Sarjainfo 4/2017, #177

Page 1

MARI AHOKOIVU Teema: lasTensarjakuva • liiTTeenä lasTen sarjainfo


Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Sarjakuvakeskuksen kursseja, kevät 2018

Sarjakuvapisteet pääkaupunkiseudulla

Sarjakuvakeskus järjestää sarjakuvaan, kuvitukseen ja kuvalliseen kerrontaan liittyviä kursseja kaikenikäisille harrastajille ja ammattilaisille. Opetuspisteitä Sarjakuvakeskuksella on eri puolilla pääkaupunkiseutua, mutta kauttamme voi tilata yksittäisiä kursseja ja työpajoja kauemmaksikin. Kurssikokonaisuuksia voidaan räätälöidä sopivaksi niin koulujen opetusohjelmaan kuin yritysten virkistystoimintaan.

Lasten sarjakuvakurssit Arabiassa 24.1.–18.4. keskiviikkoisin Ryhmä 1: klo 15–16.45 Ryhmä 2: klo 17–18.45 80€ / 12krt, 50€ / 6krt Lasten animaatiokurssit Arabiassa 25.1.–26.4 Peruskurssi: torstaisin klo 17–18.45 24.1.–18.4. Jatkokurssi: keskiviikkoisin klo 17–18.45 80€ / 12krt, 50€ / 6krt Sarjakuvan perusteita 7–12-vuotiaille Tapiolassa 24.1.–18.4. keskiviikkoisin klo 17–18.30 65 € / 12 krt, 7 € / krt Sarjakuvan perusteita 7–12-vuotiaille Tikkurilassa 23.1.–17.4. tiistaisin klo 17–18.30 65 € / 12 krt, 7 € / krt Sarjakuvan ja animaation perusteita 7–12-vuotiaille Vuosaaressa 5.2.–7.5. maanantaisin Ryhmä 1: klo 15.15–16.45 Ryhmä 2: klo 17–18.30 65 € / 12 krt, 7 € / krt Sarjakuvan ja animaation perusteita 7–12-vuotiaille Karakalliossa 25.1.–26.4. torstaisin klo 16.45–18.15 65 € / 12 krt, 7 € / krt Sarjakuvan perusteita senioreille Kinaporissa (Sörnäinen) 26.1.–27.4 perjantaisin klo 10–12, ilmainen

Lisätietoa kursseista ja ilmoittautuminen osoitteessa sarjakuvakeskus.fi/kurssit

Kursseja aikuisille Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9 Sarjakuvailmaisu 1 & 2 24.1.–18.4. keskiviikkoisin klo 17–19, 130 / 110€ Peruutuspaikkojen kysely: info@sarjakuvakeskus.fi Sarjakuvailmaisun jatkoryhmä 24.1.–18.4. keskiviikkoisin klo 19–20.30, 100 / 80€ Kuvituksen peruskurssi 23.1.–17.4. tiistaisin klo 18–20, 130 / 110€ Comics 101 short course (In English) 26.2.–26.3. Monday 6pm–8pm, 60€ / 50€ Dokumentaarisen sarjakuvan lyhytkurssi 2.5.–30.5. keskiviikkoisin klo 18–20, 60€ / 50€ Avoin perjantaipaja aikuisille joka viikko klo 14.30–18, ilmainen

Nuorille

BLOGISSA MM. • Joulukalenterissa nuorten ja seniorien sarjakuvatarinoita • Lakes International Comic Art Festival – pieni pala Suomea keskellä Englantia • Helsingin Kirjamessuilla piirrettiin sarjakuvaa non-stop

Nuorten sarjakuvakurssi 23.1.–17.4. tiistaisin klo 16.15–18, 80 € / 12 krt, 50 € / 6 krt

EMILIA ALM

ANNIKA HOKKANEN

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • galleria Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus



Pääk irjoitus

Lasten sarjakuva: mÜrÜkÜllistä messiaaksi TEKSTI

Verna Kuutti

AUKEAMAN KUVITUKSET

Aliisa De Rita

Lastenkirjojen kuvittajat hellivät ajatusta, jonka mukaan kuvakirja on pienen lapsen ensimmäinen kosketus kuvataiteeseen. Yhteinen lukuhetki aikuisen kanssa opettaa lasta tutkimaan kuvia ja keskustelemaan niistä (“Mitä kissa sanoo?â€? “Mauuu!â€?). Sarjakuvalta puuttuu tällainen tehokas iskulause, joka perustelisi muutamalla sanalla taidemuodon tenhon kasvattajille. Mitä erityistä juuri sarjakuvamuoto opettaa jälkikasvullemme? PitäisikĂś Aku Ankan tilauslomake kuulua äitiyspakkauksen vakiovarustukseen? Sarjakuvan pedagoginen uskottavuus on toki noussut sadassa vuodessa huimasti, mistä muistuttaa Severi NygĂĽrdin tuore Sarjakuvasensuuri-teos (juttu s. 47). Ajatus lasten hauraita mieliä rappeuttavasta saastasta on Fredric Werthamin ajoista kääntynyt miltei päälaelleen. 2000-luvulla optimistisimmat tutkijat ovat väittäneet, että sarjakuvien lukeminen edistää hakeutumista muunkin kirjallisuuden pariin. Sarjakuvan on nähty myĂśs opettavan monilukutaitoa, jota kuvaa, tekstiä ja vilkkuvaa härpäkettä yhdistelevät digitaaliset tekstit tänä päivänä vaativat.

4

Mustavalkoiseen mÜrÜkÜlli/messias-keskusteluun nyansseja tuo ruotsalaisen Lars Wallnerin tänä vuonna ilmestynyt tutkimus, jossa aineistona olivat sarjakuvaa käsittelevät peruskoulun oppitunnit. Wallner havaitsi, että oppilailla, joilla ei ollut kokemusta monenlaisten sarjakuvien lukemisesta, kokivat vaikeaksi sellaiset nykysarjakuvat, joiden tyyli erosi perinteisistä akuankoista tai tinteistä. Kärjistettynä voisi sanoa, että sarjakuvien lukeminen ei opeta tekstinlukutaitoa, kuvanlukutaitoa tai edes monilukutaitoa, vaan sarjakuvanlukutaitoa. Porttiteoria sarjakuvasta kirjallisuuden, kuvataiteen tai digi-ilmaisun astinlautana heijastelee ajatusta, jonka mukaan sarjakuva ei edelleenkään ole tarpeeksi itsessään. Kuule siis vanhempi: monipuolisten sarjakuvien tyrkyttäminen lapsille varmistaa, että lapsi osaa ja haluaa lukea monipuolisia sarjakuvia myÜs aikuisena. Näitä aikuisia suomalainen sarjakuvakulttuuri tarvitsee voidakseen myÜs tulevaisuudessa hyvin. Kirjoittaja on Sarjainfon lastensarjakuvan teemanumeron vieraileva päätoimittaja.


Sisältö

Tekijöiltä

Kansi: Mari Ahokoivu

2 4 6 8

10 19

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Pääkirjoitus & Tekijöiltä Uutisruutu Vinjetisti: Aliisa De Rita

Mari Ahokoivu Erilaisuuden kohtaamista lastensarjakuvissa

Katja Kontturi, sarjakuvatutkija ja Suomen virallinen Ankkatohtori: Vietän varmaan loppuelämäni toinen jalka Ankkalinnassa. Onneksi se on viihtyisä paikka.

Miia Vistilä, toimittaja, sarjakuvataiteilija ja -kustantaja: Kun luen sarjakuvaa, kiinnitän ensin huomiota värimaailmaan, sitten kerronnan rytmiin.

Kiitos Suomen Kulttuurirahastolle teemanumeron tukemisesta.

22 26 28 31 34 36 40 44 46 47 50 52 54 56 59 60 63 78

Anne Muhonen Käy Muumimuseoon! Ankkafaniksi kasvetaan jo kohdussa Natalia Batista ja Ruotsi-manga Anouk Ricard Lastensarjakuva ja Nobrow-kustantamo Lapsiystävällinen Lakes-festivaali Sarjakuvaopettajien leiri Vieraskynä: Kalle Hakkola Sarjakuvan sensuurista Partiosarjakuva 100 vuotta sitten Ajan vangit: Eila Kaustian Aapisloruja Keräilijän tunnustuksia: Nostalgia Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä Niksi-info: Lasten vinkit Kaksintaistelu: Kustannustoimittajat Arviot Pienet lehdet

5


Uutisruutu Å-fest muuttaa Porvoon Taidetehtaalle

Porvoon sarjakuvafestivaali Å-fest pidetään taas lauantaina 10.2.2018. Vuoden teemana on ”sukupolvet” ja päävieraiksi on kutsuttu monitaiteilija Aulikki Oksanen sekä virolainen animaattori Priit Pärn, joilta tulee yhteisnäyttely Porvoon Taidehalliin. Päätapahtuma muuttaa suurempiin tiloihin Porvoon Taidetehtaalle ja ohjelmiston osana on myös smÅfest, kaupungille levittäytyvä satelliittinäyttelykokonaisuus. Festivaaliin kuuluu mm. näyttelyitä, sarjakuvabasaari, haastatteluita, paneelikeskusteluja, performansseja ja iltaklubi. » 2018.a-fest.fi

HENRY SÖDERLUND

Kritiikin punnukset Turun Sarjakuvakaupalle

Reetta Laitisesta sarjakuvaseuran puheenjohtaja

Suomen sarjakuvaseuran jäsenistö on valinnut vuodelle 2018 hallituksen, johon kuuluvat puheenjohtaja Reetta Laitinen, jäsenet Vesa Kataisto, Tiina Laine, H-P Lehkonen, Ville Manninen, Rami Rautkorpi, Jaakko Seppänen ja Sara Valta, varajäsenet Ainur Elmgren, Jonna Kuitunen ja Heta Nääs sekä sihteeri Pauli Ruonala. Reetta Laitinen (s. 1982) on kulttuurintutkija, sarjakuvataiteilija ja helsinkiläistynyt kuopiolainen. Hän aloitti sarjakuvaseuran hallituksessa vuonna 2007 ja toimi Sarjainfon päätoimittajana vuosina 2012–15. Sarjainfo tervehtii ilolla uutta puheenjohtajaa!

Kordelin ja Grafia tukivat sarjakuvataiteilijoita

Alfred Kordelinin säätiö myönsi marraskuussa Viivi Rintaselle 8 000 euron apurahan työskentelyyn. Myös Grafia myönsi samassa kuussa apurahaa muutamalle sarjakuvataiteilijalle: JP Ahonen (1 000 €), Harri Filppa (600 €) ja Kukka-Maria Kiuru (1 500 €).

6

Suomen arvostelijain liitto palkitsi Petteri Ojan ja Turun Sarjakuvakaupan 2017 Kritiikin punnuksilla lokakuussa. Kritiikin punnukset ovat Suomen arvostelijain liiton ainoa alueellinen palkinto, joka myönnetään varsinaissuomalaisille taiteilijoille ja kulttuurivaikuttajille pitkäaikaisesta, valtakunnallisesti merkittävästä kulttuurityöstä. Ojalle ja Turun Sarjakuvakaupalle palkinto myönnettiin hienosta ja monipuolisesta toiminnasta suomalaisen ja turkulaisen sarjakuvakulttuurin hyväksi. Vuonna 2010 perustettu Turun Sarjakuvakauppa on sittemmin laajentunut valtakunnalliseksi sarjakuva-alan toimijaksi, jolla on toimipisteitä Turun lisäksi myös Oulussa ja Helsingin Kalliossa. Sarjainfo onnittelee Ojaa ja Turun Sarjakuvakauppaa palkinnosta.

Oulussa palkittuja

Oulun sarjakuvafestivaaleilla jaettiin Skrew You -tunnustuspalkinto sarjakuvatyöstä sarjakuvataiteilija-pilapiirtäjä Ville Rannalle. Pohjoismaisen sarjakuvakilpailun voitti helsinkiläinen Juliana Hyrri.

Residenssi itäisessä Saksassa

Kulttuuriyhdistys Särö tarjoaa Oder-taiteilijaresidenssiä sarjakuvaseuran jäsenille omakustanteisesti ja edullisesti, esimerkiksi kaksi viikkoa 1 hh:ssa 294 euroa. Residenssi sijaitsee Saksan ja Puolan rajalla Frankfurt an der Oderissa, tunnin junamatkan päässä Berliinistä. » sarolehti.net/o


Vastine Tästä stripistä J. D. Frazerin (Illiad) User Friendly sai alkunsa 17. marraskuuta 1997.

Vielä elosarjakuvasta TEKSTI

Jokke Saharinen

Vastineeni koskee Reima Mäkisen kommentteja (3/17) Digitaalisen sarjakuvan multimodaaliset mahdollisuudet -artikkeliini (2/17). Olen Mäkisen kanssa samaa mieltä siinä, että olisin voinut olla J. D. Frazerin User Friendly -sarjakuvan osalta informatiivisempi, mikäli artikkelin merkkimäärä olisi mahdollistanut sen. Kyseinen sarjakuva oli ensimmäinen suursuosion saavuttanut ja ensimmäinen kaupallisesti menestynyt digitaalinen sarjakuva. Lisäksi olisin voinut lisätä sen, että Frazerin sarja oli ensimmäinen digitaalinen sarjakuva, jolla tekijä tuli toimeen ja joka ilmestyi viikon jokaisena päivänä. Aiemmin digitaaliset sarjakuvat noudattivat satunnaisempaa julkaisuaikataulua. Mäkinen ihmetteli sitä, miksi pidän sarjaa niin “verrattomana”. Kyse ei ole mieltymyksestäni “nörttien sisäpiirihuumoriin”, vaan edellä mainituista seikoista. Sen sijaan minua ihmetytti Reiman vastenmielisyys uudissanoja eli “muotitermejä” kohtaan, kuten hän asian ilmaisi. Uudet asiat on kuitenkin nimettävä, jotta ne voidaan erottaa vanhoista. Uudissanan mahdollisesti lyhyt elinkaari ei vähennä termin arvoa, kun se kuvaa osuvasti jotain tiettyä asiaa tai ilmiötä. Käytin motion comics -termistä kehittämääni “elosarjakuva”-käännöstä, joka näppärästi yhdistää kantasanat elokuva ja sarjakuva. Se, vakiintuvatko nämä termit ja käytetäänkö niitä vielä tulevaisuudessa, jää nähtäväksi.

Lisäksi on huomautettava, että Mäkinen käytti vastineensa pääasiallisena tietolähteenä Wikipediaa, joka ei ole luotettava lähde. Asiallisesta lähteiden merkitsemisestä olisi hyvä huolehtia myös puolitieteellisessä julkaisussa eettisen toimintatavan varmistamiseksi, ja jotta lukija voi halutessaan tutustua kyseisiin teksteihin. Yhtä kaikki, on hienoa huomata, että joku muukin jakaa mielenkiintoni digitaalisen sarjakuvan historiaan ja tulevaisuuteen. Lukijoita voi kiinnostaa pro gradu -tutkielmani ”Mediamaailman kameleontti vaihtaa väriä: Sarjakuvakerronnan remediaatio, digitaalinen lukukokemus, multimodaalisen internetsarjakuvan määrittely ja sovellus” (2010). Tutkielma sisältää esimerkin siitä, kuinka tuolloin näin digitaalisen sarjakuvan tulevaisuuden. Sekä tutkielma että esimerkkisarjakuva löytyvät UEF Electronic Publications -tietokannasta.

Burns-White, Eric 2008: State of the (Web) Cartoonist: J. D. “Illiad” Frazer. http://www.websnark.com/ archives/2008/05/state_of_the_we_14.html Coleman, Chris 2001: An Interview With Illiad. http:// www.onlamp.com/pub/a/onlamp/2001/02/09/ illiad.html J. D. Frazer 1997: UserFriendly.Org. www.userfriendly. org Withrow, Steven & Barber, John 2005: Webcomics: Tools and techniques for digial cartooning. ILEX, East Sussex.

7


Vinjetisti Aliisa De Ritan sarjakuvissa arki on jännittävää TEKSTI

Verna Kuutti

KUVITUS

Aliisa De Rita

VK: Hei Aliisa De Rita! Esittelisitkö itsesi? AR: Minulla on huomenna syntymäpäivä! Täytän 11 vuotta. VK: Onneksi olkoon! Miten aiot juhlistaa? AR: Aika pienesti. Menen kolmen kaverini kanssa Vallilaan pakohuoneeseen. VK: Mitä muuta elämääsi kuuluu? AR: Tykkään piirtää, piirrän joka päivä. Asun Käpylässä ja käyn viidettä luokkaa Käpylän peruskoulussa. VK: Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät? AR: Käytin samaa mustaa tussia, jota käytän melkein aina. Suurimman osan tein ilman luonnostelua, paria kuvaa hahmottelin ensin lyijykynällä. Pipopäisen miehen tein varmaan viisi kertaa uusiksi. Joissain kuvissa korostin yksityiskohtia – pakko myöntää, että tykkään piirtää hiuksia. VK: Oliko kuvituksissa jotain haastavaa? AR: Piirrän aika harvoin ihmisiä, etenkään mallista. Piirustuksissani on tyypillisesti koneita, kaupunkimaisemia ja muita elottomia asioita. Kuvitusten tehtävänanto oli siis vastakohta tavalliselle tyylilleni, mutta olen lopputulokseen tyytyväinen. VK: Tämä ei ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta, kun olet tehnyt lehtikuvituksia? AR: Olen rakentanut legoista Palm Town -nimisen pikkukaupungin, jossa ilmestyy oma lehti, Palm Townin Sanomat. Lehdessä on juttuina mm. “Lampun hengen ja posteljoonin ensitapaaminen ja häät”, “Hotellille perustettu nuorisoklubi” ja “Talviset muotivinkit ja keksireseptit”. Olen piirtänyt lehden kuvituksiin legoukkeleita. VK: Käyt kuvataidekoulua ja olet osallistunut Sarjakuvakeskuksen sarjakuvakurssille. Kertoisitko jotain sarjakuvistasi? AR: Olin piirtänyt jonkun verran sarjakuvia ennen Sarjakuvakeskuksen kurssia, mutta siellä sarjakuvia syntyi paljon. Olen tehnyt sarjakuvan esimerkiksi keltaisesta pulusta, joka seikkailee sirkuksessa. Tokalla luokalla tein sarjakuvalehden hämähäkeistä, jotka joutuvat muuttamaan pois kerrostalon ul-

8

lakolta ja matkustamaan kaupungista maaseudulle. Siitä otettiin 6 kappaleen painos. Jatko-osa on ollut tekeillä kolme vuotta! Sitten oli myös sarjakuva, jossa selvitettiin salapoliisin avulla tiikerin karkaamista eläintarhasta. VK: Minkälaisia sarjakuvia tykkäät itse lukea? AR: Tykkään kummallisista aiheista. Tommi Musturin Samuelin matkassa on yksi suosikeistani, ja pidän myös Terhi Ekebomin piirustustyylistä. VK: Entäpä kirjat, elokuvat ja tv-sarjat? AR: Olen aina tykännyt Muumeista, mieluummin kirjoina kuin tv-sarjana. Yleisesti ottaen pidän tarinoista, jotka ovat jännittäviä, mutta tietyllä tapaa arkisia. En tee itsekään fantasiaa: vaikka tarinoissa voi olla puhuvia eläimiä, niin niiden maailmassa ei ole mitään niin ihmeellistä, että joku vaikka lentää sateenkaaren läpi. VK: Mitä haluaisit tehdä tulevaisuudessa? AR: Haluan jatkaa piirtämistä. Nyt minulla on sellainen uusi piirustustapa, jossa piirrän metsää pikavauhtia, jokaisen kuusen kahdella viivalla. Olen piirtänyt metsää, kallioita, jokia, rotkoja...niistä voisi tehdä sarjakuvaa. Aliisa De Ritan kuvituksia on sivuilla 4–5, 46 ja 60.


Wanhat lehdet

Sarjainfo 4/1997

Muualla sanottua ”Uutta, ennakkoluulotonta ideaani tarkemmin mietittyäni päätin mennä punnitsemaansata Aku Ankka lehteäni Kyläkaupan hedelmävaa'alla aamulla ennen kukonlaulua. Sadan lehden paino oli melko tarkkaan viisi kiloa eli miljoona Aku Ankkaa painaa noin 50000 kiloa. Lavapaikkoja kyseinen määrä vaatii reilu 200, kun lehdet ovat pakattu huolellisesti. 200 kuormalavallista Akuja tarkoittaa yli kymmentä rekallista.” Liikemies Vesa Keskinen kertoo miljoonan Aku Ankka -lehden keräyksestään, tuuri.fi 21.11.2017

AINO SUTINEN

#sarjakuvablogit

Halusin lapsena tehdä historiaan liittyvää sarjakuvaa, etupäässä Asterixin, Blueberryn, ”Historian suurten seikkailujen”, Tintin ja Prinssi Rohkean innoittamana, tai ainakin innostamana. Nykyään tykkään kaikesta, ihan kaikesta, kunhan se on hyvää. Periaatteessa sarjakuvan erottaminen muista taidemuodoista on perusteltua silloin kun halutaan analysoida sarjakuvaa nimenomaan taidemuotona. Muuten näillä erotteluilla ei mielestäni ole niin väliä, koska millä tahansa välineellä voidaan tehdä mitä tahansa. Periaatteessa. En minä itse tietenkään ihan voi. Mutta viis siitä, sillä joku aina voi kumminkin, ainakin lähes mitä tahansa. Siten ihmiskunta elää ja hengittää, ja kulkee töpöttäen eteenpäin. Sarjakuvablogiini piirrän periaatteessa mitä huvittaa, mutta keksimäni hahmot ohjaavat assosiaatioitani. Haluan edelleenkin tehdä historiaan liittyviä sarjakuvia, eikä siinä mitään että olen saanut tehdyksi niitä aika vähän. Sarjakuvablogiini piirrän periaatteessa mitä huvittaa, mutta keksimäni hahmot ohjaavat assosiaatioitani. Itselleni on hyvin epäselvää, milloin teen piirrosta itsestäni ja milloin jostakin ulkomaailman ilmiöstä. Pahoittelen tarpeetonta monisanaisuuttani. Keskikokoisia asioita, » harrih.sarjakuvablogit.com Pidempi esittely sekä muita blogeja ja esittelyitä osoitteessa sarjakuvablogit.com. Yhteistyössä taidetarvikeliike Tempera.

9


“Olen sanonut ensin kyllä, ja sitten miettinyt, osaanko”

h

Monipuolinen sarjakuvantekijä ja kuvittaja Mari Ahokoivu tekee sellaista sarjakuvaa, jota olisi halunnut itsekin lukea. Kööpenhaminan vannoutunein muumifani haaveilee suurten yleisöjen tavoittamisesta. TEKSTI JA VALOKUVAT

aastatteluviikolla Mari Ahokoivun työpiste sijaitsee makuuhuoneessa, pikkuruisen työpöydän äärellä Kööpenhaminan Indre byssä. Ikkunan läpi kantautuu sisäpihalla leikkivien koululaisten kiljunta. Ahokoivu ja hänen kumppaninsa, tanskalainen sarjakuvantekijä Søren Mosdal jakavat yhteisen työhuoneen, jota käytetään vuoroviikko-periaatteella. Kun Mosdalilla on työhuoneviikko, Ahokoivu jää piirtopöytänsä kanssa kotiin. – Joskus teemme molemmat töitä täällä, mutta ei ole terveellistä viettää niin paljon aikaa yhdessä. On hyvä päästä välillä tuulettumaan työhuoneelle, Ahokoivu nauraa tavaramerkkimyssynsä alta. Ahokoivu ja Mosdal ovat viettäneet viime vuodet nomadielämää asuen vuoroin Suomessa, vuoroin Tanskassa. Nyt osoitteeksi on ainakin joksikin aikaa vakiintunut Nørreport. Ahokoivu viihtyy kaupungissa, mutta hakee vielä paikkaansa paikallisella sarjakuvakentällä. – Täällä työhuoneet muodostavat tiiviitä yhteisöjä, joissa tehdään keskenään yhteisiä projekteja. Ehkä siksi skene on vähän poteroitunut, Ahokoivu kuvailee. Batuman: I liv og død, ensimmäinen tanskannos Ahokoivun sarjakuvista, ilmestyi syyskuussa Fahrenheit-kustantamon julkaisemana. Kaupungissa olisi hyvät mahdollisuudet verkostoitua myös kansainvälisesti, sillä Kööpenhaminassa tehdään paljon esimerkiksi kaupallista lastensarjakuvaa. Ahokoivulle Tanskassa asuminen on kuitenkin korostanut kiin-

10

Verna Kuutti

nittymistä suomalaiseen kulttuuriin. – Jostain syystä täällä asuessa on tullut halu tehdä tarinoita nimenomaan Suomen ympäristöön ja suomen kielellä. Ahokoivun Cintiq-piirtonäytöllä suomalaisuus konkretisoituu parhaillaan talviseen kohtaukseen, jossa naamiopäiset karhuhahmot vaeltavat maagiseksi muuntautuneessa metsässä. Kalevalasta ammentava karhusaaga kulkee työnimellä Oksi. – Jokaisen suomalaisen taiteilijan pitää varmaan tehdä oma versionsa Kalevalasta. Minua kiinnosti Kalevalan karhumytologia, mutta halusin mennä vähän syvemmällä ja kaivella, mistä Kalevalan tarinat ovat peräisin. Sarjakuvaa varten Ahokoivu on ensin maalannut hahmot ja taustat summittaisesti vesiväreillä, skannannut ne ja jatkanut sitten kuvaa tietokoneen piirto-ohjelmassa. – Opettelin uusinta sarjakuvaani varten käyttämään Cintiqiä, ja pikku hiljaa koneella piirtämisestä on tullut luontevampaa ja ei-niin-tietokonemaista. Olen halunnut jokaiseen sarjakuvateokseeni uudenlaisen tyylin, mikä tarkoittaa, että tekemiseen menee paljon aikaa. Oksia Ahokoivu on työstänyt muiden töiden ohella viitisen vuotta. Prosessi ei ole ollut helppo. – Tein alkuun paljon taustatutkimusta ja jäin jotenkin jumiin siihen vaiheeseen. En päässyt työmoodiin yhtään. Yritin kirjoittaa käsikirjoitusta, mutta siitäkään ei tullut mitään.


11


Tekeillä oleva Oksi-sarjakuvaromaani ammentaa Kalevalan karhumytologiasta.

12


Myytit alkoivat vihdoin muuntua sarjakuvaksi, kun Ahokoivu päätti ryhtyä tekemään kuvia ilman tarkkaa käsikirjoitusta. Tarvittaessa Ahokoivu on tehnyt sivuja kokonaan uusiksi. Työtä on riittänyt, sillä kokonaismittaa teokselle on tulossa noin 350 sivua. Eeppisen sarjakuvaromaanin pitäisi ilmestyä Aseman kustantamana ensi vuonna. – On oikeastaan aika outoa, että ajattelen tätä toisena teoksenani, vaikka olen tehnyt tässä välissä vaikka mitä: sarjakuvanovelleja, lasten sarjakuvaa, kuvituksia ja strippejä. Pitää oikein muistuttaa itseään siitä, että ne ovat yhtä arvokkaita kuin aikuisille tarkoitetut sarjakuvaromaanit.

jakuva oli minulle luonnollinen tapa jäsentää maailmaa. Sain jopa useamman kerran luvan tehdä kielten ainekirjoituksia sarjakuvana. Sarjakuvan lukijana ja tekijänä Ahokoivu luokittelee itsensä sukupolvi X:n ja Y:n välille: nettiaika ei ollut vielä Ahokoivun lapsuudessa alkanut täysillä, ja tie sarjakuvien pariin kävi pääosin printin kautta. Käänteentekeväksi muodostui 90-luvun alussa suomennettu Elfquest-sarja. – Jossain vaiheessa vähän häpesin Elfquest-vaihettani, mutta nykyään yritän aina tuoda esiin sen merkitystä itselleni. Nolous liittyy varmaankin siihen, että Elfquestiä pidetään tyttöjen juttuna. Sarja oli kuitenkin itselleni todella tärkeä, koska rupesin tekemään fanitaidetta Elfwood-nettisivuille ja sain muilta käyttäjiltä palautetta töistäni. Suuri merkitys oli myös sillä, että Oulun steinerkoulussa oli opiskellut toinenkin aloitteleva sarjakuvantekijä – eräskin Ville Ranta. – Ville teki sarjakuvia ihan omalla tavallaan. Niitä lukemalla tajusin, että sarjakuva voi olla muutakin kuin Disneytä. Ranta päätyi lopulta ohjaamaan Ahokoivun steinerkoulun päättötyön, Katja Tukiaisen Postia Intiasta -albumista vahvasti inpiroituneen matkasarjakuvan. Lukiossa alkanut mentorointisuhde jatkuu edelleen tänä päivänä. Rannan kustantamo Asema on julkaissut Ahokoivulta viisi albumia, ja Ranta toimii myös Ahokoivun esilukijana ja toimittajana. – Ei saisi varmaan sedätellä, mutta sanon aina, että Ville ja Roju ovat kummisetäni ja -tätini sarjakuvassa, Ahokoivu nauraa. Rojuun eli Johanna Rojolaan Ahokoivu tutustui opiskellessaan lukion jälkeen Limingan Taidekoulun sarjakuvalinjalla. Ahokoivu oli innostunut koodaamisesta ja tehnyt ensin nettisivut ja sitten oman blogin – yhden ensimmäisistä suomalaisista sarjakuvablogeista. Eräänä päivänä sähköpostissa odotti viesti naissarjakuvantekijöiden Nettinarttu-sivustoa pyörittäneeltä Rojolalta. – Oli iso juttu, kun pieni Oulun tyttö sai Rojulta viestin, että tulisitko mukaan Nettinarttuun. Sanoin tietenkin kyllä! Jälkikäteen ajateltuna se on ollut it-

”jokaisen suomalaisen taiteilijan pitää varmaan tehdä oma versionsa kalevalasta.”

Ei X:ää eikä Y:tä Ahokoivun skaala sarjakuvantekijänä ulottuu rennosta J’ai le réveil difficile -sarjakuvablogista (2005–) runolliseen Talviunta-sarjaan (2013–2014). Väliin mahtuu supersankariparodiaa, omaelämäkerrallista sarjakuvaa, oppikirjakuvituksia sekä lapsille suunnattua sarjakuvaa. Laaja-alaisuudesta huolimatta tyylissä on aina tunnistettavaa ahokoivumaisuutta: kaarevaa viivaa, veikeästi tyyliteltyjä hahmoja ja graafista selkeyttä. Sarjakuvien maailmassa on melankoliaa, mutta ehdottomasti myös lohtua ja huumoria. – Tove Jansson on ollut yksi tärkeimmistä inspiraationlähteistäni. Luin tosin Muumi-kirjat vasta aikuisena, joten ensikosketukseni maailmaan tuli japanilaisen animaation kautta. Muumilaakso on turvallinen paikka, jossa voi tapahtua melkein mitä vain, mutta aina kaikista komeetoista ja katastrofeista selvitään, Ahokoivu toteaa. – Oli aikoinaan hieno kokemus nähdä Janssonin originaaleja Muumimuseossa, ne olivat niin pieniä ja intiimejä. Limingan sarjakuvalinjalla oli opetettu käyttämään A3-kokoa ja sivellintä, joten sain konkreettisen osoituksen siitä, että toisinkin voi tehdä. Oulussa kasvaneen Ahokoivun elämässä sarjakuva on ollut läsnä pienestä pitäen – lukemaan hän oppi Aku Ankka- ja Nalle Puh -sarjakuvista. Steinerkoulussa sarjakuvista innostunutta oppilasta kannustettiin kuvan ja sanan yhdistämiseen. – Olin ehkä vähän huono kirjoittamaan, mutta silti tuntui, ettei yksi kuva riitä kertomaan kaikkea. Sar-

13


Sanni & Joonas -sarjakuvan toisessa osassa sisarusten perhe matkustaa Barcelonaan tapaamaan Hugo-serkkua (2016).

14


selleni tyypillinen asenne: ensin sanotaan joo, ja sitten mietitään, että mitenkäs tämä homma hoidetaan. Asennetta tarvittiin, kun BTJ-kustannus otti Ahokoivuun vuonna 2006 yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko sarjakuvaoppaan tekeminen. Nettisarjakuvan ohella Ahokoivu oli julkaissut vasta kaksi omakustannetta ja hetken aikaa mielessä käväisi, pitäisikö tehtävään etsiä sittenkin joku pätevämpi. Silti Ahokoivu sanoi kyllä. – Tein sellaisen oppaan, jonka olisin itse halunnut lukea aloittelijana. Rohkaisevan oppaan, joka opastaa omien ideoiden löytämisessä. Ajattelin, että tekniikan liika korostaminen voi pelottaa aloittelijoita. Omien sarjakuvaopintojen aikana Ahokoivulle oli vähitellen kirkastunut, ettei sarjakuvien tekemiseen ollut olemassa yhtä oikeaa tekniikkaa. – Limingassa Keijo Ahlqvist tuli ojentamaan minulle viivoittimen, ja seuraavalla kurssilla Ville Ranta kävi ottamassa sen pois. Olen kertonut esimerkin monta kertaa, mutta mielestäni se on valaiseva. Kaikkiaan Ahokoivulle on kertynyt sarjakuvaopintoja kolmesta eri maasta. Limingan jälkeen Ahokoivu opiskeli Oulun ammattikorkeakoulussa, josta hän lähti opiskelijavaihtoon sarjakuvalinjastaan kuuluun Angoulêmen taidekouluun. Vuonna 2011 Ahokoivu palasi koulun penkille opiskellakseen vuoden Malmön Serieskolanin niin sanotulla ammattilaislinjalla. – Parasta antia kaikessa sarjakuvaopetuksessa on ollut toisiin opiskelijoihin tutustuminen. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä erot Ranskan, Ruotsin ja Suomen välillä. Malmössä opiskelijat olivat paljon päämäärätietoisempia ja keskittyneempiä kuin Limingassa, mutta ilmapiiri molemmissa oli vapaa ja tasa-arvoinen. Ranskassa hierarkia oli selvä; opettajat kyllä tiesivät oman arvonsa. Suomalaiseen sarjakuvaopetukseen Ahokoivu kaipaisi ammattimaisuuteen suuntautuneempaa otetta. Raha- ja sopimusasioita ei juurikaan opistoopinnoissa käsitelty. – Limingassa olisin toivonut, että sarjakuvaan olisi suhtauduttu vakavasti otettavana ammatinvalintana. Silloin kun opiskelin, ajatus oli vähän se, että

ryhtykää putkimiehiksi, niin voitte rahoittaa sillä sarjakuvien tekemisen.

Tuottaja-Marin oppivuodet Ahokoivulle vaihtoehtoista uravalintaa ei missään vaiheessa ole ollut. – Kyllähän alan epävarmuus mietityttää, mutta mitä muutakaan tekisin? Oma osaamiseni on tässä ja sitä täytyy hyödyntää. Ja tilanne alalla kuin alalla on tänä päivänä epävarma. Ennen freelanceriksi heittäytymistä Ahokoivu ehti nähdä sarjakuvaalaa myös tuotantopuolelta. Ahokoivu haki ammattikorkeakoulun kautta harjoitteluun vastaperustettuun Sarjakuvakeskukseen Helsinkiin ja päätyi jäämään sinne töihin kahdeksi vuodeksi. – Sain työskentelystä Sarjakuvakeskuksella käsittämättömän paljon: ystäviä, kontakteja, tuotannollista kokemusta näyttelyistä, festareista ja lehden tekemisestä. En varmaan olisi tässä ilman noita vuosia, Ahokoivu summaa. – En edes tiedä, miten olen uskaltanut lähteä kaikkiin niihin projekteihin mukaan. Kysyttiin, että teetkö pohjoismaisen sarjakuvan näyttelyn, joka lähtee kiertämään maailmaa? Ja taas sanoin joo, vaikka työ piti opetella sitä tehdessä. Ahokoivu sai Sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtajalta Kalle Hakkolalta paljon luottamusta ja vastuuta toiminnan pyörittämisessä. Ahokoivu opetti sarjakuvaa, päätoimitti Sarjainfoa ja kehitti pohjoismaista sarjakuvaverkostoa Nordicomicsia. – Itsetuntoni kasvoi, mikä on taitelijanakin kehittymisessä tärkeää. Aloin luottaa siihen, että minulla on tietoa ja osaamista tällä alalla. Työtä oli kuitenkin paljon, ja Ahokoivu yritti pitää omaa sarjakuvatuotantoaan samaan aikaan käynnissä. Esikoisalbumi, Angoulêmen kokemuksiin löyhästi pohjautuva Löydä minut tästä kaupungista (2009) oli vielä syntynyt harjoittelun lomassa, mutta vähitellen alkoi käydä selväksi, ettei viikossa ollut tarpeeksi tunteja sekä tuottaja-Marille että sarjakuvantekijä-Marille. Ahokoivu päätti, että oma taiteellinen työ oli tärkeämpää. – Lopetin Sarjakuvakeskuksella ja lähdin Malmöön opiskelemaan. Serieskolanin ammattilaisvuo-

”sannin ja joonaksen vanhemmista ei tehdä sen kummempaa numeroa. he nyt vain ovat naispari.”

15


Lola Olifante -elefantin seikkailuja on ilmestynyt ranskalaisen Cambourakis-kustantamon julkaisemana jo kolme albumia (2014–2015).

si oli hyvä siirtymävaihe freelanceriyteen. Käytännössä käytin koulua omana studionani. Toistaiseksi ura freelancerina on edennyt samalla kaavalla kuin Ahokoivun elämä aina ennenkin: joku on ehdottanut kiinnostavaa projektia, ja Ahokoivu on sanonut kyllä. – Yritän olla liikaa miettimättä tulevaisuutta ja luottaa siihen, että aina tulee uusia mahdollisuuksia. Toisaalta osa omaa ammattitaitoa on ollut oppia sanomaan heti ”ei” sellaisille ehdotuksille, jotka eivät kuulosta hyvältä.

toitavaksi. Yritin aluksi miellyttää kaikkia – Kallea, lapsilukijaa, sen lapsilukijan vanhempaa – eikä mikään versioista ollut mielestäni tarpeeksi täydellinen, Ahokoivu muistelee. – Vasta kun tajusin, että minun täytyy omia hahmot itselleni ja tehdä sellaista, mistä itse tykkään, alkoi tekeminen sujua. Riehakas Sanni ja hänen rauhallisempi isoveljensä Joonas ovat koheltaneet tähän mennessä kahdessa albumissa, Sanni & Joonas – Talviyö (2014) ja Sanni & Joonas – Hugo-serkku (2016). Arkisissa tarinoissa seikkaillaan mielikuvituksen voimalla, jolloin isoisän kuorsaus voi muuttua lumihirviön korinaksi ja katukoira kuninkaallisen jälkeläiseksi. Lyhyemmässä formaatissa Sannia ja Joonasta on nähty Ilta-Sanomien Kuukauden kotimaisena sekä Koululainenlehdessä. Työprosessi on niissäkin sama: Hakkola käsikirjoittaa, Ahokoivu piirtää, ja suunnitelmia kommentoidaan ristiin. – Olen tykännyt tosi paljon tehdä sarjakuvaa toisen käsikirjoitukseen, koska piirtäminen on ollut itselleni se luontevampi osuus työprosessista. Lisäksi totuin tekemään Kallen kanssa yhteistyötä Sarja-

Erilaisuus on tavallista Matka lasten sarjakuvien pariin alkoi, kun Ahokoivu ja Sarjakuvakeskuksen Kalle Hakkola rupesivat pohtimaan, mihin kaikki uudet, lapsille suunnatut sarjakuvat olivat kadonneet. – Oli vihdoin päästy siitä hokemasta, että “sarjakuvat eivät ole pelkästään lapsille”. Sitten havahduttiin siihen, ettei lapsille itse asiassa tehtykään mitään uutta! Hakkolan päässä syntyi sisaruskaksikko Sanni ja Joonas, ja ensimmäisen albumin käsikirjoitus kehkeytyi varsin nopeasti. Sopivan visuaalisen tyylin löytyminen oli kuitenkin pidempi prosessi: – Tein Sannin & Joonaksen tyylin varmaan viisi kertaa kokonaan uudestaan. Søren oli hajoamispisteessä, kun kiikutin aina uutta versiota kommen-

16

Ahokoivun Talviunta-sarjan (2013–2014) tarinat etenevät lähes kokonaan ilman sanoja.


kuvakeskuksella, ja ymmärrämme toistemme tapaa kommunikoida. Lasten sarjakuviin Ahokoivu on imenyt inspiraatiota erityisesti Ranskasta, jossa hän myös vietti ensimmäisen Sanni & Joonas -albumin ilmestymisen jälkeen kaksi kuukautta residenssissä. Pariisin Cité des Artsissa Ahokoivu teki tyylikokeiluja toiseen lapsille suunnattuun sarjakuvasarjaan, Lola Olifanteen. – Joskus tuntuu, että erityisesti naistaiteilijana joudun toppuuttelemaan piirrosteni söpöyttä. Lolassa halusin vapauttaa söpöyden valloilleen, Ahokoivu kuvailee. – Hain Citéssä Lolan tyyliä, mutta ranskalainen sarjakuva vaikutti paljon myös Sanniin & Joonakseen. Toinen Sanni & Joonas -albumi on ensimmäiseen verrattuna tyyliltään aika erilainen. Lola-elefantin ja tämän kirjavan ystäväjoukon seikkailut päätyivät kansien väliin, kun ranskalaisen Cambourakis-kustantamon edustaja innostui Ahokoivun tyylistä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Ahokoivulla oli jo aiemmin ollut mielessä ranskalaistyyppinen lehtiformaatti, jossa on sarjakuvien lisäksi omaan tekemiseen kannustavia tehtäväsivuja. Kustantaja kiinnostui, ja syntyi Lola Olifante: – Lolassa tavoitteenani oli rakentaa mahdollisimman turvallinen maailma. Maailmassa on niin paljon pahaa, ja sitäkin pitää toki käsitellä, mutta tästä sarjakuvasta halusin turvapaikan lukijalle. Ahokoivulta saatetaan joskus ohimennen kysyä, kuinka lapseton sarjakuvantekijä voi tehdä sarjakuvia lapsille. – Voi myös ajatella niin päin, että lapselliset tekijät saattavat turvautua liikaakin omien lastensa kokemuksiin. Lapset ovat kuitenkin yksilöllisiä. Itse ammennan sarjakuviini omista lapsuuden kokemuksistani ja lastenkulttuurista, jota seuraan tiiviisti. Teen sarjakuvia, joita olisin itsekin halunnut lapsena lukea. Sanni & Joonas ja Lola Olifante -sarjakuvissa Ahokoivulle on ollut tärkeää kuvata perheitä, jotka eivät toteuta heteroydinperheen normia. Sannilla ja Joonaksella on kaksi äitiä ja Lolan pihapiirissä asuu niin adoptioperhe kuin yksinhuoltajiakin. Moniarvoisuudesta ei kuitenkaan saarnata, vaan erilaisuus on sarjakuvissa tavallista: – Sannin ja Joonaksen vanhemmista ei tehdä sen kummempaa numeroa. He nyt vain ovat naispari. Jos asiasta tekee jotenkin yllättävää, tulee vain korostaneeksi erilaisuutta.

MARI AHOKOIVU Syntynyt: 1984, Kaustinen Asuu ja työskentelee Kööpenhaminassa. Oulun sarjakuvaseuran Skrew you -tunnustus 2014. Sarjainfon päätoimittaja Vesa Saarisen kanssa 2010–2011. Teoksia: Sanni & Joonas – Hugo-serkku (yhdessä Kalle Hakkolan kanssa, Kumiorava, 2016), Nuppuset 12 (Petomies 2016), Sanni & Joonas –Talviyö (yhdessä Kalle Hakkolan kanssa, Kumiorava, 2014), Lola Olifante 1–3 (2014–2015), Talviunta 1–3 (Asema, 2013–2014), Batuman returns (Daada 2012), Batuman (Daada, 2010), Ennustus (Asema kustannus, 2010), Löydä minut tästä kaupungista (Asema, 2009), Sarjakuvantekijän opas (BTJ Kustannus, 2007). Käännöksiä mm. englanniksi, tanskaksi ja venäjäksi. Tekeillä Kalevalan karhumytologiaan pohjautuva Oksi-sarjakuvaromaani.

17


Valinnalla on silti ollut vaikutuksensa. – Venäjältä osoitettiin kiinnostusta sarjakuvien kääntämiseen, mutta toisen albumin ilmestymisen jälkeen sieltä ei ole kuulunut mitään. Myös Koreassa ensimmäinen Sanni & Joonas otettiin ilolla vastaan, mutta toiseen albumiin, jossa naispari on esillä, ei ole ainakaan vielä tartuttu, Ahokoivu kertoo. – Toisaalta ensimmäinen Sanni & Joonas on tyyliltään ja aiheeltaan selkeästi suomalainen, joten sitä on ollut helppo myydä eksoottisena ulkomaille. Toinen albumi ei ehkä erotu niin selkeästi tarjonnasta, koska tyyli on eurooppalaisempi.

“Lasten sarjakuva on väliinputoaja” Sannin & Joonaksen ja Lola Olifanten kautta Ahokoivu on päässyt näkemään läheltä lapsille suunnattujen sarjakuvien kustannustoimintaa. Vähitellen on selvinnyt syitä, miksi itsenäisten tekijöiden lastensarjakuvaa on lopulta niin vähän. – Erityisesti Suomessa, mutta myös yleisemmin lasten sarjakuva on väliinputoaja, joka ei solahda kunnolla mihinkään nicheen. Teoksia siirrellään lasten osastolta sarjakuvaosastolle ja sarjakuvaosastolta lasten osastolle. Yllättäen myös sarjakuvan suurmaassa Ranskassa on ollut haastavaa markkinoida Lola Olifanten kaltaista teosta, joka on puoliksi sarjakuva, puoliksi tehtäväkirja. Teos, joka ei sovi valmiiseen lokeroon, hukkuu helposti valikoimaan. – On turhauttavaa, kun on tehnyt ison työn, eivätkä ihmiset silti löydä teoksen luo. Pienillä kustantajilla on niin vähän resursseja, että markkinointi jää usein tekijän harteille. Olisi hienoa, jos kustantajalla olisi halua lähteä tekemään myyntiä ja markkinointia kunnianhimoisesti. Ahokoivu ja Hakkola tarjosivat Sannia & Joonasta useammalla suomalaiselle kustantajalle, mutta

vain piskuinen Kumiorava tarttui tilaisuuteen. Sarjan myynti on ollut hyvää, ja ensimmäinen painos on loppuunmyyty. – Tiedän, että lukijoita tämän tyyppiselle sarjakuvalle olisi – on paljon vanhempia, jotka haluavat tarjota lapsilleen luettavaksi muutakin kuin Disneyn sarjakuvaa. Myyntityöhön ja markkinointiin pitäisi panostaa, mutta Suomessa siihen pystyvät vain isot kustantamot, jotka taas eivät halua ottaa riskejä. Lasten sarjakuvaa vaivaa Suomessa sama välitysongelma, joka koskee laajemmin kirja-alaa. Kirjamyynti on muutaman ison hallussa, eivätkä valtavirtakustantamot kustanna teoksia, joita ei oteta isoihin kirjakauppoihin myyntiin. – Lasten sarjakuva on Suomessa todella jakautunut: on muutama iso kuuluisuus, ja loppu on undergroundia. Välille ei oikein mahdu mitään. Henkilökohtaisesti olen tilanteeseen kyllästynyt, koska totta kai toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi sarjakuviani. Myös epäsäännöllisten palkkioiden ja apurahojen varassa eläminen on saanut Ahokoivun miettimään uusia mahdollisuuksia tavoittaa laajempia yleisöjä. Nettisarjakuva on yksi, lastenkirjojen kuvittamiseen siirtyminen toinen mahdollinen suunta. – Lastenkirjat ja lastenkulttuuri ylipäätänsä ovat lähellä sydäntäni, koska ne antavat mahdollisuuden leikitellä ja tehdä non-senseä. Kuvittaminen on kuitenkin hyvin erilaista kuin sarjakuvien tekeminen, ja opittavaa on paljon. Tulevaisuudessa Ahokoivu toivoo pystyvänsä keskittymään yhä enemmän piirtämiseen. Käsikirjoittamisen, kustannustoimittamisen ja markkinoinnin hän olisi valmis luovuttamaan toisille. – Mutta sitä varten pitää päästä sille tasolle, että joku on valmis tekemään sen puolestani.

Angoulemê Grand Prix 2016 Elämänmakuinen tarina jossa vaeltavan ritarin, maatilan tytön, muurarin ja linnanväen kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Mutta keski-aika ei ole armollinen.

18

Festival du Polar 2015, Prix Trophée 813 Salon Polar'Encontre 2016, Prix Polar'Encontre Dekkari harmaassa ja sateisessa Lontoossa, jossa ihmiset etsivät toimeentuloa ja sisältöä elämäänsä.

Kovakantinen 48 s

Kovakantinen 48 s

© Strip Art Features, 2017 all rights reserved.

© 2017 Dupuis, by Trondheim, Oiry, all rights reserved.


Sannin ja Joonaksen Hugo-serkku oli lastensarjakuvien ainoa ei-valkoinen päähenkilö.

Erilaisuuden kohtaamista lastensarjakuvissa

l

Millaisia ihmiskuvia löytyy lapsille viime vuosien kotimaisista ja käännössarjakuvista? TEKSTI

Miia Vistilä

apsille tarkoitettuja sarjakuva-albumeja, joiden päähenkilöinä ovat tässä ajassa arkea elävät ihmislapset, eivät esimerkiksi antopomorfiset eläimet tai fantasiamaailmassa seikkailevat sankarit, julkaistaan suomeksi enimmillään pari vuodessa. Tarinoiden avulla käsitellään arkisia elämäntaidollisia ongelmia ja opetetaan satunnaisesti myös luonnontieteellistä faktatietoa. Samalla ne kuvaavat aikakautensa arvoja ja normeja. Monissa tarinoissa erilaisuuden hyväksyminen on keskeinen opetus. Tämä tulee esiin erilaisia ihmisiä, tai muita puhuvia tai muuten älyllisiä olentoja kohtaamalla, sekä erilaisissa perhemalleissa. Vaikka harvassa tarinassa perheenä on heteroydinperhe, suuressa osassa tarinoita lapsista huolehtivat naiset, yleensä äidit ja mummot.

Mummojen opetukset Anna Fisken omaelämäkerrallisesssa Bingo ja muita seikkailuja mummon kans-

sa -albumissa mummo on oman elämänsä peppipitkätossu, joka rikkoo normeja minkä ehtii ja vetää päähenkilötytön mukaansa aikuislukijaakin hauskuuttaviin ja välillä myötähävettäviin arkisiin seikkailuihin. Nimitarinassa mummo ja Anna menevät bingoon ja mummo huutaa ”Bingo!” jokaisen numeron jälkeen, tuli bingoa tai ei. Pian bingon vetäjä tuskastuu ja lahjoittaa mummolle kahvipaketin sillä ehdolla, että tämä lopettaa pelaamisen, eli pelin häiritsemisen. Muut pelaajat hurraavat päätökselle ja mummo palaa Annan kanssa iloisena kotiin juomaan kahvia. Fisken mummo opettaa esimerkin kautta, että vakiintuneita toimintatapoja voi rikkoa ja kokeilla, mitä sitten tapahtuu. Aina eivät seuraukset ovat hirveän hauskoja, mutta jos mitään vakavan ikävää ei tapahdu, esimerkiksi ketään ei satu, voivat huonotkin seuraukset olla vain hauskoja ja opettavaisia. Martin Ernstsenin Erakko on myös omaelämäkerrallinen isoäidin kanssa -tarina. Albumin mum-

19


Luke Pearsonin sarjakuvassa Hilda voittaa ennakkoluulonsa muun muassa pelottavaa Kivipeikkoa kohtaan.

mo on sovinnaisempi kasvattaja ja antaa päähenkilöpojan touhuta itsekseen talossaan maalla. Päähenkilö kokee maatilan yksinäisyyden ensin ahdistavana, mutta löytää pian mielikuvituksensa avulla ystäviä sekä itselleen että mummolle. Samalla hän oppii, että jotkut ihmiset nauttivat yksinäisyydestä.

Yksinhuoltajaäitien itsenäiset lapset Luke Pearsonin Hilda ja kivipeikko -albumissa Hilda on itsenäinen ja rohkeasti maailmaa tutkiva tyttö, joka menee päiväksi yksin vuorelle piirtämään ja yöksi telttaan nukkumaan. Lähistöllä elää monenlaista outoa väkeä: hiljainen puinen olento, pelottava kivipeikko sekä seurallinen sarvikissa, joiden kautta kerrotaan vierauden kohtaamisesta ja ennakkoluulojen voittamisesta. Tarinan opetus on, ettei erilaisuutta

20

tarvitse ihmetellä ja pelottavaltakin näyttävän käytöksen takaa voi löytyä inhimillisen ymmärrettävä, hyvä tarkoitus. Mari Ahokoivun piirtämässä ja Kalle Hakkolan käsikirjoittamassa Sanni ja Joonas -sarjassa päähenkilöinä ovat pikkusisko ja isoveli, jotka ensimmäisessä Talviyö-albumissa asuvat äidin ja isoisän kanssa. Kun äiti huolehtii myös itsepäisestä vaarista, Sanni ja Joonas saavat huolehtia toisistaan. Hugo-serkku-albumissa Sannin ja Joonaksen perhe on kasvanut äidin naisystävällä, joka odottaa perheeseen uutta pikkusiskoa. Barcelonaan sijoittuvassa albumissa mukana on myös Hugo-serkku, joka tuntee paikat ja osaa kieltä. Serkun taustaa ei kuvata sen kummemmin, esimerkiksi hänen vanhempiaan ei näy.


Vakavia teemoja sirkusperheessä Tiina Konttilan käsikirjoittamassa ja Anne Muhosen piirtämässä Sirkus Rinkeli -sarjassa sirkus on päähenkilötytön rakastava ja turvallinen perhe. Sirkusmaailmassa ihmisten erilaisuus on normaalia. On monta tapaa olla aikuinen, eikä lapsena tarvitse vielä päättää mitä tekee tai millainen on. Vaikka tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta, keskiössä on laajempi yhteisö. Tarinoissa käsitellään aikuislukijan näkökulmasta vakavia, synkkiä teemoja, kuitenkin kepeästi ja humoristisesti. Ensimmäisessä albumissa teemana on vainoaminen, häirintä ja naisten esineellistäminen: harppuunamies jahtaa merenneitoa ja yrittää kaapata tämän kokoelmaansa, mutta sirkusyhteisö pysäyttää miehen aikeet. Suuressa taikajahdissa taas sirkuslaiset kohtaavat läheisen vanhainkodin asukkaat ja samalla osoitetaan, miten vanhuksillekin kuuluu leikki ja seikkailu – tai vastuullinen työ omien voimien mukaan.

Yksinäiset pojat ja rohkeat tytöt Vaikka lapset ovat ensisijaisesti lapsia, eivät tyttöjä tai poikia, löytyy tarinoiden päähenkilöistä eri kirjoittajilla toistuvia sukupuolen kanssa korreloivia ominaisuuksia. Pojat ovat vetäytyviä, tytöt sosiaalisia. Sanni ja Joonas -sarjassa pikkusisko Sanni pitää kilpailemisesta ja jalkapallosta ja häntä myös siihen kannustetaan. Joonas on hiljaisempi ja pohdiskelevampi ja saa tilaa olla sellainen. Anne Muhosen uudessa Universumin avain -albumissa päähenkilöinä ovat esimurrosikäinen poika Kalle, tämän uusi kaveri Aino ja vanha mielikuvitusystävä, sarvekas taikahenkilö Hirppa. Aino on sosiaalinen ja aktiivinen, vaikka käykin ujojen tyttöjen kerhossa, ja tutustuu sattumalta kadulla Kalleen, jolle Hirppa oli sitä ennen pitkään ainoa ystävä. Lasten kaveruudessa sukupuolierolla ei ole juuri merkitystä, vaikka Hirppa vähän kiusoitteleekin, että Kalle on ihastunut Ainoon. Myös Muhosen Sirkus Rinkeli -albumeissa naiset ja tytöt ovat poikia ja miehiä sosiaalisempia ja ottavat muita enemmän huomioon. Martin Ernstsenin Erakossa yksinäisyyttä tutkiskeleva päähenkilö on poika. Pearsonin Hilda taas on tyttö, joka viihtyy yksin, mutta usein seurana on kuitenkin erilaisia olentoja. Fisken mummo on sosiaalinen ja Anna seuraa häntä.

PYYHITÄÄN VAIN SE POIS, KOHTA SAADAAN VARMASTI BINGO! KAHVIVOITON TUOKSU TUNTUU JO MELKEIN NENÄSSÄ!

B 8, B 8!

Anna Fisken mummo on aktiivinen eläkeläinen.

10

Etäännytettyä erilaisuutta Vaikka ihmisten erilaisuus on keskeinen teema tällä vuosikymmenellä ilmestyneissä arkea kuvaavissa lastensarjakuvissa, tarinoiden päähenkilöt ovat yleensä valkoisia (kaikki muut paitsi Hugo-serkku), aina tervekehoisia ja lähes aina selkeästi tyttöjä tai poikia. Erilaisuutta kuvataan sivuhenkilöiden kautta ja usein sadunomaisuuteen pehmentäen. Yleensä erilaisuus tarkoittaa vain ulkoista olemusta ja opetus on juuri se, että sisältä kaikki ovat samanlaisia. Sirkus Rinkelissä tapaamme merenneidon lisäksi muun muassa Pitkämiehen ja karhun sekä ihmisiä, joilla on monenlaisia erityistaitoja. Mielikuvituskaveri Hirpalla on oksaiset sarvet ja pitkä nenä, mutta muuten hän on päähenkilöiden kaltainen esimurrosikäinen. Erakon kaverit ovat mielikuvituksen avulla eloon herääviä leluja tai puhuvia eläimiä, ulkoisesta erilaisuudestaan huolimatta päähenkilön tavoin inhimillisiä. Sisäistä erilaisuutta kuvataan vain Hilda ja Kivipeikko -tarinassa, jossa kivipeikon kanssa pärjätäkseen täytyy sekä tietää peikkojen erilaisuudesta suhteessa ihmisiin, että ymmärtää mitä heillä on ihmisten kanssa yhteistä.

21


Sirkus Rinkeli -kirjoissa tavataan erilaisia hahmoja sirkusympäristössä ja ratkotaan mysteereitä.

Avain ystävyyteen

k

Anne Muhonen pitää tarinoimisen mielenkiintoisena vaihtelemalla tekniikoita. TEKSTI

Aino Sutinen

un löydät piirongin laatikosta yksinäisen avaimen, tuleeko ensimmäiseksi mieleen, että sen täytyy olla avain universumiin? Miksei! Lätäkön alta, toisesta maailmasta nousee kaveriksi tätä mysteeriä ratkaisemaan sarvipäinen Hirppa. Mukaan porukkaan littyy kirjaviisas tyttö, ja erilaisia johtolankoja yhdistelemällä lähdetään yhdessä matkaan, salapoliisintyöhön. Lapset saavat myös yöpyä ulkona keskenään, kunhan kännykässä on täydet akut. Luonto on vahvasti läsnä, myös valokuvina sarjakuvan taustalla. Anne Muhosen (s. 1979) tarinat pyöräyttävät mielikuvitusta odottamattomiin suuntiin ja korostavat ystävyyden voimaa. Sympaattinen Universumin avain (Arktinen Banaani, 2017) on jo 16. albumi tuotteliaalta tekijältä. Sitä edelliset kirjat ovat yhdessä Tiina Konttilan kanssa luotuja Sirkus Rinkeli -tarinoita. Muhonen on sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja graafikko, joka on tehnyt sarjakuvia sekä aikuisille että

22

lapsille. Hän on myös kertonut, ettei aina tiedä mieleen tulevasta tarinanalusta, kenelle se tulee olemaan suunnattu. Idea saattaa lähteä vaikka unesta, jossa on vesilätäkkö.

Päänselvittelyä itselle Aino Sutinen: Hei Anne! Miten aloitit tekemään sarjakuvia? Ensimmäiset albumisi kertoivat nuoren kaupunkilaisnaisen, Adan, elämästä ja niissä oli metallimusiikkiteemaa. Anne Muhonen: Tein ensimmäisen sarjakuvani Katja Tukiaisen sarjakuvailmaisun lyhytkurssilla avoimessa yliopistossa keväällä 2002. Sitä ennen olin kyllä kirjoittanut paljon novelleja ja piirtänyt, mutta molempia erikseen. Katjan kurssilla tajusin yhdistää noita kahta mieleistäni tekemistä. Kurssin aikana tein kolmisivuisen rockmusiikkiaiheisen sarjiksen. Sen jälkeen alkoikin sitten Adan tehtailu ja albumeita tuli lopulta neljä. AS: Onko lapsille suunnattu sarjakuva tullut ku-


vioihin sen mukana kun olet itse saanut perhettä? AM: On. Halusin tehdä omille lapsilleni uutta luettavaa. AS: Olet myös tehnyt paljon muita lapsiperheaiheisia sarjakuvia ja kuvituksia. Olet kertonut muunmuassa raskaudesta ja kaksosista. Lähtevätkö työsi aiheet usein omasta elämästäsi? AM: Sydänääniä- ja Jokeltelua-albumit, jotka keskittyivät esikoiseni odotus- ja vauva-aikaan olivat ensisijaisesti päänselvittelyä itselleni. Kaikki se oli niin mullistavaa, ja sarjakuvailmaisu oli siinä vaiheessa jo todella luonnollinen käsittelytapa itselleni. Sitten ne tuli vielä julkaistuakin. Kaksosten odotus- ja vauvavuosiajasta taas halusin jo lähtökohtaisesti tehdä vertaistuelliset kirjat muille monikko-odottajille, Toinen toista ja Ihan kahvilla. Kaksosten saaminen on todella iso muutos sekä henkisesti että fyysisesti, ja kuitenkin siitä on suhteellisen vähän kirjallisuutta – tai muutakin tietoa kuin että “se on sitten riskiraskaus”.

Ilman alleviivaamista AS: Miten käsikirjoitusprosessi etenee, kun tekee lastensarjakuvaa? Millaisia asioita on otettava huomioon? Mietitkö tietynikäisiä lapsia kohderyhmänä ja testaatko tarinoita lapsilla? AM: Ainakin itselläni lastensarjakuvan käsikirjoitus etenee kuten muutkin kässärini. Yksittäisten ajatusaihioiden ympärille aletaan kerätä toisia ajatusaihioita, jotka sitten yhdistellään. En hirmusti ajatellut esimerkiksi, ovatko jotkin sanat liian vaikeaselkoisia. Uusia sanoja oppii vain niitä lukemalla ja niistä kyselemällä. Sinällään en siis kirjoita lapsille kovin eri tavalla kuin aikuisille. Loppuratkaisuja piirsin Universumin avaimeen itse asiassa kolme erilaista, mutta lopulta päädyin kuitenkin alkuperäiseen käsikirjoitukseen. Kahdessa muussa lopetuksessa oli liian epäilyttäviä ja sekavan monitulkintaisia juttuja. Lisäksi halusin, että lapset löytävät oven itse, ilman aikuisten apua, kun olivat tehneet kaiken työn siihenkin asti itse. Universumin avainta kyllä mietittiin paljon yhdessä lasteni kanssa, ja monet kirjassa olevien valokuvien kohteet on löydetty yhteisillä metsäretkillä. AS: Mistä ideat tarinoihisi lähtevät liikkeelle? AM: Usein jostain yksittäisestä lauseesta tai ajatuksesta, jonka olen kuullut esimerkiksi jostain kappaleesta, elokuvasta tai lehtijutusta. Tai unesta. AS: Haluatko viestiä lapsille tiettyjä teemoja tai opetuksia sarjakuvissasi? Minusta tuntuu, että sel-

Sydänääniä (2007) ja Jokeltelua (2009) aloittivat sarjan perheenlisäyksestä kertovia sarjakuva- ja kuvitustöitä.

laisia voisivat olla ainakin ystävyys ja yhteisöllisyys. AM: Koitan välttää tietynlaista opettamista, ainakin kovin alleviivaavaa sellaista. Ystävyys, yhteisöllisyys ja toisten huomioiminen ovat kuitenkin mielestäni tärkeitä ja niitä on hyvä saada ujutettua tarinoihin mukaan. AS: Universumin avain jää jännään kohtaan. Onko kirjalle tulossa jatkoa? AM: Projekteistani tuppaa aina tulemaan jatkoosia, kun jään hahmoihin tavallaan kiinni. Aluksi ajattelin tehdä vain yhden Universumin avaimen, mutta lopusta tulikin tosiaan sellainen, että se ehkä kaipaa jatkoa. Kunhan saan tässä välissä tehtyä yhden toisen sarjiksen, niin ehdin palata taas avaintyyppien pariin.

23


Albumista Universumin avain (2017).


Ada-sarja aloitti Muhosen sarjakuvauran.

AS: Entä pyritkö vaihtelemaan piirtämisen tekniikoita? AM: Pyrin aika tietoisestikin keksimään aina uudenlaisia tyylejä uusiin projekteihin. Vuosina 2015 ja 2016 tein #100projektin, jossa sadan peräkkäisen päivän ajan työstin aina uuden kuvan eri tekniikalla. Se oli hyvin opettavaista, ja vaikka se välillä tuntui kiiretaakaltakin, suurimmaksi osaksi se oli vain kivaa. Tänä vuonna minulla on meneillään #50projekti, jossa opettelen joka viikko jonkin uuden kuvitus- tai työtavan. Sen kautta olen löytänyt taas uusia, mielenkiintoisia tyylejä, joita on ihan mahtava tehdä. Mielikin pysyy virkeämpänä, kun opettelee jotain uutta. AS: Millaista palautetta olet saanut sarjakuvistasi? AM: Palautetta tulee aika vähän, mielelläni kuulisin mielipiteitä enemmänkin! Yleisesti ottaen tarinoiden ja kuvituksen kerroksellisuudesta on ehkä tykätty, useammalla lukukerralla saattaa löytää jotain uutta. Ja ehkä se tietynlainen pieni melankolinen pohjavire vetoaa toisiin. AS: Toivoisitko että suomalaista lastensarjakuvaa ilmestyisi enemmän? AM: Voisihan se lisätä suomalaisen lastensarjakuvan arvostusta.

Ystäväni varjo (2009) ja Varataivas (2010) kertovat kauniisti yksinäisyydestä ja ystävyydestä.

25


JARI KUUSENAHO / TAMPEREEN TAIDEMUSEO

Käy Muumimuseoon!

t

Tampere-taloon muuttanut museo lupailee tulevaisuudessa kiinnostavia näyttelyitä myös Muumi-sarjakuvien ystäville. TEKSTI

Vesa Kataisto

ampere-talo on majoittanut viime kesäkuusta lähtien tiloissaan kansainvälisesti tunnetuinta suomalaisperhettä. Muumit, mymmelit, hemulit ja vilijonkat ovat saaneet yli 20 vuoden odottelun jälkeen kokonaan itselleen suunnitellut tilat. Tove Jansson oli jo 1980-luvun alkupuolella valmis luovuttamaan piirrostuotantonsa museokäyttöön. Helsingistä ei kuitenkaan löytynyt sijaa saduille, joten Tampere nappasi itselleen koko peikkomaisen potin. Janssonin piirrokset, Pentti Eistolan ja Tuulikki Pietilän rakentama Muumi-Talo sekä muut kuvaelmarakenteet sijoitettiin aluksi Pietilän veljen Reiman ja tämän Raili-vaimon suunnittelemaan Metso-kirjastorakennukseen. Tampereen taidemuseon Muumilaakso avautui 1987. Siellä ehti vierailla yli miljoona asiakasta, joista suuri osa tuli Japanista. Arviolta kaksi kolmasosaa kävijöistä oli aikuisia. Tampereen taidemuseon ja Muumimuseon johtaja Taina Myllyharju kertoo nenäpeikkojen

26

vaelluksen vaiheista: – Tove Janssonin lahjakirja vuodelta 1986 velvoitti hankkimaan tai etsimään kokoelmalle pysyvän sijoituspaikan. Metson tilat olivat käytössä vain väliaikaisesti. Todellinen akuutti hätä tuli vuoden 2012 aikana, kun Metson remonttia kaivanneissa tiloissa oli monenlaisia läheltä piti -tilanteita. Esimerkkinä Myllyharju mainitsee, miten rapistunut viemäriputki oli vähällä rojauttaa sisältönsä Muumi-Talon päälle. Vahingolta vältyttiin vain reilun 20 sentin marginaalilla. – Tuolloin päädyttiin siihen, että Metson näyttelytila tyhjennettiin ja Muumilaakso siirrettiin Tampereen taidemuseon kellarikerrokseen. Samaan aikaan museolle etsittiin uutta tilaa. Tampere-talon uudistushankkeen edetessä selvisi, että Tampere-talon tiloista vapautuisi Muumimuseolle tarvittava neliömäärä. Pormestarin päätöksellä suunnittelutyö aloitettiin keväällä 2014 arkkitehti Taina Väisäsen johdolla.


Silmänruokaa mielikuvitusnälkään Uudet näyttelytilat noudattelevat Tove Janssonin toivetta siitä, että hänen teoksensa olisivat esillä mielikuvitusta ruokkivassa ja elämyksellisessä ympäristössä. Muuton yhteydessä Muumilaakso vaihtoi nimensä Muumimuseoksi. Moomin Characters ltd:n taiteellinen johtaja Sophia Jansson ja toimitusjohtaja Roleff Kråkström takaavat, että uusi museo on virallisesti maailman ainoa Muumimuseo. – Vasta suunnittelu- ja rakennustyön edetessä Tampereen kaupungin johdolle valkeni, että kyseessä on maailmanluokan turistikohde. Uuden Muumimuseon avaamiseen liittyviin ponnisteluihin värvättiin lähes koko Visit Tampereen henkilökunta, Myllyharju kertoo. Museojohtajan mukaan Muumimuseo on ollut avauduttuaan yksi kaupungin vilkkaimmista vierailukohteista: kävijoitä on päivittäin ollut noin 1000. Museo on myös toiminut kotimaisten ja kansainvälisten VIP-vieraiden tutustumiskohteena. – Tampereen kaupunki panostaa yhä edelleen museon kansainväliseen markkinointiin. Muumimuseo on yksi kaupungin kärkihankkeista, Myllyharju iloitsee. Vuokrasopimus Tampere-talon kanssa on tehty toistaiseksi. Myllyharjun mukaan erillistä Muumimuseo-rakennusta ei ole tällä hetkellä suunnitteilla, vaikka suosio on osoittanut, että uudisrakennuskin olisi ollut kannattava investointi. Alustava arvio Muumimuseon vuosittaisesta kävijämäärästä oli 100 000–200 000 vierailijaa vuodessa. Kesäkuun avajaisista marraskuun alkuun kävijöitä on ollut yli 60 000, joten laskelmat ovat pitäneet paikkansa hyvin. Yli kolmasosa kävijöistä on ollut ulkomaalaisia, pääosin Japanista, mutta myös Ruotsista, Saksasta, Isosta-Britanniasta ja Venäjältä.

Muumimuseo lukitaan yöksi Muumilaakson hämärässä liikkuessa tuntee vahvasti astuneensa sisään satumaailmaan. Kuinkas sitten kävikään? -perusnäyttelyssä Janssonin kuvittamat kaksitoista muumikirjaa ovat kukin saaneet oman esittelynsä kuvitusten ja kolmiulotteisten dioraamojen kautta. Vierailija voi tutkia Janssonin piirros- ja maalaustyylien kehitystä jaa saa hyvän käsityksen kunkin kirjan tunnelmasta. Pietilän ja Eistolan suunnittelema Muumi-Talo sijaitsee näyttelytilan keskellä. Kaiken kaikkiaan Muumimuseolla on käytössään

noin tuhat neliötä, ja Janssonin tuotannon faneille riittää tuntikausiksi tutkailtavaa. Erityisesti lasten iloksi museoon on rakennettu jättikirjoja ja hämmästyttävä Taikurin hattu, jossa kävijöiden varjot heräävät eloon. Lasivitriineissä voi ihailla Janssonin hellyyttävän pikkuruisia originaalikuvituksia ja niiden luonnoksia. Museon olosuhteet, erityisesti valaistus, on säädetty tarkoin, jotta hauraat esineet sekä varsinkin piirustukset säilyisivät alkuperäiskunnossa mahdollisimman pitkään. Valokuvaaminen museossa on kielletty, mutta heti ovien ulkopuolella, Tampere-talon käytävällä, voi poseerata Muumiperheen kanssa aidonnäköisissä maisemalavasteissa. Kiinteän näyttelyn lisäksi Muumimuseoon on avattu vaihtuvien näyttelyiden tila. Tällä hetkellä siellä on esillä Tove Jansson ja muumit -näyttely, joka esittelee muumipeikon syntyhistoriaa ja muumibuumia. Näytteillä on myös Janssonin ensimmäisiä, Ny Tid -lehdessä ilmestyneitä muumisarjakuvia, joiden ensijulkaisemisesta tuli 3.10.2017 kuluneeksi 70 vuotta. – Jatkossa tilassa esitellään Toven tuotantoa myös laajemmin, esimerkiksi hänen muille tekemiään kuvituksia. Sarjakuvallinen yhteistyö Lars Janssonin kanssa on yksi niistä teemoista, joka huomioidaan uusia näyttelysuunnitelmia tehdessä. Tilassa tullaan myös säännöllisesti esittelemään muiden kuvittajien ja sarjakuvapiirtäjien töitä, museoamanuenssi Monika Antikainen kertoo. Ensimmäinen muumilahjoitus vuonna 1986 sisälsi 1009 teosta ja 31 kolmiulotteista kuvaelmaa. Lisäksi Tampereen taidemuseo sai Janssonin varhaisia taideteoksia, piirroksia ja muumikirjoja. Kokoelma on täydentynyt lähes vuosittain. Merkittävin lisä saatiin vuonna 1993, kun Jansson, Pietilä ja Eistola lahjoittivat 61 laatikosta koostuneen ns. Paraphernaliakokoelman museolle. Siihen kuuluu muun muassa lähes sata muumihahmoa, pienoismalliesineitä, työkaluja, rakennusaineita, valokuvia, luonnoksia, kangasnäytteitä, lehtileikkeitä ja muuta arvokasta arkistomateriaalia. Paraphernalia-täydennys helpottaa kuvaelmien konservointia ja mahdollistaa uusien näyttelytöiden kehittämisen.

Lisätietoa: Kuinkas sitten kävikään? Muumikirjojen tarina. Muumimuseo 2017, Tampereen taidemuseon julkaisuja 166.

27


Ankkafaniksi kasvetaan jo äidin kohdussa

p

Miksi Aku Ankka on Suomessa niin suosittu? Katja Kontturi aloitti post doc -tutkimuksensa Aku Ankan kulttuurisesta merkityksestä kysymällä tätä lehden lukijoilta. TEKSTI

Katja Kontturi

ostiluukun kolahdus. Kilpajuoksu alkaa: kuka ehtii ensin? Kuka saa ensimmäisenä käsiinsä uudenuutukaisen Aku Ankka -lehden? Joskus tappelu sisarusten kanssa voi edetä liiankin pitkälle: ”Äidiltä paloi käämit ja hän heitti juuri postilaatikosta haetun lehden keittiön uuniin. Poltetun lehden traumasta toipuminen kesti pitkään.” Tämän muiston jakoi 51–55-vuotias mies. Hän ei ole muistonsa kanssa yksin. Aku Ankkaa on odotettu suomalaisiin postilaatikoihin ja -luukkuihin 50-luvulta saakka. Sen lukemisesta on kilpailtu sisarusparven kesken, se on valloittanut välipalapöydät, mummolan vintit ja kesämökit. Lehti on kasvatta-

28

nut itselleen valtavan, useiden sukupolvien mittaisen lukijakunnan. Onko siis harhaanjohtavaa puhua lastensarjakuvasta? Kyllä, vaikka eriäviäkin mielipiteitä on. Viimeisimmän lukijatutkimuksen (KTM 2016) mukaan Aku Ankka oli maamme kolmanneksi luetuin lehti 674 000 lukijalla. Se jäi lukijamäärällään ainoastaan Pirkan ja Yhteishyvän taakse. Keskimäärin noin miljoona suomalaista lukee merimiesasuisen ankan seikkailuja viikoittain. Se on maailmanlaajuisesti valtava määrä suhteessa maamme asukasmäärään. Mutta mikä Akussa, Roopessa ja ankanpojissa suomalaisia viehättää? Touko-kesäkuun taitteessa


netissä jakamaani kyselyyn vastasi 284 suomalaista: nuorimmat heistä olivat alle 10-vuotiaita, vanhin yli 71-vuotias. Vastaajista 55,3 % oli naisia. Sain vastauksia kaikista maakunnista, jopa ulkomailta saakka. Ainoastaan Ahvenanmaalta ei tullut yhtään kommenttia. Liekö syynä suomenkielinen kysely. Kysely oli aloitus post doc -tutkimukselleni Aku Ankan kulttuurisesta merkityksestä Suomessa. Tässä hieman maistiaisia sen alustavista tuloksista.

”0–500 fantastsiljoonavuotiaille ja kissoille myös” Aku Ankka saapui Suomeen vuoden 1951 lopulla julkaistussa erikoisnumerossa, vaikka tuolloin Aku Ankka ja kumppanit -nimellä kulkenut lehti aloittikin voittokulkunsa virallisesti vuonna 1952. Lehden suosioon on historiallisia perusteita: Suomi oli toipumassa jatkosodasta ja katseet kääntyivät idän sijaan länteen kohti Amerikkaa ja sen tarjoamaa populaarikulttuuria, nousukausi vauhditti taloutta ja suuret ikäluokat olivat juuri syntyneet. Aku Ankka oli ensimmäinen nelivärinen sarjakuvalehti, joka oli suunnattu kaikenikäisille lapsille. Suomalaiset ovat nyt laajentaneet näkemystään: 69 % vastanneista oli sitä mieltä, että Aku Ankka -lehti on tarkoitettu kaikille, jopa aikuislukijoille. Eräs muunsukupuolinen vastaaja (31–35 v.) lainasi Roope Ankan omaisuutta kuvatessaan lehden lukijoiden kohderyhmää: ”0–500 fantastsiljoonavuotiaille ja kissoille myös.” Tästäkin huolimatta monet aikuiset vastaajat totesivat, ettei lehti ole enää sitä, mitä se ennen oli. Syynä tähän lienee nostalginen suhde sellaisten suurten piirtäjien, kuten Carl Barksin (1901–2000) sarja-

kuviin. Barksin ansiosta Disney-sarjakuvia myytiin Yhdysvalloissa 50-luvulla jopa kolme miljoonaa kappaletta kuukaudessa. Ankkalinnan ja monen merkittävän hahmon luonut Barks oli erinomainen tarinankertoja: hän ei aliarvioinut lapsilukijoita ja monet seikkailut olivat tarpeeksi viihdyttäviä jopa aikuiseen makuun. Myös suomalaiset lukijat kasvoivat Barksin sarjakuvia lukien, mikä näkyi kyselyn tuloksissa: 83 % kertoi suosikkitaiteilijakseen Carl Barksin. 52 % vastaajista piti lehden parhaimmistona sarjakuvia ja 35 vastaajaa mainitsi erikseen Barksin tarinat. Kaipuu vanhaan näkyi myös siinä, että Aku Ankka -lehden huonoimpana piirteenä pidettiin tarinoiden laadun heikentymistä: modernit, nopeasti piirretyt tarinat muistuttavat liikaa toisiaan ja aliarvioivat lukijoita. Barksin tai toisen suomalaisten suosikin, Don Rosan (78 %), tekemiä uusia sarjakuvia ei ole tullut enää vuosiin. Valtaosa nykypiirtäjistä sijoittaa tarinansa nykyaikaan älypuhelimien ja tietokoneiden maailmaan, mikä on kauhistus monille vanhemmille lukijoille. 1950- ja 1960-luvuilla syntyneet muistavat rakkaudella lapsuutensa klassikkosarjoja ja pettyvät nykyajan Ankkalinnaan. “Lähes jokaisen lapsuuteen se on jollain lailla kuulunut” Aku Ankan suomalaisen suosion syynä pidettiin muun muassa kieltä, joka on saanut kiitosta niin presidentti Sauli Niinistöltä (2015) kuin Suomen Mensaltakin (2014). Mutta tärkeimmäksi kyselyssä nostettiin lehden sopivuus kaikille, siihen liittyvä perinne sekä tunnettuus: 35,5 % vastaajista oli oppinut lukemaan nimenomaan Aku Ankasta. Kun vanhem-

Aku Ankan aikuiset lukijat kaipaavat Carl Barksin ja Don Rosan sarjojen laatua. Näytteet Barksin tarinasta Aku Ankka ja nelikulmaiset munat (vasemmalla, kokoelmasta Minä Aku Ankka, Sanoma 1972) ja Don Rosan tarinasta Auringon poika (Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita, Helsinki Media 1999).

29


mat saavat lehdestä merkittäviä kokemuksia omassa lapsuudessaan, he haluavat jakaa nämä muistot ja päätyvät todennäköisemmin tilaamaan lehden omille lapsilleen. Tämä on johtanut sukupolvien mittaiseen perinteeseen: Aku Ankka liitettiin kesämökkireissuihin tai mummolaan, jossa kaivettiin pahvilaatikoihin säilötyt lehdet luettavaksi yhä uudelleen ja uudelleen. Jatkuvuus ja pysyvyys nähtiin Aku Ankan tärkeimpinä piirteinä. Nettipalvelu Lataamon sijaan tärkeämpää oli lehden fyysinen kappale. 51–55-vuotias nainen totesi Aku Ankan suosion syyt melko tyhjentävästi: “Aku Ankka on aina tehty rakkaudella ja loistavalla ammattitaidolla (piirrokset, tarinat, kieli). Sen tarinat ovat kiinni nykypäivässä. Sama tarina tarjoaa elämyksen pienelle lapselle, oivaltavalle teinille ja Ankkaan tarttuvalle aikuiselle. Ankkafaniksi kasvetaan jo äidin kohdussa. Lehti on aina kiinnostanut kaikkia sukupuolia ja sukupolvia.”

verrattuna oli se, että Akuun on helppo samaistua. Huonosta onnesta huolimatta Akulla on lämmin sydän. Jos nuoremmat vastaajat pitivät Akusta epäonnen takia, aikuiset nostivat esille Akun perheensä huoltajana, joka yrittää parhaansa. Monet samaistuivat myös Akun epävarmaan työtilanteeseen ja näkivät Akun Suomen kaltaisena altavastaajana rikkaan Roope Ankan ja onnekkaan Hannu-serkun välissä. Suomalainen pessimismi näkyi lisäksi siinä, miten Akun koettiin toteuttavan sanontaa ”leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä”. Akussa nähtiin myös yhteneväisyyksiä muihin suomalaisiin antisankareihin, kuten Tuntemattoman sotilaan Rokkaan tai anarkistiseen, työtä vieroksuvaan Uuno Turhapuroon. Nämä yhtymäkohdat liittävät Aku Ankan hahmona osaksi suomalaista kulttuuria ja identiteettiä: hän epäonnistuu aivan kuten mekin. Aku Ankan suosio Suomessa perustuu hahmon epätäydellisyyteen, koska se tekee hänestä inhimillisen. Aku Ankka -lehden yli 65 vuotta pitkä historia kertoo siitä, miten se on ollut läsnä monien sukupolvien elämässä. Aku Ankka ei ole pelkästään opettanut meitä lukemaan, vaan se on auttanut meidät läpi koulun oppituntien ja jopa ohjannut uravalintojamme. Suomalaisten, niin lasten kuin aikuistenkin, suhde Aku Ankkaan on edelleen vahvalla pohjalla.

aku ankan suosio suomessa perustuu hahmon epätäydellisyyteen.

“Lasten versio Uuno Turhapurosta” Epäonninen, kuumapäinen, sinnikäs. Muun muassa näillä sanoilla vastaajat luonnehtivat Aku Ankkaa. Lempihahmoäänestyksessä lähes 47,5 % ääniä saanut Aku herätti lukijoiden sympatiat puolelleen nimenomaan epäonnisuudellaan ja laajalla tunneskaalallaan. Sinnikkyys ja yritteliäisyys toivat myös esille Akun suomalaishenkisen sisun. Mutta suurin syy Akun suosiolle esimerkiksi Mikkiin (2 %) tai jopa Roopeen (alle 20 %)

Lähteet: Andrae, Thomas 2006. Carl Barks and the Disney Comic Book. Unmasking the Myth of Modernity. Mississippi: Mississippi University Press. Kontturi, Katja 2014: Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana. Doctoral dissertation, University of Jyväskylä. https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/44805 KTM (2016): Aikakauslehtien lukijamäärät, kokonaistavoittavuus ja digitaalinen tavoittavuus. http://www.aikakauslehdet.fi/content/Tutkimusraportit/KMT_lukijamaarat_kohtaamiskontaktit/KMT_2016_ lukijamaarat_kohtaamiskontaktit_digitaalinen_tavoittavuus/KMT_2016_aikakauslehtien_tavoittavuus.pdf . Kyselytutkimus Aku Ankan lukijoille 2017. (Tulokset vielä julkaisemattomia.) “Mensa-palkinto 2014 Aku Ankka -lehden toimituskaartille” 11.10.2014, https://www.mensa.fi/wordpress/?p=851 . “Presidentti Sauli Niinistö maahanmuuttajille: Lukekaa Aku Ankkaa”. Ilta-Sanomat, 24.10.2015 https://www.is.fi/kotimaa/art-2000001024325.html

30


Nosebleed Studio uskoo ruotsalaisen mangan mahdollisuuksiin

v

“Kustantajat eivät näe kultakimpaletta, jota heille tarjotaan”, sanoo mangataiteilija ja -opettaja Natalia Batista. TEKSTI JA VALOKUVA

uonna 2012 Natalia Batista etsi kustantajaa nuorille suunnatulle Sword Princess Amaltea -mangasarjalleen. Batista lähestyi erästä suurta kustantajaa sähköpostitse ja kertoi edellisen mangasarjansa, pienemmille lapsille suunnatun Mjaun myyneen yhteensä yli 10 000 kappaletta. Kustantaja kieltäytyi, koska “manga ei myy”. – Vaikka olin juuri pystynyt osoittamaan selvillä luvuilla, ettei asia ole niin, Batista huokaa. – Valitettavasti Ruotsissa manga on edelleen kustantajille eksoottinen eläin. Kustantamoita pyörittävät joko intohimoiset sarjakuvafanit, jotka eivät ymmärrä bisnestä, tai bisnesmiehet, jotka eivät välitä taiteesta. Lundissa asuva Batista on ruotsalaisella sarjakuvakentällä aktiivinen ja näkyvä hahmo, joka puhuu ja toimii paikallisen mangan kehittymisen puolesta.

Verna Kuutti

Batista opettaa Malmön Serieskolanissa osa-aikaisesti, loput työajasta menee omien sarjakuvien tekemiseen. Lisäksi Batista pyörittää ystäviensä kanssa manga-ateljee Nosebleed Studiota, joka on julkaissut useita ruotsalaisen mangan antologioita. – Olen pitänyt manga-työpajoja kirjastoissa jo yli kymmenen vuotta, eikä kiinnostus mangaan ole missään vaiheessa vähentynyt. Lukijoita kyllä olisi, mutta koska kustantamoita ei kiinnosta, pitää parhaidenkin tekijöiden julkaista itse. Batistan oma manga- ja anime-innostus leimahti roihuun, kun Sailor Moon -piirretty ja sarjakuvalehti alkoivat ilmestyä Ruotsissa 90-luvun puolivälissä. Muussa mangassa tyttöjen rooliksi jäi usein isokokoisten rintojen esittely, mutta Sailor Moonissa tytöt olivatkin taistelijoita, joiden tehtävänä oli pelastaa maailma.

31


Magnolia Winroth teki Nosebleed Studion historia-antologiaan sarjakuvan suomalaisen sotalapsen tarinasta.

– Japanilainen manga oli monella tapaa esikuvani, kun rupesin esiteininä piirtämään sarjakuvaa. Tyyli inspiroi minua, mutta myös tekijöissä oli hyvin pärjääviä naisia. Esimerkiksi Rumiko Takahashi on edelleen yksi parhaiten ansaitsevia mangapiirtäjiä. Batistan teinivuosista alkoi mangan kulta-aika Ruotsissa, kun Dragon Ballin ja Ranman kaltaiset megahitit villitsivät ruotsalaislapsia. 2000-luvun alussa kirjakustantaja Gleerups päätyi jopa laittamaan sarjakuvat omalle listalleen, kun Dragon Ball linnoittautui viikoiksi parhaiten myyvien lastenkirjojen kärkiviisikkoon. Huippuvuosi oli 2007, jolloin manganimikkeitä julkaistiin noin 150. Sen jälkeen alkoi alamäki. – Amerikkalaiset painokset suosituista mangoista tulivat niin nopeasti markkinoille, ettei ruotsalaisilla lukijoilla ollut mitään syytä jäädä odottelemaan käännöksiä. Ja japanilaisille kustantamoille Ruotsi taas on liian pieni markkina, jotta ne jaksaisivat edistää asiaa, Batista kuvaa. Mangan parissa kasvoi kuitenkin piirtäjien sukupolvi, jotka ottivat japanilaisen sarjakuvan ja animaation estetiikan omakseen. Nyt nämä tekijät haluaisivat tehdä mangaa ruotsalaiselle yleisölle, mutta valtavirtakustantamot ovat edelleen käännösmangan mahalaskun pelästyttämiä. – Esimerkiksi Nosebleed Studion Joakim Waller tekee ihan yhtä ammattimaista jälkeä kuin Japanissa, mutta toistaiseksi hän on saanut kieltävän vastauksen kaikista ruotsalaisista kustantamoista. Samaan aikaan japanilaiset mangastudiot ovat alkaneet tunnustaa eurooppalaisten tekijöiden kyvykkyyden, joten nousevien mangakoiden voi olla houkuttelevampaa suunnata suoraan kansainväliselle

32

uralle. Ruotsalaisista tekijöistä esimerkiksi Åsa Ekström on työskennellyt ja julkaissut sarjakuvaa Japanissa. Toinen vaihtoehto on ottaa julkaisuprosessi kokonaan omiin käsiinsä. Näin on tehnyt esimerkiksi suomenruotsalainen Minna Sundberg, jonka nettisarjakuva Stand Still, Stay Silentin on Batistan mukaan ihailtava esimerkki. – Miksi tyytyä muutamien tuhansien rojalteihin kustantajalta, kun joukkorahoituskampanja voi tuottaa 150 000€ [kuten Sundbergin tapauksessa, toim. huom.]? Mielestäni kustantajat uhriuttavat itsensä, eivätkä näe, minkälaisia kultakimpaleita heille tarjotaan. Batista on saanut oman kostonsa kiertäessään erilaisia sarjakuvatapahtumia ja coneja. – Kerran erään kustantamon edustaja tuli pyytämään lapselleen nimmaria Amaltea-albumiin, vaikka juuri häneltä olin saanut aikaisemmin pakit, Batista virnistää.

Päivitettyä feministifantasiaa Batistan tie lähes täysipäiväiseksi mangakaksi on raivattu silkalla päämäärätietoisuudella. Opiskellessaan Malmön Serieskolanissa hän kokeili erilaisia tyylejä ja genrejä, ja päättötyön aiheeksi valikoitui mangaoppaan valmistaminen. Valmiille oppaalle ei löytynyt kustantajaa, mutta Batista alkoi saada kutsuja vetämään mangatyöpajoja. Niissä Batista huomasi, ettei into mangan lukemiseen ollut kadonnut minnekään. – Olin jo aiemmin pohtinut lapsiin ja nuoriin suuntautumista, mutta silloin päätin tosissani, että rupean tekemään lapsille suunnattua sarjaa. Neljään osaan ehtinyt Mjau! on 6–9-vuotiaille


suunnattu manga, joka kuvaa Ville- ja Vanilj-kissojen salaista elämää. Palkintoja kerännyt sarja on saanut kiitosta niin kirjastonhoitajilta kuin kirjakauppiailta. – Yksi kirjakauppias totesi minulle, että Mjauta on turvallista suositella vanhemmille, jotka etsivät lapsille sopivaa mangaa. Mjaussa ei ole mitään seksuaalista. Mjaun menestyksestä huolimatta Batista ei ole ollut täysin tyytyväinen kustantajaansa Kabusa böckeriin. Markkinointi on jäänyt pitkälti tekijän harteille, eikä kansainvälisten oikeuksienkaan kauppaaminen ole mennyt kustantajalta aivan nappiin: – Eräässä sarjakuvatapahtumassa juttelin portugalilaisen kustantamon edustajalle, joka oli kiinnostunut Mjaun oikeuksista. Pyysin häntä ottamaan yhteyttä Kabusaan, mutta sieltä ei koskaan vastattu, Batista valittelee. Mjaun jälkeen Batista halusi tarjota jotain uutta lukijoilleen, jotka olivat kasvaneet esiteineiksi. Hänellä oli jo jonkun aikaa pyörinyt mielessä ajatus tehdä uusi versio norjalaisen Gerd Brantenbergin romaanista Egalian tyttäret, joka kuvaa matriarkaalista yhteiskuntaa. – Sukupuoliroolit päälaelleen kääntävä teos oli aikoinaan itselleni herättelevä, mutta joltain osin se on vanhentunut. Halusin tehdä fantasiaa esiteineille ja samalla tuoda Egalian tyttärien opetukset tähän päivään. Sword Princess Amaltea kuvaa fantasiamaailmaa, jossa kuningattaret halllitsevat ja prinsessat pelastavat prinssejä. Kolik förlag -sarjakuvakustantamon julkaisema sarja on edennyt kolmanteen osaan, ja kokonaismyynti lähentelee jo 8000 nidettä. Kolik ei kuitenkaan ollut aiemmin profiloitunut mangakustantajana, vaan kustannussopimuksen ratkaisivat Batistan verkostot. – Kolik otti Amaltaen julkaistavaksi, koska tunsin sen työntekijöitä opiskeluajoiltani ja he luottivat minuun tekijänä. Nykyään kun opetan Serieskolanissa, korostan opiskelijoilleni aina, että te olette toistenne tärkein verkosto.

kuvantekijöiden sukupolvesta voi vielä kasvaa elinvoimainen ruotsalainen mangaskene. Yhä useampi Serieskolanin opiskelijoista tekee ja lukee mangaa, ja manga on vakiintunut myös osaksi koulun virallista opetusohjelmaa. Batista yrittää kannustaa nuoria myös miettimään uraa myös sarjakuvan tuotantopuolelta. – Välillä tapaan coneissa nuoria, jotka ovat kiinnostuneita mangasta, mutta eivät ole varma kyvyistään piirtäjinä. Sanon aina, että tarve mangaan erikoistuneille kustannustoimittajille tai agenteille on paljon suurempi kuin piirtäjille! Itse antaisin mielelläni 30% tuloistani agentille, jos saisin keskittyä vain piirtämiseen. Eri asia on, houkuttelevatko sarjakuva-alan epäsäännölliset ja epävarmat tulot lahjakkuuksia: – Pelkään koko ajan, että peliteollisuus nappaa parhaat opiskelijani. Pelialalla on mahdollista saada kuukausipalkkaa, mutta toisaalta tekijälle ei jää niin paljon vapauksia kuin sarjakuvassa. Kilpailu ulottuu myös sarjakuvien lukijoihin, joiden ajasta pelit kilpailevat sosiaalisen median ja liikkuvan kuvan rinnalla. Lasten ja nuorten lukuharrastusten vähentyminen toki huolettaa Batistaa, mutta hän näkee mangassa paljon hyödyntämätöntä potentiaalia. Amaltea-sarja on taipunut esimerkiksi roolipeliksi, ja suunnitteilla on myös videopeli. – Pitäisi ymmärtää, ettei digitaalisuus ole ongelma vaan ratkaisu. Sarjakuvantekijä tekee samaa hommaa kuin ennenkin, eli piirtää ja kertoo tarinoita – alusta on vain eri, Batista summaa. – Itseäni kiinnostavat paljon esimerkiksi visuaaliset novellit, eli digitaalinen, interaktiivinen tarinankerronta. Lapset kaipaavat lukukokemukseltakin nykyään vuorovaikutusta. Batista näkee pedagogisia mahdollisuuksia myös perinteisessä albumiformaatissa. Nosebleed Studio julkaisi tänä syksynä Reser i den svenska historien -kokoelman, jonka kolme tosipohjaista sarjakuvaa käsittelee noitavainoja, siirtolaiseksi lähtemistä ja suomalaisia sotalapsia. Suunnitteilla on teokseen kytkeytyvä opetusmateriaali, jota on tarkoitus tarjota koulujen käyttöön. – Nosebleed Studio on tällä hetkellä kanava, jossa pääsemme toteuttamaan intohimoprojektejamme.

pelkään koko ajan, että peliteollisuus nappaa parhaat opiskelijani.

Lisää kustannustoimittajia ja agentteja Batista uskoo, että ongelmista huolimatta uudesta sarja-

33


Anouk Ricardin omintakeinen maailma

n

Absurdi huumori voi tuntua vieraalta ajatukselta lapsille suunnatun taiteen pohjaksi, mutta juuri sille ranskalainen Anouk Ricard perustaa valloittavat lastensarjakuvansa. TEKSTI

Hannele Richert

ykyisin Lyonissa asuva ja työskentelevä Anouk Ricard on koulutukseltaan kuvittaja, mutta hän on myös muun muassa tuottanut animaatioita, työskennellyt lasten ja nuorten kustantamoissa ja tehnyt musiikkia taiteilijanimellä Frouky. Ennen kaikkea Ricard tunnetaan kuitenkin sarjakuvistaan, suurimpana kansainvälisenä hittinään Anna et Froga -kirjat. Niissä seikkailevat Anna-tyttö, Froga-sammakko, Bubu-koira, Ron-kissa ja Christopher-mato. Hahmot puuhastelevat ihan jokapäiväisiä asioita mutta ilahduttavan omintakeisella tvistillä. He ovat aikamoisia persoonallisuuksia eivätkä aina noudata hyvän käytöksen kultaisia sääntöjä. Tästä syntyy Ricardin tarinamaailmojen aitous ja samastuttavuus sekä niiden yllättävä huumori. Anna et Froga sai alkunsa, kun sitä julkaistiin strippeinä vuonna 2004 Capsule Comique -lehdessä. Vuodesta 2008 alkaen näihin hahmoihin perustuvia tarinoita on julkaistu jo viiden albumin verran, osa myös käännöksinä englanniksi ja saksaksi.

Toimistohuumoria aikuiseen makuun Annasta ja Frogasta kertovat tarinat ovat jo sinänsä erinomaista lukemista myös aikuisille: kerronta etenee nokkelasti, aihevalinnat ja sanankäyttö pitävät mielenkiinnon yllä, vaikkei mukana olekaan mitään varsinaisesti lapsille sopimatonta. Sarjakuva-albumi Coucous Bouzon (2011) jatkaa absurdia linjaa aikuislukijoille suunnattuna: sininen Richard-lintu työskentelee markkinoinnin asiantuntijana käkikellofirmassa. Toimistosarjakuvien genre vapauttaa etenkin konttorityötä tekevät ajattelemaan, ettei oman työpaikan omituisuus ole kiinni vain yksittäisen työntekijän päänsisäisistä tulkinnoista, vaan se on pikemminkin

34

toimistokulttuurin salattu ydinominaisuus. Käkikellofirman edesottamuksilla on tiettyä sukulaisuutta toimistoparodioihin Scott Adamsin Dilbertistä lähtien. Drawn & Quarterly on julkaissut teoksen nimellä Benson’s Cuckoos, ja nettilehti Mental Floss vertasi sitä Ricky Gervaisin brittiläiseen televisiosarja Konttoriin (The Office) ylistävässä arviossaan. Muitakin toimistoparodioita sarjakuvasta tulee mieleen, kuten Mike Judgen Milton-animaatioihin perustuva elokuva Konttorirotat (Office space, 1999). Mielleyhtymistä huolimatta Ricardin maailma on näissäkin tarinoissa tunnistettavasti juuri hänen käsialaansa. Lastenkirjailijana tunnetuksi tulleen tekijän reviirinlaajennus onnistui, Ricardin huumori solahtaa erilaisten yleisöjen palvelukseen ongelmitta. Ricard onkin saanut osaamisestaan tunnustusta asiantuntevilta tahoilta: hänen töitään on valittu kolmesti Angoulêmen sarjakuvafestivaalien palkintoehdokkaaksi. Anna et Frogan lisäksi on huomioitu Patti et les fourmis (Patti ja muurahaiset) vuonna 2010 ja Coucous Bouzon vuonna 2011. Vuonna 2014 Ricard valittiin 25 hauskimman ranskalaisnaisen joukkoon GQ France -lehden listauksessa. Angoulêmen sarjakuvafestivaalien masinoimana on tehty myös useita Anna & Froga -animaatioita opiskelijaprojekteina (2015). Tämän kunnianosoituksen tuotokset ovat hengeltään onnistuneen ricardmaisia: toivottavasti joskus nähdään kokopitkä animaatioelokuva tai TV-sarja Annan, Frogan ja kumppaneiden edesottamuksista. Youtubesta löytyy myös Francesco Reesin kanssa toteutettu, ihana Anna ja Froga -vaha-animaatio. Se oli Ricardin mukaan kuitenkin vain kertakokeilu. Tosin vuonna 2015 pohdittiin Anna ja Froga -animaatiosarjaa televisioon, mutta projekti ei edennyt tiiseriä pidemmälle.


Ricard piirtää pääasiassa tietokoneella, mutta maalaa myös välillä. Kuvitukset liittyvät sarjakuvaan, jossa Anna, Froga ja ystävät vierailevat huvipuistossa.

Pieni kohtaaminen Anouk Ricardin kanssa Anouk Ricard vieraili Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syksyllä 2016. Pääsin siinä yhteydessä kysymään Anouk Ricardilta muutaman kysymyksen. – Anna ja Froga -sarjakuva kuulostaa tosi autenttiselta, niin kuin puhe olisi kaverusten nauhoitettua kekustelua. – Kiitos! Pyrin tekemään dialogista myös aikuisille sopivaa enkä pidä lapsilukijoita “vauvoina.” Uskon, että he pitävät siitä ja haluan, että he ymmärtävät keskustelun moniulotteisesti. Anouk Ricard on haastatteluissa kertonut lukeneensa lapsena paljon Tenavia ja Mafaldaa ja pitäneensä näissä sarjakuvissa nimenomaan siitä, että lapsille puhutaan niissä kuin aikuisille. – Olet tehnyt omalla nimelläsi sekä lastensarjakuvaa että aikuisviihdettä. Ovatko lukijat karsastaneet sitä?

– Juu, tekemäni aikuisviihdeteos on osa hienoa sarjaa, jossa on mukana hyviä tekijöitä, kuten Morgan Navarro. En näe mitään ristiriitaa siinä, ettenkö voisi tehdä omana itsenäni sarjakuvaa erilaisille yleisöille. Ranskassa se ei ole herättänyt erityistä huomiota. Kustantaja Les Requins Marteux julkaisee BD-Cul -sarjassa aikuisviihdettä nimekkäiden sarjakuvantekijöiden piirtämänä. Anouk Ricardin Planplan Culcul (2013) ilmestyi osana sarjaa. – Tämä saattaa olla kaukaa haettua, mutta oletko tutustunut suomalaisen Roope Erosen töihin? Niissä on mielestäni samaa henkeä kuin Annassa ja Frogassa, niin piirroksissa kuin tarinoissakin. – Juu kyllä olen tutustunut hänen töihinsä! On totta, että niissä on samantyyppistä huumoria ja eläinhahmoja. Pidän niistä!

35


Muun muassa Muumeista inspiraatiotaan hakeva Luke Pearson on brittiläisen nykylastensarjakuvan näkyvimpiä tekijöitä. Suomennetuistakin Hilda-sarjakuvista julkaistaan ensi vuonna Netflix-animaatio.

Yleisöä etsimässä

k

Suomalaisella lastensarjakuvalla olisi oppimista brittiläiseltä Nobrow-kustantamolta. TEKSTI

Onni Mustonen

uten useimmat lukijat ovat jo varmasti kyllästyneet kuulemaan, Suomi viettää tänä vuonna itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlaa, mutta mukavan pyöreän luvun ei pitäisi hämärtää sitä tosiasiaa, että ensimmäinen suomalainen sarjakuvakirja, Ilmari Vainion Professori Itikaisen tutkimusretki, ilmestyi jo vuonna 1911. Toisin sanoen, suomalainen sarjakuvakulttuuri on siis itsenäistä valtiota vanhempi. Pitkä perinne on varmasti yksi selitys sille, miksi suomalainen sarjaku-

36

vakenttä on muodostunut poikkeuksellisen laajaksi ja korkeatasoiseksi. Siitä, onko sarjakuva Suomessa arvostettu taidemuoto, voidaan olla montaa mieltä, mutta on mahdotonta kieltää, etteivätkö suomalaiset lukisi paljon sarjakuvia. Varsinaisten harrastajien ja kuluttajien määrä saattaa olla lukumäärältään pieni (vaikkakin prosentuaalisesti poikkeuksellisen suuri ottaen huomioon Suomen väkiluvun), sarjakuva Suomessa ei ole missään vaiheessa kadonnut maan alle tai


typistynyt pienten piirien puuhasteluksi. Aku Ankka on opettanut jo monet sukupolvet lukemaan ja Fingerpori ja Viivi ja Wagner ovat yhtä oleellinen osa monen aamurituaali kuin kahvi ja kaurapuuro, Niiden myötä sarjakuvan lukutaito on pysynyt voimissaan ja sarjakuva taidemuotona elimellisenä osana monen arkea. On tärkeää muistaa, että sarjakuvan lukeminen vaatii opettelua, ja aivan kuten kirjoitettu kieli eroaa puhutusta, niin sarjakuva eroaa tekstistä. Sarjakuvilla kasvatettuna suomalaisena minulle tuleekin usein yllätyksenä, etteivät kaikki osaa lukea sarjakuvia. Ruudut eivät muodosta heille kokonaisia lauseita. Sarjakuvan läsnäolo arjessa on sentään taannut sen, että useimmille suomalaisille sarjakuvan kieli on – ellei sujuva niin ainakin – tuttu. Suomen kaltaisessa pienessä maassa tämä tosiasia on ollut välttämätön taidemuodon selviämiselle ja kukoistamiselle. Tästä huolimatta suomalaista lastensarjakuvaa on vain nimeksi. Suomalaisten sarjakuvalukutaito on taannut sen, että suomessa riittää lahjakkaita tekijöitä ja heille lukijoita, mutta tekijöiden ja lukijoiden vanhetessa ja nuorten ja lasten siirtyessä pois sarjakuvan parista on ymmärrettävää, että lastensarjakuvan julkaiseminen on jäänyt vähemmälle. Vaikka sarjakuvien julkaisumäärät ovat muutenkin pudonneet viime vuosina huolestuttavan pieniksi, nimikkeiden vähyys on merkillepantavaa erityisesti lastensarjakuvan puolella; tänä vuonna Sarjainfossa arvostelluista kotimaisista uutuuksista vain Anne Muhosen Universumin avain (arvostelu tämän lehden sivulla XX) ja Sirkus Rinkeli 2 (Sarjainfo 2/2017) kuuluvat selkeästi lastensarjakuvan kategoriaan. Lasten käännössarjakuvatkin keskittyvät pääasiassa klassikkosarjojen uusintapainoksiin, eikä uusille tekijöille näytä löytyvän jalansijaa. Syitä tilanteelle on varmasti monia, mutta Aku Ankan jo valmiiksi kyllästämillä markkinoilla kustantajilta vaikuttaa uupuvan taloudellinen motivaatio ja samalla kotimainen sarjakuva tuntuu vieneen ajatuksen siitä, ettei sarjakuva ole vain lapsille tarkoitettu taidemuoto, sen loogiseen lakipisteeseen, jossa sarjakuvaa ei ole ainakaan tarkoitettu lapsille.

Esimerkiksi pienlehtipuolelta, joka edustaa tällä hetkellä suomalaisen sarjakuvakentän elinvoimaisinta puolta, lastensarjakuvaa löytyy vain nimeksi. Voi hyvinkin olla, että koko alan tämän hetkisen tilanteen huomioon ottaen tilanne ei ole otollisin uuden lastensarjakuvan julkaisemisen kannalta. Mutta se oli myös tilanne, josta brittiläinen Nowbrowkustantamo löysi itsensä viime vuosikymmenellä. Sen jälkeen kustantamo on onnistunut vakiinnuttamaan paikkansa yhtenä laadukkaimmista lastensarjakuvien kustantajista.

”lastensarjakuvat ovat kirjallisuuden muoto, joka ei saa ansaitsemaansa huomiota.”

Lapset ja lapsenmieliset Kuten mainittu, suomalaisella sarjakuvaharrastajalla saattaa olla vääristynyt kuva siitä, mikä sarjakuvan rooli kulttuurikentällä on. Englanninkieliseen maailmaan siirtyessä käy jo selväksi se, että globaalisti sarjakuva on huomattavasti marginaalisempi taidemuoto, joka on työnnetty omiin lokeroihinsa, kuten alan harrastajien festivaaleille tai erikoistuneisiin kauppoihin. Kuten brittiläinen sarjakuvataiteilija Dan Berry totesi vieraillessaan syksyllä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla, Britanniassa on pitkä ja kunniakas sarjakuvan perinne, mutta sarjakuvaa ei kuitenkaan arvosteta samalla tavalla kuin kirjallisuutta tai elokuvaa. – Lapset usein lukevat sarjakuvia ja heille on tarjolla sarjakuvia kuten [ensi vuonna 80 vuotta täyttävä] The Beano -lehti, Berry kertoi. – Mutta sen jälkeen valinnanvaraa ei juurikaan ole. Tytöt siirtyvät naistenlehtiin ja pojat, jos he haluavat jatkaa sarjakuvien lukemista, lukevat supersankarisarjakuvia tai 2000AD:tä. Syy tälle kehitykselle voidaan ainakin osittain jäljittää sarjakuvien sisältöä 1950-luvulta alkaen ohjailleen Comics Code Authorityyn, jonka tarkoituksena oli siivota sarjakuvista seksuaalinen, väkivaltainen ja ”moraalisesti arveluttava” aineisto. Sen seurauksena sarjakuvakulttuuri jakautui Yhdysvalloissa kahtia. Valtavirtasarjakuvat olivat lapsille suunnattuja, lempeitä ja hyveellisiä ja juuri näitä sarjakuvia myytiin lehtikojuissa ja supermarketeissa. Muotonsa ja aiheidensa puolesta kokeilevammat sarjakuvat, jotka eivät mahtuneet CCA:n ahtaisiin raameihin, vajosivat niin sanotusti maan alle, mistä niitä piti varta

37


muodoksi. Suuren yleisön silmissä sarjakuvat oli tarkoitettu lapsille, koska ne sarjakuvat, joita heille oli pääasiassa tarjolla, oli tarkoitettu lapsille. On helppoa nähdä, miten tällainen lähestymistapa luo noidankehän, joka ei vahingoita pelkästään taidesarjakuvaa vaan myös rampauttaa lastensarjakuvat. Lastenkirjallisuus ja animaatioelokuvat saivat jatkaa kehittymistä, koska lapsilukijat kasvoivat aikuisiksi lukijoiksi ja lapsiyleisöt kasvoivat aikuisiksi elokuvantekijöiksi. Sarjakuvan lukijat sen sijaan kypsyivät pois harrastuksestaan, tai sitten heidät aidattiin lokeroihinsa, joiden muotokieli oli liian vierasta valtavirran ymmärrettäväksi. 1980-luvulle tultaessa lasten sarjakuvat kaikkialla maailmassa kohtasivat saman haasteen: ne eivät olleet enää uusin, kätevin tai edes halvin lelu – saati sitten relevatein tai arvokkain. – Viimeiset 10–20 vuotta ovat olleet vaikeita ja olemme nähneet suosikkiajanvietteemme katoavan kauppojen hyllyiltä, Nobrow’n perustajiin kuuluva Sam Arthur kertoo. Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton, kuten Nobrow’n menestys osoittaa.

Vuodesta 1938 asti julkaistu The Beano on yksi maailman pitkäikäisimmistä lastensarjakuvista. Vuonna 1950 julkaistussa kansikuvassa seikkaili Dudley D. Watkinsin luoma Biffo-karhu.

vasten etsiä. Näin sarjakuvanlukijoille tuli kuin automaattisesti tarjottua kaksi luontaista roolia: lapsi tai harrastaja. Pitkälti 1900-luvun loppuun asti Iso-Britannian sarjakuvamarkkinat olivat amerikkalaisten markkinoiden jatke. 1950- ja 60-luvuilla monet sarjakuvista olivat amerikkalaisia uudelleenjulkaisuja, minkä tähden jälleen eniten hyllytilaa ja huomiota saaneet sarjakuvat oli suunnattu nuoremmille lukijoille. Saipahan Englanti vielä oman CCA:nsakin vuonna 1955, jolloin parlamentti sääsi Children and Young Persons (Harmful Publications) Act 1955 -lain, jolla parlamentti rajoitti ”(a) rikosten tekemisen; tai (b) väkivaltaisten tai julmien tekojen; tai (c) luonteeltaan vastenmielisten tai kauhistuttavien tapahtumien” esittämistä alle 18-vuotiaille myytävissä sarjakuvissa. Kun tällainen vastakkainasettelu oli luotu, sarjakuvan oli vaikeaa nousta vakavasti otettavaksi taide-

38

Nobrows & highbrows Arthur ja Alex Spiro perustivat englantilaisen Nobrow-kustantamon loppuvuodesta 2008. Kustantamon päämääränä oli julkaista hiottuja kirjoja, pitäen mielessä niin painojäljen kuin ympäristön, sekä esitellä maailmalle uusia tekijöitä ja ”muistuttaa lahjakkuuksista, jotka ovat julkaisseet upeita töitä monien vuosien ajan”. Siinä Nobrow onkin onnistunut. Erityisesti lastensarjakuvien kustantajana Nobrow on ansioitunut julkaisemalla suomalaisillekin sarjakuvaharrastajille tuttuja tekijöitä, kuten brittiläistä Luke Pearsonia ja Norsunluurannikolta kotoisin olevaa Marquerite Abouet’ta, jotka ovat myös vierailleet Helsingin sarjakuvafestivaaleilla viime vuosina. Arthur tietää, miten lapsen saa lukemaan. – Kaikessa, mitä teemme, tärkeintä on viihdyttäminen. Jos kirja viihdyttää, niin lapsi lukee sen nauttiakseen siitä, Arthur sanoo, mutta hyödyt ovat laajemmatkin. – Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että lukeminen korreloi koulumenestyksen kanssa ja lapset, jotka lukevat nauttiakseen, pärjäävät paremmin kouluissa ja saavat parempia numeroita kuin lapset, jotka eivät lue. Tästä syystä kaikki, mitä me julkaisemme, tähtää lapsen mielikuvituksen vangitsemiseen. Nobrow on myös kohdannut samoja ongelmia,


Frederic Wertham nosti Bill Gainesin ja Al Feldsteinin kirjoittaman ja Jack Davisin piirtämän Foul Playn (1953) keskeiseksi esimerkiksi sarjakuvan alennustilasta. Yhdessä muiden EC:n kauhu- ja rikossarjakuvien kanssa sillä oli keskeinen osa CCA:n synnyssä ja modernin englanninkielisen sarjakuvakentän kahtiajaossa.

jotka riivaavat suomalaisia lastensarjakuvia. – On vaikeaa löytää yleisöä, kun niin monet asiat kamppailevat ihmisten huomiosta, Arthur myöntää. Nobrow’lle oli kuitenkin selvää, miten lastensarjakuvalle löytyy tilaa markkinoilta. – [M]e työskentelemme ahkerasti tehdäksemme kirjoistamme lumoavia ja hyvin tehtyjä. Luotamme siihen, että ihmiset puhuvat kirjoistamme, sekä siihen, että taiteilijamme vierailevat kouluissa, järjestävät työpajoja sekä osallistuvat festivaalille ja kirjamessuille – se on noidankehä, mutta onneksi nautinnollinen ja palkitseva noidankehä. Nobrow’n menestys verrattain lyhyessä ajassa on osoitus siitä, että laadukkaalle sarjakuvalle on yhä tilausta, mutta helppoa se ei ole. Nobrow antaa sarjakuville arvoa, joka tekee niistä mahdottomia korvata videoilla tai konsolipeleillä. Kuten Arthur totesi Kirkus Review’n haastattelussa vuonna 2012: ”kirjamme ovat suunniteltu ja harkittuja alusta lähtien esineinä [...] Me käytämme erikoisia painomenetelmiä saavuttaaksemme kirkkaat ja elävät värit. Tutkimme myös käyttämiämme paperilaatuja antaaksemme kirjoillemme lähes nostalgisen tunnun. Kirjamme jopa tuoksuvat hyvältä.” Hyvältä pohjalta Nobrow on myös pystynyt laa-

jentamaan, ja viime vuonna Netlifx ilmoittikin tekevänsä Pearsonin Hilda-sarjakuvista animaatiosarjan, mikä takaa hahmolle sarjakuvanlukijoita laajemman yleisön. Arthurin ja Nobrown tavoite on kuitenkin selvä: – Haluan nähdä lastensarjakuvia jokaisen lapsiperheen kotona. Lastensarjakuvat ovat kirjallisuuden muoto, joka ei saa ansaitsemaansa huomiota, ja tulevaisuudessa haluaisin niiden saavan lasten elämässä sen aseman, joka niillä pitäisi olla.

Sam Arthur, Nobrow’n perustaja ja toimitusjohtaja.

39


Festivaali

National Cartoonists Societyn työpajassa piirretään zombeja. Kuva: Sanna Larmola

Kendalin sarjakuvafestivaaleilla paikalliset ovat pääosassa

l

Lakes International Comics Festival saa houkuteltua myös lapsiperheet sarjakuvien pariin. TEKSTI

Kivi Larmola

KUVAT

okakuussa järjestettävä LICAF eli Lakes International Comics Art Festival on kansainvälinen sarjakuvafestivaali, joka kerää yleisöä, esiintyjiä ja ohjelmaa kaikkialta maailmasta. Pääosassa on silti englantilaisen pikkukaupungin innostus. Sarjakuva on useimmille kaupunkilaisille vieras asia, mutta se ei heitä hidasta, kun on mahdollisuus osallistua yleiseen riemuun ja kaivaa ikkunan somisteeksi kodin harvat sarjakuva-albumit tai antaa päiväkodin lasten koristaa kaupat ja toimistot sarjakuva-aiheilla. Eikä vain päiväkotilasten. Jotta Kendal tulisi vieraille tutuksi, kuvitettujen ikkunoiden ketju kiertää koko pienen ydinkeskustan ja esittelee kaupunkimaantiedon ohella taidetta esimerkiksi erilaisilta

40

Sara Forsius & Sanna Larmola harrastusryhmiltä ja kouluilta sekä festivaalien jokavuotisilta kummeilta Bryan Talbotilta ja Charlie Adlardilta. Kendal on toisenlainen, myöntävät paikalliset auliisti. Community spirit, yhteisöhenki elää, ja se näkyy torikojujen pystyttäjissä, satoja vuosia vanhoissa kauppakujissa ja maaseudussa, joka on aina patikkamatkan päässä. Kendal on hädin tuskin sen kokoinen, ettei vierasta jäädä tuijottamaan – ei ainakaan nyt, kun festivaalista on kerrottu oikein pääkadun ylittävin bannerein ja joka puolelle keskustaa kiinnitetyin julistein.

Muutakin kuin muumibuumia Shakespeare-pubin takana sijaitsee yksi festivaaliosastoista, Canadian


Lodge. Kanadalaiset ovat tulleet tuomaan terveisiä Toronton sarjakuvafestivaaleilta ja kantaneet mukanaan niin paljon paikalliskustanteita kuin kohtuudella pystyy. Kanada on kuulemma ennallaan: kuin sosiaalidemokraattinen Yhdysvallat samalla elintasolla mutta paremmalla yhteisvastuulla. Kuten Yhdistyneessä kuningaskunnassa, kanadalaisillakin on uudet setelirahat, joissa on ikkuna, eivätkä nekään liukkaan muovisina pysy lompakossa. Kanadassa menee hyvin, ja sanoma on ihmismyönteinen, vähemmistöjä arvostava ja lämmin. Tekee mieli lähteä Torontoon ensi tilassa. Joen toisella puolen, koulun kampuksella ja läheisessä museossa on suomalaisten Finnish Village, jossa kotimaisten taiteilijoiden esittäytymistä täydentää muumeista vaikutteita saanut englantilainen huopa- ja kuvitustaide. Lapset innostuvat erityisesti Felt Mistressin eli Louise Evansin huopaveistoksista, jotka ovatkin hienoja. Osastolle rakennetussa erikoisen muotoisessa taidepömpelissä näytetään Tove Jansson -dokumentteja ja muumianimaatioita, ja lä-

Petteri Tikkasen kuvituksia oli esillä saunassa. Kuva: Sara Forsius

heisen, herttaisen eklektisesti kootun Kendalin museon kellarissa on valokuvia Janssonista työhuoneellaan Helsingissä ja suvun kesäsaarella Klovharussa. Finnish Villagessa nähdään myös brittiläisen Jonathan Edwardsin kuvitusakvarelleja, joissa onkin jotain suomalaista, kenties Pekka Vuoren mieleen tuovaa käsityöläisyyttä. Niiden liittäminen Suomi-osastoon on onnistunut ajatus, varsinkin kun muuta samalla tavalla spektaakkelinomaista, syvemmin Muumeihin tai Suomeen perehtymätöntä yleisöä innostavaa ei tällä kertaa ole Suomen osastolle syntynyt. Muumit ovat kansainvälistyneet, ja niiden suomalainen alkuperä on enää eksoottinen lisä mahtavassa legendassa. On paikalla toki muutakin kuin muumibuumia. Suomalaisia nykypiirtäjien printtejä on pieni näyttely, joka harmillisesti kohtaa voittajansa englantilaisessa ilmankosteudessa. Heti kuplamuovista purettuna näyttelypaperi vettyi ja turposi kapalevyilleen. Tunnelman pelastaa taiteilija Bethany Wellsin oma, englantilaisesta hevostrailerista tehty sauna, jonka kanssa hän kiertää Iso-Britannian tapahtumia saunan hyvää sanomaa levittäen. Saunassa hikoilee alushoususillaan livepiirroksia kasaan Petteri Tikkanen. Valkoinen korjauskynä mustalla paperilla kuivuu kuumassa saunassa hetkessä. Saunan kupeessa on improvisoitu ulkoilmakahvila, josta saa juotavaa ja korvapuusteja.

Tärkeintä on Community Spirit - Muumit ovat vallanneet Oxfamin ikkunan. Kuva: Sanna Larmola

Kellotornin mehiläispesä Kaupungintalolla eli Comixology Clock Towerissa ovat pienet kustantajat, lavaohjelmanumerot ja tekijähaastattelut nimikirjoitusjonoineen sekä Page 45 -kirjakauppa, jossa jaetaan lisää omistuskirjoituksia. Alakerran etusalissa on lisäksi hiukan muista erillään Knockabout-kus-

41


tantamon oma osasto Hunt Emersoneineen. Kaksi kerrosta ja useita saleja käsittävä tila on festivaalin mehiläispesä, jossa tehdään löytöjä sekä tavataan uusia ja vanhoja tuttavia. Kellotorni muistuttaakin ehkä eniten suuria ja perinteikkäitä sarjakuvafestivaaleja portailla ostoksiaan vertailevine, asiaankuuluvasti pukeutuneine faneineen. Brewery Arts Centren vanhassa panimossa on paitsi festivaalitoimisto ja festivaaliteemaan sopivia elokuvia näyttävä elokuvateatteri, myös olennaisin vaihtuva festivaaliohjelma ja todella hieno näyttely Will Eisnerin huippulaadukkaita giclée-printtejä. Pihalla on seripainopiste, jossa voi painaa itse omat festaripaitansa, -kassinsa ja hupparinsa. Sisällä panimossa on myös festivaaliravintola, josta saa hyvää pizzaa (poikkeuksellista Englannissa) ja hyvää paikallista olutta (ei poikkeuksellista). Festivaaleilla on joka vuosi omia oluita, jotka liittyvät jollain tavalla vieraisiin. Perinne alkoi ensimmäisenä vuonna Gilbert Sheltonin Tall Toadista, ja nyt viidentenä vuotena festivaalien oma olut on Rogue Trooperia ja Blondieta. Kyseessä ei kuitenkaan ole Touhulan perheen Helmi vaan Luke McGarryn hengentuote.

Luke McGarry yhdistää synnyinkaupunkinsa Manchesterin ja nykyisen asuinpaikkansa Kalifornian henget sarjakuvissaan. Kuvassa McGarryn Blondie-festarioluen lasinalunen.

42

Panimon alakerrassa on iltaesitysten sali, jossa on vapaamuotoisempaa ohjelmaa ja anniskelu. Yksi festivaalin pääyhteistyökumppaneista tänä vuonna on Viz-lehti, ja iltamissa esiintyvät Vizin valintana australialais-amerikkalainen standupkoomikko Jason Chatfield ja Knockabout-kustantamon valintana meidän oma Black Peiderimme. Kantaaottavan huumorin kenttä on laaja, ja sen äärilaidoilla mennään. Vuonna 1979 perustettu Viz on verrattavissa ehkä lähinnä Myrkkyyn: lehti otti syntyaikansa vähä-älyisimmät huumorilehdet, kuten Beanon, parodiointinsa kohteeksi ja väänsi parodiastakin pieruhuumoria. Tavallaan on hienoa, että on olemassa niin kapinallinen sarjakuva, ettei siitä kirveelläkään väännä taidetta. Mutta voimille se käy. Joka tapauksessa iltamissa on hauskaa. Hetkittäin, kun Vizin tekijät pääsevät ääneen, saattaa kuvitella olevansa Pahkasian toimitusneuvoston kokouksessa vuonna 1980.

Ohjelmaa lapsille Saarivaltakunnan asukkaat ovat kovia osallistumaan erilaisiin tapahtumiin koko perheen voimalla, eikä festivaaliviikonloppu tee poikkeusta. Teematapahtumia on koottu eri puolille festivaalia, kirjastossa on erimaalaisten tekijöiden lyhyitä työpajoja lapsille ja perheet vaeltavat tyytyväisinä ohjelman mukaan. Välillä kokoonnutaan syömään yhdessä viikonloppulounasta. Amiensin sarjakuvafestivaalit ja ranskalainen La Gouttière -kustantamo ovat lähettäneet Frédéric Maupomén ja Dawidin kertomaan ranskalaisen lastensarjakuvan hyvää sanomaa alle 7-vuotiaille. Lapset vanhempineen piirtävät innoissaan ja ratkaisevat erilaisia sarjakuvallisia pähkinöitä magneettitauluilla. En tiedä, kumpi on hienompaa: se, että tässä on monelle perheelle ensimmäinen kosketus laadukkaaseen lastensarjakuvaan vai se, että sarjakuvan kautta on saatu aikaan niin monta sellaista isän ja lapsen yhteistä laatuaikahetkeä, joihin ei liity stereotyyppinen sukupuoliroolitus. Roolitusta on vähän vanhemmille lapsille tarjolla senkin edestä, kun National Cartoonists Society pitää yläkerrassa omaa kurssiaan Marc Jacksonin johdolla. Jackson tietää miten pitää esiteinien kiinnostus hereillä: taululle syntyy loputtomasti zombeja ja muita cooleja kauhuhahmoja, joiden kautta piirtämisen oikeat mittasuhteet ja anatomia tulevat kuin vahingossa tutuiksi.


Bryan ja Mary Talbotin suuri visio

Koomikko Alexei Saylen ja Oscar Zaraten "Geoffrey the Tube Train and the Fat Comedian" oli Raymond Briggsin ohella ensimmäisiä brittisarjakuvia, joka käytti lastenkirjan kerrontaa aikuisen draaman kuvaamiseen.

Jonathan Edwards vieraili vuonna 2016 Helsingissä LICAFin ja Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteistyöresidensissä.

Kuulin Kendalin sarjakuvafestivaaleista tammikuussa 2013, melkein vuotta ennen ensimmäisiä festivaaleja. Olimme, kuten tavallista, istumassa vielä kerran ystävien kanssa baarissa Angoulêmessa ennen kuin taas hajaantuisimme eri puolille maailmaa. Bryan Talbot sanoi: “Muistatko, millaisia festivaalit olivat ennen, silloin kun ne eivät vielä olleet Trade Show -tapahtumia?” Muistinhan minä. Muistin illat suurten filosofisten kysymysten äärellä, huonot vitsit, toistemme muotokuvien kilpaa piirtämiset ja improvisoidut ohjelmanumerot, joilla katkaistiin liian pönöttäviksi eksyneet viralliset gaalat. “Entä, oletteko koskaan käyneet Kendalissa” kysyi puolestaan Mary Talbot. Sitten molemmat Talbotit alkoivat kertoa siitä, kuinka kohta saataisiin juuri sellainen festivaali kuin Bryanin kaiholla muistelemat Kemin Sarjakuvapäivät tai Angoulême 20 vuotta sitten, ja kaikki tässä kuvankauniissa pikkukaupungissa Englannin järvialueella, kukkuloiden ja nummien keskellä. Lähetimme pyynnön päästä paikalle heti kotiin palattuamme, ja tuota pikaa tuli vastaus: “Tervetuloa!” En tiedä olisiko Lakes-festivaalia koskaan ollut, jos englantilainen sarjakuva ei olisi aikuistunut niin kuin se aikuistui. Kuten amerikkalainen sarjakuva Art Spiegelmanin Mausin ja Will Eisnerin Contract With Godin myötä, myös englantilainen sarjakuva loi nahkansa yllättävän myöhään. Käänne oli Talbotien The Tale of One Bad Rat, joka oli Beatrix Potterin lastenkirjoja rakastavalle yleisölle ensikosketus sarjakuvaan, joka ei edes yrittänyt näyttää lastenkirjalta. Se ei ollut Raymond Briggsin When the Wind Blows eikä Alexei Saylen ja Oscar Zaraten Geoffrey the Tube Train and the Fat Comedian, eikä myöskään kiukkuinen kapean kohderyhmän pamfletti, kuten monet aikansa feministi- ja undergroundsarjakuvat. Englannissa kirjallinen ilmaisu ja kirjankuvitustaide ovat arvossaan. Ehkä Lakesin festivaali osuu siihen saumaan. Joka tapauksessa on hienoa huomata, että on olemassa sarjakuvafestivaaleja, joissa kaupankäynti ja nimikirjoitusten metsästäminen ei ole tärkein sisältö – festivaalin tuotosta viidesosa menee johonkin yleishyödylliseen tarkoitukseen, tänä vuonna OCD-mielenterveystyöhön. Lakesissa on aikaa tutustua tekijöihin oluen ääressä, vaihtaa kuulumiset ja viettää iltaa paikallisten seurassa, maalauksellisen kauniissa ja perinteisessä ympäristössä. Innostus tarttuu. “Lakes on erilainen”, selittää nottinghamilainen sarjakuvakauppias yöllä hieman liikuttuneena. Niin onkin.

43


Sarjakuvaopettajien leirillä osallistujat pääsivät kokeilemaan toistensa sarjakuvatehtäviä.

Sarjakuvaopettajien tietotaitoa kerätään yksiin kansiin

k

Turun Sarjakuvakerho ry:n järjestämä kurssi käynnistyi leiritunnelmissa Rymättylässä. teksti Verna Kuutti

aksi purkkia kiertää pirttipöydissä, joiden ympärille on ryhmittynyt parikymmentä sarjakuvista kiinnostunutta opettajaa. Toisesta nostetaan adjektiivi, toisesta ammatti. Muutamassa minuutissa pitäisi hahmotella, minkälainen sarjakuvahahmo olisi esimerkiksi “epätoivoinen avaruuskaivosmies”. Pian pöydistä kuuluu tirskuntaa, kun valmiit hahmot kiertävät näytillä. Moni kirjoittaa tehtävän ylös muistivihkoon. Käyttöön! Osallistujien omien sarjakuvatehtävien esittely oli yksi osa sarjakuvaopettajien viikonloppuleiriä, joka pidettiin Rymättylässä Vienolan leirialueella syyskuussa. Turun sarjakuvakerho sai tänä vuonna Taikelta avustuksen koulutuskokonaisuuden

44

valokuva ??

järjestämiseen, ja kaksipäiväinen leiri avasi kurssiohjelman. Leirin jälkeen “Kertovan kuvataiteen opettajien kurssi” jatkui viikonloppuopetuksena loka-marraskuun. Vienolassa sarjakuvaopettajat ja sarjakuvista kiinnostuneet opettajat pääsivät tutustumaan toisiinsa, oppimaan lisää sarjakuvasta ja jakamaan opetukseen liittyviä visioita ja haasteita. Leiriviikonloppu startattiin Ilpo Koskelan alustuksella sarjakuvan perinteisistä tekniikoista ja päätettiin yhteisöpedagogi Minna Sumeliuksen vetämään luentoon ryhmän ohjaamisesta. Välillä syötiin hyvin, saunottiin ja parannettiin maailmaa nuotiokatoksessa. Yksi viikonloppuun osallistuneista oli Limingan taidekoulussa sarjakuvaa opettava Tessa Astre.


– Päätin heti lähteä kurssille mukaan, kun näin siitä mainoksen Facebook-syötteessäni. Sarjakuvaopettajien parempi ryhmittäytyminen on itselleni iso ambitio, ja tämä on hieno tilaisuus saada yhteys toisiin opettajiin, jakaa opetussuunnitelmia ja keskustella alasta. Vienolan leirillä todettiin yksituumaisesti, että sarjakuvaopetuksen laatu ja määrä ovat Suomessa nousseet, mutta alalle tarvittaisiin yhtenäisyyttä yhteisten tavoitteiden, pelisääntöjen ja verkostojen muodossa. Turun sarjakuvakerhon ideana on ollut tuottaa syksyn koulutusten pohjalta sarjakuvaopetuksen opas, joka keräisi alan tietotaitoa yksiin kansiin. Astrea ajatus didaktisesta teoksesta innostaa: – Yksittäisille opettajille kertynyt tieto pitää saada näkyväksi. Vaikka sarjakuvaskene on pieni, Suomi on pitkä maa, eivätkä kaikki voi tuntea kaikkia. Astre näkee sarjakuvaopettajien järjestäytymisen ja alan yhtenäistämisen osana kehitystä, jossa sarjakuvakoulutuksen asema saadaan vakiinnutettua Suomessa. Opetuksen laadun pitäisi olla tasalaatuista, jotta lasten ja nuorten sarjakuvaopetus saataisiin esimerkiksi taiteen perusopetuksen piiriin. – Parhaassa tapauksessa sarjakuvasta kiinnostuneille rakentuisi luonnollinen kaari, jossa sarjakuvan opiskelu alkaa kuvataidekoulussa, jatkuu kansalaisopistossa ja huipentuu korkeakoulussa.

nenlaisista lähtökohdista. – Se, että paikalla oli esimerkiksi kuvataideopettajia osoittaa, että sarjakuvaan ei enää suhtauduta viihdepaskana, joka ohjaa oppilaita pois Suuresta Taiteesta. Leirille osallistuivat myös taideopiskelijat Iina Silventoinen ja Siiri Viljakka, joille on ehtinyt kertyä yksittäisiä kokemuksia sarjakuvan opettamisesta. Molemmat totesivat saaneensa viikonlopusta enemmän kuin osasivat odottaa: – Oli silmiä avaava tajuta, että osaamista sarjakuvaopetuksesta on niin paljon. Opetusmateriaalia ja opaskirjoja on jo olemassa, ja nyt tiedän, mistä lähteä tietoa etsimään, Viljakka summasi. – Samalla sarjakuvaopetuksessa on paljon kehitettävää. Esimerkiksi alan hajanaisuudelle olisi hyvä tehdä jotain, sanoi Silventoinen. Viljakka on ollut mukana vetämässä sarjakuvapajaa mielenterveyskuntoutujille suunnatussa Rikkiprojektissa, Silventoinen puolestaan avusti lasten ja nuorten sarjakuvakursseja ollessaan työharjoittelussa Sarjakuvakeskuksessa. Molemmat kertoivat harkitsevansa viikonloppuleirin jälkeen uudestaan, olisiko opettajan työ sittenkin yksi suuntautumisvaihtoehto omalla uralla. – Molemmat vanhempani ovat kuvataideopettajia, joten pientä painetta siihen suuntaan on ollut. Ehdin jo vähän sulkea se vaihtoehdon päästäni, mutta nyt ajatus heräsi uudelleen, kuvataidetta opiskeleva Viljakka nauroi.

astre näkee sarjakuvaopettajien järjestäytymisen osana kehitystä, jossa sarjakuvakoulutuksen asema saadaan vakiinnutettua suomessa.

“Silmät avautuivat” Astre oli erityisen iloinen siitä, että Vienolan leirille oli saapunut osallistujia mo-

Taidetarvikeliike Tempera Uudenmaankatu 16 00120 Helsinki Avoinna ma-pe 9–18, la 10–16

Liikkeessä alennukset Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20 % riippuen tuotteesta! Myös verkkokauppa! tempera.com 45


Vieraskynä

WANTED: lastensarjakuvan kustantaja

l

TEKSTI

Kalle Hakkola

astensarjakuva on Suomessa monelta osin varsin hyvällä tolalla. Sarjakuvaa käytetään monipuolisesti tiedonvälityksessä, opettamisessa ja monissa yllättävissäkin yhteyksissä. Yksi kaikkein perinteisin osa-alue on kuitenkin retuperällä – lastensarjakuvan kustantaminen. On päivänselvää, että kotimainen sarjakuvakenttä kaipaa lastensarjakuviin erikoistunutta kustantamoa. Maailmalla näitä kustantamoja on viime vuosina syntynyt useita, ja monet niistä ovat onnistuneet myös taloudellisesti hyvin. Lähestymistapoja sarjakuvaan löytyy kustantajilta aivan yhtä monipuolisesti kuin aikuistenkin puolelta. Tärkeää on oma visio ja siinä pysyminen. Inspiroiva esimerkki voisi olla vaikkapa brittiläinen Nobrow / Flying Eye Books, joka on onnistunut kymmenessä vuodessa kipuamaan yhdeksi alan merkittävimmistä kustantajista ja nostamaan esiin lukuisia uusia ja vanhoja tekijöitä. Nobrow ei erottele kuvakirjoja ja sarjakuvia vaan kustantaa niitä raja-aitoja osoittelematta. Toinen esimerkki on norjalainen No Comprendo Press, jonka lastenkirjapuoli keskittyy pitkälti Anna Fisken sarjakuvien kustantamiseen. Tai saksalainen Reprodukt, jonka katalogi alkaa myös lastensarjakuvassa olla kunnioitettavan kokoinen. Sarjakuvan suurmaissa alalla on tietysti kovaa kilpailuakin. Esimerkeistä ehkä kuitenkin se kaikkein innostavin löytyy länsinaapurista, jossa perinteikäs lastenkirjakustantamo Rabén och Sjögren aloitti lastensarjakuvien kustantamisen vuonna 2015. Aloitteen

46

KUVITUS

Aliisa De Rita

takana on sarjakuvataiteilija ja kustannustoimittaja Josefin Svenske, joka sai kustantamon vakuuttumaan ideasta. Keskeisenä ajatuksena oli luoda kotimaisille tekijöille mahdollisuuksia tuoda töitään esille ja vahvistaa lastensarjakuvan perinteitä. Kysyntää pohjoismaiselle lastensarjakuvalle löytyy ympäri maailman, ei vähiten Muumien ansiosta. Ruotsissa tämä on ymmärretty, ja kysyntään vastataan. Mikä olisi sitten suomalainen tapa käynnistää kustantamo? Aku Ankka on suomeksi laadukas sarjakuva ja osa kansanperinnettä. Muumien lisäksi meillä on paljon suosittuja kuvakirjoja, jotka lipuvat sarjakuvan ja kuvakirjojen välimaastossa. On saivartelua keskustella siitä, ovatko Tatu ja Patu tai Mauri Kunnaksen kirjat sarjakuvaa vai ei. Tärkeämpää olisi miettiä, miten me voisimme käyttää niiden menestystä uusien tekijöiden esiin tuomiseksi. Olennaista olisi uskallus tehdä uutta lastensarjakuvaa tarpeeksi isosti. Vaikka WSOY on ansiokkaasti kustantanut Kati Närhen Agnes-sarjan, ei kolme kirjaa yhdeltä tekijältä vielä riitä luomaan kokonaisuutta. Samanlaisia esimerkkejä löytyy todella paljon. Liian usein kuulee sanottavan yhden tai kahden kirjan perusteella, ettei lastensarjakuvalle ole tarpeeksi kysyntää. Niin kauan kuin joku ei ole satsannut kunnolla lastensarjakuvaan, on väitteeseen vaikea uskoa. Mutta kuka olisi se rohkea toimija, joka uskaltaisi kokeilla jotain vähän suurempaa ja yllätyksellistä? Ilmoittaudun välittömästi sekä asiakkaaksi että apulaiseksi tällaiseen projektiin.


©DISNEY

Aku Ankan taskukirjassa vuodelta 1973 aseet oli muokattu italialaisen Luciano Gatton piirroksista pois.

e

Mojovat värisarjat vastaan monotoniset kasvattajat Sarjakuvia on sensuroitu aktiivisesti lasten suojelun nimissä. TEKSTI

Vesa Kataisto

lokuva, sarjakuvat, televisio ja videopelit ovat saaneet osansa paheksunnasta ja moraalipaniikista kukin vuorollaan. Sarjakuvien sensurointi alkoi laajamittaisesti viime vuosisadan puolivälissä. Rappeuttava voima liitettiin siihen, että kuva ja sana yhdistettyinä pureutuvat mieleen paremmin kuin erillisinä. Sarjakuvalla nähtiin vahvasti viihteellinen mutta myös propagandistinen arvo. Paheksujien käsityksen mukaan rappioviihteen turmelukselta oli suojeltava erityisesti lapsia ja nuoria, joiden ajateltiin olevan sarjakuvan ensisijaisia lukijoita. Severi Nygård on tehnyt perusteellisen urakan kootessaan aineistoa ja kirjoittaessaan teostaan Sarjakuvasensuuri (Jalava 2017). Kirja sai alkunsa, kun Nygård luki tuoreeltaan Ralf Kaurasen väitöskirjan ”Seriedebatt i 1950-talets Finland. En studie i barndom, media och reglering” (Åbo Akademi 2008). Kirjassa kerrottiin Parasta Lapsille ry:n kokoamasta Piirrettyä julmuutta -sarjakuvanäyttelystä, joka kiersi Suomea vuosina 1955–57. Näyttelyä ilmeisesti arvostettiin – ainoa varmuudella säilynyt soraääni

kuului Kari Suomalaiselle, jonka asiantuntevassa pilapiirroksessa ivattiin moralistien siistimisintoa. Nygårdia alkoi kiinnostaa, mitkä sarjakuvat olivat kansaa kauhistuttaneet ja mitä oli näyttelyn taustalla. Sarjakuvakeräilijä Moog Konttisen sekä Kansan Arkiston tutkija Pia Pursiaisen avustuksella Piirrettyä julmuutta -näyttelyn lähdeaineisto ja materiaalit löytyivät. Alkujaan näyttelystä oli tarkoitus tehdä juttu Sarjainfoon, mutta aineistoa kertyikin kasaan 40 liuskaa – eli kirjan alun verran. Nygårdin seuraava askel oli tutkia tunnetuimman sensuuriohjeiston eli amerikkalaisen Comics Coden syntyvaiheita. Samalla Nygårdille alkoi valjeta, että sarjakuvasensuuria on harjoitettu todella paljon. Comics Coden ohella erilaisia säännöstöjä ja tarkastuselimiä on esiintynyt lähes kaikkialla maailmassa.

Kansainvälistä kauhua kansoille Toisen maailmansodan jälkeen elettiin henkisesti hyvin herkkiä aikoja. Nuorisolla alkoi olla myös käytössään jotain, mitä aiemmat sukupolvet eivät olisi osanneet kuvitellakaan: vapaa-aikaa! Sitä ei tietenkään saanut ku-

47


© KARI SUOMALAISEN PERIKUNTA

Kari Suomalainen oli nuorena sarjakuvien ystävä. Hänen pilapiirroksensa oli ainoa juttu, jolla Helsingin Sanomat kommentoi "Piirrettyä julmuutta" -näyttelyä keväällä 1955.

luttaa moraalisesti kyseenalaiseen toimintaan, kuten epäilyttävien sarjakuvien lukemiseen. Sarjakuvalehdet olivat tehneet maihinnousun Eurooppaan amerikkalaisten sotilaiden mukana. Kyse oli uudenlaisesta viihteestä. Lehdet eivät olleet pelkästään sanomalehtisarjojen kokoelmia vaan sisälsivät juuri kyseiseen formaattiin laadittuja pitempiä tarinoita. Lapsille oli omat lehtensä, joissa seikkailivat animaatioista tutut hahmot. Nuoriso ei tyytynyt niihin: pojille piti tarjota toimintaa ja tytöille romantiikkaa. Sodan aikana esimerkiksi supersankarisarjoja oli helppo tehdä, koska vihollistyypeistä ei ollut puutetta. Sodan jälkeen tarvittiin uudenlaisia jännärihahmoja, ja markkinoille alkoi tulla rankempia, rikos- ja kauhuaiheisia sarjakuvia. Kunnon amerikkalaiset eivät katsoneet rajuja sisältöjä hyvällä, ja puhtaiden sarjakuvien vaalimista korostava aate levisi nopeasti myös muualle maail-

48

maan. Puhdistusliikkeen kärkeen nousi behaviorismiin ja mentaalihygieniaan uskonut amerikkalaistohtori Fredric Wertham (1895–1981), joka pyrki teoksissaan todistamaan erityisesti sarjakuvien vaikutuksen nuorisorikollisuuteen. Vaikka Wertham myöhemmin vakuutti ajaneensa aina vain lasten etua ja kiisti vaatineensa sensuuria, juuri hänen Seduction of the Innocent -teoksensa (1954) sisältämät aatteet vaikuttivat koko sarjakuvamaailmaan.

Moralistien poltinmerkit Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa kustantajat alkoivat lisätä julkaisuihinsa “moraalimerkin”: leiman, jonka oli tarkoitus ilmaista sarjakuvien olevan korkealaatuisia. Maiden laatukäsitysten välillä oli kuitenkin eroja, joten tuontisarjakuvat ruodittiin tarkasti läpi. Useimmat muistavat lapsuudestaan Aku Ankan taskukirjojen tarinoita, joissa sormet paukkuvat ja suklaamakeiset savuavat.


© HERMANN & GREG / LE LOMBARD

"Missä se seriffi on?" Saksalaiset siistivät nokkelasti Hermann & Gregin Comanchealbumia "Laramien punainen taivas" (Le ciel est rouge sur Laramie, 1975).

Herkät saksalaiset olivat yleensä italosarjojen siistimisen takana, ja myös tanskalaiset poistivat Disneyseikkailuista liialliseksi katsomaansa väkivaltaa. Sarjakuvasensuuri-kirjasta käy ilmi, että kasvatuslautakuntien ja muiden tarkastuselinten tavoitteet olivat yhteneväisiä kaikkialla maailmassa. Sar-

jakuvien tuli pönkittää uskoa yhteiskuntaan, eikä esimerkiksi kyseenalaistaa naisten ja miesten perinteisiä rooleja. Kirjassa käydään läpi moraalikeskustelujen aallot vuosikymmenien aikana ja luodaan kattava kuva sarjakuva-alan kehittymisestä erityisesti Suomessa.

49


Leirihyttynen-lehden sarjakuvamaiset raportit kuvasivat kolon kuuraamisen ja uintiretkien lisäksi muun muassa mielikuvituksellista kuumatkaa.

Sarjakuvaelmat kertovat partiotoiminnasta sata vuotta sitten Suomen ensimmäisenä sarjakuvantekijänä pidetty Ilmari Vainio oli partioaktiivi, jonka lippukunnan lehdessä retkistä kerrottiin sarjakuvin. Lippukuntalehdet löytyivät vuosien kateissaolon jälkeen.

k

TEKSTI

Risto Suomalainen

ävelin usein 1990-luvun puolivälissä eri antikvariaattien ohi ja katsoin mitä ikkunassa oli näytillä. Kun kerran ohitin Hagelstamin antikvariaatin, oli ikkunassa esillä avattu kirja, jossa oli yhden Leirihyttynen-nimisen lehden kansi. Kannen taustalla oli teltta ja sen edessä mies, jolla oli sinivalkoinen huivi. Tiesin, että perinteikkään Helsingin Metsänkävijät -partiolippukunnan leireillä oli ilmestynyt

50

Leirihyttysiä, ja että lippukunnan johtajana oli toiminut Suomen ensimmäisenä sarjakuvantekijänä pidetty Ilmari Vainio (1892–1955, käytti myös kirjoitusasua Wainio). Paksu kirja sidottuja Leirihyttysiä vaikutti kuitenkin poikkeukselliselta. Oli lauantaiiltapäivä, enkä päässyt tarkistamaan tietoja, joten maanantaina soitin kyselläkseni, mitä kyseisen kirjan etusivulla lukee. Vastauksena oli: Metsänkävijäin äänenkannattaja, vuosi 1919.


Suurin osa sarjakuvaselostuksista oli taidemaalariksi kouluttautuneen Eino Rappin käsialaa.

Kyse oli lippukunnan ensi vuosien kirjallisista dokumenteista. Lippukunnan historiikeissa Leirihyttysistä oli ollut mainintoja, ja joitakin kappaleita oli löytynyt lippukunnan arkistosta yksittäiskappaleina. Aloitusvuoden 1919 lehdet olivat kuitenkin kadoksissa vuosikymmeniä. Antikvariaatista löytyneessä sidotussa kirjassa lehtiä on yhteensä 34. Pääosin teksti on käsinkirjoitettua ja paperi selvästi hapertunutta. Lehdissä on sarjakuvamaisia, kuvitettuja retkiselostuksia, joitakin karttoja ja myös Metsäkävijäin marssin ensi sanat. Kansien kuvitukset on väritetty vesivärein. Helsingin Metsänkävijät -partiolippukunta perustettiin 1917. Historiikeissa kerrotaan Töölön yhteiskoulun poikien pyytäneen koulun piirustuksen opettajana toiminutta Ilmari Vainiota johtajakseen. Tästä alkoi Vainion innostus partioon. Elinaikanaan hän toi voimakkaasti esiin partioaatetta, retkeilyä ja partiotaitoja. Metsänkävijöiden lippukuntajohtajana Vainio ehti toimia viitisen vuotta. Työnsä takia hän vieraili useissa Suomen kaupungeissa, joihin hän perusti uusia Metsänkävijät-lippukuntia. Vainio kirjoit-

ti myös Partiopoikain käsikirjan (1923), joka oli pitkään partiotoiminnan perusta. Vainio oli vahvasti mukana Metsänkävijöiden Leirihyttysen toimittamisessa, ja pari hänen pientä piirrostaan löytyy lehdestä. Leirihyttysessä on useita retkiselostuksia, jotka pienten piirroksien tukemina antavat selvästi sarjakuvamaisen vaikutelman. Suurimman osan näistä sarjakuvamaisia selostuksia on tehnyt taidemaalari Eino Rapp (1902–1953). Lehtien kansissa on taidokkaasti väritettyjä kuvituksia, jotka ovat sekä Rappin että Vainion tekemiä. Rapp oli myös mitä ilmeisimmin aktiivinen partiolainen, sillä hänet mainitaan Metsänkävijöiden ensimmäisessä historiikissa useita kertoja. Metsänkävijät-lippukunta toimii edelleen aktiivisesti Helsingissä, ja sarjakuvamaista kuvitettua kertomista on ollut Leirihyttysen jälkeenkin lippukunnan eri vartioiden päiväkirjoissa ja retkikirjoissa. Tänä päivänä lippukunnan toiminnasta kertoo neljä kertaa vuodessa ilmestyvä Kiho-lehti, jossa on viimeisten vuosien aikana ollut vain yksittäisiä sarjakuvia.

51


Ajan vangit

”Ulla hyppää narua, pitkin tätä tarua”

l

Eila Kaustian Aapisloruja on nautittavan absurdi lastenkirja. Voi sitä sarjakuvanakin lukea. TEKSTI

Ville Hänninen

astenkirjallisuus on täynnä sarjakuvallisuutta. Lastenkirjaväki korostaa herkästi tekstiä tai yksittäisiä kuvituksia sen osana. Sarjakuvaväki puolestaan suhtautuu ”muodolliseen pätevyyteen” yhä varsin puritaanisesti. Ruuturajoja ja puhekuplia ei sentään enää vaadita, jotta sarjakuva olisi sarjakuvaa, mutta toiset sarjakuvalliset teokset tuntuvat olevan sarjakuvallisempia kuin toiset. Alan hinku löytää itselleen komea historia on johtanut esisarjakuvallisten piirteiden jahtaamiseen Euroopan luolista ja Egyptin kuvakerronnasta asti. Suhde lastenkirjallisuuteen tuntuu kuitenkin ristiriitaisemmalta. Alan toimittajat – minä yhtenä heistä – eivät juuri kirjoita Sami Toivosen ja Aino Havukaisen Tatusta ja Patusta, vaikka se sisältää valtavasti sarjakuvallisia elementtejä.

52

Kyse voi olla yhtä lailla tottumuksesta kuin keskustelun puutteesta. Monissa lastenkirjoissa ”epäsarjakuvalliselta” tuntuu joko kuvien määrä sivua kohden tai tekstin runsas määrä. Yksi kuva sivulla hyväksytään kuitenkin useimmiten sarjakuvaksi, jos kyse on kokeellisesta kuvakertomuksesta. Samoin Posy Simmondsin sarjakuvaromaani Gemma Bovary on sarjakuvaa par excellence, vaikka sen sisältämän tekstin määrä lähentelee jopa novellia. Rajanvedot tuntuvat siis varsin tunneperäisiltä, nurkkakuntaisilta ja turhiltakin. Sarjakuva käsitteenä tuntuu eri aikoina sallivan piiriinsä erilaisia teoksia. Sallivuus perustuu pitkälti tottumukseen ja yleiseen hyväksyntään. Mieleen tulee antropologi Mary Douglasin kuuluisa lause teoksesta Puhtaus ja vaara: ”Lika on materiaa väärässä paikassa.”


Douglasin mukaan ihminen näkee maailman kategorioina ja pitää niihin soveltumattomia ilmiöitä anomalioina. Niinpä emme esimerkiksi kutsu aapisia sarjakuviksi silloinkaan, kun siihen olisi syytä. Ensio Lehtosen Sarjakuva-aapinen (Kuva ja sana, 1954) ja Aakkostoukka: sarjakuva-aapinen (Kutikuti, 2014) on nimetty sarjakuvallisiksi ja siksi luettukin sellaisina. En ole kuitenkaan nähnyt yhtäkään keskustelua tai artikkelia esimerkiksi Eila Kaustian Aapisloruista. Siitä puuttuvat ruuturajat, mutta muuten teos on yhtä sarjakuvallinen kuin edellä mainitut. Joka sivulla on melko selkeä, riimein ja kuvin kerrottu tarina, siinä mielessä yhtä sarjakuvallinen kuin Mika Waltarin ja Asmo Alhon Kieku ja Kaikukin. Totta kai kirjan ensisijainen funktio on (kevyt) opettavaisuus, mutta sekään ei ole ollut sarjakuvalle koskaan vierasta – ei ennen eikä nyt. Aapisloruja on vuodelta 1967 ja tyyliltään ajanmukaisen villi. Kaustia (1913–1996) oli Aapisloruja tehdessään jo pitkän linjan taiteilija eikä nuori radikaali, mutta ajan henki taisi tarttua häneenkin. Kirjailija-kuvittaja Kaustia (o.s. Koskinen) opiskeli Ateneumissa ja Taideteollisen keskuskoulun graafisella osastolla 1932– 1935, minkä jälkeen hän siirtyi kirja-alan ja lehdistön palvelukseen. Kaustian kirjoihin ja lehtiin tekemät värikkäät joskin sovinnaiset kansikuvat ja kuvitukset ovat suhteellisen tunnistettavia. Erityisen paljon hänen töitään näkee Yhtyneiden Kuvalehtien ja Otavan julkaisuissa, koska hän työskenteli niiden palveluksessa 30 vuotta. Näkyvimpiä töitä olivat Seuran lukuisat kansikuvat ja kuvitukset Valentinin pakinoihin ja niistä tehtyihin kokoelmakirjoihin. Hän piirsi Seuraan myös sarjakuvaa Veljekset Kiva

ja kumppanit. Ne kuten kaiken muunkin tekemänsä hän signeerasi nimimerkillä E-K. Kaustia oli tehnyt ensimmäisen runokokoelmansa Sinisen torin jo 1951, mutta joutui monen ajan naistaiteilijan tapaan siirtämään taiteen teon myöhemmäksi. Jättäytyminen freelanceriksi vuonna 1965 vapautti heti myös ilmaisua. Tasoltaan vaihteleva mutta monipuolinen kirjallinen tuotanto käsittää lastenkirjojen lisäksi runokokoelmia, novelleja, nuortenkirjoja ja kuunnelmia. Kaustia kokeilee Aapisloruissa rohkeasti, vaihtelee kuvakokoja, tyylejä ja tunnelmia. Välillä kerronta on lapsenomaisempaa, välillä melko satiirista. Kieli hupsuttelee: ”Tirehtööri pyytelee:/ Elli, kirjaimesi tee./ Elli istuu pessulleen/ näyttää kirjain een.” Yllättäen teoksen vahvuus on kuvakerronta. Tarina, jossa noita-akka menettää nenänsä, muuttuu vaarattomaksi ja alkaa näyttää g-kirjaimelta, on kekseliäämpi kuin useimmat tänä vuonna lukemani sarjakuvat.

53


Keräilijän tunnustuksia Sivunpuolikkaat oli kiinnitetty happoisella toimistoteipillä ja sivut pinottu päällekkäin niin, että jokainen edellinen sivu tuhri alla olevan.

Elääkö keräilijä nostalgiakuplassa?

a

Aku Ankka -suhteeni oli intohimoinen mutta sangen lyhyt. TEKSTI

Jyrki Vainio

merikassa sarjakuvalehtien historia jaetaan kulta-, hopea-, ja pronssikausiin. Keräilijöiden piirissä olen kuullut tästä veistellyn: – Koska oli sarjakuvan kultakausi? – Silloin kun sinä olit kaksitoista. Niinpä niin. Useimpien sarjakuvakeräilijöiden makua ohjaa, ainakin harrastuksen alussa, nostalgia lapsuudessa luettuja sarjakuvia kohtaan. Niin se oli minullakin: aloitin piirrosten keräilyn omista lapsuuden suosikeista. Sittemmin fokus on siirtynyt muualle, uusiin asioihin, joista olen keräilyn mittaan kiinnostunut. Osittain tämä on tapahtunut myös sen mukaan, millaisia kohteita on ollut milloinkin saatavilla ja mitkä taas ovat käyneet mahdottoman kal-

54

liiksi tavoittaa. Tämä antaa kuitenkin aihetta pohdintaan. Nyt, kun kansainvälisesti sarjakuvaoriginaalien hinnat mitataan korkeimmillaan sadoissa tuhansissa, muutamien jopa yli miljoonassa, voi ajatella sarjakuvan lähentyneen taiteen yleisiä sijoitusmarkkinoita. Mutta onko tämä hintakehitys ”todellista”, vai onko se nostalgian muodostama kupla? Sarjakuvafandomin aloittivat suuret ikäluokat, joten harrastus on oikeastaan vasta yhden täyden sukupolven ikäinen. Vasta nyt, kun alkuperäinen harrastajajoukko on poistumassa, tulee toden teolla testatuksi, mitkä asiat tulevat säilyttämään arvonsa myös seuraavien sukupolvien silmissä. Onko jokai-


sella ikäluokalla omat suosikkinsa, vai muodostuuko todellisia aikaa kestäviä klassikoita? Toistaiseksi varsinaisia arvon romahduksia ei kai piirrosmarkkinoilla ole koettu. Mutta kylläkin se, että eräiden vanhempien kohteiden hintakehitys on hidastunut ja markkinavetureina Amerikassa toimivat tällä hetkellä jo, uskokaa pois, Image-kauden 90-luvun sarjakuvat. Ne ovat nyt parhaassa työiässä olevan keräilijäpolven nostalgian ja ostovoiman kohteena. Euroopassa tilanne on toinen: ranskankielisessä maailmassa Tintti tuntuu jatkavan suvereenisti keräilykohteiden ykkösenä sukupolvelta toiselle.

lyhyt. Luin lehteä kokonaisvaltaisesti vain kolmisen vuotta, vuosina 1984–1986. Sen jälkeen oikeastaan vain Barksia, Rosaa ja Kari Korhosta. Tanskalaisen Egmontin julkaisemien skandinaavi-Ankkojen originaalit jäivät 2000-luvulle asti kustantajalle. Hiukan ennen kuin niitä ruvettiin palauttamaan tekijöille, erä vanhoja originaaleja päätyi myyntiin outoa reittiä: emoyhtiö Disney rupesi kauppaamaan niitä netissä, vaikka niiden piti olla Egmontin, ei Disneyn omaisuutta. Ne olivat kuitenkin päätyneet Disneylle varastoon ja nyt he päättivät ne myydä. Kukapa olisi ruvennut sanomaan heille vastaan. Sattumalta nämä olivat originaaleja juuri niiltä vuosilta, jolloin minä Ankkaa eniten luin. Originaaleja tuli myyntiin viikoittain. Siitä, kuinka vähän Disney niistä välitti, oli osoituksena, että myyntilistaukseen tuli kuva ainoastaan tarinan ensimmäisestä sivusta. Niihin oli kuitenkin merkitty numerokoodi, jolla pystyi netin tietokannoista etsimään, koska tarina oli julkaistu Suomessa. Omat Aku Ankkani olivat vanhempien luona maalla, joten minulla ei ollut oikein mahdollisuutta myynnin edetessä selailla, millaisia sivuja kulloinkin oli tarjolla. Muistin vain muutaman tarinan niin hyvin, että minulla oli sisällöstä tarkka mielikuva. Mutta eikös vaan käynyt niin, että myyntiin tuli myös tarina, joka oli kenties suurin suosikkini lapsena. Daniel Brancan piirtämässä tarinassa ”Hullunmylly” (AA 19–21/1985) Aku ja veljenpojat matkustavat lomalla vanhaan tuulimyllyyn, jota salakuljettajat käyttävät kätköpaikkanaan. Huikeassa finaalissa salakuljettajat sitovat Akun myllyn siipiin ja veljenpojat keksivät laittaa niihin ilotulitusraketteja rannikkovartioston huomion herättämiseksi. Puolen sivun kokoisessa ruudussa myllyn siivet kieppuvat hurjaa vauhtia ympäri ja Aku pyörii niiden mukana, ilotulitusrakettien räjähdellessä ympärillä. Disneyn huutokaupoissa tarinat myytiin kokonaisina, joten minä ostin tämän koko tarinan originaalit. Aion myös säilyttää ne ehjänä pakettina. Olen ajatellut, että jonkun sivun voisin kehystää seinälle. Mutta en ole osannut päättää, mikä tarinan kahdestakymmenestä sivusta se olisi.

onko jokaisella ikäluokalla omat suosikkinsa, vai muodostuuko todellisia aikaa kestäviä klassikoita?

Skrahilpari ja kampiakseli Omalta kohdaltani olen ajatellut, että nostalgia on kyllä ohjannut sitä, miltä piirtäjiltä ja mistä sarjoista olen yrittänyt piirroksia löytää – mutta ei juurikaan niin, että yrittäisin löytää juuri jonkun tietyn yksittäisen sivun tai stripin. Olen saanut pariin kertaan mitata tätä käytännössä. Satuin olemaan Angoulêmessa sellaisena vuonna, kun Khena ja Skrahilpari -sarjan piirtäjä Gos oli läväyttänyt kerralla lähes koko tuotantonsa originaalit myyntiin. Sain selailla niitä läpi lähes iskemättömänä settinä, kun joukosta oli poimittu pois vasta muutamia. Kolmannessa Skrahilpari -albumissa Kaksoiskuiden manner on ruutu, jossa Skrahilpari jekuttaa kavereitaan teeskentelemällä hullua ja sanoo: ”Mikä teitä vaivaa? Kampiakselinko olette nielaisseet?” Luin sarjaa lapsena parhaan kaverini kanssa ja tuo ruutu sai jostain syystä meidät nauramaan niin, että melkein tukehduimme. Angoulêmessa oli tarjolla tämän sivun originaali. Sen näkeminen livenä oli hauska kokemus, mutta ei silti saanut minua tuntemaan, että juuri tämä sivu on pakko saada. Mutta ei se minua kokonaan kylmäksikään jättänyt: päädyin kyllä ostamaan sivun tästä albumista, mutta toisen, joka oli minusta kuvallisena kokonaisuutena parempi.

Myllyn hullutus Merkittävimmän myönnytykseni nostalgialle olen tehnyt Aku Ankan kohdalla. Minun Aku Ankka -suhteeni oli intohimoinen, mutta sangen

55


Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä Carla ja Vilhelm Hansenin Rasmus Nalle, samoin kuin Tove Janssonin ensimmäiset Muumitarinat, heijastavat sodan repimän maailman kipeästi kaipaamaa turvallisuutta.

Syventävä sarjakuvakurssi, 8. luku

m

Lastensarjakuvaa ovat valitsemassa ja tulkitsemassa lapset ja entiset lapset. TEKSTI

Kivi Larmola

uistatteko miten lapsena leikittiin? Oltiin joku ja näyteltiin kohtaus elämästä, rakennettiin avainkohtauksen tai välineen ympärille toimintaa tai tilanne, joka vietiin loogiseen lopetuskohtaansa. Draaman kaari tuli luonnostaan tilanteen kärjistyessä tai sitä mukaa kun leikkiin pääsi syvemmälle sisään, ja alkoi ottaa rohkeammin vapauksia roolin sisällä. Vastaavasti, kun leikin suunta kehittyi väärään suuntaan, menetti leikki makunsa. Parhaassa tapauksessa lastensarjakuva voi toimia samalla tavalla. Olennaista ei ole järjestyksen taju, ei se loogisuuden vaatimus mitä opetetaan koulussa, vaan tunne ja elämys. Olipa kyseessä fantastinen seikkailu, kuten unen logiikalla (jos millään) toimivat

56

Timin ja Tomin tai Bob Moranen seikkailut, joissa jännitys maistuu ja selitykset sivuutetaan minimissään. Tai Rasmus Nalle, jossa jännä on kuin kurkistaisi portista vieraaseen pihaan, jossa naapurin lapset leikkivät, ja saisi uusia ystäviä. Tekstuurit ovat tärkeitä. Lapsi elää oppiakseen uusia hajuja, makuja, ääniä ja tuntoja. Siispä myös se, mistä kuva on tehty, on tärkeää. Käsityön tuntu ei ole yhtä suuri asia kuin esittämisen ihme: se, että kuva on tunnistettavissa ja samaistuttavissa. Lapsi oppii myös kerronnan muodot kyseenalaistamatta, ja kerran opittu säilyy mukana aikuisuuteen asti. Lapsena Marvel-sarjakuvien mekanismit ja mangan lukusuunnat hahmottanut lukija ottaa ne aikuisenakin luonnollisina vastaan.


Aikuiset Lapsuus herättää jo sanana suuria ja ehdottomia tunteita. Vanhemmuus pakottaa koko ajan ajattelemaan lasta, ja sen kautta aikuisen ymmärrys kehittyy. Mutta aikuinen on käynyt koulunsa, ja hänelle on opetettu asioiden luokittelu, alkuaineiden jaksollinen järjestelmä ja kehityskaaret. Aikuiselle pitää kertoa erikseen, milloin on kyse huumorista, ja kuinka kerronnan lajityyppi antaa mahdollisuuden tarinan kehittämiseen omaan uuteen suuntaansa. Aikuisia ei saa pelästyttää. Vaikka kaupat mielellään lavastavat lastenkirjojen myyntiosaston lapsille sopivaksi, lapset eivät tee ostopäätöstä. He voivat pyytää, kärttää ja toivoa, mutta jos teos ei millään tasolla vetoa aikuisiin, äiteihin, isiin, kaupan sisäänostajaan tai markkinoijaan, se ei koskaan päädy lapsen käsiin. Jos lastensarjakuvan haluaa kohtaavan yleisönsä, sen pitää olla sellainen, että pienten lasten vanhemmat, isovanhemmat tai kummit voivat sen ostaa lapselle. Aikuinen myös elää oman lapsuutensa elämyksiä uudelleen. Lapsille ostetaan lähes kyseenalaistamatta oman lapsuuden kirjat uudelleen. Erilaiset opetukset olivat tärkeä osa satukerrontaa vielä sata vuotta sitten, ja vaikka niitä ei nykyään niin alleviivata, on selvää, että lastenkirjoissa pahuutta ja ilkeyttä pitää käsitellä niin, että asiat saavat ratkaisunsa, ja kehitystä parempaan tapahtuu. Kukapa ei haluaisi opettaa hyvyyttä esimerkin kautta.

Benoît Broyartin ja Marc Lizanon La pension Moreau on kunnianhimoista, kauhukirjallisuuden perinteestä ammentavaa koulu- ja varhaisteini-ikäisten sarjakuvaa. Siinä käsitellään jo hyvinkin vaikeita asioita. Samalla tekijät upottavat tarinaan itselleen (ja potentiaaliselle ostajalle) tärkeitä viittauksia, joita nuoren lukijan ei ole tarkoituskaan löytää.

Joskus lapsille tarkoitettu sarjakuva ja lastensarjakuva, joka on suunnattu nostalgisille aikuisille, menevät sekaisin. Lastensarjakuvien markkinoista iso osa on keräilijänlaitoksia: ostokykyiset ja hyvin toimeentulevat kuluttajat ostavat keräilyn ja harrastuksen nimissä uusiksi lapsena puhkilukemiaan tai lähes unohtamiaan teoksia. Heille ne on pakattu sopivan kalliisti ja hienosti integraaleiksi, varustettu esipuheella ja historiakatsauksella, joka antaa aikuisen lapsuusmuistoille oikeutuksen aikuisten maailmassa. Pierre Baillyn ja Céline Fraipointin Petit Poilu (suomeksi lähinnä Pikku Pörrö) on lastensarjakuvaa, jonka lukemiseen ei tarvita aikuisen apua. Jokainen tarina alkaa sillä, että äiti hyvästelee lapsen päivän seikkailuihin, ja päättyy turvallisesti ilta-ateriaan ja omaan sänkyyn.

Vastuu Olisi väärin puhua lastensarjakuvasta sivuuttaen se, miten sitä tulkitaan. Aikuiset hyväksyvät tiettyyn rajaan asti ”roskaa” ja halpatuotantoa, kunhan siinä ei ole mitään heidän arvojaan vastaan

57


loukkaavaa. Eivät he kauheasti paneudu lukemaan sitä, mitä rivien välissä mahdollisesti sanotaan, vaan eipä lapsikaan aina tajua asioita joita hän ei ole valmis ymmärtämään. Ihminen on sillä tavalla rakennettu, ja analyysin kautta saatu ymmärtäminen ja elämys on yhtä paljon sidoksissa analyysin hetkeen kuin itse kokemukseen. Tietenkin lapsia pitää suojella. On kuitenkin aina olemassa riski, että aikuinen siirtää oman aikuisten maailmansa estoja ja pelkoja lapseen. Lapsella pitää olla oikeus tutkia aikuisten maailman elementtejä muuttumatta itse aikuiseksi, ja haastaa sopivaisuuden käsitteet. Lastensuojelun ylilyönnit ovat kuuluisia, ja ne muistetaan aina mainita, olipa kyse Sex Pistolsin konsertin kieltämisestä tai tohtori Frederic Werthamin toivioretkestä aikansa rikos- ja kauhusarjakuvia vastaan. Aina ajankohtainen Valitut Palat katsoi jo 1950-luvulla tarpeelliseksi toistaa kauhistuneelle yleisölle Werthamin teesejä Suomessakin, vaikka EC-sarjakuvia ei oltu nähty eikä kuultu, ja, kuten aina, tuntematon paha on se kaikkein pelottavin. Hieman myöhemmin Aku Ankan joko housuttomuudesta tai kapitalistisesta asenteesta tuli tabu. Siitä huolimatta, että lapset olivat juosseet pylly paljaana kesäisin jo ammoisista ajoista, oli yhtäkkiä välttämätöntä miettiä, voiko Masi-sarjakuvan neiti Söpön napaa näyttää, kun tämä pukeutuu bikineihinsä. Niin oikeisto kuin vasemmisto kohtasivat yhteisellä ristiretkellä turmelusta vastaan. Hetken aikaa sarjakuva oli pelottava – sellainen maailma, joka ei ollut vanhempien kontrolloitavissa. Se maailma muuttui nopeasti, ja hetki oli ohi. Arvostettu, painettu sarjakuva on aikuisten valinta ja aikuisten kieltä, kapina on jossain muualla... kunnes toisin todistetaan!

Viz on säilyttänyt typeryydessään ja huonoudessaan osan halvan lehtisarjakuvan alkuperäistä kapinaa. Kuten norjalaista Pyton-lehteä (Myrkky), sitäkään ei voi pitää millään tapaa laadukkaana lukemistona, ja siinä onkin sen viehätys. Kulttuuri tarvitsee sellaiset puolensa, joita ei voi julistaa taiteeksi ja asettaa sitä kautta kontrolliin.

Tim ja Tom (Tif & Tondu) on erinomainen esimerkki sarjakuvasta, joka säilyttää luettavuutensa vain, jos sitä on lukenut jo lapsuudessa. Silloin tajunnanvirtaa, pientä komiikkaa ja suuria tunnelmia yhdistelevä kerronta ei tunnu puutteelliselta. Massiivinen integraalisidos lisää teoksen uskottavuutta aikuisten maailmassa.

58


Niksi-info

Milka Mansikka, 12, ja Iiris Hämäläinen, 13, harrastavat sarjakuvaa kolmatta vuotta sarjakuvaopettaja Antti Hintsan ohjauksessa Sarjakuvakeskuksen kurssilla. Kuva: Verna Kuutti

Milka Mansikka: “Sarjakuvasta tulee mielenkiintoisempi, kun kuvan näkökulmaa vaihtelee. Esimerkiksi voi vaikka aloittaa sammakkoperspektiivistä ja siirtyä lintuperspektiiviin.”

Iiris Hämäläinen: “Jos sarjakuvaa ei halua värittää kokonaan, voi käyttää yhtä tai kahta tehosteväriä. Tässä sarjakuvassa olen värittänyt värikynällä ja tussilla.”

59


Kaksintaistelu

Lastensarjakuva putoaa lautojen rakoihin WSOY:n lastenkirjallisuuden kustantajan Paula Halkolan ja etenkin Arktiselle Banaanille työskentelevä kustannustoimittaja Vesa Anttosen mukaan lastensarjakuvan suurin ongelma on kaupan hyllyille pääsy. TEKSTI

Ville Hänninen

Ville Hänninen: Miksi Suomessa tehdään niin vähän lastensarjakuvia ja miksi laji ei saa juurikaan huomiota? Paula Halkola: Kun työskentelin Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtajana, huomasin käytännössä, että lastensarjakuva kiinnostaa. Se tuntuu luonnolliselta vastaukselta tärkeään kysymykseen lapsen ”lukuportaiden” rakentumisesta. Lasten lukutaito eri ikävaiheissa vaikuttaa heikentyvän, ja sen eteen olisi tehtävä yhä enemmän. Käytännössä kuitenkin laadukaskin lastensarjakuva, kuten vaikka Kalle Hakkolan ja Mari Ahokoivun Sanni ja Joonas, katoaa jonnekin julkaisunsa jälkeen. Sitä ei julkaista meillä tarpeeksi, minkä vuoksi syntyy ongelmia. Lastensarjakuva on vaikeasti luokiteltava, ja varsinkin kirjakaupat pähkäilevät sen sijoittelun kanssa. Siksi se on kustantajalle riski.

60

KUVITUS

Aliisa De Rita

VH: Tämän huomaa käytännössä Ranskassa, jossa Bayardin ja Gallimardin kaltaiset perinteiset kirjakustantamot julkaisevat paljon lastensarjakuvaa. Suomessa hyviä lastensarjakuva-albumeja ilmestyy pari vuodessa, mutta ranskankielinen alue hyötyy suuremmasta volyymistä. PH: Sarjakuva näkyy kyllä lastenkirjoissa Suomessakin, mutta mutkan kautta. Nykylastenkirjallisuus on ihan täynnä sarjakuvallisia elementtejä. Esimerkiksi Jeff Kinneyn erittäin suositut Neropatin päiväkirjat ovat yhdenlaisia sarjakuvaromaaneja. VH: Sama pätee tietysti myös Kapteeni Kalsari -sarjaan ja Tatu ja Patu -kirjoihin... PH: Sarjakuvan piirteitä on nykyään kuvakirjoissa kaikkialla. Lastenkirjallisuus laajemminkin on minusta muuttumassa. Visuaalisuus on lisääntynyt koko kulttuurissa, ja se näkyy myös kirjoissa. Esimerkiksi Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi


Pitkäsen Kepler 62 -sarja korostaa tyylikkäiden kuvien merkitystä osana lastenromaania. Visuaalisuuteen ja kirjojen paketointiin on muutenkin kiinnitettävä Instagram-aikana ihan eri lailla huomiota kuin ennen. Markkinointi alkaa tässä mielessä todella aikaisin, jo kustantamon sisällä. Vesa Anttonen: Anne Muhosen Universumin avain Arktiselta Banaanilta on ihan perinteistä lastensarjakuvaa, mutta elämyksellistä ja lukijaa aktivoivaa. Toivon, että kirja saa jatkoa. Minusta nuo Paulan esimerkit muistuttavat siitä, että sisältö on lapsille kaikkein tärkeintä, ei se, että jokin kerrotaan peräkkäin nimenomaan kuvilla. Alussa mainitun hyllyongelman lisäksi on muuten toinenkin ihan perustavanlaatuinen ongelma. Mikä on lapsi? Lapsuuden ja varhaisnuoruuden välinen rajanveto on vaikea, ja senkin vuoksi kirja ei löydä lukijoitaan. Olen ollut 1980-luvulta kustannusalalla, ja samat kysymykset toistuvat vuodesta toiseen. Puhetta on riittänyt, samoin ihan vakavia yrityksiäkin. Ja tässä taas istutaan ja puhutaan! PH: Viime vuosien vakavista yrityksistä tulee mieleen esimerkiksi Angry Birds. Linnut ovat maailmanluokan viihdebrändi, mutta AB-sarjakuvat eivät jostain syystä ole lähteneet lentoon millään kustantajalla. VH: Brändit eivät välttämättä siirrykään lajista toiseen, ja uusien tuotteiden esiin tuomisessa vasta ongelmia onkin... Onko teillä esimerkkejä kiinnostavasta ja vähälle huomiolle jääneestä lastensarjakuvasta? VA: Lastensarjakuvista on komeita mutta sittenkin kuriositeeteiksi jääneitä esimerkkejä Timppa Mäkelän Peikkosesta Janne Torisevan Oswaldiin. Yleisö ei löydä näitä teoksia. Itse kaipaan enemmänkin sanatonta lastensarjakuvaa, perinteisessä mutta jotenkin nykyaikaisessa hengessä. Siis Ferd’nandia ja Adamsonia mutta 2010-luvulle siirrettynä. Jan Romaren vähätekstinen Pyton on minusta hieno esimerkki sarjakuvasta, joka kelpaa sekä lapsille että aikuisille enkä oikein edes tiedä, kummalle se on suunnattu. Varmaan siis molemmille. PH: Timo Parvelan ja Jussi Kaakisen Taro maan ytimessä oli kokeilevaa lastenkirjallisuutta. Se ei ollut sarjakuvaa, mutta Kaakisen kuvitukset ovat sarjakuvamaisia ja toiminnallisia. Kokeilimme teoksen kanssa sähköisen julkaisemisen mahdollisuuksia. Lopputulos: järkyttävän kallista eikä lukijoita löytynyt. Kun normaalin kuvakirjan kustannusten päälle

tulevat sähköisen kirjan kunnollisen muokkaamisen kulut, yhtälö on varsin vaikea. Harmi, sillä teos on todella hieno. VH: Miltä sähköinen julkaiseminen muuten tuntuu? PH: Se on kaikille, yhä, suuri mysteeri. Digialustat ovat yhä varsin jähmeitä eivätkä sovi kauhean hyvin lastensarjakuviin. Tiedän, että jotkut ovat tästä jo eri mieltä ja ehkä tilanne piankin muuttuu. Olen kiinnostunut lukuaikapalveluista, jotka saattavat muuttaa kustantamokenttää, hankkeiden rahoittamista ja lukemisen luonnetta kovasti. Ne voivat auttaa lastensarjakuvan jakeluongelmissakin. VA: Toisaalta kirja esineenä tuskin katoaa mihinkään. PH: Musiikkiteollisuus on joutunut kovien myllerrysten kautta hyväksymään suuret muutokset toimintaansa ja ansaintalogiikkaansa. Kirjateollisuus joutuu myös muovaamaan ajatusmallejaan, mutta

T

atu ja Patu pistävät töpinäksi! Eivätkä he tyydy pelkkään kuusen koristeluun. Vauhtiin päästyään he päättävät tehdä kaikki mahdolliset jouluvalmistelut!

MINÄ ETSIN JOULUKORISTEITA PAKASTIMESTA! MINÄ LÖYSIN NE KELLARISTA!

MINÄ PAISTAN HYASINTIT JA JOULUTÄHDET!

MINÄ PESEN HAMPAAT GLÖGILLÄ JA LAITAN KANELIA KAINALOON!

61


Pasi Pitkäsen kuvitus Kepler 62 -nuortenkirjasarjaan.

Aurinko pilkisti muutoin pilviseltä taivaalta. Säde osui telineeseen, jossa olevan lehden otsikko kirkui: Uusimmat uutiset tutkimusretkestä! Ari ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vartijan sanat kirvelivät yhä hänen mielessään. Ari tiesi tarkalleen, mitä mies tarkoitti ”teikäläisillä”.

16

17

tähän saakka on ollut mahdollista seurata muutoksia ja toimia hätiköimättä. Käy miten vain, en kykene näkemään sellaista maailmaa, jossa tarina ei kiinnostaisi. Se on kirjallisuuden pysyvä ydin. Lastenkirjoissa sekä lapsi että aikuinen pitää saada innostumaan tarinasta. Aikuinen on yleensä se maksaja ja pienten lasten kohdalla kirjojen lukija, mutta hän seuraa lapsia tarkasti. Jos lapselta tulee signaaleja, että tämä kiinnostaa, silloin aikuinen kyllä reagoi. VH: Kirjojen pitää olla lähellä lapsia, arjessa mukana. Eikä sekään välttämättä mitään auta, tyttäreni lukee ystäviensä suosittelemia kirjoja ja vain niitä. PH: Aikuisten pitää koettaa suositella lapsille hyviä kirjoja, aiheita, jotka heitä saattaisivat kiinnostaa. Tämä ei loppujen lopuksi eroa juuri aikuisten kirjallisuudesta. Mekin kaipaisimme sitä! Vanhempia, jotka vihjaisisivat hyvistä teoksista tai kirjallisuuden suhteen aktiivisesta oma viiteryhmästä, joka kertoisi jännittävistä uutuuksista. Kritiikin merkitys on vähentynyt, eikä blogejakaan sillä lailla seurata kuin lapset seuraavat omia suosikkejaan.

62

Angry Birds sinkosi peleistä sarjakuva-albumeiksi.


Arviot�

toimittanut

Ville Hänninen

63


GEORGE HERRIMAN: Krazy Kat 1916–1918 •  Suomennos Heikki Kaukoranta  • Otava

Mikä on, ei pysy HEIKKI JOKINEN

Nämä sarjakuvat ovat sata vuotta vanhoja. Miksi ne Arizonassa, navajo-intiaanien asuinseuduille ja läeivät tunnu siltä vaan aivan nykyaikaisilta? heisen Monument Valleyn jylhiin maisemiin. Miksi sata vuotta vanhan romaanin lukiessaan tietää lähes poikkeuksetta lukevansa kaukaisena ai- Rikkoutuvat ruudut Kysymys kuului: miksi vuosina kana syntynyttä teosta, mutta George Herrimanin 1913–1944 ilmestynyt Krazy Kat on yhä tuore? Syitä voi etsiä sen visuaalisen kielen avaruudesta, muutoksen Krazy Katin voisi kuvitella tehdyksi näinä aikoina? Herrimanin (1880–1944) sarja on sarjakuvan his- jatkuvasta läsnäolosta ja vaihtuvista identiteeteistä. Kuvakerronta rikkoi sarjakuvan kieliopin säännöt torian suuri kysymysmerkki, jota monet ovat selittäneet ja tulkinneet. Se kuitenkin uhmaa selityksiä – jotka tosin eivät vielä sata vuotta sitten olleet järin vakiintuneita. Sunnuntaisarjoissaan hän jakoi sivut ja jättää lukijalle täyden vapauden. Krazy Kat -kirjaan on koottu vuosien 1916–1918 sa- ruutuihin kymmenillä eri tavoilla, aina uutta kokeilnomalehtien sunnuntaisarjat. Paketti on kirjaimel- len. Tai jätti jakamatta. Tarina eteni joko paljolla tekstillä tai vain kuvillisesti runsas, sillä jokainen aikanaan isokokoisena ilmestynyt sivu pursuaa kuvallisia ja kielellisiä yk- la, tarpeen ja tilanteen mukaan. Oli yksittäinen kusityiskohtia. Perustarina on klassinen kolmiodraama, va iso tai pieni, lähikuva tai yleiskuva, se oli huolella tehty ja asettui sujuvasti koko sivun kompositioon. mutta Herriman muunteli sitä loputtoman luovasti. Yhdysvaltalainen arkkitehti Louis Sullivan lanKissa Krazy rakastaa Ignatz-hiirtä. Tämä taas seerasi vuonna 1896 nykyarkkitehtuurin ja -muotoipaiskoo tiiliskiviä kissan päähän, mutta kissalle lun perustaksi asettuneen periaatteen ”form follows se näyttäytyy silkkana kiintymyksen ja hellyyden function”, muoto seuraa tarkoitusta. Herrimanin kuosoituksena. Konstaapeli Pupp on koira, joka haluaa estää hiir- vallinen kerronta asettuu omalla erikoisella tavaltä heittämästä tiiliä ja sulkee siksi kissan usein van- laan samaan jatkumoon. Mitään ei koristella koristelun vuoksi vaan sikkilaan. Sydämessään koira rakastaa kissaa. Tapahtumat sijoittuvat Coconinon piirikuntaan si, että visuaaliset yksityiskohdat kumpuavat sarjan

64


luonteesta ja tarkoituksesta. Niin hienoja kuin monet yksittäiset kuvat ovatkin, niiden tehtävä on palvella kokonaisuutta, omalakista maailmaa ja sen välittämistä lukijoille. Jos se vaatii runollista, filosofista tai unenomaista otetta, näin tapahtuu. Nykylukija ymmärtää ja hyväksyy tämän: sarjakuvalla voi olla monta eri visuaalista asua ja sisältöä, sen kielioppia voi venyttää ja rikkoa. Samalla Herriman hallitsee sarjakuvan tärkeimmän ominaisuuden, se tapahtuu ajassa. Kerronta on sujuvaa lukea.

Panta rhei Coconinon piirikunnassa yö voi muuttua päiväksi kesken sarjan ja kalliot tai puut vaihtua joksikin aivan toiseksi ruudusta toiseen. Useimpia jaksoja hallitsee liike, loppumaton liike. ”Panta rhei”, kaikki virtaa, muotoili Herakleitos. Mikään ei Miksi on ”kieli”? Umberto Eco huomautti jo pysy paikallaan. Krazy Katissa muutos on koko ajan läsnä, vaik- 1960-luvulla, että Krazy Kat pelastui sanomalehtisarjakuvan tutulta kohtalolta, sitä ei jatkettu muiden ka paradoksaalista kyllä tarinan kolmiodraama on muuttumaton ja toistuva. Mutta se ei ole Herrima- tekijöiden voimin piirtäjän kuoltua. Syyt saattoivat olla kaupalliset, sarja ei levinnyt kovin laajalle. Sen nin kerronnan oleellisin taso. Ydin on tuntemiemme omintakeisuus ja tapa esittää maailma olivat kuitentosiasioiden häilyvyys. Tätä häilyvyyttä korostaa Herrimanin käyttä- kin yhtäläinen este. Mihin Krazy Katia voi maailman taiteessa verramä kieli. Se on sekoitus eri kieliä ja slangeja, välillä ta? Osuvin esimerkki lienee Igor Stravinskyn sävelvaikeatajuistakin. Se asettaa tuntemamme tosiasiat kysymyk- tämä baletti Kevätuhri (1913). Sen riitasoinnut repivät senalaisiksi muutoinkin kuin moninaisilla juuril- aikalaisten korvia, mutta ihastuttavat nyt sääntöjä laan. Herriman kirjoittaa jatkuvasti sanoja sitaattei- rikkovalla rajattomalla luovuudellaan. Yksi tämän kirjan sankareista on Heikki Kaukohin, ikäänkuin kiistäen niiden pätevyyden. ranta. Hän käänsi Soile Kaukorannan kanssa nelKuusta tulee ”kuu” ja auringosta ”aurinko”. Jos jä Jalavan vuosina 1983–98 julkaisemaa Krazy Kat kieli on vain sopimus, onko todellisuuskin sitä? Mikä olisi enemmän tätä päivää kuin keskustelu -albumia. Tähän kirjaan hän on kääntänyt uudelleen entiset muuttuvista identiteeteistä ja sukupuolen käsitteessuomennokset, ja mukana on uusiakin. Kaukoranta tä? Herriman osallistui tähän keskusteluun jo sata saa Herrimanin erikoisen kielen elämään ja kulkevuotta sitten. Krazy Katiin viitataan sekä pronomineilla she et- maan, eikä se ole lainkaan helppo tehtävä. Eräässä arkistripissä vuodelta 1918 Krazy Kat kytä he. Hän ihmettelee eräässä yhteydessä itsekin, etsyy Ignatzilta, miksi on ”kieli”. Jotta ymmärtäisimme tei tiedä, ottaako itselleen vaimo vai aviomies. Jyrki Vainio kirjoittaa kirjan esipuheessa mie- toisiamme, tämä vastaa. Voiko suomalainen, lappalainen tai oshkoshilenkiintoisesti Herrimanin taustasta: valkoisena eläneen piirtäjän suvussa on mustiakin jäseniä. Hä- lainen ymmärtää sinua, Krazy Kat kysyy. Tai sinen aikanaan Yhdysvalloissa se oli salaisuus, joka oli nä heitä? Ei, hiiri vastaa. Oshkosh on kaupunki Wisconsinissa. kätkettävä. ”Then, I would say, language is, that we may misNiinpä musta Krazy Kat ja valkoinen Ignatz-hiiri maalaavat joskus toisensa eri värisiksi. Väri ja rotu unda-stend each other”, Krazy Kat päättelee. Kiitos ovat nekin vain määritelmiä, liikkuvia identiteettejä. asiaansa paneutuneen kääntäjän, meillä on mahdolBertolt Brechtin sanoin: ”Varma ei ole varmaa. lisuus pohtia, mitä George Herriman haluaa meille sadan vuoden takaa sanoa. Mikä on, ei pysy.”

65


LIV STRÖMQUIST: Nousu ja tuho & Prinssi Charlesin tunne •  Suomennos Helena Kulmala  • Sammakko

Porvari nukkuu aika hyvin AINO SUTINEN

Sarjainfon lahjomaton kriitikkoraati äänesti Liv Nykykirjailijat ja mediavaikuttajat tulevat valkoiStrömquistin vulvan kulttuurihistoriaa ruotivan sesta keskiluokasta, käsittelevät omistavan luokan Kielletyn hedelmän vuoden 2016 parhaaksi käännös- ongelmia ja käskyttävät työväenluokkaa tosi-TV:ssä. kirjaksi. Nyt Sammakko on kääntänyt tekijän tuo- Vasemmisto on menettänyt suuret unelmansa ja kestannosta kerralla kaksi uutta kirjaa, joita voisi kut- kittyy lannistuneena ajatuspartiointiin ja orjamoraasua vaikkapa humoristisiksi, yhteiskuntakriittisiksi liin. Kukaan ei puhu TTIP-sopimuksesta. tietosarjakuviksi. Sosiologian kandidaattia tämä kaikki lämmittää Strömquistillä on yksi kantaaottavan ruotsalai- – ah, vihdoin puhutaan luokasta! Juuri noin yksilöllisen sarjakuvan terävimmistä kynistä. Hän pilkkaa syyttä meille myydään! Leikkaan katkoviivoja pitkin mainiosti, ei säästele huutomerkkejään, mutta kes- irti muistilapun: ”Muistakaa luokka”. kittyy perustelemaan väitteensä taustoitetusti, siteePrinssi Charlesin tunne käsittelee valtaa romanttiraten tutkimuksia ja teorioita. Aiheena on aina valta. sen rakkauden piirissä. Kirjasta on aiemmin julkaistu osia Suffragettien city -antologiassa (Schildts, 2011). Superrikkaita ja rakkaussopimuksia Nousu ja tuHeteronormatiivinen ja patriarkaalinen kulttuuri ho on tuhokapitalismin kritiikkiä, hieman kuin jos odottaa naisten tekevän tiettyä emotionaalista työtä. Naomi Klein olisi humoristi. Yritysjohtajien ilmas- Miehille liikkumatilaa ja julkista arvostusta antava tonmuutosdenialismi on valaistunutta hetkessä kulttuuri imee naisista elinvoimaa ja kahlitsee tosielämistä puhtaimmillaan. Markkinaoikeiston lem- asiassa miehiäkin. mikkikirjailija Ayn Rand sai paatokseensa vauhtia Länsimaisen rakkauskäsityksen ja (etenkin naiamfetamiinista. sen) seksuaalisuuden kontrolloimisen taustalla ovat

66


historialliset omistussuhteet. Parisuhteen rituaalit muistuttavat uskontoa ja toisaalta niistä puhutaan markkinatermein. Valta-asetelmia, hoivavastuuta ja emotionaalista väkivaltaa käsitellään riipaisevasti muun muassa julkkisesimerkkien kautta. Naurattaa ja itkettää, kaikenlaisia tunteita. Näinhän se menee! Strömquist antaa aidosti uusia oivalluksia. Uusinamme kulttuurimme haitallisia kuvioita, vaikka ajattelemme toimivamme vapaina. Tähän huutomerkkejä!!!!

Ihanan kököt pottunaamat äänessä Strömquist ei ole teknisesti aivan virtuoosimainen kuvittaja, mikä yhdessä runsaan tekstin määrän kanssa karkottanee osan lukijoista. On vaikea sanoa, missä määrin kuvailmaisu on tahallista. Strömquist itse on vihjannut, että kömpelyys tekee teoksista lähestyttävämpiä – lukijalle voi tulla tunne, että osaisi luoda tätä itsekin. Asenne on siis tee-se-itse ja punk, tarvitaan vain kynä, sakset, liimapuikko ja hyvin varusteltu kirjastolaitos! Kuvat toimivat siis näinkin ja ovat ilmeikkäitä. Satiirin kohteet saavat arvoisensa käsittelyn ja viivassa on vauhtia, jopa raivoa – esimerkiksi Alan Greenspanista on Nousussa ja tuhossa tullut ihanan muodoton perunapää. Tekstivaltaisuus on monelle muullekin ruotsalaiselle sarjakuvalle tyypillistä. Kyse on painotusja varmasti kulttuurieroistakin. Mutta siinä missä monissa sarjakuvissa diskuteerataan, Strömquistin tarinat ovat ikään kuin sarjakuvallisia esseitä lähdeviitteineen. Käsin tekstatut kirjat on ladottu suomeksi fontilla, ja vaikka fontti onkin hyvin kustomoitu tekijän käsialasta, niin onko juuri tässä kohdin aina pakko

säästää? Toisaalta ymmärrän ratkaisun juuri näissä kirjoissa, sillä tekstin määrä on suuri.

Kansankodin skandaalit On pakko hehkuttaa Strömquistin tarkkanäköisyyttä. Hänelle toivoisi laajaa lukijakuntaa ja keskustelua kirjojen ympärille. Kohderyhmä voisi olla kutakuinkin kaikki, joilla on jonkinlainen tunne-elämä ja/tai jotka elävät 2000-luvun kapitalistisen yhteiskunnan vaikutuspiirissä. Viittaukset ruotsalaiseen yhteiskuntaan eivät vieraannuta liikaa, mutta niiden ja kirjassa mainittujen julkimoiden tuntemisesta on varmasti ylimääräistä hupia (kuka ihmeen Christer Sandelin?). Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihanteet ja tulevaisuus mietityttävät Ruotsissa. Äärimmäisen rikkaiden piirit ja periytyvät luokkaerot ovat kansankodissa vielä näkyvämpiä ilmiöitä kuin meillä, ja monarkiallakin on oma kulttuurinen vaikutuksensa. Feminismi ja antirasismi taas ovat valtavirtaa ja näistä keskustellaan valtakunnanpolitiikassa. Strömquist kritisoi tarvittaessa kärkevästi myös omiaan. Hän pohtii, millainen yhteiskunnallinen vaikuttaminen on todella tehokasta ja mitä vaihtoehtoja voisi alkaa kuvitella. Sarjakuvissa on pamflettimaisuutta. Olen aiemmin lukenut Prins Charles känslan ruotsiksi. Oletin tarvitsevani sanakirjan apua, mutta yllättäen lukukokemus avautui aivan selkeänä kouluruotsillakin. Pidän tätä merkkinä selkeästä ilmaisusta. Teoreettisista aiheista huolimatta kirjat eivät missään nimessä ole vaikealukuisia. Helena Kulmalan suomennos välittää nyt hyvin Strömquistin purevan kielen. ”Meinaan vaan, että kukapa ei pirissä tuntisi itseään yli-ihmiseksi?!”

67


EMMI NIEMINEN JA JOHANNA VEHKOO: Vihan ja inhon internet • Kosmos

Ratkaisukeskeistä sarjakuvajournalismia REETTA LAITINEN

Verkon vihapuhe yhdistetään usein julkisuuden henkilöihin. Todellisuudessa kohteeksi joutuvat useimmiten aivan tavalliset naiset ja sukupuolivähemmistöjen edustajat. Verkkohäirinnän arkipäiväistyminen on johtanut tilanteeseen, jossa naiset sensuroivat mieluummin itseään ja jäävät pois yhteiskunnallisesta keskustelusta kuin joutuvat tulilinjalle. Sananvapauden kannalta kehitys ei enteile hyvää. Journalistinen tietoteos Vihan ja inhon internet on kerrottu kokonaan sarjakuvan keinoin. Muita suomalaisia vastineita ei tule mieleen. Voimansa yhdistäneet tekijät ovat kumpikin vankkoja ammattilaisia, Johanna Vehkoo tutkiva toimittaja ja Emmi Nieminen sarjakuvataiteilija. Lopputulos toimii kitkattomasti. Teosta olisi vaikea kuvitella muussa muodossa. Kirjan ensimmäisessä osiossa nettihäirinnän kohteiksi joutuneet naiset ja naisoletetut pääsevät ääneen. Mukana ovat muun muassa MV-lehden boikottikampanjan aloittanut Hanna Huumonen, kaupunginvaltuutettu Habiba Ali, Anttilan lelukuvastoa kritisoinut Emmi Nuorgam ja terrorismin ja pakolaisuuden tutkija Karin Creutz. Törkyviestit ahdistavat ja säikäyttävät vihan kohteita. Selviytymiskeinoja kuitenkin on, huumori yh-

68

tenä vahvimmista. Maria Pettersonin vihaviestikilpailussa valittiin Pettersonin saamista aidoista törkyposteista ilmeikkäin. Monia auttaa, kun ymmärtää, ettei ole itse tehnyt mitään väärää. Vihaviestit kumpuavat naisvihasta ja rasismista ja kohteeksi voi sattua kuka vain suunsa avannut. Toisessa luvussa edetään tutkimukseen ja faktoihin vihapuheesta. Erityisesti mieleen jää poliisin haluttomuus käsitellä tapauksia. Kolmannessa osassa analysoidaan vihaajia ja heidän käyttämiään keinoja, kuten doxausta (henkilötietojen etsimistä ja levittämistä). Kaksi entistä nettihäirikköä pääsee anonyymeina kertomaan tarinansa. Vehkoo ottaa yhteyttä vihaviestejä lähettäneisiin miehiin. Pelottavat möröt osoittautuvat ihan tavallisiksi, vähän surkeiksi hahmoiksi. Neljännessä luvussa esitetään konkreettisia vinkkejä nettihäiriköinnin uhreiksi joutuneille. Tärkeimpiä viestejä on kaksi: et ole yksin ja meitä ei vaienneta! Kuvituksessa lukijan huomio kiinnittyy henkilöiden olemukseen. Ketään ei ole kuvattu uhreina vaan fiksuina ja voimakkaina naisina, jotka kommentoivat nettivihaa omin sanoin ja kasvoin. Vihaajien anonyymejä kommentteja on otettu myös mukaan. Ne hätkähdyttävät, mutta jäävät silti tarkoituksella vain kiusalliseksi taustamölyksi. Vihan ja inhon internet on tärkeä teos, joka toivottavasti tuo vihapuheen uudella tavalla julkiseen keskusteluun ja viitoittaa polkua journalismin, tietokirjallisuuden ja sarjakuvan yhdistämiselle.


VILLE HÄNNINEN, VESA KATAISTO JA KARI PUIKKONEN (TOIM.): Jope: juhlakirja • Zum Teufel

Sarjakuvan virkamies HEIKKI JOKINEN

Jorma ”Jope” Pitkästä kutsutaan usein sarjakuvan Stahanoviksi. Kun mies on piirtänyt 42 eri sarjakuvaa ja yli 40 000 strippiä, vertaus tulee helposti mieleen. Tosin kaivosmies Aleksei Stahanovin työsaavutukset olivat väärennettyjä, Jopen eivät.Mutta ei hän ole sankarityöläinen vaan sarjakuvan virkamies. Mahtavan tuotannon takaa löytyy säntillisyys ja tasaisen sitkeä puurtaminen.Olen käynyt Jopen työhuoneella Suonenjoella. Siisti yksiö, mapit rivissä hyllyssä, seinillä ja hyllyssä diplomeja, työpöytä ikkunan edessä, nahkasohva. Tänne sarjakuvan virkamies saapuu joka aamu kahdeksalta ja alkaa työn. Välillä syödään jääkaapista eväät ja virastotyöajan päätyttyä kohti kotia.Näin tehdään ennätyksiä, näin syntyy maailmankin mitassa poikeuksellinen tuotanto. Jorma Pitkänen (s. 1947) on monessa suhteessa mielenkiintoinen taiteilija. Hänen tuotantonsa läpikäyvä piirre on kuvata vastarannan kiiskiä, sopeutumattomia tai muilta näkymättömiin jääviä ihmisiä.Uran alussa heitä edusti syrjäkylän ponunkeittäjä sarjassa Näkymätön Viänänen (1973–2016). Karjalaismummo Lempi (1980–2000) oli räväkkä

yhteiskunnan arvoasetelmia kunnioittamaton suorasuu. Nyt kuvaan ovat ilmestyneet maahanmuuttajat.Jopen tuotanto vilisee luusereita, esivallan kammoajia, elämän syrjäpolun kulkijoita, mutta tavallisia duunareitakin. Kaikki on piirretty suurinenäisen sarjakuvaperinteen mukaisesti, pyöreän humoristisesti. Ristiriita ja monimuotoisuus peittävät välillä näkyvistä Jopen tuotannon viiltävyyden. Jos esimerkiksi omaelämäkerrallinen Huomiolla-albumi (2005) olisi ilmestynyt romaanina tai kuvataiteena, sen paljaasta omaelämäkerrallisesta rehellisyydestä olisi kohuttu. Nyt sen saattoi lukea jopa näkemättä sisällön armottomuutta. Jope täytti 70 vuotta heinäkuussa 2017. Jope: juhlakirjassa Ville Hänninen ja Vesa Kataisto kirjaavat kronikoivasti Jopen elämän ja tuotannon pääpiirteet. Toisen osan kirjasta muodostavat näytteet Jopen 42 eri sarjakuvasta sekä bibliografia.Tuotannon tehokkaan valottamisen ohella kirja avaa yhden näkökulman suomalaisen sarjakuvan lähihistoriaankin. Voiko Jopen laaja-alaisuutta tiivistää yhteen määritelmään? Sen teki maestro itse Helsingin Sanomiin kirjoittamassani 50-vuotishaastattelussaan kesällä 1997.”Jope määritteleekin itsensä sanomalehtisarjakuvan Arto Paasilinnaksi, joka haluaisi olla Erno.”

69


PALLISTER: Sarjakuvausta • Suuri Kurpitsa

Sanaleikkejä valokuvauksesta MIIA VISTILÄ

Sarjakuvausta! Suomalainen fotosarjakuva (Suuri Kurpitsa) on kokoelma 2010-luvulla valokuva-alan foorumeilla ja Kamera-lehdessä julkaistuja pilakuvia ja muutaman ruudun vitsisarjakuvia. Tekijä Kari Pälli eli Pallister on valokuvaaja ja palkittu kameramyyjä, joka on piirtänyt sarjakuvia jo 1970-luvun punk-aikona ja hengannut samassa skenessä esipuheen kirjoittaneen sarjakuvasurrealisti Jukka Tilsan kanssa. Muutamassa vitsissä onkin tilsamaisesti todellisuutta venyttäviä käänteitä, mutta suurin osa jutuista on koululaishuumorin puolelle meneviä puujalkavitsejä, jotka parhaimmillaan nyrjähtelevät ja pahimmillaan ontuvat, kuten lajityyppiin kuuluu. Osa läpistä on valokuva-alan sisäpiirihuumoria, mutta aukeavat, kunhan tietää edes jotain valokuvauksen tekniikasta. Vitsien tajuamista edesauttaa myös, jos tuntee esimerkiksi ampumahiihtoa. Vaikka vitsit ovat enimmäkseen pilakuvia, kerronta itsessään on hyvin sarjakuvallista. Jutut tajutakseen täytyy lukea sekä sanat että kuvat. Kerronnan dramatiikkaan kuuluu, että lukija ohjataan

70

odottamaan sanojen perusteella jotain, mutta kuvassa näytetäänkin jotain ihan muuta. Välillä kuvat tarjoavat ahaa-elämyksiä arvoitusten tavoin, kun juttua täytyy pohtia hetken ennen kuin tajuaa, minkä pitäisi naurattaa. Kun huumori perustuu sanaleikkeihin, vitsien kohteet vaikuttavat varsin sattumanvaraisesti valikoituneilta. Yleensä nauru on hyväntahtoista, jutulla ei ole uutta assosiaatiota erikoisempaa sisältöä. Satunnaisesti kuitenkin piikitellään esimerkiksi valokuva-alan huonoille palkoille tai palveluiden ulkoistamiselle köyhempiin maihin. Pari vitsiä on tympeän seksististä ja yksi muuten vain ikävästi ilkeä. Päähenkilönä on tekijän tavoin keski-ikäinen mies ja lähes kaikki muutkin hahmot ovat miehiä. Naiset on yleensä piirretty stereotyyppisiksi kurvittariksi, ja piirrostyyli heijastaa muutenkin 1900-lukulaista pilakuvaestetiikkaa. Jälki on rentoa. Tekijällä on selvästi oma tyylinsä, jonka sisällä hahmoja on varioitu. Taustat täyttävät tehtävänsä. Kokoelmana kokonaisuus olisi kaivannut tiukempaa toimittamista. Lähes joka sivun ylälaidasta löytyvän otsikon olisi voinut leikata pois ja vitsit järjestää tiukemmin teemoittain.


PERTTI JARLA: Jäätävän speden sunnuntai • Like

Poika nimeltä Pertti TUOMAS TIAINEN

Pertti Jarla on päässyt Fingerporin myötä asemaan, jossa häneen liitetään sellaisia sanoja kuin ”armoitettu” ja ”humoristi”. Tietenkin aivan syystä. Tämän aamun (8.10.2017) Helsingin Sanomissa julkaistu Fingerpori-strippi numero 3253 on melko hupaisa sanaleikki, ajankohtainenkin, ja sarjan ailahtelevaisen luonteen huomioon ottaen aivan hyvää keskikastia. Menestys strippimarkkinoilla on antanut Jarlalle mahdollisuuden tehdää muutakin kuin päivittäishuumoria. Venäjän sisällissotaan vuoteen 1919 sijoittuva seikkailutarina Kapteeni Tserep (2013) lienee ollut tekijälleen tärkeä mutta vaille suurempaa huomiota jäänyt irtiotto historialliseen sarjakuvaan. Laajempaa näkyvyyttä on sen sijaan siunaantunut Helsingin Sanomissa ilmestyvälle Jäätävä spede -sunnuntaisarjalle. Sen strippejä on nyt koottu jo toiseksi kirjaksi. Jäätävä spede on omaelämäkerrallinen sarja noloista sattumuksista. Kokemusasiantuntijana ei ole vain tekijä, vaan muidenkin toilailua seurataan. Siinä missä Fingerpori reväyttää eteen tikkuisimmat puujalat tai rasvaisia kaksimielisyyksiä, Jäätävä spede

naurattaa hienovaraisemmin. Eikä aina edes ääneen, vaan usein hymyilyttäen ja nyökytyttäen. Jaamme saman epävarmuuden, hirvittävän mahdollisuuden joutua huonoon valoon kehnon tietotasomme, kehittymättömän luonteemme tai vain silkan sattuman vuoksi. ”Minullekin voisi käydä noin” on sekä hirvittävä että lohduttava ajatus. Vuosikausien harjoitus välittyy lukijalle miellyttävänä esteettisenä kokemuksena. Sarjakuvan maailma on luonteva, uskottava ja eheä. Jarla piirtää Suomen notkeimpia henkilöhahmoja, notkeimpana kaikista liki painoton Pixie-koira lepakkomaisine korvineen. Pallosilmäiset hahmot eri suuntiin tiirailevine pupilleineen ovat ilmeikkäitä ja lihallisia, todellisiin esikuviin perustuvat henkilöt vieläpä näköisiä. Asioiden oikein esittämisen ystävää viehättävät myös tarkoin kuvatut detaljit. Oli kyseessä sitten talvisodanaikainen Fokker tai nelosen ratikan pysäytysnappi, vaikutelma sarjakuvaversioiden oikeellisuudesta on syvä. En liene väärässä, jos oletan Jarlan nautiskelevan teknisten asioiden piirtämisestä. Tämä on hyvin tärkeää. Antisankarin – oli kyseessä sitten Heimo Vesa tai Pertti Jarla – on siekailtava sisäisesti vankassa maailmassa. Kun ympäristö toimii, voi keskittyä olennaiseen. Onnellinen on se, joka pääsee pitkästä aikaa pimpauttamaan.

71


HERMANN: Bois-Mauryn tornit 1: Babette • Suomennos Anssi Rauhala  • Sininen Jänis

Menee huonosti – ja sitten menee huonommin VILLE HÄNNINEN

Käännössarjakuva on erikoisessa tilanteessa. Sekä japanilaisessa, mannereurooppalaisessa että amerikkalaisessa sarjakuvassa riittäisi laadukasta suomennettavaa, mutta kustannustoiminnan karut realiteetit ovat johtaneet siihen, että suhteellisen harvat käännökset keskittyvät jo kauan ilmestyneisiin sarjoihin tai uudesta ilmaisusta loitolla pysytteleviin tekijöihin. Ei mene lujaa. Vuoden pirteimpiin ilmiöihin kuuluu sentään pienten käännöskustantamojen esiinmarssi. Zoom Teufelin rinnalle tupsahti lokakuussa Sininen Jänis. Se aloitti julkaisutoimintansa kahdella teoksella, Lewis Trondheimin ja Stéphane Ciryn Maggy Garrissonilla ja Hermannin Bois-Mauryn torneilla. Maggy Garrisson on tyyliltään arkirealistisempi kuin Bois-Maury, joka avaa hyvin tavanomaisen mutta kauniisti toteutetun näkymän keskiajan Eurooppaan jättimäisine luokkaeroineen, tunteiluineen ja vehkeilyineen. Ritari Aymar de Bois’n elämä on sanalla sanoen yhtä helvettiä, ja pahemmaksi menee koko ajan. Belgialaisen Hermann Huppenin (s. 1938) tuotantoa alettiin julkaista suomeksi jo 1970-luvulla. Gregin käsikirjoittaman seikkailusarjan Bernard Princen vaiheet ovat olleet moninaiset, ensin lyhyesti

72

osana Zoom-lehteä, sitten kahtena Semicin vuonna 1979 julkaisemana albumina (Myrsky Coronadon yllä, Rämeiden hurjapäät) ja lopuksi Mustanaamio-lehdessä pitkin 2000-lukua. Niin ikään Gregin käsikirjoittamaa ja astetta tasokkaampaa Comanchea on ilmestynyt peräti kymmenen albumia Apollo- ja Zoom Teufel -kustantamoilta. Comanchessa Hermannin herkkä, usein vähän pikkusievä viiva onkin parhaimmillaan. Lisäksi Suuressa suomalaisessa sarjakuvakirjassa 3 (Jalava, 1986) on julkaistu Jeremiah-scifisarjan ensimmäinen albumi Petolintujen yö. Yllättävän laajasta suomennetustakin tuotannosta huolimatta monet Hermannin uran peruspilarit ovat jääneet täysin huomiotta. Vakavin puute lienee ollut juuri Bois-Mauryn tornit -albumisarja. Jeremiahin tavoin se on Hermannin itsensä käsikirjoittama. 1000-luvulle sijoittuva sarja alkoi ilmestyä vuonna 1984. Hermann on piirtänyt kaikki 15 luomaansa maailmaan sijoittuvaa tarinaa, mutta niistä neljä viimeisintä ovat hänen poikansa Yvesin käsikirjoittamia. Sininen Jänis on vihjaillut sarjan jatkuvan ensi vuonna, jos kauppa vain käy. Sopii toivoa, sillä tarina jää pahasti kesken. Ensimmäisessä osassa luodaan lähinnä puitteita. Kaunis piirrostyyli ja karskit tapahtumat ovat keskenään kiehtovassa ristiriidassa, Hermannin maailma on rumempi kuin miltä se näyttää. Mutta kasvonpiirteistä näkyy rappio.


JEFF SMITH: Luupäät – Kevättasaus •  Suomennos Jorma Penttinen  • Like

VALMISTA.

TÄNNE TÄNNE TÄNNE! MUNIA! MUNIA! MUNIA! MINUSTA TULEE RIKAS!

Luumäestä, päivää

Rauha ei vallitse näennäisen rauhallisessa Laaksossakaan. Tienoo vilisee vaarallisia mutta typeriä JEP. rottaolioita, ja varjoissa hiipii lohikäärme. HeinäHÄN ON VOIN Nostalgia on sairaus ja minä olen sairas, mutten vaisirkkojen parveilukaan ei OLLA ole perinteisesti tavannut SOPEUTUNUT VÄÄRÄSSÄ… HYVIN. tie- tietää mitään hyvää. voineni yksin. Viiteryhmäni edustajat puhuvat tyistä sarjakuvista nostalgisoiden ja jakavat löytämiOlga-mummo, tuki ja turva, tuntuu kantavan sisen kokemuksiaan: ”Tästäkin sai tietää Wexteenin sällään suurta salaisuutta. Ylipäätään vastauksia palstalta Pelit-lehdestä, muistattekos!” Jeff Smithin enemmän vastaan tulee arvoituksia. Ollaan mystiLuupäät on yksi niistä monista sarjakuvista, jotka sen ja pahansuovan äärellä. löysin tuosta keltataustaisesta aarreaitasta. Yleisen mielipiteen mukaan Luupäät mielletään Smith ahkeroi vuosien 1991 ja 2004 välillä yhteen- hyväksi sarjakuvaksi. Sitä se onkin, lukemisen arvoisä 55 sarjakuvalehteä. Meillä kokonaisuus julkais- nen, painava opus. tiin suoraan yhdeksänä mustavalkoniteenä vuosina Tärkein kysymys liittyykin nyt värien toimivuu1994–2004. Värit Luupäät saikin vasta vuonna 2005. teen. Smithin taide on piirtynyt mieleen nimenMatkan varrella on kertynyt lukijoita mutta myös omaan mustavalkoisena. Sen lisäksi, että mustatukku palkintoja, muun muassa kymmenen Eisneria valkoisuus korostaa kurinalaista mutta notkeaa vii- 286vaa, - se lisää tarinaan mysteerin tuntua. Siksi Luuja yksitoista Harveyta. Arvovaltainen Time-lehti peräti kohotti Luupäät kaikkien aikojen sarjakuvien päiden värittäminen myös arvelutti. kymmenen kärkeen. Ei ihan huonosti omakustanHelpotuksen huokaus: värit toimivat oikein teena aloittaneelta sarjakuvalta. hyvin. Murretut sävyt miellyttävät silmää ja koKevätasaus kokoaa kolme ensimmäistä kirjaa Pois rostavat tunnelmaa. Tarinaa on muutenkin hieLuumäestä (suomeksi 1994), Suuret lehmäravit (1995) ja man muokattu lisäämällä ja poistamalla ruutuja ja Myrskyn silmät (1996). kohtauksia. Seikkailu alkaa vauhdilla ja humoristisesti. LuuKokemus on yhä elokuvamainen ja upottava, nyt pään serkukset Leppo, Tahvo ja Auvo on ajettu tie- vielä enemmän kuin aiemmin. En aina niin välitä hensä kotipaikkakunnaltaan Luumäeltä, jossa Luupäiden slapstick-huumorista tai juonen pateettiTahvo-serkun pormestarinvaalikampanja meni pe- simmista piirteistä, saati pökkelömäisistä ihmishahrustavalla tavalla pieleen. Kolmikko päätyy rehe- moista, muttei Luupäitä lukematta kannata jättää. vään Laaksoon löytäen lopulta tiensä Venla-neidon Minulle kävi hyvin. Unohdin omien etsikkoja tämän Olga-mummon tykö. aikojen kelailun ja juutuin tarinaan. HEE HEE HEE HEE HEE HEE HEE TUOMAS TIAINEN

JUST!

73


ANNE MUHONEN: Universumin avain • Arktinen Banaani

Mysteerin anatomia VERNA KUUTTI

Alakouluikäisenä etsin vankikankuri Ilpo Larhaa koulumme roskalaatikoista ja löysin pihan pikkukivistä jälkiä siellä viikonloppuisin tepastelevista dinosauruksista. Tarinannälkäisen lapsen maailmassa mitättöminkin pikkuseikka voi olla merkki suuresta mysteeristä. Anne Muhonen tavoittaa erityisen hienosti tämän taianomaisen näkökulman lapsille ja varhaisnuorille suunnatussa Universumin avain -sarjakuvassa. Kalle, hänen mielikuvitusystävänsä Hirppa ja uusi tuttavuus Aino jäljittävät universumin ovea poimimalla vihjeitä kadulle unohdetuista kauppalistoista, roskiksiin päätyneistä valokuvista ja vanhukselta pudonneen setelin symboleista. Lapsia kiehtova arvoitus ei ehkä ole aikuisten vakavassa maailmassa todellinen mysteeri mutta johdattaa silti päähenkilöt maailman mystisen ihmeellisyyden äärelle. Oivaltava yhdistelmä maagisuutta ja arkista huumoria viehättää aikuisempaakin lukijaa. Sarjakuvantekijänä Muhonen on kehittynyt jatkuvasti, ja Universumin avain on kerronnaltaan ja piirustustyyliltään tekijän tuotannon huippua. Rento ja

74

pelkistetty kädenjälki yhdistettynä valokuvien perusteltuun käyttöön on kohderyhmälle toimiva ratkaisu. Sarjakuvakerronnassa on vielä paikoin tahatonta kömpelyyttä, minkä vuoksi lukija joutuu tavaamaan kohdan useamman kerran ymmärtääkseen. Välillä kerronta laukkaa pikavauhtia – esimerkiksi kolmas päähenkilö Aino saapuu tapahtumien keskelle täysin puskista. Töksähtelevyys ja oudot siirtymät luovat toisaalta sarjakuvaan omintakeisen rytmin, joka on myös osa sen viehätystä. Samaa voi sanoa piirrostyylistä, jota puristisempi arvioija voisi sanoa horjuvaksi, mutta omaa lukukokemustani pienet epätasaisuudet eivät häirinneet. Lapsille ja varhaisnuorille sopivaa kotimaista indie-sarjakuvaa ei liiemmin julkaista, joten Muhoselle ja Arktiselle Banaanille on annettava Universumin avaimesta isot kiitokset. Testiajon perusteella varhaisteini näytti vaikuttuvan: sarjakuva meni alas kertaistumalta, ja pian muistivihkoon oli ilmestynyt Hirpan innoittamana sarvipäisiä hahmoluonnoksia. Universumin avain johdattelee hienosti jatkamaan mysteerin ratkomista myös lukuhetken jälkeen.


RÉGIS LOISEL: Mikki Hiiri – Zombie-sumppi •  Suomennos Saara Pääkkönen  • Sanoma

Parasta Mikki Hiirtä vuosikymmeniin TIMO RONKAINEN

Ranskalainen Glénat-kustantamo pyysi pari vuotta sitten maansa eturivin sarjakuvataiteilijoilta heidän tulkintojaan Disney-sarjakuvista. Tulokset ovat olleet yllättäviä, raikkaita ja vähän ronskejakin. Yllättävintä on kuitenkin ollut myötämielisyys näin paljon perustuotannosta poikkeavia sarjakuvia kohtaan. Erikoisalbumien sarjasta suomennettiin jo viime vuonna Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidaksen kirja Mikin hulluimmat seikkailut, yhteensä albumeja on Ranskassa julkaistu tähän mennessä neljä. Yhteistä tarinoille on Mikki-sarjakuvan juurille meneminen, hahmon nuoruuteen katsominen. Lähestymiskulma on hiukan sama kuin Émile Bravon tai Schwartzin ja Yannin taannoisissa Piko-albumeissa. Régis Loiselin tarina sijoittuu 1930-luvun lama-aikaan. Köyhyyteensä ja työttömyyteensä turhautuneet Mikki, Polle, Minni ja Heluna tekevät retken maaseudulle Aku Ankan luo, joka asuu pienessä asuntolaivassa. Kun he palaavat kaupunkiin, ilmenee, että useimpien kaupunkilaisten asunnot on pakkolunastettu. Ilkeä grynderi-pankkiiri Voitto Vilunki on ostanut ne pilkkahinnalla, jotta voisi rakentaa tilalle golfkentän. Pankkiirin alkukielinen nimi Rock Füller kielii tarkemmin, mistä on kyse.

Suuren laman aikaan työvoimaa oli vapaana paljon ja halvalla. Virtahepomainen rosvoparoni esittää itsensä hyväntekijänä ja työllistäjänä, vaikka maksaa kehnoa palkkaa ja perii senkin takaisin työmaaruokalan kautta. Työväen hän pitää aisoissa tahdottomaksi tekevän kahvin ja kemiallisesti käsiteltyjen, riippuvuutta aiheuttavien hampurilaisten avulla. Vilungin apulaisina häärivät lakonmurtaja-gangstereilta näyttävät Jopi Jalkapuoli ja Samu Suutari. Mikki ei katso touhua hyvällä. Loisel on tehnyt perinnetietoista Mikki-sarjakuvaa Floyd Gottfredsonin villeimpien jaksojen hengessä. Strippimuotoon tehty Zombi-sumppi albumi herättää paljon muistumia niistä. Loisel malttaa rakentaa tarinaa hätäilemättä, vaikka se onkin täynnä vauhdikkaita slapstick-jaksoja. Kaikki on toteutettu mahtavan yksityiskohtaisesti herkullisia ilmeitä myöten. Piirroksissaan Loisel yhdistää onnistuneesti 1930-luvun alun Gottfredsonia 1960-luvun amerikkalaisiin underground-piirtäjiin. Parasta Mikkiä vuosikymmeniin! Suomeksi Loiselilta on julkaistu aiemmin J. M. Barrien klassikkoon pohjautuva Peter Pan -albumisarja (joka jäi meillä ikävästi kesken) ja Rose Le Guirecin tekstiin tehty albumi Hämärän juhlat. Seuraavaksi Glénat’n sarjasta suomennetaan tammikuussa Tébon alias Frédéric Thébaultin naivistisen ilmeikkäästi piirtämä Huimapää Mikki.

75


JEAN-YVES FERRI JA DIDIER CONRAD: Asterix – Kilpa-ajo halki Italian • Suomennos Mirka Ulanto  • Egmont

Hulluja nuo italialaiset! TIMO RONKAINEN

Kilpa-ajo halki Italian on Jean-Yves Ferrin ja Didier Conradin kolmas albumi. Vuonna 2015 ilmestynyt Caesarin papyrus oli hyvinkin onnistunut, mutta uutuus ei onnistu lunastamaan edellisestä tarinasta kertyneitä odotuksia. Tarina jää pastissiksi turvautuessaan aineksiin René Goscinnyn ja Albert Uderzon klassisista albumeista. Rooman kuuluisa tieverkosto on huonossa kunnossa. Korruptoitunutta Rooman senaattoria syytetään varojen tuhlaamisesta omiin orgioihinsa. Hädissään hän julistaa loisteliaat kilpa-ajot halki Italian niemimaan. Kaikki tunnetun maailman kansat saavat osallistua. Julius Caesar haluaa välttämättä voittajan olevan roomalainen, mikä aiheuttaa ongelmia, koska tieto kilvasta kiirii myös voittamattomien gallialaisten korviin. Tarina lainaa seikkailuista Asterix lyö vetoa ja Asterix Olympialaisissa. Italian suurajoihin osallistuu antiikin kansojen edustajia hauskoine erityispiirteineen, jotka ovat tuttuja aiemmista albumeista. Idea käyttää kilpa-ajoja aiheena on tietysti perua italialaisten autokilpailuhulluudesta. Esimerkiksi Mille Migliaa ajettiin Italian yleisillä teillä vuosikymmenten ajan, ja formulakisat tunnetaan hyvin Suomessakin. Sarjakuvan ajojen välietapit ovat nykyään kuu-

76

luisia F1-kaupunkeja. Roomalaisia kisoissa edustaa henkilöllisyytensä kultaisen teatterinaamion taakse kätkevä, ajojen ennakkosuosikki Coronavirus. Virnuilevanaamainen maski tuo mieleen nykyisten formulakuskien umpinaiset kypärät. Asterix lyö vetoa -albumin tapaan hahmot kiertävät maata turistikierroksen hengessä. Ajojen välietapeilla tutustutaan nähtävyyksiin, paikallisiin ruokiin, niemimaan heimoihin ja erikoisuuksiin. Sitten taas hurjastellaan ja välillä juonitellaan. Ehkäpä sekaan on viskattu myös viitteitä Blake Edwardsin vanhaan kreisikomediaan Suuri kilpa-ajo – maailman ympäri. Sinne tänne on myös heitetty karikatyyreinä tunnettuja nykyajan italialaisia. Parmassa kinkkua tarjoilee itse Luciano Pavarotti. Suomalaislukija tuskin tunnistaa kaikkia. Päällisin puolin kaikki on kuin Goscinnyn ja Uderzon parhaina päivinä. Kielivitsejä, viittauksia nykypäivään ja anakronismeja heitellään kuumeisesti. Mutta jotain tuntuu puuttuvan, ehkä se on Goscinnyn terävä satiiri tai juuri oikealla hetkellä iskevät vitsit. Caesarin hahmokin tuntuu hieman vieraalta. Kaikesta huolimatta Kilpa-ajo halki Italian on suhteellisen toimiva Asterix-albumi. Uderzon viimeisten tarinoiden pohjamutia alemmas on vaikea mennä. Mikäli seuraava Asterix tulee jälleen kahden vuoden päästä, on se kelpo gallialaistemme 60-vuotisjuhlavuosi. Se tietää lisäpaineita tekijäkaksikolle.


KARI KORHONEN, GIORGIO CAVAZZANO (YM.): Angry Birds – Kovaa peliä Possulassa • Suomennos Ville Keynäs ja Anu Partanen  • Arktinen Banaani Aamun ensimmäinen ryhmäterapiaistunto.

Kuka haluaa aloittaa? Severi? Red?

Tehtäväni on vakoilla ja selvittää Lintusaaren puolustusjärjestelmien heikkoudet.

28

Tirpat vauhdissa TUOMAS TIAINEN

Ammusmaisten lintujen paiskomiseen perustuva Angry Birds -pelisarja on menestyksensä ansainnut ja parhaimmillaan pirullisen koukuttavaa (ja niskoihin käyvää) viihdettä. Nyt älyvimpaimista, elokuvakankailta ja televisiostakin tuttu suomalaisinnovaatio kohottaa kansallista itsetuntoa myös sarjakuvissa. WSOY:ltä Arktiselle Banaanille lennähtäneet linnut seikkailevat uutuuskirjassa neljässä seikkailussa. Härmä-kytkös on väkevä, sillä ankantekijä Kari Korhonen on käsikirjoittanut tarinoista kolmanneksen. Kuvittavista osapuolista nimekkäin on Giorgio Cavazzano, jonka eloisa tyyli on ankkahullulle kansallemme tuttu esimerkiksi Aku Ankan taskukirjoista. Eri sarjojen ulkoasu on melko lailla yhtenäinen, mitä nyt Thomas Cabellicin rouheampi viiva ja Comicup Studio -kollektiivin ruutusommittelu erottuvat joukosta. Eivät kuitenkaan liikaa. Tarinoista tulee mieleen tuttu kaupunki Calisotan rannikolla. Tämä ei ole ihme, onhan Korhonen kynäillyt vuosia nimenomaan ankkoja.

Ainakin tiedän nyt, että heidän naisensa voittavat possun kilpajuoksussa.

Angry Birdsin tapahtumapaikaksi voisi hyvinkin vaihtaa Ankkalinnan ja pelihahmot tutumpiin siivekkäisiin (tuittupäinen Red on hieman kuin eräs vaaleissa ääniä haravoiva vesilintu). Hahmot kuitenkin taipuvat hyvin kokonaisia tarinoita kantamaan. Linnut ovat luonteikkaita, värikkäitä ja hauskoja. Angry Birds -franchisen kantavaa ajatusta – possujen munanhimoa ja siitä aiheutuvaa sissisotaa – ei käsitellä joka tarinassa. Varsinainen kamppailu on minimissään, ja hyvä niin. ”Rauhanpoukamassa” Red kyllästyy jatkuvaan metakkaan ja muuttaa rannalle, vain saadakseen parven muitakin rauhan ja hiljaisuuden ystäviä peräänsä. ”Pikaoikeutta”-jutussa teemana on oikeudenjako vauhtihirmu Saken sekoillessa sovittelutilanteissa. ”Zen ja vakoilemisen taito” yhdistää, niin, vakoilun ja zenin harjoittamisen. Pinon ovelin on ”Muistikirja”, jossa possut saavat vahingossa käsiinsä mestarikynäilijän muistiinpanot. Possut ottavat muistiin merkityt idealuonnostelmat tietenkin todesta. Rovioperäinen lintusarjakuva on aivan mainio tapaus. Ei unohtumatonta, mutta hyvin toteutettua käyttösarjakuvaa nuoremmille.

77


Pienet lehdet

HEIKKI RÖNKKÖ

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere. Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Homo locus Heikki Rönkkö Éditions Schméditions Heikki Rönkön Homo locus on osa pitkää sarjaa, jonka ligne claire -perinnettä jatkava piirrostyyli ja kaksiulotteiselle medialle pakotettu kolmiulotteinen, myös piirrosanimaatiota muistuttava kuvakerronta hivelevät silmää. Asenteessa, jolla Rönkön sarjakuvat lähestyvät aiheitaan, on samanlaista aikalaiskritiikin tunnelmaa kuin Chaplinin elokuvassa Nykyaika. Rönkön sarjakuvat ovat kuitenkin etäännytetympiä ja vailla samastumisen mahdollisuutta, täydellisyyteen hiottu muotokieli ja hah-

78

mojen persoonattomuus korostaa tätä brechtiläistä vieraannuttamisefektiä. Rönkkö ei nosta mitään tapahtumaa tai hahmoa erilleen tästä tapettimaisesta kuvakudelmasta, minkä vuoksi nämä teokset muistuttavat sitä, miten tietyntyyppistä skitsofreniaa sairastava havaitsee ympäröivän maailman: kaikki ärsykkeet koetaan samalla volyymillä, aivot eivät osaa erotella relevantteja ärsykkeitä merkityksettömistä. Tapahtumia ja aikajanoja voi lukea eri suuntiin, ja jääkin lukijan tehtäväksi kuljettaa tarinaa ja luoda tarkoituksia ja merkityksiä.


KESSin viidennen vuosijulkaisun kokoavana teemana on ruoka ja syöminen, joten kuinka ollakaan, use(imm)at tekijät ovat päätyneet käsittelemään ihmiskehon osien ja erilaisten kudosnesteiden käyttömahdollisuuksia kulinaaristen nautintojen lähteenä. Komea kansi (Juha-Matti Kinnunen) houkuttaa lukemaan tätä laadukkaille materiaaleille painettua sarjakuva-antologiaa, mutta sisältö on osin ristiriidassa ylellisten ulkoisten puitteiden kanssa. Suuri osa sarjakuvista on tekstattu erilaisilla – useimmiten aika karmeilla – valmisfonteilla eikä käsin, ja ratkaisu toimii vain paikoitellen, kuten esimerkiksi Antti Arvolan kannibaalisplatterissä ”Tuoretta lihaa”, joka parodioi kyseisen genren tavanomaisimpia juonenkuljetuksia ja jossa 1970-luvun Korkeajännitys-lehtien vastaavaa elävästi – tai ehkä tässä tapauksessa kuolleesti – muistuttava typografinen ilme palauttaa mieleen menneiden vuosikymmenten muutkin bulkkipainotuotteet, korostaen kökköelokuvamaista camp-tunnelmaa. Veriläträykseen sopivan, varhaisimmista Jack T. Chickin -trakaattisarjakuvista lähimmän vertailukohtansa hakevan rujohkon piirrostyylin viimeistelyssä on nähty vaivaa ja tarinassa on

RAIMO SAASTAMOINEN: PROSESSI

Päätä vadilla Keski-Suomen Sarjakuvaseura

mukavan toiminnallisia käänteitä, mutta loppuratkaisu on melko kulunut. Jari Moilasen ”Art...” puolestaan on useammalle sivulle venytetty kertakäyttövitsi, joka kuitenkin loppujen lopuksi osuu ja onnistuu naurattamaan. Kokoelmassa on useita taitavien piirtäjien töitä, joiden sisältö ei harmi kyllä kohoa samalle tasolle, ja myös teoksia, joissa epäsuhta on päinvastainen. Tekstin ja kuvan tasapainoisinta kombinaatiota edustaa Ella-Leena Anttilan kepeän ja ilmavasti piirretty, akvarellivärillä tai ohennetulla tussilla varjostettu ”Kevätkestit”, jossa lapsen mielikuvitusmaailma sävyttyy pulunraato- ja kakkahuumorilla. Anna Ruotasen piirtämä ja Avi Heikkisen käsikirjoittama ”Karviaispiiras” on vakavahenkisempien tarinoiden paremmasta päästä, teknisesti hyvä ja tyylillisesti persoonallinen. Lukijan käsityskykyyn ei ole kuitenkaan luotettu tarpeeksi, vaan loppuratkaisusta annetaan edeltäkäsin liikaa sekä visuaalisia että tekstuaalisia vihjeitä niin alleviivaavasti ja pitkällisesti, että sarjakuvan jossain aikaisemmassa työstövaiheessa mahdollisesti sisältämä yllätyksellisyys on valmiissa teoksessa vesittynyt ennalta arvattavuudeksi. Hidastempoinen kerronta sopii sinänsä tarinaan, mutta olisi tästä voinut silti karsia pysähtyneimpiä ruutuja ilmaisutyylin siitä kärsimättä. Eritoten tämä sarjakuva kärsii piirrosjälkeen täysin sopimattomasta koneellisesta tekstauksesta (joka paikoitellen on lähes lukukelvottoman pientä pistekokoa). Taittoratkaisu sisältää myös hyviä ideoita, kuten sarjakuvat toisistaan erottelevat väliotsikkolehdet, mutta niihinkin valittu kirjasintyyppi on moiseen käyttöön sopimaton. Sisäsivujen harkitumpi taitto ja tekstitys olisivat tehneet tästä julkaisusta koko lailla luettavamman.

79


CURTVILE

ANNA NUMMI & JOHANNA JASMINE

Leijonan mieli Turun sarjakuvakerho Saakelikirjat 11

sista sanomisen paljouden ongelmista, myös tekstin runsaus tekee lukemisesta paikka paikoin raskaahkoa. Curtvilen ruuduton ja nimetön, ilmavasti piirretty sarjakuva suo hengähdystauon lähtiessään analysoimaan kohdettaan useimmista muista poiketen enimmäkseen semioottiselta kannalta, kuorien symbolit kerros kerrokselta. Yleisesti ottaen julkaisun sarjakuvat ovat graafisesti korkeatasoisia ja keskimäärin niissä suhtaudutaan ristiriitaisin tuntein ja kriittisesti suomalaiseen identiteettiin kuuluviksi koettuihin asioihin. Tässä vaiheessa vuotta useimmilla taitaa jo mitta ollakin täynnä Tuntematon sotilas -brändättyjä vessaharjoja, joita iltapäivälehtien liitteet koettavat tunkea kurkusta alas joka käänteessä.

Turun sarjakuvakerho ry:n julkaisemassa Leijonan mieli -antologiassa pureudutaan satavuotiaan Suomen juhlintaan teemallisesti vaakunaeläimen kautta. Monikaan tekijä ei jaksa kauhean humoristisesti aiheeseen suhtautua, poikkeuksena kuitenkin esimerkiksi Lappi & Lappi, joiden tarina ”Leijonan periaatteet” on kepeä ja lämpimän leikillinen, myös piirKakkahirviö rostyyliltään helposti lähestyttävä. Anna Nummen Mikko Heikkilä ja Johanna Jasminen ”Normaali torstai Suomessa 2017” käsittelee mm. työttömyyden, rasismin ja eriar- Nykyisin monet pien- ja omakustanteetkin on tehty voisuuden ilmenemistä arkipäivän tasolla. Visuaali- enemmän tai vähemmän ammattimaista otetta tanen kerronta tuo epädramaattisuudessaan esiin näi- voitellen, ja siksi onkin – toisinaan – piristävää törden asioiden jokapäiväisyyden ja normalisoitumisen. mätä julkaisuun, joka on tehty perinteisen punkhenkisesti ”itsekritiikki nurkkaan ja lukijat hämilleen” Sitä vastoin Apila Pepitan osin samoista teemoista ammentava tummasävyinen, visuaalisesti puhutte- -asenteella. Entisaikojen valokopiolehdykät mieleen leva sarjakuva menee osuvasta kritiikistään huoli- tuova ulkoasu ei varsinaisesti hivele silmää, mutta matta hieman saarnaamiseksi, lukijan oman oival- se ei liene tarkoituskaan. Voiko mikään olla hellyttävämpää kuin tarina, jonka huippukohtana on [spoiler luksen varaan ei jää paljoakaan. Sarjakuvakerronnallisessa ilmaisussaan varma- alert] henkiin heränneen jättimäisen ulostekasan seotteisen Timo Niemen jokseenkin toisesta näkökul- kä yhtä massiivisen, ulkonäöltään kuin Judge Dredmasta lähestyvä ”This is Finland” kärsii samantapai- din ja Robocopin osista kasatun supernatsin taistelu?

80


KEIJO SYVÄLÄINEN MIKKO HEIKKILÄ

Mainio pikku julkaisu osuu suoraan siihen hermoon, jota kutkuttavat elämän turhuuden ja raadollisuuden riemastuttavat hupiteemat, hiukan Max Cannonin Raakaa Lihaa -sarjakuvien edustaman mustan huumorin hengessä, joskin miltei jokaisessa Vitsauksien sarjakuvassa tai yksiruutuisessa päähenkilö kuolee lopuksi, joten ymmärrettävästi henkilöhahmot eivät esiinny moneen kertaan. Visuaalinen ilmaisu on yksityiskohtaista, muistuttaen paikoin valistuksen ajan tietokirjojen ja artikkelien piirroskuvituksia. Lakoniset, toteavat tekstit korostavat hirtehistä sisältöä. Vitsauksia on kaiken merkityksettömyyttä huokuva, tyylillisesti nautittavan harmoninen kokonaisuus. Näitä lukisi mieluusti lisääkin.

MARKKU TANTTU

Vitsauksia Keijo Syväläinen Dead Genesis & Nälkämaan kirkkoapu ry

Äijät soittaa jazzia Markku ”Make” Tanttu Teos on kokonaisuudessaan sympaattinen, ja varsinkin loppuosan väriteokset ovat komeita – ne ansaitsisivat itse asiassa julkaisun suuremmassa koossa. Niihin verrattuna alun sarjakuvaosuus näyttää yllättävän amatöörimäiseltä, ajoittain jopa kömpelöltä. Markku Tanttu kuitenkin on varsin taitava graafikko ja visuaalisen alan ammattilainen, joten kyseessä täytyy olla tietoinen valinta. Strippien sisältämän tekstin määrästä johtuen on ymmärrettävää, että tekijä on käyttänyt valmista fonttia, sillä niiden käsin tekstaamiseen olisi mennyt ikuisuus. Ehkä puhekuplissa olisi voinut kuitenkin käyttää jotain aihepiiriin paremmin sopivaa kirjasinta, joka ei olisi ollut näin riitasointuinen sarjakuvan muun visuaalisen ilmeen kanssa. Ilmeisesti kyseinen typografinen ratkaisu perustuu julkaisun muissa osuuksissa käytettyyn sinänsä selkeään tekstityyppiin. Kirjasen formaatti on myös hieman vaikealukuinen, kun pysty- ja vaakasuunta vaihtuu kesken kaiken. Musiikin kuvaileminen kuvallisin keinoin on ollut aina vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, eikä Tantun julkaisu ole poikkeus tästä säännöstä. Vaikka strippien visuaalisen ilmeen yksinkertaisuus ja niiden

81


myhäilevä, lämmin tunnelma tekee niistä helposti lähestyttäviä, ne vaativat silti täysin avautuakseen kovin laajaa tietämystä jazzmusiikista. Omimmillaan nämä sarjakuvat olisivat jossain alan harrastajien ja ammattilaisten julkaisussa, jossa ne tavoittaisivat kohderyhmänsä parhaiten. Loppuosassa esitellyt akryylimaalaukset kuitenkin toimivat sellaisenaan ilmankin kytköstä inspiraationa olleisiin musiikkikappaleisiin. Myös puu- ja akvarellikynillä miltei fotorealistisesti toteutetut, eri soittimilla taituroivat linnut ovat upeaa katseltavaa, eikä vähiten laadukkaan painojäljen ja onnistuneen taiton ansiosta.

Tähti Raili Kantola ja Nina Lappalainen Kuvakertomus meritähden seikkailusta on toteutettu mielenkiintoisella tekniikalla: Raili Kantola on tehnyt ruutujen originaalit tekstiileistä applikoimalla ja ilmeisesti taittovaiheessa niihin on lisätty muutakin kuvamateriaalia kollaasiksi. Tulos on itsessään onnistunut, Marko Lappalaisen huolella valokuvaamat alkuperäiset kangastyöt toistuvat hyvin käsikirjoittaja Nina Lappalaisen taittamassa painotuotteessa. Jotkut ruudut on kuitenkin skaalattu turhan pieniksi niiden sisältämien yksityiskohtien määrään ja kokoon nähden, mikä hetkittäin haittaa luettavuutta. Teos toimii hyvin kuvakirjana pienillekin lapsille, sillä otsikkoa lukuun ottamatta sarjakuva ei sisällä tekstiä lainkaan, tarina sekä kuvakerronta ovat helposti ymmärrettäviä ja useammallekin lukukerralle riittää paljon pieniä detaljeja löydettäväksi.

Vuoden 2018 numerot ilmestyvät maaliskuussa, toukokuussa, syyskuussa ja joulukuussa. Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen. Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle. Kiitos Suomen Kulttuurirahastolle teemanumeron tukemisesta. ISSN 0356-4967 Vieraileva teemapäätoimittaja: Verna Kuutti Vastaava päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Arvostelut: Ville Hänninen Osoiterekisterivastaava: Pauli Ruonala Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään. Avustajat tässä numerossa: Terhi Adler, Emilia Alm, Sara Forsius, Otso Höglund, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Joonas Kohonen, Katja Kontturi, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Sanna Larmola, Hannele Richert, Aliisa De Rita, Timo Ronkainen, Jokke Saharinen, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Miia Vistilä, Kati Vuopala. Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

RAILI KANTOLA

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €. Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki


Suomen

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla. Fantasiapelit -ketjun liikkeet tarjoavat -10 % sarjakuvista jäsenkorttia näyttämällä myymälöissä. Taidetarvikeliike Farbe Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 C 2.krs, Helsinki) -20 % normaalihinnoista. Geezers the Shop (Pengerkatu 22, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: 10 % alennuksen tusseista ja kirjallisuudesta sekä 5 % alennuksen spraymaaleista. Jalava tarjoaa 10 % alennuksen kirjoistaan myymälässä ja verkkokaupassa. Verkkokaupassa alennuksen saa koodilla SKSEURA. Laatua lapsille tarjoaa verkkokaupassaan 20 % alennuksen koodilla “sarjakuvaseuran jäsen.” MISTER EASY BUSINESS (MEB), helsinkiläinen digipaino tarjoaa -15 % alennuksen verkkokaupassa (meb.fi) sekä jäsenkorttia näyttämällä myymälässä -10 % alennuksen. Käytä verkossa koodia COMIC. Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

2 0 1 7 – 2 0 1 8 Pieni Leffakauppa (Vaasankatu 27, Helsinki) tarjoaa -10 % tuotteista myymälässä. Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista. Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10 % kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa. Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta sekä kirjakaupan uusista kirjoista -10 %. Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä). Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta. Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Helsingin myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Helsingin sarjakuvafestivaalien 2017 T– paita Festivaalipaita Hanneriina Moisseisen kuvituksella, valkoinen painatus harmaalla pohjalla. Tavallisessa mallissa (unisex) pohjaväri heather grey (kuva alla) ja ladyfit-mallissa dark grey (kuva yllä). 100% puuvillaa. Tavallinen malli S–L tai ladyfit XS–XL.

25€

Kysy lisätietoja ja tilaa: info@sarjakuvaseura.fi

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972. Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu 30 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 €

TILAA UUTISKIRJE Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista tai Sarjakuvakeskuksen uutiskirje tapahtumista. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo


Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

9

770356

496000

00177


Turn static files into dynamic content formats.

Create a flipbook
Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.