain sarjakuvakoulussa, tuntee jo ison joukon alan ihmisiä, Mentula sanoo.

Vuosittaisten sarjakuvafestivaalien merkitys erityisesti pienkustantamoille on keskeinen.

– Kiitosta ansaitsee myös Seitin sponsoriksi lähtenyt Pohjanmaan Antikvariaatti.

Janne Luokkasen mukaan tärkeimpiä tekijöitä alussa on ollut puskaradio. Kvaakin merkitys avoimena sarjakuvaportaalina korostuu myös yllättävästi – samaten kuin vaikutusvaltaisten tahojen, kuten Sarjainfon, toimitus.

© henri tervapuro sarjainfo 1/2013 29

Eskapismia Tukholmassa Tukholman sarjakuvakirjaston uusi johtaja Ola Hellsten haluaisi Ruotsiin oman Kutikutin.

Teksti kalle hakkola käännös aino sutinen kuva makan e-rahmati

V

iime vuodet on Suomen lisäksi myös Ruotsissa menty sarjakuvakentällä aikamoista vuoristorataa. Varsinkin viimeinen vuosi on ollut muutoksia täynnä. Kaksi kolmesta sarjakuvakoulusta lopetti toimintansa ja Tukholman Serieteketin perustaja ja pitkäaikainen johtaja poistui joukostamme. Lisäksi paljon suomalaistakin sarjakuvaa julkaissut Optimal Press joutui lopettamaan.

Näiden huonompien uutisten lisäksi on paljon uutta ja mielenkiintoista tullut tilalle. Huhtikuussa 15. kerran järjestettävän Tukholman sarjakuvafestivaalin (entinen SPX) alla onkin hyvä aika kuulla sarjakuvakirjasto Serieteketin uuden johtajan Ola Hellstenin mietteitä.

Esittele itsesi, Ola Hellsten.

Olen nelikymppinen sarjakuvanlukija. Ennen työskentelin television käsikirjoittajana mutta päätinkin alkaa kirjastonhoitajaksi, kun ura ei lähtenyt lentoon. Sen jälkeen kun sain työpaikan Serieteketissä, opin kaiken tarvittavan kirjastotyöstä Kristiina Kolehmaiselta.

Surullista kyllä Kristiina menehtyi syöpään viime keväänä.

Lähes vuoden jälkeen minut nimitettiin uudeksi johtajaksi – rooli joka pistää nöyräksi. Haluamme pitää Kristiinan perinnön elossa ja jatkaa 16 vuoden työtä. Tänä aikana Serieteketistä on tullut yksi Ruotsin sarjakuvakentän kiintopisteistä.

Tukholman kansainvälinen sarjakuvafestivaali on tulossa, mitä voimme odottaa?

Tapahtumasta on kehittynyt suuri – Kulturhusetin lisäksi näyttelyitä, seminaareja ja jul-

30 sarjainfo 1/2013

kaisutilaisuuksia on ympäri kaupungin. Viime vuonna yksin Kulturhusetilla nähtiin 7000 kävijää.

Festivaali on laaja, mutta keskiössä ovat edelleen pienkustanteet ja vaihtoehtoiset jutut.

Tämän vuoden teema on ”eskapismi”, joten keskitymme scifin, fantasian, seikkailun, kauhun ja surrealismin lajeihin. Vieraina on mm. Melinda Gebbie (Lost Girls), Tonci Zoncjic (Lobster Johnson), Peter Snejbjerg (Abe Sapien), Nancy Peña (Tea Party), Enrique Fernandez (Aurore), Erik Kriek (Gutsman) ja Peter Madsen (Valhalla).

Miten näet ruotsalaisen sarjakuvakentän tällä hetkellä?

Nyt menee hyvin, ainakin suhteellisesti katsoen. Kukaan ei sarjakuvilla rikastu, mutta tilanne on sama myös kansainvälisesti. Valtavirran kenttä kutistuu, mutta vaihtoehtojulkaisuilla on asiat mukavasti. Uusia pienkustantajia syntyy ja kenttä on monipuolinen.

Eskapismi-teemamme pureutuu vallalla olevaan trendiin.

Muutama vuosi sitten Ruotsissa tehtiin lähinnä realismia, satiiria tai huumoria. Nykyään meillä on mm. Peter Bergting, Ola Skogäng ja Lisa Medin sekä kustantajia kuten Albumförlaget, Ordbilder ja Kolik, joista viimeksimainittu julkaisee ”eeppistä” Utopi-sarjakuvalehteä.

Muut lajityypit eivät suinkaan ole kadonneet minnekään. Vasemmistolais-satiirisella Galago-kustantamolla menee paremmin kuin koskaan. Taiteilijaryhmät kuten C’est Bon Kultur koettelevat rajoja yhdistelemällä avantgardea ja lajityyppisarjakuvaa.

Itse kaipaisin vieläkin enemmän ”taidelähtöistä” sarjakuvaa.

Ruotsalaiset sarjakuvat ovat usein hyvin tarina- ja sisältölähtöisiä.

Ja totta kai pidän näistä töistä paljon, mutta kadehdin tässä asiassa suomalaista sarjakuvakenttää. Toivon, että meillä olisi oma Kutikutimme.

Entä Serieteket, miten näet tulevaisuutenne ja pitkän tähtäimen suunnitelmanne, näyttelyt ja taiteilijavierailut?

Tulemme ehdottomasti järjestämään sarjakuvaohjelmaa. Tulossa on mm. puhetilaisuuksia, elokuvanäytöksiä, sarjakuvakonsertteja, työpajoja jne.

Näyttelyistä taas… valitettavasti meillä ei ole nyt kaikkia resursseja niiden järjestämiseen.

Olemme muuttaneet Kulturhusetin pohjakerroksesta toiseen kerrokseen, ja meillä ei oikein ole omia seinätiloja. Pyrimme sen sijaan järjestämään näyttelyitä muualla kaupungissa.

Mitä etuja on siinä, että sarjakuvalla on oma erikoiskirjasto?

On ihanaa, kun on kirjasto, jossa on 12 000 nidettä vain sarjakuvaa ja sarjakuvaan liittyviä kirjoja. Voimme myös keskittyä oudompiin vaihtoehtojuttuihin ja silti pystymme tarjoamaan myös kaikki kaikkien tuntemat valtavirtateokset. Henkilökuntakin tuntee asiansa hyvin.

Kirjamme, tietotaitomme ja tapahtumamme – tämä kaikki yhdessä luo synergiaa ja haluammekin olla tapaamispaikka ja inspiraation lähde faneille ja tuleville tekijäsukupolville.

Teettekö yhteistyötä muiden maiden sarjakuvakirjastojen tai muiden organisaatioiden kanssa?

Toki. Viime vuonna oli hiljaisempaa Kristiinan kuoleman takia mutta rakennamme koko ajan suhteita uudelleen moneen suuntaan. Haluamme olla elävä osa kansainvälistä verkostoa.

Tukholman kansainvälinen sarjakuvafestivaali 26.–28.4.2013, Kulturhuset.

Vääryyden kruunajaiset kuvina

Ajan vangit Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuva-albumeja.

tai lapsenmielisten vanhusten huvina. Harvat kotimaiset sarjakuvat julkaistiin yleensä aikakauslehdissä, kuten Erkki Tantun Rymy-Eetu RadiokuuntelijaAntennissa tai Veikko Savolaisen Joonas Kotipostissa.

Muutos teki kuitenkin tuloaan.

Alpo Jaakola piirsi Ruusuruoskan, koululainen Vesa Oittinen Aku Ankan ja Nietzschen ja Timo Aarniala (Claes Olssonin ja Timo Junnilan kanssa) Salaisuuden varjon.

Omaehtoista kuvailmaisua lähti tekemään myös vuonna 1944 syntynyt Aulikki Oksanen. Hänen esikoisensa, runokokoelma Hevosen kuolema (1966) sekoitti proosakatkelmia ja runoja rohkeasti.

Emilia ja Suomi puolestaan koostuu lyhyistä kuvakertomuksista.

Oksanen teki tarinoissaan leikkimielistä parodiaa 1960-luvun lopun Suomesta. Hän oli jo esittänyt kantaa ottaneita laulurunojaan Ylioppilasteatterin Orvokkikabareissa ja saanut nimettömiä uhkauskirjeitä, joissa kehotettiin muuttamaan ”Ryssänmaalle”.

Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisooppera teki Oksasesta yhden sukupolvensa äänistä.

– Laulujen aiheet ovat osittain samat kuin kuvien: rakkaus ja tasa-arvo, yhteiskunnalliset hierarkiat, tavat, kiellot ja kieroudet, Vietnamin sota ja vääryyden kruunajaiset, Oksanen on kiteyttänyt. Emilia ja Suomi edustaa kuitenkin taiteilijan herkkää, ei poliittista puolta.

Oksanen piirsi sivulle yleensä

yhden kuvan, välillä tekstillä ja välillä ilman. Nykyisin teosta kutsuttaisiin ilman turhaa skolastiikkaa sarjakuvaksi, kun taas tuolloin kirjan liepeessä luki vain, että ”Oksanen on itse kuvittanut kirjansa”.

Myöhemminkin Oksanen on kokeillut pelottomasti. Pitkä etsiminen kulminoitui Piispa Henrikin sormeen (2007), joka kuuluu kirjailijan pääteoksiin. Se muis-

tutti puhtaasti olemassaolollaan, miten asiat eivät yleensä ole.

Muistelmateos ei pitäydy sanoissa tai kuvissa, vaan taiteilija sekoittaa pitkiä kaunolla kirjoitettuja pätkiä, runoja, piirroksia ja valokuvia. Hän tulee siis toimineeksi ihmismuistin tavoin katkelmallisesti, mikä on poikkeuksellista.

Tekniikka toimii: Oksasen pääsee kiinni sukunsa menneisyyteen ja omaan nuoruuteensa.

© aulikki oksanen

K

aunokirjallisuus ja kuvakerronta ovat perinteisesti viihtyneet erillään. Tämä johtuu arvostuksen puutteesta ja fakkiintuneisuudesta, mutta myös kahden lajin vaikeudesta. Harvasta on sekä piirtämään että kirjoittamaan. Rajaaidat ovat yllättävän korkeita ylitettäväksi.

Säännön vahvistavien poikkeuksien (Henrik Tikkanen) ohella muutamat rohkeat naiset ovat kokeilleet lajeja sumeilematta: suunnitelleet teostensa ulkoasun ja kertoneet tarinoita kuvin. Rosa Liksomin ja Tiina Pystysen ohella mieleen tulee ensiksi Aulikki Oksanen.

Oksanen on tehnyt kannet ja kuvituksen useimpiin runokokoelmiinsa, romaaneihinsa ja äänilevyihinsä. Esimerkiksi Aulikki Oksasen levyjä -laulukokoelman kansikuva ”kolminänninen nainen ojentaa portsarille kukan” on lähes ikonisen tunnettu. Moniin teoksiinsa (muun muassa Sinua, sinua rakastan: Kauneimmat rakkausrunot ja Puškinin hevonen) Oksanen on tehnyt myös itse kuvituksen.

Kyse ei ole vain naivistisista dekoraatioista. Oksasen mieli ajattelee myös kuvin. Tämän osoittavat teokset, joissa Oksanen on sekoittanut kuvaa ja sanaa vapaammin.

Emilia ja Suomi (1967) ilmestyi aikana, jolloin sarjakuvaa pidettiin herkästi lastenviihteenä

© aulikki oksanen

Aulikki Oksanen sekoitti proosamaista tekstiä ja kuvaa kauan ennen kuin siitä tuli tavanomaista.

sarjainfo 1/2013 31

Sarjakuvan painotekniikkaa, osa 4:

Värien tarkan toistamisen vaikeudesta Edellisessä Sarjainfon numerossa kerrottiin, kuinka väriprofilointi toimii ja miten sitä käyttäen saadaan värit toistumaan samanlaisina läpi koko tuotantoketjun. Tällä kerralla selviää, että se kaikki oli silkkaa valhetta ja että todellisuudessa asiat eivät mene ollenkaan niin.

Y

Teksti Jussi Pakkanen kuvat jussi pakkanen ja ville manninen

Kuvaajassa 1 on merkittynä tyypillisen toistoalansa. Se ei kykene tuottamaan mitään mmärtääksemme mitä monitorin ja painokoneen toistoalueet. Monitämän alueen ulkopuolelle menevää väriä. väreille tapahtuu prosessin torin alueen ääripisteet ovat punaisen, vihreän Ongelmat syntyvät siitä, että eri laitteiden aikana, on ensin selvitetja sinisen kohdalla. Painokoneen ovat vastaatoistoala on erilainen. tävä mitä tarkoittaa laitvasti syaanin, magentan ja keltaisen teiden väritoistokohdalla. Jälkimmäinen alue ei ole avaruus. Tähän CIE Lab-väriavaruus: täydellinen kolmio, koska painomustarvitaan nk. krokaikki ihmissilmän havaitsemat värit teet eivät sekoitettuna tuota täysin masiteettidiagrammia, joka löytyy puhtaita sävyjä. Painokoneen toistokuvasta 1. Tämä diagrammi sisältää alue riippuu myös käytetystä papekaikki eri värisävyt, jotka ihmissilmä rista. kykenee havaitsemaan. Kuvaajan Ääripisteitä kutsutaan kunkin muoto on johdettu hivenen moniG värimallin pääväreiksi ja niillä on mutkaisella matemaattisella konstCMYK: ISO Coated kaksi ominaisuutta. Kaikki muut järruktiolla viime numerossa esitellystä -profiilin toistoala Y+C jestelmän värit voidaan synnyttää CIEXYZ-väriavaruudesta. päävärejä sekoittamalla ja toisaalta Tällä kuvaajalla on yksi erikoisY yhtään pääväriä ei voi saada aikaan piirre, joka tekee siitä erityisen hyösekoittamalla muita järjestelmän dyllisen värien analysointiin. Olevärejä. tetaan, että pystymme tuottamaan Kaikki värimallit voidaan palautmitkä tahansa kaksi tässä kuvaaM+Y R taa tähän kuvioon. Esimerkiksi taijassa olevaa väriä. Yhdistämällä M dehistoriasta tuttu RYB-värimalli näitä kahta sopivassa suhteessa, voiC voidaan määritellä asettamalla daan tuottaa mikä tahansa näitä pispunainen, keltainen ja sininen pääC+M teitä yhdistävällä suoralla oleva väri. väri diagrammiin, jolloin kaikki järVastaavasti kolmella värillä voidaan jestelmän värit löytyvät näin muotuottaa mikä tahansa näiden pisteidostuneen kolmion sisältä. den muodostaman kolmion sisään RGB: sRGB-standardiväriB jäävä väri. Näiden värien joukkoa avaruuden toistoala Toistoalueiden kutsutaan nimellä gamut eli toistoyhteensovittaminen ala.

Jokaisella laitteella skannerista Kuva 1: Kromasiteettidiagrammi, johon on merkitty tyypillisen monitorin ja painoOngelmia syntyy silloin, kun prokoneen toistoalat. monitorin kautta printteriin on oma sessin eri osien toistoalueet eivät ole 32 sarjainfo 1/2013

Se, miltä jokin väri näyttää, riippuu siitä, mitä muita värejä sen ympärillä on.

Näiden molempien lähestymistapojen yhteinen ongelma on jo viime artikkelissa mainittu ihmisen värinäön omalaatuisuus. Se, miltä jokin väri näyttää, riippuu siitä, mitä muita värejä sen ympärillä on. Jopa täydellisesti yhteisellä värialueella olevat värit näyttävät erilaiselta, kun muut värialueet kuvassa muuttuvat. Tämä vaikutus vaihtelee huomaamattomasta selkeään ja riippuu paljon havainnoitsijasta.

Värintoistoalueen sovittaminen (Gamut mapping)

Suhteellinen kolorimetrinen näköistystapa (Relative Colorimetric)

Havainnollinen näköistystapa (Perceptual)

KOHTEEN TOISTOALUE

täysin yhtenevät. Koska monitoreissa ja printtereissä on eri päävärit, niiden toistoalueet eivät koskaan voi olla identtiset.

Yksi tapa ratkaista ongelma on pysyä ainoastaan niissä väreissä, jotka ovat yhteisiä molemmille laitteille. Tämä on usein täysin validi lähestymistapa ja useimmista piirtoohjelmista löytyy optio, joka varoittaa yhteisten alueiden ulkopuolelle menevistä väreistä.

Tämä löytyy esimerkiksi Photoshopista kohdasta View – Proof Colors. Haittapuolena on käytössä olevien värien määrän väheneminen etenkin kirkkaammasta päästä.

Usein näin ei kuitenkaan voi toimia. Jos esimerkiksi originaalina on RGB-muodossa väritetty kuva, siinä on todennäköisesti toistoalueen ulkopuolelle meneviä värejä. Näiden korjaaminen käsin on erittäin työläs operaatio. Painojärjestelmät käsittelevät toistoalueen ulkopuolelle meneviä värejä yleensä kahdella perustavalla. Tätä prosessia kutsutaan nimellä näköistystapa eli rendering intent ja sen toiminta on visualisoitu kuvassa 2.

Ensimmäinen lähestymistapa on yksinkertainen. Toistoalueen sisälle jäävät värit toistetaan sellaisenaan ja ulkopuolella olevat värit korvataan toistoalueen sisällä olevalla värillä, joka on mahdollisimman lähellä haluttua väriä. Käytännössä tämä hukkaa toistoalueen ulkopuolelle menevät yksityiskohdat ja korvaa ne latteammalla tasavärillä. Ilmiö vastaa kirkkaiden valonlähteiden palamista puhki valokuvissa. Tämän lähestymistavan etuna on se, että suurin osa väreistä säilyy muuttumattomina.

Toinen lähestymistapa on “litistää” kuvan väriavaruutta siten, että kaikki värit mahtuvat toistoalueen sisään. Tämä lähestymistapa muuttaa kaikkia kuvan värejä hieman, mutta se säilyttää värien keskinäiset suhteet samoina. Tällöin kuvaan ei ilmesty teräviä värireunoja, jotka saattavat olla ongelma ensiksi mainitussa lähestymistavassa.

L ÄHDE

KOHDE

L ÄHDE

KOHDE

Kuva 2: Yksinkertaistettu esimerkki toistoalueen sovittamisesta. Suhteellinen kolorimetrinen näköistystapa säilyttää toistoalueen sisälle jäävät värit täsmällisesti ja toistoalueen ulkopuoliset värit "kiinnitetään" lähimpään toistettavaan. Havainnollinen näköistystapa yrittää säilyttää värien kokonaisvaikutelman muuttamalla kaikkia lähdeavaruuden värejä siten, että ne mahtuvat kohdeavaruuden sisään värien suhteet säilyttäen.

Vielä tarkempi tarkastelu paljastaa, että yhteisellä toistoalueella olevat väritkään eivät välttämättä tulostu oikein. Painokoneiden värijälki saadaan eksaktiksi vain pienelle osajoukolle värejä ja loppujen annetaan mennä sinne päin. Tekniikka on kuitenkin niin kehittynyttä, että tästä aiheutuvia värivirheitä ei yleensä huomaa.

Suurempia virheitä sen sijaan syntyy jo niinkin yksinkertaisesta syystä, että tavallisesta vesivärisetistä ja markkereista löytyy värejä, joita ei pysty toistamaan neliväripainokoneella eikä monitorilla. Tämä on yksi syy siihen, miksi niin sarjakuvissa kuin muussakin kuvataiteessa originaalien katsominen on eri asia kuin jäljennösten. Originaalit paljastavat työn sellaisena kuin taiteilija sen tehdessään näki.

Olettaen että näyttelytilassa on täysin samanlainen valaistus kuin taiteilijan työhuoneella.

Onko sarjakuvien tekemisen tekniikassa jokin alue, johon haluaisit selvennystä?

Lähetä artikkelitoiveesi osoitteeseen jpakkane@gmail.com

Yksinkertaiset ohjeet värikuvien käsittelyyn 1. Jo kuvaa tehdessä kannattaa pitää mielessä, että värit ovat todennäköisesti painotuotteessa hieman erilaiset kuin originaaleissa.

2. Todennäköisin muutos on se, että värit tummuvat ja menettävät kirkkauttaan. Jos kuvassa on paljon tummia sävyjä, ne saattavat mennä tukkoon.

3. Jos jokin yksityiskohta on kuvan kannalta tärkeä, siihen kannattaa laittaa voimakas värikontrasti. Se säilyy yleensä hyvin läpi painoprosessin.

4. Jos värit on toistettava tarkkaan, hanki (tai lainaa) kolorimetri ja kalibroi monitori. Jos monitoria ei ole kalibroitu, kaikki värien hienosäätöön käytetty aika on hukkaan heitettyä. Kalibroinnin voi tehdä myös käyttöjärjestelmän mukana tulevalla apuohjelmalla, mutta lopputulos ei ole yhtä tarkka.

5. Tarkempaa tietoa aiheesta löytyy oppikirjoista sekä Wikipedia-artikkelista ”Color management”.

sarjainfo 1/2013 33

Pidot Sabassa, osa 5 Keskustelusarjassa suomalaisen sarjakuvan tukipilarit pohtivat peruskysymyksiä.

Lisää laadukasta luettavaa lapsille!

Matkamme käy joonialaisten pylväiden lomasta pitopöytään, jossa odottavat vähäpukeiset naiset ja lihaksikkaat miehet, viininassakat, rypäleet ja lukuisia könttejä törkeälle haisevia juustoja. kuvitus esa noresvuo

Viiniä kurkkuun vain!

Homeros: Lukevatko nykyajan lapset sarjakuvia? Lukevatko he ylipäätään?

Euripides: Kyllä – jos juttu on kerrottu tarpeeksi muovisesti ja lehden mukana tulee lelu.

GRRRR – vihaaaan sitä! Vihaan Hello Kittyä ja kaikkea muuta paskaa lastenviihdettä, jota ei ole tehty hyvin. Ei lasta saa aliarvioida! Kunpa se muoviasia olisi edes Suomessa valmistettu.

Sofokles: Lapset rakastavat Hello Kittyä, koska se on ikoninen hahmo ja näyttää kivalta.

Värit huumaavat. Samasta syystä Angry Birdsit saattavat elää vielä meidän jälkeemmekin.

Sori.

Aristofanes: Tuo on totta, mutta en suostu kyyniseksi. Kyse on oikeastaan taistelusta suurten viihdejättien ja pienten kustantamojen ja taiteilijoiden välillä. Lapsille tehdään koko ajan aivan valtavan hienoa kirjallisuutta ja muuta

taidetta. Ongelma on lähinnä, että ne eivät pääse esille.

Homeros: Lapset menevät sarjan perässä.

Tutun hahmon lisäksi se innostaa, että saa lukea sarjaa, jota on jopa kymmeniä osia.

Monet lastenkirjailijat saavat elantonsa siitä, että vanha tuotanto käy yhä kaupaksi. Ehkä sarjakuvillakin voisi päästä samaan. Sekä Mauri Kunnaksella että Aino Havukaisella & Sami Toivosella on paljon sarjakuvallista kerrontaa. Heillä se ei ole heikkous vaan vahvuus, joten kyllä puhdasverisempikin lastensarjakuva voisi pärjätä, jos kaupat ja kustantajat innostuisivat.

Sofokles: Mutta osa hyvänä pidetystä on sellaista, että lapset eivät tykkää siitä aidosti.

Se näyttää aikuisten mielestä upealta ja on arvomaailmaltaan ”terve”, mutta ei siitä vain innostu. Muistan lapsuuteni bulgarialaiset savianimaatiot, joita ei pirukaan jaksanut. Nyt aikuisena arvostan niitä samoja kovasti!

Aristofanes: Pelkistäminen on tärkeää. Liian mutkikas kerronta saattaa mennä ohi. Mulle ei kolahtanut Tove Janssonin Muumi yhtään lapsena. Toisaalta nykylapset nauttivat japanilaisista Muumi-animaatioista.

Homeros: Kun Karvinen alkoi ilmestyä, julistin, että tämä sarja kuolee vuoden sisällä. Siitä ei ole mihinkään! *viereisen pöydän remusakki hiljenee*

34 sarjainfo 1/2013

Toisellekin jalalle

Minä maksan! Rahaa on!

Euripides: Olen ollut mukana monissa lapsille suunnatuissa hankkeissa. En pidä yhtään siitä, että lapset pilkotaan nykyään niin tarkasti eri ikä- ja kuluttajaryhmiin. Mun mielestäni lapsi voi löytää hyvästä kirjasta tai sarjakuvasta eri juttuja eri ikäisenä.

Homeros: Uskon silti perinteiseen lastensarjakuvaan ja -kirjallisuuteen. Suomalaiselle kulttuurille on koko ajan tarvetta, ei ole mitään järkeä lähettää kaikkea rahaa Amerikan postilaatikkoon. Kilpailu on toki aiempaakin kovempaa. Toivon lisää julkaisufoorumeja kaikenlaiselle lastensarjakuvalle – mielellään tietysti sellaisia, joissa taiteilijat saavat sitä voitakin leivän päälle.

Aristofanes: Vielä 1970-luvulla sarjakuvatarjonta oli valtavaa. Lehtiä oli kymmen- ja satamäärin. Kokonaiset sukupolvet kasvoivat sarjakuvien mukana. Minulle sarjakuvat olivat väline, jonka kautta pääsin vähän salaa osaksi aikuisten maailmaa ja opin siihen liittyviä juttuja. Sen takia jako lastensarjakuviin ja ei-lastensarjakuviin tuntuu välillä vähän keinotekoiselta.

Euripides: Pixarin 3D-animaatiot on just hyviä siksi, että niissä kokee aikuisten maailmaa ja vähän ”kiellettyäkin”. Jännitystä on sopivasti, mutta elokuvan voi silti antaa lapsen katsottavaksi. Ja sarjakuvista Kisun ABC:ssa on käsintehdyn tuntua, se ei ole persoonatonta höttöä.

Homeros: En ole ollut missään vaiheessa huolestunut, jos tyttäreni lukee roskaa. Tärkeintä on, että hänelle on vaihtoehtoja, joista voi valita, sitten jos hän haluaa jotain muuta.

Annan tarjolle, mutten tyrkytä.

Sofokles: Olin ehkä yhdeksän, kun kävimme perheen kanssa tätini luona. Hänen asunnossaan oli sarjakuva-albumeja. Luin niitä, koska siellä ei ollut muutakaan ja ”sarjakuvat ovat lasten juttu”. Toinen oli Ankardo-tarina Rasputinin merkki ja toinen Mämmilä-kokooma.

Muistan sen ihmetyksen: ”Mitä tämä on?

Tämä on sarjakuvaa, mutta ei yhtään hauskaa... ja todella outoa!” Lapsuuden loppu, hähhää!

Euripides: Ehkä tabletit tuovat lastensarjakuvallekin uusia mahdollisuuksia. Olisi kiva, jos joku koettelisi sen potentiaalia kunnolla.

Sofokles: Lastensarjakuvan tilan pahoittelu on ikuisuuskysymys, mutta pitää olla tyytyväinen kaikista perinteisistä albumeista, joilla yleistä kehitystä yritetään kääntää. Viime aikoina on ilmestynyt aika paljon kiinnostavaa lastensarjakuvaa. Sammakko julkaisi Milla Paloniemen toimittaman Höh!-antologian, Suomen sarjakuvaseuralta ilmestyi Martin Ernstsenin Erakko ja äskettäin Miha Rinteeltä tuli Lopunperän kolmas osa. Ehkä menemme kohti parempia aikoja.

Homeros: Aina tulee uusia piirtäjäsukupolvia, jotka saavat lapsia.

Keppiä!

Sofokles: Lastensarjakuvien lisäksi voi – ja pitääkin – puhua myös lasten sarjakuvista, tekemättä edes yhdyssanavirhettä. Lasten itse tekemät sarjakuvat jaksavat ihastuttaa. Varsinkin alle kouluikäisillä on ihan oma kerronnan logiikka, joka ei ole vielä käynyt läpi koululaitoksen ja vertais- ja itsekritiikin prässiä.

Homeros: Lasten tekemiä juttuja kannattaisi ehdottomasti koota albumiksi. Lapsilla on luo-

vuutta ja rohkeutta. Usein ne ovat hauskempia kuin aikuisten piirtämät jutut.

Aristofanes: Usein kyllä piirtäminen ja ideoiminen taitaa olla hauskempaa kuin dramaturgisen tolkun kehittäminen tai lopputuloksen lukeminen. Mutta ehkä se on hyvä vaan.

Sirius on kiertänyt ympyrän Euripides: En tajua, miksi sarjakuvia käytetään niin vähän opetusvälineenä koulussa. Sarjakuva aktivoi, ja sen tekeminen on helppoa ja halpaa. Sarjakuva on silti perinteisesti jäänyt opetuksessa kuvan ja sanan väliin, eikä sitä ole välttämättä huomioitu sen paremmin kuvaamataidon kuin äidinkielen tunneillakaan.

Aristofanes: Sarjakuvaa voisi käyttää opetuksessa kauttaaltaan. Sen avulla voi visualisoida ja konkretisoida tosi monenlaisia ilmiöitä biologiasta historiaan. On kuvaavaa, että joka luokassa on kalliit videotykit, mutta perinteisiä ja toimivia välineitä ei osata hyödyntää.

Homeros: Lisäksi sarjakuvien tekeminen tuo erilaisia lahjakkuuksia esiin. Ihminen voi olla kielellisesti lahjakas ja osata maalata vesiväreillä, mutta ei hänestä välttämättä ole kuvilla kertojaksi. Se on eri taito.

Aristofanes: Niin on. Tosin en halua painottaa osaamista liiaksi. Elämme kuvan ja sanan yhdistämisen maailmassa. Nykyisin kymmenvuotiaskin tietää vaistonvaraisesti, mitä kollaasi ja détournement tarkoittavat. Silti kuvilla ja sanoilla yhdessä kertomista ja sen mahdollisuuksia ei opeteta, ei tekemistä eikä ymmärtämistä. Kuvanlukutaito ja kuvilla kertomisen taito kuuluvat yhteen ja ovat osa media- ja yhteiskuntakriittisen ihmisen perustaitoja.

sarjainfo 1/2013 35

arviot

Eivät riitä enää maalaukset

Ulli Lust Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä Suom. Hannele Richert Like Ulli Lustin palkitussa matkasarjakuvassa tuoksuvat punk, nuoruus ja vapauden kaipuu.

Itävaltalaisen Lustin (s. 1967) omiin kokemuksiin perustuva Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä on konstailematon, elämänmakuinen kuvaus kahden toveruksen hurjasta road tripistä Rooman ja Napolin kautta Sisiliaan. Rankka matka tarjoaa yhdelle mahdollisuuden kasvuun, toiselle kaikki kuviteltavissa olevat nautinnot. Mikään ei ole itsestään selvää, ei ruoan saanti eikä katto pään päällä, ei edes oikeus määrätä omasta ruumiistaan.

On vuosi 1984, ja Wienissä on tylsää. Punkpiireissä hengaava 17-vuotias Ulli janoaa säpinää, mutta kotimaa tuntuu liian ahtaalta.

Kimppakämppään ilmantuu eräänä yönä Edi, mikroshortseihin pitkät säärensä verhonnut hedonisti ja nymfomaani, jonka reissukokemukset kasvattavat Ullin nälkää lähteä tien päälle. Tytöt päättävät liftata Italian rajalle ja yrittää maahan rajavartioiden ohi yöllä metsän kautta.

Tie vie Roomaan espanjalaisille portaille, missä notkuu samanhenkisiä yhteiskunnan laitamille jättäytyneitä. Hahmogallerian vaikutusvaltaisimmaksi osoittautuu kotimaansa poliisia paossa oleva maanmies Andreas, entinen nisti ja diileri. Kolmikon tie vie saappaan vartta alas Napoliin, jossa Ullin onnistuu eksyä ystävistään. Suunta vie sovitun suunni-

telman mukaisesti etelämmäs, aina cosa nostran hallitsemille kulmille.

Reilut neljä vuotta työn alla ollut kirja julkaistiin saksaksi vuonna 2009. Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä on kypsä, osoittelematon teos. Lust malttoi laittaa nuoruudenkokemuksensa paperille vasta nelikymppisenä, ja se varmasti vaikutti teoksen luontevaan kaunistelemattomuuteen. Reissulla koetut asiat ovat pahimmillaan äärimmäisen rankkoja ja väärin, mutta niillä ei mässäillä eikä niiden avulla yritetä moralisoida.

Yksi kirjan kantavista teemoista on (naisen) itsemääräämisoikeus. Etelä-Italiaan saavuttuaan Ulli huomaa olevansa riistaa, sovinistiseen tapaan madonna ja huora samassa ruumiissa. Miesten katseet riisuvat vaatteet pois, ja mikäli tilaisuus pimeän tullen tulee, kuka tahansa voi yrittää silmäilystä tekoihin. Kun

henkilökohtaiseen vapauteen perustuvan punk-ideologia törmää sisilialaiseen maskuliiniseen kulttuuriin, ruhjeilta ei vältytä.

Toisin kuin useat matkakirjat, Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä ei ole matkalla lujittuneen toveruuden ylistys. Karu opetus kun on, että ystävä, tai ystäväksi luultu, voi pettää. Sen Ulli kokee matkallaan useamman kerran, katkerimmin tuhlaajatytön palatessa lopulta kotiin. Takuttuneista hiuksista jää kylpyammeen reunaan musta raita, mutta kaikkea likaa ei vesi ja saippua voi pestä. Ullin tarina on ennen kaikkea osoitus siitä, että konformismia, pieleen säädettyjä lakeja ja inhimillisen elämän julmimpia ilmentymiä kohtaan voi, saa ja pitää taistella – ja että voi selviytyä voittajana. Siitä hyvästä ansaitsee syvimmän kunnioituksen.

Tuomas Tiainen

© ulli lust

36 sarjainfo 1/2013

Cigurin mies Suom. Lauri Narinen Egmont Kustannus Vuonna 2012 kuolleen Moebiuksen (oik. Jean Giraud) viimeiseksi sarjakuvaksi jäänyt tarina Arzak maanmittarista on julkaistu suomeksi komeana kovakantisena laitoksena. Elokuvaideaan perustuva tieteiswestern jatkaa arvoituksellisen suippohatun tarinaa, joka alkoi ensimmäisessä Metal Hurlant -lehdessä vuonna 1975. Tajunnanvirtalyhäreistä poiketen täyspitkässä Arzak-seikkailussa on ihan oikea juoni.

Ihmiskunnan valloittaman Tassili-planeetan erämaiden yllä pterodelfillään partioiva Arzak selvittelee havaitsemiaan poikkeamia. Kohdattuaan alkuperäisväestö wergien hautoja ryöstävän koplan maanmittari haistaa palaneen käryä. Verijäljet johtavat Redmondin pölyiseen aavikkokaupunkiin. Samaan aikaan avaruudessa wergikapinalliset yrittävät kaapata alistajiensa perillisen.

Moebius kaavaili Arzakista trilogiaa. Tarina jääkin täysin kesken, juonikuviot on vasta ehditty avata.

Tavanomaisesta tarinasta huolimatta Arzak on pätevä scifi-sarjakuva. Moebius on piirtänyt jälleen mielikuvitusta kutkuttavia kuvia, mutta tietokoneväritys on usein valitettavan tökeröä.

Jos Arzak olikin hienoinen pettymys, edustaa Metal Hurlant -lehdessä 1976–80 ilmestyneen Ilmatiiviin autotallin jatko Cigurin mies vanhaa kunnon tajun-

nansupistaja-Moebiusta. Vuonna 1995 valmistunut sarjakuva sekoittelee avaruusoopperaa, huumoria ja psykedeliaa. Kokonaisuus on koottu muutaman sivun tilkuista, ja juoni tuntuu noudattelevan unien vapaata logiikkaa.

Majuri Gruber on paennut Autotallista maapalloa muistuttavaan kolkkaan, vanhat tutut Batmagoo ja Sper Gossi kintereillä. Majuria tämän Ciguri-aluksella etsivät toverit alkavat olla jo epätoivoisia. Ainoa toivo on löytää kahden maailman välinen portti kirjakaupan ikkunasta löytyneen kirjan sivuilta.

Näistä lähtökohdista Moebius vyöryttää silmille houreisia näkyjä, selittämättömiä tapahtumia ja komeita maisemia, unohtamatta vierailua metatasolla.

Tuomas Tiainen

Mr. Fish Pilakuvia perseestä Suom. Jenni Hurme Into Pilakuva ei ole välttämättä tekemässä kuolemaa, mutta se on päätynyt uhanalaisten lajien listalle. Verkottuneessa maailmassa ajankohtaiset tapahtumat ruoditaan jo ennen kun ne on kunnolla uutisoitu.

Netti-irvailijoiden tauoton kommenttiraita ironisine kuvamanipulaatioineen jauhaa aiheen tomuksi, kun pilapiirtäjä on vasta kastamassa kynäänsä musteeseen.

Siinä missä pilakuva oli ennen päivän aiheiden ajankohtainen ja ketterä tiivistäjä, on se nykyään uutisvirran perässä löntystävä kömpelys, joka hoippuu huoneeseen murjaisemaan vitsiä muiden jo nau-

rettua asian puhki. On haastavampaa kuin koskaan olla hyvä poliittinen pilapiirtäjä.

Amerikkalainen Mr. Fish käy seisahtunutta pilapiirroskulttuuria vastaan subversiivisella otteella. Muun muassa LA Weekly ja Harper’s Magazine -lehdissä julkaiseva taiteilija esittelee repertuaariaan suomeksi Pilakuvia perseestä -kirjassa.

Mr. Fish pitää nyky-Yhdysvaltoja kokoelmana petettyjä lupauksia, korruptoituneita johtajia ja johdateltavissa olevia kansalaisia. Suuri osa pilakuvista suomii presidentti Obaman hallinnon tyhjiä lupauksia ja Yhdysvaltain nihilististä sisä- ja ulkopolittiikkaa, mutta pop-taiteen ja kulttuuriviittausten kanssa suvereenisti pujotteleva tekijä irrottelee toisinaan myös puhtaalla, irstaalla absurdismilla.

Valehtelematta voi sanoa, että Mr. Fishin verenja spermanhajuiset kuvat olisivat minkä tahansa suomalaisen lehden sivuilla skandaali, joka saisi lukijat kirjoittelemaan lehtiin ja perumaan tilauksiaan. Tämä ei kuitenkaan kerro niinkään Mr. Fishin taidoista. Valtavirran satiiri on suurilta osin konservatiivista ja hampaatonta lukijoiden myötäilyä: piirrettyjen taiteiden vallan vahtikoirasta on tullut säyseä puudeli.

Pilakuvataiteen genressä tarkasteltuna Mr. Fish on verraton ikonoklasti, mutta 2010-luvun mediakentän kontekstissa hän on vain hieman tavallista etevämpi satiirikko, joka tietää saman kuin muutkin: kaikki on perseestä.

Otto Sinisalo

© moebius

Moebius Arzak – Maanmittari Suom. Kirsi Kinnunen Egmont Kustannus

Hugo Pratt Mies ja seikkailu 1 – Suuren Pohjolan mies Jalava Hugo Pratt teki 1970-luvulla neljä albumia italialaiseen Seikkailujen mies -sarjaan. Sarjasta saatiin suomeksi 1980-luvulla neljä tarinaa, mutta Prattia ei julkaistu. Nyt Jalava korjaa tilanteen julkaisemalla albumit Mies ja seikkailu -nimikkeen alla. Ensimmäinen osa, Suuren Pohjolan mies, sijoittuu 1920-luvun Kanadan lumisiin erämaihin. sarjainfo 1/2013 37

© hugo pratt

Juoni on suoraviivainen. Viurusilmäinen Jesuit Joe tapaa matkallaan ihmisiä, joista joko hankkiutuu eroon tai jotka pelastaa satimesta. Kukaan ei ole turvassa, mutta pinteessä oleva saattaa saada apua, mikäli ailahtelevainen Joe näin saa päähänsä. Kyse ei ole perinteisestä kostoretkestä tai karkumatkasta, vaikka vääryyksien maksaminen onkin yksi albumin teemoista. Sekä valkoisille että intiaaneille vieras Jesuit Joe on kiehtova hahmo arvaamattomuudessaan ja arvoituksellisine motiiveineen.

Jesuit Joen toiminta antaa ajattelemisen aihetta.

Selvästikin kyseessä on häiriintynyt henkilö, mutta mitkä ovat mielen järkkymisen ja silmittömän teurastamisen syyt? Syyksi selviävät juurilta tempaaminen ja eurooppalaista jumalaa kumartavan kasvattiisän harjoittama väkivalta. Tämä lienee kommentti alkuperäisväestöjen puolesta, valkoihoisia sortajia vastaan. Näin yksioikoinen tarina saa syvyyttä ja kytkeytyy historiaan.

Ulkonaiset seikat ovat kunnossa. Prattin taide on tunnetusti hienoa. Painojälki on perushyvää, Anne Frognierin väritys luo tunnelmaa ja tekstauksesta vastaa luottomies Jari Rasi. Jostain syystä kirjainkoko kuitenkin vaihtelee, jopa saman puhekuplan sisällä.

Tämä ei kuitenkaan suuremmin haittaa. Kannesta sen sijaan olisi saanut kauniimmankin.

Tuomas Tiainen

Stephen King, Scott Snyder ja Rafael Albuquerque Amerikan vampyyri 1 Scott Snyder, Rafael Albuquerque ja Mateus Santolouco Amerikan vampyyri 2 Suom. Antti Poussa Egmont Monet kauhuharrastajat ovat valittaneet viime vuosina, että vampyyrit ovat lakanneet olemasta pelot-

tavia Twilightin ja True Bloodin hallitsemalla aikakaudella. Sädehtivät vampyyriteinit ovat enemmänkin ihkuja kuin karmaisevia.

Riippumatta siitä, olivatko aatelista henkeä ilmentäneet Bela Lugosi ja Christopher Lee oikeasti pelottavia, Amerikan vampyyrin verenhimoiset pedot kyllä ovat. Scott Snyderin Stephen Kingin avustuksella kehittelemässä eepoksessa vampyyrit todella himoitsevat kaikkien elävien verta, mutta samalla ne himoitsevat myös maallista rikkautta ja yhteiskunnallista valtaa enemmän kuin kuolevaisten on mahdollista hahmottaa.

Kapitalistivampyyrit saavat kuitenkin Amerikan Villissä lännessä uuden vastuksen, kun kuvaan astuu täysin psykopaattinen ja arvaamaton Skinner Sweet, vampyyri, johon eivät päde totutut säännöt. Skinnerin tekemät veriteot ovat kylmäverisiä, eivätkä ne ole edes coolisti hauskoja.

© Mateus Santolouco

Tarina kulkee kahdessa suomeksi ilmestyneessä tarinassa hiukan poukkoillen, mutta lopulta langat yhdistäen, Villin lännen vuosista aina 1930-luvun lamakauteen.

Vampyyriheimot kamppailevat omistuksista ja rakennusoikeuksista samalla kun asiaan vihkiytynyt salaseura yrittää tuhota kaikki amerikkalaiset vampyyrit. Ihmisten osa on olla sivustaseuraajia. Jotkut yrittävät epäonnekseen tehdä diilejä vampyyriheimojen kanssa. Kingin ja Snyderin tarinassa on jopa ”suuren amerikkalaisen romaanin” tuntua.

Rafael Albuquerquen vintaasia retroilua, eurooppalaista ekspressionismia ja

graafista ilmettä yhdistävä tyyli toimii paremmin kuin kakkososassa mukaan tulevan Mateus Santoloucon karheampi jälki. Kulisseissa häärivät kapitalistiverenimijät hyytävine hymyineen ovat kummallakin aidosti pelottavia.

Juri Nummelin

Fábio Moon ja Gabriel Bá Daytripper Suom. Petri Silas Egmont Kustannus Daytripper on brasilialaisten kaksosveljesten Fábio Moonin ja Gabriel Bán läpimurtoalbumi, joka on palkittu Yhdysvalloissa Eisnerillä, Harveylla ja Eaglella.

Kymmenosaisena minisarjana alun perin ilmestyneen tarinan päähenkilö on kuolinilmoituksia sanomalehteen senttaava Brás de Oliva Domingos.

Kirjailijana yhteen romaaniin jäänyt Brás elää kuuluisamman kirjailijaisänsä varjossa ja on tyytymätön elämäntilanteeseensa.

Tekijäkaksikko kysyy ikivanhan kysymyksen: ohjaako elämää vääjäämätön kohtalo, silkka sattuma vai omat valinnat? Elämä on sarja päätöksenteon hetkiä, haarautuvien polkujen mahdollisuuksia.

Jokaisen luvun lopussa Brás menehtyy, joko triviaalin sattuman tai satunnaisen päätöksen vuoksi.

Jokainen jakso kertoo saman elämän kaarta sen eri vaiheissa, aavistuksen eri muodossa. Valittu ratkaisu avaa mahdollisuuksia mutta toimii myös rajoitteena.

Perusidea on simppeli ja vanha: elä elämääsi nyt, koska et voi olla varma, elätkö huomenna. Sivuteemoina kollaasiin kietoutuvat isäsuhde, ystävyyden ja perheen tuomat velvollisuudet, lapsuus ja vanheneminen, syntymä ja kuolema – koko elämä, unelmia unohtamatta.

Daytripper haukkaa ison palan ja pyrkii syleilemään koko ihmiseloa. Tekijöiden kansallisuus ja heidän valitsemansa teemat johdattavat ajatukset auttamatta Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden maagiseen realismiin.

© Fábio Moon ja Gabriel Bá 38 sarjainfo 1/2013

© heta bilaletdin / kutikuti

Ikävä kyllä maagisuutta tai rouheaa elämänmakuisuutta on molempia liian vähän. Päähenkilö elää suojattua keskiluokkaista eloa, josta yhteiskunnalliset ongelmat tai faveloiden köyhyys ovat kaukana.

Brásin henkilökuva ei matkan varrella kovasti syvene. Filosofinen syvällisyys elämän suurten kysymysten edessä tuntuu haalealta Paulo Coelholta.

Daytripper ei silti ole huono teos. Heikkouksista huolimatta se on DC:n Vertigon ”vaihtoehtoisesta” julkaisulinjasta piristävästi poikkeava ja realistinen tarina, komeasti piirretty ja kunnianhimoisesti toteutettu sarjakuvaromaani.

Timo Ronkainen

Reetta Laitinen

Kutikuti Specter Huuda Huuda Kutikuti Specter -antologia jatkaa vuodesta 2006 ilmestyneen Kuti-tabloidin linjaa. Kutissa on kokoa, väriä ja tyyliä, millä on onnistuttu nivomaan yhtenäisiä kokonaisuuksia keskenään erilaisten piirtäjien töistä. Formaatti kunnioittaa painetun sarjakuvan alkuvuosien perinteitä, mutta tuntuu silti tuoreelta.

Tabloidimuodossa on ilmestynyt huikeita kokonaisuuksia, joiden painaminen helposti hapertuvalle paperille on tuntunut miltei tuhlaukselta.

Kutikuti Specter on hyvälle paperille painettu, A3-kokoinen antologia Kutikuti-yhteisön jäsenten töistä. Ehkä jo sen hyvän paperin takia olisi odottanut vielä tavallistakin tarkempaa seulaa julkaistavan materiaalin suhteen: huikeimmat huiput tuntuvat jääneen Kutin numeroihin. Moni taiteilija hyödyntää nytkin isoa tilaa ja kirkkaita värejä erittäin onnistuneesti, mutta osa töistä tuntuu vähän kärsivän suuresta koosta. Sisällöllisesti tyhjähkö vaikutelma olisi saattanut jäädä pienemmässä koossa paremmin piiloon.

Toki kokonaisuus on silti lukemisen ja katselemisen arvoinen. Sisältö on jälleen monimuotoista, ajoittain jopa vainoavalla tavalla väkivaltaista, ajoittain sympaattista ja herkkää. Englanninkieliset tekstit toimivat osassa sarjakuvista hyvin, osassa ne häviävät selvästi samojen tekijöiden suomenkielisille töille.

Hannele Richert

© martti sirola

paljon. Kaikkia visuaalisia vitsejä ei kertalukemalta huomaakaan. Pieninä annoksina lukeminen sujuu mukavammin.

© jii roikonen

Jii Roikonen Jasso – Häntää ei jätetä Otava Gugas gissan hännän nostaa ellei häntä itse? Jasso, tuo sarjakuvakissoista sympaattisin, täytti viime vuonna huimat 20 vuotta! Uusimman albumin sarjakuvat ovat vuosilta 2006–2011 ja ilmestyneet muun muassa Lemmikki-lehdessä.

Jasso ja hänen puhuva häntänsä ovat luonnollisesti kokeneet vuosien mittaan jonkinnäköisiä muutoksia. 1990-luvun rosoinen viiva ja anarkistisuus ovat aikojen saatossa silottuneet. Monet vanhat lukijat saattavatkin haikailla takaisin alku-Jassoa.

Muutos on kuitenkin välttämätön eikä automaattisesti pahasta. Jii Roikonen on kehittänyt kissaansa tyylikkäästi laajemmalle ja nuoremmalle yleisölle sopivaksi. Lastenlehdissä ilmestyneet sarjakuvat ovat luonnollisesti suunnattu lapsilukijoille. Huvittavat ne silti aikuisiakin.

Albumin sarjakuvat ovat lyhyitä sivun tai kahden mittaisia episodeja. Jasso ja häntä muun muassa käyvät kuussa, hankkivat lemmikkimuron ja viettävät joulua. Kokoelman sarjakuvat ovat hyvin tasalaatuisia eikä välissä ole huteja. Värimaailmassa on ajateltu nuoria lukijoita, se on selkeä ja harmoninen.

Putkeen ahmittuna albumista tulee hieman hengästyttävä olo, sillä Roikosen ruuduissa tapahtuu

Martti Sirola Rottalan kummitus Kustannus-Mäkelä Martti Sirola on suomalaisen lastensarjakuvan veteraaneja. Hänen tuotantonsa keskeinen osa kuten Apassit ja Hölmölä-sarja ilmestyivät jo 1970–80-luvuilla. Tuusulalaisen Sirolan edellinen albumi oli Hiiden heimo (2007), Vihdin 500-vuotista historiaa kuvannut Asterix-henkinen tarina, joka ei oikein pysynyt kasassa aiheen hajanaisuuden takia.

Rottalan kummitus on pitkästä aikaa paluu ruotuun: perinteistä, ihan kivaa sarjakuvaa, josta on helppo kuvitella lasten pitävän aikuisia enemmän. Se on Sirolan tuotannon parhaasta päästä.

Albumin päähenkilöt Kippo, Nappo ja Kuuppa ovat aiemmin esiintyneet nimeään kantavassa kuva- ja sarjakuvakirjan sekasikiössä, joka ilmestyi vuonna 1997. He ovat klassisia neuvokkaita tenavia, joita ei arvoitusten ratkaiseminen pelota. Kolmikko matkustaa linja-autolla myrskyn halki Rottalaan. Siellä odotsarjainfo 1/2013 39

Maura Manninen

Christophe Blain ja Abel Lanzac Ulkoministeriö – Diplomaattisia merkintöjä 2 Suom. Saara Pääkkönen WSOY Toinen osa Ulkoministeriö-sarjaa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen jäi. Karismaattisen ulkoministeri Alexandre Taillard de Vormsin avustajaksi päätynyt Arthur Vlaminck on imeytynyt entistä syvemmälle kabinettipelin koukeroihin. Työ ulkoministeriössä on jatkuvaa eloonjäämiskamppailua. Ministerin suosio on säilytettävä hinnalla millä hyvänsä, eikä pyrkyrikollegoille saa antaa tuumaakaan periksi. Toisaalta joskus olisi hyvä ehtiä hoitaa myös parisuhdetta.

Tyttöystävän tapaaminen vaikeutuu entisestään, kun ministeriötä, Yhdistyneitä kansakuntia ja koko maailmaa ravistelee Luusdemin kriisi. Kovasti Irakin sodan alkumaininkeja vuosina 2002–2003 muistuttava tilanne vaatii sekä ministerin että koko neuvonantajakaartin täyden työpanoksen.

Kansainvälinen yhteisö on saatava omalle puolelle. Onko Luusdemissä joukkotuhoaseita ja mitä Yhdysvallat aikoo tehdä? Hommassa alkaa olla vapausperunoiden käryä.

Yleensä poliittinen satiiri keskittyy suurelle yleisölle näkyvään maailmaan eli tehtyihin päätöksiin ja päätöksentekijöihin. Kehnoimmillaan se helposti latistuu Itse valtiaat -tyyppiseksi hassujen pärstäkertoimien esittelyksi.

Salanimellä Abel Lanzac esiintyvä käsikirjoittaja on kuitenkin syventynyt aiheeseen tarpeeksi omakohtaisesti rakentaakseen tilannekomiikkaa tavasta, jolla politiikkaa tehdään. Lukija saa kurkistaa suljettujen ovien taakse ja salaisiin kabinetteihin ja nähdä vallanpitäjät pahimmillaan ja parhaimmillaan. Tämä mahdollistaa myös harvinaisen herkullisten ja elävän tuntuisten henkilöhahmojen luomisen.

Ulkoministeriön tyylistä sarjakuvaa ei ole pahem© osamu tezuka

Osamu Tezuka Viidakon valtias 1 Suom. Jannika Riikonen Sangatsu Manga Sangatsu tuo vihdoin mangan isän, Osamu Tezukan (1928–89) tuotantoa Suomen markkinoille. Julkaiseminen alkaa luontevasti yhdestä taiteilijan tunnetuimmista nuoruuden teoksista, Viidakon valtiaasta (Jungle Tantei, 1950–53). Kovakantinen painos ja myös muutoin laadukas toteutus ovat hyvä päätös kustantajalta.

Leon isä, viidakkoa hallitseva valkoinen Panja-leijona kohtaa kuolemansa ihmisten käsissä, ja Leon

raskaana oleva emo lastataan laivaan eläintarhaan vietäväksi. Matkalla alus ja äiti uppoavat myrskyssä ja tekevät vastasyntyneestä Leosta orvon.

Kirkasotsaisen sankarin tavoin Leo ei jää surkuttelemaan kohtaloaan. Maihin päästyään se kasvaa ihmisystävänsä Kenichin kanssa ja on tyytyväinen elämään kaupungissa – kunnes koittaa eräänä päivänä mahdollisuus palata kotiviidakkoon Afrikan sydämeen. Siellä kovasti kasvanut Leo joutuu vaikean ratkaisun eteen – pysyäkö ihmisystävien ja sivistyksen parissa vai ryhtyäkö viidakon uudeksi johtajaksi?

Ensisilmäyksellä Viidakon valtias on lapsellinen tarina, jonka juoni on vanhempien kuolemaa ja eläinmaailman kuninkuutta myöten vahvasti verrattavissa vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen Disneyn Bambi-animaatioon. 1950-lukun naiiviuteen kuuluvat myös eläinhahmojen täysi inhimillistäminen – viidakkoon istutetaan ihmisyhteiskunnan sivistyksen keinotekoiset rakenteet ja kirjan lopussa eläimet opettelevat jopa puhumaan.

Mukana on kuitenkin vaikuttavaa ja ajatonta dramaa sekä yllättäviä ratkaisuja, kuten erään hahmon menneisyys keskitysleirin johtajana. Häntä käsitellään yllättävän viileästi ja tuomitsematta – ottaen 40 sarjainfo 1/2013

min suomennettu 2000-luvulla. Ranskassakin se edustaa tällä hetkellä lajityyppinsä parhaimmistoa, vaikka ranskalaisella poliittisella sarjakuvalla ja pilakuvilla on pitkät perinteet. Tilausta aikuiseen makuun olevalle eurosarjakuvalle olisi selvästi enemmänkin.

© charlie adlard

Ville Hänninen

huomioon, että Viidakon valtias alkoi ilmestyä vain viisi vuotta toisen maailmansodan ja natsioikeudenkäyntien jälkeen.

Tezukan piirrostyyli oli vielä tässä vaiheessa paljon velkaa länsimaiselle animaatiolle. Se näkyy erityisesti eläinhahmoissa.

Kerronta on ajalle tyypillisesti dialogi- ja tekstipainotteista, mikä tekee lukemisesta välillä raskasta.

Tarina tempaa mukaansa parhaiten Panjan kuolemaa käsittelevässä prologissa ja lopputaistelussa Leon ja pahan Bubu-leijonan välillä, joissa puhdas kuvakerronta saa välillä kuljettaa tarinaa itsenäisesti.

Reetta Laitinen

Robert Kirkman ja useat piirtäjät Walking Dead 1–2 Suom. Antti Koivumäki Egmont Kustannus Suomenkin televisiossa pyörivä Walking Dead -sarja pohjautuu Robert Kirkmanin luomaan sarjakuvaan.

Juonikuvio on yksinkertainen: vainajat ovat selittämättömästä syystä muuttuneet ihmislihaa halajaviksi eläviksi kuolleiksi, ja pieni joukko ihmisiä yrittää selviytyä zombiapokalypsin keskellä.

Televisiosarja on tullut tunnetuksi muun muassa harvinaisen vastenmielisestä henkilökaartistaan.

Enkä nyt tarkoita zombeja. Hahmot ovat joko ärsyttäviä tai vailla ominaisuuksia. Sarjakuvassa jälkimmäinen hahmotyyppi on yleisin. Varsinkaan naisilla ei ”naiseuden” lisäksi tunnu olevan luonteenpiirteitä.

Suhdekuviot sentään ovat kiinnostavammat kuin konservatiivisen Fox-kanavan tuottamassa sarjassa.

Esimerkiksi nuoren naisen ja vanhan miehen välinen seksisuhde olisi ilmeisesti ollut liian kova pala amerikkalaisille katsojille.

Ensimmäisen albumin ensimmäisen puoliskon piirrosjäljestä vastaa Tony Moore. Sinänsä ihan osaava taiteilija ei saa puhallettua tarinaan jännitystä eikä henkeä. Mooren jälkeen puikkoihin astuva Charlie Adlard tuokin mukaan aikuisempaa vivahdetta.

Tummasävyinen piirrostyyli sopii kauhusarjakuvaan paremmin, vaikka onkin melko geneerinen. Adlardin viaksi on tosin luettava monien mieshahmojen liiallinen yhdennäköisyys.

Ensimmäinen albumi on tuttu televisiosarjan katsojille eikä juuri tarjoile yllättäviä juonenkäänteitä.

Toisessa osassa juoni muuttuu kiinnostavammaksi,

© christophe blain

taa heidän vaarinsa, joka toimittaa hurjiin juoruihin ja keksittyihin tarinoihin erikoistunutta Makea elämä -lehteä.

Nuorille senttareille selviää pian, että Rottalassa uutistenhankinta edellyttää melkoisia urotekoja.

Naapurissa on kartano, jossa taitaa asua kummitus.

Sirola (s. 1947) on sukupolvessaan harvinaisuus: piirtäjä, joka ei ole halunnut tehdä sarjakuvastrippejä. Hänen tuotantonsa koostuu pitkistä sarjakuvaalbumeista.

Sirola rakentaa tarinansa klassisella ranskalais-belgialaisella albumidramaturgialla: sivun lopusta löytyy huipennus. Rottalan kummitus etenee irtokaskujen ja pikkuhauskan sanailun varassa, mutta tarinan jännitekin kestää miltei loppuun asti.

kun eloonjääneiden ryhmä saapuu hylättyyn vankilaan. Ihmissuhteet monimutkaistuvat ja hahmoilla alkaa esiintyä luonteenpiirteitä.

Nähtäväksi jää, pystyykö Kirkman kuljettamaan juonta eteenpäin vai jääkö tarina jumittamaan paikoilleen. Pelkkä eloonjäämiskamppailu ei riitä pitämään mielenkiintoa yllä kovin pitkään, jos minkäänlaista päämäärää ei ole näkyvissä.

Suomennosta olisi voinut editoida lyhytsanaisemmaksi ja suomenkielisemmäksi. Muutamat repliikit kalskahtavat liikaa sanatarkoilta käännöksiltä.

Ulrika Ylioja Merenneito tavaratelineellä Like Porvoolaisen kuvittajan Ulrika Yliojan Merenneito tavaratelineellä kokoaa yhteen Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä ilmestyneitä teeaiheisia sarjakuvia.

Niissä nähdään välähdyksiä nuorten ihmisten elämästä eri tilanteissa juotujen teekupposten kautta, eri maiden eksotiikasta mikrotettuun pussiteehen.

Yksittäisinä kuvat tuntuivat uppoavan lehden hälinään, kokoelmamuoto on niille eduksi. Tekstipätkiä ja kuvituskuvaa yhdistävä formaatti on haastava valinta, sillä sitä on totuttu näkemään aforistishenkisissä hyvän mielen oppaissa ja toisaalta menneiden vuosikymmenten sanomalehtien kevennyksenä. Näihin mielikuvat ajautuvat väistämättä, vaikka tekotapa lienee Yliojalle mieluinen ja luontevakin, olihan se käytössä jo esikoisomakustanteessa Rankkasade.

Teen voisi määritellä maustetuksi vedeksi, jossa toisille ei ikinä voi olla tarpeeksi ytyä, toiset taas löy-

tävät siitä loputtomasti sävyjä. Sama pätee kirjaan: jos on kiinnostunut teestä ja teenjuonnin ympärilleen luomasta meiningistä, kirja tarjonnee nautinnollisia ahaa-elämyksiä. Jos tee ei kiinnosta, tarinoista voi jäädä hailakka vaikutelma. Mukana on kyllä voimakkaitakin tunteita, mutta esitystapa pitää ne jotenkin haalean verhon takana.

Onneksi kuvitus ja kirjan toteutus ovat erittäin ammattimaisia. Sivellinviiva on kaunista, kuvat on rajattu mielenkiintoisesti ja väritetty harkiten.

Lopussa esitellään sarjakuvissa esiintyvät teelajikkeet. Liite on mukava lisä ja saa tavallisen pussiteenjuojan kiinnostumaan aiheesta enemmän.

Hannele Richert

Raimo Tyyskä ja Jussi Hukkanen Api – Viimeinen testamentti Arktinen Banaani Api – Viimeinen testamentti kuvaa mainosmies Arvin yhtä mielisairaalajaksoa. Tarina perustuu Raimo Tyyskän omiin kokemuksiin, jotka Jussi Hukkanen on piirtänyt sarjakuvaksi.

Tehtävä on ilmeisen haastava ja tekijät myöntävät jälkipuheessa, että se vaati kompromisseja. Apin huikeat näyt on saatu välittymään, mutta vaikutelma on hieman hajanainen, Hukkasen kiistattomasta taituruudesta huolimatta. Eniten levotonta vaikutelmaa aiheuttavat räikeät värit sekä fontin ja puhekuplien valinta.

© mauri kunnas

© ulrika ylioja

© jussi hukkanen

Reetta Laitinen

Viimeisen testamentin ansiot ovat siinä, että sen kautta pääsee kurkistamaan ylikierroksilla surraavan mielen näkyihin ymmärrettävällä ja toisinaan hauskallakin tavalla. Sairaalaan astuessaan Arvi kutistuu lapsen kokoiseksi Apiksi, joka seikkailee vielä lapsenomaisemman aisaparinsa Sepon kanssa. Sairaalan henkilökunta esitetään Apia ja Sepiä puolet suurempina, vastuullisina ja huolehtivina aikuisina.

Tyyskä ja Hukkanen kuvaavat ehkä ulkopuolelta uhreina ja raukkoina näyttäytyviä potilaita sympaattisesti. Tupakka- ja kahvihuoneen tylsältä vaikuttava kiertorata, sairaalaruuan syöminen ja jopa kiukaalle kuseminen saavat sankarillisia piirteitä, kun tapahtumat nähdään potilaiden kokemina. Api porskuttaa psykoosin läpi sekavana, mutta rinta rottingilla omaan logiikkaansa luottaen. Jatkuvasta kauniiden enkelien ja vahvojen demonien seurasta huomaa olevansa, jollei kateellinen, niin ainakin vaikuttunut.

Hannele Richert

Mauri Kunnas Piitles Otava Mauri Kunnas suunnitteli Piitlesin tekemistä kymmenisen vuotta. Aina välillä kuului huhuja “pian valmistuvasta” sarjakuvasta, mutta viimeistelyyn ei tuntunut olevan aikaa.

Ensimmäinen valmiista albumista mieleen nouseva asia on huoli, miten Kunnas onnistuu tasapainottelemaan räävittömän pelleilyn, faktojen ja fanituksen välillä. Vastaus: kohtalaisen hyvin.

Kunnas nimittää esipuheessaan sarjakuvaansa “kraahviseksi novelliksi”. Hän tarkoittaa tietenkin sarjakuvaromaania (graphic novel). Pienen romaanin verran luettavaa onkin.

Tekstiä on välillä paljon ja kuvissa tuttuun tapaan reilusti yksityiskohtia. Mutta kun juttuun alkaa paneutua, ei se tunnu liian raskaalta.

Kirja ei odotuksista huolimatta kerro Beatlesin koko tarinaa. Kunnas käy läpi muusikoiden koulusarjainfo 1/2013 41

Timo Ronkainen

Tuomas Tiainen Man with the Dog Dead Genesis Tuomas Tiaisen (s.1980) esikoisteos Man with the Dog tapahtuu vahvojen kontrastien maailmassa, jota musta hallitsee. Tyhjäsilmäiset, merihirviön näköiset oliot elävät tavallisen ihmisen elämää. Päähenkilön juro kömpelyys yhdistyy yhdysvaltalaiseen TV-kuvastoon, kuten suurkaupunkien kujiin ja massiiviseen huvipuistoon.

Tiaisen Dead Genesis -kustantamon ensimmäinen julkaisu nojaa kauhuelementteihin, mutta päällimmäinen tunnelma on melankolia. ”Mies” tuntuu vaeltavan puoliautiossa kaupungissa yksin, vaikka siellä elää muitakin.

Muilla on valta tarkkailla häntä, antaa potkut ja heittää ulos ovesta.

Melankolia jää hieman perustelemattomaksi. Miksi kaikki tämä synkkyys? Mistä sympaattisen oloista päähenkilöä rangaistaan vai onko hänet vain heitetty sattumalta kärsimyksen keskelle?

Teksti on englanninkielistä ja sitä on harvassa. Sanattomuus vaatii toimiakseen selkeää kerrontaa, ja teksti saa sitä suuremman painon, mitä vähemmän sitä on. Nyt eniten ääneen pääsee televisio, joka ei lopulta kerro mitään kovin tärkeää, vaikka niin voisi aluksi olettaa. Parhaat oivallukset vilahtavat yksittäisissä ruuduissa.

Jotkin kohtaukset herättävät aitoa kauhua ja yksityiskohdat painottavat miehen yksinäisyyttä onnistu42 sarjainfo 1/2013

neesti, kuten pinotut vessapaperirullat ja alennustilaa todistavat TV-liikkeen kameraruudut.

Kokonaisuudesta ei hahmotu suuria oivalluksia eikä kuvien varassa liikkuva kerronta aina pidä mukanaan: ”johtolangat” eivät johdakaan mihinkään.

Tunnelma kuitenkin säilyy alusta loppuun ja piirros on hallittua, joten kirja on lupaava esikoinen.

Lauri ja Jaakko Ahonen Pikku Närhi Egmont Ensireaktio on hämmästynyt ihastus.

Pikku Närhi yllättää aivan kuten M. A. Jeskasen Perkele toissa vuonna ja tekee aluksi lähes yhtä suuren vaikutuksen. Lauri Ahosen pastelliliiduin toteuttama kuvitus on upottavaa. Lämpimän synkeä tunnelma suorastaan valuu kirjan sivuilta. Kovakantinen kirja on komea ensijulkaisu ja eittämättä vuoden näyttävimpiä kotimaisia sarjakuvia.

Verkkainen tarina alkaa jo sisäkannelta. Pikku närhi asuu sairaan äitinsä kanssa suuressa talossa, jonka seiniltä katsovat esi-isien pölyiset muotokuvat. Aika tuntuu pysähtyneen. Ainut elonmerkki on siivouksen yhteydessä löytynyt hämähäkki, joka osoittautuu ensivaikutelmasta huolimatta varsin sympaattiseksi olennoksi. Äiti kertoo, että ulkona on ”toisenlaisia närhiä kuin me. Pahoja närhiä. – – – Ne vaanivat ja vain odottavat päästäkseen nokkimaan silmät pois pikku närhien ja näiden äitien päistä.”

Siksi ikkunat on laudattu umpeen. Äiti pitää pelokasta pikku närheä otteessaan pimeässä talossa.

Kirjan suurin vahvuus on vaikuttava tunnelma. Taidokkaat perspektiivit ja pitkät ahtaat käytävät tekevät olosta klaustrofobisen. Tilan rajallisuuden voi tuntea. Suurin osa albumista on sanatonta toimintaa pölyjen pyyhkimisestä vaippojen vaihtoon. Satunnaiset vuoropuhelut äidin kanssa tuovat vaihtelua hiljaisuuteen mutta vain lisäävät ahdistavuutta.

Tummat, suorastaan pimeät sävyt korostavat ahdistusta. Takaumia kuvataan räikein kontrastein. Harkittu kuvakerronta muistuttaa vahvasti (animaatio-)elokuvasta.

Pikku Närhi ei kuitenkaan nouse kokonaisuutena kauniin kuvituksen lupaamalle tasolle. Käsikirjoitus on turhan yksioikoinen, ja loppuratkaisun arvaa ennalta. Alkuosa toimiikin painostavan tunnelmansa vuoksi toiminnallista jälkipuoliskoa paremmin.

Tuomas Tiainen

© tuomas tiainen

Hannele Richert

© lauri ahonen

vuosia, haparoivia bändialoitelmia, sekoilua Hampurissa ja ensimmäisen levytyksen tekoa. Eli oikeastaan lopettaa ennen tositohinoita.

Asialla on hyvä puolensa. Kirja ei vain kertaa läpijuoksunomaisesti bändiin liittyviä tarinoita. Se rasitti Arthur Ransomin piirtämää ja Angus P. Allanin kirjoittamaa sarjakuva-albumia Beatles – Sarjakuva legendasta (1996).

Päällisin puolin tyyli on taattua Kunnasta. Piirros on pikkutarkkaa ja huolellista mutta silti rujoa. Muotopuolien hahmojen silmät pullottavat päästä, Tyrvään murre vilahtaa kuplissa ja kaikki laulujen sanat on kirjoitettu Remu-englannilla.

Silti vaikutelma on siistimpi kuin muinaisessa Nyrok Cityssä. Se johtuu osittain tarinassa käytetystä käsialafontista. Vaikka tekstissä on kylliksi vaihtelua ja värinää, se ei kiemurtele ja ryömi pitkin piirroksia kuten ennen vanhaan. Pienistä yksityiskohdista voi päätellä myös värityksen syntyneen tietokoneella, vaikka vesivärejä emuloidaankin aika hyvin.

Sarjainfo

kotiisi

!!!!!!!!

Sarjainfon saat

kätevimmin

k o tiisi liittymällä S ar j akuvaseura n

jäseneksi

nettisivujemme

kautta

w w w. sar jakuvaseura . f i

tai maksamalla j ä se n maksu n

tilille 80001 5-3 51649.

Kirjoita viestike n ttä ä n n imesi , osoitteesi ja sy n tym ävu otesi .

20 €

alle 18 vuotias

18 vuotta tai enemmän 25 €

Hoi , sarjakuvantekijä tai pienkustantaja!

Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään.

Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa.

Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

sarjainfo 1/2013 43

pienet lehdet

Pienlehti on kaunista teksti matti karjalainen

T

© pirjo ja harri boman

ervetuloa taas Pienet lehdet -palstan pariin! Erilaisia omakustanteita ja muita pienjulkaisuja on tipahdellut kiitettävään tahtiin alas allekirjoittaneen postiluukusta, mutta lisää arvostelukappaleita kaivataan koko ajan. Jos siis haluat julkaisusi arvosteltavaksi Sarjainfoon, niin lähetäpä postia osoitteeseen: Matti Karjalainen Lukonmäenkatu 1 C 22 33710 Tampere Sarjakuvan lisäksi kuoreen voi liittää mukaan myös tietoja itsestään ja tuotannostaan. Ja mainitaan vielä, että kaikenlaista palautetta otetaan ilolla vastaan, olipa kyse sitten risuista tai ruusuista.

Matti Saine Ketkuta & jyrää mattsaine@gmail.com Pitkän linjan pienlehteilijät saattavat muistaa Matti Saineen jo 1980-luvun alkupuoliskolta, jolloin hän oli mukana tekemässä muun muassa Lenkkikenkä- ja Nakit muusilla -nimisiä julkaisuja. Vuosien mittaiseksi venähtäneen tauon jälkeen Saine on palannut jälleen piirustuspöydän ääressä ja lopputulos on nyt luettavissa: Ketkuta ja jyrää, baby!

Sarjakuva koostuu lyhyistä tarinoista, joissa esiintyvät muun muassa sellaiset nimet kuin Sleepy Sleepers, Johnny Cash ja lehden kansikuvapojaksi ansaitusti valittu Motörheadin Lemmy. Ja kohdataanpa eräässä tarinassa helikopterilla lentävä Mikko Alatalokin! Lisäksi lehdessä luodaan katsaus mimmirockin tärkeimpiin nimiin ja hämmästellään Kalle-Kustaa Korkin sanavalintoja.

Lopputulos on mitä mainioin paketti musiikkiaiheista sarjakuvaa, jota uskaltaa suositella ainakin Kyky Ahosen ja Pauli Kallion Maalaispunkin päiväkir-

jan ystäville. Ja, hitto soikoon, oikeastaan ihan kaikille muillekin!

Pirjo ja Harri Boman: Arkipäistä – Albumi 3 www.facebook.com/arkipaista Harri ja Pirjo Bomanin yksissä tuumin ideoima ja piirtämä Arkipäistä on ilmestynyt Viitasaaren seutu -lehdessä huhtikuusta 2011 lähtien. Se lieneekin tämäntapaiselle julkaisulle paras mahdollinen foorumi, sillä paikallisuus on eräs sarjakuvan keskeisistä teemoista ja innoittajista. Kyllä joukkoon mahtuu silti yleismaailmallisempiakin huumoripaloja, ja kunnallispolitiikan lisäksi

vieraillaan myös valtakunnallisella tasolla, onhan eräs keskeisimmistä hahmoista muuan Perus-Terämies.

Bomanien kolmiruutuiset stripit ovat piirrosjäljeltään tasalaatuisia ja julkisuuden henkilöistä laaditut karikatyyrit pystyy tunnistamaan vaikeuksitta, mutta vitsien kärki ei ole aina sieltä kaikkein terävimmästä päästä.

Muutaman kerran sarjakuva onnistui kuitenkin aidosti naurattamaan, ja epäilemättä paikallislehden lukija saa oivalluksista vielä enemmän irti kuin allekirjoittanut. Oikolukuun voisi kiinnittää aavistuksen verran enemmän huomiota, sillä mukaan oli mahtunut

© matti saine

44 sarjainfo 1/2013

jonkin verran kirjoitusvirheitä.

Sarjakuvavihkonen sisältää myös muutamia runoja, joita ei ole sen kummemmin kuvitettu.

Lahden sarjakuvaseura Gronk pelkonen.p@gmail.com ”Ei Gronk ole kuollut, se vain haisee hieman oudolle”, julistaa Lahden sarjakuvaseuran kahdeksannen virallisen julkaisun Gronkin kansi. Lehti on itse asiassa ilmestynyt jo viitisen vuotta sitten, mutta ilmeisesti jatkoa saadaan odottaa lähitulevaisuudessa; ainakin lehden saatekirjeessä todetaan, että hiljaiseloa viettäneen seuran aktiivit puuhailevat parasta aikaa useamman projektin parissa.

Lehden parasta antia edustaa Mert Sasioglun nimetön tarina, jossa kaikki elementit ovat kohdallaan: komea kuvitus tukee mainiosti ihmisyyden ja sodan teemojen kypsää pohdiskelua.

Nostan hattua myös Petri Pelkosen veikeälle ritaritarinalle ”Olipa kerran”, jolle täytyy antaa tunnustusta erityisesti nokkelasta ideasta ja sympaattisesti piirretyistä hahmoista. Roope Reimin ”Oodi Kaille” sisältää myös potentiaalia.

Gronk sisältää myös pari turhanpäiväistä tarinaa, jotka jäävät yläkoulun välituntitöhertelyiden tasolle. Joulupukki juo viinaa ja oksentaa? Valitan: ei naurata, ei sitten yhtään. Vaikka sar-

© anssi ylirönni

jakuvaseurassa ei olisi paljon aktiivisia tekijöitä, niin siitä huolimatta toimitukselliseen tasoon kannattaa panostaa ja raakata kypsymättömät helmet ulos. Ei se määrä ratkaise, vaan laatu!

Chris Lee Thone & T. van Dyke Rakettibensaa älyköille Loppuvuodesta ehti ilmestyä Chris Lee Thonen ja T. van Dyken yhteistyön toinen hedelmä eli Kuvalehti Kullervon numero 1/2012. Lehden ulkoasu on pienlehdeksi erittäin tyylikäs ja alku on erittäin lupaava. ”Hiroshiman kukat” on erittäin vaikuttava sivun mittainen tunnelmapala, jossa atomipommituksen kauhuista kertoo ”poika, jonka varjo paloi seinään”.

Valitettavasti tahti hyytyy onnistuneen avauksen jälkeen. Thonen kuvitus on visuaalisesti näyttävää, mutta ainakin minä kaipasin tarinoihin enemmän sisältöä, jottei homma jäisi pelkäksi psykedeeliseksi tajunnanvirraksi. Van Dyken sarjakuvista on huomattavasti vaikeampi löytää hyvää sanottavaa.

Jos ideana on yrittää shokeerata lukijaa, niin kannattaisi yrittää tehdä se jotenkin oivaltavasti ja omaperäisesti, niitä kaikkein kuluneimpia polkuja vältellen. Huono maku on äärimmäisen

vaikea taiteenlaji.

Lehden nettisivut eivät näytä olevan enää toiminnassa, mutta undergroundista kiinnostuneiden kannattaa suunnata katseensa Facebookiin, jossa toiminta näyttää jatkuvan ainakin jollakin tasolla. Etsi sieltä “Kuvalehti Kullervo”.

Anssi Ylirönni Matias anssiy.zxq.net Anssi Ylirönnillä ei omien sanojensa mukaan ole lainkaan sarjakuva- tai taidealan koulutusta, mutta hän on harrastanut piirtämistä jossain määrin aina. Matias on hänen esikoisjulkaisunsa, joskin vuosien varrella sarjakuva on ehtinyt ilmestyä Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljaassa.

Matias koostuu kolmiruutuisista stripeistä, joissa seikkailee tupakkaan ja alkoholiin mieltynyt sänkileukainen elämäntaiteilija. Ei kuulosta kovin omaperäiseltä, mutta onneksi mukaan on ripoteltu virkistävissä määrin erilaisia absurdeja käänteitä ja metasarjakuvallisia elementtejä vähän Viivin & Wagnerin mieleen tuovalla tavalla.

Nimihenkilöllä on muun muassa lemmikkinä Reijo-meduusa.

© roope reimi

© chris lee thone

Sarjakuvastripit jaksavat viihdyttää sen verran hyvällä prosentilla että pienen hiomisen ja karsimisen jälkeen mahdollisuuksia voisi olla isommillekin foorumeille.

Emmi Nääppä Hanna kaikkitietaja.sarjakuvablogit.com Lukuvuonna 2010–2011 Oriveden opiston sarjakuvalinjalle opiskellut Emmi Nääppä on minulle aivan uusi tuttavuus, vaikka hän on ehtinytkin julkaista

jo muutaman pienlehden. 24 tuntia sarjakuvaa -tapahtuman tuloksena syntynyt Hanna on kertomus pojan ja tytön ystävyydestä, joka alkaa perin erikoisella tavalla ja syvenee aina rakkaudeksi asti. Menettämistä käsitellään myös ja magiaakin on mukana.

Lopputulos tuo mieleen Petteri Tikkasen sarjakuvat, osin piirrosjälkensä mutta ennen kaikkea kauniin ja vähän surumielisen tunnelmansa ansiosta.

Lupaavaa jälkeä kaikin puolin!

© emmi nääppä

sarjainfo 1/2013 45

Kriitikon valinta

Teksti pauli kallio

kotiMAISET ALBUMIT 1. PENTTI OTSAMO: EEDENISTÄ POHJOISEEN (22) ”Epätasaisen kokoelman huippuhetket ovat suomalaista sarjakuvanovellistiikkaa parhaimmillaan. Otsamo on aina hallinnut ajan tiivistämisen, latautuneiden tunnelmien loihtimisen.” (Ville Hänninen) ”Kaksi novelleista on päässyt jopa Amerikan mantereen kovatasoisimpaan Drawn & Quarterly -antologiaan.

Sen luulisi riittävän laadun takeeksi kenelle hyvänsä.” (Jokke Saharinen) 2. JP AHONEN: PUSKARADIO (21) ”Sen lisäksi, että Ahonen hallitsee välineensä täydellisesti, hän on tarkkanäköinen ja ennen kaikkea hauska kirjoittaja.” (Tuomas Tiainen)

3. PENTTI OTSAMO: KAHVITAUKO (20) ”Otsamo kuvaa teoksesta toiseen, mitä eheän pinnan alla poreilee. Tasainen ulkokuori kätkee tunteiden meren.

Piirrostyyli on kaunis ja levollinen.

Ristiriita tarinan sisällön kanssa on ilmeinen, ja tarkoituksellinen.” (Ville Hänninen)

albumeiksi, mutta kolme äänestäjää niin teki. Kaksi heistä nosti Läskärin peräti ykköspallille.” (Pauli Kallio)

ikinä – tai oikeammin sen alkuvaiheista, sillä nyt ei päästä kuin vuoteen 1962 saakka.” (Matti Karjalainen)

6. MARIA BJÖRKLUND: PLANEETTA Z (12) ”Hurmaava psykedelinen väri-iloittelu, jonka näennäisen yksinkertaisuuden taakse kätkeytyy kummallista viisautta.” (Juha Mäkinen)

9. HANNA KOLJONEN: SOKERIHULLU (11) ”Vetävästi kerrottu omaelämäkerrallinen tarina addiktiosta. Koljonen on löytänyt oman tyylinsä ja hallitsee sen täysin.” (Reetta Laitinen)

5. MATTI HAGELBERG: LÄSKIMOOSES (13) ”En hahmota Hagelbergin lehtisiä

7. JAAKKO & LAURI AHONEN: PIKKU NÄRHI (12) ”Hämmästyttävän tanakka esikoisteos. Kaikki tuntuu olevan kohdallaan.

Kuvien ilmaisuvoimaan on uskallettu luottaa, eikä kaikkea selitetä puhki.”

(Jokke Saharinen) 8. MAURI KUNNAS: PIITLES (11) ”Yhdistelee Nyrok City -henkistä sarjakuvakerrontaa tiukkoihin faktoihin, jotka muodostavat erinomaisen sarjakuvan Suurimmasta kertomuksesta

10. VILLE PIRINEN: YHESTI YHES VIIDENNES PAIKAS (9) 11. HENRI GYLANDER: UNIA JA TOIVEITA (7) 12. KAISA & CHRISTOFFER LEKA: EXPEDITION NO. 3 (6) 13. KATI NÄRHI: MUSTASUON MYSTEERI (5) 14. ROOPE ERONEN: OFFICES & HUMANS (5) 15. HEIKKI PAAKKANEN: TEE SE KOTONA, KIITOS (5)

3. GUY DELISLE: MERKINTÖJÄ JERUSALEMISTA (19) ”Lastenvaunujen kanssa maailmaa tarkkaileva taiteilija kuvaa tällä kertaa, miten Israelin ja Palestiinan vuosikymmeniä jatkunut sapelinkalistelu ilmenee jokapäiväisessä elämässä.” (Ville Hänninen)

5. CHRISTOPHE BLAIN & ABEL LANZAC: ULKOMINISTERIÖ 1 – DIPLOMAATTISIA MERKINTÖJÄ (18) ”Blain on tavoittanut hienosti mikroilmeet, jotka paljastavat puhujien heikkoudet ja epävarmuudet, vaikka he kuinka pitäisivät päätään pystyssä.”

(Ville Hänninen)

hurma sai Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin viisarit värähtelemään.” (Juha Mäkinen)

4. CRAIG THOMPSON: HABIBI (18) ”Häikäisevä piirrosjälki, hengästyttävän runsas kerrontatyyli ja silkka kunnianhimoisuus nostavat Craig Thompsonin järkäleen ykkössijalle.” (Reetta Laitinen)

6. CHESTER BROWN: EN KOSKAAN PITÄNYT SINUSTA (13) ”Chester Brownia soisi julkaistavan suomeksi useamminkin kuin 20 vuoden välein.” (Juha Mäkinen)

4. VILLE PIRINEN: YHESTI YHES KUUDENNES PAIKAS (16) ”Kun päätin äänestää tätä ykköseksi, ajattelin itse asiassa koko pakettia. Pirisen jutuista on muodostumassa upea kokonaisuus. Tarinat ovat inhimillisiä, elämänmakuisia ja raastaviakin – ja Pirisen kertojanääni sarkastinen mutta tavattoman lämmin.” (Ville Hänninen)

ulkoMAISET ALBUMIT 1. KAMAGURKA & HERR SEELE: COWBOY HENK JA LAHJAHEVOSET (22) ”Ihanan pimeä ja viisas tarina. Jos Daniil Harms ja J. Tilsa saisivat lapsen, joka innostuisi taidehistoriasta, tältä se näyttäisi.” (Ville Hänninen) 2. EDWARD GOREY: SEKOPÄISET SERKUKSET JA MUITA TARINOITA (20) ”Tässäpä varsinainen Ilmestyskirja goottinuorille. Tervetullut päänavaus, joka paikkaa käännöskirjallisuudessa pitkään ammottanutta Edward Goreyn kokoista aukkoa. Käännöstyö ja tekstaus ansaitsevat myös kiitokset.” (Jokke Saharinen)

46 sarjainfo 1/2013

7. FRANCOIS SCHUITEN: KAUNOKAINEN (9) ”Liekö tällaista tekniikan ylistyslaulua nähty sen jälkeen, kun automobiilin

8. DANIEL CLOWES: GYNEKOLOGIAA (7) ”Kuten tekijän tarinoissa yleensäkin, peilataan tälläkin kertaa amerikkalaisen yhteiskunnan mikrokosmosta pienen ihmisen näkökulmasta.” (Jokke Saharinen) 9. MANU LARCENET: BLAST 2 – PYHÄN DIILERIN ILMESTYS (6) 10. ARNE BELLSTORF: BABY’S IN BLACK (5) 11. BERNIE WRIGHTSON: SHOKKI – TEKIJÄNÄ BERNIE WRIGHTSON (5)

S

arjainfon toiseen kriitikkokyselyyn otti osaa 14 arvostelijaa tai muuta sarjakuvan tuntijaa. Useimmat vastanneista listasivat viisi parasta kotimaista albumia ja käännösjulkaisua. Ykköselle kertyi näin viisi pistettä ja viidennelle yksi. Tasapisteiden sattuessa voitti se, joka löytyi useammalta listalta.

Kansallisessa sarjassa ääniä keräsi 27 albumia. Käännösrintamalla määräksi tuli 24.

Pentti Otsamon menestys alleviivaa taas sitä, kuinka paljon kriitikkojen maku poikkeaa ostavan, tai paremminkin ostamatta jättävän, yleisön mieltymyksistä. Merkille pantakoon, että äänestyksen ykköseksi yllättäen noussut Eedenistä pohjoiseen ei päässyt Sarjakuva-Finlandian loppusuoralle. Äänestyksen tasaisuus käy ilmi paitsi pistemääristä, myös

siitä, että ykköspaikkoja saalisti peräti yksitoista eri albumia.

Kisa meni tiukaksi vierasperäistenkin sarjakuvien puolella. Ykköspokaalin pokkasi lopulta Kamagurkan ja Herr Seelen Cowboy Henk ja lahjahevoset, jolle kertyi asiantuntijoiden kupongeissa kaksi ykkös- ja kolme kakkossijaa. Sijoille kahdesta viiteen sijoittuneet vaanivat muutaman pisteen päässä. Yksikin kuponki olisi voinut muuttaa kaiken. Äänestykseen osallistuivat Kalle Hakkola, Kari Heikonen, Ville Hänninen, Jouni Hokkanen, Heikki Jokinen, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Reetta Laitinen, Ville Manninen, Juha Mäkinen, Jokke Saharinen, Tuomas Tiainen, Reijo Valta ja Miia Vistilä.

Sarjainfo kiittää!

JÄSENEDUT KORTILLA! Suomen sarjakuvaseuralla on nyt jäsenkortti! 25€ (alle 18v. 20€) vuosimaksulla saat Sarjainfon lisäksi seuraavat edut. Tarkempia tietoja alennuksista: sarjakuvaseura. fi/jasenedut. Mistä kaupasta tai palvelusta toivoisit jäsenetua?

Lähetä vinkkisi info@sarjakuvaseura.fi.

kriitikoiden listoja REETTA LAITINEN Kotimaiset albumit 1. Koljonen: Sokerihullu 2. Gylander: Unia ja toiveita 3. Hagelberg: Läskimooses 4. Ahonen: Puskaradio 5. Närhi: Mustasuon mysteeri Ulkomaiset albumit 1. Thompson: Habibi 2. Kamagurka & Seele: Cowboy Henk ja lahjahevoset 3. Brown: En koskaan pitänyt sinusta 4. Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 5. Ernstsen: Erakko HEIKKI JOKINEN Kotimaiset albumit 1. Otsamo: Eedenistä pohjoiseen 2. Ahonen: Puskaradio 3. Lietzén: Kaksi pientä novellia 4. Kunnas: Piitles 5. Björklund: Planeetta Z Ulkomaiset albumit 1. Schuiten: Kaunokainen 2. Blain & Lanzac: Ulkoministeriö 1 – Diplomaattisia merkintöjä 3. Otie & Li Kunwu: Puolueen aika 4. Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 5. Sokal: Erään komisarion tarina TUOMAS TIAINEN Kotimaiset albumit 1. Ahonen: Puskaradio 2. Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas 3. Otsamo: Kahvitauko 4. Eronen: Offices & Humans 5. Otsamo: Eedenistä pohjoiseen Ulkomaiset albumit 1. Gorey: Sekopäiset serkukset ja muita kertomuksia 2. Blain & Lanzac: Ulkoministeriö 1 – Diplomaattisia merkintöjä 3. Shunga: Vacuum Horror – Kosminen puhdistus 4. Brown: En koskaan pitänyt sinusta 5. Rupert & Mulot: Herrasmiessafari

VILLE HÄNNINEN Kotimaiset albumit 1. Ville Pirinen: Yhesti yhes viidennes paikas & Yhesti yhes kuudennes paikas 2. Otsamo: Eedenistä pohjoiseen 3. Otsamo: Kahvitauko 4. Björklund: Planeetta Z 5. Kutila: Mustapukuinen mies Ulkomaiset albumit 1. Blain: Ulkomisteriö 2. Kamagurka & Seele: Cowboy Henk ja lahjahevoset 3. Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 4. Thompson: Habibi 5. Brown: En koskaan pitänyt sinusta JOKKE SAHARINEN Kotimaiset albumit 1. Otsamo: Kahvitauko 2. Otsamo: Eedenistä pohjoiseen 3. Ahonen & Ahonen: Pikku närhi 4. Björklund: Planeetta Z 5. Kunnas: Piitles Ulkomaiset albumit 1. Gorey: Sekopäiset serkukset ja muita kertomuksia 2. Clowes: Gynekologiaa 3. Brown: En koskaan pitänyt sinusta 4. Larcenet: Blast 2 – Pyhän diilerin ilmestys 5. Moebius & Jodorowsky: Kissan silmät MATTI KARJALAINEN Kotimaiset albumit 1. Kunnas: Piitles 2. Pirinen: Yhesti yhes viidennes paikas 3. Ahonen: Puskaradio 4. Hypén: Nanna 3 – Ketunleipää tienaamassa 5. Närhi: Mustasuon mysteeri Ulkomaiset albumit 1. Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 2. Kirkman: The Walking Dead – Ensimmäinen kirja 3. Nury: Olipa kerran Ranskassa – Korppien synkkä lento 4. Bellstorf: Baby’s in Black 5. Brown: Darth Vader ja poika

EDUT YMPÄRI SUOMEN: • Kirjakauppaketju Rosebud -10% kirjakaupoissaan sekä verkkokaupassa.

• Fantasiapelit -ketjun liikkeissä (liikkeeet Helsingissä, Jyväskylässä, Joensuussa, Kotkassa, Kuopiossa, Lappeenrannassa, Oulussa, Tampereella ja Turussa ) -10 % sarjakuvista jäsenkorttia näyttämällä myymälöissä. Alennusta ei voi yhdistää mahdollisiin muihin alennuksiin.

EDUT HELSINGISSÄ: • Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

• Sarjakuvakeskuksen (Hämeentie 150, Helsinki) -10% maksullisista kursseista ja kirjoista sekä kahvi ja tee alennushintaan.

• Otavan kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) -30 % normaalihinnoista myymälässä. Alennus ei koske ostoksia verkkokaupasta.

• Taidetarvikeliike Farbe Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 C 2.krs, Helsinki) - 20% normaalihinnoista.

• Keräilyliike Kulku-Katin Poika (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) -10% tuotteista.

• Pieni Leffakauppa (Vaasankatu 27, Helsinki) - 10% tuotteista myymälässä.

• Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) - 10 % ostoksista liikkeessä. Alennus ei koske tarjouksia tai nettohinnoiteltuja tuotteita eikä ostoksia verkkokaupasta.

• Manga Cafe (Kaisaniemenkatu 1, Helsinki) kahvilaostoksista - 10%.

• Klassista hierontaa tarjoava Hoitola Hertta (Kalevankatu 55, Helsinki) - 10%.

EDUT TURUSSA: • Turun sarjakuvakauppa (Linnankatu 7, Turku) - 10% tuotteista myymälässä.

Alennus ei koske ostoksia verkkokaupasta.

sarjainfo 1/2013 47

➜ vier

as k

ynä

Voiko sarjakuvantekoa opetella koulussa?

Kun olin mukana perustamassa Malmön sarjakuvakoulua vuosina 1999-2000, monet sarjakuvantekijät puhuivat vähättelevästi mahdollisuudesta oppia sarjakuvantekijäksi kouluympäristössä. Vähäisimpinä tässä joukossa eivät olleet paikkansa jo vakiinnuttaneet tekijät, jotka kai tunsivat itsensä vähän uhatuiksi. Monien mielestä sarjakuvataiteilijaksi ei voinut kouluttautua, vaan sellaiseksi tultiin vuosien kovan työn kautta. Toisen näkemyksen mukaan alalle synnyttiin, eikä sitä täten voinut opettaa. Eri näkökulmat, mutta sama johtopäätös: sarjakuvakoulu ei tulisi toimimaan.

Tämä mielipide oli sikäli ongelmallinen, että vuosi toisensa jälkeen koulumme tuotti sarjakuvantekijöitä, jotka tekivät läpimurron ja uudistivat sarjakuva-alaa. Pikkuhiljaa näitä tekijöitä alkoi olla niin paljon, ettei heitä enää voinut jättää huomiotta, ja nykyään Ruotsissa monet näkevät 00-luvun sarjakuvakoulujen vuosikymmenenä. Eikä ihme. Malmön sarjakuvakoulussa olemme kouluttaneet tekijöitä, jotka kuuluvat tänä päivänä Ruotsin suosituimpiin, kuten Kim W. Andersson (Love Hurts), Rikke Bakman (Glimtar), Malin Biller (Om någon vrålar i skogen), Adam Blomgren (Bamse), Åsa Ekström (Sayonara September), Sara Granér (All I want for christmas is planekonomi), Sara Hansson (Vi håller på med en viktig grej), Coco Moodysson (Aldrig godnatt),

Lina Neidestam (Maran) ja Liv Strömqvist (Ja till Liv).

Osa meidän aiemmista kurssilaisistamme on tehnyt läpimurron myös ulkomailla, kuten Niklas Asker (Second thoughts, julkaistu Yhdysvalloissa), Natalia Batista (Ein Lied Für Elise, Saksa), Loka Kanarp (La Maison de la faim, Ranska), Kolbeinn Karlsson (The Troll King, Yhdysvallat, suom. Peikkokuningas) ynnä muita.

Toinen selkeä vaikutus, joka sarjakuvakoululla on ollut ruotsalaiseen sarjakuvailmapiiriin, on sen luoma kasvualusta sarjakuvantekijöiden perustamille ryhmille. Tärkeimpiä sarjakuvakoululla perustettuja ryhmiä ovat mm. valtakunnallinen naissarjakuvantekijöiden verkosto Dotterbolaget, C’est Bon Kultur -kulttuuriyhdistys, joka julkaisee muun muassa kansainvälistä aikakauslehteä C’est Bon Anthologya, sekä Kolik förlag, joka on kasvanut yhdeksi Ruotsin suurimmista sarjakuvakustantamoista. Koululla on lisäksi perustettu sarjakuvastudioita ja -ryhmiä kuten Nosebleed Studios, Yokaj Studios ja Think Ink. Kaikki nämä rikastavat tänä päivänä ruotsalaista sarjakuvakulttuuria.

Sarjakuvakoulun toimivuuden myös pohjoismaalaisessa mittakaavassa voi nähdä siitä, että vuoden 35 kurssiosallistujasta peräti seitsemän on Tanskasta ja kaksi Suomesta (Mari Ahokoivu, Löydä minut tästä kaupungista ja

LIMINGAN TAIDEKOULU 48 sarjainfo 1/2013

© milla paloniemi

Henri Gylander, Unia ja toiveita).

Menestys riippuu monista asioista, kuten siitä, että meillä on aina ollut opettajina ammattitaitoisia, aktiivisia sarjakuvantekijöitä, kustantajia, toimittajia ja muita – sen sijasta, että opettamassa olisi henkilöitä, jotka ovat joutuneet siihen työhön, koska eivät ole pystyneet elättämään itseään taiteellaan. Me olemme myös aina nähneet sarjakuvan taidemuotona ja opetuksen taidekoulutuksena, ei ammattikoulutuksena, jonka tarkoituksena on ohjata kaikki samantyyliseen tai tietynlaiseen kerrontatapaan.

Tärkeintä kuitenkin on varmaan se, että olemme aina yrittäneet luoda koululle yhteisöllistä tunnelmaa, jossa voi oppia toisilta, tehdä yhteistyötä, jakaa tietoja ja osaamista sekä kehittää yhdessä sarjakuva-alaa.

Joten, voiko sarjakuvantekoa opetella koulussa? Tietysti voi!

Fredrik Strömberg on mm. kurssivastaava Malmön sarjakuvakoululla, Seriefrämjandetin puheenjohtaja ja Bild & Bubbla -aikakauslehden toimittaja. Hän on julkaissut monia kirjoja kuten Black Images in the Comics, Comic Art Propaganda ja Jewish Images in the Comics.

Suomennos Frida lindholm

Lukuvuosi 12.8.2013-28.5.2014 KUVATAIDE-, VAPAA-, SARJAKUVA-, JA VALOKUVALINJA AVOIN YLIOPISTO 2013-2014 KESÄKURSSIT 2013 puh. 08-514 5700 tai www.limingantaidekoulu.fi

Kansainvälinen hedelmäsalaattiooppera viihdyttää vakavissaan Nukkeanimaatio käsittelee pakolaisuutta taatulla Kati Kovács -tyylillä. teksti ja kuva vesa kataisto

E

rityisesti eurooppalaiset pitkät animaatioelokuvat ovat viime vuosina ryhtyneet kertomaan vakavia satuja perinteisten kuvaelmien sijaan. Tummanpuoleinen sanoma on myös 72-minuuttisessa nukkeoopperassa Lisa Limone ja Maroc Orange tormakas armulugu (Lisa Limonen ja Maroc Orangen hurja rakkaustarina).

Virolaisen Nukufilmin tuottaman, kolmiulotteisena toteutetun elokuvan on ohjannut Mait Laas ja sen ovat käsikirjoittaneet Peep Pedmanson ja sarjakuvataiteilija Kati Kovács, joka on myös suunnitellut nuket sekä lavastuksen.

Kaksitoista sarjakuva-albumia työstäneelle Kovácsille tämä on ensimmäinen animaatioteos. Häntä inspiroi ja suututtikin nykyisen asuinmaansa Italian suhtautuminen pakolaisuuteen. Lisan ja Marocin tarina alkoi muotoutua samasta siemenestä kuin Ville Tietäväisen sarjakuvateos Näkymättömät kädet. Taustalla ovat Pohjois-Afrikasta Eurooppaan pyrkivät, ihmisarvostaan luopuneet ihmiset, jotka ajautuvat äärimmäisestä kurjuudesta helvettiin, orjiksi vihannesfarmeille.

Nukkeoopperassa tarinan esitystapa on kuitenkin aivan toinen kuin Näkymättömissä käsissä. Kiikkerällä Hope-veneellä matkaa joukko eri-ikäisiä, appelsiinipäisiä kerjäläisiä, joita meri ei armahda. Ne, jotka selviävät rantaan, kuskataan julmien, sitruunapäisten vartijoiden toimesta tomaattikeskitysleirille, jossa heidän on henkensä kaupalla noukittava tomaatteja kyltymättömän ketsuppitehtaan tarpeisiin.

Tehtaan omistaa herra Limone, jonka tytär Lisa viettää huolettomia päiviä keräillen soivia kotilonkuoria merenrannalta… kunnes eräänä päivänä törmää kovan kohtalon kokeneisiin appelsiinipakolaisiin.

Virolaisella ja suomalaisella taloudellisella tuella valmistettu Lisan ja Marocin tarina on monella tapaa kansainvälinen. Elokuvan juoni kerrotaan laulaen italian, ranskan, englannin ja viron kielillä. Uljaan näköinen ja yksityiskohtia myöten hiottu filmi ei syntynyt hetkessä – prosessiin kului kaikkiaan seitsemän vuotta.

Vuonna 2006 kulttuurin moniottelija, tuolloin varsinkin sarjakuvaalalla vaikuttanut Meelik Mallene otti yhteyttä Kati Kovácsiin kysymällä ”haluatko tehdä elokuvan?”. Idea kehittyi ja kypsyi ja tarina kasvoi vuosien aikana lyhytfilmistä yli tunnin mittaiseksi elokuvaksi.

Hahmojen ääninä kuullaan, paitsi virolaisia näyttelijöitä ja laulajia,

Animaationäyttely Tallinnan Solaris-keskuksessa.

myös Kovácsia itseään. Hänen hahmonsa on tomaattileirin tuhti portinvartijanainen.

– Unkarilainen kaimani on kuuluisa laulajatähti, mutta minä en ollut ikinä ennen esiintynyt julkisesti. Vieläkään en tajua miten se onnistui, mutta ohjaaja Laasin idean mukaisesti esitän naisvartijan laulun, Kovács nauraa.

Komeasti kajahtavassa, italiankielisessä ja ironisesti sanoitetussa kappaleessa hahmo kertoo nousujohteisesta urastaan ja kodistaan, jossa on kaikki nykyajan ihmeet: varaava takka, automaatti-imuri ja itsekseen nukkuva vuodekin… kaikki on, vain romantiikka puuttuu.

Elokuvan huumori sekä muutamat kohtaukset ovat varsin rankkoja, joten Lisan ja Marocin tarina voi järkyttää nuorimpia katsojia. Baabelmaisesta kielten vuosta huolimatta filmin tärkeä viesti ei jää epäselväksi.

Lisa Limone ja Maroc Orange tormakas armulugu sai ensi-iltansa Virossa helmikuussa 2013. Suomessa elokuva nähdään syksyllä.

© nukufilm sarjainfo 1/2013 49

vinjetisti

© antti hintsa

Siilin ja monen muunkin äiti Milla Paloniemi kertoo, miksei tyhjä paperi ahdista.

Teksti aino sutinen

H

ei Milla, esittele itsesi Sarjainfon lukijoille.

Milla Paloniemi eli Norpatti on pienehkö nisäkäs, joka harjoittaa ammatikseen pääosin sarjakuvien tekoa. Tunnettu erityisesti ärhäkästä siilistään.

Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

Käytin lapsuuden lempilelujani, eli piirroslevyjä. Näiden vääntäminen oli ihan älyttömän kivaa!

Harmi, että kuvia tarvittiin vain kolme.

Mikä on unelmasi sarjakuvapiirtäjänä?

Tehdä jokin pidempi ja vakavampi tarina, saada jotain julkaistuksi esimerkiksi Ranskassa ja päästä Angoulêmeen signeeraamaan, piirtää jotain jonkun muun käsikirjoitukseen, tehdä sarjakuvaa eri tekniikoin... Haaveita, ideoita ja tavoitteita riittää.

Ennen kaikkea haluan kehittyä.

luonnoskirja KARI A. SIHVONEN

”Tässä näkyy paljon vapaata luonnostelua vailla mitään varsinaista käyttötarkoitusta sekä luonnoksia postikorttikuvituksiin. Myös muutama sarjakuvaluonnos Kuolleiden urheilijoiden seuraan. Ensimmäinen hahmotelma Vihankostaja-nimisestä hahmosta.” www.karisihvonen.com

Sinut tunnetaan tuotteliaana piirtäjänä ja ideoijana. Et tunnu kärsivän ”tyhjän paperin” ongelmasta. Pitääkö paikkansa ja mikä on salaisuutesi?

eräälle kauppakeskukselle, suunnittelen yhtä reissureportaasialbumia, piirrän välillä juttuja blogiini ja Siilin sivuille... ja ainiin: väännän ennakkotehtäviä erääseen taidekouluun. Ajattelin alkaa taas opiskelemaan!

Pitää paikkansa. ”Salaisuuteni” on se, että RAKASTAN tyhjiä papereita! Piirtäminen ja ideoiminen on yksinkertaisesti mun lempparipuuhaa. Aina ollu!

Lopuksi, anna nettivinkki Sarjainfon lukijoille.

Mitä on nyt työn alla?

Peramoottori.net – miessarjakuvaa!

Noh, vaikka ja mitä. Kehittelen kierrätysaiheista sarjakuvaa

norpatti.sarjakuvablogit.fi

Š kaltsu kallio

Dear Kaltsu

sarjainfo 1/2013  51

Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki