Sarjainfo # 173 4/2016

VEIKKO ”JOONAS” SAVOLAINEN (1929 – 2016) miracleman • Jochen Gerner • finnish niGhtmares

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Sarjakuvakeskus on muuttanut!

Sarjakuvakeskuksella on kaksi uutta toimipistettä Helsingissä.

HENRY SÖDERLUND

Kirjaverstas (Työpajankatu 2 R4, Kalasatama) on uusi kirjallisuuden ystävien tapahtumapaikka ja kauppa Teurastamolla. Sarjakuvakeskus toimii yhteistyössä Kuvittajat ry:n, Nide Kirjakaupan ja Toukka Lastenkirjakioskin kanssa. Paikalla on kirjakauppa ja siellä pidetään Sarjakuvakeskuksen kursseja ja työpajoja (mm. croquis ja Lasten lauantai) sekä vaihtuvia tapahtumia ja näyttelyitä. Kirjaverstas on auki päivittäin tiistaista lauantaihin, avajaisjuhlat pidetään 27.1.2017.

Kalliossa (Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki) toimii Sarjakuvakeskuksen ja Kuvittajien yhteinen galleria sekä Turun Sarjakuvakauppa. Sarjakuvaseuran toimisto toimii myös täällä. Auki päivittäin maanantaista perjantaihin. Galleriaan haetaan parhaillaan näyttelyitä.

Kevään 2017 kurssit Aikuisten kurssit Kirjaverstaalla • Sarjakuvailmaisu 1 & 2 (Täynnä, peruutuspaikkoja voi kysellä) • Sarjakuvailmaisu 3 (Jatkuu syksyltä) • My Story – Autobiographical Comics (Course in English) • Kuvituksen peruskurssi • Kuvituksen jatkokurssi Kurssit sarjakuvapisteissä • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssit Arabiassa (kolme ryhmää) • Lasten ja nuorten animaatiokurssit Arabiassa (perus- ja jatkokurssi) • Lasten ja nuorten sarjakuva- ja animaatiokurssi Vuosaaressa • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssi Roihuvuoressa • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssi Tapiolassa • Lasten ja nuorten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karakalliossa • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssi Tikkurilassa • Seniorien sarjakuvakurssi Sörnäisissä Lisätietoa: www.sarjakuvakeskus.fi/kurssit Suomen sarjakuvaseuran jäsenet, opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset ovat oikeutettuja alennettuun kurssihintaan.

BLOGISSA MM. • Petri Hiltunen: "Päädyin sarjakuvataiteilijaksi jääräpäisestä intohimosta" • Seniorien sarjakuvatervehdys • Hahmotyöpajalla sarjakuva ja teatteri yhdistyivät

Arabianrannan toimipiste menee vuoden 2017 alusta kiiinni, joskin paikalla pidetään vielä lasten kursseja tammi-maaliskuussa. Lasten ja nuorten kursseja pidetään jatkossa pääkaupunkiseudun eri sarjakuvapisteissä ja aikuisten kursseja ja työpajoja Kirjaverstaalla Teurastamolla.

Tervetuloa käymään!

ROOSA SOIVUORI

www.sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • galleria Porthaninkatu 9 (Kallio) Työpajankatu 2 R4 (Kalasatama)

www.sarjakuvakeskus.fi info@sarjakuvakeskus.fi facebook.com/sarjakuvakeskus twitter.com/comicscenter instagram.com/sarjakuvakeskus

scifi ★ fantasia ★ kauhu kirjat ★ leffat ★ sarjakuvat

www.tahtivaeltaja.com www.tahtivaeltajablogi.com

Pääk___________irjoitus___________

Tekstaamisesta ja käsin tekemisestä teksti

Aino Sutinen

aukeaman kuvitukset

Heikki Rönkkö

“Lähimarketti tuskin tarvitsee enää mainosjulisteiden tekstaajaa”, toteaa Vesa Kataisto sivulla 58, jossa käsittelee sarjakuvataiteilijoiden työllistymistä visuaalista viestintää vaativissa töissä. Harmillista, ettei kauppa hyödynnä tällaista taitoa! Toisaalta kaunis tekstaus on uudelleen arvossa eräänlaisena artesaanitaitona. Sarjakuvataiteilijan työnkuvaan se perinteisesti kuuluu ja siihen myös erikoistutaan.

Kenties kulttuurinen arvostus liittyy harvinaistumiseen: kaunokirjoitus häviää kouluista (taas harmillisesti!), mutta näyttäisi olevan muodissa mainosotsikoissa, kun haetaan eräänlaista lämmön tuntua. Hannu Lukkarinen muistelee Niksi-infopalstalla koulujen käsialaopettelua, joka ennen digiloikkaa olikin perusteellisempaa ja kaunis käsiala kansalaistaito.

Toivottavasti käsin tekstaus on taito, jota osattaisiin arvostaa ja hyödyntää. Mikko Huusko sai vuosi sitten sarjakuvaneuvoksen arvonimen tekstaajan urastaan. Useimmissa lehtisarjoissa näkee kuitenkin fonttia. On monia oikeita tapoja tehdä omaa taidetta ja fontilla on paikkansa. Mutta tekeekö käännöksen

4

fontti välttämättä oikeutta alun perin käsin tekstatulle työlle? Kustannustehokkuuden ei toivoisi olevan ainoa kriteeri, kun valitaan tekemisen tapoja.

Sarjakuva on taiteenlaji, jossa usein pääsee lukemaan tarinaa tekijänsä kirjain kerrallaan käsin kirjoittamasta tekstistä. Tässä on jotain kiehtovaa ja intiimiä. Kirjoittaminenkin on eräänlaista piirtämistä.

Arjessakin asioiden käsin kirjoittaminen luo linkkejä käden ja aivojen välillä eri tavalla kuin näpyttely.

Itse pidän tämän päivän bullet journaleita, aikuisten värityskirjoja sekä muita puuhakirjoja positiivisina ilmiöinä, koska niissä kynä kohtaa taas paperin.

Mukavia lukuhetkiä Sarjainfon parissa!

PS. Lehdestä tilanpuutteen vuoksi jäänyt juttu englantilaisesta Lakes-festivaalista on luettavissa osoitteessa sarjakuvaseura.fi/fi/sarjainfo/ sarjainfon-naeyteartikkelit.

PPS. Etsitään uutta pienlehtipalstan kirjoittajaa!

Tekijöiltä

Sisältö______________ 4 Pääkirjoitus & Tekijöiltä 6 Uutisruutu 9 In memoriam 12 Vinjetisti – Heikki Rönkkö

Verna Kuutti, sarjakuvaopettaja, piirtäjä, toimittaja: Mitäköhän kokeellisen sarjakuvan tähti Jochen Gerner mahtaisi tuumata Ilpo Koskelan perinteitä vaalivasta Sarjakuvantekijän oppikirjasta? Kuvaa hyvin Sarjainfon monipuolisuutta, että sain tutustua näiden molempien pitkän linjan tekijöiden teoksiin tätä numeroa varten.

Joskus sitä kaipaa herkkutrioa, joskus riocolaa.

14 Veikko "Joonas" Savolainen 22 Lähtöruutuja – kuusi suomalaista sarjakuvantekijää

29 Länsinaapurin kasvava sarjakuvakenttä 38 Alan Davis – Miracleman 40 Maan alle vajoajat – Finnish Nightmares ja Ahistunu Pupu

44 Joensuun sarjakuvaseura 20 vuotta 46 Hyvästi ja näKemiin, Kemin sarjakuvapäivät!

47 Jochen Gerner 56 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä 58 Miten sarjakuvilla voi (melkein) elää, osa 3

Jyrki Liikka, toimittaja, alivaltiosihteeri: Kirjoitan, jos saan idean: sähkölamppu syttyy ajatuskuplassa! Jos ei ole ideaa mistään, en kirjoita. Ei-idean ja idean välissä on tyhjä tila, jossa tapahtuu joskus jotakin. Joskus ei tapahdu mitään. Sekin on hyvä.

60 Ajan vangit – Hannu Hirvonen 62 Niksi-info – piirtoterä 63 Arviot 78 Pienet lehdet 5

Uutisruutu____________________ Uusimmassa teoksessaan Kannas Moisseinen tarkastelee sodan arkea ja vaikutuksia poikkeuksellisen monipuolisista näkökulmista”, palkinnon perusteluissa todetaan. ”Moisseinen on tarttunut aiheisiin, jotka ovat hänelle henkilökohtaisesti lähellä mutta joilla on myös kansallisesti laajempaa vaikuttavuutta”.

Vuonna 1978 syntynyt Moisseinen on julkaissut neljä sarjakuvateosta: Kannas (Kreegah Bundolo, 2016), Isä (Huuda Huuda, 2013), Setit ja parituurit – Häpeällisiä tarinoita (Huuda Huuda, 2010) sekä yhteistyössä Markku Niemisen kanssa albumin Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia tarinoita (Arktinen Banaani, 2005).

Jonna Kuitusesta sarjakuvaseuran puheenjohtaja

Suomen sarjakuvaseuran vuosikokouksessa yhdistyksen puheenjohtajaksi vuodelle 2017 valittiin Jonna Kuitunen, 26. Kuitunen on muotoilija ja sarjakuvataiteilija. Hän on opiskellut Kareliaammattikorkeakoulussa ja työskennellyt aiemmin Sarjakuvakeskuksella erilaisissa tehtävissä.

– Seuran kehityksessä näin alkuunsa tahdon katsoa (ja uskoa) vahvasti uuteen sekä vanhaan toimivaan, sanoo Kuitunen.

– Toivon, että auttaisin seuraa kehittämään itseään nykyaikaan keskittymällä varsinkin nuoremman sukupolven tekijöihin, kansainvälisyyteen ja sarjakuvaopetukseen.

Hallituksessa vuonna 2017 ovat Vesa Kataisto, Hanna-Pirita Lehkonen, Reetta Laitinen, Merja Lundén, Ville Manninen, Onni Mustonen, Severi Nygård, Rami Rautkorpi sekä sihteerinä Pauli Ruonala.

Sarjakuvataiteen valtionpalkinto Hanneriina Moisseiselle

Hanneriina Moisseinen palkittiin 2016 sarjakuvataiteen valtionpalkinnolla. ”Moisseinen on kehittänyt uusia sarjakuvataiteen kerrontatapoja ja kuvaa historiaa kiehtovan monikerroksisesti.

6

Taiteen edistämiskeskus on nimennyt sarjakuvataitelija Ville Pirisen Pirkanmaan sarjakuvataiteen läänintaiteilijaksi. ”Uusien läänintaiteilijoiden keskeinen tavoite on edistää yhteiskunnassamme ammattitaitelijoiden asemaa ja työskentelyedellytyksiä”, kertoo Taiken johtaja Minna Sirnö.

Pirinen on pitkän linjan sarjakuvataiteilija, joka tunnetaan muun muassa Yhesti yhes X paikas -sarjasta sekä yhteistyöstään Pauli Kallion kanssa. Pirinen palkittiin puupäähatulla vuonna 2016.

Tuplatunnustukset Petteri Tikkaselle

Iisalmen kaupunki myönsi kulttuurin tunnustuspalkinnon sarjakuvataiteilija Petteri Tikkaselle.

Kulttuurilautakunnan mukaan Tikkanen on elävöittänyt Iisalmen kulttuurielämää muun muassa olemalla mukana Humu-klubin järjestämisessä sekä kirjastossa ja kirjastoautossa.

Petteri Tikkanen on myös Ylä-Savon Mielenterveysseuran valitsema vuoden 2016 Hyvän mielen lähettiläs. ”Petteri on tuonut toiminnallaan iloa ja eloa Ylä-Savoon ja laajemmallekin”, kuuluu perustelu.

Onnea Tikkanen, eläköön Black Peider!

ville pirinen

henry söderlund

Ville Pirinen nimettiin Pirkanmaan läänintaiteilijaksi

Heikki Jokinen sai Suomen freelance-journalisteilta 60-vuotislahjaksi Ville Tietäväisen tekemän karikatyyrin.

Heikki Jokinen Kopioston puheenjohtajaksi

Vapaa toimittaja ja kriitikko Heikki Jokinen on Kopioston puheenjohtaja vuoden 2017 alusta. Kopiosto on taiteilijoiden, tekijöiden ja kustantajien tekijänoikeusjärjestö, joka toimii luovan työn puolesta eri tavoin ja ohjaa apurahoja mm. sarjakuvantekijöille.

Jokisen tekstejä on julkaistu noin 125 mediassa ja hän on kirjoittanut ja toimittanut parikymmentä tietoteosta, paljon myös sarjakuvasta. Suomen sarjakuvaseurassa hän on toiminut puheenjohtajana 1981–83 ja Sarjainfon päätoimittajana 1986–89.

Onnittelumme!

Sarjakuvaan perustuva ooppera ensi-iltaan Turussa keväällä 2017

Apostol Doxiadisin ja Christos H. Papadimitroun sarjakuvateokseen Logicomix – nerouden ja hulluuden rajalla (2009) kääntyy oopperaksi Marko Aution säveltämänä ja Maiju Sallasin ohjaamana.

Yhteistyössä Turun AMK:n Taideakatemia, Turun konservatorion, Oopperakammari ry:n, Åbo Svenska Teaterin, Puolalan koulun ja Puolalanmäen musiikkilukion kanssa toteutettu teos kertoo filosofi Bertrand Russelin elämästä.

Sarjakuva nousi ilmestyessään monien kansainvälisten bestseller-listojen kärkeen. Avainkustantamo julkaisi teoksen suomeksi vuonna 2010.

Logicomix ooppera saa ensi-iltansa Turun Sigynsalissa perjantaina 10.3.2017.

Mika Lietzén sai visuaalisten taiteiden toimikunnalta kolmivuotisen apurahan lokakuussa 2016.

Petteri Tikkanen sai samassa jaossa yksivuotisen ja Amanda Vähämäki puolivuotisen apurahan.

Koneen säätiö puolestaan myönsi rahaa seuraaville sarjakuvataiteilijoille hankkeisiin: Roope Eronen (28 320 €), Juliana Hyrri (7 080 €), Reetta Laitinen ja työryhmä (17 500 €), Osuuskunta Myötävoima (45 000 €), Johanna Rojola ja työryhmä (7 320 €), Tiitu Takalo (28 320 €), Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen (osa Ajatushautomo Hatun 63.603 € summaa). Sarjakuvaneuvos Kirsi Kinnuselle myönnettiin 63 720 euron apuraha kansainvälistymissatelliittitoimintaan Ranskassa.

Sarjainfo onnittelee!

roope eronen

ville tietäväinen

Tukea taiteilijoille

Pohjoista sarjakuvakulttuuria

Oulun Sarjakuvaseura myönsi Oulun sarjakuvafestivaalilla pohjoissuomalaisen Skrew You -sarjakuvatyötunnustuksen postuumisti Heikki Porkolalle.

Alkuvuodesta 2016 edesmennyt Porkola oli Kemin kulttuurisihteerinä luomassa Kemin sarjakuvapäiviä ja toimi niiden tuottajana 25 vuoden ajan. Porkolan aikana Kemistä tuli merkittävä sarjakuvakaupunki.

Festivaaleilla julkistettiin myös vuoden 2017 pohjoismaisen sarjakuvakilpailun aihe, joka on ”sata”. Pääpalkinto on 2500 euroa. Vuoden 2016 kilpailun voitti Avi Heikkinen. oulucomics.com

Kadonneita Jansson-originaaleja Lontoon Muumi-näyttelyssä

Ensi vuonna Dulwich Picture Galleryssä Lontoossa avautuu ensimmäinen Iso-Britanniassa järjestetty Tove Janssonin töitä esittelevä näyttely. Näyttelyssä on esillä 150 Janssonin työtä, muun muassa maalauksia, sodan aikaisia pilakuvia sekä London Evening News -lehteen piirrettyjä strippejä, joiden originaalit löytyivät vasta viime vuonna. Stripit oli arkistoitu 43 vuotta aikaisemmin British Cartoon Archiven toimesta.

7

Å-fest Porvoossa 11.2.2017

Porvoon sarjakuvafestivaali Å-fest juhlii satavuotiasta Suomea ja kaksikielisen festivaalin teemana on Rajat / Gränser / Borders. ”Maan rajat. Kasvun rajat. Rajattomat mahdollisuudet. Rajat ihmisten, sukupuolten, kansalaisuuksien välillä.”, määritellään festivaalin Facebook-tapahtumassa.

Ohjelmassa on luvassa näyttelyitä, vieraita, kotimaisia ja kansainvälisiä sarjakuva-ammattilaisia, sarjakuvamarkkinat sekä iltaklubi.

2017.a-fest.fi

Tampere kuplii taas 15.–19.3.2017

Järjestyksessään 11. Tampere Kuplii -festivaali pidetään Tampere-talolla maaliskuussa. Tapahtuman teemana on “Sarjakuvan Suomi” ja kupliminen on mukana Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmassa.

Festivaalitaiteilijan ja kunniavieraan titteleitä pitää tänä vuonna Mauri Kunnas. Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto myönnetään festivaalilla jo kymmenennen kerran. Vapaa pääsy.

2017.tamperekuplii.fi

Uusi sarjakuvafestivaali Poriin

Porin sarjakuvafestivaalit järjestetään ensimmäistä kertaa 6–8.4.2017 Porin kirjastolla osoitteessa Gallen-Kallelankatu 12. Järjestänä toimivat Porin sarjakuvaseura, Jinsei ry, Porin kirjasto, Porin Infokirjakauppa ja Lasten kulttuurikeskus.

Ohjelmassa on luvassa näyttelyitä useissa paikoissa, tekijöitä, julkistustilaisuuksia ja myyntipöytiä sekä keskustelupaneelia ja esitelmiä. Lapsille on myös piirustuspaja. Tilaisuuden suojelina toimii piispa Henrik.

Zombaillen Vuoden matkakirjaksi

Matkailulehti Mondo on valinnut Vuoden 2016 matkakirjaksi Kai Vaalion teoksen Zombailut – Tummaa paahtoa (Johnny Kniga). Vaalio on lahtelainen sarjakuvapiirtäjä. Zombailut kertoo Vaalion matkasta Latinalaisessa Amerikassa ja kokoaa yhteen omakohtaiset matkakokemukset, vinkit pienen budjetin matkailuun ja informaatiota Etelä-Amerikasta. ”Kirja on oivaltava yhdistelmä sarjakuvaa, tietokirjaa ja matkakuvausta”, mainitaan perusteluissa.

“Matkailusarjakuvia soisi ilmestyvän huomattavasti enemmän, muuallakin kuin Suomessa”, raati lisää.

8

Comiquiz-tietokilpailun voitto Turkuun

Turun sarjakuvakerhon Team TurSaKe voitti pohjoismaisen Comiquiz-sarjakuvatietokilpailun.

Kilpailijoille annettiin tänä vuonna noin viisisataa kysymystä, joihin joukkue sai vastausaikaa 2,5 tuntia. Kilpailun järjestää aina edellisen vuoden voittaja, joten tänä vuonna isäntänä toimi helsinkiläinen Team Träskalle. Mukana Comiquizissa oli tänä vuonna kymmenen joukkuetta Ruotsista, Suomesta, Tanskasta ja Norjasta.

Kysymykset koettelivat kilpailijoiden kykyä tunnistaa sarjakuvataiteilijoiden lapsuuskuvia, nimikirjoituksia ja sarjakuvahahmoja. Tänä vuonna kysymykset painottuivat Hergén Tintti-sarjakuviin.

Hergé-originaali huutokaupattiin 1,55 miljoonalla eurolla Hergén Kuun kamaralla -albumin originaali myytiin 1,55 miljoonalla eurolla marraskuun lopulla järjestetyssä Tintti-huutokaupassa.

Articurial-huutokauppakamarihuoneen järjestämässä huutokaupassa oli myynnissä ainoastaan Hergéen liittyviä kohteita, kuten keräilytavaroita, ensipainoksia sekä originaaleja.

Ihmenaisen lento jäi lyhyeksi YK:lla

75 vuotta tänä vuonna täyttänyt Ihmenainen valittiin YK:n tyttöjen oikeuksia ajavan kampanjan keulahahmoksi. Naissupersankarin valinta herätti kuitenkin kritiikkiä. ”Naurettavaa. Naisten vaikutusvaltaa käsittelevää kampanjaa edustaa sarjakuva, vaikka maailmassa olisi niin paljon tosielämän naisia, jotka olisi voitu valita”, SHE4SG-kampanjan Shazia Rafi kommentoi. YK:n työntekijöiden luoma aloite ja kansalaisvetoomus nostivat esille muun muassa huolen hahmon yliseksualisoinnista. Ihmenainen hyllytettiinkin jo joulukuussa kampanjahahmon paikalta.

Tänä vuonna ensi-iltansa saa Ihmenainen-elokuva, jonka ohjaa Patty Jenkins. Työn alla on myös elokuva Ihmenaisen luojista William Moulton Marstonista ja Elizabeth Holloway Marstonista.

In memoriam Pilsu on poissa teksti

Vesa Anttonen ja Vesa Kataisto

Sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja Matti ”Pilsu” Koponen lähti yllättäen joukostamme 31. lokakuuta 2016.

Sydänkohtaus toi ikuisen unen. Joulukuussa hän olisi täyttänyt 56 vuotta.

Sarjakuvapiirtäjänä Pilsu piti taitoihinsa nähden varsin matalaa profiilia ja oli viime vuoden aikana keskittynyt maalaukseen.

Aina tyylikkään fiftarin pukeutuminen ja myös kodin sisustus henkivät suurta paneutumista 1950-luvun estetiikkaan. Tuon ajan maalaustaiteen modernismi vei Koposen aivan uusille urille abstraktioiden tekijänä. Monipuolinen tekniikka, jota vaativasta koristemaalauksesta karttunut kokemus vielä vahvisti, teki myös siveltimen käytön Pilsulle täysin luontevaksi. Työn koolla ei ollut väliä: Otavan talon Mauri Kunnas -seinämaalaus on hänen toteuttamansa.

Vaikkei itse varsinainen autoharrastaja ollutkaan, Koponen teki useiden vuosien ajan V8-lehteen Riku Rassi -sarjakuvaa, joka julkaistiin myös albumina.

Lyhytikäisempää kokosivun perhesarjaa julkaistiin

Me-lehdessä.

Koposen tunnetuin sarja oli tekijänsä tavoin 1950-luvun tyylin omaksunutta veijaria kuvaava Rokkeri. Sarja jatkui Helsingin Sanomissa nimellä Koponen ja oli mukana ensimmäisessä suuressa suomalaista sarjakuvaa esittelevässä näyttelyssä Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla Ranskassa vuonna 1988. Tintti- ja Franquin-fani Pilsun leimallisesti belgialais-ranskalainen tyyli herätti juhlilla ansaitsemaansa huomiota. Hän teki sittemmin kuvituksia myös HS:n Nyt-liitteeseen.

Sanomalehtilevityksessä oli myös hämäläishistoriaa huumorilla tulkitseva Härköpään heimo, jonka nimessä aluksi ollutta Härkäpää-muotoa ei saanut käyttää, koska nimen suojannut suku teki asiasta valituksen. Viimeiseksi pitemmäksi tuotannoksi Pilsun sarjakuvauralla jäi Purkkiorjat-sarjakuva, joka suunniteltiin verkkoon samannimisen yhtyeen kotisivuille ja julkaistiin myös kirjana. Alkuperäinen rock and roll oli luonnollisesti Koposen ominta musiikkia. Alan harrastajapiireissä hänet tunnettiin hyvin esimerkiksi Cosh Boys -yhtyeen rumpalina.

Pilsu oli lyhyiden lauseiden mies, joka viihtyi paremmin tarkkailijana taustalla kuin parrasvaloissa.

Koponen (1960–2016) tullaan muistamaan miehenä, jolla ei juuri ollut pahaa sanaa toisista sanottavana.

Matti Koposen ja Vesa Anttosen kirjasta Purkkiorjat – Omassa liemessä (Arktinen Banaani, 2008).

Tämä oli elämäsi, Jack T. Chick. teksti

Vesa Kataisto

Yksi maailman tunnetuimmista sarjakuvantekijöistä ja -kustantajista, Jack Thomas Chick menehtyi 23. lokakuuta. Chick (1924–2016) oli kuollessaan 92-vuotias. Harrastelijateatterista pohjan draamailmaisuunsa saanut Chick tuli uskoon tutustuttuaan ensimmäiseen vaimoonsa Lola Priddleen. Tämän perhe oli vahvasti uskonnollinen, ja Chick kertoi kääntyneensä kristinuskoon kuunneltuaan Priddlen kehoituksesta radiosaarnaaja, baptisti Charles E. Fullerin ohjelmia.

Ujoutensa vuoksi Jack ei ryhtynyt saarnamieheksi, vaan yhdisti uskoon piirtäjänkykynsä.

Chickin ensimmäinen säännöllisesti julkaistu työ oli Claytonin käsikirjoittama, yksiruutuinen huumorisarja kivikauden ihmisistä. Pulteri-henkinen Times have changed? ilmestyi 1953–55.

Jackin maailma mullistui, kun hän kuuli radiosaarnaajan kertovan, miten Kiinan kommunistipuolue valistaa kansaa sarjakuvavihkosilla. Ensimmäinen traktaatti, Why no revival?, ilmestyi ammattiyhdistykseltä saadun lainan turvin 1960. Chick Publications rekisteröitiin 1970.

Tähän päivään mennessä erilaisia sarjakuvatraktaatteja on ilmestynyt yli sata, ja niitä on levitetty maailmalle yli 750 miljoonaa kappaletta. Chick piirsi aluksi kaiken materiaalin itse, mutta laajensi studiotaan menestyksen myötä.

Hänen traktaattiensa ja muiden sarjakuviensa sanoma on suoraviivaisen mustavalkoinen. Kukaan, joka ei hyväksy Jeesusta vapahtajanaan, ei pääse taivaaseen vaan päätyy tuliseen järveen kasvottoman jumalhahmon tuomitsemana. Jeesukseen uskominen puolestaan parantaa mm. satanismista, homoudesta, katolisuudesta, feminismistä, juoppoudesta ja pedofiliasta. Maallista oikeutta ei tarvita mihinkään, uhrit voivat lohduttautua uskolla, että asiat ovat kunnossa koska Jeesus hoiti hommat. ”Isi ei enää satuta sinua”, luvataan pikkutytölle pornon tuomitsevassa traktaatissa Lisa.

Chickin tulikivenkatkuisilla sarjoilla on kulttimaine. Faneihin kuuluu esimerkiksi Daniel Clowes, joka on tehnyt omia Chick-parodioitaan. Traktaatteja on ilmestynyt yli sadalla kielellä, ja niitä on levitetty ahkerasti myös Suomessa 1970-luvulta lähtien.

Vihasarjakuvan supertuottaja Jack T. Chick lähti tapaamaan kasvotonta jumalaansa rauhallisesti nukahtaen, perheensä ja ystävien ympäröimänä. Hänet polttohaudattiin.

Kuvanäytteet Chickin Lännen mies traktaatista.

10

Saarnaajan sanojen kuvittaja lähti ruudusta teksti

Vesa Kataisto

Erityisesti Preacher- , Hellblazer ja Tuomari-sarjojen tekijänä muistettava Steve Dillon (1962–2016) menehtyi lokakuussa umpisuolen puhkeamiseen.

Lontoossa syntynyt Dillon rakasti piirtämistä, ja teki 13-vuotiaana koulukaveriensa kanssa Ultimate Sci Fi Aventures -omakustannetta. Se poiki hänelle ensimmäisen ammattilaistyön, Nick Fury -sarjan piirtämisen Marvel UK:lle.

16-vuotiaana Dillon oli jo täysverinen sarjaku-

Jerry Dumas 1930–2016 teksti

Jyrki Vainio

Strippisarjojen tekijä Jerry Dumas on kuollut.

Dumas oli Mort Walkerin pitkäaikainen yhteistyökumppani. Hän toimi Walkerin apuna vuodesta 1956. Ensin vitsien kirjoittajana ja tekstaajana, 1960-luvun lopulta kymmenisen vuotta myös Masin sunnuntaisarjojen tussaajana.

Vuosina 1961–1963 Walker ja Dumas tekivät yhdessä metasarjakuvan klassikoksi muodostunutta Samin sarjaa (Sam’s Strip). Sisäpiirin vitsinä apu-

vataiteilija. Nuori Steve pääsi suoraan piirtämään 2000AD:n kärkisarjaa, Judge Dreddiä. Hän arvosti perinteistä sarjakuvatyyliä vailla liikoja kuvallisia kikkoja. Dillon piirsi jämeriä hahmoja, ja oli erittäin nopea mutta ei huolimaton. Hänen sarjakuvansa ovat hyvin luettavia, tarina kulkee niissä kuin juna yössä.

2000AD:lle, Warrior- lehdelle ja Doctor Who Magazinelle työskennellyt Dillon löysi ihanteellisen työskentelykumppanin käsikirjoittaja Garth Ennisistä. Rajaton ja rento huumori sekä viehtymys tekopyhien ikonien kaatamiseen yhdistivät heitä. Virkaheiton maagin, John Constantinen, seikkailuista Ennis ja Dillon ponnistivat suurtyöhönsä, kuvia kumartelemattomaan moderniin lännensaagaan Preacheriin (Sarjainfo 2/15).

Ennis työskenteli ja palveli uskollista fanikuntaansa loppuun asti. Kuollessaan hän oli työmatkalla New Yorkissa, yhtenä NY Comic Conin päävieraista.

poika-asetelma käännettiin siinä päälaelleen: Walker tekstasi puhekuplat, Dumas piirsi. Samat hahmot elvytettiin vuonna 1977 uuteen strippisarjaan Sami ja Siilo (Sam and Silo), jossa päähenkilöt toimivat pikkukaupungin poliiseina. Dumas jatkoi Samin ja Siilon sunnuntaisarjaa vuoteen 1995, päivästrippiä kuolemaansa asti. Kaiken aikaa hän jatkoi myös vitsien kirjoittamista Masiin ja Liisaan ja Lasseen.

80-luvun puolivälissä Dumas teki myös Mort Druckerin kanssa lyhytikäiseksi jäänyttä, Valkoiseen taloon sijoittuvaa sarjaa nimeltä Benchley.

Dumas vieraili Suomessa vuonna 1986, mistä kerrotaan Sarjainfon numerossa #52.

Tarkempi kuvaus Dumasin ja Walkerin yhteistyöstä löytyy Sarjainfosta #139.

11

Vinjetisti

Sarjakuvallista tasohyppelyä teksti

Aino Sutinen

kuvitus

Heikki Rönkkö

AS: Hei Heikki Rönkkö! Esittele itsesi.

HR: No hei hei! Olen Heikki, Helsingissä asuva 33-vuotias sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

AS: Olet julkaissut tänä vuonna esikoisalbumisi, nimeltään Phases. Sanaton odysseia vie läpi maailmankaikkeuden. Mistä kirja lähti?

HR: Ensimmäinen albumiin johtanut idea liittyi sen kerronnalliseen rakenteeseen. Halusin tavallaan kehittää sarjakuvallisen tavan soveltaa esimerkiksi tasohyppelypeleissä tyypillisesti esiintyvää kerronnan muotoa, jossa päähenkilö pysyy enemmän tai vähemmän staattisena ruudun keskellä ja kohtaa liikkuvan, dynaamisen maailman. Albumin työnimikin, Many Levels, viittaa suoraan tähän ideaan.

Tämä formalistinen ajatus taas johti ideaan syklisistä tapahtumista, joita sitten kehittelin pitkään tämän kerronnallisen rungon ympärille ilman sen kummempaa suunnitelmaa, kunnes jossain vaiheessa aloin huomata osasten välillä potentiaalisia liitoksia ja temaattista yhteneväisyyttä. Eli kai sen

12

voi myöntää: albumilla ei missään vaiheessa ollut varsinaista käsikirjoitusta, vaan se syntyi kokeilullisena prosessina, jossa kehittelin, muokkailin sekä sovittelin uudestaan ja uudestaan yhteen vyyhtiä erilaisia osasia, kunnes jollain intuitiivisella tasolla narratiivi alkoi tuntua itselleni mielekkäältä.

AS: Olet aktiivisesti mukana Kutikuti-sarjakuvakollektiivin toiminnassa. Toinen, pienempi kollektiivisi on kolmen miehen Ränni GmbH. Onko yhteistyö tärkeää sarjakuvataiteessa?

HR: Kutikutin puitteissa teemme yhdistyksenä jatkuvasti työtä, johon kenelläkään jäsenistöstä tuskin olisi yksilönä resursseja – oli sitten kyse kansainvälisistä näyttelykiertueista, Kuti-lehden julkaisemisesta tai vaikkapa vähemmän näkyvästä, mutta sitäkin olennaisemmasta edunvalvontatyöstä. Yhdistys on myös mainio foorumi kaikenlaiseen kollegiaaliseen yhteydenpitoon ja vertaistukeen.

Ränni-nimikkeen alla puolestaan keskitymme Tuomas Tiaisen ja Leo Kuikan kanssa vapaamuotoiseen kollektiiviseen taiteelliseen työskentelyyn.

Tulevana vuonna Ränni jatkaa tutkimusmatkaansa liikkuvan kuvan parissa.

AS: Sarjakuvaseuralla olet ollut tekemässä rasisminvastaista Nyt riittää! -pienlehteä (2015). Voiko sarjakuvalla vaikuttaa?

HR: Sarjakuvalla lienee yhtä lailla mahdollisuus vaikuttaa yleisönsä tapaan kohdata ja käsitellä maailmaa sekä sen ilmiöitä kuin millä tahansa muullakin taidemuodolla. Aktivismin viitekehyksessä sarjakuva on myös mitä mainion viestintäväline. Taipuuhan se mediana hyvin monipuolisten sisältöjen esittämiseen, on edullinen tuottaa ja jaella sekä on ns. matalan kynnyksen taidemuoto, jonka voi kohdata yhtä hyvin kotona, baarissa kuin vaikkapa koulussakin.

AS: Mitä on seuraavaksi työn alla?

HR: Koetan parhaillaan päättää kumpaa kahdesta suunnitteluvaiheessa olevista projekteista priorisoisin tulevana vuonna. Voisi tehdä joko lisää mykkää eksistentialistista slapstickiä tai sitten haastaa itsensä kirjoittamaan ihan oikeaa dialogia. Kummassakin mahdollisista projekteista vellotaan kyllä sivilisaation romahduksen teemoissa, että samapa tuo lie.

Rönkön kuvituksia löytyy sivuilta 4–5, 13, 14, 40 ja 58.

Wanhat lehdet

#sarjakuvablogit

Kari T. Leppänen muistelee yhteistyötä Veikko "Joonas" Savolaisen kanssa Sarjainfossa 4/1986.

Heikki Rönkkö

Muualla sanottua

”Suomessa on lukematon määrä eksentrisiä pikkumuseoita ja keräilijöiden kokoelmia Perniön Muovikassimuseosta Huittisten Pahkaparatiisiin.

Tämänkaltaiset nähtävyydet toisivat paikalle ulkomaista mediaa sekä obskuureista paikalliserikoisuuksista nauttivia matkailijoita.

Vailla pysyviä tiloja olevat Elävän kuvan museo ja Sarjakuvamuseo voitaisiin sijoittaa Lot Museumiin.

Mukaan mahtuisivat toki omille osastoilleen myös Muumit, Sibelius, salmiakki ja saunakulttuuri.”

Galleristi-sarjakuvataiteilija Aiju Salmisen ehdotus ”Lot Museumista” Guggenheimille aiemmin kaavaillulle tontille Helsinkiin, HS:n mielipidepalsta 4.12.2016. Sarjainfo kannattaa!

Minä en pidä piirtämisestä, en ole koskaan osannut piirtää enkä osaa vieläkään piirtää. Mutta sarjakuvasta pidän.

Piin seikkailut cismaailmassa koki yllätyssynnyn muunsukupuolisten ihmisten vertaistukiryhmässä, kun askartelupuuhan sijaan piirsinkin neljä sarjakuvastrippiä aiheeseen liittyen.

Hieman yllättäen lyijykynällä suhertamani neljä sarjakuvastrippiyritelmää kohtasivat mielihyväistä vastakaikua. Kohtuuvikkelästi heräsikin ajatus, että ehkäpä peräti sitä voisi laajentaa ideaa pitempikestoisemmaksi. Sillä materiaalia trans-, muunsukupuolisuus-, lesbo- ja mielenterveyskentiltä piisaa enemmän kuin tarpeeksi sarjakuvan pohjalle. Naseva strippimuotoinen sarjakuva taas muotona tuntuu minulle luontevimmalta kirjoittaa ja on se myös mieluisin lukeakin, joten formaatti jäi sellaisekseen.

Pakotin itseni lähtötilanteessa piirtämään jotain muita kuin tikku-ukkoja ja revin itsestäni piirtämiseen kykyjä, joita en uskonut omaavani.

Suuri osa strippien aiheista tulee ainakin välillisesti elävästä elämästä, joten ideoita tulee ympäristöstä tasaiseen tahtiin. Koska en odottanut kovin monien lukevan sarjaa kovin pitkään, en mitenkään suunnitellut tulevaa. Joten näin ollen vain kuljen tämän suhteen virran mukana ja katson mihin tämän kanssa päädytään.

Pii Anttonen, piinmaailma.sarjakuvablogit.com Pidempi versio tekstistä, lisää blogeja ja blogiesittelyitä osoitteessa sarjakuvablogit.com.

13

”Etsitään sarjakuvapiirtäjiä!”

Joonas Savolainen teki sarjakuvia kahdeksalla vuosikymmenellä. Silti hänen merkityksensä ihmisenä taisi olla suurempi kuin piirtäjänä.

k

teksti

Ville Hänninen

uinka monta viisikymppistä kutsutaan oman alansa grand old maniksi? Veikko ”Joonas” Savolaisen tapauksessa sitä pidettiin aivan normaalina. 1970- ja 1980-luvun Sarjainfoissa titteliä käytetään sumeilematta ja jatkuvasti. Se kertoo kahdesta asiasta: suomalaisesta 1970-luvun sarjakuvakulttuurista ja Joonaksen pioneerin roolista.

14

kuvitus

Heikki Rönkkö

Suomalainen sarjakuvatuotanto oli painunut alamäkeen toisen maailmansodan jälkeen, kun sarjakuvasyndikaattien halpastripit ja sarjakuvalehtien vauhdikas värikylläisyys veivät kotimaisilta piirtäjiltä työtilaisuuksia. 1960–70-lukujen taitteessa Joonas oli miltei yksinäinen susi, sarjakuvien piirtämisellä elävä kansainvälisen tason ammattilainen.

Toisin kuin monet kollegansa, hän ei keskittynyt

vain omiin tärkeisiin töihinsä vaan auttoi nuorempiaan ja oli osaltaan pystyttämässä suomalaisen nykysarjakuvan tukirakenteita ja nostamassa kokonaista sukupolvea ammattilaisuuteen. Kun Suomen sarjakuvaseura perustettiin vuonna 1971, oli Joonas tiiviisti läsnä sen varhaisvaiheissa. Jo vuonna 1973 Savolainen sai sarjakuvaseuran uuden palkinnon, Puupäähatun, heti Toto Fogelberg-Kailan perään.

Erityisen tärkeä Savolaisen rooli oli Sarjis-lehden päätoimittajana. Sarjis oli harvinaisuus, vuosikymmeniin ainoa yritys julkaista kotimaista sarjakuvaa kaupallisille kioskimarkkinoille. Sitä kustansi vuosina 1972–74 Kustannus Oy Williams, joka oli tuolloin Suomen suurin sarjakuvakustantamo.

Lehdessä aloittelivat uraansa esimerkiksi Kari Leppänen, Tarmo Koivisto, Jorma ”Jope” Pitkänen ja Veli-Pekka Alare. Nuorten kykyjen palstalla

esiintyivät esimerkiksi Ilkka Heilä ja Pauli Heikkilä. ”Alkajaisiksi pantiin Hesariin ilmoitus, että etsitään sarjakuvapiirtäjiä. Löytyi monta hyvää, joista en ole kuullut Sarjiksen jälkeen. Sarjista painettiin aluksi 20 000 kappaletta. Lehti lopetettiin, kun levikki laski 15 000:een. Nykyään sekin olisi hyvä saavutus”, Joonas muisteli vuonna 2013 haastattelussa Hittiparaati-kirjaan.

•

Itseoppineesta tuli opettaja Sarjiksen teini-ikäiset tai hädin tuskin aikuiset piirtäjänalut saivat Joonakselta kuninkaan kohtelun. Toimitustyön ja mentoroinnin lisäksi Savolainen kehitti alaa opettajana ja keulakuvana. Hän piti vuosikymmenten mittaan kymmeniä kursseja eri puolilla Suomea.

Näkyvä tapahtuma oli myös Jyväskylän kesän Iloisten kuvien piirtäjien päivät 1973–74, joilla Joo-

Näyte tarinasta Joonas avaruudessa, joka ilmestyi Kotipostissa 2/1969–2/1971.

15

Kari Leppänen: ”Hän oli isällinen patriarkka” Yksikään taiteilija ei tehnyt Joonaksen kanssa niin tiivistä yhteistyötä kuin Kari Leppänen. Sarjis oli Mustanaamio-piirtäjänä tunnetulle Leppäselle ponnahduslauta ammattiin.

– Pääsin suoraa päätä piirtämään pohjoismaiden suurimmalle sarjakuvakustantamolle säännöllisesti ilmestyvää sarjaa Min Häst -lehteen ja myöhemmin muitakin sarjoja aina tähän päivään saakka.

Kustantamon nimi vaihtui vuosien aikana, mutta lehdet pysyivät samoina, Leppänen muistelee.

Ensimmäisen kerran Leppänen ja Savolainen tapasivat juuri Sarjiksen kautta. Williams-kustantamo oli laittanut lehteen ilmoituksen, jonka Leppäsen veli näki ja usutti Karia kaivamaan piirrosnäytteitä esiin.

– Olin epäileväinen. Yllätyin, kun puhelin soi ja tajusin puhuvani Suomen tunnetuimman sarjakuvantekijän kanssa. Joonas halusi tavata tuolloisessa Fazerin kahvilassa Helsingin ”Makkaratalossa”. Siellä hän värväsi minut tulevan kotimaisen sarjakuvalehden piirtäjäkaartiin.

– Williams oli palkannut Joonaksen tuotesuunnittelupäälliköksi ja antanut vapaat kädet uuden lehden päätoimittajana. Hän oli paitsi lehden päätoimittaja, myös koko lehden yhden miehen toimitus.

Työmäärä alkoi pian olla liian suuri, varsinkin kun Ruotsin Williams keksi lanseerata uuden hevoshulluille suunnatun sarjakuvalehden, johon he palkkasivat Joonaksen tekemään sarjakuvia. Sarjis-lehden hoitaminen ja lukuisiin uusiin työnäytteisiin vastaileminen oli liikaa yhdelle miehelle ja niin minä jouduin lehden aputoimittajaksi.

Leppäsen tehtäviin kuului leh-

16

den taittokaavion tekeminen ja lukijoiden kirjeisiin vastaaminen.

– Niitä tulikin runsaasti. Koko Suomi tuntui pursuavan innokkaita sarjakuvapiirtäjiä. Oli jokseenkin huvittavaa, että minä vasta alalle tulleena kirjoittelin heille asiantuntevia arvosteluja ja jakelin kannustavia neuvoja.

Myös yhteistyö Min Häst -lehden sarjakuvien kanssa oli Leppäsen mukaan yhtä helppoa ja kitkatonta kuin Sarjiksessa.

– Joonas piirsi henkilöt ja hevoset ja minulle jäivät taustat ja muut yksityiskohdat. Ainut hieman harmittanut asia oli, että jouduin muuttamaan omaa, vuosikausia kehittynyttä tyyliäni muistuttamaan Joonaksen piirrostyyliä.

Palkkio jaettiin Joonaksen toivomuksesta puoliksi. Sekin riitti siihen, että Leppänen rohkeni irtisanoutua työstään lehtipainossa.

– Miltei saman tien muutin perheeni kanssa Teneriffalle jonkinlaisen nuoruusiän kaukokaipuun villitsemänä. Yhteistyö hevossarjojen parissa jatkui postin välityksellä.

Joonaskin käytti tilaisuutta hyväkseen ja asui jonkin aikaa Puerto de

la Cruzissa kävelymatkan päässä San Borondon -hotellissa.

– Näin jälkeenpäin ajatellen on hämmästyttävää, että tuolloinen yhteistyömme sujui niin hyvin. Katson sen Joonaksen ansioksi. Rauhallisena, harkitsevana ja isällisen hyväntahtoisena hän oli mitä parhain aloittelevan ammattilaisen tuki. Jokainen hänen kuolemansa jälkeen julkaistu muistokirjoitus kuvaa hänet juuri sellaisena mitä hän oli, todellinen isällinen patriarkka kotimaansa sarjakuvan historiassa.

Joonaksen työtahti oli välillä erittäin kova. Vakiokeikkoja riitti. Aikatauluissa pysyminen oli vaativaa.

– Joonas joutui tekemään omaa osuuttaan jopa myöhään yöhön.

Kun kerran saavuin hakemaan puolivalmiita sivuja jatkaakseni niitä, hän esitteli lähes ylpeillen yhtä sivua, jonka oli piirtänyt keskiyön tunteina silmät lunkullaan. Aamulla Joonas oli hämmästyksekseen nähnyt, että yhdessä kuvassa kaikessa rauhassa ratsastavien pikkutyttöjen yläpuolella kiikkui taivaalla erittäin huolella piirretty naisten käsilaukku, jota hän ei lainkaan muistanut tehneensä.

Kari Leppäsen scifi-sarjakuvanovellista "Aurinkoalus", Sarjis 2/1972.

Näyte Kateellinen maalari -tarinasta, joka ilmestyi Seurassa 44/1960–26/1961. Seuran ja Kotipostin sarjojen väritys ei miellyttänyt Joonasta itseään, mutta nykysilmin se tuntuu ajankuvalta siinä missä tarinatkin.

nas kävi puhumassa työstään kollegoidensa Henrik Tikkasen ja Kari Suomalaisen tapaan. Itseoppinut taiteilija piti tärkeänä sitä, että nuoremmat olisivat edes vähän opetettuja. Hänen eetoksensa taustalla olivat omat kokemukset. Joonaksen isä ei uskonut, että taiteilijan ura elättäisi, vaan hän halusi pojastaan metsänhoitajan. Siksi Savolainen lähti teiniikäisenä kesätöihin tukinuittoon. ”Olin 17-vuotias, kun eräs taiteilija katsoi piirroksiani uitossa ollessamme. Hän sanoi minun olevan hullu, kun en tehnyt sitä työkseni. Hänen mielestään jälkeni oli valmista ammattilaistasolle. Isä hyväksyi ratkaisuni vasta, kun olin piirtänyt Hesariin viisi vuotta.”

Saamastaan palautteesta rohkaistuneena Savolainen jätti oppikoulun kesken vuonna 1947, ”priimuksena”, ja ryhtyi tekemään sarjakuvia. Harrastaja-lehdessä ilmestyivät jatkosarjoina tieteisseikkailut X – tulevaisuuden keksintö, Maa meren alla ja Huomio Piippu – täällä Sauhu. Karjala-lehteen tuli seuraavana vuonna Heikki ja Esa ja Veikkaajaan nyrkkeilysarjakuva Ruutinyrkki. Niissä näkyy etenkin Alex Raymondin ja hänen suomalaisen vastineensa Ami Hauhion sarjakuvien vaikutus.

Koko kansan nimi Savolaisesta tuli, kun hän alkoi avustaa Helsingin Sanomia vuonna 1950. Aluksi VeSa-nimimerkillä ilmestynyt Joonas-sarjakuva onnistui yhdistämään seikkailun ja huumorin supisuomalaisella mutta piirroksiltaan kansainvälisellä tyylillä. Yleensä kuviot olivat pienimuotoisia: Joonas ei pelastanut maapalloa vaan osallistui näytelmän tekoon (”Joonas teatterissa”, 1957–58), maalasi erikois-

laatuisen perheen isoäidin muotokuvaa (”Isoäidin salaisuus”, 1958) ja auttoi nyrkkeilijää ihmissuhteissaan (”Koukku-Kalle”, 1964–65).

Joonas päätyi Helsingin Sanomiin, kun Reserviupseerikoulun kurssijulkaisusta nuoren lupauksen hoksannut toimitusjohtaja Eljas Erkko soitti Savolaiselle. ”Olin armeijan kurssijuhlassa, kun minua kehotettiin tulemaan puhelimeen. Kuulin, että soittaja olisi serkkuni Erkki, jota sanottiin Erkoksi. Tiuskaisin, että mitä tänne soittelet, mutta se olikin Helsingin Sanomien Erkko, joka pyysi käymään. Lähdin saman tien ja jätin tyttöni pöytään istumaan”, Joonas muisteli 60 vuotta myöhemmin. Kertojalle ominaiseen tapaan tästäkin tarinasta liikkui useita versioita, kaikki hänen itsensä kertomia.

•

Joonas piirsi aikuisille 1950-luvulla sarjakuvan arvostus notkahti pohjamutiin. Aiemmin sarjakuvia oli ilmestynyt sanoma- ja aikakauslehdissä, mutta 1940-luvun lopussa sarjakuvalehdet rantautuivat Suomeen. Kansainvälisen mallin mukaan niiden arveltiin heikentävän lasten lukutaitoa ja mielikuvitusta. Haitallisina pidetyistä sarjakuvista kirjoitettiin alentuvasti 1980-luvulle saakka, jolloin videot syrjäyttivät ne nuorison turmelijoina. ”Samanlaisia puheita on myöhemmin kuultu esimerkiksi netistä. Lasten lukemisiksi miellettyjä sarjakuvia ei puolustanut silloin kukaan. Minä aloin tehdä Joonasta kuitenkin aikuisille.”

Savolainen hyödynsi ajankohtaisia ilmiöitä ja siksi Joonas toimii vieläkin kiinnostavana ajankuvana.

17

Tarmo Koivisto: ”Hän korosti, että jos ei nouse tuolista, tätä työtä ei jaksa” – Tapasin Joonaksen ensi kerran Suomen sarjakuvaseuran perustavassa kokouksessa Amos Andersonin taidemuseossa. Me nuoret pojat katsoimme häntä ylöspäin, oikeaa ammattipiirtäjää”, Tarmo Koivisto muistelee.

Koivisto oli piirtänyt sarjakuvia Helmiä sioille -lehteen ja ehtinyt jo saada jalansijaa Helsingin Sanomiinkin, jonne hän teki opiskelijana kuvituksia ja Tiikeri-henkistä urheilusarjakuvaa. Joonas tunnisti Koiviston lahjat ja auttoi häntä työelämässä eteenpäin.

Kiireisimpänä aikanaan Joonas joutui luopumaan Unto Uneksijan piirtämisestä. Tarmo Koivisto piirsi sarjaa jonkin aikaa. – Kyllä se tuntui kylmäävältä. Mietin, ettei minusta todellakaan ole Joonaksen kopioijaksi. Sanoin sen Joonakselle, mutta hän vain vastasi, että piirrä nyt yksi

Ursula Niemistö: ”Irrottelua ei ollut paljoa” 1970-luvun alussa ja vielä pitkään sen jälkeenkin suomalainen sarjakuvakenttä oli erittäin miehinen. Yksi harvoista naispuolisista sarjakuvapiirtäjistä oli Ursula Niemistö (nykyisin Haarlaa), joka tunnetaan parhaiten eri lehdissä 1980-luvulla ilmestyneestä Kalevala-sarjakuvasta.

– Iloisten kuvien piirtäjien päivillä oli kymmeniä piirtäjiä. Meitä naisia taisi olla kolme. Oli siitä silti paljon apua. Tunsin, että en ole yksin haaveitteni kanssa. Joonas kannusti samaan suuntaan. Ensimmäinen julkaistu sarjakuvani ilmestyi

18

Tarmo Koiviston piirtämä Unto Uneksija 1970-luvun alusta.

kokeeksi ja katsotaan sitten. Ajan mittaan opin hyödyntämään sarjakuvassa omia vahvuuksiani niin, että alkuperäinen idea säilyi. Soitin aina Joonakselle, että tällainen idea nyt olisi. Tuntui aina jännittävältä yrittää kuvata tarinaa puhelimitse, mutta hän vain myhäili ja kannusti, että hyvää tulee. Keikka kesti suuren osan opiskelujani ja katkesi siihen, kun Mämmilä alkoi Suomen Sanomissa vuonna 1975.

Koivisto korostaa Joonaksen merkitystä oman sukupolvensa ainoana henkilönä, joka piti yhteyttä nuorempaan sukupolveen. – Muut

vanhemmat piirtäjät olivat omissa oloissaan, kuten Asmo Alho ja Erkki Tanttu. Aina innostunut Joonas toimi esikuvana: noinkin voi pärjätä.

Mitä muuta hän sinulle opetti?

– Joonas harrasti paljon liikuntaa, nyrkkeili nuorempana ja pelasti tennistä viimeisiin kuukausiinsa asti. Hän korosti, että jos ei nouse tuolista, tätä työtä ei jaksa. Piirtäminen on käsityöläisyyttä, ja fyysinen kunto vaikuttaa motoriikkaan.

Se oli ristiriidassa 1970-luvulla vahvana eläneen taiteilijamyytin kanssa – mutta asia tuli kerralla selväksi.

monen muun tapaan Sarjiksessa.

Silloin tutustuin muutenkin.

– Joonaksella oli ehkä vähän vanhanaikaisia mielipiteitä ja hän arvosti klassista tyyliä, mutta hän ei tuputtanut ajatuksiaan vaan halusi auttaa ja neuvoa. Ei irrottelua siihen aikaan muutenkaan ollut paljoa, myöhemmin uran graafisena suunnittelijana tehnyt Niemistö Ursula Niemistön sarjakuvasta "Unohdus", Sarjis 2/1973. muistelee.

Siinä näkyivät niin 1950-luvun lättähattujen nuorisomuoti ja orastava huumeongelma kuin 1970-luvun poliittinen terrorismikin. ”Olin leffateatterin lippujonossa lättähattujoukon takana. Yksi heistä iski nyrkkiä kämmeneen ja sanoi, että ’näittekö Joonaksen, jufenaut, kyllä osui kohdalleen’. Silloin tiesin onnistuneeni”, Savolainen muistelee ”Lättä-Joonas”-tarinan (1954) vastaanottoa. Kun Joonas oli ilmestynyt Helsingin Sanomissa kahdeksan vuotta, Savolainen siirsi sarjan Seura-lehteen, joka tarjosi siitä kolminkertaisen hinnan. Seurassa Joonas ilmestyi 1959–61. Sitten päätoimittaja Olavi Järvi houkutteli Joonaksen mukanaan Kotipostiin, jossa sarja ilmestyi 1961–72. ”Seurassa Joonas oli sarjana parhaimmillaan, mutta sitä viimeistä siirtymistä olen katunut. Kotiposti ei ollut Joonakselle oikea paikka.”

Työteliäs taiteilija ei kuitenkaan jäänyt harmittelemaan 22 vuotta ilmestyneen sarjansa kohtaloa. Aikansa kutakin.

Joonas oli jo 1960-luvulla piirtänyt tärkeimmän sarjakuvansa ohessa pilakuvia Ilta-Sanomiin ja kuvittanut Tuulimylly-viihdeohjelmaa ja pääministerin haastattelutuntia televisiolle. Lisäksi hän teki 1960-luvulla 25 mainosanimaatiota Filmitalolle. Hän työskenteli myös hetken muumien varjoon jääneessä Fauni-yhtiössä, joka perusti Järvenpäähän Peikkometsä-elämyspuiston. Kun Fauni lopetti toimintansa vuonna 1971, Joonas työskenteli vuoden ajan konkurssiin menneen Joulumaan pääpiirtäjänä.

Ville Tietäväinen: ”Tulikin muistonäyttely” Päivälehden museossa on parhaillaan esillä Joonas ja kisällit -näyttely. Sen alkuperäisenä ajatuksena oli tuoda esiin Joonasta seuranneen piirtäjäsukupolven töitä ja heidän suhdettaan grand old maniin. Ville Tietäväinen toteaa kuitenkin hiukan haikeana, että ”tulikin sitten tavallaan muistonäyttely”.

Vuonna 1970 syntynyt Tietäväinen ei ole Sarjis-sukupolvea, mutta koki varsin samanlaisen vihki-

Henrik Tikkanen piirsi Joonaksen tenniskaveristaan tekemänsä haastattelun yhteyteen (Helsingin Sanomat 18.9. 1977).

myksen alalle kuin Koivisto ja Pitkänen.

– Kun Näkymättömät kädet -albumi ilmestyi, Joonas soitti minulle. Hän pyysi syntymäpäivilleen, joilla oli muitakin piirtäjiä. Siellä tutustuin moniin tässäkin näyttelyssä oleviin taiteilijoihin. Sen jälkeen tapasimme aina välillä Aalto-kahvilassa.

Katselimme vanhoja valokuvia ja hän otti samppanjaan kastetun leivoksen kahvin kanssa, joka kerta.

Näyte Ville Tietäväisen teoksesta Vain pahaa unta (2013).

19

den verran. Takana on neljänkymmenen vuoden ja kymmenien tuhansien strippien mittainen ura.

– Minun ja Joonaksen suhde tunJope vastaa puheluun Suonenjotuu nyt jälkikäteen melkein isän ja en työhuoneeltaan. Siellä taiteilijapojan suhteelta. Olen hänelle niin eläkeläinen istuu yhä joka arkipäivä valtavassa kiitollisuudenvelassa, vähintään virkamiehen velvollisuuetten koskaan tainnut saada sanotuksi sitä.

Joonas oli ensimmäinen sarjakuvapiirtäjä, johon Jope tutustui.

Aloittelijan sarjakuvia julkaistiin Sarjiksessa ja pian ympäri maata.

– Sain häneltä tukea, jota en omalta isältäni tai muulta lähipiiriltäni saanut. Podin nuorena epävarJopen ensimmäinen suosittu sarjakuva Näkymätön muutta siitä, mitä Viänänen ilmestyi Sarjiksessa 1970-luvun alussa. elämästä oikein tu-

Milla Paloniemi: ”Olisin halunnut kuulla, mitä hän sanoisi uudesta sarjiksestani” Joonaksen vaikutus ei jäänyt yhteen taiteilijasukupolveen. Hän opetti lapsia sarjakuvakursseilla vuosikausia. Yksi heistä oli Milla Paloniemi.

Vuonna 1983 syntynyt Paloniemi oli vain kahdeksanvuotias, kun hänet otettiin sarjakuvaleirille Jalasjärvellä. Kurssi oli suunnattu yli kymmenvuotiaille, mutta Paloniemi tuntui niin innostuneelta, että Joonas halusi hänet mukaan.

– Tein sarjiksia hirveällä vimmalla. Joonas kehui niitä aivan huolella ja sanoi päivän lopuksi vanhemmilleni, että noin lahjakas lapsi ei saa milloinkaan lopettaa. Antakaa hänen vain piirtää ilman pidäkkeitä.

20

Myöhemmin nuori Paloniemi kävi vanhempiensa kanssa Joonaksen ateljeessa. He olivat myös aikuisena harvakseltaan yhteydessä.

– Välillä hän soitteli ja kertoi esi-

lee. Olin somistajana töissä eri yrityksissä, eikä se oikein maistunut.

Yhtäkkiä tuntui miltei raamatullisella tavalla, että elämälle on löytynyt suunta.

Pitkänen meni Iloisten Kuvien Piirtäjien Päiville. Siellä hän tutustui Joonakseen henkilökohtaisesti ja tapasi ”muita yhtä hulluja kuin minä”.

– Maailma oli silloin aika erilainen paikka kuin nykyään. En kirjaimellisesti tuntenut ketään muita piirtäjiä. Joonas ja tuollaiset tapahtumat antoivat kipinän.

Joonas soitteli vuosien mittaan Jopelle ja he lähettelivät toisilleen postikortteja kollegiaalisessa hengessä.

– Jälkeenpäin kuulin, että hän teki samaa hyvin monelle. Kai se jonkinlaista lauman kaitsemista oli.

Tuli tunne, että hän seuraa sieltä kaukaa, miten nuorelle Jopelle käy.

Aika hyvin kävi.

merkiksi ideoistaan Kiroilevaan siiliin. Se harmittaa, että Joonas ehti kuolla ennen kuin olisin näyttänyt 112 osumaa -kirjani. Olisin todella halunnut kuulla, mitä hän siitä sanoisi.

Kuva Milla Paloniemen kotialbumista

Jorma ”Jope” Pitkänen: ”Tuli tunne, että hän seuraa sieltä kaukaa”

”Olin siihen aikaan yksinhuoltajana ja piirsin aamusta iltaan. Nukuin kolme tuntia, vein tytön kouluun ja jatkoin sitten piirtämistä”, Joonas muisteli vuonna 2013.

•

Kilpailu Suomen vanhimmasta sarjakuvasta Kaikki tuo ja vuosia jatkunut työ hevossarjakuvien (mm.

Hirnu, Sirkus Napoleon) piirtäjänä, sadat lehtikuvitukset ja lukuisat sarjakuvat aikakauslehtiin (esimerkiksi jokaisen suuren suomalaisen pankin julkaisuun) jäivät kuitenkin yhden sarjakuvan varjoon.

Unto Uneksijasta tuli Joonakselle vuosien mittaan jonkinlainen pitkän uran symboli, joka edusti itseään enemmän. Hän piirsi sarjakuvaa vuosina 1966– 2010 Pellervo-lehteen ja sen seuraajaan Kodin Pellervoon. Siitä tuli yksi pitkäikäisimmistä suomalaisista sarjakuvista Mika Waltarin ja Asmo Alhon Kiekun ja Kaikun, Erkki Tantun Rymy-Eetun ja Jyrki ”Jykä” Paavolan ja Risto ”Rike” Nurisalon Puutaheinää-sarjan rinnalle. Joonas jatkoi sarjan piirtämistä niin kauan kunnes se oli hänen mielestään Suomen vanhin. Hän oli puhunut siitä vuosia eikä siksi suostunut esimerkiksi hyväksymään vuotta vanhempaa Puutaheinää-sarjaa minkäänlaiseksi sarjakuvaksi.

Yksi syy Unto Uneksijan tärkeydelle löytynee pitkän iän lisäksi sarjan sanomasta. Se perustui alusta lähtien yhteen ideaan: teinipojan vilkkaaseen mielikuvituksen lentoon. Unton vauhdikkaat (mutta toki hyvin kiltit) päiväunet antoivat mahdollisuuksia keksiä mielin määrin kuvallisia vitsejä ja erikoisia tilanteita.

Sellainen hän oli: ajatteli piirtämällä. Viimeisinä vuosinaan Joonas löysi uuden intohimon: huikean värikkäät lintuakvarellit. ”Ideoita tulee jatkuvasti – myös Joonaksesta. Alan melkein tehdä sitä, kun muistan, ettei sarjaa enää olekaan.”

veikko ”joonas” savolainen 9.1.1929–24.9.2016 Joonas oli kansainvälisimpiä sarjakuvataiteilijoitamme.

Joonas-sarjakuva ilmestyi viiden vuoden ajan 1950-luvulla Saksassa, ja Hirnu ja Sirkus Napoleon ilmestyivät 1970-luvulla viidessä maassa.

Vuosina 1950–72 ilmestynyttä Joonasta on julkaistu myöhemmin kokoelmissa Joonas (1983), Joonas ja Mirimari (1987), Joonas ja hypnoosimurha (1997) ja Joonas, sarjakuvaklassikot 1 (2004). Myös Unto Uneksijasta ja Sirkus Napoleonista on julkaistu kokoelmat.

Joonaksen viimeinen sarjakuva ilmestyi joulukuussa 2015 Ilta-Sanomissa. Se käsitteli Jean Sibeliusta, josta taiteilija suunnitteli sarjakuvaa jo 1950-luvun taitteessa.

Sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 2014. Se oli ensimmäinen nimenomaan sarjakuvataiteilijalle myönnetty Pro Finlandia.

•

Joonaksen haastattelu löytyy Sarjainfosta 149 (4/2010).

21

Lähtöruutuja Kun jostain pitää aloittaa, niin jostain pitää aloittaa. Kuusi erilaista tarinaa, joissa kaikissa on kuitenkin jotain samaa. teksti

22

Jyrki Liikka

Anni Nykänen

Olen aina tykännyt sarjakuvista ja rakastanut piirtämistä, mutta sarjakuvapiirtäjä minusta tuli vahingossa.

Lukion jälkeen pyrin kolme kertaa Taidekorkeakouluun, mutta jäin aina muutamaa pistettä vaille.

Lopulta päädyin Vantaalle Metropolian ammattikorkeakouluun opiskelemaan graafista suunnittelua.

Viimeisenä opiskeluvuonna menin sarjakuvakurssille, jonka opettajana oli Terhi Ekebom. Hän kertoi Kemin sarjakuvakilpailusta, jonne voi lähettää juttujaan. Se jäi takaraivoon kummittelemaan, jos keksisin jonkun hyvän hahmon.

Nuorempana olin lukenut Kati Kovácsin sarjakuvia, kuten Karu selli -albumin. Se vaikutti silloin rivolta ja härskiltä. Ajattelin että hyi. ”En tykkää!”

Myöhemmin luokkakaverini suositteli Katin sarjakuvia, ja sillä kertaa pidin niistä todella paljon. Ehkä olin jo niin paatunut. Rakastuin Katin juttuihin ja pidän hänen piirrosjäljestään.

Vähitellen rupesin piirtelemään sarjakuvia omaksi ilokseni.

Nimi: Anni Nykänen Syntynyt: 1983, Lappeenranta Asuu: Turku Töitä: Mummo-sarjakuva-albumit 1–4 (2010–2016)

Syksyllä 2008 istuskelin aamupäivisin Tikkurilan uimahallissa, jossa lauteet olivat täynnä mummoja.

He olivat kovia heittämään löylyä, joten istuin alalauteilla kuuntelemassa heidän tarinoitaan. He puhuivat varsin ronskeja ja härskejä juttuja. Mummot kun ovat suorapuheisia ja uskaltavat sanoa. Samanlaisia juttuja he puhuvat kuin nuoret.

Siltä istumalta rupesin kehittelemään Mummohahmoa. Päätin kokeilla, saanko tehtyä 20 strippiä Kemiin. Ajattelin myös, että joskus olisi kiva saada tehtyä albumikin.

Pidän lyhyestä muodosta ja haluan tiivistää. On kiva kuvata lyhyitä hetkiä.

Aloitin huopakärkitusseilla, koska se oli helppo, tuttu väline. Viime aikoina olen käyttänyt tussiterää. Se on mielenkiintoinen ja itselleni uusi väline.

Nyt en muulla tekisikään. Teen viivat käsityönä ja lisään Photoshopilla värit.

Olen aina ihaillut Tove Janssonin Muumeja, niiden tarinat ja piirrosjälki viehättävät. Tykkään Ville Rannan lennokkaasta ja luonnosmaisesta tyylistä ja hänen karikatyyreistään.

Myös Ville Pirinen on ihan paras. Hän kävi aikoinaan Lappeenrannassa Kesämäen yläasteella kertomassa sarjakuvien tekemisestä. Ajattelin, että siinäpä vasta ammatti!

Tällä hetkellä saan noin reilut puolet tuloista sarjakuvien tekemisestä. Mummo-sarjakuvan ansiosta pystyn opiskelemaan animaatiota Turun ammattikorkeakoulussa.

Nykyään nettijulkaisujen kautta on hyvä ponnistaa eteenpäin. Sieltä saa reaaliaikaista palautetta ja jutut leviävät nopeasti, eri tavalla kuin lehtien jutut.

23

Mari Ahokoivu

Pienenä luin Aku Ankkaa ja Nalle Puhista opin lukemaan. Piirsin paljon koko lapsuuden ajan.

Opiskelin Oulun steinerkoulussa ja Ville Ranta kävi samaa koulua, pari vuotta ylemmällä luokalla.

Siellä näin, miten Ville teki ja huomasin, että voi tehdä omanlaista sarjakuvaa.

12. luokalla teimme kuukauden mittaisen luokkaretken Tansaniaan. Tein matkasta lopputyönä 40-sivuisen sarjakuvan, jota painoin itse alle sata kappaletta. Mummoni osti niistä suurimman osan.

Ville myös ohjasi lopputyön. Opin käyttämään Photoshop-ohjelmaa ja miettimään kuvakokoja.

Ohjaus oli lähinnä kustannustoimittamista, jota Ville yhä tekee kanssani.

Hän sanoi, että lopputyöstä tuli melkein kuin oikea sarjakuva-albumi. Iso juttu itselleni oli se, että Sarjainfossa oli albumista arvostelu.

Lukion jälkeen suuntasin Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalle. En edes hakenut muualle.

Opettajina Limingassa olivat Keijo Ahlqvist ja – yllätys! – Ville Ranta.

Keijo toi viivoittimen pöydälle ja sanoi: ”Käytä tätä!”

Seuraavalla tunnilla Ville sanoi viivoittimesta: ”Älä käytä!”

Näiden kahden ääripään väliltä löysin oman linjani ajatuksella, että voin kokeilla kaikenlaista. Se toimii minulla hyvässä ja pahassa. Uusi projekti ei etene, ellen löydä uutta tyyliä, millä sen toteuttaa. On tietysti hiukan rasittavaa, kun suuri osa aikaa menee oikean tyylin löytämiseen. Jokainen tarina kuitenkin ansaitsee sen, että se kerrotaan sopivalla tyylillä.

Tästä syystä varsinaista omaa tyyliä ei ole muodostunut. Opettamisessa on toki hyötyä, että on kokeillut kaikenlaisia tapoja tehdä.

Vaikutuksen ovat tehneet Wendy ja Richard Pini ja mangat, erityisesti Keiji Nakazawan Hiroshiman

poika. Yläasteella luin J. Roikosen Jassoa. Lukiossa taas löysin suomalaiset naistaiteilijat Kaisa Lekan ja Katja Tukiaisen. Innoitti huomata, että noinkin pystyy tekemään.

Tällä hetkellä käytän Cintiq-pöytää ja teen täysin digitaalisesti käsin. Piirrän käsin, en hiirellä.

Yleensä piirrän musteella, joko terällä, siveltimellä tai kynällä joka sattuu sillä hetkellä löytymään.

Vähän riippuu siitä, mitä ja mihin olen tekemässä.

Nyt teen pitkää sarjakuvaa akvarellipaperille vesiväreillä ja musteella ja lisäilen siihen digitaalisesti.

Joskus piirrän kopiopaperille.

Pääosa tuloistani tulee kuvituksista ja sarjakuvista, osa myös opetustyöstä.

Nimi: Mari Ahokoivu Syntynyt: 1984 Asuu: Kööpenhamina Töitä: Sarjakuvantekijän opas (BTJ Kustannus 2007), Löydä minut tästä kaupungista (Asema 2009), Sanni & Joonas -sarja (Kirj. Kalle Hakkola, Kumiorava 2014–16), Lola Olifante -sarja (Éditions Cambourakis 2014–15)

24

J.A. Mäki

Piirsin sarjakuvia jo ennen kouluikää. Se on sikäli ihmeellistä, että en ollut nähnyt sarjakuvia. Äiti toi kaupasta valkoisia makkaroiden käärepapereita, joita suoristelin ja piirsin niihin kuvasarjoja. Kerran äiti ei tuonutkaan kaupasta makkaraa, vain paksun nipun paperia.

5-vuotiaana sain sinikantisia ruutuvihkoja, jotka ovat minulla yhä kenkälaatikossa tallessa. Piirsin sarjakuvia, joiden päähenkilöksi pölkkykirjaimin otsikoin ”Jyrki”. Sarjakuvat etenevät sivun alalaidasta ylös, otsikko alhaalla. Silloinkaan en lukenut sarjakuvalehtiä. Sen sijaan sain vaikutteita tv-sarjoista.

Naapurin pojalla oli kanneton Tarzan-lehti ja myöhemmin sain selville, että tekijä oli Russ Manning. Ihmettelin, miten tämmöistä voi tehdä. Kerronta jäi mieleen.

Kun isoveljeni meni kouluun, meille tilattiin Aku Ankka. Silloin vaikutuksen tekivät Carl Barksin työt.

Piirtelin vihkooni versioita Tarzanista ja Akusta.

Kirjastoikään päästyäni löysin Tintit, joiden vaikutuksesta ryhdyin tekemään pitempiä värillisiä juttuja.

8-vuotiaana tein ensimmäisen pitkän tarinan.

40-sivuisessa kertomuksessa seikkaili Etsivä Topi.

Tein kolme vihkollista pitkiä tarinoita.

Seura-lehdessä oli silloin Lasten ja nuorten palsta, jonne äitini minulta salaa lähetti keskimmäisen vihkon. Sain palstan pitäjä Arja-tädiltä palautekirjeen:

”Olet uskomattoman pitkällä piirtäjänä, mutta emme voi julkaista tätä, sillä tässä on liikaa väkivaltaa ja liian roisi meininki.”

11-vuotiaana mietin ensimmäisen ja viimeisen kerran kohderyhmää. Loin eläinhahmoisen salapoliisisarjakuvan ja lähetin sen Seuraan. Jatkosarja apinadekkarista ilmestyi usean viikon ajan. Äiti tilasi Akun tilalle Ruutu-lehden ja sen jälkeen Non Stopin, jossa Lukijan sarjakuva -sivulla julkaistiin kolme sarjakuvaani.

Siinä vaiheessa mietin, miten ammattilaiset tekevät ja ostin tussipullon. Siihen asti olin käyttänyt lyijy- tai kuulakärkikynää, puuvärejä ja huopatusseja. Aloin tietoisemmin itseopiskella sarjakuvan tekemistä.

Divareista löysin Busterit ja Mustanaamiot sekä Huuli- ja Jymy-lehdet. Tajusin, että arkisista ja päänsisäisistä asioista voi tehdä sarjakuvia.

Olen aina kokenut piirtämisen tärkeänä. Jälkeenpäin olen ajatellut, että piirtäminen on ollut minulle paras kaveri ja se on ollut täysin omaa tekemistä.

Muutaman viime vuoden ajan puolet tuloistani on tullut sarjakuvista ja niihin liittyvistä apurahoista.

Nimi: Jyrki Anselmi Mäki Syntynyt: 1962, Pyhäntä Asuu: Martinniemi Töitä: Musta lipas (Like 2016), Kiskoja (Like 2014), Hermolomamatka (Like 2011); Herra Kraak -varissarja Oulu-postissa; Nurinkurin-piirrossarja Rantapohja-lehdessä

25

Ossi Hiekkala

Kun olin 12-vuotias, menin jostain syystä sillä kertaa yksin Kuopion Halpakirja-divariin penkomaan sarjakuvalehtiä ja löysin Conan Barbaari -sarjakuvalehden. Se löytö avasi silmäni: Alfredo Acalan ja John Busceman hyvin piirretty realistinen juttu viehätti. ”Loistava juoni” vetosi nuoreen minään. Ajattelin, että tämmöistä minäkin haluan tehdä.

Sitä ennen oli tietysti luettu Asterixit ja Tintit, joiden kopioita olin piirtänyt pottunokkaukkojen ohella. Siinä vaiheessa oli meneillään myös orastava roolipeliharrastus. Pelasin pelejä, joita oli saatavilla suomeksi.

Olen aina tykännyt piirtää, mutta Conan Barbaarin myötä tuli intohimo tehdä. Etsiydyin Kuopiossa elävän mallin piirustuskurssille, josta sai hyvää oppia. Silloin muutokset tekemisessä näkyivät nopeasti, ja huomasin, että olin suhteellisen hyvä piirtäjä.

Bilalin Jumalaton näytelmä sekä kaikki Jalavan klassiset sarjat, mm. Flash Gordon ja Rip Kirby tekivät vaikutuksen. Tykkäsin myös Corto Maltesesta.

Opiskelin vuoden Pohjois-Savon kansanopistossa, sen jälkeen graafista suunnittelua Lapin yliopistossa.

Olin vuoden vaihdossa Japanissa. Kun sain maisterin paperit, sain kahden vuoden apurahan ja menin takaisin Japaniin.

Kolme vuotta Japanissa oli loistavaa aikaa. Tapasin supernimiä kuten Hajime Sorayaman, joka on tunnettu kromatuista robottinaisista.

Palasin Suomeen ja päädyin Turkuun. Olin tehnyt yksittäisiä sarjakuvia joihinkin julkaisuihin ja vähän omaksi huviksi.

26

Ajattelin, että haluaisin tehdä jotain omaa ennen kuin neljänkympin taitekohta lähestyy. Tein ensimmäistä albumia monta vuotta ja parin apurahan turvin täysipäiväisesti pari kuukautta.

Piirrän perinteisellä tussiterällä. Teen lyijykynällä luonnoksen, skannaan, printtaan sinisellä ja tussaan. Jos tulee huono tussaus, voin printata uuden.

Sitten korjailen koneella söhryt ja teen rasteroinnin koneella. Sen jälkeen väritän.

Mielestäni aina pitää valita parhaat mahdolliset välineet. Käytän parempaa paksumpaa piirustuspaperia. Joskus tosin käytän halpaa kalligrafiahuopakynää.

Kun sain sarjakuvan lopulta valmiiksi, tarjosin itselleni oluen. Pakko myöntää, että se oli hyvä tunne, jotain konkreettista ja itse tehtyä.

Onhan tämä tosin kallis harrastus. Ei yksittäisen albumin tekemisellä pystyisi itseään elättämään.

Nimi: Ossi Hiekkala Syntynyt: 1975, Kuopio Asuu: Helsinki Töitä: Nimettömien hautojen maa (2016), lautapelit.fi:lle tehdyt lautapelien kansikuvitukset (Flamme Rouge, Eclipse, Nations, Mule), Arktiselle Banaanille tehdyt dekkarinkannet, Into Kustannukselle tehdyt E.R. Burroughsin John Carter -kansikuvitukset

Janne Kukkonen

Sarjakuvaura alkoi samalla tavalla kuin monella muulla. Lapsuudessa luin Aku Ankkaa ja Karvista. Myöhemmin kuvaan tulivat Hämähäkkimies ja muut supersankarit. Enemmän piirtämiseen vaikuttivat Simpsonit ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat.

Onnistumisen tunne tuli, kun sain piirrettyä Bart Simpsonin näköisen hahmon. Kopioinnista siirryin piirtämään omia hahmoja.

Minulla ei ollut koskaan käsikirjoituksia, etenin aina vain ruudun kerrallaan. Aluksi piirsin kissahahmoja ja yksiulotteisia ihmishahmoja.

Ala-asteiässä sain vaikutteita TV:n poliisi- ja scifi-sarjoista. Silloin ajattelin, että piirtohommia alan isona tehdä. Sarjakuvia lukemalla opin piirtämistä ja tarinankerrontaa opin katsomalla TV-sarjoja NYPD Blue ja Maa 2.

Yläasteella sain vaikutteita videopeleistä kuten Wolfenstein, Duke Nukem 3D ja Doom, jolloin mukaan tuli avaruusolioita ja räiskintää.

Lukioiässä aloin käydä Good Fellows -sarjakuvakaupassa, inspiroiduin jenkkisarjoista ja eeppisistä mangoista.

Nimi: Janne Kukkonen Syntynyt: 1983 Asuu: Turku Töitä: Voro – Kolmen kuninkaan aarre (2016), CMX: Punainen komentaja -video (2007)

Lukion jälkeen etsiydyin Raaheen ammattikoulun animaatiolinjalle. 2011 valmistuin Turun taideakatemiasta animaatio-ohjaajaksi.

Vuonna 2004 kyllästyin räiskinnän piirtelyyn ja kehittelin varjoissa hiipivän Voron, joka aluksi seikkaili feodaaliajan Japanissa. Se oli sellaista yliampuvaa hiipimismeininkiä.

Kolme vuotta sitten päätin, että teen oikean sarjakuva-albumin elämäni aikana. Hain apurahoja ja kun sain niitä, jätin animaatiotyöt vuodeksi ja keskityin sarjakuvaan.

Alku oli taistelua. Ensimmäisen vuoden olin hermoromahduksen partaalla. Voiko tämä olla niin vaikeaa?

Se oli iso projekti, jossa pitää säilyttää yhtenäisyys, jokainen sivu ja aukeama pitää suunnitella.

Animaatiotöiden vuoksi piirustustaidot olivat hiukan ruosteessa.

Käsikirjoitus oli kyllä valmis, mutta tekniset jutut piti saada haltuun ja visuaalinen ilme hallintaan.

Hahmottelin sinisellä kynällä, piirsin puhtaaksi lyijykynällä. Koetin käyttää tussia, mutta se ei onnistunut. Lyijykynällä sain viivalle luonnosmaisemman ilmeen.

Sitten skannasin, photoshoppasin varjot ja harmaan sävyt ja lopuksi viimeistelin puhekuplat. Animaatio-oppien kautta mietin myös, mistä suunnasta valo tulee.

Ajatustoiminta oli raskas, sen jälkeen käytännössä suoraviivaista toimintaa.

Olo oli epätodellinen, kun sain viimeisen kuvan käsiteltyä tietokoneella. Vaikea vieläkin käsittää.

27

Petteri Kantola

Taidan olla jonkinlainen poikkeus, sillä meille ei kotiin tullut Akua vaan Nakke Nakuttaja. En ollut kovin aktiivinen piirtäjä, vaikka ennen kouluikää piirtelinkin ja tauon jälkeen lukiolaisena.

Lukioiässä suosikkejani olivat Hugo Pratt, Didier Comés, Regis Loisel ja Joakim Pirinen, mutta myös kuvataiteet kiinnostivat. Maalasin vesiväreillä levylle, jonka päälle laitoin lakkapinnan, jolloin värit syvenevät.

Halusin mennä Metropoliaan opiskelemaan konservointia, mutta sinne valitaan opiskelijoita neljän vuoden välein. Olin kuitenkin juuri siinä kohdassa, että piti odottaa kolme vuotta seuraavaan hakuun.

Opiskelin pari vuotta konservointia Ranskassa ja sen jälkeen vuoden taidehistoriaa Helsingin yliopistossa.

Tein ensin konservointia seitsemän vuotta omalla työhuoneella Turussa ja olen ollut 12 vuotta Helsingin Taidemuseolla.

Kaipasin luovaa tekemistä ja hain Aalto-yliopiston maisterilinjalle. Siellä tein projektiopinnoissa muutaman sivullisen sarjakuvia. Se oli kivaa tekemistä, ja jollakin tavalla se ilmaisu sopi minulle.

Hain sivuaineopintoihin kahdella tekemälläni sarjakuvasivulla ja maalauksilla. Siellä oli vetäjänä Matti Hagelberg ja opettajana mm. Katja Tukiainen.

Opiskelijoita oli tusinan verran ja jokainen sai runsaasti palautetta. Sain paljon oivalluksia ja kehityskaari oli alussa nousujohteinen.

Olin onnekas, sillä opintovapaan aikana ehdin piirtää. Työpäivien jälkeen kun ei jaksa tarttua kynään.

Koen vaikeaksi piirtää hatusta ja haen referenssikuvia esimerkiksi ihmisten asennoista.

Teen ensin kaikki kuvat erikseen A4:lle, jotka skannaan ja liitän tietokoneella sivuksi. Tajusin myös, että pitää ajatella aukeamittain. Se lisää mahdollisuuksia myös kirjan rakenteen suunnittelussa.

Tämä julkaistu versio on paranneltu versio opinnäytetyöstäni. Tein muutamia sivuja lisää ja teksti muuttui jonkin verran, pieniä muutoksia siellä täällä.

Käytän vesiväriä, tussia ja nestemäistä tussia.

Työskentelen siveltimellä ja irtoterillä.

28

Tykkään siitä, että käsityön jälki näkyy. Tietokoneella tehtynä jälki näyttää liian täydelliseltä; pinta on liian tasainen, eikä inhimillinen ote näy.

Hyvä piirustus antaa sijaa mielikuvitukselle, kuvaan on hyvä jättää ajatteluvaraa.

Olen lukenut nyt uudelleen Manu Larcenet’in Pieniä voittoja -albumisarjaa. Ne ovat vaikuttaneet suuresti tekemiseeni.

•

Nimi: Petteri Kantola Syntynyt: 1968 Asuu: Helsinki Töitä: Ajan kanssa: kesäni Marcel Proustin seurassa (Suuri Kurpitsa 2016)

Länsinaapurin kasvava sarjakuvakenttä Göteborgin kirjamessut ovat Pohjoismaiden suurin kirjallisuustapahtuma.

v

teksti ja valokuva

uonna 2016 kävijöitä oli 96 293, näytteilleasettajia 1453 ja ohjelmassa 4190 esitystä, joista 422 kuului viralliseen seminaariohjelmistoon. Vuosittain syys-lokakuun vaihteessa järjestettävän neljäpäiväisen tapahtuman tapahtumapaikkana toimii kolmetorninen Gothia Towers -messukompleksi Lissebergin huvipuistoa vastapäätä.

Vuoden 2016 kirjamessujen teemana oli sananvapaus, joka näkyi niin ohjelmassa kuin laajana valikoimana ihmisoikeuksiin keskittyvien järjestöjen ja yhteistyötahojen osastoja. Sananvapautta mitattiin tapahtuman aikana myös käytännössä. Esimerkiksi eräät Kansainvälisen torin ohjelmiston paneeleista piti jättää jakamatta videona nettiin, jotta osallistujien turvallisuus kotimaassaan pystyttiin takaamaan.

Lisäksi seminaarin ohjelmistoon kuuluvaan paneeliin ”Comics fighting terrorism” osallistunut Suleiman Bakhit ei päässyt paikalle, koska häntä ei päästetty Jordaniassa lentokoneeseen. Onneksi internetin aikakautena hän pystyi osallistumaan seminaariin Skypen välityksellä.

Tiina Laine

•

Kirjamessujen sarjakuvakenttä Göteborgin kirjamessuilla tilat on jaettu siten, että eri kirjallisuudenlajit sijoittuivat ryhmittäin. Sarjakuvalla on oma alueensa ja sen keskellä toimii sarjakuvaohjelman päälava, jota hallinnoi Seriefrämjandet-yhdistys. Tapahtuman aikana pääsin jututtamaan suomalaisille tuttuja sarjakuvataiteilijoita Anneli Furmarkia, Henri Gylanderia, Nina Hemmingsonia sekä Joakim Piristä. Sarjakuvataiteilijoiden lisäksi tapahtumaa kommentoi Seriefrämjandetin tämänhetkinen puheenjohtaja Jamil Mani.

Anneli Furmark paitsi esitteli messuilla uutta teostaan En sol bland döda klot, sai myös kunnian ottaa vastaan Seriefrämjandetin Vuoden kotimainen sarjakuvateos -palkinnon vuonna 2015 ilmestyneestä kirjastaan Röda Vintern, josta on suomennettu lyhennetty versio nimellä Punainen talvi.

Joakim Piriseltä julkaistiin kirjamessujen yhteydessä peräti kaksi kirjaa: pääteos Att misslyckas som människa sekä ”bonuskirja” Född ur ett svart ägg.

Nina Hemmingssonilta kirjamessuilla oli uutuutena teos Min kompis Gunnar, joka koostuu Gunnar

29

30

henry gylander

joakim pirinen

Lundkvistin hänelle lähettämistä kirjeistä 14 vuoden ajalta sekä Hemmingssonin kuvituksesta kirjeisiin.

Henri Gylander puolestaan signeerasi messuilla kirjaansa Livet Före Döden (2015), josta on suomennettu lyhennetty versio Unia ja toiveita, sekä osallistui Seriefrämjandetin lavaohjelmaan.

Sarjakuva on ollut mukana Göteborgin kirjamessuilla alusta asti vuodesta 1985. Joakim Pirinen on osallistunut messuille vuodesta 1986 alkaen – väliin on jäänyt vain yksi tai kaksi vuotta. Hänelle kirjamessuihin liittyykin paljon muistoja. Niistä mainittakoon se, kun Pirinen tapasi lastensa äidin siellä.

– Vuosien saatossa tapahtuma on kasvanut huimasti. Tuolloin vuonna 1986 sarjakuvaa edusti vain kustannusyhtiö Tago [nykyään Kartago] ja meillä oli esillä kolme eri teosta. Tällä hetkellä kirjamessuilla julkaistaan noin sata sarjakuvateosta vuosittain, Pirinen mainitsee.

Seriefrämjandetin puheenjohtaja Jamil Mani kertoo, kuinka viimeisenä seitsemänä vuonna Seriefrämjandet on tehnyt yhteistyötä kirjamessuja järjestävän Bok & Bibliotek i Nordenin kanssa. He tarjoavat tilan sekä lavan ja Seriefrämjandet tuottaa kirjamessuille ohjelmaa. Messuilla on vuosittain noin 30–40 ohjelmanumeroa sarjakuvalavalla. Ohjelma muodostuu hänen mukaansa hyvin orgaanisesti.

– Otamme vastaan ehdotuksia kustantajilta ja muilta halukkailta. Painotamme ohjelmavalinnoissa yhteyttä sarjakuvakenttään, mutta meillä on silloin tällöin myös sarjakuvaa löyhemmin sivuavaa ohjelmaa. Emme etukäteen päätä tulevan vuoden painotusta, vaan se muodostuu tarjotusta ohjelmasta. Esimerkiksi tänä vuonna on mielenkiintoista huomata,

että usean ohjelmanumeron painotus on ollut sarjakuvassa ja opettamisessa.

Anneli Furmark kuvailee aluetta sarjakuvafestivaaliksi kirjamessujen sisällä.

– Kirjamessuilla on niin paljon nähtävää ja koettavaa, mutta jälleen kerran haastattelut, signeeraus ja kollegoiden tapaaminen vievät suurimman osan ajastani ja pahoin pelkään, etten taaskaan ehdi nähdä kaikkea mitä haluaisin.

Henri Gylander on osallistunut Göteborgin kirjamessuille viimeisenä kymmenenä vuotena ja pitää messuja yhtenä sarjakuvakentän tärkeimpänä tapahtumana Ruotsissa.

– Itselleni kirjamessut edustavat tärkeää käännekohtaa, sillä ensimmäisellä käyntikerrallani vuonna 2007 löysin sarjakuvat uudestaan.

Vuosi vuodelta käydessäni messuilla huomaan kiinnostuksen sarjakuviin kasvavan laajassa yleisössä.

Kymmenisen vuotta sitten sarjakuva esiintyi ohjelmistossa usein yhtenä kontekstina muiden joukossa.

Fokusoitunut sarjakuvan edustus puuttui.

Nina Hemmingsson kiinnittää huomiota siihen kuinka tärkeää on, että sarjakuva pääsee osaksi laajempaa kenttää.

– Minulle sarjakuvat ovat osa kaunokirjallisuut-

ta. Vaikka kuvat ovat todella tärkeä osa teosta, sarjakuva on silti minulle pääasiassa tarinankerrontaa.

Koen tärkeäksi, että me olemme kirjamessuilla osa kirjallista yhteisöä siinä missä muutkin kirjallisuuden muodot.

Kaikki neljä sarjakuvantekijää nostavat kirjamessujen tärkeimmäksi anniksi sosiaalisen kanssakäynnin. Nina Hemmingsson korostaa mahdollisuutta kohdata lukijakuntaansa.

– Vaikka minulla onkin kontakti lukijoihini sosiaalisen median kautta, en tapaa heitä kovinkaan paljoa kasvokkain. Tosin usein hieman nolostun saadessani paljon kehuja. Totta kai se ilahduttaa minua, mutta ylistävän palautteen saaminen on omalla tavallaan vaikeaa ja pitäisi pystyä vielä antamaan jotain takaisin. Nykyään se on onneksi helpompaa kuin aiemmin.

Sekä Furmark että Pirinen pitävät tärkeänä mahdollisuutta tavata kollegoita messujen aikana.

– Asun sen verran pohjoisessa, että ilman tämän tyyppisiä tapahtumia tapaamisia olisi huomattavasti harvemmin, Furmark mainitsee.

Myös Pirinen sanoo tapaavansa muita tekijöitä hyvin harvoin tapahtumien ulkopuolella.

– Suhteiden ylläpitäminen on tärkeää, sillä mikäli vain teemme erillään töitä, näkemyksemme toisista tekijöistä kaventuvat ja saattavat muuttua negatiivisemmiksi. Tavatessamme muistamme jälleen kerran toistemme inhimillisyyden.

Pelkää hybristä messut eivät kuitenkaan tekijöille edusta. Neljäpäiväiset messut syövät paljon energiaa, sillä läsnäolo, esiintymiset ja sosiaalinen kanssakäynti jatkuvat aamusta myöhään iltaan.

– Omalla kohdallani kirjamessujen sarjakuvayhteisö vie aikani ja energiani. Loppujen lopuksi en liiku kuin hyvin pienellä alueella messujen aikana, Hemmingsson myöntää. Furmark pohtii sosiaalisuuden kääntöpuolta: – Sitä tulee helposti vertailtua itseään muihin. Huomaa miettivänsä, että mitä olisi pitänyt tehdä toisin tai miksi tuo toinen on noin tunnettu. Tämän tyyppisissä tapahtumissa on vaikeaa olla vertailematta itseään muihin.

Pirinen pitää tärkeänä, että messuilla on näkyvillä paljon uusia tekijöitä ja että sarjakuva on alana kasvanut, mutta mainitsee myös sen luovan kovempaa kilpailua tekijöiden välillä.

– Kun yksi kirja nousee suosituksi, kyseinen teos myy yhä enemmän ja enemmän.

Tällä hetkellä Ruotsissa tuo tekijä on Liv Ström-

quist, jonka kirjamessujen signeerausjonot kiertävät messujen sarjakuva-alueen läpi. Henri Gylander mainitsee, että ”vaikka onkin vaikeaa olla vertaamatta itseään, kun samaan aikaan tulee signeerattua vain yksi tai kaksi kirjaa, Livin laaja suosio on hyväksi sarjakuva-alalle, sillä se tuo paljon uusia lukijoita mukanaan”.

Kirjamessut osana ruotsalaista sarjakuvamaailmaa Göteborgin kirjamessut on eräs niistä muutamasta tapahtumasta, jossa kaikki sarjakuvan kustantajat ovat koolla. Jamil Mani tiivistää Ruotsin sarjakuvan tapahtumakalenterin seuraavasti: – Tärkeimmät tapahtumat sarjakuvakentällä Ruotsissa ovat Göteborgin kirjamessut, Tukholman kansainvälinen sarjakuvafestivaali sekä lapsille ja nuorille suunnattu sarjakuvafestivaali Malmössa. Sarjakuva kattaa näin kaikki kolme Ruotsin suurinta kaupunkia.

Gylanderin mukaan Göteborgin kirjamessujen ja Tukholman festivaalin isoin ero löytyy tarjonnasta.

Tukholman festivaali on alkujaankin pienlehtifestivaali ja keskittyy edelleen vahvasti niihin. Göteborgin kirjamessuilla käy laajempi yleisö, joista osa saattaa ensimmäisen kerran päästä kosketuksin sarjakuvakulttuurin kanssa.

Nina Hemmingsson kokee vertailun olevan vaikeaa, sillä messut ovat kooltaan niin eri luokkaa.

– Sarjakuvayhteisö on vain pieni osa kirjamessuja. Täällä tulee muistutetuksi siitä mitä laaja yleisö oikeastaan lukee. Sarjakuvafestivaaleilla tunnelma on positiivisessa mielessä “nörtimpi”. Olemme festivaaleilla sarjakuvien takia ja rakastamme alaa. Kirjamessujen arvo minulle on mahdollisuus osallistua alana kirjallisuudesta käytävään laajempaan keskusteluun ja kritiikkiin.

•

•

Ruotsalainen sarjakuva nyt Miltä sarjakuva-ala Ruotsissa näyttää tällä hetkellä, kun katsoo kirjamessujen tarjontaa? Joakim Pirinen nostaa esille feministisen sarjakuvan: – 90-luvun alan hiipunut kiinnostus lähti kasvuun 2000-luvulla ja suorastaan räjähti feministisen sarjakuvan nousun mukana. Kartagon suuri hitti oli teos kuukautisista [Kvinnor ritar bara serier om mens, 2014]. Kalagolla taas Liv Strömquistin kirja Kunskapens frukt [Suom. Kielletty Hedelmä] myi samaan aikaan vähintään yhtä paljon.

Myös Nina Hemmingsson mainitsee feministisen sarjakuvan näkyvän vahvasti: – Naispuoliset tekijät

31

ovat olleet pitkään korostuneesti kehuttuja, joten myös odotukset ovat nousseet korkeiksi koskien esimerkiksi roolimallina olemista, joka jo hieman kyllästyttää. Haluan nähdä muotokuvia naisista, jotka ovat monimutkaisia eivätkä vain vahvoja. He voivat olla hyviä tai pahoja, surullisia tai iloisia, pieniä tai suuria. Tänä vuonna on julkaistu teoksia, jotka ottivat askeleita siihen suuntaan. Lisäksi niiden kuvallinen ilmaisu on taiteellisesti hyvin laadukasta.

Henri Gylanderin mukaan pienlehdet voivat tällä hetkellä Ruotsissa hyvin.

– Pienlehtikulttuuri elää Ruotsissa selkeästi kasvukautta ja tekijöitä on todella paljon. Myös Seriefrämjandet on vastannut pienlehtien lisääntymiseen avaamalla uuden nettisivuston Seriefanzin.se. Sen tarkoituksena on edistää sarjakuva-pienlehtien näkyvyyttä ja niihin kohdistuvaa kiinnostusta.

Vuonna 2017 Göteborgin kirjamessujen teemoina ovat koulutus sekä Suomi. Henkilökohtaisesti toivon näkeväni messuilla siis myös suomalaista sarjakuvaa tänä vuonna.

Kiitos tuesta Svenska Kulturfondenille.

ternationella Torget från att lägga upp videon av vissa paneldebatter på webben då man inte ville äventyra deltagarnas säkerhet i hemlandet. Men även en av de medverkande, Suleiman Bakhit, som skulle ha tagit del i en paneldebatt om ”Comics fighting terrorism” hindrades att närvara då han inte fick gå ombord på sitt flyg i Jordaninen. Men lyckligtvis kunde han delta i seminariet via internet och Skype.

Den växande seriescenen i vårt västra grannland Bokmässan i Göteborg är Nordens största litterära evenemang text

Tiina Laine översättning Jocke Laitala

Man hade i år 96 293 besökare och mässan hade 1 453 utställare och det fanns 4 190 programpunkter, varav 422 ingick i det officiella seminarieprogrammet.

Den årliga mässan pågår under fyra dagar i månadsskiftet september-oktober på mässcentret och hotellet Gothia Towers, vars tre torn är belägna mitt emot nöjesparken Liseberg.

Temat för Bokmässan 2016 var yttrandefrihet, som betonades såväl i olika programpunkter som bland utställarna, där det fanns grupper och organisationer som arbetar med de mänskliga rättigheterna. Vikten av yttrandefrihet kom också rent konkret upp under mässdagarna. Man avstod t.ex. på det In-

32

anneli furmark

•

•

Seriescenen på bokmässan Utställarna på Bokmässan i Göteborg är uppdelade i olika avdelningar efter ett antal litterära genrer. Serierna håller till i en helt egen avdelning och mitt i detta finns Seriescenen där Seriefrämjandet anordnar sina arrangemang. Jag lyckades under mässdagarna få intervjua flera serieskapare som är bekanta för en finsk publik.

Såsom Anneli Furmark, Henri Gylander, Nina Hemmingsson och Joakim Pirinen. Förutom serieskaparna fick jag även en pratstund med Jamil Mani, som för närvarande är ordförande för Seriefrämjandet. Anneli Furmark presenterade sin senaste bok, En sol bland döda klot på mässan. Men hon fick även äran att ta emot Seriefrämjandets pris Urhunden för bästa originalsvenska seriebok, Den röda vintern som utkom 2015 och som på finska i en något förkortad version har titeln Punainen talvi.

Joakim Pirinen hade rent av två nya böcker med på mässan. Hans främsta verk var Att misslyckas som människa och ”bonusboken” var Född ur ett svart ägg.

Nina Hemmingsson presenterade sin senaste bok Min kompis Gunnar. Den bygger på hennes brevväxling med Gunnar Lundkvist, som har pågått i 14 år. Där har Nina gjort illustrationer till breven.

Anneli Furmark Uumajassa asuva sarjakuva- sekä kuvataiteilija. Hän on aloittanut uransa 1990-luvulla ja julkaisut yhteensä yhdeksän sarjakuva-albumia vuodesta 2002 lähtien.

Viimeisimpänä julkaistu teos on En sol bland döda klot (Kartago, 2014).

Juuri nyt: ”Kierrän markkinoimassa uusinta kirjaani. Lisäksi olen erittäin tyytyväinen kahteen viimeisimpään näyttelyyni, joista toinen on yhteisnäyttely Falsterbossa useamman tarinankerronnan parissa työskentelevän taiteilijan kanssa.”

Serieskapare och bildkonstnär bosatt i Umeå. Hon började sin karriär på 90-talet och har sedan 2002 kommit ut med nio seriealbum. Senast med En sol bland döda klot (Kartago 2016) Just nu: ”Jag åker runt och gör reklam för min senaste bok. Sedan är jag ju väldigt nöjd med mina två senaste utställningar. En av dem var en samlingsutställning i Falsterbo tillsammans med andra berättande och bildskapande konstnärer.”

Henri Gylander Göteborgissa asuva suomalaissyntyinen sarjakuvataiteilija. Hän on julkaissut sarjakuvateoksen Livet Före Döden, Kolik förlag 2015, piirtää poliittista satiiria ETClehteen sekä tekee kuvituksia Ruotsin suurimpaan lastenlehteen Kamratposteniin. Lisäksi hän vastaan nettiportaalista Seriefanzin.se. Uusin julkaisu on sarjakuva Hannele Richertin toimittamassa maahanmuuttoa käsittelevässä antologiassa Mitä sä täällä teet? (Into-kustannus 2016) Juuri nyt: ”Olen innoissani tulevasta projektistani Pauli Kallion kanssa. Se on lapsille suunnattu sarjakuvateos, joka julkaistaan Suomessa ja myöhemmin toivottavasti myös Ruotsissa.”

Finskfödd serieskapare och konstnär bosatt i Göteborg.

Hans seriealbum Livet Före Döden gavs ut på Kolik förlag 2015. Han tecknar politisk satir för tidningen ETC och är illustratör för Kamratposten, Sveriges största tidning för barn och unga. Henri är även huvudansvarig för webbplatsen Seriefanzin.se. Han medverkade senast med en serie i antologin Mitä sä täällä teet? Ett album som behandlar invandring, av redaktör Hannele Richert (Into Kustannus 2016) Just nu: ”Jag är ganska uppspelt över ett projekt jag har ihop med Pauli Kallio. Det är ett seriealbum som

riktar sig till barn och som ska komma ut i Finland och förhoppningsvis sedan även i Sverige.”

Nina Hemmingsson Tukholmalainen sarjakuvataiteilija. Hän on julkaissut yhteensä kymmenen teosta vuodesta 2004 lähtien.

Viimeisimpänä julkaistu Min kompis Gunnar (Kartago, 2016) Juuri nyt: ”Viimeistelen uusinta kirjaani. Piirrokset on koottu muistikirjoistani. Kirja sisältää sekä piirroksia että tekstiä, mutta puhekuplia ei juurikaan. Rakenne on lähempänä runoutta kuin sarjakuvaa – ajatuksia paperilla.”

Seriekonstnär bosatt i Stockholm. Hon har sedan 2004 kommit ut med sammanlagt tio seriealbum. Det senaste var Min kompis Gunnar (Kartago 2016) Just nu: ”Jag putsar på sista detaljerna på min nya bok.

Det är en samling av mina egna minnesanteckningar, både illustrationer och text, men nästan helt utan pratbubblor. Strukturen är mer som av en poesibok, mindre som serier – som nedtecknade tankar.”

Joakim Pirinen Yksi tunnetuimpia ruotsalaisia sarjakuvataiteilijoita, julkaissut yhteensä 13 teosta vuodesta 1983 lähtien.

Viimeisimpänä julkaistu Att misslyckas som människa (Kartago, 2016).

Juuri nyt: ”Työskentelen seuraavan teokseni parissa. Yritän saada kiinni vanhoista sarjakuvahahmoistani, mutta he eivät suostu ’puhumaan’ minulle. Ainostaan Sokeri-Sakari tuntuu olevan aktiivinen ja hänen kanssaan en ole ’puhunut’ vuosiin. Aina kun piirrän, hän ilmestyy mukaan. Onneksi minulla ei ole kiire, sillä tämänvuotiset julkaisut mahdollistavat pienen tauon.” • En välkänd svensk seriekonstnär. Han har sedan 1983 utkommit sammanlagt med 13 böcker. Senast med Att misslyckas som människa (Kartago 2016) Just nu: ”Jag håller på att arbeta på min nästa bok. Jag försöker att få fatt på mina tidigare seriefigurer, men de vägrar att ‘prata’ med mig. Endast Socker-Conny verkar vara aktiv, och honom har jag inte ‘pratat’ med på flera år. Men han dyker ständigt upp, vad jag än tecknar. Som tur har jag ingen brådska just nu, då böckerna som utkom i år ger mig möjlighet till en liten paus.”

33

34

nina hemmingsson

Henri Gylander var på mässan för att signera sin senaste bok, Livet Före Döden (2015). Den har utkommit på finska i en något förkortad version med titeln Unia ja toiveita. Han deltog även i programpunkter som Seriefrämjandet anordnade.

Serier har funnits med som en del av mäs�san från allra första början, eller från 1985.

Joakim Pirinen har deltagit på alla mässor sedan 1986 – bortsett från några enstaka år dess emellan.

Han förknippar Bokmässan med otaliga minnen.

Som till exempel att han där träffade sina barns mor.

– Arrangemanget har vuxit ut oerhört genom åren.

Då, 1986 var Tago (numera Kartago) det enda förlaget som hade serier på mässan och då hade vi enbart tre böcker att visa upp. Och tillägger att – Numera kommer det ut hundratalet seriealbum inför mäs�san varje år.

Ordföranden för Seriefrämjandet Jamil Mani berättar om hur man under de senaste sju åren har haft nära samarbete med arrangörerna av mässan, Bok & Bibliotek i Norden. Mässan ordnar allt som behövs för scenen och Seriefrämjandet arrangerar själva allt som ingår i deras program. Man har ungefär 30 till 40 olika programpunkter på Seriescenen varje år.

Programmet sammanställs ganska organiskt.

– Vi tar emot förslag såväl från förlag som alla övriga som vill vara med. Tonvikten ligger givetvis på serier, men vi har även nu och då haft programpunkter som varit lite mer vid sidan av. Vi har aldrig i förväg bestämt oss för någon speciell inriktning inför varje år, utan det formas snarare av allt det som vi blir erbjudna. Men till exempel i år är det intressant att notera att flera programpunkter har tagit fokus på serier och undervisning. Vi har redan länge arbetat efter det temat i Seriefrämjandet och det är uppmuntrande att nu se att både besökare och flera andra föreningar har anammat den tanken.

Anneli Furmark beskriver serieavdelningen som en egen seriefestival inne i den större Bokmässan.

– Det finns så oerhört mycket att se och uppleva här. Men som det alltid brukar vara, det mesta av tiden går till alla intervjuer, signeringar och till möten med kollegor. Så jag är åter igen rädd att jag inte kommer hinna med allt jag själv vill se.

Henri Gylander har varit med på Bokmässan i Göteborg under de senaste tio åren. Han anser att mässan är en av de viktigaste evenemangen inom seriegenren i Sverige.

– För mig har mässan fungerat som en viktig vänd-

punkt. Jag var här för första gången 2007 och återuppväckte då mitt intresse för serier. För varje år sedan dess har intresset för serier bara ökat allt mer bland besökarna. Seriescenen som Seriefrämjandet håller i är ett bra exempel och var ett viktigt tillskott i programutbudet. Bara för kanske tio år sedan ingick serierna endast som en liten del i det övriga programmet. Då fanns det inget rent fokus på enbart serier.

Nina Hemmingsson betonar hur viktigt det är att serier blir en del i ett bredare fält.

– Jag tycker att serier är en egen del inom skönlitteraturen. Givetvis är bilderna en viktig del i verket, men för mig finns tyngdpunkten i berättelsen, hur hela historien utformas. Jag anser att det är viktigt att vi finns på mässan som representanter för en del av den litterära gemenskapen, som är lika mycket värd jämte all annan slags litteratur.

Alla fyra serieskapare är överens om att mässans viktigaste funktion är att vara en social mötesplats.

Nina Hemmingsson understryker möjligheten av att kunna möta sin läsekrets.

– Även om jag har kontakt med mina läsare via olika sociala medier, möter jag dem ganska sällan öga mot öga. När det sker känns det lite genant när man får mycket beröm. Givetvis blir jag glad av det, men översvallande lovord är lite svårt att ta till sig och man vill även gärna ge någonting tillbaka. Numera är det som tur är lättare än förut.

Både Furmark och Pirinen anser att möjligheten att kunna möta kollegor på mässan är viktig.

– Jag bor så långt uppe i norr, så utan sådana här

evenemang skulle vi nog träffas bara någon ensta- tival för och om seriefanzines och har fortfarande sin ka gång, konstaterar Furmark. Även Pirinen nämner tonvikt på dessa. Bokmässan i Göteborg är mer för att han träffar väldigt sällan övriga serieskapare ut- en allmänhet som kanske för en del blir deras första över olika event. kontakt med seriekulturen.

– Det är viktigt att man håller kontakten. Man jobNina Hemmingsson anser att de två är svåra att bar var och en på sitt håll och kan få en lite trångsynt jämföra mot varann. eller negativ syn till alla andra. Men när man träffas – Seriescenen är blott en liten del av Bokmässan. blir alla alltid lite mer medmänskliga igen.

Här blir man påmind om vad den stora allmänhetMen de fyra mässdagarna innebär inte bara ett en egentligen läser. På seriefestivaler är allting mer rent hybris för skaparna. Mässan tär hårt på ener- ”nördigt” men i positiv mening. Vi går på festivaler gireserverna. Man är där och deltar i olika program- för att vi älskar mediet och serierna. Men Bokmäspunkter och socialt umgänge från tidig morgon till san är värdefull då den ger mig möjlighet att ta del sena kvällen. av diskussioner och kritik om litteraturen i ett bre– Min energi och tid på Bokmässan går åt bland se- dare perspektiv. riekollektivet. Egentligen rör jag mig bara omkring på ett väldigt begränsat område under mässan, med- Serierna i Sverige just nu Så hur är serieutbudet ger Hemmingsson. Furmark funderar kring avigsi- i Sverige just nu, sett utifrån vad som erbjuds på mässan? Joakim Pirinen lyfter fram de feministiska dorna med det sociala umgänget.

– Det blir lätt så att man jämför sig själv mot andra. serierna.

– Det lite falnade intresset under 90-talet började Man kan tänka att vad kunde jag ha gjort annorlunda, eller varför är den där nu så populär. Det är svårt öka efter 2000-talet och blev nästan som en exploatt avstå från att jämföra sig mot andra på sådana sion i och med de feministiska seriernas framgångar. här tillställningar. Pirinen betonar vikten av att på Kartago fick en stor hit med boken om menstruation.

(Kvinnor ritar bara serier om mens, 2014). Galago sålmässan kan man hitta många nya serieskapare och att serier som genre är under stadig tillväxt. Men det de samtidigt minst lika mycket av Liv Strömquists Kunskapens frukt. skapar också större konkurrens mellan tecknarna. Även Nina Hemmingsson nämner att feministis– När en bok råkat bli populär, säljer den bara mer och mer. Just nu är Liv Strömquist den som är mest ka serier är mer synliga nu.

– Kvinnliga serieskapare har ju sedan länge fått i ropet i Sverige. Köerna till hennes boksignering ringlar väldigt långa genom mässans serieavdelning. mycket lovord. Men då har också förväntningarna på att man ska vara någon slags rollmodell ökat i liHenri Gylander noterar att – Även om det är svårt att undvika att jämföra sig ka stor grad. Vilket börjar bli lite tröttsamt. Jag vill se själv mot andra, när man bara får signerat en eller kvinnor som är mer komplexa och inte enbart starka. två böcker, är Livs populäritet bra för serierna i sin De kan vara onda eller goda, ledsna eller glada, stora eller små. Det har kommit några böcker i år som var helhet. Det ger många fler nya läsare. några steg i den riktningen. Samtidigt som de ur en Bokmässan är en del av den svenska seriescenen rent konstnärlig synpunkt var av mycket hög klass.

Bokmässan i Göteborg är ett av de fåtalet eveneHenri Gylander påpekar att läget för seriefanzimang där alla serieförlagen finns samlade. Jamil Ma- nen i Sverige är mycket gott. ni ger ett tvärsnitt av alla serieanknutna evenemang – Genren med seriefanzine i Sverige mår bra och i Sverige. är tydligt på tillväxt och det finns mängder med teck– De tre viktigaste evenemangen är Bokmässan i nare. Seriefrämjandet har också anammat detta med Göteborg, SIS eller Stockholms internationella serie- att öppna en ny webbplats för dessa på Seriefanzin. festival och Seriefrämjandets festival för barn och se. Avsikten är att gynna dessa, att få fanzines bli unga i Malmö. Dessa täcker samtidigt också de tre mer synliga och öka intresset för dem. största städerna i Sverige.

Huvudtemat för Bokmässa nästa år är bildning Enligt Gylander ligger den avgörande skillna- och Finland. Personligen hoppas jag att då få se mer den mellan Bokmässan i Göteborg och festivalen i av finska serier på mässan 2017.

Vi tackar Svenska Kulturfonden för stöd.

Stockholm i utbudet. Stockholm började som en fes-

•

•

•

35

Kimota!

e

Vuosikymmenien jälkeen jälleen painossa oleva Miracleman on tärkeä osa brittiläisen supersankarisarjakuvan historiaa. teksti

Onni Mustonen valokuva Joonas Kohonen

nsimmäinen kysymys, johon selkeyden vuoksi on syytä vastata, on seuraava: ”Pitäisikö meidän puhua Miraclemanistä vai Marvelmanistä?” Yksinkertainen kysymys hahmon nimestä tarjoaa osviittaa siitä tekijänoikeuskiistojen hetteiköstä, jota on mahdotonta olla käsittelemättä puhuttaessa Miraclemanista. ”Englannin ensimmäisen supersankari” Marvelman esiintyi sarjakuvissa ensimmäisen kerran vuonna 1954 nimenomaan nimellä Marvelman, mutta Mick Anglon luoman hahmon juuret ovat aina supersankarisarjakuvan alkuhämärissä. Vuonna 1939, vain vuosi Action Comics nro 1:n jälkeen, Bill Parker ja C. C. Speck loivat Kapteeni Marvelin. Kapteeni Marvel oli Teräsmiehen kaltainen väkivahva supersankari, joka pukeutui viittaan ja trikoisiin, mutta oli todellisuudessa tavallinen ihminen nimeltään Billy Batson. Kun hän sanoo taikasanan ”SHAZAM”, häneen iskee salama, joka muuttaa hänet ”maailman mahtavimmaksi kuolevaiseksi”. Nykyään lähes unohdettu Kapteeni Marvelin lehti oli 1940-luvulla jopa Teräsmiestä myydympi.

Iso-Britanniassa Kapteeni Marvelin julkaisuoikeudet kuuluivat L. Miller & Sons Ltd:lle. Vaikka he julkaisivat muitakin sarjakuvia, Kapteeni Marvel oli heidän myydyin nimikkeensä. Teräsmiehen julkaisija National Comics (sittemmin DC) haastoi kuitenkin Fawcettin oikeuteen plagioinnista luoden näin ennakkotapauksen oikeuskäynneille, jotka seuraisivat Miraclemaniä vielä pitkälle 2000-luvun puolelle. Kun oikeus vuonna 1953 kielsi Kapteeni Marvelin julkaisemisen, L. Miller & Sons huomasi olevansa vaikeuksissa.

Anglon ratkaisu oli luoda uusi hahmo. Hän riisui Marvelilta viitan ja muutti tämän punaiset trikoot sinisiksi. Näin Billy Batsonista tuli Mike Moran, joka sanomalla taikasanan ”Kimota” muuttui Marvelmaniksi.

Marvelman onnistui täyttämään Kapteeni Marvelin jättämän aukon brittiläisellä sarjakuvakentällä. Mutta 1959 Iso-Britannian hallitus salli yhdysval-

36

talaisten sarjakuvien maahantuonnin aikaisempaa laajemmassa mittakaavassa. Yhä mustavalkoisina julkaistut Marvelman-sarjakuvat jäivät auttamatta neliväristen Teräsmiesten ja Lepakkomiesten jalkoihin. Vuonna 1963 L. Miller & Sons lopetti toimintansa ja Marvelman unohtui nopeasti.

•

Yli-ihmisten aamunkoitto Marvelman olisi jäänyt lopullisesti unohduksiin satojen muiden toisen maailmansodan jälkeisten supersankareiden tavoin, elleivät Alan Moore ja Neil Gaiman olisi tarttuneet hahmoon. Mooren ja Gaimanin merkitystä MarvelmaMiracleman lentää jälleen.

nin myöhemmälle maineelle ei ole syytä vähätellä, se-kustannus, joka oli jatkanut sarjan julkaisemista sillä kumpikin kuuluu maailman maineikkaimpien Warrior-lehden lopetettua, ajautui konkurssiin ja Miracleman lopetettiin kesken Gaimanin kirjoittamaa sarjakuvantekijöiden joukkoon.

Mooren Marvelman ennakoi teemoiltaan myö- tarinaa. Koska sarjakuvantekijä Todd McFarlane oli ostanut Eclipsen hahmot ja tekijänoikeudet konkurshempää Vartijat-sarjaa. Aivan kuten Vartijat, myös uusi Marvelman kysyy, mitä tapahtuu, jos oikea su- sipesästä, sarjaa ei enää julkaistu uudelleen. Vanhojen Warrior-lehtien hinta nousi satoihin dollareihin. persankari ilmestyisi yllättäen oikeaan maailmaan.

Mahdottomuus saada sarjakuvaa käsiin yhdistet–En tiedä, onko Alan [Moore] ikinä myöntänyt, mitynä sen tekijöiden kuuluisuuteen kasvatti Miracleten paljon Stephen King vaikutti häneen, Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillut piirtäjä Alan Da- manin mainetta. Hiljalleen siitä tuli tärkein supersankarisarjakuva, jota vis toteaa. –Kingin kirkukaan ei ollut lukenut. jat kertovat siitä, mitä Monien yllätyksektapahtuu jos kreivi Drasi Marvel kuitenkin ilcula muuttaa naapuriin. moitti loppuvuodesta Alan kirjoittaa siitä, mi2013 saaneensa sarjan tä tapahtuu, jos Teräsoikeudet. Tästä oli pitmies muuttaa naapuriin. kälti kiittäminen GaimaInnoitus Marvelmania, joka jo 1990-luvulta nin uudelle tulemiselle lähtien pyrki saamaan vanhat numerot julkaistuksi tuli alun perin kustantaja Dez Skinniltä. Skinn oli aloittanut yhteistyön Mooren kanssa jo johtaessaan siinä toivossa, että hän saisi jatkaa kesken jäänyttä Marvel-kustantamon Iso-Britannian haaraa. Moo- tarinaansa. Gaiman on kutsunut Miraclemania ”eläre oli tällöin kirjoittanut Kapteeni Britannia -sarja- mänsä suureksi, keskeneräiseksi kirjaksi”.

Aivan kuten kaikki muukin Miraclemanin saakuvaa. Vuonna 1982 Skinn kuitenkin lopetti Marvel UK:lla ja aloitti uuden Warrior-lehden. Alusta lähti- gassa, myös McFarlanen sopimus Eclipsen kanssa en hänelle oli selvää, että hän halusi Marvelmanin oli lakitekninen kaaos. Oikeusjutun myötä selvisi, että 25 000 dollarilla McFarlane oli ostanut pelkäslehteensä.

Sarjaa piirsi Garry Leach, joka kuitenkin jo toi- tään Miraclemanin logon Pohjois-Amerikan oikeusessa numerossa vaihtui Davisiksi. Leach oli perfek- det. Tarinoiden oikeudet sen sijaan kuuluivat kirjoittionisti, joka työskenteli huolellisesti ja hitaasti. Da- tajille. Tämän käytyä ilmi Marvel osti Anglon tekivis palkattiin kirimään tahtia ja tekemään seuraa- jänoikeudet. Moore taas lahjoitti oman palkkionsa va numero, jotta Leachillä olisi aikaa viimeistellä Anglon perheelle.

Samalla myös meillä suomalaisilla lukijoilla kynänjälkensä.

–Minä luulin vain auttavani Garryä, Davis kertoo. on viimein mahdollisuus tutustua Miraclemaniin – He sanoivat, ettei Garry voi tehdä seuraavaa nume- Ihmeellinen Miracleman -kirjan (Like, 2016) myötä.

Tämä on kiistämättä hyvä tarina; sen tähtikaarroa. ”Haluaistiko sinä piirtää sen?” Joten minä tein ti on sarjakuva-alan kirkkaimpia ja siinä kaupalliset sen auttaakseni Garryä. Sitten he kysyivät, haluatko voimat vääntävät kättä taiteellisen tinkimättömyysinä tehdä seuraavankin numeron.

Tämä jatkui muutaman kuukauden, kunnes Da- den kanssa. Mutta loppujen lopuksi se on vain yksi vis törmäsi Leachiin. – Kysyin Garryltä, mitä täällä versio tapahtuneesta. Muitakin on tarjolla. oikein tapahtuu. Hän vastasi lopettaneensa. Hän ei ”Lauma idiootteja” Jälkeenpäin katsottuna 1980-luenää halunnut tehdä Miraclemaniä.

Samalla kun Davisistä tuli sarjan piirtäjä, hahmo vulla Iso-Britannia tuotti poikkeuksellisen paljon nimettiin Miraclemaniksi. Marvel oli uhannut Skin- merkityksellistä valtavirtasarjakuvaa sekä sen tekiniä oikeusjutulla, jos hahmon nimessä olisi vielä vas- jöitä. Menestys ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa itsestään selvää. taisuudessakin sana ”marvel”.

–Marvel UK:lla heiteltiin paperilennokkeja toisQuis custodiet Ihmeellinen Miracleman? Vuonna ten päihin ja eräänä päivänä kaikki sekosivat, koska 1994 Miracleman kuitenkin katosi vuosiksi. Eclip- joku oli heittänyt liimapullon ulos ikkunasta. Se oli

miracleman oli tärkein supersankarisarjakuva, jota kukaan ei ollut lukenut.

•

•

37

vierinyt bussin renkaiden alle ja liimaa oli roiskunut ohikulkijoiden päälle, Davis muistelee. –Me olimme lauma idiootteja.

Kukaan ei suunnitellut tekevänsä mitään, saatikka mitään tärkeää.

–Dez Skinn oli elimellinen osa brittiläistä sarjakuva-alaa. Hän oli yrittänyt jo vuosia luoda kustannustoimintaa britteihin, ensin työskennellessään Marvel UK:lla ja sitten lähdettyään tekemään Warrioria. Silloin Paul Neary otti Marvel UK:n johtaakseen, joten meillä oli samaan aikaan kaksi ihmistä, joilla oli samankaltaisia ajatuksia siitä, miten sarjakuvia pitää tehdä. Kummallakaan ei kuitenkaan ollut rahaa, Davis toteaa.

–Ainoat supersankarisarjakuvat olivat Marvel UK:n julkaisemia amerikkalaisia sarjoja, koska kenelläkään ei ollut varaa tehdä omia sarjakuvia, Davis sanoo. –Neary otti rahaa muista toiminnoista ja julkaisi joka kuukausi viiden sivun sarjakuvan. Siinä se taso, millä me työskentelimme. Skinn taas kiinnitti talonsa pari-kolme kertaa saadakseen mitään painoon.

Ensimmäiseksi säästökohteeksi valikoituivat tekijöiden palkkiot. –Ihmiset tekivät töitä, koska he halusivat tehdä sarjakuvia. Jos Skinnillä tai Nearyllä olisi ollut rahaa, hänellä olisi ollut talli täynnä ammattilaisia. Mutta koska niin ei ollut, he palkkasivat nuoria kavereita, joille ei tarvinnut maksaa niin paljon, koska he vain halusivat tehdä jotain. Luulen, että se mahdollisti kaiken sen, mitä tuleman piti.

Sattuman kautta Marvelille Davis itse oli opiskellut puusepäksi ja päätyi tekemään sarjakuvia melkein vahingossa. Kaikki alkoi How to Draw Comics the Marvel Way -kirjasta, jonka hän oli tilannut postimyyntifirmasta. Kirja oli kuitenkin loppu.

–He kysyivät, haittaisiko minua odottaa. Minä sanoin ei. Joten kun kirja lopulta saapui, he olivat laittaneet mukaan pari sarjakuvaa ja kiitoskirjeen, jossa oli Brian Lewis -vesileima, johon Lewis oli piirtänyt Frankensteinin ja ihmissuden. Kirje oli vakuuttava. Minä kirjoitin heille kiitoskirjeen takaisin, mutta koska käytin ihan vain valkoista paperia, se ei näyttänyt miltään. Niinpä piirsin siihen jotain.

Muutaman päivän päästä Davis sai puhelun. Firma pyysi saada alkuperäisen piirustuksen. – Minä sanoin, että teillä on originaali siinä kädessänne. He pyysivät minulta piirtämään lisää, Davis kertoo. –Parin kuukauden päästä samat kaverit vinkkaisivat, että Marvel UK etsii piirtäjiä, joten kävin näyttämässä Nearylle töitäni. Hän kysyi, että haluaisinko minä tehdä heille jotain, vaikka he eivät maksa paljon.

Davis palkattiin piirtämään Kapteeni Britanniaa.

Kapteeni Britanniaa ja Miraclemaniäkin tehdessään Davis työskenteli varastossa. –En minä ajatellut sarjakuvien tekemistä urana. Minä luulin tekeväni neljä tai viisi numeroa, joita minä voisin sitten näyttää lapsenlapsilleni ja siinä kaikki.

Davisin oma asenne sarjakuvien tekemiseen on maanläheinen osittain juuri näistä olosuhteista johtuen.

–Joskus töissä minä otin sivuja ja piilouduin varaston nurkkaan piirtämään Miraclemaniä. Monet niistä piirroksista syntyivät mitä naurettavimmissa olo-

”kun minulta kysytään miraclemanistä, minä sanon, että minulla oli hauskaa sitä tehdessäni.”

38

•

suhteissa, kuten pakettiauton perällä piileskellessä.

Miraclemanin maineesta kysyttäessä Davis irvistää vaivihkaa. –Minun näkökulmani asiaan on erilainen ja minä olen huomannut, ettei ihmisiä kiinnosta mitä minulla on sanottavanani, koska se vaarantaa heidän myyttinsä. Kun minulta kysytään Miraclemanistä, minä sanon, että minulla oli hauskaa sitä tehdessäni.

Miraclemanin mytologiassa esille nousevat aina isot nimet kuten Moore ja Gaiman, mikä osaltaan selittää, miksi sarja jaksoi kiehtoa ihmisiä, vaikkei sitä ollut saatavilla vuosiin. Davis ei kuitenkaan ole katkera Mooren maineesta. Häntä vain harmittaa se, miten historia on unohtanut monet tärkeät tekijät.

–Ongelma on siinä, että kun ihmiset saavat sellaisen maineen kuin Alan Moore, pienet ihmiset unohtuvat. Neary ja Skinn kehittivät monia asioita. Ja Dave Thorpe loi pitkälti Kapteeni Britannian ja minä suunnittelin hahmon. Me olimme tehneet sarjaa jo puolitoista vuotta ennen kuin Alan edes ilmestyi kuvioihin, hän sanoo.

Eniten Davis haluaa korostaa Garry Leachin merkitystä. –Minä en olisi ikinä edes tehnyt Miraclemaniä, ellei Garry olisi tehnyt sitä. Mielestäni hän ei ole ikinä saanut ansaitsemaansa arvostusta.

Miracleman on kiistämättä tärkeä luku brittiläisen sarjakuvateollisuuden historiassa, mutta, kuten Davis itse toteaa, se ei ole taideteoksena tekijöidensä merkittävimpiä. Tärkeämpi on siitä kerrottu tarina, joka kertoo kadonneesta mestariteoksesta. Siinä tarinassa eivät esiinny käsikirjoittaja ja kustantaja, jotka riitelivät siitä, kuka oli keksinyt tämän tai tuon sanan samalla kuin piirtäjä piilotteli vuoroesimieheltään kuorma-auton perällä, koska sarjan alkuperäinen kuvittaja ei enää halunnut tehdä sitä.

–Ihmiset ovat tulleet kertomaan minulle, mitä silloin tapahtui, Davis toteaa kuivasti. –Minulle on kerrottu, mitä silloin sanottiin. Noh, Miraclemanistä on tullut legenda, ja niin kuin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen sanotaan, ”älkää painako totuutta, painakaa legenda”.

•

Ihmeellinen Miracleman korostaa supersankarisarjakuvien myyttisiä piirteitä.

39

Maan alle vajoajat

m

Karoliina Korhosen ja Kris Keräsen hittisarjakuvat kiteyttävät epämukavia tunteita. teksti

Aino Sutinen

yymälään astuttuaan sitä haluaisi tutkia hyllyjä omaan tahtiin, mutta niin vain myyjä tulee ja ottaa kontaktia. Muutama sananen on pakko vaihtaa. Tämä kuuluu tietysti hänen työhönsä, mutta enkö saisi vain olla rauhassa?

Graafikko Karoliina Korhosen (s. 1989) Finnish Nightmares -sarjakuvan tikku-ukko-Matti joutuu alituiseen tällaisiin hikoiluttaviin tilanteisiin. Tai sitten kahvi on loppu tai joku heittää löylyä kysymättä lupaa. Moni meistä metsäläisistä samastuu, sillä nettisarjakuva pomppasi heti synnyttyään valtaisaan suosioon sosiaalisessa mediassa.

40

kuvitus

Heikki Rönkkö

Korhonen kertoo työstään Oulun sarjakuvafestivaalien lavalla, uuden sarjakuvakirjaston tiloissa. Syksyllä 2015 hetken mielijohteesta perustetun Facebook-sivuston tykkääjiä kertyi jo yhdessä viikossa huikeat 80 000. Sittemmin Atenan kustantamat suomen- ja englanninkieliset albumit ovat olleet myyntihittejä Mitä Suomi lukee? -tilaston kärkimailla.

Tekijä antaa vinkkejä sosiaalisessa mediassa julkaisemiseen. Kannattaa panostaa perjantaipäiviin kello 16 jälkeen, kommunikoida lukijoiden kanssa... Suosio on lyönyt hänet itsensäkin ällikällä. Oheistuotteitakin on tehty. Korhosen toi-

veesta käytännöllisiä esineitä kuten heijastimia ja saunamittareita.

Hikoiluttaviin tilanteisiin joutuu myös Kris Keräsen (s. 1997) strippisarjakuvan Ahistunu Pupu.

Sarjakuva on kiertänyt netissä ja aluksi omakustanteena viimeisen kahden vuoden ajan. Blogista on tullut suosittu, Keränen on saanut runsaasti palautetta näihin tunteisiin samastuvilta lukijoilta ja Arktinen Banaani julkaisi syksyllä albumin Ahistunu Pupu – Elämältä piilopaikan sain.

Stripeissä on lämmintä huumoria, mutta tilanteiden perusvire on Matin ahdinkoa synkempää sorttia. Nuorten kokema ahdistus, masennus ja epätoivo tulevaisuuden näkymien suhteen ovat valitettavan yleisiä kokemuksia ja tällaisia tunteita Pupu kiteyttää.

Paperiasioita pitäisi hoitaa, ihmisiä nähdä ja kuvissa hymyillä, mutta tämä kaikki on kovin vaikeaa kun ympärillä velloo ahdistuksen möykky.

sama kuin Krisillä, ei sitä tilannetta osaa luoda ellei itse tunnista sitä... kiusallisuutta.

AS: Varsinkin Pupussa on nähdäkseni aika raskaita aiheita. Halutaan olla pimeässä nurkassa ja pysyä siellä... Mistä se tulee, onko siinä sellaistakin sukupolvikokemusta, kun tulevaisuus on epävarma ja tuntuu, että elämää ei voi hallita?

Keränen: En osaa sanoa, onko se sukupolviasia, mutta itse olen tapellut niiden ajatusten kanssa ja tuntui luonnolliselta piirtää ne. Kun sain tilaisuuden puhua asioista, otin siitä kiinni. Koin että minulla on vastuu puhua asioista, jotka luokitellaan tabuiksi – mielenterveysongelmat ja tällaiset.

AS: Olen huomannut että sarjakuvablogeissa on paljon asiaa mielenterveysongelmista. Monet ovat piirtäneet muun muassa masennuksesta tai identiteettiasioista. Ehkä juuri sarjakuvalla voi piirtämisen ja huumorin kautta käsitellä näitä asioita.

Keränen: Ei sitä loppupeleissä tajua, miten vakavia ne asiat ovat kun minäkin käsittelen ne vähän... ehkä saa kuvan että ”läpällä”... mutta todellisuudessa ne ongelmat on siellä taustalla olemassa ja niitä voi käsitellä tällä tavalla.

Mietin, miksi ihmiset ovat innostuneet Pupusta.

Valitettava fakta on, ettei kauhean moni jaksa kuunnella pitkiä lässyttelyitä, vaan viesti pitää saada ihmisille perille lyhyesti ja ytimekkäästi. Pupun kanssa lähdin tekemään sellaista. Haluan vaikuttaa.

AS: Finnish Nightmares on taas kevyempi ja kertoo kansallisista stereotyypeistä. Minusta on hauskaa, että se on netissä levinnyt paljon myös sellai-

“koin että minulla on vastuu puhua asioista, jotka luokitellaan tabuiksi – mielenterveysongelmat ja tällaiset.“

•

KRIS KERÄNEN

Samastumispintaa Tapaan Korhosen ja Keräsen festivaalitunnelmissa.

Aino Sutinen: Ahistuneessa Pupussa tuntuu olevan tunnetason omakohtaisuutta, ainakin se tuntuu niin aidolta.

Kris Keränen: Sitä en kiistä, etteikö Pupu olisi saanut minusta vaikutteita. Pupu ja minä kuljetaan jollain lailla käsi kädessä, mutta Pupu on kuitenkin itsenäinen hahmo. Pupu on liioiteltu versio minusta: viedään ihan överiksi koko asia.

AS: Entä Matissa? Onko siinä paljon tekijäänsä?

Karoliina Korhonen: On siinä aika paljon. Vähän

41

sena introverttiyttä selittävänä sarjakuvana, muun muassa amerikkalaiselle yleisölle. Siellähän introverttiys ei tosiaan ole normi. Oletko saanut tällaista palautetta?

Korhonen: Periaatteessa joo. Alunperin se, mihin Finnish Nightmares pohjautuu, on se hetken kauhu siinä tilanteessa. Pieni semmoinen sydämentykytys, josta suurin osa ihmisistä pääsee kuitenkin yli. Mutta se pohjaa myös kulttuurilliseen käsitykseen kohteliaisuudesta ja siihen, miten suomalainen kulttuuri olettaa ja tahtoo, että ihmisille annetaan oma rauha. Kun rauha sitten rikkoutuu erilaista keskustelu- tai small talk -kulttuuria noudattavan kanssa, siitä tulee se painajainen.

Oli se aika yllättävää – vaikka itsekin olen introvertti – en ollut ajatellut, että se on sellainen introverttiyden yksi puoli. Se ei ole enää kulttuuria silloin vaan persoonallisuuden piirre.

AS: Mitä muita yllättäviä ilmiöitä on ollut?

Korhonen: Ehkä ylipäätään se, että se herättää niin paljon mielenkiintoa myös ulkomailla – vaikka ajattelisi, että aika harva itseään esille tuova kansallinen sarjakuva herättää niin paljon kiinnostusta maailmalla.

Ehkä olen henkilökohtaisesti kyllästynyt sellaisiin tiettyihin negatiivisiin suomalaisuuden stereotypioihin, joissa ryypätään, kiroillaan ja ollaan jöröjukkia. Kyllä itsestään voi vitsailla olematta itselleen ilkeä!

pejä ja yleistetään niin tulee näitä, että ”en minä ole tuollainen, en kyllä ole kohdannut tuollaista tilannetta”. No onhan se ihan odotettavaakin, etteivät kaikki ole semmoisia!

Alkuvaiheessa tuli muutama sellainen palaute, että minä halvennan suomalaista miestä! Siitä haluttiin nostaa tällainen sukupuolikysymys, mutta ei se miehen luonteeseen poraudu vaan kulttuuriin.

AS: Miksi se on muuten mies?

Korhonen: Minä vain piirsin tikku-ukon ja piirtänyt sille erikseen mitään tiettyyn sukupuoleen viittaavia piirteitä. Siitä tuli tikku-ukko ja mietin, mitä pistän sille nimeksi. Etsin netistä yleisimpiä suomalaisia kutsumanimiä ja siitä tuli Matti.

En haluaisi nostaa siitä sukupuolikysymystä.

Olisinhan minä voinut tehdä vaikka androgyynin hahmon, mutta Matista tuli Matti.

AS: Sinulla Kris onkin androgyyni hahmo!

Keränen: Joo, on. Aloin joskus miettiä sen sukupuolta. Ahistunu Pupu on sukupuolineutraali. Siihen on helpompi samastua, kun sitä ei lyö mies- tai naishahmoksi. Siksi sillä ei ole nimeä tai ikääkään. Se on ihan mitä itse haluat päättää.

Se on myös eläin, sellaisena tavallaan neutraalimpi, kun ei näytä keneltäkään ihmiseltä.

AS: Monissa sarjakuvissa on muuten jänishahmoja, mistähän se johtuu?

Keränen: En osaa sanoa, mutta itse olen vähän jä-

“ehkä olen kyllästynyt sellaisiin tiettyihin suomalaisuuden stereotypioihin että ryypätään, kiroillaan ja ollaan jöröjukkia.”

42

KAROLIINA KORHONEN

•

Pupu pöksyssä AS: Millaista palautetta olette saaneet sarjakuvista?

Keränen: Pääasiassa kiitosta, että ”kiitos kun saan jotain mihin samastua”. Joku voi vaikka omille vanhemmilleen näyttää että ”näin minä tunnen” – ilman että koko asia menee liian monimutkaiseksi. Olen tosi kiitollinen, että voin olla tukena näin.

Sitten on aina muutamia yksittäisiä mielensäpahoittajia. Että ”nykynuoret aina jaksavat valittaa kaikesta”. Mutta jokainen kokee ne asiat omalla tavallaan, eikä voi sanoa mitä muiden pitäisi tuntea.

AS : Oletko Karoliina saanut negatiivista palautetta?

Korhonen: Joo... aina kun käsitellään stereotyyp-

KAROLIINA KORHONEN

nispakkomielteinen ja tykkään pupuista. Se oli luonnollinen liike.

Korhonen: Eikö Suicide Bunnies ole yksi?

Keränen: Joo, joku sanoi minulle, että tämä muistuttaa sitä, mutta ei mielestäni...

AS: Neutraalisti piirrettyyn hahmoon on kai tosiaan ihmisten helpompi samastua kuin realistisesti piirrettyyn.

Korhonen: Kyllä voisin melkein allekirjoittaa. Ja ylipäätään yksinkertaisuuden. Kun netissä levitettävä sarjakuva on helppo lukea, helppo ymmärtää ja helppo jakaa, silloin se leviää. Lyhyesti ja yksinkertaisesti tehty kerää huomiota. Mutta miten sen tekee niin, ettei sitä voi helposti väärinymmärtää?

AS: Onko niitä väärinymmärretty paljon?

Korhonen: Muutamia minun sarjakuviani on ehkä tahallisesti väärinymmärretty. Varsinkin alkupuolella oli sitä, että haluttiin ymmärtää että pilkkaan tai halveksin. Mutta ehkä nyt ihmiset ymmärtävät, että Matti on ihan kiltti hahmo. Sitä vain vähän pelottaa.

Keränen: Joku oli joskus vetänyt ihan hölmösti rasismikortin esiin. On Ahistunu Pupu ja sitten on toinen käänteisillä väreillä, stereotyyppinen ahdistushahmo. Joku oli että ”koska se on musta hahmo, totta kai se on ulkomaalainen”. Siitä ei ole kyse ja en jaksanut vaivautua kommentoimaan.

•

Uusia ahdistuksen alalajeja AS: Kehittyykö tämä hahmo johonkin suuntaan? Onko jatkosuunnitelmia?

Keränen: Olen välillä koittanut miettiä, voisiko

hahmo lähteä kehittymään. Sitten mietin, että siitä katoaisi se joku yksinkertaisuus, joka tekee siitä sen mitä se on. Siitä huolimatta siinä on paljon yksityiskohtia, joista en ole edes puhunut ääneen. Se on oikeastaan aika deep hahmo.

AS: Sinulla ainakin, Karoliina, tarina jatkuu, Matille on tulossa perhekin.

Korhonen: Sitä on tarkoitus olla. On ollut mielessä myös, että Matti lähtisi matkalle johonkin paikkaan, jossa on erilainen kulttuuri. Mutta se on vielä ajatuksen tasolla.

Keränen: Pupullakin on sellainen juttu, että se tulee olemaan parisuhteessa. En ole vielä kauheasti kenellekään puhunut, mutta olen kuitenkin suunnitellut. Tämä kissa tässä kirjan kannessakin, se on oikeasti sen kumppani: Kiva Kisu.

AS: Kohupaljastus!

Keränen: Joo, parisuhteeseen liittyviä ajatuksia ja ahdistusta. ”Mitä jos se ei oikeasti tykkääkään musta, mitä mussa on vikana” ja kaikkea tällaista pientä tyhmää.

Korhonen: Suomalainen treffailukulttuuri. Onko sitä?

Molemmilla tekijöillä on yhteys Ouluun, Turussa asuva Keränen on sieltä kotoisin ja kuopiolainen Korhonen asuu Oulussa. Molemmat ovat sitä mieltä, että on positiivista että kaupungissa on sarjakuvafestivaalit ja tukea kulttuurille. Pohjoisessa Suomessa on vielä hieman etelää enemmän introverttisyyttä ja kiusallisuutta, Korhonen arvelee. Tekijät leikittelevät vielä ajatuksella hahmojensa yhdistämisestä.

Tuloksena olisi Putti.

•

43

Mustanaamion lomittajat

k

Joensuun sarjakuvaseura on esimerkki aktiivisesta paikallisesta sarjakuvatoiminnasta. teksti

Jokke Saharinen

aksikymmentä vuotta on seuratoiminnassa pitkä aika, mutta aika vuoroin matelee ja kiiruhtaa, riippuen seuralaisten aktiivisuudesta. Joensuun sarjakuvaseuran kaksikymmenvuotiselle taipaleelle mahtuu kumpaakin sorttia.

Seuran toiminta sai alkunsa 28. maaliskuuta 1996, kun herrat Kimmo Niiranen, Tomi Riionheimo ja Timo Ronkainen istuivat iltaa silloisessa Kerubissa.

Tupakansavuisissa ja viinanhuuruisissa tunnelmissa he saivat ajatuksen paikallisesta sarjakuvaseurasta, koska paikkakunnalla tuntui olevan yllättävän paljon asiasta kiinnostuneita, riittävän tasokkaita sarjakuvantekijöitä.

Seuran toimintaperiaate oli alusta asti selvä. Pääpaino oli sarjakuvajulkaisuilla, muiden aktiviteettien jäädessä vähemmälle, näyttelytoimintaa lukuun ottamatta. Sekin oli selvää, että julkaisumuoto oli seu-

44

ratoiminnassa suosittu antologia. Se oli kätevin tapa toteuttaa seuran pääasiallisinta missiota: antaa nostetta maakunnasta ponnistaville, aloitteleville tai jo pitemmälle ehtineille sarjakuvantekijöille.

Saman vuoden lokakuussa näki päivänvalon Josasen ensimmäinen sarjakuva-antologia Luurankoja pöytälaatikoista. Samaa rataa sitten jatkettiin, mutta kolmannen albumin kohdalla tuli tarvetta riman nostamiselle pelkkien sillisalaattien sijaan. Vuonna 1999 sattui sopivasti kohdalle myös Kalevalan juhlavuosi, joten oli luontevaa siirtyä teemalinjalle. Tavoitteena oli sarjojen tuoreus, varta vasten albumiin tehdyillä sarjakuvilla. Teemallisuus tuntui myös kiinnostavammalta. Ostava yleisökin oli samaa mieltä, sillä Kalevala-aiheinen Sariola-antologia vietiin välittömästi käsistä ja toinen painos oli tosiasia. Siinä oli kaksi hyvää syytä jatkaa samalla linjalla.

Samalla seuratoiminta koki muitakin pysyväluonteisia mullistuksia. Meikäläinen ryhtyi seuran puheenjohtajaksi (l. puuhamieheksi) ja julkaisuiden päätoimittajaksi Niirasen tilalle, Kimmon huhkiessa varamiehenä. Albumin toimituskuntaan sekä esipuheen ja takakansitekstin kirjoittajaksi etsittiin teemaan erikoistuneita asiantuntijoita ja Timo Ronkainen otti tehtäväkseen albumin aiheeseen liittyvän artikkelin kirjoittamisen. Lisäksi haimme nimekkäämpiä kansallisia ja kansainvälisiä sarjakuvantekijöitä, joista Sariolan brittivahvistus Hunt Emerson lienee mainitsemisen arvoisin saavutus. Muutenkin Sariola on osoittautunut seuran ehdottomasti suosituimmaksi ja mediassa hehkutetuimmaksi julkaisuksi. Olemme myös kuulleet huhuja, että albumia olisi käytetty Venäjällä opetusvälineenä.

Kaiken kaikkiaan seura on julkaissut vuosien varrella kahdeksan sarjakuva-antologia-albumia ja yhden ATK-julkaisun. Näiden lisäksi seura on pystyttänyt lukuisia albumiaiheisia sarjakuvanäyttelyitä, joista poikkeuksen tekee vuoden 2008 kesäkuussa, Helsingin Lasipalatsin aukiolle pystytetty näyttelykokonaisuus. Poikkeus se on siksi, että toisin kuin yleensä, näyttelyä varten luoduista sarjakuvista koottiin seuran seuraava albumi. Eessuntaassunnäyttely oli osa Pohjois-Karjalan maakuntaesittäytymistä pääkaupungissa ja suuren suosion saattelemana se viivähti paikalla kokonaista kaksi kuukautta.

Se oli suurin ja mahtavin projekti Josasen historiassa.

Samalla periaatteella syntyi myös seuran viimei-

sin julkaisu, Striptyykki, jonka syntytarinaan kytkeytyy itse Vaeltava aave. Mustanaamio nimittäin halusi pitää puoli vuotta sapattia Sanomalehti Karjalaisesta, joten josaselaisia pyydettiin lehteen Fantomin lomittajaksi. Stripit piirrettiin ja julkaistiin vuosina 2011–2012 sekä koottiin vuoden 2012 lopulla ilmestyneeseen sarjakuva-albumiin. Striptyykistä tuli seuran kaunein ja laadukkain julkaisu.

Tänä vuonna oli syytä juhlistaa seuran 20-vuotista taivalta, mutta uuden antologian julkaiseminen vaikutti väsähtäneeltä idealta. Eipä aikaakaan, niin seuramme ydinporukkaan kuuluva Jusa Hämäläinen, joka sattuu olemaan myös Karjalaisen graafikko, riensi hätiin. Josasesta tehtiin lehteen iso juttu ja samalla alkoi yhdeksältä tekijältä kerran viikossa ilmestyvä, nostalgia-aiheinen sarjakuvasivu. Josasen sarjakuvat saivat jälleen huimasti näkyvyyttä ja lisää lukijoita. Tässä yhteydessä Ville Pirisen sarjakuvasivu julkaistiin viimeisenä.

Josase on ollut nostamassa esille useita paikallisia sarjakuvantekijöitä, jotka ovat menestyneet kansallisesti ja kansainvälisesti. Näistä mainittakoon Ninka Reittu-Kuurila, joka on kunnostautunut erityisesti satukirjoillaan, Sanna Hukkanen, jonka albumit ovat suvaitsevaisuuden asialla ja Ville Pirinen, joka viimeinkin palkittiin Puupäähatulla.

Tämän lisäksi on lukematon määrä sarjakuvan tekijöitä ja lukijoita, joille Josasen julkaisut ovat varmastikin antaneet iloa elämään. Pelkästään näillä ansioilla voidaan Josasen katsoa toteuttaneen missiotaan 20 vuotta sitten lupaamallaan tavalla.

Tulevaisuutta on hankala ennustaa, etenkin näin hajanaisen porukan kuin Josasen osalta. Ehkä seuran pitäisi perustaa sarjakuvablogi tai seuran ydinporukan aktivoitua omien julkaisusuunnitelmiensa suhteen.

Viestikapulaa voisi tarjota myös uudelle porukalle tai koko touhun aloittaa puhtaalta pöydältä. Niin tai näin, Josasella on takana kaksikymmentä toimeliasta vuotta ja aika näyttää kuinka monta on vielä edessä. johanna uotinen

olemme kuulleet huhuja, että albumia olisi käytetty venäjällä opetusvälineenä.

•

45

Festivaali

p

Hyvästi ja näKemiin, Kemin sarjakuvapäivät! teksti ja kuva

itkä traditio tuli päätökseensä, kun Kemin sarjakuvapäiviä vietettiin lokakuussa 35. ja viimeistä kertaa. Festivaalien isähahmona aikoinaan toiminut Heikki Porkola (1942–2016) poistui autuaammille ruutumaille jo maaliskuussa.

Sarjakuvapäivät päättyivät, mutta sarjakuva ei lähde Kemistä mihinkään, vakuuttaa Kemin sarjakuvakeskuksen hallituksen puheenjohtaja Risto Koskinen. Pysyvä sarjakuvanäyttely, keskuksen toimisto sekä Lasten kulttuurikeskus ovat asettuneet Sauvotaloon, aivan Kemin jyhkeän kaupungintalon viereen.

Tilat ovat kunnossa, ja rahoitus on osittain järjestynyt kaupungin taholta vuodelle 2017. Kemin päättäjät ovat tiedostaneet sarjakuvan merkityksen Kemin matkailuvalttina, suhtautuminen toiminnan jatkoon on myönteinen, vahvistavat Koskinen sekä sarjakuvapäivien aktiivi, keskuksen taloudesta vastaava Anja Holpainen.

Viimeisille sarjakuvapäiville oli kutsuttu seitsemän alan taiteilijaa, kuten Finnish Nightmares -kuvilla äkkisuosioon noussut Karoliina Korhonen. Hänet palkittiin Netti-Lempi-patsaalla. Tämäkin traditio, vuodesta 1987 jatkunut Lempi-patsaiden jako, alkaa olla viimeisillään. Varastossa on enää yksi kappale kuvanveistäjä Sanna Koskisen luomaa tulkintaa Jope Pitkäsen hahmosta.

Pitkänen itsekin olisi patsaan arvoinen, mutta toistaiseksi on tyytyminen elävään taiteilijaeläkeläiseen, joka Kemin tapahtuman veteraanina oli itseoikeutettu vieras. Jopen hervottomat muistelukset keräsivät katsomon täyteen kuulijoita.

Sami Kivelä kertoi, miten pääsi netin kautta Amerikan sarjakuvamarkkinoille ja millä tavoin sarjakuvien tuotantoprosessit kulkevat valtavan viihdeteollisuuden rattaissa. Viljami Vaskonen ja Jukka-Pekka Eronen puolestaan pohtivat, miten sarjakuvalla voi vaikuttaa sekä kertoivat kamppailustaan luoda Suomen markkinoille pitkiä fantasiaja seikkailusarjoja.

Kemistä kotoisin oleva runoilija ja sarjakuvatai-

46

Vesa Kataisto teilija Jyrki Heikkinen avasi näyttelynsä ”Kurttuista kalkkunannahkaa”. Hänen haastattelussaan muisteltiin menneitä aikoja. Heikkisen mukaan Kemi oli 1970–80-lukujen taitteessa vilkas kaupunki, jossa sarjakuvatapahtuman aloitus ei ollut mikään valtava uutinen.

Vähitellen väki on siirtynyt muualle, ja tämä on osasyy myös sarjakuvapäivien hiipumiseen. Uusia vapaaehtoisia ja tekijöitä on entistä vaikeampi saada mukaan. Pohjoisen Suomen sarjakuvatilanne ei kuitenkaan ole toivoton ainakaan lasten ja nuorten osalta.

Torniolainen kuvataiteilija, ensimmäisen oman sarjakuvateoksensa julkaissut Laura Torvinen on pitänyt mangakursseja eri puolilla Lappia. Hän kertoi, että esimerkiksi Kemissä pidetyillä kursseilla on ollut lähes 30 osanottajaa. Sarjakuvailmaisun tarve on siis aivan selkeä.

Risto Koskinen arvioi, että jatkossa sarjakuvaa tulee tuoda eri tavalla kemiläisten tykö. Yhden ison tapahtuman sijaan pyritään vahvistamaan ympärivuotista näyttelytoimintaa sekä Kemin imagoa maailman pohjoisimpana sarjakuvakaupunkina. Sauvotalon näyttelyssä on tilaa vaihtuville osioille. Kemi kestää, Kemi jaksaa!

•

Kaivauksia kuvan ja sanan maassa

k

Kokeellisen sarjakuvan taituri Jochen Gerner kokee olevansa outolintu sekä sarjakuvassa että nykytaiteessa. teksti

Verna Kuutti

valokuva

un isä on taidehistorioitsija ja äiti sanakirjojen tekijä, mitä tulee pojasta? Systematiikkaan viehtynyt sarjakuvantekijä, bien sûr.

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vierailleen ranskalaisen Jochen Gernerin kansainvälisesti tunnetuin työ TNT en Amérique (2002) paljastaa Tintti-albumien väkivallan peittämällä suurimman osan Tintti Amerikassa -sarjakuvan sivusta mustalla tussilla. Jäljelle jää luettelomainen kokoelma aseita, räjähdyksiä ja kiihkeitä huudahduksia.

– Tieteellinen ote työskentelyyn tulee varmaankin äitini puolelta. En ole koskaan ollut niin kiinnostunut tarinankerronnasta – en edes lue juurikaan fiktiota, kertoi Gerner Sarjainfolle syyskuussa.

– Ajattelen TNT en Amérique -teosta nimenomaan

Joonas Kohonen

todellisuuden dokumentointina, jossa olemassa olevaa materiaalia muokkaamalla tuodaan esille jotain, joka jäisi muuten huomaamatta. Tajusin vasta projektia työstäessäni, kuinka väkivaltainen albumi oikeasti on. Jos kyseessä olisi elokuva, se olisi liikaa, mutta Hergén ligne claire häivyttää väkivallan.

Helsingissä Gerner piti Aalto-yliopiston sarjakuvan sivuaineen opiskelijoille kolmipäiväisen työpajan, jossa purettiin palasiksi Flash Gordon -sarjakuvaa. Tehtävänä oli säilyttää lähtökohtana olleesta sarjakuvasta muodollisia elementtejä, kuten ruutujen, puhekuplien tai efektien muodot, ja tuottaa niiden pohjalta kokonaan uusi sarjakuva.

– Kun saa tehdä ihan mitä tahansa, vapaus voi halvaannuttaa. Tarvitaan raamit, on Gernerin teesi.

47

Usko rajoituksien autuaaksi tekevään voimaan periytyy OuBaPo-ryhmästä, jonka varhaisimpiin jäseniin Gerner kuuluu. ”Ouvroir de bande dessinée potentielle” eli “mahdollisen sarjakuvan työpaja” perustettiin vuonna 1992 sarjakuvan vastineeksi ranskalaiskirjailija Raymond Queanaun luotsaamalle kokeellisen kirjallisuuden OuLiPo-ryhmälle.

L’Association-kustantamoon kiinteästi linkittyvän OuBaPon nimissä tehdyt sarjakuvat lähtevät aina liikkeelle jostakin säännöstä; esimerkiksi sarjakuvaa pitää pystyä lukemaan myös ylösalaisin, sarjakuvassa saa käyttää vain yhtä kuvaa tai vaikka vain tiettyjä muotoja.

Gernerille ominaisin OuBaPo-metodi on ilman muuta valmiin materiaalin hyödyntäminen. Hän on muokannut teoksissaan esimerkiksi tapettia, postikortteja, vanhoja oppikirjoja – ja Ikean katalogia.

– Lähtemällä muodollisista rajoituksista liikkeelle saattaa löytää itsestään jotain ihan uutta. Voi päätyä kuvaan, jota ei olisi koskaan muuten tullut piirtäneeksi.

sin aina yrittää uutta lähestymistapaa tai välinettä.

Jokainen kirjani on ollut omanlaisensa, koska graafinen muoto on lähtenyt juuri siitä ideasta, jonka olen kulloinkin halunnut välittää.

Gerner on koko uransa aikana tehnyt rinnakkain sekä sarjakuvaa, kuvitusta että kuvataidetta, luokittelematta itseään niistä mihinkään tyhjentävästi. Itseään hän nimittää mieluiten “piirtäjä-kirjoittajaksi”.

Nykytaiteen maailmassa Gerner tuli kuitenkin tunnustetuksi TNT en Amérique -teoksen myötä, kun pariisilainen Anne Barrault -galleria ryhtyi edustamaan häntä.

Gernerin graafista taidetta on sittemmin nähty lukuisissa nykytaidenäyttelyissä ja alan kansainvälisillä messuilla.

– Tunnen olevani outolintu sekä sarjakuvan että nykytaiteen maailmassa. Sarjakuvataiteilijat kadehtivat nykytaiteen korkeampaa yhteiskunnallista statusta, ja nykytaiteilijat taas sarjakuvataiteen populaariutta ja painotuotteiden helppoa saavutettavuutta. Ja molempien käsitykset ovat vääristyneitä!

Gernerille rajojen rikkominen on yllättäen tarkoittanut parempaa taloudellista toimeentuloa.

Ranskassa moni sarjakuvantekijä päätyy tekemään kaupallista sarjakuvaa elantonsa takaamiseksi, mutta Gernerille kokeelliset teokset tuovat leivän pöytään näyttelytoiminnan ja teosmyynnin kautta. Galleriamyynti mahdollistaa tällä hetkellä Gernerille kirjaprojektien toteuttamisen ilman taloudellisia paineita.

– Tilanteeni on ihanteellinen, koska en koskaan tylsisty. Näyttelyillä, kuvituksilla ja kirjoilla on omanlaisensa rytmit, jotka tuovat työskentelyyn vaihtelua, Gerner summaa.

– Lisäksi piirtäjän työ tuottaa jatkuvasti uusia ideoita, tiedätkö miksi? Meillä on ideointivaihe, jossa kiivetään ponnistellen vuoren huipulle, ja toteutusvaihe, jossa lasketellaan vuorelta keveästi alas. Esimerkiksi tussatessa uusia ideoita syntyy kuin itsestään.

”sarjakuvataiteilijat kadehtivat nykytaiteen korkeampaa yhteiskunnallista statusta, ja nykytaiteilijat taas sarjakuvataiteen populaariutta ja painotuotteiden helppoa saavutettavuutta. ja molempien käsitykset ovat vääristyneitä!”

•

Luontevasti kokeellista Kuvallisen kulttuurin kentällä joustavasti liikkuva Gerner ei vielä opiskeluaikoinaan Nancyn taideakatemiassa ollut mitenkään erityisesti suuntautunut sarjakuvaan. Visuaalisen viestinnän opinnoissa Gernerin lajiksi valikoitui piirtäminen yksinkertaisesti siitä syystä, että kyseessä oli edullinen ja helppo työtapa.

– Piirtäjä voi työskennellä missä vain, eikä uran aloittamiseen tarvita suuria investointeja. Minulle oli myös tärkeää pystyä työskentelemään yksin.

Tien sarjakuvaan viitoitti Angoulêmen sarjakuvafestivaalien opiskelijapalkinto, jonka Gerner voitti vuonna 1990. l’Associationin tulevat perustajat Lewis Trondheim, David B. ja Jean-Christophe Menu pistivät nuoren lahjakkuuden merkille ja Gerner tuli imaistuksi OuBaPon sarjakuvalaboratorioon.

– Kokeellinen työtapa oli minulle luontevaa. Halu-

•

49

Ote teoksesta Abstraction (1941–1968) (l’Association 2011). Teoksen lähtökohtana on vuonna 1968 ilmestynyt sotasarjakuva, jonka päälle Gerner on tussannut. Suomennos: Aino Sutinen ja Verna Kuutti

Denis Kitchen

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Underground haastoi tyylin ja sisällön yhteyden.

Syventävä sarjakuvakurssi, 4. luku Näyttämöllepanolla on väliä tarinankerronnassa. teksti

•

Kivi Larmola

Tyyli Tyyli on taiteen sopeuttamista tarkoitukseensa eli käytännössä siihen mielikuvaan, joka tekijöillä on lukijoista. Mitä vahvemmin tarinan tyyli on sidoksissa genreensä, sitä voimakkaammin se taistelee uudistuksia ja innovaatioita vastaan. Esimerkiksi varhainen uutisvalokuvaus pyrki jäljittelemään yleisölle tuttua käsintehtyjen kuvituskuvien ja pilapiirrosten tyyliä sen sijaan, että olisi ottanut ”uuden välineen haltuunsa”.

Tyyli luo myös aina oman uskottavuutensa.

On iso ero siinä, onko sarjakuva uskottava omaa lajityyppiään edustavana taiteellisena teoksena vai onko se uskottava kuvaus jostakin todellisuudesta. Jälkimmäinen rajaa tyylikeinojen käyttöä: elokuvassa puhutaan ”neljännen seinän rikkomisesta” kun kamera ottaa roolin tarinassa tai näyttelijä puhuu yleisölle muiden tarinan hahmojen sijaan. Sarjakuvassa samaa edustaa erillisen kertojan ohella erilaisten metasarjakuvallisten elementtien käyttö. Kannattaa miettiä, onko saavutettu vitsi sen arvoinen, että tarinan oma todellisuus kannattaa uhrata.

56

Neljännen seinän rikkominen eli lukijalle puhuminen on vakava virhe, mutta taiten käytettynä se muuttaa koko tarinan luonteen. Näinhän esimerkiksi Ahmed Ahneen raakuus muutetaan jonkinlaiseksi Punch & Judy -teatteriksi, jossa iskut ovat kerronnan klisee eivätkä oikeasti tee kipeää.

Hiukan hienostuneempaa metasarjakuvallisuutta on ottaa jonkin toisen tyylilajin ikonit käyttöön kertomaan asioista, jotka ovat tyylin kanssa ristiriidassa. Underground-sarjakuvien aikaan tämä oli peruskauraa: Perinteinen käsitys oli, että sarjakuva sopi vain lapsille. Kiinnostava tyylien ristiriita syntyi, kun siinä sitten kerrottiinkin aikuisten asioista ja sellaisesta, mistä ei muutenkaan sopinut puhua.

Lastenkirjojen kuvamaailmaa ja sekakäyttäjiä yhdistelevä Simon Hanselmannin Megg Mogg ja Pöllö on tuore esimerkki tästä koulukunnasta. Hieman vähemmän raflaava, mutta ei yhtään vähemmän metasarjakuvallisempi tehokeino, on kertoa vaikkapa supersankareista totutun aikuisesti piirtäen mutta pikkulastenkirjan hengessä. Tällöin tarina vesitetään lepertelyksi.

•

kin tärkeää muistaa, että sarjakuvalla on käytössään myös muita ääniä, eikä pelkästään ne, jotka kuuluvat hahmoille. Kertojaääni, esimerkiksi, on vahva tapa ohjata lukijaa. Jos päähenkilö puhuu tulevaisuudesta käsin, ja kuva on takaumaa, voidaan olettaa että päähenkilö selvisi hengissä. Edgar Allan Poen kauhunovelleista EC-kauhusarjakuviin tämä on ollut mekanismi, jolla lukija rauhoitellaan luottamaan, että kaikki päättyy hyvin. Lopun ”vitsin” punchline iskeekin näin voimakkaammin, kun turvallisuuden tunne nykäistään jalkojen alta ja kaiken kärsimykset viedään äärimmilleen.

•

Väline Oman kerronnan analysoiminen on samalla kertaa välttämätöntä ja vaikeuttaa tekemistä. Lähes jokainen muistaa keksineensä parhaat ideansa, ottaneensa parhaat valokuvansa ja luoneensa parhaat kohtauksensa vahingossa aikana, jolloin kerronnan väline ei ollut vielä hallussa – viattomasti vailla odotuksia ja ennakkotietoa siitä, miten asiat ”pitää” tehdä. Sen jälkeen alkaakin oppimisen aika, jolloin sama viattomuus pyritään löytämään tietoisesti ja muuttamaan vahingot onnistumisiksi. Lopulta päästään täysi kierros ympäri tilanteeseen, jossa kehitys ei tapahdu niinkään työssä kuin tekijässä. Merkityssisältö kasvaa syvyyssuuntaan, ei uusien kikkojen oppimisesta.

Lopulta tyyli on vain väline. Aikaa myöten se lakkaa raahaamasta perässä kuin laahusankkuri. Samalla tekijä oppii ehkä uudelleen lukemaan tarinaa ja sivuuttamaan viivat ja pinnat, mekanismit ja ortodoksiset tekemisen tavat – nauttimaan sarjakuvasta kuten silloin kun vielä ei tehnyt sitä työkseen. Siihen kannattaa pyrkiä. Se on loppujen lopuksi ainoa millä on väliä. Relevantin ja luettavan sisällön luominen on tärkeämpää kuin totuus, koska todellisuus luo itsensä joka tapauksessa uusiksi muutaman sivun mittaan, kun tarinan maailma on tullut tutuksi.

•

Sami Toivonen

Asettelu Staattinen ja muuttumaton kuva luo vaikutelman näyttämöstä, jonka keskellä hahmot tönöttävät lausuen vuorosanojaan lukijalle. Kuuluisa teatteridramaturgi Konstantin Stanislavski laittoi näyttämön täyteen esteitä, joiden yli näyttelijöiden oli pakko liikkuessaan kiipeillä. Me sarjakuvassa voimme muuttaa näkökulmaa kuin elokuvantekijä kameraansa ja rakentaa kameran reitistä olennaisen osan kerrontaa.

Eräs tärkeimmistä visuaalisista elementeistä taiteessa on ns. kultainen leikkaus, jota suurin osa taiteesta seuraa. Tällä tarkoitetaan sitä, että janan lyhyemmän osa suhde pidempään osaan on sama kuin pidemmän osa suhde koko janaan eli noin 1:0,618. Merkittävyydestään huolimatta kultainen leikkaus ei ole jotain, mitä tekijän tulisi aktiivisesti opetella. Useimmat taiteilijat oppivat sen vaistomaisesti katseltuaan aikansa taidetta. Parempi itse asiassa olisi, jos useammat meistä opettelisivat pääsemään siitä tarvittaessa eroon. Aivan kuten opetellemme irti tasavälisistä rytmeistä piirtäessämme metsään puita, voimme opetella näkemään tarinassa suuremman rytmisen kokonaisuuden sievien yksittäiskuvien sijaan.

Eikä kuvakulmaa tarvitse kääntää vain sivusuuntaan. Pystysuuntainen kuvakulma vaikuttaa olennaisesti siihen, mikä on lukijan ja tarinan suhde.

Lintuperspektiivistä nähty tapahtuma jättää lukijan tarinan yläpuolelle, josta hän voi – kuin kreikkalainen jumalhahmo pilveltään – katsella ihmismuurahaisten toilailua ja kaiken turhuutta omaan tahtiinsa. Vastaavasti sammakkoperspektiivistä nähty kuva, jossa hahmot kohoavat kohti taivasta tuntuu painavan katsojankin alleen. Näin lukijaa voi etäännyttää muutenkin kuin kertojanäänellä.

Vanha kerrontataiteen ohjenuora kuuluu ”näytä, älä kerro” ja sama pätee myös sarjakuvaan. Parhaimmillaan sarjakuvan tarina kerrotaan ohjauksen kautta ja tekstiosuus rajoittuu dialogiin. On kuiten-

Kuvien kuljetus ohjaa lukijaa ja muuttaa lukijan ja kuvan suhdetta tarinan sisälläkin.

57

Miten sarjakuvilla voi (melkein) elää, osa 3

Elokuvia ja toimistohommia Jos omakustanteesi ei saavuttanut suurta suosiota eikä strippisarjaasi ymmärretty, mutta piirtäminen maistuisi edelleen ja kynäoletettu pysyy kädessä, tarjoa kykyjäsi graafisille markkinoille.

l

teksti

Vesa Kataisto kuvitus Heikki Rönkkö

ähimarketti tuskin tarvitsee enää mainosjulisteiden tekstaajaa, mutta sen tilalle tullut ITalan firma tai mainostoimisto voi hyvinkin tarvita sarjakuvaa.

Ilpo Koskelalla on vankka kokemus firmojen tiedotteiden, erikois- ja asiakaslehtien sarjakuvista.

– Hyvät ja informatiiviset omat nettisivut luonnollisesti auttavat itsensä markkinoimista. Yleensä

tarjoan asiakkaalle informaatiota sisältävää jatkosarjaa, huumoria unohtamatta. En ole tarjonnut saati tehnyt stripin tai puolen sivun mittaisia loppuvitsiin perustuvia juttuja, mikä on ollut pitkään perinteinen tapa, Koskela esittelee.

•

Myy asiakkaalle hänet itsensä – Tilaussarjassa täytyy luonnollisesti ottaa huomioon asiakkaan

Taidetarvikkeet myymälästä (Uudenmaankatu 16, Helsinki) -10% Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla.

www.tempera.com 58

maailma ja toiveet. Sarja luodaan tukemaan niitä.

Tekijän täytyy olla neuvottelukykyinen, pystyä kirjoittamaan eri aiheista ja pyrkiä pitämään puolensa, jotta kokonaisuus pysyy sarjakuvamuodossa. Piirroksen täytyy olla selkeää ja ymmärrettävää. Pelkästään omaehtoisena taiteena nämä eivät toimi, jollei asiakas halua juuri niin. Silloin ollaan tekemisissä aikakauslehden kanssa.

– Hyöty sarjakuvasta asiakaslehdelle on informaation välittäminen eri tavalla kuin normaali artikkeli kuvineen sen tekisi, lukijoiden herättäminen. Lopputulos saattaa olla myös eräänlainen informaatiografiikan ja sarjakuvakerronnan välimuoto. Usein toimeksiannot eivät kuitenkaan ole kovin pitkiä, yhdestä kerrasta neljään per vuosi, Koskela määrittelee.

– Kun tiettyä sarjaa on julkaistu vaikkapa viisi tai kuusi jaksoa, olen kaupannut vastaavalla tavalla toteutettavaa, tarjouksen vastaanottajan omaan aihepiiriin liittyvää sarjaa saman yhtiön muihin lehtiin.

Tai satunnaisesti sisältöön liittyen. Esimerkkinä on Parnassossa julkaistu sivun mittainen kirjallisuustarina, jonka kautta sain sopimuksen aivan eri aihepiiriin julkaisusta.

laan ennen kuvauksia piirrettyjen ruutujen kautta.

Lisäksi tehdään tietenkin animaatioita ja videopelejä.

Osaavan storyboard-piirtäjän tulee olla nopea, hahmottamiskykyinen ja monipuolinen.

Kari A. Sihvonen, Anssi Rauhala ja Jarkko ”JJ” Nääs ovat tunnettuja storyboardien tekijöitä. Esimerkiksi Rare Exports -elokuvan storyboardit piirtänyt Nääs korostaa, että piirtäjän, kuvaajan sekä ohjaajan yhteistyöllä säästetään paljon aikaa – joka on elokuvanteossa erityisen kallista. Kameroiden suuntaus ja valaiseminen helpottuu merkittävästi, kun piirroksesta nähdään heti, miten tarinan kannalta oleelliset asiat saadaan parhaiten näkyviin. Valitettavasti piirtäjän työn arvoa ei varsinkaan pitkien elokuvien tuotannossa aina ymmärretä arvostaa.

Elokuvalla voi olla miljoonabudjetti, mutta storyboardin tekijälle siitä lohkeaa tuskin kukon murusia. Joskus on jopa tarjottu vain sitä kuuluisaa näkyvyyttä eli nimeä lopputeksteissä. Aina pitää muistaa, ettei pelkkä ilo ison tuotannon osaksi pääsyä riitä, kohtuullinen ja mielellään parempikin korvaus pitäisi saada.

Omasta kokemuksesta tiedän, millaista veivausta mainossarjakuvan teko voi olla. Mitä ylemmäs päästään, sitä enemmän tulee muutospyyntöjä ja käsitykset huumorista vaihtelevat jyrkästi. Silloin ei kannata tehdä muuta kuin työtä käskettyä – ja laskuttaa ylimääräisestä työajasta.

elokuvalla voi olla miljoonabudjetti, mutta storyboardin tekijälle siitä lohkeaa tuskin kukon murusia. joskus on jopa tarjottu vain sitä kuuluisaa näkyvyyttä eli nimeä lopputeksteissä.

•

Kuvaa elävästä kuvasta Storyboardit eli tarinataulut ovat edelleen vankasti elokuvantekijöiden käytössä. Lähes jokainen mainospätkäkin suunnitel-

•

Jarkko Nääs teki storyboardkuvituksia Rare Exports -elokuvaan.

59

Ajan vangit

Unet täynnä naisia

s

Hannu Hirvosen Eroottinen eläintarina käsittelee elämää sarjana haavekuvia: unina ja unelmina. teksti

Ville Hänninen

arjakuva on monille läpikulkutaide, pysäkki matkalla johonkin muuhun. Moni lukee yhä sarjakuvia lähinnä nuorena ja jättää ne sitten ojanpenkkaan. Samalla lailla aika harva piirtää sarjakuvia vuosikymmenten ajan. Tie vie.

Kummat kuvat jäävät nuoruuteen.

Hyvä esimerkki suhteellisen lyhyestä mutta tehokkaasta visiitistä sarjakuvataiteilijana: Hannu Hirvonen. Harva enää muistaa nimeä, mutta Hirvonen (s. 1951) oli aktiivinen 1980-luvun puolestavälistä 1990-luvun alkuun. Hänen tärkeimmät julkaisukanavansa olivat Keskisuomalaisen nuorisoliite Syke ja Me-lehti. Kemin valtakunnallisessa sarjakuvakilpailussa Hirvonen sijoittui toiseksi vuonna 1987 ja voitti vuonna 1988.

Tukevia mustia pintoja ja runsaasti rasteria käyttänyt Hirvonen käsitteli perustavanlaatuista vie-

60

raantuneisuutta usein aika leikkisästi, syvällisyyspyrkimyksiä kaihtamatta. Keskisuomalaisen ja Melehden sarjakuvat kertoivat suhteellisen lyhyessä mitassaan miehen ja naisen välisen kommunikaation kompastuksista ja mahdollisuuksista. Keskeisenä teemana oli seksuaalisuus. Hirvosen ihmiset tuntuivat pariutuvan ja parittelevan tavattoman helposti, mutta siihen kaikki aina kaatui. Syvempi ymmärrys tuntui mahdolliselta vain hetkittäin.

Hirvosen ura lopahti hiljalleen 1990-luvun aikana. Kemin sarjakuvakeskus julkaisi eräänlaisena joutsenlauluna teoksen Eroottinen eläintarina (1991).

Se oli ilmestysvuotensa parhaita (ja yksi harvoista) kotimaisia albumeja. Tarina kuvaa ketjuuntuvien unien avulla miestä, jonka elämässä on kaksi keskeistä naissuhdetta. Yksi uni seuraa toista melko katkoksetta.

Tekniikka on erikoinen ja hiukan teennäinen, koska saman voisi periaatteessa kertoa unittakin.

Toisaalta se mahdollistaa pidäkkeettömämmän kerronnan ja realismin hylkäämisen. Vaikka Hirvosen tarinoiden perussävy on arkisen lakoninen, ne säilyttävät elämän mysteerin. Eroottisen eläintarinan alussa toisiinsa hullaantunut pariskunta menee kartiomaisen taideteoksen sisään pussailemaan, jolloin turisti ottaa valokuvan. Albumi on täynnä vastaavia pieniä hurmaavia nyrjähdyksiä. Eroottisen eläintarinan ja Hirvosen muunkin tuotannon toisena juonteena erottuu leikittely sarjakuvan merkkikielellä ja metasarjakuvalliset piirteet. Eroottisen eläintarinan keskivaiheilla on runsasta ilottelua lännenmiehen ikonografialla auringonlaskuun ratsastavine yksinäisine lehmipoikineen. Moni 1980-luvulla aloittanut piirtäjä on jatkanut uraansa tähän päivään ja saanut aikaiseksi komean tuotannon. Myös Hirvoselle olisi luultavasti riittänyt tilaa vasta hahmottuneella ja laajentuneella taidesarjakuvakentällä. Hänen sar-

jakuvansa katosivat kuitenkin yhtä nopeasti kuin ilmaantuivatkin. Mitä tapahtui?

– Piirsin Keskisuomalaisen Sykkeeseen 14 vuoden ajan. Se oli mahtava pesti, Säynätsalosta tavoitettu Hirvonen muistelee. Lehti julkaisi sarjat varsin suuressa koossa, mikä mahdollisti rakenteelliset kokeilut ja laveamman tarinankerronnan: – Nautin siitä, kun sain tehdä pikku juttuja omasta ja ympäröivästä elämästä. Sarjakuva on siihen monipuolinen väline.

13 vuotta sitten Hirvonen sai aivohalvauksen, josta hän on hitaasti toipunut miltei ennalleen.

– Asun saaressa Päijänteellä. Suurin intohimoni nykyään on posliinimaalaus. Olen ollut neljä vuotta ryhmässä, joka maalaa lautasia. Kuvien tekeminen poltettavalla värillä on hyvin mielenkiintoista. Viime aikoina olen huomannut, että niihin on ilmaantunut sarjakuvista tuttuja hahmoja...

•

61

Niksi-info Varsinaisesti minulla ei ole mitään niksejä tarjottavana; ei sellaisia jotka tekisivät piirtämisen helpommaksi. Sen sijaan minulla olisi tarjolla neuvo, jolla sen saa rikkaammaksi.

Neuvo kuuluu, että hankkikaa jostakin vanhoja, isoja piirtoteriä, joilla ennen muinoin harjoiteltiin kaunokirjoitusta. Niille, jotka ovat nuoruuttaan jääneet tätä iloa paitsi, vakuutan, että sitä ennen kouluissa opetettiin.

Väline oli puuvartinen kynä ja irrotettava, pläkkipeltinen piirustus/kirjoitusterä, joka kesti miltei minkälaista käsittelyä tahansa. Tämä on tärkeää, koska suosittelisin paperiksi akvarellipaperia, joka tekee viivasta elävän. Elastinen terä ja akvarellipaperi synnyttävät

yhdessä viivan, jota voi aluksi olla vaikea hallita, mutta joka pieksää mennen tullen kaikkien huopakynien jäljen.

Noita teriä voi olla vaikea enää löytää. Se on ongelma. Mutta terällä saa aikaan jopa leveää pensselijälkeä.

Terä sopii niille, jotka kaipaavat jäykkää piirrintä. Itselleni esimerkiksi pensseli on liian löysä piirrosväline. Liian herkkä. Ei pane hanttiin. Vaikeuksia kaihtamattoman kannattaa siis etsiä tällaisia irtoteriä ja kokeilla niitä rohkeasti – paino sanalla rohkeasti.

Hannu Lukkarinen Niksi-info on palsta, jolla eri sarjakuvantekijät kertovat vinkkejään. Otamme myös vastaan ehdotuksia osoitteessa sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

Julkaistuista nikseistä kirjapalkinto!

Arviot_____________

Uusi Sarjakuvantekijän

OPPIKIRJA Ilpo Koskela

toimittanut

Ville Hänninen

63

Tommi Musturi: Suurin piirtein Samuel • Boing Being

Vapauden korkea veisu heikki jokinen

Samuel syntyy kyyneleestä, makaa pian arkussa ja nuorenee nopeasti äitinsä kohtuun. Vaellus voi alkaa.

Tommi Musturin (s. 1975) Samuel on tuttu hahmo jo sarjakuvakirjasta Samuelin matkassa (2009).

Piirteetön ja ilmeetön Samuel on jokamies, kuka tahansa. Hänen tunteensa ja ajatuksensa näkyvät toimintana. Kerronta on kirjaimellisesti sanatonta.

Suurin piirtein Samuel kuljettaa Samuelin useisiin eri ympäristöihin, tilanteisiin ja maailmoihin. Mitä tahansa tapahtuukaan, Samuelin ulkoinen tyyneys ja uteliaisuus säilyvät. Hän jatkaa kulkuaan.

Teoksen tapahtumat ovat sirpalemaisia, vailla suoraa narratiivista yhteyttä. Viidakkomainen ympäristö voi vaihtua kylän maitolaituriksi, siittiön kamppailuksi tai tanssiksi oman varjon kanssa.

•

Oman tahdon mukaan Kokonaisuuden liimana ei olekaan tarina vaan esiin nousevat teemat. Niistä näkyy helposti ainakin kolme: miten toimia vapaan tahtonsa mukaan, vaellus elämän metaforana sekä syntymän ja elämän monimuotoisuuden ihme.

Suurin kaikista kysymyksistä ja toiveista on vapaus, erityisesti vapaus toimia oman tahdon mukaan.

Vapauden peruselementti – ja samalla sen manifestaatio – on uteliaisuus. Mitä hyötyä on vapaudesta, ellei sitä käytä mihinkään? Tätä uteliaisuutta Samuelilla on.

64

Hauska vapauden teemaan liittyvä yksityiskohta ovat kirjan muutamat niksipirkkamaiset ohjesivut.

Musturi kuvaa huolella, kuinka rakentaa iglu tai tehdä kitara peltipurkista. Nämäkin muuntelevat samaa teemaa, eli kuinka maailmassa voi toimia oman tahtonsa mukaan.

Samuel kokee matkallaan kaikki mahdolliset vaikeudet. Hän kohtaa väkivaltaa, katoaa itse tai vaihtoehtoisesti maailma ympäriltä katoaa. Aivan konkreettisesti vapauden rajat ja niiden rikkominen näkyvät niillä parilla sivulla, joilla Samuel lyö ja puree itsensä pois sarjakuvaruutujen rajaamasta tilasta.

Kohtaus voisi kertoa Tommi Musturista sarjakuvantekijänäkin. Hän on koko uransa pyrkinyt ulos niistä rajoista, joihin sarjakuva on joskus asetettu.

Musturi ei juutu lajien rajoihin, hän kurottaa sarjakuvantekijänä uteliaasti moneen suuntaan. Kerronnan tai graafisen asun perinteet eivät ole häntä taiteilijana estäneet.

Musturi tuntuu kiteyttävän vapauden teeman muistuttamalla, että taide on vapautta. Käytä siis sitä, taiteilija!

•

Vaeltajan kirja Samuelin jatkuva vaeltaminen on tietysti kirjan kerronnan punainen lanka, mutta näen sen enemmän teoksen teemana kuin narratiivina.

Vaellus kuvaa elämää, on sen tunnettu metafora.

Mitä tahansa tapahtuukin, Samuel jatkaa matkaansa. Näin kulkee elämämmekin – tai ainakin sen tulisi näin kulkea. Me näemme elämän yleensä vaelluksena. Samuelille se on sitä aivan konkreettisesti. Älä lannistu, Musturi tuntuu sanovan lukijalle. Älä pelästy, vaikka maailma ympärillä on outo ja sen säännöt käsittämättömiä, hän lisää. Vaelluksemme jatkuu, koska elämä ei voi pysähtyä.

Vaellukseen liittyvät etsiminen ja löytäminen. Etsimiseen ajaa uteliaisuus ja elämän luonne. Löytäminen on sen kaiken tulos. Mitä Samuel löytää? Esimerkiksi Tintin Milou-koiraa muistuttavan matkaseuralaisen, rauhallisen hetken polttaa savuke, unet gorillan nisällä tai talvisen luonnon kauneuden – josta todistavat kirjan lopun valokuvatkin. Ja kovin suomalaisittain rauhan hetken itse leivotun ruisleivän äärellä. Ehkä onni onkin juuri paistettu ruisleipä.

Vaelluksen yksi osa on jatkuva muutos. Samuel kokee käytännössä antiikin filosofi Herakleitoksen teesin panta rhei, kaikki virtaa. Mikään ei pysy ennallaan. Koko maailma Samuelin ympärillä muuttuu koko ajan. Siksi ihmisenkin elämä on muutosta ja se on parasta vain hyväksyä.

•

Elämän monet muodot Kolmas teoksesta ponnahtava teema voisi olla syntymän ja elämän monimuotoisuuden ihme. Ilman syntymää ei ole elämää ja syntymä on usein toistuva aihe. Jo Samuelin ajallisesti nurinkurinen syntymä teoksen alussa virittää lukijan aiheeseen.

Hedelmöitykset, syntymät ja metamorfoosit toistuvat usein kirjan mittaan. Samuel jatkaa yhä matkaansa, vaikka menettää päänsä tai murskaantuu auton sisuksissa.

Samuelin monet elämänvaiheet tuovat mieleen munana, toukkana, kotelona ja lopulta perhosena elävän siivekkään muodonmuutokset. Ehkä meilläkin on elämässämme vastaavia vaiheita, vaikka emme niitä aina selvästi näe ja oivalla?

Syntymän ihme ulottuu pienestä suureen. Musturi kuvaa tehokkaasti muutamalla sivulla elämän synnyn kattavasti siittöstä atomiin sekä galaksiin ja mayojen kalenteriin.

Samuelin maailma on monien elämän lajien ja muotojen kirjoma.

Hauska muistutus siitä on kuuden

sivun ja 36 Samuelin näköisen hahmon kavalkadi banaanista pankkiiriin, kondomista Kermitiin.

Kyllä, kaikki elämän muodot ovat sisässämme.

Me voimme tulla miksi vain, ja siksi kaikkia on syytä kunnioittaa.

•

Vapauden valtakunnassa Kuviltaan Suurin piirtein Samuel lukeutuu lähinnä ligne claire -perinteeseen. Viivapiirros on tasainen ja väripinnat ovat sekä selkeitä että yhtenäisiä.

Musturilla on oma estetiikka, jota hän seuraa johdonmukaisesti. Kuvia yhdistää lähinnä Samuelin hahmo ja yhtenäisenä säilyvä piirrostyyli.

Muutoin kuvat voivat sisältää mitä vain. Taustat voivat olla runsaita tai puuttua, tiukat lähikuvat voivat vaihtua laajoihin yleiskuviin ja ympäristöt vaihtua nopeasti toisiksi.

Välillä mukana on aukeaman kokoisia, tehokkaita pysäytyskuvia. Niissä voi olla viidakkomaisema, pahasti runneltu ruumis tai Samuel joulukinkkuna.

Musturi hylkää grafiikassaan sisäisen realismin, mutta ei kokonaan ulkoista. Sen, minkä pitää olla oikean näköistä, on sitä.

Teos ei ole moninaisuudessaan kuitenkaan sekava tai syöksähtelevä. Piirrostyyli ja teeman variaatiot pitävät sen hyvin koossa. Lukija yllättyy, ei kyllästy.

Koko kirjasta hohkaa käsityöläisen ammattitaito ja -ylpeys. Musturi hallitsee sarjakuvan ja sillä kertomisen sekä antaa sen näkyä. Hän ei ylitä aitaa matalimmasta kohdasta.

Jokainen saa lukea Suurin piirtein Samuelin omalla tavallaan. Tämä on osa sen viehätystä: kuten ei ole yhtä tapaa lähestyä todellisuutta, ei ole yhtä tapaa lähestyä tätäkään albumia.

Siinä ammattitaito yhdistyy ajattelun taitoon, osaava piirtäminen kykyyn nähdä hauskoja yksityiskohtia.

Loppu on hellyttävä. Samuel istuu nojatuolissaan, koira vierellään ja katselee luonto-ohjelmaa televisiosta. Hän nukahtaa palava savuke suussaan.

Mutta ei hätää. Luojan iso käsi sammuttaa savukkeen, peittelee nukkujan ja sulkee television. Samuelin luoja on piirtäjä itse, ja taiteilijan pitää hengissä vapaus. Vapaus olla itsensä ja vapaus tehdä taidetta, mihin se sitten viekään.

65

Heikki Rönkkö: Phases • Éditions Schméditions

Pieni ihminen suuressa maailmassa ville hänninen

Sanaton sarjakuva on vaativa laji. Usein sekä sen piirtäminen että lukeminen on selvästi työläämpää.

Piirtäjä joutuu ajattelemaan visuaalisemmin ja lukija lukemaan kuvaa tarkemmin. Tyyli ja kerronta korostuvat. Jokaisella viivalla on merkitys.

Koska teksti ei tuo tukea, sanattomat tarinat ovat usein pohjimmiltaan aika yksinkertaisia. Tekijät erottuvat toisistaan rytmissä, yksityiskohdissa ja sarjakuvien merkkikielen vivahteiden hallinnassa.

Sanattomat tarinoijat rakentavat usein visuaalisia maailmoja ja käyvät sitten läpi luomansa universumin lainalaisuuksia ja rajoja.

Tommi Musturin syksyllä ilmestynyt Suurin piirtein Samuel on pullollaan kuvallisia ideoita, jotka leikittelevät niin sarjakuvan lainalaisuuksilla kuin Musturin itse itselleen rakentamilla totunnaisuuksilla. Hän hyödyntää esimerkiksi käyttöohjeiden kuvakieltä ja infografiikkaa taidokkaasti. Värien käyttö on runsasta ja pitää jännitettä ja mielenkiintoa yllä.

Etenkin Kuti-lehteen piirtäneen Heikki Rönkön

66

esikoisteos Phases innostaa sykeröisellä viivallaan ja kuvien pikkuruisilla yksityiskohdilla. Kuvakerronnan eloisuus tuo mieleen yhtäältä Aapo Rapin, toisaalta yhdysvaltalaisen Tony Millionairen. Rönkkö vaihtaa ruutukokoja kekseliäästi eikä tyydy tylsiin perusratkaisuihin.

Upeasti kerrottu on esimerkiksi kohtaus, jossa pitkänokkainen päähenkilö ajelehtii tynnyrin päällä vedessä. Rönkkö kuvaa kauniin vähäeleisesti niin vuorokaudenaikojen vaihdokset, meren tyrskähdykset kuin ystävyytensä vihaksi vaihtavan delfiinin tunnetilatkin. Siirtymä veden vallasta kangastuksenomaiseen autiomaahan tuntuu suussa asti.

Aikuisten sadun henki tuntuu kauttaaltaan. Koko tarinakin alkaa harvahampaisen vanhuksen näköisen kuun irvistyksellä. Viesti vaikuttaa samalta kuin Musturin tai toisen omalakisen sanattoman taiteilijan, Helge Reumannin, kertomuksissa: mielikuvituksemme rajat ovat myös maailmamme rajat, joten käyttäkäämme ensin mainittua parhaamme mukaan! Upean piirrosjäljen vuoksi Phasesista olisi saanut enemmän irti hiukan suuremmassa julkaisukoossa. Nyt kuvaherkkuja uhkaa hautautua välillä taitteeseenkin.

Tero Mielonen ja Pentti Otsamo: Otsonipäiväkirjat • Tähtitieteellinen yhdistys Ursa

Oikeaa tiedettä aino sutinen

Yksi mielenkiintoinen dokumentaarisen tai todellisuuteen väljästi pohjautuvan sarjakuvan laji on sellainen, jossa pääsee kurkistamaan toisten työhön.

Otsonipäiväkirjat on fiktiota, mutta Ilmatieteen laitoksen erikoistutkija Tero Mielosen kirjoittama tarina näyttää pohjautuvan aika yksi yhteen ilmastotutkijan työhön.

Kiinnostavaa on esimerkiksi kuvaus tutkimustyön realiteeteista, pätkittäisyydestä ja rahoituksen epävarmuudesta. Puurtaminen tapahtuu ruudun ääressä, ja päivät venyvät välillä pitkiksi.

Urapolkuun kuuluu työskentelyjakso ulkomailla, joten kuopiolainen Paavo löytää itsensä Hollannista tutkimasta otsonia. Osittainen murrekielisyys tuo puheeseen lämpöä: ”Otsonin mittoomine satelliitista käsin. Tästä se lähtöö.” Keskustelut ulkomailla ovat yleiskielisiä.

Pentti Otsamon kuvitus on jälleen kerran laadukasta ja sivellinviiva elävää. Kaupunkimaisemat kahviloineen ja polkupyörineen ovat kauniita ja muistuttavat Dupuy & Berberianin matkakuvituksia. Kuvakulmat ovat enimmäkseen aika konservatiivisia ja tarina soljuu ilman suurta dramatiikkaa.

Kirja alkaa Alankomaiden maahantulobyrokratian koukeroiden kuvauksella. Suuri osa albumista

kuvaakin arkisen (lähinnä työ)elämän kommelluksia. Yksityiskohdat ovat sympaattisia, vaikka tarina kärsiikin paikoin hienoisesta tylsyydestä. Pidän kuitenkin arjen tallennusta kannatettavana, jo ajankuvan takia.

Välillä näemme ilmastotiedettä selittävää infosarjakuvaa ja oppi menee lukijan päähän. Otsamon selkeä tyyli sopii tähän hyvin ja näitä osuuksia olisi toivonut vielä enemmänkin, itse tieteeseen luottamista.

Siis fysiikkaa, matematiikkaa, projekti- ja systeemitason kuvauksia, tieteen historiaa... Pioneerityöstä kotimaisen tiedesarjakuvan saralla albumi saa pisteet kotiin ja toivottavasti saamme tätä vielä lisää.

Esimerkiksi mökkisaunassa kerrottu kuvaus huippukalliista satelliittimittausprojekteista ja laitteiston haavoittuvuudesta kiehtoo. Kuinka ihmisen edistyneimmät rakennelmat saattavat kompastua vaikka mitättömän tuntuiseen laitevikaan – ja satelliitti räjähtää jo lähdössä. Ja kuinka huikaisevaa on se, kun tällainen projekti onnistuu ja ymmärrys maailman rakenteesta nytkähtää eteenpäin. Tällaiseen me pystymme!

Ilmastonmuutos ja aikamme ympäristöuhkat ovat lukijan mielessä. Jos merenpinta nousee, ensimmäisenä uhan alla on kirjan kuvaama kuningattaren leppoisa valtakunta – Alankomaat. Ja koko tämän arkisen, järjestäytyneen ja sivistyneen elämän jatkuminen voi olla vaakalaudalla.

67

Kalle Hakkola ja Mari Ahokoivu: Sanni & Joonas – Hugo-serkku • Kumiorava

Poukkoillen Barcelonassa tuomas tiainen

Kalle Hakkolan ja Mari Ahokoivun Sanni & Joonas -sarjan toisessa osassa seikkaillaan Barcelonan kuvauksellisissa maisemissa. Kahden lapsen ja kahden äidin perhe on lomailemassa Kataloniassa. Tuskin ensimmäistä kertaa, sillä kaupungissa on tuttuja. Tarinaan on nimittäin ilman sen kummempia selityksiä kirjoitettu katuviisas Hugo-serkku.

Pari vuotta sitten ilmestyneessä Talviyö-kirjassa tarinaa kerrottiin Sannin näkökulmasta. Nyt huomiota suodaan Joonakselle siskon jäädessä kirjaimellisesti rannalle ruikuttamaan. Kun Hugokin jäisi mieluummin sannalle palloilemaan, uhkaa odotuksilla ladattu päivä latistua yksinäiseksi murjottamiseksi.

Seikkailemaan sentään päästään, pienen sisarustenvälisen konfliktin jälkeen.

Hugo ja Joonas kuljeskelevat kaupungilla onnistuen lopuksi livahtamaan kuulun arkkitehdin Antonio Gaudín suunnittelemaan Güellin puistoon. Siellä heidät yhyttää Katalonian kreivin Wilfred Karvaisen palatsin vartiokoira, jolla on pojille tehtävä. Luolastosta tulisi hakea kadonnut aarrekammion avain.

68

Vähän harmi, koska upeasta puistosta yksinäänkin olisi ollut seikkailun puitteiksi. Tyylipuhtaalla ”sitten nää” -menetelmällä kuviteltu luolaretki jää muutenkin hieman irralliseksi.

Tapahtumapaikaksi Barcelona on nappivalinta. Kuvauksellinen kaupunki on useille suomalaisille tuttu, mutta silti tuoreempi ja rosoisempi kuin esimerkiksi kuluneet Pariisi tai Lontoo. Katunäkymissä Ahokoivu irrottelee erityisen herkullisesti, ja muutenkin kuvituksessa on taiteilijalle ominaista verratonta notkeutta. Pakollinen Barcelona-detalji Sagrada Família on mukana hiekkaveistoksena, turistien riivaama La Boqueria -kauppahalli jätetään onneksi vierailematta.

Tarinassa on mukavaa spontaaniuden ja kiireettömyyden tuntua. Löyhästä ja poukkoilevasta rakenteesta johtuvat albumin ongelmatkin, siirtymät tarinan osasta toiseen kun tuntuvat joskus hieman töksähtäviltä.

Sitä vastoin Joonaksen mielikuvituksen luomukset istuvat kertomukseen omaan makuuni hyvin.

Kaikkea ei tarvitse alleviivata tai selittää erikseen auki. Ainoastaan edellä mainittu luolaseikkailu jättää pettymyksen maun, muuten viihdyin albumin parissa hyvin. Toivonpa pääseväni Sannin ja Joonaksen matkaan toistekin.

Ilpo Koskela: Uusi Sarjakuvantekijän oppikirja • Arktinen Banaani 5.

6.

Jos teet värillisen sarjakuvan käsin värittämällä (ks. ohjeet alkaen sivulta 138), väritä ruudun pinnat ensin ja tussaa ääriviivat sekä mustat pinnat viimeiseksi.

Lopuksi tussaa piirros piirtämällä lyijykynäviivojen päälle tussilla tai huopakynillä. Aloita jälleen puhekuplan tekstillä, sitten puhekuplien reunaviivat, joiden jälkeen ääriviivat ja viimeiseksi mustat pinnat. Tussivärin kuivuttua pyyhi näkyviin jääneet lyijykynäviivat pois pyyhekumilla.

Insinöörimäinen opaskirja ei kannusta irroitteluun verna kuutti

Ilmaisten videotutoriaalien ja verkon vertaisryhmien kulta-aikana on jo lähtökohtaisesti hatunnoston arvoinen teko julkaista vanhan koulun opaskirja sarjakuvantekijöille. Sellaiselle on mitä ilmeisimmin kysyntää, kun kustantaja tuo markkinoille laajennetun version Ilpo Koskelan vuonna 2010 ilmestyneestä Sarjakuvantekijän oppikirjasta.

Uusi oppikirja sisältää aiempaa enemmän esimerkkejä suomalaisten sarjakuvantekijöiden työtavoista, ja myös digitaaliseen työskentelyyn ja julkaistutoimintaan perehdytään tarkemmin. Lopputulos on käsikirjamainen – en ehkä lähtisi hakemaan kirjasta inspiraatiota luovaan työskentelyyn, mutta voisin hyvinkin tarkistaa, miten paino-originaalit taitetaan.

Koskelalle sarjakuva on ennen muuta kädentaitoa ja tekniikkaa, ja siinä suhteessa opas on erittäin perusteellinen. Sarjakuvan tekoprosessi valaistaan Koskelan selkeällä ja hellyyttävän huolehtivaisella kertojanäänellä ideoinnista itsensä markkinointiin (“Älä unohda liikuntaa!”). Opastusta tukevat hyvin valitut konkreettiset esimerkit, ja käytännön vinkeistä kuuluvat läpi kokemuksesta oppiminen. Välillä Koskelan juurtajaksaisuus huvittaa: ääniefektejä kuvaavassa jaksossa hän opastaa muun muassa,

Voimakkaampi lopputulos tummilla pinnoilla Vasen ruutu on tussattu ohuella huopakynäviivalla.

Vahvempien, elävien viivojen ja mustien tai tummien pintojen käyttäminen tekee sarjakuvaruudusta paljon voimakkaamman kuin pelkät ohuet viivat.

Vertaa vasenta ruutua oikeanpuoleiseen.

kuinka O ja U soveltuvat eritoten mataliin, tukahtuJokainen elollinen tai eloton elementti muodostaa“Kevyen varjon, neisiin ja pehmeisiin ääniin. esineen putoaoli valon määrä mikä tahansa. minen veteen tuottaa äänen ‘plup’.

Jos et halua käyttää laajoja Raskaampi esine tummia pintoja, varjo on helppo aiheuttaa äänen “plummbb!”. luoda vahventamalla kappaleen ala- ja takaosan viivoja. Valon oppikirjassa aiheEniten vastahankaa Koskelan suunta, useimmin ylhäältä tai yläuttaa totinen viistosta teknisyys, jollapaikan sarjakuvaan suhtaumäärittää varjon ja kohde itsessään sen muodon. dutaan. VaikkaEsimerkissä Koskela ei siihen varmastikaan itse piirrintä pitävä käsi ensinvälttyä normaaleilla, ja oikealla pyri, lukija ei voi kirjaa selatessaan ajatukvahvennetuilla tussiviivoilla. selta, että on olemassa oikeita ja vääriä tapoja tehdä sarjakuvaa. Havainnollistavat esimerkit edusSarjakuvien piirtäminen 57 tavat varsin perinteistä sarjakuvakerrontaa: oppikirjan ohjeilla lukijaa johdatellaan realistiseen kuvailmaisuun ja hahmovetoiseen, suoraviivaiseen tarinankuljetukseen.

Oppikirjaan sisällytetyt tehtävät eivät nekään varsinaisesti kutittele mielikuvitusta vaan muistuttavat sormiharjoituksia. Miksi ihmeessä haluaisin tehdä sarjakuvastripin, johon Koskela on kirjoittanut vitsit valmiiksi ja määrää vielä ruutujen mitatkin?

Sisäistä sarjakuva-anarkistiani häkellyttävät myös piirrostehtävät, joissa on valmis “ratkaisu”. Jos Koskelan pedagogiikkana on kannustaa tuntemaan säännöt ennen kuin niitä lähtee rikkomaan, teos suorastaan lietsoo isänmurhaan.

Onneksi Koskela on itsekin tiedostanut näkökulmansa subjektiivisuuden ja täydentänyt oppikirjaa suomalaisten sarjakuvantekijöiden minämuotoisilla työtapojen kuvauksilla. Nämä tekstit olivat itselleni oppikirjan parasta antia.

69

Derib: Buddy Longway -kirjasto 1 – Myötä- ja vastamäessä • Suomennos: Saara Pääkkönen • Apollo

Lännensarjakuvan henkilöt kasvoivat ja vanhenivat timo ronkainen

Uudenlaiset tuulet puhaltelivat 1970-luvun alussa eurooppalaisissa valtavirrankin sarjakuvissa. Perinteisiin juonivetoisiin genresarjakuviin haettiin yhteiskunnallisia sävyjä ja realismia tavanomaisten seikkailujen rinnalle. Buddy Longway on hyvä esimerkki tällaisesta murroskauden aikana syntyneestä sarjakuvasta. Kalliovuorten jylhiin maisemiin sijoittuvan sarjakuvan toinen jalka on vielä tukevasti geneerisen lännentarinan puolella, toinen etsii jalansijaa vakavan draaman tontilta.

Deribin eli sveitsiläisen Claude de Ribeaupierren tekemä Buddy Longway syntyi Tintin-lehteen vuonna 1974. Deribin tausta humorististen sarjakuvien tekijänä näkyy vielä sarjan parissa ensimmäisessä jaksossa nappisilminä ja -neninä. Ennen Longwaytä Derib oli avustanut Peyoa Strumffien kanssa ja luonut puhuvan agenttikoira Attilan yhdessä Maurice Rosyn kanssa. Intiaaneista ja hevosista koko ikänsä kiinnostunut Derib kehitteli intiaani-

70

poika Yakarista kertovan lastensarjakuvan jo vuotta aiemmin, 1973.

Turkismetsästäjä Longwayn ja tämän perheen elämästä kertova sarjakuva oli aikanaan Tintinlehden sivuilla varmasti jotain uudenlaista. Tarinan henkilöt kasvavat ja vanhenevat, ja jo aloittaessaan Derib tiesi, että tarina aikanaan tulisi päättymään päähenkilöiden kuolemaan. Vaikutteita on otettu ajan lännenfilmeistä, niin visuaalisesti kuin sisällöllisestikin. Mutta ei juurikaan spagettiwesterneistä, vaan 1970-luvun alun yhteiskunnallisesti painottuneista elokuvista, kuten Elliot Silversteinin Miehestä hevosena tai Sidney Pollackin Jeremiah Johnsonista. Buddy on saanut myös ulkonäkönsä Robert Redfordin esittämältä “mountain manilta” Jeremiah Johnsonilta.

Kauniisti piirretyissä Kalliovuorten maisemissa Longwayn ja intiaanivaimo Chinookin muodostama ydinperhe on albumi toisensa jälkeen jonkinlaisessa vaarassa, jota vastaan he joutuvat kamppailemaan.

Deribin hienoa sivutaittoa ja elokuvamaista kuvankäyttöä ei voi ihailla liikaa. Kirjaston ensimmäiseen osaan mahtuu sarjan neljä ensimmäistä albumia.

Russ Manning: Apinain Tarzan – Kultainen leijona • Suomennos: Asko Alanen • Like Vihollinen perääntyy tiheään pensaikkoon puolustusasemiin, ja tarzan huomaa jättäneensä ystäVänsä liian kauas taakseen.

toiVottomasti

alakynnessäkin tarzan jakelee tuimia, armottomia iskuja...

AAAARG!

TARZAN BUNDOLO!

HOWAH! TAPPAKAA TÄMÄ OUTO HÄNNÄTÖN!

... kunnes

takaraiVoon kalahtaa tarkasti Viskattu nuija...

Rakkaus on hellyyttä

yön edetessä tarzan palaa tajuihinsa kor -ul-lulin päällikön luolassa – mutta tekeytyy Vielä tiedottomaksi...

ville hänninen

Vuonna 2015 ilmestynyt ensimmäinen Russ Manningin tarzanien kokoelma Oparin aarteet tuntui suoranaiselta ilmestykseltä. Oparin aarteet sisälsi Gaylord DuBois’n mukaelmat Edgar Rice Burroughsin viidestä ensimmäisestä Tarzan-romaanista niin tiivistettyinä ja hypähtelevästi kerrottuina versioina, että ne muuttuivat jaloksi camp-taiteeksi. Järjen valon sammuttua pimeässä erottuivat muut piirteet. Russ Manningin piirrokset ovat moitteettoman harmonisia ja kauniita realistisen piirrännän muotovalioita. Asko Alasen svengalikäännökset tuovat mihin tahansa kioskisarjakuvaan ylimääräistä ruutia. Ja kun Tarzanin kaltaisista jutuista puhutaan, vain liikaa on tarpeeksi.

Toinen kokoelmakirja Kultainen leijona on ikävä kyllä hieman tolkullisempi kokonaisuus. Kun tarinat pysyvät jollain lailla koossa, niiltä alkaa vaatia enemmän ja ne muuttuvat vähän tylsiksi. Tällä kertaa Tarzan on enemmän tekemisissä Afrikan ulkopuolisen maailman kanssa, joka on sodassa. Hän päätyy saksalaisvakoojan ja englantilaislentäjän kanssa myyttiseen Xujan kaupunkiin. Myöhemmin Tarzan käy Oparissa ja kohtaa muurahaismiesten armeijan.

Tarzanin uudessa sarjakuvatulemisessa suomekHE KUTSUIVAT HÄNTÄ ”KAUHEAKSI TARZA- Petri si viehättää eniten toimitustyön huolellisuus.

NIKSI”... TODELLA ERISKUMMALLINEN Aarnio on entisöinyt sarjat huolellisesti kahdeksasta OTUS... EI WAZ-DON Gold Keyn 1960-luvun Tarzan-julkaisusta, muistutEIKÄ HO-DON! JOKO SURMAAMME HÄNET, tamaan vanhoista sarjakuvalehdistä tunnelmallisimPÄÄLLIKKÖ? millaan. Jo aiemmin kehumani Alasen suomennoksessa jokainen ruutu tuntuu kiillotetulta, samaan tapaan kuin Ilta-Sanomien julkaisemissa Mustanaamioissa. Ne eivät ole hänen kääntämiään, mutta kummassakin väräjää rakkaus, jota lienee mahdotonta selittää. On vain niin, että ilman hellyyttä kaikki on mennyttä. Samaan vaalintaan perustuu myös sarjakuva-Tarzanin alkuperäinen toinen tuleminen.

Burne Hogarthin ja Hal Fosterin Tarzan-sarjakuvat olivat melko suoraviivaisia seikkailutarinoita ja tunnetuin elokuva-Tarzan Johnny Weissmuller kaikkea EMME VIELÄ! HALUAN KUULUSTELLA muuta kuin jalosukuinen ylimys. HÄNTÄ! PIDÄ VAHTIA, IN-TAN, JA KUTSU Manning sai Tarzanit piirtääkseen 1960-luvun MINUT, KUN HÄN TAAS KUULEE JA PUHUU. puolivälissä, ensin sarjakuvalehtiä Western-kustantamolle ja sen jälkeen sanomalehtisarjaa, jota Like julkaisi 2000-luvun vaihteessa. Manningin Tarza67 neissa sivistyksen ja rajaseudun välinen rajapinta oli taas selvemmin läsnä. Ote oli välillä huomattavan epäkorrekti. Se nyrjäyttää aivot, mutta takaa ihmeen tunnun.

71

Buster: Benny Kultajalka, Melchester Rovers 1972–1973 • Egmont

Anna lapsuus takaisin mulle, kanahäkkivarastoon tahdo en ville hänninen

Käännössarjakuvan tila Suomessa on heikko. Tällä hetkellä julkaistaan hyvin vähän uutta eurooppalaista tai amerikkalaista laatusarjakuvaa. Käännöksinä ilmestyy lähinnä vanhojen sarjakuvien kokoelmia.

Ne vetoavat nostalgiaan.

Buster-kokoelman ilmestyminen on suoranainen koulukirjaesimerkki ilmiöstä. Vuosina 1972–1988 suomeksi ilmestyneen urheilusarjakuvalehden lukijatkin tiesivät, että tarinat olivat mitä sattuu, jatkosarjojen taso vaihteli valtavasti ja painojälki oli niin kehnoa, että kuvista piti usein arvata, mitä niissä tapahtuu.

Toisaalta: mitäs väliä sillä oli, silloin tai nyt.

Luin lapsena kaikki Busterit ja metsästin niitä divareista. Kanahäkkivarastossa sadat lehdet makaavat vieläkin. Jossain. Muistan Futisihmekaverin, Marksin veljekset, Harjumäen Sisun, Ben Boltin, Dynamiitti-Dannyn ja kymmenet muut sarjat paremmin kuin Maalaisliiton puoluesihteerit. Se on kaikilla järkevillä mittareilla ajatellen idioottimaista ja häpeällistä.

72

Onneksi krapulaa voi hoitaa sillä, millä se tulikin. Egmontin julkaisema Buster-kooste ei onnistu hämäämään suurella koollaan tai lehteä pari milliä paksummilla kansilla. Kaikki on ihan kuten ennenkin: kokoelmassa ei ole parasta priimaa vaan mitä sattuu.

Toinen sarjoista, Benny Kultajalka, oli toki monen 1970–80-lukujen urheilullisen nöösin suosikkisarja. Karsee nörö Benny halusi pelata, muttei osannut mitään. Entisen mestaripelurin KanuunaKeenin taikakengillä kaikki tietysti sujui. Koulupoika ei kuitenkaan kyennyt minkäänlaiseen elämänhallintaan. Buster-kokoelman herkimmät hetket koetaankin Bennyn onkiessa kenkiä milloin joesta, milloin lukkojen takaa.

Sen sijaan Melchester Rovers -seuran vaiheita kartoittanut sarjakuva ei todellakaan ollut parhaimmillaan 1970-luvun alussa, ja tarinakokonaisuus alkaa ja loppuu kesken. Voisin tietysti moittia ratkaisua, mutta tosiasiassa se jäljittelee ihailtavasti sitä tunnetta, kun lapsena löysi sarjakuvia numeron sieltä, toisen täältä – ja kun tarinakokonaisuus lopulta valmistui päässä, eipä se hääppöinen ollut.

Kiitos.

floyd Gottfredson (ym.): Mikki, konnien kauhu • Suomennos: Antti Hulkkonen • Sanoma

Jättikirjojen paluu timo ronkainen

Disneyn jättikirjat ovat tehneet näyttävän paluun.

Minä Aku Ankka -kirjallekin saatiin äskettäin jatkoosa. Uusista kahvipöytäsarjiskirjoista uljaimpia ovat kuitenkin olleet Floyd Gottfredsonin Mikki-tarinoita kokoavat opukset. Mikki, konnien kauhu on jo sarjan kolmas.

Komean mustanpuhuvaan kirjaan on otettu edustava läpileikkaus sellaisista Mikin seikkailuista vuosilta 1931–56, joissa on mukana joku erityisen muistettava pahis. Mikin uran varrelle onkin sattunut jos jonkinlaista konnaa; kovanaamaisista kovistelijoista ja lipevistä luihuista hulluihin tiedemiehiin.

Tietysti mukana on vanha kunnon Jopi Jalkapuoli, joka on muka myös sanellut kirjan esipuheen (erikoinen ratkaisu, joka yrittää olla hauska). Jopi on itse asiassa sama hahmo kuin Musta Pekka, mutta lienee tässä käännetty Jopiksi ihan nostalgisista syistä.

Näissä tarinoissa on kaikkea; petoksia, hämäyksiä, mysteereitä ja kauhua. Jopa kuolemaa. Floyd Gottfredsonin tarinoissa oli melkein aina mukana trillereihin liittyvä salaperäisyys, paljon hämäyksiä ja väärillä identiteeteillä pelaamista.

Kun Bill Walsh tuli sarjakuvan käsikirjoittajaksi vuonna 1943, tarinoiden sävy muuttui synkeämmäksi ja huumori lähes morbidiksi. Se näkyy erityisesti tarinassa ”Salaisuuksien talo”. Walshin mielikuvitus uhmasi välillä logiikkaa, mutta tummia sävyjä oli sitäkin enemmän. Ektoplasmaattinen kummituskäsi kuristaa asianajaja Keijo Keplon ilmeisesti kuoliaaksi, koska tämä katoaa palaamatta, ja tarinan yllättävä konna saa tulisen lopun liekkien uhrina. Toisessa tarinassa vieraan vallan vakooja, erikoisesti puhuva Riimittelijä saa puolestaan hukkua.

Kokonaisuus on hieno, mutta hiukan voisi motkottaa kupliin valitusta peruskonefontista, joka on sama kuin arkisessa Ankassa. Näin juhlalliseen kirjaan olisi kaivattu edes käsintekstausta mallintava kirjasintyyppi.

73

Harri Nykänen ja Jussi Piironen: Raid ja mustempi lammas • Arktinen Banaani

Asiat kuntoon ennen kuolemaa juri nummelin

Rikossarjakuva on nykyään iso juttu maailmalla, ja suomalaisetkin tekijät tulevat perässä. Mutta aivan 2000-luvun dekkarisarjakuvan klassikoiden kuten 100 Bulletsin, Scalpedin tai tänä vuonna kuolleen Darwyn Cooken Parker-tulkintojen rinnalle ei päästä. Tietysti rima näiden teosten asettamana on korkealla.

Arktisen Banaanin tallista tulee Harri Nykäsen kirjoittama albumi Raid ja mustempi lammas, jonka keskeisessä osassa on tietenkin Nykäsen suosittu rikollishahmo. Alun perin sähköisenä sarjakuvakirjana vuonna 2014 ilmestynyt Raid-tarina perustuu yli 20 vuotta sitten ilmestyneeseen romaaniin.

Liki satasivuisen albumin on piirtänyt Jussi Piironen, jolta pitäisi kohtapuoliin ilmestyä myös Joe R. Lansdalen romaaneihin perustuva Hap and Leonard -sarjakuva.

Jerry Cotton -sarjakuvaa 2000-luvun alussa piirtänyt Piironen ei valitettavasti ole täysiverinen ammattilainen. Amerikkalaistyylinen synkeänharmaa

74

noir-fiilis on hallussa, mutta perspektiiveissä ja anatomiassa on ongelmia. Hahmot eivät erotu toisistaan.

Toimintakohtaukset ovat staattisia, eikä lukija kykene kunnolla erottamaan, kuka iskee keneltäkin naaman mäsäksi.

Sinänsä on sopivaa, että myyttistä puolirikollista Raidia ei tunnista kuvista. On vain vaikea sanoa, onko ratkaisu tarkoituksellinen vai tahaton.

Tarinassa on kovaksikeitetylle dekkarille tyypillistä romantiikkaa. Elämäntaparikollinen Nygren haluaa vielä ennen kuolemaa järjestää asiansa; pettureille pitäisi kostaa ja toisille antaa rahaa, jotta nämä voivat aloittaa uuden elämän. Loppusivuilla hän tietysti katuu elämäänsä ja kertoo, kuinka kamalaa oli lähteä kotoa 14-vuotiaana ja jättää vanha elämä taakseen.

Myös Raidin hahmoon liittyy romantiikkaa. Tarinassa rikollispomon henkivartijana toimivan Raidin motiiveja selitellään uskollisuudella, vaikka hän vaikuttaa enemmänkin tunteettomalta psykopaatilta.

Loppukäänteitä on vaikea hahmottaa, mutta sekin kuuluu lajityyppiin, joka korostaa elämän sattumanvaraisuutta ja synkeyttä.

Jari Peltonen: Kylmälän murhat – Sokea hieroja • Otava

Terveisiä 1980-luvulta juri nummelin

Harri Nykäsen ja Jussi Piirosen Raid ja mustempi lammas ja Ossi Hiekkalan Nimettömien hautojen maa -albumien rinnalla kolmas syksyn uusi rikossarjakuvauutuus tulee Jari Peltoselta. Peltonen on aiemmin tullut tunnetuksi ravintola-aiheisista pilapiirroksistaan sekä Journalisti-lehden Yleisönosasto-pilakuvan tekijänä. Peltosen esikoissarjakuva-albumi oli neljä vuotta sitten ilmestynyt nostalginen nuoruuskuvaus Fadang – viattomuuden aika.

Samanlaista viattomuuden nostalgiaa on myös Peltosen dekkarissa Kylmälän murhat: Sokea hieroja, jonka on komeasti julkaissut iso Otava. Suuret yleiskustantamot harvemmin näin isosti julkaisevat kotimaista sarjakuvaa, jollei kyse ole aiemmin sanomalehdissä julkaistuista huumoristripeistä.

On sitten eri asia, olisiko Kylmälän murhat ansainnut näin hienoa julkaisua. Kovakantinen ja 125-sivuinen albumi tuntuu vanhanaikaiselta jo ilmestyessään.

Sarjakuva kertoo kuvitteellisen uusmaalaisen kylän poliiseista, jotka tutkivat outoa tapausta: pellolta löytyy häkämyrkytykseen kuollut mies. Pikkupaikkakunnalta ei löydy minkäänlaisia johtolankoja, ja tarina alkaa aueta vasta, kun poliisit kuulevat kylän eksentriseltä erakolta tarinan tehtailijan kadonneesta lapsesta.

Peltosen tyyli isonenäisine hahmoineen viittaa enemmänkin huumorisarjakuvaan, mutta kovin hauska Kylmälän murhat ei ole. Yllättävän paljon vitsiä revitään etsivä Väinö Vaitisen naapurista, nuoresta naisesta, joka tepastelee pihallaan bikinit päällä ja odottaa Vaitisen tajuavan, mitä oikein vihjailee.

Juttu on kaikin tavoin kuin 1980-luvulta, ja sieltä tuntuu olevan peräisin myös Kylmälän murhien tarina, vaikka kyse onkin nykyajasta. Peltonen piirtää sujuvasti, mutta tarina keskeytyy välillä koko sivun täyttävillä ruuduilla ja kuviin on jätetty aika paljon tyhjää. Peltonen on tehnyt hahmoista karikatyyreja, mutta heidän luonteensa jää kuitenkin epäselväksi. Loppuselvitys kerrotaan raskaasti pitkällä takaumalla.

75

Juba: Minerva, Sipulirengassuon vanki • Otava

Vedestä nousee kasvi heikki jokinen

Minerva on raikas ilmestys. Jussi Tuomolan lastensarjakuvan ensimmäinen albumi Kukkia tohtori Kääkälle ilmestyi 2006. Syksyllä 2016 saatiin sarjan neljäs albumi Sipulirengassuon vanki. Albumeita leimaavat mielikuvituksen estoton lento, jämäkkä piirros ja kirjava hahmogalleria.

Oleellisinta näistä on ennakoimaton kerronta; mitä vain saattaa tapahtua, ja tapahtuukin. Maailmamme lait eivät päde, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Kerronnan taso selviää jo ensimmäisen albumin ensimmäisellä sivulla. Minerva juoksee ulos kotoaan ja näkee pihalla pahvilaatikon. ”Pahvilaatikot ovat kivoja, koska nillä voi lentää...”, hän tuumii. Juuri niin.

Kerronnan ja hahmojen estottomuus saattaa toimia piirtäjän leikkikenttänä – tai jopa sarjakuvaterapiana. Tuomola piirtää Viiviä ja Wagneria, jossa toisinaan esiintyneet matkat alitajuntaan ja outoihin maailmoihin näyttävät jääneen taakse.

Minervassa strippisarjan vakiintuneet malli ja kerronnan vuo eivät häiritse eivätkä aseta esteitä. Mielikuvituksen voi päästää vapaaksi. Maail-

76

maa valtaavat molukkiravut tai rahaa havitteleva merinorsu Yrjänä ovat Minervan kerronnan ruisleipää.

Neljästä ilmestyneestä Minerva-albumista kaksi ensimmäistä olivat selvästi itsenäisiä.

Sipulirengassuon vanki taas jatkaa edellisen albumin Alajuoksun kelluva pullukka tarinaa. Se jatkuu tulevassa viidennessäkin albumissa.

Minerva on jälleen keskellä hurjasti vaihtuvien tapahtumien pyörrettä. Haikara tuo kaikille eläinlajeille vääriä lapsia, suon keskellä asuu salaperäinen nainen Chrysler Buildingin kopiossa ja nyrpeä Pellervo-pingviinikin on eksynyt suolle.

Tuomola pitää kuitenkin kerronnan näpeissään.

Vaikka vauhtia on, siitä ei putoa. Tarinan käänteet ja elävä sekä viittauksia viljelevä kieli ottavat kiinni niin nuoresta kuin vähän vanhemmastakin lukijasta.

Minerva-tarinoissa on mainio hahmogalleria. Ihmisten ja eläinten kirjo on suuri, samoin heidän luonteenpiirteidensä. Tuomola osaa hahmojensa luomisen ja kuvaamisen.

Piirros on ammattilaisen työtä. Selkeää, keskittyy oleelliseen, ei unohda taustoja ja kantaa osaavasti kerrontaa. Jämäkkä viiva istuu yhteen melko vahvojen värien kanssa.

Arto Hägg: Pitkänokka • Omakustanne

Pitkää nenää koko maailmalle vesa kataisto

Insinöörihuumori on läheistä sukua teekkarihuumorille, jossa pilkkakirves iskee puujalkaan. Ei siis ihan jokaiseen makuun, mutta lajia tulee toisinaan tarkkailtua. Pitkänokka on nimensä mukaisesti kilometriklyyvarinen sivustatuijottaja, joka laukoo sarkastisia ja sovinistisiakin tokaisuja. Strippien vitsien aiheet ovat myös selkeän miehisiä.

Hahmon elekieli on suhteellisen rajoittunutta senkin vuoksi, ettei Pitkänokkaa käy piirtäminen kuin profiilista päin. ”Egyptiläiseen tyyliin”, toteaa sarjan tekijä Arto ”Hööki” Hägg. Sarjan ilmiasu on kaikin puolin lakonisen riisuttu, piirrosjälkeä ja yksityiskohtia ei ole jääty hinkkaamaan. Tekijä sanoo käyttävänsä yhden stripin tekoon maksimissaan vartin.

Pitkänokka käy nokittelemassa Koillismaalla Päätalon Kallen tunnelmissa, harjoittaa piiritason Fingerpori-sananleikittelyä ja välillä pysyy poissa omasta sarjastaan.

Viimeksi mainituissa tilanteissa ruutuihin ilmes-

tyvät toisenlaiset puhuvat päät, yleensä politiikan piirileikeistä tunnetut hahmot. Häggin karikatyristiset taidot voidaan laskea siedettäviksi, varsinkin selittävien tekstien keralla. Välillä tekstiä olisi voinut olla enemmänkin, sillä kaikki aikoinaan ajankohtaiset viittaukset eivät säily kansakunnan lyhyessä muistissa.

Osa vitseistä on tullut vastaan muissa sarjakuvissa ja viihteeksi oletetuissa ohjelmissa. Se ei sinänsä haittaa, koska kaikki maailman tarinat ovat kierrätystavaraa. Jos jotakin hahmoa lainataan suoraan, Hägg myöntää tekonsa tarkoituksellisuuden ja toimivansa yleensä luvan kanssa. Toisinaan pitää olla diplomaattinen, Pitkänokan huumori ei ole tahallisen ilkeää. Voin toki hyvin kuvitella, miten vaikeaa huumoritautisella on istua kunnanvaltuustossa naama vakavana tietäen, ettei kaikkea tyrkyllä olevaa materiaalia voi koskaan hyödyntää, mikäli aikoo jatkaa kunnallispolitiikassa.

Jo vuonna 1983 Pahkasiassa debytoinut Pitkänokka on oman siivunsa mikrotason kulttuurihistoriasta ansainnut. Kuten sanottu, tämä albumi ei noudattele hyvää makua, mutta ei sen lukemisesta paha mieli jää.

77

Pienet lehdet ____________________ Pienlehtipalstan kirjoittaminen on ollut raastavan vaikeaa ja yllättävän helppoa. Nyt minun on aika luovuttaa palsta toisiin käsiin. Sarjakuvat tulevat aina olemaan lähellä sydäntäni ja jatkan sarjakuvatoiminnan parissa sekä Turussa että kansallisesti. Jatkakaa sarjakuvien tekemistä! Minulle voi antaa palautetta tai lähettää terveisiä twitterissä @meluaja.

Lähetä lehtesi osoitteeseen Sarjainfo / Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki tai nettisarjakuvasi URL osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

Paikkoja joissa olen asunut Saara Kantele, Josefine Storholm, Susanna Kesänen, Terhi Adler, Juliana Hyrri, Saara Kela, Sulo Palovuori & Toni Kari

veikko roininen

josefine storholm

on omanlaisensa ovi, mikä yhdistää erilaisia tarinoita viehättävästi. Tekijät ovat käsitelleet aihetta osittain hyvinkin eri tavoilla. Entiset kodit ovat tuoneet mieleen iloisia muistoja, mutta myös hyvin synkkäsävyisiä muistumia. Antologia loppuu kuitenkin hauskasti, jättäen kevyen fiiliksen lukijalle.

“Ehkä kaikki vielä järjestyy. Ei täällä niin kamalaa Petri Kipinä & Veikko Roininen: Pako Vulcanokselta ole.” (Juliana Hyrri) Play Oy Paikkoja joissa olen asunut -antologian sarjakuvanovellit perustuvat Aalto-yliopiston sarjakuvailmai- “Ei kuningatar oikeasti ole noin iso. Valtaistuimella istuu hänen suurennettu näköishahmonsa.” sun sivuaineen opiskelijoiden omaelämäkerrallisiin Kipinä ja Roininen mainostavat ensimmäistä yhkertomuksiin entisistä asuinpaikoistaan. Sivuaineen teistä sarjakuva-albumiaan Pako Vulcanokselta leikopettaja ja sarjakuvataiteilija Matti Hagelberg toimi kimielisille aikuisille. Kohderyhmä on oikein valittu, opiskelijoiden ohjaajana antologiaa tehtäessä. Tämä kaunis mustavalkoinen sarjakuva-antologia on erit- koska ilman leikillisyyttä ja huumorintajua ei tätä teosta pystyne lukemaan. Tosikot siis välttäköön! Patäin hyvin tehty ja toimitettu. ko Vulcanokselta on hieman omituinen seikkailutariJokainen novelli alkaa kuvalla ovesta, jokaisessa

78

na avaruudessa ja erikoisella planeetalla. Ryhmä ihmisiä viedään matkalle, jonka tavoite on saada uusia hierojia toisen planeetan kuningattarelle.

Teoksen kuvallisessa maailmassa ja ideoissa on nähtävissä scifi- ja fantasiaelokuvien vaikutusta, joko tarkoituksella tai tahattomasti. Kuvitus on runsasta, erilaisiin värikkäisiin kuvioihin pohjautuvaa ja satukirjamaista. Osittain kuvat ovat yksityiskohtaisia, mutta esimerkiksi ihmiset ja muut hahmot ovat melko yksinkertaisia tai tyyliteltyjä.

Roinisen tyylissä on jotain herttaisen vanhahtavaa. Täydellinen piirtäjä hän ei ole, mutta oma tyyli tuntuisi löytyneen. Käsikirjoitus on osin haparoivaa ja tilanteesta toiseen hyppelehtivää, mutta tekstissä on myös hyviä oivalluksia, joista joistain olisi ollut mielenkiintoista jatkaa tarinaa eteenpäin!

Sami Nyyssölä & Anssi Vieruaho: 24 päivää Pohjoinen kustannustoiminta “Oletteko koskaan nähneet kaduilla ruumiskasoja, jotka ovat lojuneet siellä viikkoja mätänemässä?”

Sami Nyyssölän ja Anssi Vieruahon sarjakuva 24 päivää on vaikuttava kertomus turvapaikanhakijoiden matkasta Suomeen. Tekijät eivät tienneet Lä-

Pienlehteilijä, bloggaaja, pientapahtuma!

Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan. anssi vieruaho

Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.comtai Kvaak.fi-sivustolla.

Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

79

Elimme (Limingan Taidekoulu 50 vuotta) Tessa Astre & Mikko Jylhä (toim.)

Limingan taidekoulun sarjakuvalinja 2016 “Olin paikalla ja näin kaiken.”

Limingan taidekoulu täytti viisikymmentä vuotta vuonna 2016. Merkkivuoden kunniaksi vuosittainen antologia sai teemakseen sarjakuvamuotoisen historiikin. Limingan taidekoulun opiskelijat kävivät ihmisiä ja tapahtumia läpi haastattelemalla entisiä opiskelijoita ja opettajia. Näistä haastatteluista tehtiin sarjakuvia. Myös huhupuheille annettiin sijaa historiikkia tehdessä.

Elimme on erittäin hyvä antologia sekä kuvallisesti että historiallisessa mielessä. Pitkän linjan taidekoulun historiaa on mielenkiintoista lukea. Elämä sisäoppilaitosmaisessa paikassa syrjäisemmällä seu-

80

dulla on saanut opiskelijat kautta aikain keksimään jekkuja, viihdyttämään itseään ja löytämään oman luovuutensa – tai saanut tajuamaan, että tämä ei olekaan minua varten. Ristiriitoja ja kaunoja on ollut, kuten myös ihastumisia, rakkautta ja eroja. Elämää pienehkössä yhteisössä kaikessa suuruudessaan.

marianne ollinen

anni pötrönen

hi-idän politiikasta tai pakolaisuudesta paljoakaan ennestään, mutta kun he tapasivat irakilaisia turvapaikanhakijoita, halusivat he kertoa näiden tarinan yleisölle.

Pakomatka vaarallisesta kotimaasta turvaan on täynnä esteitä korruptoituneista poliiseista jengeihin ja välinpitämättömistä ihmisistä raakoihin hyväksikäyttäjiin.

Nyyssölän ja Vieruahon hyvin rakennettu tarina saa aikaan ristiriitaisia tunteita. Turvapaikanhakijoiden kertomuksiin uskoo, mutta silti jaksaa ihmetellä mikä saa ihmiset käyttäytymään niin julmasti toisia kohtaan. Mitä on tapahtunut empatialle ja auttamisenhalulle? Mustavalkoinen sarjakuva 24 päivää on teos, jonka jokaisen kuuluisi lukea.

Marianne Ollinen: Illuusionisti “Tuntuu siltä kuin jokin olisi pielessä.”

Alex on tehnyt samaa tehdassiivoojan työtä melkein kymmenen vuotta. Ylenemistä tai palkankorotusta ei ole näköpiirissä. Uuteen asuntoon muuton jälkeen Alexin elämässä alkaa tapahtua outoja asioita. Keittiön seinään ilmestyy välillä iso reikä, josta pääsee sisään ovettomaan huoneeseen. Television hajottua Alex pyytää apua naapuriltaan Oliverilta. Naapurit ihastuvat toisiinsa ja outoudet jatkuvat.

Marianne Ollisen Illuusionisti on sarjakuva, joka jättää hämmentyneen olon. Tarkoitus lieneekin ettei tapahtumia selitetä puhki, vaan annetaan tilaa lukijalle miettiä omaa tulkintaansa ja uppoutua Illuusionistin maailmaan. Jos näin on, niin ihan ei Ollinen ole onnistunut. Käsikirjoitus vaatii hieman hiomista, välillä Alexin ajatukset ovat melko naurettavia eikä tarina etene ihan niin sujuvasti kuin voisi.

Sivun kokoiset tuokiokuvat Alexista polttamassa

tai kahvikupista pöydällä ovat hienoja ja niihin pysähtyy. Sarjakuva on sinänsä onnistunut, koska siitä jää positiivisessa mielessä miettimään, mistä tässä oikein oli kyse.

Teemu Juhani: Ever heard of... www.teemujuhani.com

Teemu Seuranen: Pena The Unholy Part 2: Stories Of Pena The Unholy Black & White Devil 2 info@penatheunholy.com penatheunholy.com “Surrender! There’s nothing you can do with those worthless hostages. – He’s right. Bang. Bang Bang Bang Bang Bang Bang Bang Bang. – Oops!”

teemu seuranen

teemu juhani

“Ever heard of men with big top hats?”

Teemu Juhanin runomuotoinen ja kuvallinen Ever heard of... on lyhyt tarina omaperäisistä hahmoista ja odottamattomista tapahtumista. Suloisen vanhanaikainen ja toisaalta iätön ulkoasu viehättää.

Mustavalkoinen Ever heard of... sopii yhtä hyvin lapselle saduksi kuin aikuiselle hetkelliseksi paoksi kovasta maailmasta.

Teemu Juhani yhdistää teoksessaan kauniita kuvia klassiseen satukuvastoon ja loppusoinnulliseen lyriikkaan. Erittäin kaunista.

Teemu Seuranen on tehnyt useamman sarjakuvan Penasta, kauheasta pingviinistä. Englanninkielinen albumi Pena The Unholy Part 2 on oudon ja mustan huumorin ystäville.

Kammottava Pena saa lukijan irvistämään inhosta, värisemään kauhusta ja välillä hymähtämään hyvästä ja hauskasta oivalluksesta. Penan seura ei sovi herkille, koska mustavalkoisuudestaan huolimatta tapahtumat ovat kovin graafisia ja monesti hyvin väkivaltaisia. En haluaisi Penaa ystäväkseni saati vihollisekseni.

81

Taitossa voisi kiinnittää huomiota tekstin kokoon ja siihen että stripit olisivat samalla tavalla aseteltuna yhdellä aukeamalla. Seurasen kuvitus on enimmäkseen melko yksinkertaista, välillä vähän liian sekavaa, jolloin ei saa selvää mitä oikeastaan ruudussa tapahtuu. Suosittelen silti Penaa, jos tykkää ällöttävyyksistä, kauheuksista ja ilkeyksistä.

Vuoden 2017 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa 2018.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967

katariina hirvonen

Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Taitto: Heidi Salminen Arvostelut: Ville Hänninen Sihteeri: Pauli Ruonala Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Lauri Jäntti (teksti) & Katariina Hirvonen (kuv.): Murkkumotivaation avaimet: kaikille 9–16-vuotiaiden lasten vanhemmille www.educons.fi/murkkumotivaation-avaimet “Noi lapset ottaa meist mallii ja säikähdin oikeen, millasta olin just ite antamassa.”

Lauri Jäntti ja Katariina Hirvonen ovat tehneet oppaan 9–16-vuotiaiden lasten vanhemmille. Kirjassa käydään sarjakuvan keinoin läpi erilaisia tilanteita lapsi- ja teiniperheissä ja ratkaisuja mahdollisiin konflikteihin. Lopussa on harjoituksia. Kirjan ideat pohjautuvat tutkimustietoon, lähteitä on käytetty runsaasti.

Murkkumotivaation avaimet -opas on hyvä esimerkki siitä, miten sarjakuvan avulla voidaan helposti luettavassa muodossa antaa vinkkejä eri elämäntilanteisiin. Jäntti ja Hirvonen ovat tehneet oivallisen työn kirjansa kanssa, vaikka huomautettavaakin on. Sarjakuvien dialogi on osittain myötähäpeää aiheuttavan lapsellista. Hyvä tarkoitus ja oikeasti toimivilta vaikuttavat vinkit auttavat pääsemään osittain kömpelön käsikirjoituksen yli, mutta jatkossa on hyvä kiinnittää tähän huomiota. Kirjakieli on monesti parempi ratkaisu, vaikka moni tuntuu ajattelevan että puhekieli tuo lukijan lähemmäksi.

Suosittelen kuitenkin lämpimästi ja hyvillä mielin Murkkumotivaation avaimia vanhemmille, kasvattajille, opettajille ja kaikille kiinnostuneille. Neuvoja ja harjoituksia voinee soveltaa aikuistenkin kanssa työskentelyyn.

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Avustajat tässä numerossa: Taina Hassinen, Vesa Kataisto, Joonas Kohonen, Verna Kuutti, Heikki Jokinen, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Tiina Laine, Jocke Laitala, Jyrki Liikka, Hannu Lukkarinen, Merja Lundén, Juri Nummelin, Timo Ronkainen, Heikki Rönkkö, Jokke Saharinen, Henry Söderlund, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Kati Vuopala.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Su So uo me mn e ns a sa rr ja ja ku kv uv aa se su er ur aa J Jä äs se en ne ed du ut t 2 20 01 71 7– –2 20 01 8 1 8 Asema Asema Kustannus Kustannus tarjoaatarjoaa korttiakorttia näyttämällä näyttämällä Helsingin Helsingin sarjakuvafestivaaleilla sarjakuvafestivaaleilla kolmekolme albumia albumia kahden kahden hinnalla. hinnalla.

Sarjakuvien Sarjakuvien erikoisliike erikoisliike Kulku-Katin Kulku-Katin Pojassa Pojassa (Läntinen (Läntinen Brahenkatu Brahenkatu 12, Helsinki) 12, Helsinki) saat saat kortilla kortilla -10 %-10 tuotteista. % tuotteista.

Fantasiapelit Fantasiapelit -ketjun -ketjun liikkeet liikkeet tarjoavat tarjoavat -10 %-10 sarjakuvista % sarjakuvista jäsenkorttia jäsenkorttia näyttämällä näyttämällä myymälöissä. myymälöissä.

Kirjakauppaketju Kirjakauppaketju Rosebud Rosebud tarjoaatarjoaa alennusta alennusta -10 %-10 kirjakaupoissa % kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa. sekä verkkokaupassa.

Taidetarvikeliike Taidetarvikeliike Farbe Farbe Kaapelitehtaalla Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu (Tallberginkatu 1 C 2.krs, 1 C 2.krs, Helsinki) Helsinki) -20 %-20 normaalihinnoista. % normaalihinnoista. Sarjakuvakeskuksen Sarjakuvakeskuksen kursseista kursseista on jäsenille on jäsenille kurssikohtainen kurssikohtainen alennushinta alennushinta sekä kirjakaupan sekä kirjakaupan uusista uusista Geezers Geezers the the ShopShop (Pengerkatu (Pengerkatu 22, Helsinki) 22, Helsinki) tarjoaatarjoaa kirjoista kirjoista -10 %.

-10 %. alennuksia alennuksia ostoksista ostoksista liikkeessä: liikkeessä: 10 % 10 alennuksen % alennuksen tusseista tusseista ja ja kirjallisuudesta kirjallisuudesta sekä 5sekä % alennuksen 5 % alennuksen spraymaaleista. spraymaaleista.

Taidetarvikeliike Taidetarvikeliike SnowSnow White White (Hämeentie (Hämeentie 2 M, 2Helsinki), M, Helsinki), -15 %-15 taidetarvikkeista % taidetarvikkeista (ei kehyksistä (ei kehyksistä tai tai Jalava Jalava tarjoaatarjoaa 10 % 10 alennuksen % alennuksen kirjoistaan kirjoistaan myymälässä myymälässä kehystyksestä). kehystyksestä). ja verkkokaupassa. ja verkkokaupassa.

Verkkokaupassa Verkkokaupassa alennuksen alennuksen saa koodilla saa koodilla SKSEURA. SKSEURA. Taidetarvikeliike Taidetarvikeliike Tempera Tempera (Uudenmaankatu (Uudenmaankatu 16, Helsinki) 16, Helsinki) tarjoaatarjoaa alennuksia alennuksia ostoksista ostoksista liikkeessä: liikkeessä: Laatua Laatua lapsille lapsille tarjoaatarjoaa verkkokaupassaan verkkokaupassaan 20 % 20 % -10–15–20 -10–15–20 % riippuen % riippuen tuotteesta. tuotteesta. alennuksen alennuksen koodilla koodilla “sarjakuvaseuran “sarjakuvaseuran jäsen.”jäsen.”

Turun Turun Sarjakuvakauppa Sarjakuvakauppa tarjoaatarjoaa -10 %-10 tuotteista % tuotteista Otavan Otavan Kirjakauppa Kirjakauppa (Uudenmaankatu (Uudenmaankatu 10, Helsinki) 10, Helsinki) TurunTurun ja Helsingin ja Helsingin myymälöissä myymälöissä sekä verkkokaupassa. sekä verkkokaupassa. antaa antaa alennusta alennusta -30 %-30 normaalihinnoista % normaalihinnoista myymälässä. myymälässä.

SyötäSyötä ostoskorissa ostoskorissa alennuskoodiksi alennuskoodiksi SSS jaSSS jäsenkorttisi ja jäsenkorttisi numero numero yhteenyhteen kirjoitettuna. kirjoitettuna.

Pieni Pieni Leffakauppa Leffakauppa (Vaasankatu (Vaasankatu 27, Helsinki) 27, Helsinki) tarjoaatarjoaa -10 %-10 tuotteista % tuotteista myymälässä. myymälässä.

Helsingin Helsingin sarjakuvasarjakuvafestivaalien festivaalien 2016 2016 T–paita T–paita

A LAEL!E !

17€17€

Festivaalipaita Festivaalipaita Kaisa Kaisa LekanLekan kuvituksella, kuvituksella, kullanvärinen kullanvärinen painatus painatus mustalla mustalla pohjalla. pohjalla.

100%100% puuvillaa. puuvillaa.

Tavallinen Tavallinen malli malli S–L S–L tai ladyfit tai ladyfit XS–XL. XS–XL. Kysy eri Kysy kokoja eri kokoja ja tilaa: ja tilaa: info@sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

Suomen Suomen sarjakuvaseura sarjakuvaseura on sarjakuva-alan on sarjakuva-alan keskusjärjestö, keskusjärjestö, joka on joka on toiminut toiminut vuodesta vuodesta 1971.1971.

Sarjainfo-lehti Sarjainfo-lehti perustettiin perustettiin vuonna vuonna 1972.1972.

Liittymällä Liittymällä saat saat Sarjainfon Sarjainfon kotiisikotiisi neljästi neljästi vuodessa vuodessa sekä sekä jäsenkortin jäsenkortin etuineen. etuineen.

Jäsenmaksu Jäsenmaksu 30 €/vuosi, 30 €/vuosi, allealle 18-vuotiailta 18-vuotiailta 25 € 25 €

Lisää Lisää tuotteitamme tuotteitamme netissä: netissä:

sarjakuvakeskus.fi/kauppasarjakuvakeskus.fi/kauppa-jasarjakuvakeskus.fi/kauppasarjakuvakeskus.fi/kauppa-jakahvio/ kahvio/ sarjakuvakeskuksen-julkaisuja sarjakuvakeskuksen-julkaisuja

Lisätiedot Lisätiedot ja tilaukset: ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi sarjakuvaseura.fi Suomen Suomen sarjakuvaseura sarjakuvaseura somessa: somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 â‚ISSN 0356-4967

9 770356 496000

00173