Sarjainfo #179 2/2018

pertti jarla Teema: sTrippisarjakuva • bianca bagnarelli

SIRA MOKSI

JP AHONEN

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

Galleria Sarjakuvakeskus

Galleriassa kuukausittain vaihtuvia sarjakuvanäyttelyitä.

Elokuu: Ryhmänäyttely – Liisa Ihmemaassa Syyskuu: JP Ahonen – Sarjakuvafestivaalinäyttely Lokakuu: Sira Moksi Marraskuu: Mari Ahokoivu – Oksi

Kymmenen vuotta Sarjakuvakeskusta!

Sarjakuvakeskuksen kursseja syksyllä 2018

Sarjakuvakeskus avasi ovensa Helsingin Kalliossa keväällä 2008. Alkuun toiminnassa olivat mukana Suomen sarjakuvaseura, Pitkämies-sarjakuva- ja levykauppa ja Kutikuti-kollektiiivin työhuone. Galleria Sarjakuvakeskuksen ensimmäinen näyttely oli Matti Hagelbergin, Kati Rapian, Jii Roikosen, Jenni Ropen, Jukka Tilsan ja Katja Tukiaisen yhteisnäyttely otsikolla ”Lentävä tiili ei sammaloidu”.

Tervetuloa kurssille! Suomen sarjakuvaseuran jäsenet, opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset ovat oikeutettuja alennettuun kurssihintaan. Esimerkkejä kursseista: • Sarjakuvailmaisu 1&2 • Kuvituskurssi • Comics 102 short course (In English) • Comics and Journalism short course (In English) • Nuorten sarjakuvakurssi • Lasten kursseja myös Espoossa ja Vantaalla.

Yhteistyö mahdollisti uudenlaisen itsenäisen kulttuurikeskuksen perustamisen ja toiminta on kymmenen vuoden aikana kehittynyt moneen suuntaan. Alusta asti Sarjakuvakeskuksella on jatkuvasti ollut kursseja ja työpajoja, gallerianäytteitä ja yleisötapahtumia. Sarjakuvakeskuksen olemassaolo on mahdollistanut sarjakuvaseuran toiminnan laajenemisen sekä sarjakuvaopetuksen, elävän kaupunkikulttuurin ja sarjakuvafestivaalien kehittämisen. Seitsemän Arabianrannan-vuoden jälkeen palattiin vuodenvaihteessa 2016–17 taas Kallioon.

Kauan eläköön Sarjakuvakeskus!

Tietoa kaikista kursseista ja ilmoittautumiset: sarjakuvakeskus.fi/kurssit Muista myös avoimet työpajat: croquis, perjantaipajat, Lasten lauantai...

BLOGISSA MM. • Sisaret 1918 kertoo arkistoista löytyneitä naisten tositarinoita sisällissodan ajoilta • Comics 101 – learning comics in English in Helsinki • Maufan työharjoittelufiiliksiä Sarjakuvakeskuksella. » sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • galleria Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

Pala halusta oppia

sarja kuva, kuvitus kuvataide || graafinen suunnittelu valokuvaus || elokuva || animaatio HAE 5.8. MENNESSÄ!

facebook.com/lahdenkansanopisto instagram.com/lahdenopisto instagram.com/lkovisut

lahdenkansanopisto.fi

OI KE U T T AA OPI N TO T UK EEN, K ESTÄÄ L UKUVU O DE N

Pääk___________irjoitus___________

Eläköön strippi! teksti

Aino Sutinen

aukeaman kuvitukset

Johanna Jasmine

Tulevien Helsingin sarjakuvafestivaalien (1.–2.9.) teemoja ovat strippisarjakuva, Italia ja metallimusiikki.

Kokosimme festivaalin kunniaksi strippiteemaisen Sarjainfon. Festivaalitaiteilija JP Ahonen on viime aikoina lyönyt kansainvälisesti läpi mustan metallin synkistelijöitä lempeästi parodioivalla Belzebubsstrippisarjallaan. Alun irtovitseistä täyteen ihmissuhdekuvaukseen kasvanut sarja on löytänyt kohdeyleisönsä, ja strippisarjakuva on naseva formaatti myös verkossa.

Pohjustus, pohjustus, vitsi. Strippisarjakuvan kaava ei ole aivan näin yksinkertainen, mutta pelkistämisen taiteesta on usein kyse. Selkeän ilmaisun amerikkalaisessa suuren yleisön päivittäistripissä on hionut tappiinsa muun muassa Ernie Bushmiller, jonka klassisen Nancy-sarjan kerronta puretaan osiinsa uudessa kirjassa (s. 30).

Vaikka stripin puitteissa voi tehdä mitä vain, lehtien sarjakuvasivuilla havaitsee joskus tiettyä konservatiivisuutta. Kysyisin, täytyykö samojen sarjojen jatkua aina ajasta iäisyyteen, ja muuttumattomina? Entä kenelle ne on tehty, kuinka monta vitsiä vielä nähdään aiheesta “vaimo naputtaa ja anoppi on tulossa kylään”? (Ehkä puhun sinusta, Harald Hirmuinen, ehkä en.) Norjalaisen festivaalivieraan Lisa Myhren Nemi-sarja on vielä vuosien ilmestymisen jälkeen maailmaltaan aika raikas poikkeus monien laajalevikkisten sarjojen joukossa. Vaihtelevuutta ja erilaisia ääniä siis peräänkuulutan, tilaa uudelle. Klassikoita unohtamatta, mutta saman turvalliseen toistoon jämähtämättä.

4

Suomessa ilahduttavan moni suosituista sarjoista on kansainvälisessä vertailussa hyvinkin tuulettavaa ilmaisultaan (eräskin siilisarjakuva perustuu kiroilulle!). Friikkilän poikien piirtäjä Gilbert Shelton (s. 38) on käynyt kehumassa Viivin ja Wagnerin kokeellisuutta. Fingerpori (s. 14), Anonyymit eläimet ja Rontticomics kokeilevat hyvän maun rajoja.

Voisiko mediassa julkaistuja sarjoja vaihdella tiuhempaan, projektiluontoisesti? Vaatimus tuottaa tasalaatuista sarjaa säännöllisesti vuosien ajan on kova. Tässä yhteydessä on kiitettävä kulttuurityöstä toimittaja ja Sarjainfo-veteraani Juhani Tolvasta ja Ilta-Sanomien Kuukauden kotimainen -sarjaa (s. 26), joka on jo vuodesta 1986 nostanut esiin erilaisia tekijöitä. Moni on tätä kautta päässyt vauhtiin, kehittämään ilmaisuaan ja myös “löydetty”. Myös Maaseudun Tulevaisuudelle voisi nostaa hattua kotimaisten sarjojen julkaisemisesta. Ja strippihuumoria syntyy myös marginaaleissa, esimerkkinä Pii Anttosen hauskat jutut transsukupuolisen kohtaamista ennakkoluuloista (s. 34).

P.S. Televisiossa ja Yle Areenassa on nyt alkanut laadukas Sarjakuvaelämää -dokumenttisarja (s. 44), suosittelen vilkaisemaan.

P.P.S. Suurkiitos Jyrki Vainiolle 15 vuoden Keräilijän tunnustuksia -palstasta!

Sisältö______________

Tekijöiltä

Kansi: Pertti Jarla

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 4 Pääkirjoitus & Tekijöiltä 6 Uutisruutu 10 Vinjetisti: Johanna Jasmine

Laura Antola, sarjakuvatutkija.

Parasta sarjakuvatutkimuksessa on se, kun voi jakaa innostuksensa muiden kanssa. Pyrin puhumaan ja kirjoittamaan sarjakuvista ja niiden tutkimisesta mahdollisimman monelle, ja Sarjainfo on siihen loistava alusta.

Toma Alain Henry, sarjakuvaharrastaja, copywriter.

Aina muuttaessani huomaan, miten suuri rooli sarjakuvalla on elämässäni. Mielestäni kiihottavin asia sarjakuvissa tapahtuu ruutujen/sivujen välissä. Kun luen jutun lehdestä/kirjasta tai käyn sarjakuvanäyttelyssä, pääsen suoraan siihen "välitilaan". Jutun kirjoittaminen on sitä kevyemmän luokan sarjakuvaharrastamista.

14 Pertti Jarla 23 Suomen sarjakuvasyndikaatit 26 Kuukauden kotimainen 30 Kolme helppoa ruutua: Nancy 34 Pienlehtitaivas: Pii Anttonen 37 Niksi-info: Anni Nykänen 38 Gilbert Shelton 42 Sarjakuvatutkimus 44 Vieraskynä: Olli Kangassalo 46 Festivaalivieras: Bianca Bagnarelli 49 Sarjakuva: Bianca Bagnarelli 54 Keräilijän tunnustuksia 58 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä 62 Ajan vangit: Ursula Haarlaa 65 Arviot 79 Pienet lehdet 5

Uutisruutu____________________ Italiaa ja strippejä sarjakuvafestivaaleilla

Helsingin sarjakuvafestivaalit juhlistaa 1.–2.9.2018 italialaista sarjakuvaa, strippejä ja metalli­musiikkia.

Tapahtumapaikkana toimii toista kertaa Suvi­lahden Kattilahalli, ja Zine Fest pidetään saman alueen Tiivistämöllä. Työpajoja ja näyttelyitä on ympäri Helsinkiä ja muun muassa Annantalolla ja Stoassa.

Vuoden 2018 festivaalitaiteilija on tamperelainen JP Ahonen (Belzebus, Villimpi Pohjola, Puska­radio, Perkeros). Sarjakuvafestivaalit on osa Helsingin juhlaviikkoja ja tekee yhteistyötä Tuska-festivaalin kanssa metallimusiikkiteeman ympärillä.

Vieraina nähdään on muun muassa Charlie Adlard (The Walking Dead, Iso-Britannia), Francesco Tullio Altan (Ada, Italia), Bianca Bagnarelli (Italia), Alexis Beauclair (Ranska) Becky Cloonan (Yhdysvallat), Gianluca Costantini (Italia), Anna Deflorian (Italia), Tuuli Hypén (Nanna-sarja), Wolf Kankare, Karri Laitinen, Luke McGarry (Iso-Britannia), Lise Myhre (Nemi, Norja), Anni Nykänen (Mummo), Marko Raassina (Kalevala) ja Patrick Wirbeleit (Saksa).

Yhden pienen mullistuksen tarina

Pitkän linjan toimittaja, sarjakuvaneuvos Jukka Rislakki käsittelee muistelmissaan Mullistusten mies (Otava, 2018) myös sarjakuvia ja Suomen sarjakuva­ seuran varhaisia vaiheita, anekdootteja ja ajan­kuvaa kaihtamatta.

Hän oli yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.

Rislakki kertoo myös Sarjainfo-lehden alkamisesta: ”Innostuin seuraavana vuonna perustamaan lehteä. Ajattelin ensin nimeksi Sarjainto, mutta viime hetkellä keksin nimen Sarjainfo ja piirsin ja tekstasin myös itse sen kannen. Se oli vaatimaton vahalle kirjoitettu monistettu lehdykkä, sitten valokopioitu pumaska ja nyt jo vuosikymmenten ajan ”oikea” hieno ja paksu aikakauslehti, joka on saanut opetus­ ministeriön laatupalkinnonkin. Nyt voin jo tunnustaa, että aivan alussa sitä kirjoitettiin ja tehtiin öisin Helsingin Sanomien toimituksessa.”

6

Apurahoja sarjakuvaiskurityöläisille

Taiteen edistämiskeskuksen kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta jakaa jonkin verran apurahoja myös sarjakuvataiteilijoille. Toukokuussa lautakunta myönsi tukea seuraaville: Roope Eronen (7 000 €), Harri Filppa (4 000 €), Petri Hänninen (Hannini, 2 000 €), Reetta Niemensivu (4 000 €), Tiitu Takalo (13 000 €), Karstein Volle (7 000 €).

Kuvataiteen näyttöapurahalautakunta puolestaan jakoi huhtikuussa 8 000 euron suuruisia näyttöapurahoja. Viiden kuukauden taiteelliseen työskentelyyn tarkoitetun apurahan saivat sarjakuvataiteilijoina Joonas Järvi ja Tiitu Takalo.

WSOY:n kirjallisuussäätiö puolestaan myönsi 25 000 euron verran apurahoja sarjakuvien tekemiseen. Saajat: Pinja Bergman ja työryhmä (4 000 €), Kalle Hakkola ja työryhmä (3 000 €), Juliana Hyrri (3 000 €), Petri Hänninen ja työryhmä (4 000 €), Anni Nykänen (3 000 €), Kati Närhi (4 000 €), HannaReetta Schreck ja työryhmä (4 000 €).

Sokerina pohjalla: Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahasto myönsi huhtikuussa Jyrki Mäelle 24 000, Aapo Kukolle 16 000, Pirkanmaan rahasto Vesa Toukomaalle 12 000 sekä Uudenmaan rahasto Verna Kuutille 6 000 ja Kati Rapialle 8 000 euron apurahat sarjakuvakirjojen tekoon.

Valtion alueellisista taidetoimikunnista sarja­kuva sai kaksi puolivuotista (10 200 €) apurahaa, Petteri Tikkanen Pohjois-Savosta ja Juuso Leppälä Satakunnasta. Nemo Koski Laihialta sai Pohjanmaan taidetoimikunnalta sarjakuvakirjan tekemiseen 2 500 euroa ja Lauri Mäkimurto Pirkanmaan taidetoimikunnalta neljän kuukauden apurahan.

Sarjainfo toivottaa onnea ja työn iloa!

Apurahoja pätkittäin

Sarjakuvantekijät ry jakoi vuotuiset Pätkä-apurahat Tampere kuplii -festivaalilla 24.3.2018. Kopioston korvauksista jaettiin apurahat seuraaville tekijöille: Jyrki Heikkinen (2 000 €), Sanna Hukkanen (3 000 €), Petri Hänninen ja Jussi Kaakinen (3 000 €), Aino Louhi (2 500 €), Jussi Miettola ja Antti Ollikainen (2 500 €), Miguel Francisco Moreno (3 000 €), Reetta Niemensivu (3 000 €), Jukka-Pekka Parkkonen (3 000 €), Jussi Piironen (3 000 €), Anna Raatikainen (2 000 €), Kati Rapia (3 000 €) , Hannele Richert (2 000 €), Timo Ronkainen (3 000 €), Heikki Rönkkö (2 500 €), Työryhmä ART Lintuset (3 000 €), nimetön työryhmä (3 000 €).

Turun Sarjakuvakeskus uusissa tiloissa

Turun Sarjakuvakeskuksen uudet tilat sijaitsevat Kirjan talon tiloissa osoitteessa Linnankatu 24. Paikalla ovat Turun Sarjakuvakerhon toimistotilat sekä jäsenten käytettävissä olevat toimistolaitteet.

Tapahtumina sarjakuvakeskuksella ovat parillisten viikkojen keskiviikkoisin yhteisöllinen piirustelutapahtuma Piirtovintti sekä parittomien viikkojen keskiviikkoisin tekijöiden vertaiskehitystapahtuma Taimi-ilta. Torstaisin parillisilla viikoilla keskuksella järjestetään myös ruotsinkielinen piirustustapahtuma Ritkvällen. » turunsarjakuvakerho.net

Nuori Voima -palkinto Vihan ja inhon internet -sarjakuvalle

Toimittaja Johanna Vehkoon ja sarjakuvataiteilija Emmi Niemisen journalinen sarjakuva Vihan ja inhon internet (Kosmos 2017) on vuoden 2018 Nuori Voima -kulttuuripalkinnon voittaja.

Nuoren Voiman Liiton hallituksen puheenjohtaja Matti Kangaskoski perustelee naisiin kohdistuvasta verkkovihasta dokumentaarisesti kertovan kirjan palkitsemista: ”Vihan ja inhon internet on merkittävä kannanotto turvallisemman, tasa-arvoisemman ja empaattisemman keskustelukulttuurin puolesta.

Teos luotaa internetin pimeää puolta ja tuo esiin ne monimutkaiset vaikuttimet, joita nimettömyyden, vihamielisyyden, kuuntelemattomuuden ja vastuuttomuuden alla on.”

Vuoden sarjakuvateko on Sarjari

Sarjakuvantekijät ry luovutti Tampere kuplii –sarja­ kuvafestivaaleilla perinteisen Vuoden sarjakuva­ teko -kunniapalkintonsa ja jättimäisen siveltimen sarjakuvakulttuuria edistäneestä teosta. Voittaja oli Pekka A. Manninen ja Tampereen sarjakuvaseura ry:n Sarjari-lehden numero 100.

Vuodesta 1981 jatkuvasti ilmestynyt Sarjari on raadin mukaan ”elävä esimerkki 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun pienlehtibuumista”. Teemanumeroina edelleen ilmestyvä lehti julkaisee sekä aloittelevien että vakiintuneiden piirtäjien töitä.

Sarjakuvaseuralla uusi toiminnanjohtaja

Suomen sarjakuvaseuran toiminnanjohtajana aloitti toukokuussa Aino Toiviainen-Koskinen. 37-vuotias Toiviainen-Koskinen on aiemmin toiminut vuosia Oranssi ry:n toiminnanjohtajana ja laajemmin järjestötoiminnassa.

– Erityisenä mielenkiinnon kohteena ovat listat, numerot, kaupunkikulttuuri ja asioiden mahdollistaminen, hän kertoo.

Mitä uusi toiminnanjohtaja aikoo tehdä sarjakuvaseuralla?

– Nyt aluksi keskityn seuran hallinnon suoraviivaistamiseen ja ihan käytännön asioiden järjestelyyn. Pitkällä tähtäimellä itseäni kiinnostaisi kehittää kansainvälistä toimintaa, ja toiveissa olisi myös juhlistaa vuonna 2021 sarjakuvaseuran 50-vuotista taivalta jonkin isomman julkaisun kautta.

Entä mikä on toiminnanjohtajan lempisarjakuva?

– Mainitsisin Sarjari #33 – Psychedelic Solution -lehden vuodelta -92, ihan vaan nostalgisista syistä. Ostin lehden divarista asuessani vuonna 1997 köyhänä opiskelijana Varkaudessa. Varsinkin lehdestä löytyvä Ville Pirisen yksisivuinen “Tuo jääkaapissa elävä ameeba” ilostutti tuolloin, ja ilostuttaa edelleen. Muita suosikkejani ovat esimerkiksi Katja Tukiaisen Rusina ja Robert Crumbin tuotanto kokonaisuudessaan.

Tervetuloa joukkoon!

Oikaisuja

Viime numeron Timo Ronkaisen Bob Morane -arviosta oli leikkaantunut taitossa loppu, joka kuuluu näin: ”Varoituksen sanana loppuun: vaikka tarinat ovat omalla tavallaan viehkoja, kaikkia ei kannata lukea yhteen menoon. Sen verran sakeaa on meno.”

Aulikki Oksasen valokuvan oli ottanut Laura Malmivaara.

7

In memoriam

Absurdien seikkailujen ammattilainen vesa kataisto

Korostetun graafisista onomatopoeettisista efekteistä, jykeväleukaisista mieshahmoista ja kohtalokkaista naisfiguureista tunnettu sarjakuvataiteilija William Van Cutsem eli William Vance on kuollut 82-vuotiaana.

Brysselin taideakatemiassa opiskellut Van Cutsem (1935–2018) työskenteli mainosalalla ennen kuin päätti vaihtaa sarjakuviin. Tekijänimen Vance ottanut piirtäjä kuului joukkoon nuoria tekijöitä, jotka Hergé itse valitsi tekemään sarjakuvia Tintin-lehteen vuonna 1960.

Seikkailuelokuvien innoittama Vance piirsi historiallista meriseikkailua sekä villiä länttä, kunnes tuli hänen vuoronsa ottaa Bob Morane ohjaukseensa.

Kirjailija Henri Vernesin luoma Morane on välillä hyvinkin psykedeelisesti irroittelevaa, ajassa, tilassa ja avaruudessa liehuvaa rymistelyä. Vance piirsi kaikkiaan 18 Morane-albumia vuosina 1969–79.

Vance työsti useita sarjoja kerrallaan. Moranen ohella ilmestyi Louis Albertin eli Gregin kirjoittama Bruno Brazil. Brazilista ja hänen iskuryhmä Kai-

8

maanistaan ei kuitenkaan tullut suurta kansainvälistä menestystä, jota ainakin Greg odotti.

Vancen uran suurin hitti osui hänen tuotantonsa loppuvaiheeseen. Jean Van Hammen kirjoittaman, Robert Ludlumin Meduusan verkko -teoksen innoittaman XIII-agenttisarjan albumeita on myyty tähän mennessä yli 14 miljoonaa kappaletta.

Vance piirsi identiteettiään vaihtelevan XIII-hahmon seikkailuja 18 albumin verran, kunnes joutui vuonna 2010 lopettamaan sarjakuvien teon Parkinsonin taudin vuoksi. Hänen muita teoksiaan ovat tekijän oma suosikki, Napoleonin ajan merikapteenista kertova Bruce J. Hawker sekä kaksi Jean Giraudin käsikirjoittamaa Marshal Blueberry -albumia, jotka on suomennettu.

Muutoin William Vancen tuotantoa on meillä julkaistu Zoom-lehdissä sekä Mustanaamiossa. Vancen kauden Bob Moranea on suomeksi ilmestynyt kuusi erillistä albumia sekä yksi kokoelmateos (Otava 2017). Bruno Brazilin kaikki tarinat julkaistiin kolmena kokoelmana (Egmont 2013–14).

Alppilaidunten henki vaikeni vesa kataisto

Filosofis-satiirisen sarjakuvan taitaja F’Murr on poistunut maallisilta laitumilta. Richard Peyzaret (1946– 2018) nappasi nimimerkkinsä E.T. A. Hoffmanin kertomuksesta ”Kissa Murr”. Innostunut taideopiskelija kohtasi René Goscinnyn vuonna 1971 ja alkoi tämän suosituksesta piirtää satujen kliseille vitsailevaa sarjaa Contes à rebours Pilote -lehteen.

Tuottelias F’Murr tykitteli sarjojaan ja piirroksiaan eri julkaisuihin Fluide Glacialista Metal Hurlantiin.

Hänen tuotantonsa villaisen selkärangan muodostaa vuonna 1973 Pilotessa alkanut Le Génie des Alpages. Neljäntoista albumin mittaiseksi kasvaneessa sarjassa vanhempi ja nuori paimen sekä lammaskoira vaeltavat alppilaitumilla yrittäen pitää kurissa edistynyttä mutta sekavaa lammaslaumaa, jos-

ta vuorollaan esiin nousevat persoonat tuottavat ongelmia. Alppilaitumissa ja muissa F’Murrin sarjakuvissa esiintyy runsaasti todellisia sekä kaunokirjallisia hahmoja hyvin oudoissa tilanteissa. Ranskan keskiajalle sijoittuvissa tarinoissa seikkailevat esimerkiksi Jehanne d’Arc, dinosaurukset, avaruusolennot, arkkienkeli Gabriel ja hunni Attila.

F’Murrin monikerroksinen pottunokkahuumori ei ole piikitöntä. Tosin yritys tehdä satiiria Neuvostoliiton suorittamasta Afganistanin miehityksestä osoittautui liian rankaksi hänen hermoilleen.

F’Murrin runolliset rymistelyt eivät ole helpoimmasta päästä kääntää saati laajemman yleisön ymmärtää, ja niinpä Suomessakin on nähty hänen sarjoistaan vain näytteitä, Sarjakuvan maailmoissa (Otava 1982) sekä Tapiirissa ja Jysäyksessä.

9

Hyvä haltija ja hänen teuraspuukkonsa vesa kataisto

Huumoria vinoista kulmista etsinyt Veikko Virtanen, nimimerkki Veigo (1974–2018) oli varsinkin 1990-luvulla hyvin ahkera piirtäjä. Hänen sarjoissaan yhdistyivät ahdistus ja herttaisuus, pelko ja nauru niin tosielämän hirviöitä kuin kuvitteelli-

siakin otuksia kohtaan. Hieronomys Bosch kohtasi Muumimailman Veigon töissä.

Hän piirsi paljon pienlehtiin, ainejärjestöjulkaisuihin sekä Turun ylioppilaslehteen, joka julkaisi Veigon absurdeja strippejä 1998–2001. Virtanen kuvitti myös Suomen länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteä ja oli yhdistyksen ensimmäinen sihteeri. Kuvien ahdistavista aiheista huolimatta Veigo vakuutti, että hänen töissään mennään aina huumori edellä.

Lumperi menetti jo toisen isänsä vesa kataisto

Kronblomin hahmoa voisi luonnehtia ruotsalaiseksi Pekka Puupääksi. Hoikka, pitkänenäinen, siniseen pukuun ja hattuun sonnustautunut, virallisesti etunimetön Kronblom asuu Vinkelbodan maalaiskylässä. Hahmon mielipuuhaa on nukkua sohvalla, mitä vaimo Malin ja varsinkaan anoppi eivät siedä. Niinpä Kronblomin on pakko poistua vähän väliä mukavuusalueeltaan keksimään jostakin rahaa.

Hahmon loi Elov Persson vuonna 1927, toivoen saavuttavansa sillä menestystä. Niin kävikin, Kronblom pääsi vakipaikalle Året Runt -viikkolehteen, myöhemmin Allersiin ja 91:aniin (Mokkeri). Hahmosta tehtiin myös kaksi elokuvaa sekä radiokuunnelmasarja.

10

Perssonin perheen kaikki jäsenet ovat työskennelleet sarjakuvien parissa. Elovin (1884–1970) jälkeen sarjan tekoa jatkoi hänen poikansa Gunnar Persson (1933–2018) vuodesta 1968 vuoteen 2006, jolloin Kronblomin elämänkuvausta kävi jatkamaan Gunnarin poika Jonas. Suomessa Kronblomia on julkaistu nimellä Lumperi.

Vasemmistopiirtäjä jäi Karin varjoon ville hänninen

Pilapiirtäjä Ilmari Nykänen kuoli 22. huhtikuuta, 88 vuoden iässä. Yleensä vain ”Ilmarina” tunnettu taiteilija teki uransa suomalaisten sanomalehtipiirrosten kultakaudella. Historian jumalattaren inhottavan ja pilkallisen luonteen vuoksi lehtien pilapiirtäjistä muistetaan nykyisin lähinnä äänekkäin (ja usein paras), Kari Suomalainen.

Kari-keskeinen tarkastelu sivuuttaa kuitenkin kiinnostavan perusasetelman. Päivittäin ilmestyneet sanomalehdet kilpailivat keskenään paitsi uutisilla myös pilapiirroksilla. Vaikka lehdet olivat usein virallisesti tai epävirallisemmin poliittisesti sitoutuneita, moni luki useita eri lehtiä päivässä. Samalla he tulivat ottaneeksi kantaa: oliko Karin vai Olavi Hurmerinnan kuva hauskempi tai osuvampi? Vai sittenkin Stefanin (Kovanen) tai Ilmarin?

Karhulassa 28. toukokuuta 1930 syntynyt Nykänen aloitti uransa SKDL:n pää-äänenkannattaja Vapaassa Sanassa vuonna 1953. Kirjailija-päätoimittaja Jarno Pennanen antoi nuorelle lupaukselle tilaisuuden. Siinä sivussa Ilmari ehti piirtää Suomi–Neuvostoliitto-seuran lehden lisäksi monille maallisemmille julkaisuille kuten Seuralle ja Avulle.

Kun Vapaa Sana ja SKP:n Työkansan Sanomat yh-

distyivät vuonna 1957, uusi lehti sai nimekseen Kansan Uutiset. Ilmari jatkoi uuden lehden pilapiirtäjänä, koska särmikäs Pennanen oli siirtynyt pois päätoimittajan paikalta eikä aiempia, hetkelliseen eroon johtaneita linjaerimielisyyksiä muisteltu. ”Leirille olisin joutunut Neuvosto-Suomessa. Ja nythän sosialismi on saanut niin kovan myrkkypistoksen ettei se siitä toivu pitkään aikaan”, mielestään kahdesta pahasta kuitenkin pienemmän valinnut Ilmari tiivisti Marja Ylösen kirjassa Pilahistoria. Suomi poliittisissa pilapiirroksissa 1800-luvulta 2000-luvulle (SKS, 2001).

Monen kollegan tavoin Ilmari uurasti saman lehden palveluksessa reilusti yli tavanomaisen, kuukausipalkallakin 22 vuotta. Kun Ilmari lopetti, hänelle oli tullut täyteen 40 vuotta lehden palveluksessa: siinä sivussa puolue oli jakaantunut, hajonnut (SKDL:ään ja Demokraattiseen Vaihtoehtoon Devaan) ja saanut uuden nimenkin (Vasemmistoliitto). Mikä ällistyttävintä, Neuvostoliitto oli hajonnut.

Maalliset ihmeet eivät Ilmaria ihmeemmin pysäyttäneet. Useita SKP:n hallinnoimien ammattiliittojen lehtiä avustanut piirtäjä jatkoi töitä Kansan Uutisten jälkeenkin Rakentaja-lehdessä, viime vuosikymmenelle asti.

Nykäseltä on julkaistu yksi kokoelma: Kansan Uutisten palveluksessa olleen Jorma Rotkon toimittama Ilmarin parhaat: kuvia työstä ja taistelusta (1982).

KU myös julkaisi Ilmari-kokoelman, kuten lehdillä on yhä joskus tapana.

11

Vinjetisti

Turussa kummittelee teksti

Aino Sutinen kuvitus Johanna Jasmine

Aino Sutinen: Hei Johanna Jasmine! Esittelisitkö itsesi?

Johanna Jasmine: Heipä hei! Olen Johmu ja teen sarjakuva-asioita Turussa. Tykkään teestä, vesiväreistä ja kaikenlaisista pikkuruisista asioista!

AS: Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

JJ: Makasin viikon lattialla miettien että mitä ihmettä teen ja että ehkä pitäisi vain muuttaa kaikkia vastuita pakoon Siperiaan, mutta sitten sain jostain itseluottamusta, kaivoin vesivärit esiin ja yritin tehdä parhaani!

AS: Sinulta on juuri ilmestynyt Kummitus-niminen kirja (Zum Teufel). Kummitus-strippisarjakuvasi on kerännyt lukijoita myös samannimisessä blogissa. Hahmot ovat aika symppiksiä. Miten Kummitussarja on syntynyt?

JJ: Yritin saada aikaiseksi osallistua yksien Helsingin sarjisfestarien pienlehtikilpailuun tekemällä pienen infolehtisen kaikenlaisista keijuista ja haltioista sun muista. Mutta sitten en saanutkaan aikaiseksi muuta kuin pari strippiä jo pari vuotta olemassa olleesta kummitushahmosta, jota käytin Muurlan Opistossa opiskellessani välillä tehtävänannoissa. Jotenkin niitä oli niin kiva tehdä, että ei sitten tullut missään vaiheessa lopetettua!

AS: Onko strippisarjakuva vaikea laji?

JJ: Ajattelin ennen että se olisi, koska huumorintajuni on vähän epämääräinen. Yksittäisten hauskojen juttujen keksiminen on hieman vaikeaa, mutta pitkän tarinan kertominen strippien kautta on mielestäni melko helppoa. Itselleni strippisarjakuvat ovat nykyään helpompia ja luonnollisempia tehdä kuin pitkät sarjakuvat.

12

AS: Olet kertonut Tove Janssonin olevan yksi esikuvistasi. Mikä hänen työssään kiehtoo?

JJ: Tämä on ihan tavattoman vaikea kysymys, hui! Varmaankin hänen anarkistisuutensa ja tapansa nähdä ja näyttää asioita. Hänen kuvataiteestaan löytyy kaikenlaisia pieniä yllätysmönkijöitä ja Muumistrippien ruutujen välit ovat mielettömiä. Haluaisin osata tehdä yhtä mielenkiintoisia, samastuttavia ja ihastuttavia hahmoja!

AS: Olet toiminut aktiivisesti myös Turun Sarjakuvakerhossa. Millainen sarjakuvakaupunki on Turku? Mitä uutta tapahtuu nyt?

JJ: Turku on mielestäni maailman paras sarjakuvakaupunki (ei toki sillä että olisin hirveän monessa käynyt)! Sarjakuvalla on täällä erittäin hyvä paikka esimerkiksi kirjastoissa. Turun Sarjakuvakauppa sekä -kerho muuttivat uudempiin tiloihin, mikä on melko siistiä ja merkittävää. Nyt aiomme kerhon kanssa saada aikaiseksi vaikka ja mitä jännää, eikä kaupalla työskennellessä enää ole vilu!

AS: Mitä sinulla on tekeillä tällä hetkellä?

JJ: Olen Kummituksen ilmestymisen jälkeen yrittänyt viettää hieman rennompaa vaihetta. Mutta siitä ei ole oikein tullut mitään koska suunnitelmissa olisi saada toinen kirja ulos ensi vuoden Tampere Kupliissa. Lisäksi aion saada tässä parin vuoden sisällä valmiiksi lastenkirjan! Jee!

Johanna Jasminen kuvituksia löytyy sivuilta 4–5, 13, 23, 42 ja 44.

#sarjakuvablogit

Wanhat lehdet

”[Katsuki ] Tanakan Sado-manga perustuu osin tositapahtumiin, joissa päähahmo opiskelee saunan olemusta. Sa- tarkoittaa saunaa ja -do elämänpituista opinpolkua. “Saunan tietä” voi verrata teeseremonia chadoon (teen tie) tai kamppailulaji judoon (pehmeyden tie). ... ’Suhteemme saunaan on muuttunut. Aiemmin sinne mentiin fyysisesti hikoilemaan, nyt rentouttamaan sydäntä. Olemme päässeet lähemmäs suomalaisia’, hän sanoo.”

Sarjainfo 2/1977

JOHANNA JASMINe

Muualla sanottua

”[Katsuki ] Tanakan Sado-manga perustuu osin tositapahtumiin, joissa päähahmo opiskelee saunan olemusta. Sa- tarkoittaa saunaa ja -do elämänpituista opinpolkua. “Saunan tietä” voi verrata teeseremonia chadoon (teen tie) tai kamppailulaji judoon (pehmeyden tie). ... ’Suhteemme saunaan on muuttunut. Aiemmin sinne mentiin fyysisesti hikoilemaan, nyt rentouttamaan sydäntä. Olemme päässeet lähemmäs suomalaisia’, hän sanoo.”

– Yle Uutiset kertoi 28.4.2018 sarjakuvasta, joka aloitti Japanissa edelleen jatkuvan saunabuumin.

lähtiessäni armeijaan halusin jotenkin dokumentoida vuoden muistot ja tunnelmat ylös.

Sarjakuvablogi oli minulle luonnollisin valinta ja niin Siipesi-blogini sai muuttua Inttiblogiksi, koska blogipohja oli jo olemassa.

Aluksi ajattelin kertoa vain kuulumisia intistä, mutta nopeasti otin mukaan informatiivisia postauksia, joihin keräsin tietoa ja vinkkejä tulevia alokkaita varten. ennen omaa palvelustani etsin paljon muiden palveluksensa käyneiden blogeja, kommentteja ja kirjoituksia. Omakohtaiset kokemukset, tai vaikka vinkit mitä mukaan kannattaa pakata, auttoivat paremmin kuin viralliset ohjeistukset. Haluan itsekin antaa innostavan ja kannustavan kuvan palveluksesta; haasta itsesi, kaikkeen tottuu ja kaikesta selviää!

Aiheesta ja blogista kiinnostuneiden määrä yllätti minut, intti kiinnostaa kaikenlaisia ihmisiä – niitäkin jotka eivät armeijaan pääse tai ole koskaan menossa. Oma palvelusvuoteni sattui juuri sopivasti hetkeen, jolloin esimerkiksi naishakijoita on ennätysmäärä, ja armeija näkyy mediassa entistä enemmän.

Parasta inttiblogissa ovat sen herättämät keskustelut. Olen saanut paljon kommentteja, mutta se on puhuttanut myös lähipiirissäni ja kasarmilla.

Vaikka suurinta osaa koulutusta koskee salassapitovelvollisuus, niin omia tunteitani palveluksesta olen halunnut jakaa rehellisesti ja peittelemättä.

Kuten kaikki vuodet, palvelusvuosikin tarjoaa ylä- ja alamäkiä, iloja ja suruja.

Aamuja on vielä paljon jäljellä eikä reservin aurinkoa näy, joten tervetuloa seuraamaan sotakoiranohjaajan inttielämää!

Ansku Wallenius, siipesi.sarjakuvablogit.com Pidempi esittely sekä muita blogeja ja esittelyitä osoitteessa sarjakuvablogit.com.

Yhteistyössä taidetarvikeliike Tempera.

13

14

“Olen päätynyt rikkomaan kaikki omat sääntöni” Pertti Jarla pyrkii pitämään Fingerporin tuoreena ja kammoaa kaavoihin jähmettymistä. Hän uskoo suomalaiseen sarjakuvaan ja on oman kustantamon kautta nostanut esiin unohdettuja klassikoita.

p

teksti ja valokuvat

ertti Jarla juo jättipirtelön porvoolaisessa joenvarsikahvilassa. Hän on kotiutunut kaupunkiin, jonne muutti 20 Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen.

– Porvoo on sopivan kokoinen ja kulttuuriporukkaa on paljon.

Jarla on mukana järjestämässä helmikuista Å-fest-sarjakuvafestivaalia ja pyörittää puolisonsa, sarjakuvataiteilija Emmi Valveen kans-

Aino Sutinen

sa Galleria Kreutzia, joka keskittyy tällä hetkellä pop-up-tapahtumiin.

– Festivaalin idea on ollut, että opetetaan muun muassa helsinkiläisille että Porvoossa on helppo käydä. Se on siis myös matkailuprojekti.

Vuoden 2019 teemana tapahtumalla on meri.

– Olen mukana itsenäni, en minään Finger­porin tekijänä. Se on ihan virkistävää, ja kyseessä on enemmän nykysarjakuvafestivaali.

15

Ilmestynyt Pahkasika-lehdessä 1993.

Porvooseen Jarla on tekemässä myös muun muassa pyöräilyä ohjaavia sarjakuva-aiheisia liikennekylttejä.

Leipätyö on tietenkin Suomen suosituin sarjakuva, josta tehdään myös oheistuotteita. Tapaamis­ päivänä Pertti Jarla kertoo olevansa parhaillaan Finger­pori-pyjamoiden suunnittelutyön keskellä.

Kaikesta huolimatta itse sarjakuva ja sen tason ylläpito ovat aina tärkeimmässä osassa.

– Sukkapuoli ja kaikki nämä ovat päivittäisen stripin varassa, sitä ei saa hutiloida. Eikä muutenkaan, se on niin tärkeä projekti.

•

Viime hetken aikataulupaineet Joka viikko viimeistään loppuviikosta Jarla piirtää valmiiksi seuraavan viikon kuusi strippiä, jotka Helsingin Sanomat julkaisee ensioikeudella ennen kuin ne menevät väritettäväksi, syndikaattijakeluun ja maakuntalehtiin, myöhemmin kokoomakirjoihin. Stripit siis todella syntyvät vasta aivan ensijulkaisun kynnyksellä. Metodi ei ole mahdollistanut esimerkiksi lomailua vuosikausiin. Toisaalta, pieni pakko ja stressi puskevat tekemään ja ideoimaan.

– Tiedän että vaikka Juba ja Jarkko Vehniäinen piirtävät ja ideoivat isoja määriä kerrallaan. Minulla ei ole pienintäkään varastoa, vaikka hyvä olisi. Mutta kun teen niitä, pyrin tekemään kunnolla ja huolella, käytän aikaa omiin ja lukijoiden ideoiden seulomiseen. Teen samalla ehkä kolme strippiä kerrallaan, kun käsi alkaa luistaa.

Ilpo Koskelan Sarjakuvantekijän oppikirjassa Jarla on kertonut piirtävänsä erityisesti hahmojen ilmeet huolella, koska ne ovat huumorin kannalta tärkeitä.

Joskus strippeihin päätyy viime hetken metodilla ajankohtaisiakin aiheita. Esimerkiksi Charlie Hebdo -lehden toimituksen iskujen jälkeen nähtiin terroristi saamalla neitsyiltä pakit taivaassa. Yleisesti otta-

16

en Fingerpori ei ole mikään ajankohtaissarja tai ota kantaa.

– Aluksi ajattelin että ei tehdä mitään ajankohtaista. Mutta olen päättynyt rikkomaan kaikki omat sääntöni. Se pitää mielenkiintoa yllä.

Sääntöjen ja odotusten rikkominen pätee myös toistuviin vitseihin. On turha tehdä vuosikausia samaa.

– Joskus oli joku strippi, missä alettiin ymmärtää että olisi kaksimielisyys, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Asko Vilenius antaa ymmärtää että tulee vastaan...

Jarla on toisaalla kertonut että juuri “vastaan tuleminen” on lukijoiden hänelle eniten ehdottama vitsi-idea.

Ns. running gag -vitseissä sama repliikki naurattaa yhä uudelleen. Eräs kansan suosikkihahmo on saanut kuitenkin jo luvan vaihtaa levyä (“minä teille... näytän”).

– Pitäisi keksiä uusia tapoja Rivo-Riitan olla rivo, en aio enää toistaa samaa vitsiä.

Jarla on yhden kerran epähuomiossa piirtänyt saman vitsin kahteen kertaan – siinä Heimo Vesa vie pois energiajaetta ja paikalle tuodaankin ydinjätettä.

Päivittäisstrippejä onkin jo yli 3400.

Iso osa idea-aihioista tulee sarjan lukijoilta.

Finger­pori.org-sivustolla on avoin vieraskirja, johon omia vitsejä saa käydä vinkkaamassa. Jarla ottaa ideoita vastaan myös sähköpostitse, vaikka pahoittelee, ettei ehdi vastata joka viestiin. Julkaistuun vitsiin ideoija saa nimensä ja pyytäessä myös piirrosoriginaalin omakseen.

Lukijoiden ideoista lähtevät vitsit tyypillisesti muokkaantuvat käsikirjoitusvaiheessa uusiksi. Missä vaiheessa vitsin omistajuus vaihtuu kokonaan?

– Jos esimerkiksi tartun ehdotettuun lauseeseen ja käytän sitä vähän eri tavalla, kreditoin sen luki-

Jari Sarasvuon ja Pertti Jarlan Myynnin korkeajännitys -kirjasta (Writer’s House, 1998).

jalle. Jos taas teen aivan eri vitsin, kreditoin itseni.

Mutta jos en olisi keksinyt lopullista vitsiä ilman sitä ihmisen ideaa, silloin se on hänen ideansa. Joskus joku suuttui siitä, että olin muokannut hänen vitsiään.

Blokkasin henkilön. Olen kuitenkin edelleen tarkka siitä, että Fingerpori on sooloprojektini.

Toisinaan vitsi ei heti aukea lukijalle. Verkossa toimii fanien ylläpitämä hyödyllinen Rautalanka­ pori-sivusto, jossa kaikki Fingerporin vitsit selitetään.

•

Lisää kokeellisuutta päivittäissarjakuviin? Piirtäjänä itseoppinut Jarla työllisti itseään 1990-luvun lopulla ja vuosituhannen alussa tekemällä tapahtumakuvituksia ja mainossarjakuvia eri yrityksille. Pitkään hän kuvitti muun muassa Jari Sarasvuon valmennusluentoja ja miehet julkaisivat yhdessä myös Myynnin korkeajännitys -kirjan (1998), joka yhdistelee

myyntioppia ja sarjakuvallista vitsejä aiheesta. Sarasvuo on myöhemmin kertonut radiomonologissaan palkanneensa Jarlan juuri yllättävien ja rohkeiden kuvien vuoksi – niissä saattoi yhtäkkiä olla esimerkiksi nahkahomoja täysin asiaan liittymättömässä tilanteessa.

Sarjainfossa 1/2008 Jarla kertoi tarkemmin yritysmaailman töistään, joita vielä teki jonkin aikaa Fingerporin ohella: “Clipart on muuttunut leipätekstiksi. Kun ihmisiä pommitetaan mainoksilla ja maileilla, vähän ronskimpi kuva ainakin vähän pomppaa esiin.” Tuolloin hän kertoi yritysmaailman myös opettaneen tehokkaita työskentelytapoja ja rutiineja.

Fingerpori-sarja aloitti elämänsä Karl-Barksstadt-nimellä ja Jarla osallistui sillä vuoden 2006 Kemin sarjakuvapäivien strippisarjaan, jossa tuli kolmanneksi. Sarja oli myös Kuukauden kotimaisena

17

Julkaisematon strippi vuodelta 2004.

sarjana Ilta-Sanomissa. Pian Helsingin Sanomien sarjakuvatoimittaja Eeva Lepistö pyysi Jarlaa tekemään lehteen päivittäissarjaa. Vaatimus tasaisen laadukkaasta tuotantotahdista on kova, mutta hän lähti mukaan. Kulttuuritoimituksen esimies Saska Saarikoski ehdotti vaikean nimen vaihtamista.

Jarla katsoo, että sarja on pysynyt ytimeltään samanlaisena 11 vuoden ajan. Yllättävyyttä tulee välillä vaikkapa ajan, paikan tai piirrostyylin vaihdoksella. Aina ei sijaita samassa keskipienessä suomalaiskaupungissa.

– Siinähän on mahdollisuus mennä avaruuteen tai vaikka mitä. Ja välillä ollaan vaikka historiassa – se on varmaan teoriassa väärin, mutta ei kukaan ole tullut valittamaan.

Strippisarjojen tietty konservatiivisuus ihmetyttääkin. Monien suurten sarjojen muoto ja mielikuvituksen rajat tuntuvat olevan tietyllä tapaa kahlittuja.

– Jossain Masissa ja tällaisissa on turhaa kurinalaisuutta... mietitään millainen sen pitäisi olla, vaikka oikeasti voisi tehdä mitä vain. Luovaan toimintaa on turha turhaan luoda sääntöjä. Lassi ja Leevihän oli erilainen ja kaikki pitivät siitä. Jos taas joku tiimi tekee samaa vuodesta toiseen, uudistuksia ei voi tapahtua.

Jarla ideoi vaihtoehtoisia malleja sanomalehtisarjakuvalle, joka tuntuu joskus olevan hieman perinteisiin tapoihin jähmettynyt taiteenlaji.

– Voisi olla esimerkiksi sarjoja joilla olisi monta piirtäjää, jos tuntuu että ei yksin pysty piirtämään päivittäin.

Luonnistuisikohan Jarlalta päivittäinen ajankohtainen pilapiirros?

– Tuntuisi kauhealta! A-studiossa piti piirtää ajankohtaisista aiheista, mutta se ei onnistunut kovin hyvin. Ville Ranta oli parempi.

Jarla toivoo että piirtäjiä tilattaisiin eri tilaisuuk-

18

siin laajemmalla spektrillä, ei vain samoja muutamaa tunnettua nimeä.

Omaelämäkerrallinen Jäätävä spede -sarja ilmestyy sekin Helsingin Sanomissa, sunnuntaisarjana.

Jarla kertoo hauskoja, erikoisia tai miettimään pistäneitä tapauksia omasta elämästään tai ajankohtaisista ilmiöistä. Sarjassa on erikoista epätasaisuutta.

– Annan sen tyylin rauhassa vaihdella.

Fingerporissakin on Jarlan mukaan hyvä pitää yllä tiettyä rosoisuutta. Muuten on vaarana luisua Masin tai Karvisen tyyppiseen sisäsiistiin ilmaisuun.

– Pelkään ja kammoan, että Fingerporissakin hahmoille alkaisi tulla standardi-ilmeitä ja -asentoja. Ensimmäinen Karvinen näytti hauskemmalta kuin millaiseksi sarja kehittyi. Annan Heimo Vesan silmä­ lasien mennä vinoon jos menevät. Kun piirtää pieneen kokoon, sekin auttaa siihen että ei tule ylisiistiä.

Fingerporin vastapainoksi syntyy harvakseltaan muunlaisia sarjakuvia, kuten Venäjän sisällissotaan sijoittuva vakavahenkisempi Kapteeni Tserep (2013).

– En enää tässä iässä ajattele että on loputtomasti aikaa tehdä omaa juttua, kuten omaa albumia. Pitää pistää kalenteriin selkeästi aikaa, eikä vain piirtää silloin kuin pystyy. Olen albumintekijänä maailman hitain, tein Kapteeni Tserepiäkin seitsemän vuotta.

Nyt Jarlalla on työn alla historiallinen tarina, jossa kuvataan venäläisen, Englantiin emigroituneen naisen elämää vuosina 1945 ja 1972.

– Siinä seurataan, kuinka vauraassa yhteiskunnassa suhtaudutaan pakolaisiin. Haluan piirtää kauas sijoittuvaa tarinaa, mikä taas on haastavaa, jos haluaa olla uskottava.

•

Huumorin rajoista On aika yllättävääkin, että juuri Fingerpori on kasvanut koko kansan suosikiksi. Samalla se on melko undergroundia ja vitsien aiheet saattavat olla esimerkiksi itsensäpaljastelua, vihjai-

lua pedofiliasta, navanalusjuttuja, natseja, uskontoa.

Kaikki on kuitenkin kirjoitettu ja kerrottu taitavasti.

Epäilen, että juuri Fingerpori on Suomessa suurelta osin venyttänyt suuriin medioihin kelpaavan huumorin aihevalikoimaa, ja että vielä 15 vuotta sitten vastaavia juttuja ei olisi voitu kuvitella aamun sanomalehdessä. Mitä mieltä piirtäjä on huumorin rajojen venymisestä?

– Ehkä TV- ja elokuvahuumori on mennyt tässä vähän edellä. Varmaan suomalaisissa sanomalehtistripeissä Viivi ja Wagner ja Fingerpori ovat vieneet tätä sellaiseen suuntaan, että enää ei tarvitse olla perheturvallista.

Epäilemättä näillä jutuilla saa myös vihamiehiä.

Mistä on tullut eniten vihaista palautetta?

– Uskontojutuista on kyllä suututtu. Joskus maakuntalehdet jättävät strippejä vaivihkaa julkaisematta. Mutta Raamattu-jutut ovat siitä kiinnostavia, että uskovat ihmiset tykkäävät niistä – kaikki tykkäävät kun heidän omasta elämänalueestaan kirjoitetaan.

Vihaiset lukijapalautteet päätyvät toisinaan Fingerpori-kokoomakirjojen takakansien “suosituksiksi”. Esimerkiksi tähän tapaan: “Tiedät missä paikkasi on oleva viimeisellä tuomiolla!” (Fingerpori III, Arktinen Banaani, 2010).

Toisaalta röyhkeys ja tabujen rikkominen ei ole mikään itseisarvo huumorissa. Hyvän vitsin ei tarvitse olla loukkaava.

– Ihmiset usein haluavat olla jotain sananvapauden edelläkävijöitä. Ei poliittinen epäkorrektius ole

itsessään mitenkään hienoa, suuri osa ns. “poliittisesti epäkorrekteista” vitseistä on ihan paskoja. Joidenkin koomikoiden puolustelu sille että kukaan ei naura niiden vitseille on, että olisi joku uusmoralismin aalto. Ei sellaista ole! Jos joku juttu on huono, ei se tarkoita että sitä oltaisiin kieltämässä, tai vainoamassa.

Jarla arvelee ronskeista verbaalisista jutuistaan huolimatta olevansa melko varovainen.

– En esimerkiksi piirrä mitään kauhean rohkeaa.

Kiinnostava hahmo on fingerporilainen Asko Vilenius, jonka ominaisuus on kaikenlainen perverssiys.

Hikinen itsensäpaljastaja onnistuu olemaan yllättävän sympaattinen hahmo, ja hänkin on omalla tavallaan osa yhteisöä.

– Fingerpori-elokuvaa tehdessä olen miettinyt ihmisten suhtautumista Asko Vileniukseen. Oikeasti Vilenius ei kuitenkaan taida lopulta tehdä mitään.

Muistelen brittikoomikko Ricky Gervais’n juuri puhuneen omasta kärkevästä huumoristaan The Big Issue -lehden haastattelussa. Gervais’n mukaan ihmiset loukkaantuvat joskus sensitiivistä aihetta sivuavasta vitsistä, koska eivät halua erottaa vitsin aihetta ja kohdetta toisistaan.

– Hyvin sanottu. Vaikka jokin asia on kauhea, siitä voi saada silti hauskan jutun. Tietoinen rankistelu on kuitenkin tie, joka on nopeasti loppuun käyty.

Käytän sitä ainoastaan välillä tehokeinona.

Jarlalla on esimerkiksi holokaustiin liittyviä vitsejä. Vuoden 2010 helmikuussa Helsingin Sanomissa ilmestynyt strippi käsitteli “vapaan juutalaisen saippuaa”. Tämä pöyristytti erityisen monia ja Jarla pyy-

“ei poliittinen epäkorrektius ole itsessään mitenkään hienoa.”

Tämä strippi poiki valituksia ja poistettiin jälkikäteen Helsingin Sanomien verkkosivulta. Jarla pahoitteli vielä julkisesti.

19

Kapteeni Tserep (Arktinen Banaani, 2013) on Venäjän sisällissotaan sijoittuva seikkailutarina.

si yleisönosastokirjeessä lukevalta yleisöltä anteeksi.

Hän pyrki selittämään kaskunsa tarkoitusperiä, ymmärsi hyvin loukkaantuneita ja arveli itsekin, ettei kyseessä ollut onnistunein juttu. Kaikesta huolimatta tarkoitus ei ollut tietenkään nauraa holokaustille.

– Siinähän pilkataan nimenomaan natsia, joka pyrkii olemaan eettinen kuluttaja.

•

Hahmojen moninaisuudesta Vaikka Fingerporissa ollaan ajoittain sensitiivisten aihepiirien äärellä, tarkoitus ei ole kuitenkaan lyödä huumorilla alaspäin.

Jarla kertoo, että lukijoiden ideoissa on usein loukkaavia vitsejä, joita hän ei käyttäisi.

– Ehkä blogittamiseni [nyt jo päättyneessä Tähän on tultu -blogissa Suomen Kuvalehden sivuilla] on tuonut jonkinlaisen suvakkileiman – en saa niinkään paljon rasistisia ideoita, mutta seksistisiä kyllä. On aika masentavaa lukea esimerkiksi sata seksististä, rivoa vitsiä. Ajatellaan että Fingerpori on “poliittisesti epäkorrekti”. Siitä tulee olo että “ahaa, tällaista sarjakuvaa he mielestään lukevat”, kun itse haluaisi ajatella että tekevänsä jotenkin älyllistä sarjakuvaa.

Onhan lukijoissa paljon vanhempia miehiä.

Yksinkertaisissa huumorikuvissa päädytään usein esittämään suurelta osin miespuolisia valkoihoisia hahmoja, mikä on käynyt ilmi muun muassa The New Yorker -lehden pilakuvista tehdyissä tutkimuksissa, ja minkä voi helposti havainnoida avaamalla aamun lehden. Jarla kertoo kiinnittävänsä hahmojen moninaisuuteen huomiota.

20

– Mietin, millaisia hahmoja piirrän. Kun piirsin yhteen kuvaan aitajuoksijoita, teinkin heistä naisia.

Mutta ikäiseni setämiehen täytyy erikseen kiinnittää tähän asiaan huomiota.

Tarkoitus on kuitenkin mennä aina vitsi edellä.

– Vitsi pyritään omassakin sarjassani pitämään yksinkertaisena, niin ettei kuvaan tule ylimääräisiä elementtejä. Ei voi vaikka piirtää lyhytkasvuista ihmistä, jonka ominaisuus ei mitenkään liity juttuun.

Yritetään tehdä geneerisiä ihmisiä, mutta on vain jäänyt päälle että yleensä esimerkiksi piirretty lääkäri on mies.

Hahmoilla on myös ulottuvuuksia, jotka eivät ehkä ole ilmeisiä.

– Allan Kurma on romani, en tiedä onko kukaan huomannut. Ja Rivo-Riitalla on naisystävä, vaikka häntä ei ole näkynyt missään.

Jarlan huumorilla on myös tiettyjä sosiaalisia, moninaisuutta edistäviä asetelmia. Ja ahdasmielisyydelle on helppo nauraa.

– No se, että kirkolle ovat seksuaalivähemmistöt edelleen niin vaikea paikka.

Pääasia on kehittää huumoria, joka yllättää ja ei jumitu ilmeisimpiin asetelmiin.

– Alkuaikoina on saattanut olla strippejä, joissa on vaikka skinhead-natsi, joka on vain tosi tyhmä.

En ehkä pidä sitä enää kiinnostavana, kun se on niin yksinkertainen vitsi.

Jarla myös pohtii yhteiskunnan valtasuhteita laajemmin.

Per�i Jarla ____________________ – Aina voidaan mennä myös takapakkia, tajusin sen varsinkin kun luin [Margaret Atwoodin] Orjattaresi-kirjan. Ei pidä pitää annettuna tosiasiana, että kaikki vain kehittyy.

– Normalisoiminen on tärkeää. En tarkoita Asko Vileniusta, mutta että normalisoidaan sitä että normaalien ihmisten joukossa on kaikenlaisia. Hyvä jos siihen pystyy itse vaikuttamaan. Köyhiä ja työttömiä ei kyllä stripeissä ole liikaa, kuten ei TV-sarjoissakaan. Niiden hahmothan ovat usein kuvia ihmisistä, jotka niitä kirjoittavat.

•

Käännöksistä ja kustantamisesta Fingerporin huumori perustuu usein suomenkielisiin sanaleikkeihin. Sarjan kielen rakennetta ja erityisesti sanojen kaksinaismerkityksiin perustuvaa huumoria on tutkittukin Maijastiina Vileniuksen Minä sinulle homonyymit näytän! -kirjassa, joka perustuu tekijän suomen kielen graduun. Vitsejä voidaan purkaa osiinsa tähän tapaan: “Lekseemin suo yksikön ablatiivimuoto ja lekseemin suoli yksikön partitiivi ovat homonyymiset. Hauskaksi tämän homonyymin tekee se, että stripissä sananmuoto suolta on osa mainostekstiä, jonka tarkoitus on houkutella asiakkaita ostamaan tuoreita elintarvikkeita Peräsuolta.” (Vilenius, 2010).

Oletettavasti korkeasta kielimuurista huolimatta valikoituja Fingerporeja on julkaistu jo melko paljon ulkomailla.

Fingerpori from Finland ilmestyi vuonna 2014.

Syntynyt 1971 Nastolassa, asuu Porvoossa.

Palkintoja mm. Strippi-lempi 2009, lause-Finlandia 2013 lauseesta "Tahdon hehtaarin suota ja kymmenen kuutiota tilaa”, Uudenmaan rahaston palkinto 2017, Nastola-kunniakirja 2018.

Fingerpori-strippi ilmestyy yhteensä 32 painetussa suomalaisessa päivälehdessä ja digitaalisesti 16 lehdessä.

Fingerpori-teoksia: Fingerpori-albumit 1–11 (2008–18) Fingerporin naamakirjat 1–2 (2013–14) Fingerporin koko kuva -kirjat 1–5 (2015–17) Pikku-Fingerpori-antologiat 1–7 (2008–16) lisäksi useita teemoitettuja erikoiskokoelmia.

Muita teoksia: lapinlahden linnut (2011), Kapteeni Tserep (2013), Jäätävä spede – sarjakuvalliset muistelmat (2015), Jäätävän speden sunnuntai (2017) Tehnyt muun muassa luentovisualisointeja, mainos- ja kirjankuvituksia.

Fingerporia on julkaistu ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Venäjällä, Italiassa sekä kveenin kielellä.

Fingerporista tehty useita näytelmäsovituksia ja parhaillaan kuvataan loppuvuodelle 2019 ilmestyvää elokuva.

21

Toisinaan Fingerporiin eksyy hahmoja muista sarjakuvista.

22

eivät ole olleet niin kiinnostuneita.

Pikku-Fingerpori-antologioissa on myös julkaistu Jarlan pidempiä Fingerpori-tarinoita, joissa hahmot syvenevät.

– Suomessa menee strippisarjakuvalla ihan hyvin. Tulee uusia juttuja, Rontticomics, Fok_It ja muut. Mutta joskus Hesari yritti löytää ulkomailta uusia juttuja ja he olivat ihan pulassa, ei löytynyt.

Ehkä asia on muuttunut nyt.

Jarla pyörittää myös omaa Täysi käsi -kustantamoaan. Altanin Ada viidakossa -käännöskirja ilmestyy syksyllä yhdessä Zum Teufelin ja Asema Kustannuksen kanssa. Täysi käsi on aiemmin julkaissut Poika Vesannon 1930-luvun sarjoja sekä Aulikki Oksasen sarjakuvia vuosikymmenten varrelta.

Tulossa on myös restauroitua Ola Fogelbergin ja Jalmari Finnen Janne Ankkasta, jopa sadan vuoden takaa. Jarla tekee vanhojen sarjojen työlästä restaurointityötä paljon myös itse. Muiden historiallisten juttujen sekä uusien kotimaisten tekijöiden nostaminen kiinnostaa jatkossakin.

– Ilmassa on vaikka mitä, mitä voisi tehdä.

•

Kauan puhuttua Fingerpori-elokuvaa kuvataan parhaillaan Turussa.

© Solar Films / Marek Sabogal

– Norjassa ja Ruotsissa se on ilmestynyt lehdissä jo kymmenisen vuotta, ja pari vuotta yhdessä italialaisessa lehdessä. Ei se oikein herätä mitään huomiota – ehkä se ei ole vientituote.

Huumorin kääntäminen kulttuurista toiseen on tunnetusti muutenkin toisinaan haastavaa. Kääntäjillä on oma vastuunsa hauskuuden välittymisestä.

– Norjaan Viljo Junkeri -niminen hahmo oli stripissä muutettu muotoon Viljo Runkeri. Sinne oli lisätty ihan turhaan ylimääräinen rivous, mikä oli erikoista.

Fingerpori from Finland ilmestyi englanniksi vuonna 2016, ja viimeksi Fingerporista on julkaistu kokoelma Venäjällä.

Jarla arvelee, että käännöksiä valitessa tuottaja­ porras on usein varmuuden vuoksi hieman varuillaan – ja näin on kotimaan oheistuotteidenkin kohdalla.

– Yleisö saattaisi haluta rankkoja juttuja, mutta tukkukauppiaiden porras on varovainen.

Mutta entä Juhannussima-juoma?

– Totta, se ei kyllä olisi varmaan mennyt läpi vielä kymmenen vuotta sitten!

Jarla odottaa, että jokin suomalainen strippi­sarja breikkaisi ulkomailla. Siitä olisi synergiaetuja koko alalle.

– Yleensä muutama ihminen ostaa ulkomaankielisen pokkarin ja sitten se on siinä. Harva suomalainen strippi on mennyt ulkomaille. [Samuli “Samson” Lintulan] Musta hevonen -sarja on mennyt jonkin verran.

– Kun itse aloitin, oli sellainen hyvin menemisen meininki, oli Kiroilevaa siiliä ja muuta. Mutta nyt se on mennyt jo vähän ohi.

Osaavia tekijöitä olisi, ja kotimaan kirjakauppojen varovaisuus saa huutia.

– Pikku-Fingerpori-sarjassa olemme yrittäneet tutustuttaa yleisöä eri tekijöihin, mutta kirjakaupat

Mustanaamio ei kuole koskaan – sarjakuvasivulla

t

Kolme suurta syndikaattia levittää Suomessa suosittuja sanomalehtistrippejä. teksti

Vesa Kataisto

oisin kuin usein väitetään, sarjakuvat eivät ole lehtien luetuinta aineistoa. Ne ovat sijalla kaksi heti television ohjelmatietojen jälkeen. Sarjakuvastripit ovat jääneet muutenkin kakkosiksi kanavatarjonnan paisuessa. Strippien koko on pienentynyt ja määrä vähentynyt, sarjakuville on keskimäärin jäänyt tilaa enää noin puolikkaan sivun verran per lehti, ja sekin on useimmiten taboid-kokoa.

Mutta sarjat pitävät pintansa. Lukijan päivä ei lähde käyntiin ilman Fingerporia, Viivi ja Wagneria, Kamalaa Luontoa tai B. Virtasta. Nämä neljä sarjaa hallitsevat markkinoita, mikä kuvastaa alan muutosta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Kotimaiset sarjat ovat syrjäyttäneet monet kansainväliset perusklassikot, joista suuri osa onkin jo aikoja sit-

kuvitus

Johanna Jasmine

ten kuivahtanut pystyyn tai lakannut ilmestymästä.

Lassi ja Leevi pitää yhä pintansa, samoin Tenavat, Mustanaamio, Velho, Baby Blues – ja Karvinen, tietenkin. Silti suurelta osin sarjakuvasivujen sarjat ovat nykyisin pohjoismaista tuotantoa.

Sarjakuvastrippien levitys Suomessa on käytännössä kolmen suuren kauppaa. Ruotsalaistaustainen Bulls Press Oy on muun muassa Nemin, Jeren, Muumien ja Mustanaamion koti. Bullsin suomalaisista sarjoista tunnetuimpia ovat B. Virtanen ja Teuvo Lyly. Toimitusjohtaja on pitkän linjan sarjakuvamies Riku Perälä.

•

Sarjakuvalevitystä koko perheen voimalla Tekstikuva Oy on Oksialan perheen omistama suomalainen syndikaatti, joka edustaa esimerkiksi Karvista,

23

Jarkko Vehniäisen ja Marja lappalaisen Kamala luonto esittelee metsän elämää ja kuolemaa yli 30 lehdessä ja nettialustalla. ÄITI, MINÄKIN HALUAN KALASTAJAKSI, IHAN KUIN ISÄ!

IHANKO TOTTA?

LÖYDÄN KADONNEITA AARTEITA...

JOO! SAAN LÄHTEÄ TUTKIMAAN KAIKKIA VALTAMERIÄ....

02 JA TAISTELEN MERIHIRVIÖITÄ VASTAAN.

SAATAT NYT ROMANTISOIDA ASIOITA VÄHÄN.

MITEN NIIN?

Will Henryn (Yhdysvallat) Wallace the Brave jatkaa lassin ja leevin sekä Pellonreuna-sarjan viitoittamalla polulla.

Helmiä sioille, Tenavia sekä Lassia ja Leeviä, jota julkaistaan meillä yhä yli 30 lehdessä, yli 20 vuotta sarjan päättymisen jälkeen.

Kotimaisista sarjakuvista Tekstikuvan valikoimista löytyy Kiroileva siili sekä useampia Petri Hiltusen sarjoja. Niistä lännensarja Kalkkaro on osoitus lukijoiden uskollisuudesta. Sarjaa oltiin jo lopettamassa, mutta oululaisen Kalevan lukijat vaativat sarjan takaisin. Tämä on alalle sekä ilo että kiusa.

Esko Oksiala kertoo että uusia sarjoja tarjotaan tasaisesti. Mutta koska julkaisutila on vähentynyt eivätkä lehdet halua luopua nykyisistä sarjoista, on tämä este joka jättää monia julkaisun ansaitsevia sarjoja rannalle.

Uskoa täytyy pitää yllä, Oksiala sanoo luottavansa uuden Wallace the Brave -sarjan läpimenoon.

24

Tekstikuva toimittaa, kääntää ja tekstittää tarjonnassaan olevat sarjat itse. Yleensä näihin tehtäviin käytetään freelancereita. Helsingin Sanomat ja IltaSanomat ovat viimeiset lehdet, jotka käännättävät sarjansa omatoimisesti. IS on myös viimeinen, jonka sarjakuvat tekstataan käsin.

•

Aapeli-Ferd’nand-Salttu nosti hattua ja kävi Tanskalaisen PIB Featuresin käsissä on kolme kotimaista suosikkia, Fingerpori, Viivi ja Wagner sekä Kamala Luonto, joita markkinoi vahvalla kokemuksella Reijo Rouvinen. Näiden sarjojen lisäksi valikoimassa ovat mm. Jalmari, Lounastauko, Pondus, Rocky sekä uutuutena Anni Nykäsen Mummo.

Tulevaisuudessa Rouvinen toivoo palstojen avautuvan myös ruotsalaisen Lina Neidestamin rohkeal-

Lina Nedenstamin (Ruotsi) Zeldalla on väkevä taiteilijaluonne.

Henning Dahl Mikkelsenin (Tanska-Yhdysvallat) luoma Ferd'nand eli Salttu eli Aapeli ehti seikkailla maailmalla yli 80 vuotta sanomatta sanaakaan.

le Zeldalle. Mutta sarjojen kierto on hidasta. Viimeksi PIBin sarjoista tilaa on antanut tanskalais-amerikkalainen mykkäsarja Ferd’nand, jota on julkaistu Suomessa useilla nimillä. Saltuksi ristittynä tämä sanaton perheenisähahmo seikkaili Vaasa-lehdessä ja Pohjalaisessa sarjan aloitusvuodesta 1937 lähtien viime huhtikuuhun asti. Maailmalla sarjan tekeminen loppui jo 2012, jolloin Ferd’nandia viimeksi piirtänyt Henrik Rehr kuoli.

Syndikaatit myyvät lehtiin myös pilakuvia, sää-

tietoja, horoskooppeja sekä erilaisia tehtäviä kuten sanaristikoita ja sudokuja. Ristikoiden laatiminen ja kuvittaminen on oleellinen sivutulo monelle suomalaiselle pila- ja sarjakuvantekijälle.

Internetsarjakuvia voi jossakin määrin verrata sanomalehtisarjoihin. Lisäksi netissä voi tutustua lähes koko sanomalehtisarjakuvan historiaan. Digimaailmassa kaista on leveä ja vapaa, mutta niin kauan kuin painettuja lehtiä julkaistaan, sarjakuvat pysyvät kiinteänä osana niitä.

OPISKELE LUOVIEN ALOJEN AMMAT TIL AISEKSI

ANIMAATIO | VIDEOTUOTANTO | VALOKUVA

•

HAKU NY T !

W W W.MUURLANOPISTO.FI

25

Klaus Haapaniemi teki Kuukauden kotimaisen (Flip) vuonna 1995.

Rosa Liksomin Juulan sisarukset oli sadas Kuukauden kotimainen vuonna 1994.

k

Rakkaudesta lajiin

Ilta-Sanomien Kuukauden kotimainen on suomalainen sarjakuvainstituutio. teksti

Ville Hänninen

uukauden kotimainen alkoi helmikuussa 1986 Aapo Kässin ja Tapio Piiraisen sarjakuvalla Kaino Jätkä.

– He olivat tehneet Ylioppilaslehteen sarjakuvaa ja siksi hoksasin pyytää. Piirainen piirsi minulle sen jälkeen Yllätyskuvia aika paljon. Hänellä oli tiukan poliittinen ote, Tolvanen kiittelee sittemmin Raidilla menestynyttä ohjaaja-käsikirjoittajaa.

Tolvasella oli alussa selvä näkemys siitä, miten Kuukauden kotimaisen kanssa käy. Hän oli maamme johtavia sarjakuva-asiantuntijoita ja tunsi periaatteessa kaikki tekijät.

– Sanoin päätoimittaja Vesa-Pekka Koljoselle, että Suomesta löytyy 18–20 tekijää. Tiristellen saisimme varmaan touhun jatkumaan pari vuotta.

Sen jälkeen Kuukauden kotimainen on ollut osa Ilta-Sanomien sarjakuvasivuja 32 vuoden ajan, ainoana katkoksena Kari Korhosen kolmen kuukauden kesäjatkosarja 1990-luvun alussa. Aluksi käytettiin enemmän hyväksi katsottuja ammattilaisia, mutta pian tarjonta täydentyi sekä nuorilla lupauksilla että

26

monenlaisilla amatööreillä. Amatööreillä sanan vanhassa merkityksessä, ihmisillä, jotka rakastavat sarjakuvaa ilmaisumuotona ja haluavat kokeilla, olisiko heistä sen tekijäksi.

Kuukauden kotimaisen tekijäkaarti onkin ollut todella moninainen. Kirjailijoita, toimittajia ja kuvataiteilijoita tietysti, mutta sen lisäksi kosmetologeja, virkamiehiä, antikvariaatin pitäjiä...

– Oikeastaan Kuukauden kotimainen kuvaa alan kehitystä näinä vuosina aika vähän. Aluksi tilasin sarjoja enemmän tunnetuilta tekijöiltä, mutta sitten pystymetsästä alkoi tulla väkeä ehdotuksineen.

Oli tavallista, että en ollut kuullutkaan tekijän nimeä, mutta hän tuli kansionsa kanssa ala-aulaan, Tolvanen muistelee. Ilta-Sanomat sijaitsi silloin vielä eri osoitteessa (Korkeavuorenkadulla), faksit ja putkiposti olivat arkisia työvälineitä ja Sanomatalo vasta pilke rakennuttajansa silmäkulmassa.

– Osa innostuneista oli tehnyt johonkin paikallis- tai ammattilehteen aikaisemmin, osa vasta kokeili sarjakuvan mahdollisuuksia muotona. Itseään

ruokkiva mekanismi on vaikuttanut sillä lailla, että nyt pystyn valitsemaan ehdotuksista ja tilaan välillä joiltakin lupaavilta tekijöiltä sarjoja.

Naistaiteilijoiden määrä kasvanut 30 vuoden ajan Tolvasen mukaan sarjakuvan olemus on muuttunut niin paljon, että 1980-luvun toimintamallia ei kannata sellaisenaan toistaa.

– Strippisarjakuva kaikessa tiiviydessään on todella vaativa. Moni erittäin osaava sarjakuvataiteilija tietää itsekin, että se ei välttämättä sovi hänelle. Kun sarjakuvia on Suomessa alettu julkaista yhä enemmän kirjoina, ilmaisusta on tullut laveampaa.

Strippien tekeminen lehtiin ei ole tekijän unelma välttämättä senkään takia, että lehdet suhtautuvat kotimaisen sarjakuvan julkaisemiseen yhä vähän nihkeästi. Se maksaa. Kirjamuotoisia pidempiä tarinoita taidetaan arvostaakin enemmän.

– Stripit sekoitetaan turhan päiten huumoriin.

Ei hauskuus ole välttämätöntä, kunhan kerronta on hallussa.

Vaikka sarjakuvan kehitys taiteenmuotona ei näykään välittömästi kaikissa Kuukauden kotimaisissa, monet ajan ilmiöt ja laajemmat kulttuuriset muutokset ovat näkyneet tarjonnassa.

•

– Suomalainen sarjakuva on vanhastaan hyvin miehistä, ja niin Kuukauden kotimaisissakin aluksi.

Sarjasta näkee kuitenkin selvästi saman muutoksen kuin alalla muutenkin.

Vielä vuonna 2000 Petri Kemppinen tiivisti pro graduunsa: ”Tuloksien perusteella suomalainen sarjakuva on sekä sisällöltään että tekijöiltään hyvin miesvaltainen alue. Tekijöistä 81 prosenttia on miehiä ja 58 prosentissa sarjakuvista esiintyy ainoastaan tai pääosin mieshahmoja. Naistekijöiden osuus on kuitenkin tutkimusajanjakson (vuodet 1986–1999) kuluessa kohonnut.”

– Muutos on viime vuosina jatkunut. Tekijöiden sukupuolijakauma on jo pitkään ollut melko 50-50, joinakin vuosina naisia on ollut enemmistö, Tolvanen pohtii.

•

Snadisti stydiä palautetta Mangan läpimurto Suomessa näkyi myös aika varhain. Nykyään japanilaisen sarjakuvan kuvakieleen on totuttu ja moni taiteilija on liudentanut sen elementtejä osaksi omaa kerrontaansa, mutta vielä 2000-luvun alussa se oli harvinaista.

– Mikään sarjakuva ei ole tuonut yhtä paljon spontaania palautetta toimitukseen kuin Aura Ijäksen Tiuku. Puhelimeni soi ja sain muita kanavia pit-

Pekka Seppänen käsikirjoitti Mauri Kunnakselle Kuukauden kotimaisen Rollarit Aitoossa '94 vuonna 1994.

Hannu Lukkarisen Kuukauden kotimainen B-mies ilmestyi vuonna 1990 ja sen jälkeen Ilta-Sanomien Yllätyskuvina.

27

kin valtavan määrän viestejä. Tuntui, että nyt on todella osuttu johonkin.

– Toinen esimerkki runsaasta palautteesta on Ari Peuran Urmas, jossa ymmmärrettiin stadin slangia tahallaan väärin. Minulle ilmoittautui hurja määrä asiantuntijoita, jotka eivät ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää ideaa lainkaan.

Moni Kuukauden kotimainen on myös jäänyt pysyväksi osaksi suomalaista sarjakuvaa. Esi-

merkkejä riittää Timppa Mäkelän Häjyistä Petri Hiltusen Väinämöiseen, Milla Paloniemen Kiroilevasta siilistä Pertti Jarlan Karl-Barks-Stadtiin (Fingerpori).

– Kuukauden satsista näkee, onko sarjassa aineksia enempään. Jotkut saavat juuri tuon verran strippejä kasaan, joidenkin ideat ovat jalostuneet sen jälkeen vuosiksi eteenpäin. On ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka sarjoille ja taiteilijoille käy.

•

Timo "Timppa" Mäkelän Häjyt vuodelta 1986. Sarja alkoi Kuukauden kotimaisena ja ilmestyi myöhemmin lukuisissa eri sanomalehdissä.

Joel Melasniemi oli sukupolvensa lahjakkaimpia sarjakuvataiteilijoita, mutta kitaran rämpyttely kiinnosti enemmän.

Kuukauden kotimainen Tuomo ja Fabian vuodelta 1994.

Katariina ja Ilkka Lapin Näin se menis on IS:n kesäkuun 2018 kotimainen sarjakuva.

28

Kuukauden kotimaiset 1986–2018

1986: Tapio Piirainen ja Aapo Kässi: Kaino Jätkä • Veikko ”Joonas” Savolainen: Oloneuvos • Pauli Heikkilä: Vanhat herrat • Ari Kutila: Pantavat • Pauli Kallio ja Jussi Karjalainen: Suhteita ja suhteettomuuksia • Pentti Nuortimo: Tahvo • Harri ”Wallu” Vaalio: Ötökkä • Ari Pirttisalo: Amfiteatteri • Johanna Sinisalo ja Hannu Mänttäri: Nölliäisten elämä • Timo Mäkelä: Häjyt • Jukka Nissinen: Joulupukki 1987: Tarmo Koivisto: Merkillistymyksiä • Vesa Ilmaranta ja Arto Nyyssönen: Poke • Ari Peura: Urmas • Markku Huoviala: Unho • Matti Koponen: Rokkeri • Jussi Bohm ja Lauri Lajunen: Sami • Kyky Ahonen: Raha ratkaisee • Ilkka Vuori: Ilmojen halki • Ilpo Koskela: Les Birds • Jukka Murtosaari: nimetön • Jari Elsilä: nimetön • Rauli Nordberg: Joulupukki on kaapattu! 1988: Kari Laaksonen: nimetön • Jari Pantzar ja Pertti Hämäläinen ja Pekka Seppänen: Radio Otto • Jyrki Paavola ja Risto Nurisalo: Runteli • Markku Uusitalo ja Anssi Rauhala: nimetön • Jari Rasi: Divari • Tapani Rytöhonka: Rusina • Hermanni Seppälä ja Vesa Lehtimäki: Mare Nostrum • Usko Laukkanen: Masto ja Märssy • Keijo Ahlqvist: Etelän vares • Pertti Hämäläinen: Tohtori Killare • Jouko Innanen: nimetön • Harri Pystynen: Puhu pukille! 1989: Ari ja Vesa Koskela: Ihmisen kehitys • Jarmo Somermäki: Vanhan kaupungin kundit • Timo Kokkila: nimetön • Jussi ”Juba” Tuomola: nimetön • Kare Pohjavirta: Musta toukokuuta • Antero ”Ansu” Halla: Lennu • Hannu Pyykkönen: Jurpo • Timo Ronkainen: Kalju mies • Jorma ”Watson” Vähänen: Siat • Sami Toivonen: Ässät • Sari Luhtanen ja Tiina Paju: Vauva • Jukka Heiskanen: Puhemies 1990: Reijo Kärkkäinen: Reino Optimisti • Pentti Otsamo: Nipa-kettu ja Joe-kaniini • Heikki Paakkanen: Takatalvisota • Hannu Lukkarinen: B-mies • Ulla-Maija ”Uma” Aaltonen ja Martti Sirola: Sanos muuta • Heikki-Pekka Miettinen: Tivoli Finlandia • Markus Majaluoma: Kapteeni Troot-Trootin balloona • Keijo Kervinen: Kissa Kervinen • Riitta Uusitalo: Höyhen-sarja • Simo Frangén ja Pasi Heikura: Mies • Niko Sarlin: Merirosvot • Jukka Lemmetty: Joulutaivaassa 1991: Ulla-Maija ”Uma” Aaltonen ja Eeva-Maija Manninen: Dotsi • Reijo Maukonen: Sellistit • Petri Suni: Pikis • Jari Neuvonen: Pate • Jukka Nousiainen: Melankoliamies • John Sandman: Kolhoosi-idylli • Reino Niiniranta: Janne • Hannele Rantala: Pupu • Matti Ponkamo ja Ilkka Heilä: Kraka • Johanna Rojola: Nana • Gua Vainio: Poor, poor, Cinderella • Jarmo Väisänen: Hönttö ja Pönttö 1992: Tomi Rinne: Saneerauskonsultti • Esa Raunio: Pieti Pikkarainen • Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä • Marcus Nieminen: Terassi • Ilkka Nordberg: Cat’n roll • Pentti Saares: Moronien maa • Jarmo Somppi ja Juha Tanttu: Happy Hour • Ursula Niemistö (Aino Haarla): Pusu-Anna ja Körtti-Kirsu • Eeva Lindholm: Kirjakauppias Inga Böcker • Kirsti ”Kiba” Lumberg ja Anna Rajala: Gipsycomix • Jukka-Pekka Hytönen ja Jonni Karakoski: Työtön • Juha ”Jii” Roikonen: Sameat soppaajat 1993: Perttu Leppä: Twist’n’hau • Matti ”Niffe” Nisula: Urheiluhullut • Janne Lahti: Tavattomat • Kari Korhonen: Lelupupu Nössö • Juho K. Juntunen: Kuukauden rakkaustarina • Risto Kohonen: Herra Taivainen • Ensio Aalto: Niilo Lukko • Timo Netola ja Pete Pihlajamaa: Pipa • Juha Vuorma: Kaapu-veikko • Kari Salonen: Puhuvat päät • Pete Korhonen: Iso Gee • Kati Kovács: Euroopan halki viemäreiden kautta 1994: Joel Melasniemi: Tuomo ja Fabian • Timo Varpio ja Mika Myyry: nimetön • Mervi Hujanen ja Katariina Koskivaara: Hammaskeijut • Pekka Seppänen ja Mauri Kunnas: Rollarit Aitoossa '94 • Rosa Liksom: Juulan sisarukset • (kesäkuu–elokuu: Kari Korhosen kesädekkari) • Alvar Gullichsen: Bonk • Ville Pirinen: Horisontti vinossa • Kimmo Turunen: Seestyneet • Tommi Hänninen: PupuAnkka 1995: Nora Paakkanen: Oskari • Rami Ahonen ja Petri Tolppanen: Päähenkilö ja Sivuhenkilö • Kimmo Taskinen: Irtokokkareita • Pertti ”Pertsa” Reponen ja Matti Remes: FrankjaStein • Mikkelin sarjakuva-akatemia: Puhemies • Iia Kallinen: Sanaset • Kati Närhi: Hanki elämä • Eppu Nuotio ja Maikki Harjanne: Peltimies • Arvo Hämäläinen: Myyntitykit • Timo Varpio ja Jouko Nuora: Rapua Viroon • Klaus Haapaniemi: Flip • Irisz Simon: Avaruuspingviini pelastaa joulun 1996: Ilkka U. Pesämaa: Julkiset kansiot • Jukka Tilsa: Se talvinen tarina • Juha Ågren: Taiteilija Waltonen • Jaana Suorsa: Viidakko • Markus Elf: Cool • Mika Svensk: Koura ja Näppi • Anssi Keränen: Lahjattomat • Tero Mattila: Ahmatti • Jarmo Tuoresmäki: Arska ja TV • Seppo Leinonen: Ympäristöetsivät • Jouko Pukkila: Lampaita • Jan Heikkilä: Kauppaneuvos 1997: Robert Ottosson: Pete Söderholm • Kaltsu Kallio: Minttu • Jyrki Vainio: ’Turientti • Kivi Larmola: Saippuaa • Raphaël Minazzo: Koirajengikokelas • Jenny Eräsaari: Ruokkoäiti • Maria Björklund: Kaksin • Kati Rapia: Sairaala • Jesper Vuori: Valomerkin jälkeen • Mikko Huusko: Universaalit ritarit • Juha Kouvalainen: Päätä ja Häntää • Kaisu Koponen ja Janne Kuisma: Aallonharjat 1998: Pekka Saari: Takaisin Pohjanmaalle • Matti Linnavuori ja Anja Erämaja: Kulta ja rakas • Matti Hagelberg: Vampuurilinna • Timo Mikama ja Lauri Lehtinen: Eksyneet eskimot • Petteri Tikkanen: Kanerva • Hans Nissen ja Jukka-Pekka Valkeapää: Ilmapallomies • Jenni Rope: Miss Simon Ginlemon • Maire Grön: Museoelämää • Mervi Heikkilä: Hukkaset • Petri Hiltunen: Väinämöisen paluu • Christer Lindström: Pete • Johanna Immonen: Tohtori Legenda 1999: Kari Karppanen: Johnny Apollo • Sami Ryhänen: Tolvanat • Stéphane Rosse: Aikuisten sarjakuva • Juhana Salakari: Papu ja Itu • Tapani Bagge ja Jari Rasi: Jäljet lumessa • Paul Staufenbiel: Kandi Kardia • Katja Tukiainen: Halusin olla prinsessa • Mikko Kalajoki: Leopold ja Oswald • Patrik Wester ja Panu Pekkala: Isä Bastardus seikkailee • Tytti Karvonen ja Otso Höglund: Harakkalinna • Panu Hämeenaho ja Ville Grönberg: Neiti X ja Herra C • Samuli Lintula: Veeti 2000: Gene Kurkijärvi: Geenimodifioitu Goethe • Paja: Penteleet • Aura Ijäs: Tiuku • Bo Haglund: Bertil Gata • Jyrki Heikkinen: Sisäinen ääni • Pertti Kapi: Mika Minkki • Solja Järvenpää: Arttu ja Olga • Tuomas Kyrö: Nissiset • Pekka A. Manninen: Kapteeni Kuolio • Kenneth Sundberg: Kreisi Drakkis ja pikkuhirviöt • Pauli Kallio ja Karri Laitinen: Sarjakuvantekijä seikkailee • Jorma ”Jope” Pitkänen: Heluna ja Helismaa 2001: Raisa Puurunen: Foxtrot • Jarkko Vehniäinen: Talkshow • Ossi Mäntylahti: Sosiaalisesti rajoittuneet • Ville Pynnönen: Majakka • Wille Ruotsalainen: Sokkisakki • Sirpa Ruotsalainen: Pulmia ja Pulmusia • Juha Färding: Koita kestää, Moonika • Marko Kalliokoski: Komeetta • Pertti Poutanen ja Tapani Markkula: Isä Ruben • Miia-Mari Tallgren: Komeetta • Martti Hiltunen: Nimi ei tiedossa • Axa Sorjanen ja Tomi Riionheimo: Puhu pukille 2002: Lassi Virtanen: 7B • Martti A. Vasamaa: Erääntyneitä kansanlaskuja • Katriina Koskinen: Suomi-Finland 1975–1980 • Harri ”Wallu” Vaalio ja ryhmä: Itse valtiaat • Virpi Oinonen: Karu luonto • Juha Harju: Robin Hood • Jenni Iivonen: Maija • Hannu Konttinen: Muru ja Luru • Teemu Ollikainen: Marketin Masa • Maija Paavilainen: Uula • Mirko Paloniemi: Pertsa • Jussi Karjalainen: Aikuinen seikkailee 2003: Esa Raunio: Persia • Esa Holopainen: Iltasatu • Kari Sihvonen ja Mikko Huusko: Kuperias • Laura Rantanen: Lahja • Pertti Hiltunen: Otökät • Jaana Aalto: Terveisiä perheestä • Mattipekka Ratia: Nakki ja Tappi • Joachim Johansson: Café Coma • Matias Teittinen: Flip ja Mick • Päivi Karijärvi: Julkimot • Jyri Järvenpää: Peippaajat 2004: Sanna- Leena Rautanen ja Jouko Ruokosenmäki: 6 astetta päiväntasaajalta • Marko Tiainen: Hikinen aamupäivä • Marko Honkanen: Seikkailija • Miika Aalto: Vartijat • Pauli Kallio ja Pauliina Toivonen: Sirri ja Rautiainen • Marko Turunen: Lihat puntarissa • Kasper Strömman: Matkalla • Miiku Lehtelä: Håcke Hammerscmidt • Petteri Patolinna: Petteri • Antti Hopia ja Nina Laakko: Kirjaston kissat • Hanna Ollikainen: Oonan seikkailut • Anssi Vaalio: Taavi 2005: Verna Jääskinen: Yhteiseloa • Kirsti Mäki: Tinttilä • Markku Haapaniemi: Shamaani • Harri Filppa: Kaurismäkeläiset • Juha Hiltunen: Vihainen setä • Reima Mäkinen: Sipe ja Laura • Mikko Huusko ja Pertti Jarla ja Jouko Junttila ja Antti Salo: PH2 • Ilja Karsikas: Sydämensäästäjä • Markus Miettinen ja Jaakko Seppälä: Malinen • Mari Ahokoivu: Kuin normaalit ihmiset • Mikko Kanninen: Sulaa metallia • Timo Huhtala: Outo juttu 2006: Kaisa Leka: Pitkä matka kotiin • Mika Lietzén: Humalistonkatu • Erica Åkerlund: Torsti-koira • Heimo Suomalainen: Sutinen • Janne Toriseva: Oswald • Pauli Kallio ja Tiitu Takalo: Josefiina Leipoo • Lauri Hirvonen: Pupunkulo • Anne Muhonen: Bestikset • Pekka Vepsäläinen ja Jutta Ritvanen: Hätäkös tässä • Markus Mäkelä ja Radek Karkulowski: Odotusaikamiehet • Pertti Jarla: Karl-Barks-Stadt • Pekka Vuori: Korvatunturi 2007: Milla Paloniemi: Kiroileva Siili • Jarmo ”Kätsy” Koivunen: Säämies • Jorma ”Titu” Tiittanen: Herra Jalkanen • Sebastian Nyberg: Psyko-poika • Aapo Rapi: Kelomökkien mies • Jukka Valli: Neiti A • Miia Vistilä: Rakkaat siskot • Karstein Volle: Tulevaisuudessa • Jaakko Pakkala: Kupru • Miia Ahola: Sumppi • Liza: Japanin aakkoset • Anna-Maija Mattila: Villipihvelit 2008: Marko Hynynen: Vartija • Joonas Lehtimäki: Mummot • Brusi ja Syvälä: Kielteinen kotiäiti • Hannu Esko: Lätkä • Leif Sjöström: Kansan Päivälehti • Salo ja Pessa: Suhteelliset • Tita Rossi: Akka ja katti • Raimo Perttula: Sananlaskuja • Petri Hannini: Kaupunkisissi • Kristian Kaikkonen: Tuo sivari • Jenni Kuhalainen: Lapsettaa • Juha Hiltunen: Teemula.net 2009: Johanna ”Jupu” Tolonen: Baarien nainen • Eero Jäntti: Depismän • Valtteri Tavast: Tuukka-nalle • Tuula-Tuisku Honkanen: Siemeniä • Sami Kaarakainen: Urpoilua • Sara Shalin: Neiti Pinkki • Reetta Niemensivu: Fanitytöt • Saraleena Aarnitaival ja Esa Liippala: Tikku ja Pallo • Seppo ”Nen” Virtanen: A ja B • Mikko Saarainen: Käpylehmipojat • Tuuli Hypén: Nanna • Reetta Nykänen: Elastik Lady – Channel Strip 2010: Teppo Palmroos: Muukalaisia • Emmi Valve: Aikuisia • Kasper Strömman: Olga • Kari Sihvonen: Liisa • Jari Terho: Supermukula • Juhani Laaksonen: Ruma lapsi • Mikkelin Mainossarjakuva Nihilät • Jarno Kiukas: Lähiörusakko • Tinka Omanen: Pöpöjä • Sanni Suilamo ja Jorma Toiviainen: Kerava • Jari Peltonen: La Table • Santeri Aaltonen: Molari 2011: Johanna Koljonen ja Nina von Rüdiger (Ms. Mandu): Hitu käärmepiika • Ruth Johansson: Kone • Kristiina Louhi: Hänen kanssaan • Kari. K. Kuosma: Kumarassa saksittua • Hannele Richert: Onnenkukkanen • Anita Lehtinen: Hangon leijonat • Toni Rasinkangas: Jäykät heput • Markku ”Make” Tanttu: Äijiä • Jukka Hiiro: Radikaalikeitto • Pasi Rahikainen: Väinö • Janne ja Johnny Ramstedt: Al ja Sal • Sanna Nyqvist: Tri Hans 2012: Päivi Viita: Deittaa.com • Marko ja Seija Lappalainen: Koirankorvilla • Minna-Karoliina Heino: Kukka • Pekka Sauri: Kestävyysvaje • Jarmo Kervinen: Om, Will-Bert ja Gädä • Mika Ijäs: Korpit • Anni Nykänen (Nynni Äkänen): Vähäs ärsyttää • Tino Jansson: Kriminaali • Pauli Kinnunen: Vinoileva Hiiri • Heikki Huttunen: Psykoted • Soile Karhu: Täti Twist • Hannu Kontturi: Last Hetero 2013: Veera Partanen: Nipo ja Lissu • Asta Jansson: Mummot ja papat • Mikko Laiho ja Tero Mäkelä: Pupu vs. Karhu • Mikael Mäkelä: Ninja vs. Ninja • Hannu Kesola: Hannulat • Tea Tauriainen: Helposti vaikeaa • Johanna Lumme: Kalle Kani • Marko Raassina: Kalevala • Kukka-Maaria Kiuru: Siniset saappat • Harri Mannonen ja Jussi Heinonen: Pyry ja Hyry • Arttu ja Liisa Seppälä: Pöyrööt • Jarkko Nääs: Mourukatit 2014: • Jouko Tapio Ortju: Örppis • Pertti Hiltunen: Unikuvia • Jaakko Taipale: Reiska ja kärppä • Klaus Kuurinmaa: Hanska • Henna Karvonen ja Sallamaari Syrjä: Rokkityttö ja rinsessa • Satu Cozens ja Janne Valkeejärvi: Cepe • Iris Tanttu: Aasimaista • TOVE 100 – eri piirtäjien kunnianosoitussarja Tove Janssonille • Heta Happonen: Sanna • Anssi Ylirönni: Matias • Antti Kurvinen: Juro • Marika Honkanen ja Matti Kallio: Hermannin maailma 2015: Mikko Kunnas: Verokarhu • Johanna Ristimäki: Beauty Blues • Eliel Arkki: Keiju ja menninkäinen • Esko Laine: Vallan soppa • Mia Vuorio: Lilli • Kristian Huitula: Vihtahousu • Janne Nurminen: Nuutti ja Kuutti • Niina Itämäki: Hupiklupi • Ilkka Sarpola: Iskipappa • Martti Hänninen: Petteri Peruna • Leslie Quagraine: Vainko elämää? • Sibelius 150 – eri piirtäjiltä tilattuja Jean Sibelius –aiheisia strippejä 2016: Mauri Tuure: Citykanit • Vesa Vitikainen ja Katja Louhio: Kersantti Napalm • Anna Korhonen: Pupun palsta • Satu Cozens ja Hannu Sepponen: Poksi ja Låda • Juho Sihvonen: Tällä kylällä • Kari S. Nyström: Mörtti • Toni Hämäläinen: Suomen rehellisin automyyjä • Liina Salonen: Etanat • Rakel ja Lauri ”£auri” Lehtinen: Hetkiä historiassa • JP Ahonen: Belzebubs • Jesse Erho: Jack ja James • Juliana Hyrri: Lähiön episodit 2017: Mira Mallus: Mutzi • Ilkka Aaltonen ja Heli Naskali: Teisti ja Tokko • Saila Juuti ja Anne Lehtinen: Amorin aika • Tapani Koivula ja EQ Halminen: Intiaani Morgenstar: • Johanna Jasmine: Kummitus • Jukka Hyvönen: Absinthia • Vesa Lampi ja Marjaana Taskinen: Tiilenpää • Mari Ahokoivu ja Kalle Hakkola: Sanni ja Joonas • Tommi Liimatta: Nalle Mappisilmä • Joni Ahonen: Yllätyshitti • Jussi Hukkanen: Maailman paskin nalle • Suomi 100 – hyviä uutisia Suomesta (joka päivä eri tekijä + lauantait) 2018: Nina Lappalainen: Kaakelin viemää • Tuomas Korpi ja Christa Uusi-Rauva: Moukan kanssa treffeillä • Vesa-Heikki Hietanen: Kuplivaa elämää • Heikki Aro: Emeritus • N-A Haranto: Lapsi, joka pelkäsi sairauksia • Katariina ja Ilkka Lappi: Näin se menis

Kolme helppoa ruutua

l

Paul Karaskin ja Mark Newgardenin kirja How to Read Nancy? purkaa yhden sarjakuvastripin perusteellisesti osiinsa. teksti

Onni Mustonen

ähin vertailukohta Paul Karaskin ja Mark Newgardenin How to Read Nancy? The Elements of Comics in Three Easy Panels -kirjalle (2017, Fantagraphics) on ranskalaisen semiootikon Roland Barthesin narratologian klassikko S/Z (1970). S/Z-kirjassa Barthes analysoi Balzacin ”Sarassine”-novellin kerrontaa. Kirja ei ole huomion arvoinen pelkästään sen kirjallisuustieteellisen arvon tähden, vaan myös siksi, että se on poikkeuksellisesti tutkimuskohdettaan huomattavasti pidempi; kirjassa Barthes analysoi jok’ikisen Balzacin lauseen selvittääkseen juurta jaksaen, miten merkitykset muodostavat kertomakirjallisuudessa.

How to Read Nancy? -kirjassa Karaski ja Newgarden tekevät saman sarjakuvalle. He ottavat tutkimuskohteekseen Ernie Bushmillerin 8. päivä elokuuta 1958 julkaistun Nancy-sarjakuvan ja erittelevät 43 kerronnallista koodia, jotka esiintyvät siinä.

Osa näistä, kuten hahmot, lehmipoikarekvisiitta sekä ”Ernie Bushmiller” itse ovat stripin ominaispiirteitä. Osa, kuten ruutujen koko, tekstin asettelu, eleet, ilmeet ja asennot, ovat yhteisiä kaikille sarjakuville.

30

Sellaisenaan How to Read Nancy? käykin mitä oivallisimpana sarjakuvakerronnan oppaana ja tutkimuksena kaikille, jotka ovat kiinnostuneita joko Nancystä tai strippisarjakuvasta yleensä. Jokainen näistä 43 elementistä käydään lävitse, taustoitetaan ja motivoidaan huolellisesti tavalla, joka on hyödyllinen sekä lukijoille että tekijöille. Lisäksi teos asettaa tuon kolmen ruudun sarjakuvan laajempaan viitekehykseen tarkastellessaan sekä vesiletkun historiaa huumorisarjakuvassa että Bushmillerin uraa ja tuotantoa.

Lienee kuitenkin syytä kysyä, miksi tällainen urakka on tarpeen? Onhan Nancy huomattavan yksinkertainen, helposti luettava sarjakuva. Se ei perustu sanaleikkeihin tai kokeilevaan kerrontaan. Sarjakuvassa on vain kolme ruutua, yksi vuorosana, joka toistuu kolme kertaa, sekä neljä henkilöä, joista kahta ei edes nimetä. Vitsi on yksinkertainen ja se on esitetty yksinkertaisesti. Sen tajuaa ensimmäisellä lukukerralla. Karaski ja Newgarden toteavat itsekin, että kysymys ”miten Nancyä luetaan?” on ”kuin kysyisi, miten liikennemerkkiä luetaan?”

•

Maailman vanhin pikkutyttö Useimmille suomalaisille lukijoille Nancy lienee astetta tuntemattomampi. Yhdysvalloissa sarjan juuret ovat kuitenkin pitkät ja ulottuvat aina vuoteen 1933, jolloin Bushmiller esitteli Nancy-nimisen, piikkitukkaisen pikkutytön Fritzi Ritzi -sarjan sivuhenkilönä. Viisi vuotta myöhemmin Nancy nousi sarjan päähenkilöksi ja Fritzi itse jäi sivuosaan Sluggo-nimisen nuorukaisen noustessa sarjan toiseksi päähenkilöksi.

30-luvulta lähtien Nancy on ilmestynyt yhtäjaksoisesti. Bushmillerin jälkeen hahmoon ovat tarttuneet muun muassa Al Plastino sekä Baby Blues- ja Jere-sarjakuvista tuttu Jerry Scott, ja viimeisimpänä sekä ensimmäisenä naisena Olivia Jaimes tämän vuoden alusta.

Suomeksikin sarja on ilmestynyt – peräti useammalla eri nimellä (mikä varmaankin kertoo jotakin siitä, miten kevyen vaikutelman sarja on suomalaisiin lukijoihin jättänyt). Nancy on vuosien saatossa taipunut Ullaksi, Miinaksi ja Jenniksi. Selkeyden vuoksi kutsun tässä artikkelissa sekä sarjakuvaa että hahmoa tämän alkuperäisellä nimellä.

Nancyn pitkäikäisyyttä on vaikeaa selittää, koska siitä uupuvat esimerkiksi Tenavien suloisenkarheus tai Mikki Hiiren mahdottoman väkevä markkinakoneisto. Vitsit perustuvat usein lastenlogiikan ristiriitoihin aikuisen maailman kanssa, tai viattomiin sanaleikkeihin. Suoraan sanottuna, ne vaikuttavat vähän hampaattomilta. Strippi, jota How to Read Nancyssä? analysoidaan, on tästä hyvä esimerkki.

Miksi sitten Nancy on selvinnyt niin pitkään? Karaski ja Newgarden tarjoavat kysymykselle yksinkertaisen vastauksen: Bushmillerin Nancy on täydellinen sarjakuva.

•

Viisauden sielu Kun Fritzi Ritzi muuttui Nancyksi, Bushmillerin tyyli muuttui samalla äärimmäisen pelkistetyksi (How to Read Nancy? sisältää onneksi lukuisia esimerkkejä kummastakin sarjakuvasta, joten lukija pystyy näkemään tyylien eron). Kaiken, mikä ei välittömästi tue kerrottua vitsiä, hän jätti pois.

Ennen kaikkea How to Read Nancy? on yksinkertaisuuden ylistys. ”Mikä Nancyssä on todellakin hienoa, sekä kammottavaa, on se, mitä tapahtuu kun visuaalisesta maailmasta tulee niin yksinkertainen, että jos siitä ottaa vain yhden viivan pois, kaikki yksinkertaisesti romahtaa”, James Elkins toteaa kirjan esipuheessa (vapaa suomennos).

Nancy – sellaisena kun Karaski ja Newgarden sen esittävät – on todellakin täydellinen samalla tavalla kuin korttitalo on täydellinen. On yhdentekevää, onko Nancy hyvä sarjakuva – aivan kuten on yhdentekevää, onko korttitalo hyvä väline pasianssin pelaamiseen. Se on rakennettu vitsin kertomista varten, ja sen se tekee täydellisesti. ”Keskeinen osa Bushmillerin töissä on niiden kurinalainen tarmo, josta kaikki sarjakuvantekijät voivat ottaa oppia”, Karaski ja Newgarden toteavat. How to Read Nancy? kehottaa sarjakuvan lukijaa kysymään, ”miksi tämä viiva on tässä?”

on yhdentekevää, onko nancy hyvä sarjakuva. se on rakennettu vitsin kertomista varten, ja sen se tekee täydellisesti.

Nancy 23. maaliskuuta 1964. Kirjoittajat listaavat How to Read Nancyssä erilaisia huumorin keinoja: ristiriita, yllätys, slapstick, liioittelu, väärinymmärrys, ironia, sanaleikki, visuaalinen leikki, absurdius.

31

Elementti no. 14: letku. Puutarhaletku on lähtökohtaisesti herkullinen objekti slapstick-huumorin välineenä.

Karasik ja Newgarden lainaavat Freudin huumoriteorioita vitsistä jännitteen laukaisijana. “Letku klovnin kädessä on jännite, letku ruiskuttamassa täydellä teholla on jännitteen laukaisu”, he päättelevät.

Elementti no. 18: tausta. Taustat on piirretty kursorisesti ja taloudellisesti. Ruoho, aita, viipale talon seinää. “Nancyssä Bushmiller loi maailman, jossa fyysisen todellisuuden koordinaatit ovat aina selkeän, hauskan ja selkeästi hauskan armoilla”, kirjoittavat kirjailijat.

Elementti no. 25: hahmosuunnittelu. Nancy on taitavasti luotu hahmo, visuaalisesti helppo tunnistaa, noin kolmen päänmitan mittaisena söpö. Yksinkertaisuus toimi myös aikana jolloin sanomalehtisarjakuvien koot alkoivat pienentyä.

Pystynenäisellä Sluggolla on samantyyppisiä piirteitä. Sen sijaan sarjan alkuperäinen päähenkilö, Fritzi-täti, on nuorena aikuisena piirretty eri tyylillä ja realistisemmin.

Elementti no. 30: mustat kohdat. Bushmiller käytti mustia pintoja valikoidusti, sommitteluun ja ohjaamaan katseen kulkua stripissä. Nancyn hiuksetkin ovat kirjoittajien mukaan tummat, jotta hän erottuu taustasta parhaiten sarjansa päähenkilönä.

32

Omakuva vuodelta 1942.

Nancyn isä

Ernest Bushmiller syntyi vuonna 1905 New Yorkissa.

Hänen uransa sarjakuvapiirtäjänä sai alkunsa hänen lopetettuaan lukio-opiskelut vain muutaman kuukauden jälkeen 14-vuotiaana. Pian Bushmiller löysi itselleen töitä The New York World -sanomalehdestä, missä hän kuvitti muun muassa sanaristikoita sekä maailmankuulun kahlekuninkaan Harry Houdinin urotöihin perustuvia arvoituksia ja aivopähkinöitä.

Vuonna 1924 Bushmiller alkoi piirtää ensimmäistä päivittäin ilmestyvää sarjakuvastrippiään ja vuosi myöhemmin hänet värvättiin piirtämään Larry Whittingtonin luomaa Fritzi Ritz -sarjakuvaa.

Bushmillerin alaisuudessa sarjasta tuli huomattavasti suositumpi kuin mitä se oli aikaisemmin ollut, pian se syndikoitiin ja Fritzi Ritz alkoi ilmestyä maanlaajuisesti. 1933 Fritzin veljentytär Nancy ilmestyi hänen elämäänsä ja pian – aivan kuten Bushmiller oli vallannut Whittingtonin sarjan – Nancy kaappasi Fritzin valokeilan.

Nancyn suosio oli huipussaan käsittämätön ja Bushmiller jatkoikin sarjan tekemistä puoli vuosisa-

taa aina kuolemaansa asti vuonna 1982. Kuten mainittua, sen jälkeen Nancyä ovat piirtäneet useat eri tekijät ja sarja ilmestyy yhä Yhdysvalloissa.

Vaikka Bushmilleriä ei usein mainitakaan samaan hengenvetoon monien muiden huumorisarjakuvan suurien auteurien kanssa, pidetään häntä usein niin sanotusti ”sarjakuvantekijöiden sarjakuvantekijänä”. Bushmillerin faneiksi ovat tunnustautuneet muun muassa Scott McCloud, Bill Griffith sekä Maus-teoksen tekijä Art Spiegelman, joka on käyttänyt Bushmillerin sarjakuvia esimerkkeinä ekonomisesta kerronnasta.

Spiegelmanin kuuluisin esimerkki Bushmillerin eleganssista ovat tämän usein taustalle piirtämät kolme kiveä. Nämä kolme kiveä toistuvat useassa Bushmillerin sarjakuvassa, kun tapahtumapaikalla oli kiviä. Kiviä oli aina kolme, mutta miksi? Spiegelmanin mukaan, jos kiviä olisi vain kaksi, kyseessä ei olisi ”kiviä” vaan kivipari. Neljä kiveä olisi kiistämättä ”kiviä”, mutta miksi piirtää ylimääräinen kivi, jos kolmekin kiveä riittäisi kertomaan, että tapahtumapaikalla on kiviä.

33

Pienlehtitaivas

Huumoria enemmistön kustannuksella

p

Transsukupuolinen Pii Anttonen tekee arkipäivän ymmärtämättömyydestä purevaa satiiria.

Vihapostikin kääntyy huumoriksi. teksti

Miia Vistilä

ii Anttonen on 34-vuotias helsinkiläinen media-alan sekatyöläinen, joka tunnetaan sarjakuvapiireissä yli 200 strippiin ehtineestä Piin seikkailut Cismaailmassa -sarjakuvablogista. Selkeällä viivalla piirretty strippisarja kertoo tekijänsä nimisen hahmon kohtaamisista transsukupuolisuutta ymmärtämättömien kanssa.

Sarjakuvassa Pii saa aina viimeisen sanan.

– Kasvokkain en keksi yhtä hyviä kommentteja takaisin yhtä nopeasti, tai uskalla sanoa mitä tulee mieleen, koska voin saada turpaani, Anttonen kertoo.

– Jos saan blogiini vihapostia, käytän kommentteja uusien sarjakuvien lähtökohtina. Suurempaa nettivainoa tai sarjakuvieni perusteella vihan kohteeksi kadulla joutumista en pelkää.

Strippisarja syntyi hetken mielijohteesta. Anttonen oli transtukipisteen vertaistukiryhmässä, jossa oli sillä kerralla ohjelmassa askartelua. Anttonen ei halunnut askarrella, mutta päätti piirtää sarjakuvan.

– Piirsin viisi ensimmäistä strippiä parissa tunnissa ja kun jutut saivat hyvän vastaanoton, niin laiton niitä ensin julkiselle Facebook-sivulleni, sitten sarjakuvablogiin.

Strippejä on alusta asti ilmestynyt kaksi kertaa

34

viikossa. Säännöllinen julkaisutahti on tapa sitoutua projektiin.

– Jos tekisin asioita, varsinkin luovaa työtä, vain silloin kuin huvittaa, en koskaan saisi tehtyä niin paljon että kehittyisin. Asiat jäisivät tekemättä.

Suomessa tehdään paljon huumoria, jossa pilkataan vähemmistöjä enemmistöstä käsin. Anttonen kääntää asetelman toisin päin ja ottaa monenlaiset valtasuhteet huomioon.

– Huumorini on lähtökohtaisesti cis-heteroita toiseuttavaa, mutta en pilkkaa yksittäisiä ihmisiä, vaan käsitteitä tai asioita, jota havainnollistan hahmolla.

Paitsi jos esim. joku poliitikko on suoraan sanonut, että tahtoo erityisesti saattaa jonkun ryhmän muita huonompaan asemaan, sellaista piikittelen suoraan takaisin.

Huumori lähtee usein konfliktista. Elämä transsukupuolisena on täynnä konflikteja ympärillä olevan yhteiskunnan kanssa. Esimerkiksi Kela hylkää hormonien maksusitoumuksia, ja sukupuolen juridinen vahvistaminen vaatii sterilisaatiota.

– Yhteiskunnan suhtautuminen on usein silkkaa kiusaamista, mutta muuten on siistiä olla trans. Kun on joutunut miettimään paljon itseään ja omaa kehoaan, on kehittynyt hyvä ymmärrys asioista. Toki kun

on kehodysforiaa, se on aivan hirveää ja muutosten hitaus myös ahdistaa.

Anttosen stripeissä käsitelläänkin ruumiillisuutta hyvin suorasukaisesti.

– Jos en tiedä mistä tekisin seuraavan Piin seikkailut -stripin, alan miettiä omaa kehoani, että mistä osasta en vielä ole vääntänyt vitsiä. Minulle depressioajat ovat olleet luovuuden kannalta parasta aikaa, huumori on ollut tapa käsitellä rankkoja asioita. Toki jos menee liian huonosti, niin silloin ei saa mitään aikaan, mutta kun taas pääsee ylöspäin, voi tehdä sarjakuvia niistä huonoista ajoista.

”jos en tiedä mistä tekisin stripin, alan miettiä omaa kehoani, että mistä osasta en vielä ole vääntänyt vitsiä.”

Lämpimät sarjakuvapiirit Anttonen tuntee sarjakuva-alaa jo lapsuudenkodin peruina.

Anttosen isä on ollut sarjakuvakustantamossa töissä 80-luvulta lähtien.

– Olen eurooppalaisen sarjakuvan kasvatti ja lukenut myös paljon strippisarjakuvia ennen omani aloittamista. Osaan Lassit ja Leevit ulkoa ja sanaleikkisarjakuva Me muut on yksi vanhoja suosikkejani.

Anttonen on tehnyt media-alalla monenlaisia töitä. Hänellä on muun muassa tutkinto äänentuotannosta, vuosien kokemus toimittajana ja haastattelijana ja hän on ollut videoeditoijana isoissakin tuotannoissa. Toimittajan työ Ylellä tutustutti aikanaan sarjakuvablogeihin.

Nyt kun Anttosella on oma blogi, sarjakuvapiireihin on ollut helppo päästä mukaan.

– Parasta on hierarkioiden vähäisyys. Piirit ovat pienet eikä tehdä suurta eroa ammattilaisten eli niiden välillä, jotka tienaavat sarjakuvilla elantonsa ja

•

niiden välillä, jotka eivät. Tapaamisissa ja festivaaleilla ihmiset ottavat lämpimästi vastaan, tullaan juttelemaan sen perusteella, että on jotain yhteistä, eikä katsota sitä, miten paljon kukakin on julkaissut tai saanut tunnustusta. Draamaakin on paljon vähemmän kuin monessa muussa skenessä, jossa olen ollut mukana.

– Samalla piirit ovat kuitenkin niin suuret, että löytyy paljon monella tavalla samanhenkisiä ihmisiä, esimerkiksi sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ja samalla toimeentulo- ja mielenterveysongelmien kanssa kamppailevia, jolloin yhteistä löytyy ihan eri tavalla ja voi saada monenlaista vertaistukea.

Sarjakuvafestivaaleilta Anttosen löytää usein Feministisen sarjakuvatoiminnan myyntipöydän takaa.

– Mukavaa on myös, kun pyydetään mukaan yhteisiin projekteihin. Joistain tulee julkaisuja, toisista jotain muuta, ja jotkut jäävät ideoiden asteelle.

Viime aikoina Anttonen on ollut usein puhujana seksuaalisuutta ja sukupuolta käsittelevässä paneelikeskusteluissa, niin sarjakuvafestivaaleilla kuin muuallakin, koska oli mukana muunsukupuolisuutta käsittelevässä Näkymätön sukupuoli -haastattelukirjassa niin haastattelun kohteena kuin sarjakuvantekijänäkin.

Monista Anttosen harrastuksista on aikanaan tullut työtä.

– Olen opetellut uudet alat niin, että olen lähtenyt siitä mitä osaan tehdä ja mitä voin tehdä riittävän hyvin vähillä taidoillani, ja opetellut sitten vähitellen uusia asioita.

35

– Nyt olen siirtymässä pois media-alalta. Viime laman jälkeen alan työehtoja on poljettu koko ajan huonommiksi ja kun tarjolla on enemmän työvoimaa kuin on tekijöiden tarvetta, työnantajat teettävät harjoittelijoilla ilmaistyötä kovalla tahdilla. Loppuun palaneiden tilalle on tarjolla aina uusia ihmisiä.

Luovat harrastukset kuitenkin säilyvät. Anttonen on harrastanut pitkään esimerkiksi kuunnelmien ja lyhytelokuvien käsikirjoittamista.

Anttosen työskentelymetodi kuulostaa introvertin painajaiselta: – Jos olen jumissa jonkin jutun kanssa, menen vaikka yksin kävelylle ja ajattelen, että olen joku kuuluisa tyyppi ja haastattelussa minulta kysytään juuri siitä jumissa olevasta asiasta – ja siinä sitten selitän sen asian itselleni.

Tulevaisuudessa Anttonen haluaisi käsikirjoittaa myös sarjakuvia.

– En osaa piirtää niin hyvin, että voisin toteuttaa pidempiä tarinoitani sarjakuvina. Olisikin hienoa työskennellä yhdessä muiden piirtäjien kanssa.

•

Pii Anttosen blogi: piinmaailma.sarjakuvablogit.com

36

Niksi-info

"Piirrän sarjakuvastrippieni luonnokset useimmiten lyijykynällä ruutupaperille. En tykkää käyttää viivoitinta, mutta haluan ruuduistani suorat ja siistit. Ruutupaperilla ruudut on helppo pitää samankokoisina ja reunaviivat saa tarpeeksi suoriksi, mutta jälki on mukavan elävää.

Tekstirivitkään eivät kiemurtele, ellen itse halua. Valmiin stripin piirrän valopöydällä puhtaaksi ruuduttomalle paperille. Muste ei haalistu tai leviä eikä paperi ruttaannu, koska lyijykynäluonnosta ei tarvitse kumittaa pois originaalista. Valmis strippi on siisti ja nätti ja muistoksi jää myös suttuinen luonnos."

– Anni Nykänen, Mummo-strippisarjakuvan piirtäjä

Haluatko tarjota Sarjainfolle niksiä? Kirjoita meille sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

37

Teemu Timperi

Jo 50 vuotta pilviveikkojen laatuseuraa Vastakulttuurin veteraani, kulttimaineessa olevan Friikkilän pojat -sarjan yhdysvaltalainen piirtäjä Gilbert Shelton vieraili 2017 Helsingissä.

Festivaalitunnelmasta suomalaisseurassa hänellä on lämpimiä muistoja jo vuosien takaa.

g

teksti

Toma Alain Henry

ilbert Shelton on tyytyväinen ja väsynyt pitkän viikonlopun jälkeen Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Kunniavieraana hän on vetänyt sekä paljon yleisöä lavahaastattelulleen, että eeppisiin mittoihin yltävän signeerausjonon. Muutama tunti kului myös Kalliossa harhaillen ja Turun Sarjakuvakauppaa etsiskellen.

Olemme illallisella Helsingissä ravintola Juttutuvassa argentiinalaisen sarjakuvalegenda José Muñozin ja tämän puolison kanssa. Aterioita odotellessa Gilbert Shelton keskustelee mehevän avoimesti – ranskaksi.

38

Festivaalien aikaan jo 77-vuotias Shelton on asunut Pariisissa vuodesta 1984 puolisonsa Laura Fountainin kanssa. Fountain on kirjallisuusagentti, joka huolehtii muiden töidensä lisäksi myös Sheltonin ja Robert Crumbin töiden maailmanlaajuisista oikeuksista. Crumb taas on asunut Etelä-Ranskassa vuodesta 1991.

Ennen kuin ehdimme puhua muusta, Gilbert kertoo kiintymyksestään suomalaista sarjakuvaskeneä ja etenkin Juba Tuomolaa kohtaan. Hän muun muassa kirjoitti esipuheen Juban töiden englanninkieliseen julkaisuun. Kiintymyksen juuret tietysti kiin-

nostavat, joten kysyn, miten hän on tutustunut suomalaisiin sarjakuvantekijöihin. Vastaukseksi Shelton ryhtyy kertomaan tarinaa, joka viihdyttävyydessään lyö laudalta mielikuvituksen tuotokset. Palaamme vuoteen 1990, Suomeen ja Neuvostoliittoon.

Teemu Timperi

•

Murmanskista, rakkaudella Vuonna 1989 Kemin sarjakuvapäivien johtaja Heikki Porkola päätti 10-vuotispäivien kunniaksi viedä festivaalinsa vierailulle Neuvostoliiton arktiselle alueelle. Festivaalin nimi oli Kemin sarjakuvapäivät 9 ½. Syyskuussa 1990 suomalaiset ja kansainväliset vieraat ja toimittajat lähtivät kolmipäiväiselle matkalle Kemistä kohti Murmanskia. Gilbert Shelton pääsi tutustumaan suomalaiseen sarjakuvaväkeen ja kurkistamaan elämää rautaesiripun takana.

Matkaseurue otti myös näyttelyn mukaan. Tieto näyttelystä ja lupa sen pystyttämiseen oli sovittu virallisia kulttuurivaihtoteitä, mahdollisesti Suomi–Neuvostoliitto-seuran kautta. Näyttelyn teema oli “underground”, mutta sanan merkitys oli jäänyt hieman epäselväksi.

Neuvostoliitossa odotettiin metroihin, tunneleihin ja juniin eli kaupunkisuunnitteluun ja insinöörityöhön liittyvää näyttelyä. Ei ole vaikea kuvitella neuvostoviranomaisten epäuskoa ja hämmennystä heidän nähdessään Sheltonin, Robert Crumbin, Hunt Emersonin ja Suzy Vartyn sekä suomalaisten underground-sarjakuvantekijöiden töitä. Ensimmäinen virallinen ulkomaisten sarjakuvataiteilijoiden näyttely Neuvostoliitossa oli siis kariutua alkuunsa. Sen pelastamiseksi turvauduttiin diplomatian ja suostuttelun keinoihin.

Kun näyttely oli auki, kaikki muu toteutettiin neuvostotyyliin loputtomiin jatkuvine puheineen ja käsittämättömine vodkamäärineen. Ilpo Koskela, joka ystävällisesti tarkisti tämän artikkelin taustatiedot, muistelee, että "seuraavana aamuna kaikki voivat pahoin".

Näiden kolmen päivän aikana Shelton ja muut festivaalivieraat pääsivät näkemään Murmanskin maamerkkejä ja kokemaan neuvostoelämää omakohtaisesti. Murmanskissa ei neuvostoaikana juuri vieraillut ulkomaisia ihmisiä muuten kuin viralli-

sissa asioissa. Vuoden 1990 arki oli Neuvostoliitossa karua. Kasvissyöjä Hunt Emersonin oli vaikea saada minkäänlaista kasvisannosta hotelli Arktikan ravintolasta ja hän miltei paastosi koko festivaalin ajan. Myös muiden vieraiden piti sopeutua senaikaisen Neuvostoliiton ruokapulaan. Tarjolla oli lähinnä paistettua kanaa ranskalaisilla sekä vodkaa ja krimiläistä kuohuviiniä palan painikkeeksi.

•

Vaihtoehtosarjakuvan suurmies Shelton on elänyt mitä kiinnostavimman elämän ja hänen vaikutuksensa populaarikulttuuriin 60- ja 70-luvuilla on ollut hyvin tärkeä. Sheltonin omat sarjakuvat, toimitustyö ja julkaisutoiminta olivat kaikki merkittäviä vaikuttimia aikakauden kulttuurisen vastarinnan kannalta.

Kaikki tuntevat Sheltonin luomat Wonder Wart Hog (1961–), The Fabulous Furry Freak Brothers (suomeksi Friikkilän pojat tai veljekset) (1968–) sekä sen spin-offin sytyneen Fat Freddy’s Cat (1970–) -sarjakuvat, joten kysyn häneltä, mitä tällä hetkellä on tekeillä.

Vuonna 2018 Shelton pitää itsensä edelleen kiireisenä. Hän työskentelee työhuoneellaan joka iltapäivä, mutta viettää suurimman osan ajastaan puutarhassaan Ranskan maaseudulla kahden tunnin ajomatkan päässä Pariisista.

Sheltonin viimeisin projekti on samannimisestä bändistä kertova Not Quite Dead -sarja, jota on ilmestynyt kuusi kirjaa. Se on toteutettu yhteistyönä ranskalaisen taiteilija Picin eli Denis Lelièvren kanssa.

– Hän on hyvä, hauska sarjakuvantekijä, Shelton sanoo. – Kirjoitamme ikään kuin komiteana ja sitten piirrämme sivu sivulta. Sen jälkeen Pic ja toinen ranskalaiskaveri tekevät värityksen.

Friikkilän pojat on ollut myös yhteistyö vuodesta 1974 alkaen, Dave Sheridan ja Paul Mavrides mukanaan. Hitaudestaan kuuluisa piirtäjä Gilbert voi keskittyä tärkeimpään eli huumoriin. Kysyn silti myös taiteen tekemisestä ja piirtämistottumuksista.

Texasissa syntynyt ja kasvanut Shelton ei muista aikaa, jolloin hän ei olisi piirtänyt. – Piirsin aina. Kyllä piirtäminen silti on minulle työtä, ei se käy luon-

39

Pentti Nuortimo

Gilbert Shelton ja Berhard Willem Murmanskissa vuonna 1990. Neuvostoliitossa odotettiin Underground-nimisen näyttelyn liittyvän metroihin, tunneleihin ja juniin.

nostaan. En pysty piirtämään suoraan päästäni kuten tiedän joidenkin pystyvän, vaan tarvitsen mallin. Ja kun malli löytyy, prosessi on silti työläs ja vie aikaa.

Nykyään käytän apuna luuppia yksityiskohtia varten.

– Minun pitää keskittyä ja olla kärsivällinen: piirrän, laitan korjausmaalia ja piirrän taas, eikä tekniikkani ole hyvä. Minulla piirroksen valmiiksi tekeminen vie tunteja ja tunteja. Ehkä joku oikea taiteilija pystyy piirtämään vaivatta. Itselleni sanat ja tarina ovat kuitenkin piirrostekniikkaa tärkeämpiä. Olen joskus parantanut keskittymiskykyäni polttelemalla. Se auttoi istumaan paikallani, vaikkei se tekniikkaa parannakaan.

•

Undergroundin alkulähteillä Kun Harvey Kurtzman vuonna 1952 lanseerasi sarjakuvalehti MADin, se oli Sheltonin mukaan “vuosisadan tärkein sarjakuvatapaus”.

– Se kehotti meitä vastustamaan auktoriteetteja ja kapinoimaan järjestelmää vastaan, teki minuun suuren vaikutuksen ja istutti underground-kulttuurin siemenen.

Vuonna 1954 perustettu Comics Code -valvontalautakunta rajoitti tiukasti valtavirtasarjakuvan sisältöä, mikä osaltaan loi tarvetta ”aikuisten asioista” kertoville sarjakuville. Shelton muutti vuonna 1958 Austiniin jatkamaan historian kandidaattiopintojaan.

– Senaikaiset vaihtoehtoiset lehdet, joiden sisäl-

40

tö sopi vasemmistolaiseen maailmankuvaani, olivat melko tylsiä. Siitä keksin tarjota niille sarjakuvastrippejä. Texasin yliopistoon saavuttuaan Shelton alkoi lähettää strippejään opiskelijoiden huumorilehteen, The Texas Rangeriin.

– Niihin aikoihin opiskelin taidetta mutta reputin, koska ekspressionististen maalausten sijaan tuotin hassuja piirroksia.

Shelton kävi koulunsa loppuun ja muutti New Yorkiin työskennelläkseen autolehden toimituksessa.

Hän jatkoi piirtämistä ja onnistui saamaan piirroksiaan lehden sivuille puijaamalla, että ne olivat muka lukijoiden lähettämiä. Vapaa-ajallaan hän keksi ensimmäisen kuuluisan sarjakuvahahmonsa Wonder Warthogin, joka on parodia Teräsmiehestä ja Lepakkomiehestä. Warthog ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa New Yorkissa, sillä kutsuntojen uhka 1962–63 ajoi Sheltonin takaisin Texasin yliopistoon aloittamaan maisteriopinnot.

Texas Rangeriä julkaissut opiskelijayhdistys maksoi Sheltonille päätoimittajan työstä 100 dollaria kuukaudessa, ja tuohon aikaan se oli enemmän kuin tarpeeksi elämiseen. The Texas Rangeristä tuli kanava julkaista Warthogia ja tutustua moniin muihin sarjakuvantekijöihin.

Yliopistolehdet olivat 60-luvulla luovuuden ja itseilmaisun areenoita kaikkialla Yhdysvalloissa. Toimitukset pitivät yhteyttä toisiinsa ja pyrkivät jäl-

Näytteet kirjasta Friikkilän pojat – Takaisin luontoon (Tapiiri-albumi, 1984)

jittelemään sarjakuvalehti MADia. Los Angelesissa yliopistolehteä toimittaneesta, sittemmin elokuva­ ohjaajana tunnetusta Terry Gilliamista tuli Sheltonin elinikäinen ystävä.

Vitsejä ja sarjakuvia julkaistiin laajemmin kuin vain yhdessä lehdessä, ja niin Warthog levisi ympäri maata ja tavoitti suuren yleisön.

Texasin yliopistossa opiskelu mahdollisti myös Sheltonin toimittaman ensimmäisen undergroundsarjakuva-albumin nimeltä God Knows. Sitä piirsi Jack Jackson, The Texas Rangerin entinen päätoimittaja. Sarjaa oli julkaistu vastakulttuurilehdissä vuodesta 1954. – Otin 50 kopiota tusinasta strippejä, liimasin sivut, suunnittelin kannen ja jakelin sitä kampuksella. Nykyään yksi kappale maksaa yli 10 000 dollaria.

Läski-Freddy, Vapaavarsi Franklin, Phineas ja kissa syntyvät Friikkilän veljekset Shelton loi Austinissa vuonna 1967, kun hän toimi rock- ja blues-klubi Vulcan Gas Companyn AD:nä.

– Vulcan Gas Company esitti kerran viikossa klassisia leffoja, ja katsottuani aikani Marx-veljeksiä ja The Three Stoogesia päätin, että osaisin itsekin tehdä yhtä hyvän elokuvan. Ensimmäinen Friikkilän veljesten sivu tehtiin mainostamaan viisiminuuttista leffaani The Texas Hippies March on the Capitol. Miltei kaikki vaikuttivat pitävän enemmän sarjakuvasta

•

kuin itse elokuvasta. Veljeksiä julkaisi ensimmäisenä Austinin underground-kustantamo The Rag. Ne ilmestyivät ensimmäisen kerran vuonna 1968 kun Shelton Crumbin Zap Comixia jäljitellen julkaisi 24-sivuisen omakustanteen Feds ‘n’ Heads, jossa oli mukana myös Wonder Warthog -tarinoita.

Vuonna 1969 Shelton ja hänen kolme opiskelukaveriaan Fred Todd, Dave Moriaty ja Jack Jackson, ostivat San Franciscossa painokoneen, vaikkei kukaan heistä osannut käyttää sitä. Tavoitteena oli perustaa julistejulkaisun yritys nimellä Rip Off Press.

Melko pian ystävykset havaitsivat, että sarjakuvalehtien painaminen on huomattavasti julisteiden painamista helpompaa. Rip Off Press osuikin kultasuoneen vuonna 1971. Samoihin aikoihin kun Shelton oli saanut kasaan 24 sivua Friikkilän veljeksiä ja ensimmäistä albumia myytiin satoja tuhansia kappaleita.

Vuosi 2017 oli erityinen, kun Friikkilän veljesten 50-vuotista taivalta juhlistettiin brittiläisen Knock About Pressin julkaisemalla uudella niteellä. Shelton työsti julkaisuun 40 uutta sivua Friikkilän veljesten seikkailuja, sekä kuvituksia että mainoksia.

•

Haastatellut tietolähteet: Kirsi Kinnunen, Ilpo Koskela, Juba, Harri Wallu Vaalio, Kalervo Pulkkinen, Heikki Jokinen, Rauli Nordberg, Pentti Nuortimo.

41

Comics and Society – sarjakuvatutkimusta meiltä ja maailmalta

m

Sarjakuvan ja yhteiskunnan suhdetta pohdittiin Turussa maaliskuussa järjestetyssä symposiumissa. teksti

Laura Antola

kuvitus

aaliskuisena viikonloppuna järjestetty Comics and Society -symposiumi kokosi Turun yliopistoon sarjakuvatutkijoita sekä Suomesta että muualta Euroopasta.

Kaksipäiväisen symposiumin järjestivät Turun yliopiston lisäksi Nordic Summer University, SELMA Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory sekä Turun kaupunginkirjasto.

•

Sarjakuvan historiaa ja historiallista sarjakuvaa Symposiumin pääpuhuja Rebecca Scherr avasi perjantain ohjelman puhumalla Phoebe Gloecknerin La Tristeza -teoksesta, jota tekijä itse kutsuu ”graphic novellaksi”, liittyen Latinalaisen Amerikan fotonovellaperinteeseen. Amnesty Internationalin kustantamana ilmestynyt teos on osa kokonaisuutta, joka koostuu eri puolilla maailmaa meneillään olevista konflikteista kertovista sarjakuvista. Meksikolaisessa Juarezin kaupungissa tapahtuvista naisten murhis-

42

Johanna Jasmine

ta kertova teos on toteutettu valokuvin; väkivaltaisen kuoleman kokeneita naisia edustavat käsintehdyt nuket, jotka Glockner on asetellut poliisin rikospaikkavalokuvista tuttuihin asentoihin. La Tristeza ei oikeastaan ole kertomus jolla olisi alku, keskikohta ja loppu. Kerronta on täynnä aukkoja, eikä lukija saa lopuksi varmuutta siitä selvitetäänkö murhat, tai pystytäänkö niitä estämään. Muiden kokeman tuskan esittämisen eettisyyttä luennossaan pohtineen Scherrin mukaan juuri tästä syystä La Tristezan toteutus on eettinen: sarjakuvassa kuvatut murhatut naisetkaan eivät koskaan saaneet tietää mitä heille tapahtui.

Iltapäivä vietettiin historiallisen sarjakuvan ja sarjakuvan historian parissa. Esitelmien monipuoliset aiheet vaihtelivat Vlad Seivästäjästä Auschwitzin keskitysleirin tapahtumien sarjakuvaversiointiin ja Milton Caniffin seikkailusarjakuvista Comics Coden vaikutukseen Alan Mooren sarjakuvissa. Illan

paneelikeskustelussa puhuttiin sodan ja konfliktin esittämisestä sarjakuvassa. Mika Lietzén puhui Jääkärit-sarjakuvastaan, Hanneriina Moisseinen Kannaksesta sekä Sisaret 1918 -projektista Ainur Elmgren ja Reetta Laitinen.

Kaikki panelistit kertoivat pyrkineensä teoksissa esittämään yksittäisen, sodan seurauksista kärsivän ihmisen näkökulman. Kannaksessa Moisseinen kertoo yhtäältä Karjalassa evakkoon pääsyä odottavasta naisesta ja toisaalta sotilaasta, jonka mieli järkkyy rintamalla. Myös Elmgerenille, Laitiselle ja Lietzénille yksittäisten ihmisten tarinoiden kertominen on ollut tärkeää, ei niinkään sodan taisteluiden kuvaaminen.

Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että on tärkeää tuoda sodan kaikkien osapuolten näkökulma esiin, vaikka äkkiseltään tuntuukin siltä että esimerkiksi sisällissodasta ja jatkosodasta on kerrottu jo kaikki mahdollinen virallisesti hyväksytty. Kertomalla sarjakuvissaan yksittäisten jääkäreiden, sisällissodan kokeneiden naisten sekä järkensä menettäneen jatkosodan sotilaan näkökulman Lietzén, Elmgren, Laitinen ja Moisseinen tuovat jo kuultujen kertomusten rinnalle toisenlaisia näkökulmia.

•

Voiko sarjakuva vaikuttaa yhteiskuntaan? Lauantain ohjelmaan kuului sarjakuvan poliittisuuden ja myös sarjakuvan vaikutusmahdollisuuksien pohdintaa. Aamunavauksena Reeta Kangas esitteli neuvostoliittolaisen sotapropagandan viholliskuvia toisen maailmansodan ajalta, minkä jälkeen siirryttiin sujuvasti Hipster Hitlerin satiirin pariin.

Nordic Summer University, jonka kanssa symposium järjestettiin yhteistyössä, korostaa toiminnassaan akateemisen ja ei-akateemisen maailman sekoittumista. Vaikka Turussa järjestetty tapahtuma noudatteli perinteistä akateemisen konferenssin mallia esitelmineen ja keynote-luentoineen, mahtui mukaan myös toisenlaisia esityksiä.

Hulluussarjakuvia-sarjakuvablogistaan tunnetun Viivi Rintasen esitelmä oli yksi lauantain tähtihetkistä. Rintanen kertoi pyrkivänsä blogillaan vähentämään hulluuteen liittyvää stigmaa. Jo valinta puhua mielenterveysongelmien sijaan hulluudesta on kantaaottava, ja blogi pyrkiikin osoittamaan, ettei välttämättä ole kovin vakavaa olla hullu.

Lauantaina puhuttiin muutenkin paljon sarjakuvan mahdollisuuksista vaikuttaa yhteiskuntaan.

Katja Kontturi ei tällä kertaa puhunut Disney-sarja­ kuvista, vaan Turun ja Seinäjoen ammattikorkeakoulujen sekä Jyväskylän yliopiston työpajaprojektista, joka tähtäsi 15–29-vuotiaiden nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Lauantai-iltapäivän ja koko symposiumin päätti kolme esitelmää siirtolaisuudesta. Ralf Kauranen, Aura Nikkilä ja Anna Vuorinne käsittelivät esitelmissään siirtolaisuuden ja pakolaisuuden teemoja sarjakuvissa ja sarjakuvajournalismissa sekä Suomessa että muualla maailmassa.

Symposiumin jälkeen saimme osallistujilta hyvää palautetta sekä järjestelyistä että kiinnostavasta ohjelmasta. Innostunut palaute rohkaisee jatkamaan sarjakuvatutkimuksen ilosanoman levittämistä Suomessa.

•

Phoebe Gloecknerin La Tristezassa ihmishahmoja esittävät käsintehdyt nuket

43

Vieraskynä

Sarjakuvaelämää – Miksi Yle innostui sarjakuvasta? teksti

Olli Kangassalo

Yleisradion kulttuuritoimitus tekee tänä vuonna jotakin outoa. Verovaroja on törsätty marginaalikulttuuriin, eikä suollettu pelkästään Cheek- ja Saara Aalto -dokumentteja! Yle Teema näyttää neliosaisen Sarjakuvaelämää-dokumenttisarjan kesäkuussa ja sarja jää Yle Areenaan. Monipuolisesta sarjakuvakentästä fokuksessa on kotimainen nk. taidesarja­ kuva, ja mukana ovat Hanneriina Moisseinen, Marko Turunen, Matti Hagelberg, Leo Kuikka, Ville Pirinen, Emmi Valve, Suvi Ermilä, Tommi Musturi ja Tiitu Takalo.

Miten päädyin tekemään sarjakuvadokumentteja? KulttuuriCocktail-toimituksen tehtävänä oli ottaa nettiä haltuun, eikä tarvinnut huolehtia valtavirtahakuisuudesta tai korkeakulttuurisuudesta. Päätin toteuttaa lyhytvideoita sarjakuvataiteilijoista.

Suunnittelin Suomalaisia sarjakuvataiteilijoita -videoiden toteutuksen yksinkertaiseksi. Taiteilijan haastattelu keskittyy pääasiassa yhteen teokseen, kuvataan työhuoneella työskentelyä ja “lähi­luetaan” sarjakuvaa pan-zoomeilla. Mutta haastattelut tein tahallaan perusteellisemmin kuin viisiminuuttiseen olisi tarvinnut, sillä mielessä alkoi olla jotakin suu-

44

kuvitus

Johanna Jasmine

rempaa. Lyhytvideot olivat hyvä testi aiheen laajemmalle käsittelylle.

KulttuuriCocktail oli sopinut Yle Teema -kanavan kanssa dokumenttisarjasta, ja juuri siinä tilanteessa ja sillä hetkellä sarjakuvadokumenttien läpi saaminen Yle-koneistossa ei ollut mikään ongelma. Toimittaja Harto Hänniseltä kuulin, että viimeksi Yle on isommassa mittakaavassa tehnyt sarjakuvaohjelmaa 1990-luvun alussa.

Hylkäsin juontajavetoisen mallin ja päätin että taiteilijat ovat päähenkilöitä. En halunnut mukaan mitään käsikirjoitettua juonta ja rakentaa “voittaja­tarinoita”, vaan cinema veritellä höystetyn tehdyn kulttuuridokumentin, joka tarjoaisi taiteilijoiden omaa syvällistä puhetta sarjakuvistaan, avaimia tulkintaan ja laajan näkemyksen kotimaisesta nykysarjakuvasta.

Minulla on ollut vahva suhde sarjakuvaan. Kehitykseni lienee tyypillinen 1960-luvulla syntyneelle miehelle: Aku Ankasta Tex Willeriin ja Korkeajännitykseen ja siitä Ruudun, Zoomin ja Non Stopin lukijaksi. Kirjaston kautta tuli Crumbistakin käsitys.

Piirsin vuosikausia omia sarjakuvia ja myin ne

isälle ja naapureille. Suurin osa oli Korkkari- ja Asterix -jäljitelmiä. Sodassa ollut isäni moitti sarjakuvieni väkivaltaisuutta ja sotaisuutta. Otin sen tietysti raskaasti. Jossain vaiheessa 1970-luvulla inspiroiduin Valerianista, Piko ja Fantasiosta ja Tintistä, ja kuinkas ollakaan sen jälkeen sarjakuvani eivät enää valmistuneet...

1980-luvulla Tapiiri oli viimeinen sarjakuva jota luin säännöllisesti. Mielenkiintoni suuntautui muualle. Tein graduni Helsingin yliopistossa scifi-novellien (1920–1980-luvuilta) kerrontatekniikoista narratologian ja Barthesin metodeilla.

Kuitenkaan taidesarjakuvan nousu meillä ja muualla ei jäänyt huomaamatta. Ylen eri kulttuuritoimituksissa olen pitänyt (sivu)silmällä kotimaista sarjakuvakenttää.

Sarjakuvataiteilija-videoiden ja Sarjakuvaelämää -dokumenttien takia perehdyin varsin syvällisesti kotimaiseen sarjakuvaan. Fiilis on kuin aikamatkailijalla. Palasin takaisin outoon sarjakuvan maailmaan, joiden säännöt olivat menneet ilahduttavasti uusiksi.

Sarjakuva on kasvanut aikuiseksi. Kerronnalliset keinot ja aihepiirit ovat karkeasti ilmaisten enemmän taidekirjallisuutta kuin Tinttiä. Lista on laaja: tarinallisuuden hylkääminen, tarinan “epätavallinen” fokusointi, fragmentaarisuus, kerronnan omissiot, aikarakenteen rikkominen, intertekstuaalisuus, monimutkaiset kertoja- ja näkökulmarakenteet, surrealismi, absurdismi, sarjakuvasta ulos laajenevat kokonaistaideteokset, moniaineksisuus (kirjeitä, virkkauksia, lääkärinlausuntoja jne.), ironia, nihilismi, todellisuuskäsityksen mutkistuminen, itsetiedostavuus, metafiktio, dokumenttipohjaisuus ja vaikka mitä. Huomiota herättää myös monien sarjakuvien kallistuminen kuvataiteen puolelle.

Lukemaan pitää keskittyä, totutella ja jopa oppia.

Kiinnostavia ovat omaelämäkerrallisuuden ja dokumentaarisuuden monenlaiset ilmentymät realismista (Takalo) ekspressionistisuuden kautta (kuten Valve, Rintanen) fantasia-asuun naamioituun dokumentarismiin (Turunen). Nettiblogi on tuonut mediumina sarjakuvaan uuden nopean ilmaisuväylän.

Naiset ovat tulleet vahvasti tekijöinä esiin.

Tuntuu että sarjakuva on varsinkin meillä loikannut nopeasti Mämmilästä postmodernistiseen universumiin. Kustantaja Hans Nissenin kanssa väittelimme siitä, onko Hagelbergin Läskimooses postmoderni scifi-eepos. Minusta Läskimooses on puhtaimmillaan juuri sitä, eikä siinä ole mitään pahaa.

Postmodernia ei kannata käyttää perioditerminä, vaan laajana kokoelmana taidekeinoja ja -teemoja.

Sarjakuva on kypsynyt taiteen asemaan, eikä sitä tarvitse epätoivoisesti perustella. Mutta jos taide­ puoli onkin kovassa kunnossa, näyttää sarjakuva ajautuneen syvemmälle marginaaliin, kuten runoudelle on käynyt. Monet tekijät ja kustantajat valittavat kauppojen ja kirjakauppojen nihkeyttä. Kirjaston innokkaana käyttäjänä väitän valikoiman olevan laaja, mutta tietenkin paremminkin voisi olla.

Toisaalta haastatteluista välittyi valtava ylpeys siitä, että mitään kompromisseja ei haluta tehdä kaupallisuuden suuntaan. Ehkä se on ainoa tie, koska kaupallisuutta ei ole. Pitänee odottaa että yleisö herää. Ainakin sarjakuvapiirien yhteisöllisyys kukoistaa.

Kirjoittaja on toimittaja-ohjaaja Yle KulttuuriCocktailissa. Suomalaisia sarjakuvataiteilijoita ja Sarjakuvaelämää -sarjat ovat nähtävissä Yle Areenassa.

Kuvissa Ville Pirinen, Pauli Kallio ja Leo Kuikka.

45

SOMETIMES I THOUGHT THAT, IF THERE WAS A WAY TO FAIL THIS EXPERIMENT, I’D MANAGE TO DO IT. I’VE TAKEN MONTHS TO OPEN THE SYNTHETIC TEMPERA PAINTS YOU SENT. TURNED OUT THEY TASTE LIKE MAYO

Bianca Bagnarelli: "Dear F" (2015).

Maailmassa olemisen tapa

i

Helsingin sarjakuvafestivaaleille saapuva Bianca Bagnarelli on Italian kansainvälisesti kirkkaimpia nuoria tekijöitä. teksti

Onni Mustonen

talialais-ranskalainen Bianca Bagnarelli (s.

1988) on huomattavan moderni sarjakuvantekijä. Tämä käy jo ilmi hänen sarjakuviaan lukiessa. Onhan niiden aihe usein teknologia. Mutta ajanhenki on juopunut myös syvemmälle Bagnarellin sarjakuviin, aina niiden rakenteisiin ja tuotantoprosesseihin asti.

Vaikka Bagnarelli syntyi Milanossa ja asuu Bolognassa Italiassa, hänen yleisönsä ja työskentelypiirinsä on maailmanlaajuinen. Työssään hän on hyödyntänyt internetin suomaa kansainvälistä huomiota löytääkseen lukijoita ja kerätäkseen rahoitusta muun muassa joukkorahoituksen kautta. Bagnarellin kuvitustöitä ovat julkaisseet niin yhdysvaltalaiset, saksalaiset kuin ranskalaiset lehdet. Lisäksi hän on osallis-

46

tunut latvialaisen kuš!-sarjakuvakustantamon antologioihin, ja hänen 24-sivuisen esikoisalbuminsa Fish julkaisi vuonna 2014 brittiläinen Nobrow-kustantamo (lisää Nobrow’n sarjakuvatoiminnasta voi lukea Sarjainfon numerosta 4/17).

Myöhemmin tänä vuonna Bagnarelli saapuu kunniavieraaksi 1.–2. syyskuuta Suvilahdessa järjestettäville Helsingin sarjakuvafestivaaleille.

•

Tyyni pinta, synkät vedet Myös Bagnarellin vaikutteet ovat kansainväliset. Vaikutteiksi hän on nimennyt sellaiset klassiset nimet kuin italialainen Vanna Vinci ja yhdysvaltalaiset Chris Ware, Charles Burns ja Daniel Clowes. Nämä vaikutteet erotuvat selvästi sekä Bagnarellin huolitellusta ja vii-

meistellystä viivasta että sen alleen kätkemästä arkisen surumielisestä, ajoittain peräti ahdistavasta maailmasta.

Tässä mielessä Bagnarellin työt tuovat mieleen ehkä kaikista voimakkaimmin Adrian Tominen sarjakuvat, joiden viileä ja tarkasti kuvattu ulkomaailma houkuttelee lukijan laskemaan kilpensä.

Vaikka Bagnarelli osallistui vuonna 2013 Nobrow’n hysteriateemaiseen antologiaan, hänen sarjakuvansa ovat kaikkia muuta kuin emotionaalisesti myrskyisiä. Siksi lukija usein yllättyykin, miten syvältä tarinoiden terävin kärki viiltää.

Bagnarellin esikoisalbumi Fish hyödyntää juuri tätä ristiriitaa. Nimettömään kylään Ranskan Rivieralle sijoittuva kertomus on nuoren pojan kasvutarina, joka keriytyy auki raukeankuuman kesän aikana. Tragedian myötä kuoleman varjo lankeaa viattomien ja velttojen lomapäivien ylle. Tominen parhaiden kertomusten tavoin, piirtäjän oma objektiivinen itsevarmuus ja hahmojen vähäeleisyys tekee Fishistä ja muista Bagnarellin tarinoista entistä surumielisempiä. Näin vain tapahtuu, ja jo haalenneiden muistojen tavoin siitä ei kannata villiintyä, koska asialle ei voi enää mitään.

The Society of Illustrators palkitsi Fish-sarjakuvan sen ilmestyttyä vuoden parhaana lyhyttarinana.

Nobrow julkaisi Fish-albumin, mutta Bagnarelli oli tehnyt heidän kanssaan yhteistyötä jo aikaisemmin muun muassa edellä mainitussa Nobrow 8: Hysteria -antologiassa. Lisäksi hän oli ollut mukana Nobrown perustaja Alex Spiron toimittamassa Smoke Signal -lehdessä. Ensimmäiset askeleen kansainvälisille sarjakuvamarkkinoille Bagnarelli kuitenkin otti oman kustantamonsa myötä.

•

Se minkä voi poistaa Taiteellisen työskentelyn ohella Bagnarelli on ollut näkyvästi mukana kehittämässä italialaista sarjakuvakulttuuria toimimalla osana Delebile-kustantamoa. Vuonna 2010 perustettu kustantamo on julkaissut niin italialaisia tekijöitä kuin kansainvälisiä tekijöitä italiaksi.

Delebile sai alkunsa, kun maineikas italialainen sarjakuvataiteilija ja Accademia di Belle Arti di Bologna -taidekoulun sarjakuvan ja kuvituksen opettaja Sara Colaone kutsui vanhoja opiskelijoitaan osallistumaan sarjakuvaprojektiin, jossa syntyneet teokset julkaistiin Bolognan lastenkirjamessuille. Projektiin osallistuneiden kymmenen taiteilijan joukossa oli Bagnarellin lisäksi muun muassa Lo-

renzo Ghetti, Mauro Nanfitò, Ugo Schiesaro sekä Andrea Settimo. Messujen jälkeen viisikko jatkoi yhteydenpitoa ja hiljalleen oma kustantamo muuttui pelkästä ajatuksella leikittelystä konkreettisemmaksi projektiksi.

Bagnarellia siteeraten, Delebile syntyi jonakin zinen ja kustantamon välimaastosta, mutta alusta lähtien oli selvää, että tekijöiden oli tärkeää liittyä yhteen näkyvyyden lisäämiseksi. Kenttä on Italiankin kaltaisessa suuressa sarjakuvamaassa verrattain pieni, joten verkoston muodostaminen on ensiarvoisen tärkeää kansainvälisten kontaktien muodostamiselle, Ghetti kertoi vuonna 2014 italialaisen Fumettologica-verkkosivun haastattelussa.

Aluksi kustantamon päämääränä oli julkaista kollektiivin jäsenten teoksia ja sarjakuvia ulkomaisilta tekijöiltä, joiden he eivät olleet kokeneet saavat ansaitsemaansa huomiota Italiassa. Kansainvälisistä tekijöistä Delebile onkin julkaissut muun muassa yhdysvaltalaisten Sam Aldenin ja Charles Forsmanin sekä belgialaisen Max De Raguésin sarjakuvia. Pian Delebile kuitenkin innostui julkaisemaan myös muiden italialaisten kuin alkuperäisen perustajaviisikon sarjakuvia. Bagnarelli onkin kertonut haluavansa nostaa esille erityisesti nuoria ja lupaavia tekijöitä, jotka ”hallitsevat sarjakuvan kielen”.

•

Elettyä teknologiaa Teknologia ja ihmisten suhde siihen on aihe, jota Bagnarelli käsittelee monissa sarjakuvissaan jollain tasolla. Tämä ei kuitenkaan tarkoittaisi sitä, että Bagnarellin sarjakuvat olisivat selkeästi luettavissa esimerkiksi tieteiskirjallisuuden piiriin. Ne eivät ole tarinoita avaruusaluksista, roboteista, kyborgisista implanteista tai virtuaalitodellisuuksista.

Joskus yhteys on selvä, kuten teknologiautopismin lippulaivana tunnetussa The Wired -lehdessä julkaistu yhden sivun nonfiction-sarjakuva videopelien pelaamisen vaikutuksesta kolmiulotteiseen hahmotuskykyyn. Useimmiten teknologia kuitenkin vain luo puitteet tarinan maailmalle, kuten viime vuoden The New York Times Magazinen sarjakuvanumerossa julkaistu ”Missing”-kertomus, ne ovat tarinoita ihmisistä, jotka perinteisten lihaisten kommunikaatiometodien epäonnistuttua havainnoivat maailmaa mustesuihkutulostimien ja matkapuhelimien avulla. Koska teknologia on elettyä, eikä vieraannutettua, jää sen rooli usein huomaamattomaksi hänen sarjakuvissaan.

47

Sarjakuvien lisäksi teknologia keskeisenä teeman näkyy myös monissa Bagnarellin kuvitustöissä. Hän on kuvittanut The New Yorker ja The New York Times -lehdille juttuja muun muassa geenieditoinnista, verikokeista, lääketieteen suhtautumisesta naisiin, jotka eivät halua lisääntyä, sekä Silikonilaakson IT-teollisuudessa tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä.

Vuonna 2015 Italian Vogue -lehdessä julkaistussa haastattelussa Bagnarelli on kertonut, miten internet vaikuttaa hänen työskentelyynsä. Hän kertoo hakevansa muun muassa vaikutteita tyyliinsä ja sarjakuviensa värivalintoihin muun muassa Tumblr-blogipalvelusta.

Jos Bagnarellin teknologiaa käsittelevistä sarjakuvista halutaan löytää keskeinen teesi, on se yhdysvaltalaista pragmatisti John Dewey’ä mukaillen ajatus siitä, että teknologia on maailmassa olemisen väline. Autot, tietokoneet, verikokeet ja matkapuhelimet vaikuttavat siihen, miten ihmiset voivat vaikuttaa ympäristöön ja millaista elämää he elävät.

Erityisen selvästi tämä käy ilmi Bagnarellin kuš!:n š#13-antologiassa julkaistussa ”January the First” kertomuksessa. Tarinassa kaksi kyllästynyttä poikaa ajeluttaa nuorta tyttöä ympäriinsä uuden vuoden ensimmäisenä päivänä. Tyttö ei muista, miksi hän lähti poikien mukaan. Kun he lopulta saapuvat moottoritien varrella olevalle kumpareelle, tyttö nukahtaa ja pojat varastavat tytön jalkaproteesin. Bagnarellin kertomusten viitekehyksessä tämä puolihuolimaton julmuus (joka on kuvattu Bagnarellille tyypillisellä viileydellä) tuntuu puukoniskuakin julmemmalta; ilman työkalujaan, ilman jalkaansa tai poikien autoja, tyttö jää yksin tammikuun viileään yöhön moottoritien varteen kykenemättä liikkumaan, kykenemättä olemaan.

Jos taide todellakin on peli, jonka kautta heijastelemme maailmaa, on vain sopivaa, että teknologia nousee keskeiseksi motiiviksi myös sarjakuvissa.

Koska ajatus teknologiasta ihmissuhteisiin ja ihmisen ja maailman väliseen vuorovaikutukseen vaikuttavana tekijänä on niin voimakkaasti läsnä Bagnarellin sarjakuvissa, tuntuu hän auttamattoman modernilta. Hän on uuden sukupolven tekijä, jolle informaatioteknologian suomat työkalut kuten tietokone on osa tuotantoprosessia. Samalla tietokone on myös väline, jolla useat – myös allekirjoittanut – ovat tutustuneet hänen sarjakuviinsa.

Bianca Bagnarelli: "January the First" (2013).

48

•

Bianca Bagnarelli: "Kyllä tai ei" (Yes or no, 2016) Käännös englannista Onni Mustonen.

49

50

51

52

53

Keräilijän tunnustuksia

Hank Ketcham, 79, ja Jyrki, 21, Pebble Beachin golf-kerholla, elokuu 1999.

Pics or it didn’t happen Vuosien keräily ja yhteydenotot piirtäjämaestroihin ovat vieneet yllättäviin paikkoihin. Keräilijän tunnustuksia -sarja on tullut nyt päätökseensä.

k

teksti ja valokuvat

un kirjoitin ensimmäisen keräilytarinan Sarjainfon numeroon #121 (4/2003), en ollut vielä muuttanut Helsinkiin. Olin käynyt festareilla ja tavannut alan tekijöitä, mutta tavallaan olin vielä vähän ulkopuolinen ”alan sceneen”. Mutta olin kuitenkin jo reissannut ulkomailla ja päässyt tapaamaan monia piirrosalan maailmantähtiä – ollut jopa eräiden luona yökylässä. Joten tuntui huvittavalta ottaa ensimmäisiin juttuihin lähestymistapa, jossa mentiin heti suoraan asiaan: ”kerran kun olin Mort Walkerin luona, niin...” – kertomatta lainkaan, miten tähän tilanteeseen oli oikein päädytty. Tarkoitus oli, iskevyyden ohella, herättää lukijoissa hämmentyneisyyttä. Kuka tämä tyyppi oikein on?

Onko se tosissaan? Mitä? Miksi?

Nyt on tullut aika päättää tämä kolumnisarja, joten ajattelin lopuksi pohtia, mistä kaikki sai alkunsa.

54

Jyrki Vainio

•

Suomesta, päivää Minulla sarjakuvien lukeminen ja sarjakuvien tekeminen ovat oikeastaan alusta asti kietoutuneet toisiinsa. Lapsesta saakka piirsin ja luin. Ja milloin suinkin mahdollista, luin piirtämisestä. Ensimmäiset maininnat sarjakuvien piirtäjistä ja sarjakuvien alkuperäispiirroksista luin todennäköisesti Aku Ankan toimituksen omasta nurkasta. Mustanaamio-lehdessä oli silloin tällöin juttuja sarjojen tekijöistä ja muistan, että tutkin niitä äärimmäisen tarkasti. Etenkin jos jutussa oli kuva tekijästä piirustuspöydän ääressä, sitä tuli tuijoteltua moneen kertaan. Oman piirtämiseni takia sarjakuvaharrastukseni kytkeytyi siis jo varhain nimenomaan sarjakuvien piirtäjiin enemmän kuin sarjojen hahmoihin.

Lukion loppuun osui kaksi tekijää, jotka edistivät tätä harrastusta merkittävästi. Tapasin Ilkka Heilän, joka esitteli minulle piirrosalan amerikkalaisia

ammattilehtiä. Niistä löytyi suurimpien sanomalehtisarjakuvien levityssyndikaattien osoitteet. Sitä kautta pystyi kirjoittamaan näiden sarjojen tekijöille.

Samaan aikaan saapui internet. Sen myötä oli mahdollista saada aivan uudella tavalla yhteyksiä ulkomaisiin alan harrastajiin, sekä myös muutamiin pioneeriluonteisiin alan tekijöihin. Ennen kuin netin kansainvälisyydestä tuli arkipäivää, suomalainen kiinnitti monien huomion silkalla eksoottisuudellaan.

Kun opiskeluaikoina pääsin vähän matkustelemaan, pelasin tätä eksotiikkakorttia vahvasti: päivää, olen tullut tänne Suomesta saakka, pääsisinkö tapaamaan?

Monet tapaamiset järjestyivät, koska lähestyin niitä ennen muuta alalle pyrkivänä nuorena tekijänä, enkä niinkään keräilijänä tai fanina. Vaikka en ollutkaan kotimaassa näkyvä tekijä, minulla oli kuitenkin työnäytteet osoittaa, että olin oman tekemisen suhteen tosissani ja että minua oli jo jonkun verran julkaistu.

Joskus on jälkikäteen harmittanut, että en tehnyt useimmista vierailuista sen tarkempia muistiinpanoja, valmistellut kunnon haastattelua, saati sitten että olisin esimerkiksi nauhoittanut keskustelun.

Mutta se olisi sotinut tapaamisten lähtöasetelmaa vastaan: toivoin vapaita keskusteluja kokeneen mestarin ja nuoren aloittelevan tekijän välillä, en varsinaisia haastatteluita. Se toi näihin kohtaamisiin heti

rennomman alkuasetelman.

Asia ymmärrettiin myös toisella puolella. Hienoimmin asian puki sanoiksi Mustanaamion Sy Barry, kun kiitin häntä tapaamisesta: ”Minä ymmärrän hyvin, sillä muistan, miltä itsestäni tuntui, kun nuorena kävin tapaamassa Hal Fosteria.”

Amerikan kontaktit syntyivät ketjuina, yksi tapaaminen johti toiseen. Olin tavannut muutamia Suomessa käyneitä tekijöitä ja kirjoittanut kirjeitä useille muille. Kouluvuoden 2001–02 olin opiskelijavaihdossa Kent State Universityssa Ohiossa. Sattumalta vuoden 2001 syksyllä toisaalla Ohiossa järjestettiin piirrosalan seminaari, josta tuli huikea tilaisuus tavata suuri joukko sellaisia tekijöitä, joita ei esimerkiksi tavallisilla sarjakuvafestivaaleilla olisi näkynyt. Siellä tapasin myös amerikkalaisen piirtäjäjärjestö National Cartoonists Societyn edustajia. Muutamaa vuotta myöhemmin pääsin tähän järjestöön jäseneksi itsekin ja onnistuin käymään pari kertaa matka-apurahalla heidän tapahtumissaan, jotka eivät perinteisesti ole olleet avoimia ulkopuoliselle yleisölle.

Kun kotimaassa ihmeteltiin, miten oikein sain järjestettyä näitä tapaamisia, niin totuuden paljastanee pikemminkin erään vierailun kohteen kommentti: ”No eikös sinulla, nuorella miehellä, nyt ole lomallasi parempaa tekemistä, kuin tulla minua, vanhaa miestä, tapaamaan?”

Jack Davis, Arnold Roth, Nick Meglin, Al Jaffee, Jyrki ja Sergio Aragonés, New Orleansissa 2008.

55

Berckin lähettämä valokuva, 2000.

Jim Borgman kotinsa työhuoneessa Cincinnatissa lokakuussa 2001.

56

•

Sankaripiirtäjät Pilapiirrosalalle päätyneen pitäisi varmaan varoa vertautumista Kari Suomalaiseen, pikemminkin pyrkiä tämän suuresta varjosta eroon, mutta nyt teen sen itse: Kari kirjoitti 60-luvun alussa kirjan Löysin lännen, jossa kuvailee Amerikan matkaansa ja muutamia siellä tekemiään piirtäjävierailuja. Luettuani sen ajattelin: totta kai, tunnettuna suomalaisena piirtäjänä Kari on totta kai voinut käydä tapaamassa muiden maiden tunnettuja piirtäjiä.

Ajattelin, että haluaisin itse elämässäni myös tehdä näitä molempia asioita: piirtää ja tavata muita piirtäjiä. Mutta kävi vain niin, että aloin ”menestyä”, jos se on asiaan sopiva sana, tässä harrastuksessani paljon enemmän ja vuosia aikaisemmin, kuin omassa piirtämisessäni. Niin että tosiaan päädyttiin siihen hassuun tilanteeseen, että minä, tuntematon tyyppi, olin tavannut maailmalla vaikka ja ketä. Kun oma näkökulmani oli aina, että tämä kaikki liittyy ennen kaikkea minun omaan piirtämiseeni.

Jos joku aikanaan katsoo minun elämääni taaksepäin, ajattelin hiukan pöyhkeästi, niin lopulta tämä kaikki varmaan vaikuttaa ihan luontevalta.

Nähtäväksi jää.

Myös lienee tunnustettava, että kun näitä reissuja nyt ajattelee, niin vaikuttaa selvältä, että minulla on ollut joku hyvin voimakas tarve nimenomaan saada hyväksyntää toisilta alan tekijöiltä – jopa enemmän kuin töideni varsinaisilta lukijoilta, minkä kuitenkin pitäisi olla ammatin kannalta tärkeämpää. Jossain vaiheessa pohdinkin: jos olisin saanut kanavoitua tämän kaiken energian, mitä olen pistänyt tähän keräilytouhuun, oman urani edistämiseen, niin missä voisinkaan olla?

Miksi näin oikein on, en osaa selittää. Mutta totta se vain on: sarjakuvapiirtäjät ovat olleet minulle myyttisiä staroja. Olen mielessäni jotenkin nostanut heitä sellaiselle jalustalle, että jälkeenpäin tajuan, että se on jopa estänyt minua paikoin näkemästä todellisuutta: kuinka vaikeasta alasta oikein on kysymys, kuinka hankalaa elannon hankkiminen piirtäjänä todellisuudessa on. Minä en sitä nähnyt, näin vain, että jos olet julkaistu piirtäjä, olet minulle sankari. Ja kukapa ei haluaisi päästä sankariensa seuraan?

•

Charles M. Schulz työhuoneellaan Kalifornian Santa Rosassa, elokuu 1999.

57

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Roy Cranen Wash Tubbs & Captain Easy (1924–88) on monella tapaa se sarja, josta seikkailusarjakuvien buumi 20–30-lukujen vaihteessa sai alkunsa. Captain Easy oli kenties ensimmäinen vastuullinen aikuinen sarjakuvassa, onnensoturi. Rennosti piirretyt tarinat kiitävät huimaa vauhtia läpi eksoottisten paikkojen, joista on jopa tehty jonkinlaista taustatutkimusta. Seikkailu ei lopu koskaan, vaan jokainen tarina kehrää uuden käänteen, ja taas mennään! Samaan aikaan kun 20-30-lukujen WT&CE luo modernia sarjakuvakerrontaa, sarjan toinen päähenkilö Wash Tubbs elää sanomalehdissä varsin vanhanaikaista kaksoiselämää omilla vitsisarjoillaan, joissa elämä on pikkukaupunkilaisen uneliasta ja onnen täyttymys on saada äidin huomaamatta kaunis tyttö polvelle istumaan.

Syventävä sarjakuvakurssi, 9. luku

y

Sanomalehtisarjakuvan synty on amerikkalainen ilmiö ja strippisarjakuva on oma taiteenlajinsa. teksti

Kivi Larmola

ksittäinen strippi on pienin mahdollinen sarjakuvan yksikkö, koska vähemmällä ei kuvien jaksollisuus vielä täyty.

Strippi­sarja on samalla kertaa myös pisin, voivathan jatkosarjat jatkua periaatteessa ikuisesti ja käytännössäkin draaman kaari voi niellä vuosikausia, kun tarinaa oikein kehitetään. Se on myös perinteisesti tunnetuin sarjakuvan muoto; siihen aikaan kun sanomalehtiä vielä luettiin paperilta, oli sarjakuvien lukijapeitto suunnilleen sama kuin urheilusivujen, joidenkin arvioiden mukaan esimerkiksi 60 % lukijoista.

Sanomalehtisarjakuvien lukijat olivat lukijoista uskollisimpia ja tottumuksissaan konservatiivisimpia jo silloin, ja vesittyneimmänkin vanhan sarjan pudottaminen lehden sivuilta oli melkoista riskipe-

58

liä. Jopa oma isoisäni (syntynyt 1898) lopetti kiukuissaan Uuden Suomen tilauksensa, kun Elzie Segarin Kippari-Kalle pudotettiin sivuilta – ”Uutisia saa radiostakin!” totesi vaari.

Katzenjammer Kids (suomeksi Kissalan Pojat, 1897–2006) oli loppuaikoinaan pisimpään ilmestynyt jatkuva sarjakuva. Siitä huolimatta että kerronnan konsepti oli käynyt vanhanaikaiseksi ja itse kuvattava aihe aivan käsittämättömäksi jo sukupolvia sitten, uskolliset lukijat jaksoivat palata etelämeren saksalaiseen siirtokuntaan Mamman, Kapun, Hansun, Fritsun ja Inspehtorin seuraan yhä uudestaan kuin Pavlovin koirat ruokakupille.

Sama toimii myös käänteisesti: sanomalehdet ovat perinteisesti varoneet sarjoja, joihin lukijoiden on liian helppo kiintyä materiaalin laadusta riippu-

Segarin Thimble Theater (1919–) vihjasi jo nimellään, että lehdissä sarjakuvateatterille varattu tila oli kovin pieni.

Perhe Oyl (Nana, Cole, Castor ja Olive sekä poikaystävä Ham Gravy) sai vuonna 1929 sivuosanesittäjäksi Popeyen, joka valtasi ensin yleisön, ja lopulta koko sarjan nimineen kaikkineen. Formaatti on tässä vuoden 1929 episodissa vielä pystymuotoinen, eikä Kippari-Kallen naamakaan ole vielä löytänyt muotoaan. Seikkailuja jatketaan, kunnes ne saavat loogisen loppunsa, sitten aihetta vaihdetaan äkisti.

matta. Näin esimerkiksi eläinsarjojen rima on muita korkeammalla jo sisäänostovaiheessa (Nordling: Your Career in Comics, Andrews and McMeel 1995).

•

Jokaiselle jotakin ilman yllätyksiä Sanoma­lehti­ sarjakuvan kohderyhmä ei ole koskaan ollut niin kapea kuin amerikkalaisten sarjakuvalehtien. Se on muistuttanut enemmän ranskankielisen Euroopan ajatusta sarjakuvasta koko perheen viihteenä, toki sillä erotuksella että kun albumit laitetaan hienosti makuuhuoneen hyllyyn, sanomalehtistrippi on aidon amerikkalainen kertakäyttöhyödyke joka joko viskataan pois lukemisen jälkeen, tai irrotetaan asiayhteydestään työpaikan seinälle ja jääkaapin oveen. Se on rakennettu vitsiksi, jonka kärki on lukijan omassa todellisuudessa, peiliksi arkipäivän (usein

George Herrimanin Krazy Kat (1910–44) on puhdasta varieteekomiikkaa kauneimmillaan. Arizonassa sijaitseva Coconinon piirikunta, se sama jossa Grand Canyon sijaitsee, on näyttämönä samalla kertaa rikas ja muuttumaton. Ja kuten oikeassakin maailmassa, sitä kansoittavat alkuperäisasukkaat (navajot, hopit, havasupait ja hualapait), kiinalaiset siirtotyöläiset, latinalaisamerikkalaiset ja Euroopan siirtolaisten jälkeläiset. Sarja on vastuussa vain omille lainalaisuuksilleen, ja kaikessa symbolisuudessaan luo todellisuuden joka on vahvempi kuin moni dokumentti.

toimittajien vaatimuksesta keskiluokkaiselle) ihmiselle, tai päiväuneksi sankaruudesta haaveilevalle.

Keskimäärin sanomalehtisarjakuvan lukija ei olekaan varsinainen sarjakuvanlukija siinä mielessä, että hän olisi kiinnostunut sarjakuvasta taiteen ja kerronnan mekanismina, vaan hän seuraa omia lempisarjojaan omasta lehdestään. Jos hän harrastaa sarjakuvaa, se tapahtuu irrallaan tästä. Hän ostaa tuttua sarjakuvaa myös kokoelmina, saadakseen kokea uudestaan samat hetket. Siinäkin hän toisintaa käytöstä, joka on ollut syndikaateille ja julkaisijoille tuttu jo ensimmäisistä sarjakuvista asti. Sen seurauk­sena strippikokoelmien myynti on jotain aivan muuta kuin erillisten, romaanimuotoisten albumien paljon selektiivisempi myynti.

Ajatus pidemmästä, erillisestä sarjakuvalehdestä syntyi juuri noin, sivutuotteena. Koska paperi oli halpaa ja strippisarjat jo olemassa, kokoamalla niitä yhteen voitaisiin jo maksetusta materiaalista tekohengittää vielä lisää taaloja. Mutta ensin oli strippi.

Pohjois-Amerikassa, siis, Euroopassahan sarjakuva

59

Milton Caniffin Terry and the Pirates (1934–73) oli looginen jatko Cranen Wash Tubbs & Captain Easylle. Se, minkä jälki menetti rentoudessa, tuli takaisin valokuvantarkassa yksityiskohtien käsittelyssä. Ja kun WT&CE oli pomppinut ympäri maailmaa piirtäjän hetkellisten kiinnostuksenkohteiden mukaan ilman tarkempaa struktuuria, olivat Terry ja merirosvot (joita kylläkään ei alun jälkeen kovin usein nähty) tarkkaan harkittuja ja marssittivat näyttämölle Yhdysvaltain ulkopolitiikan suuntaviivojen mukaan kootun mahtavan eksoottisen konnakatraan, joka seikkaili draaman kaaren kauniisti alusta loppuun ennen kuin vaihtoi maisemaa. Ilman Patia, Terryä ja April Kanea meillä ei olisi Johnny Hazardia eikä Modesty Blaisea, niin vahvasti kerronnan lait hakataan tässä kiveen.

Strippisarjakuva voi syntyä tekijän omasta inspiraatiosta, tai sitten siitä miten jollekin maksavalle kuluttajasegmentille ei ole omaa sarjaa. Kaikesta asenteellisuudestaan ja leimaavuudestaan huolimatta uutta, itsenäistä, työssäkäyvää naista käsittelevä sarjakuva on ehkä ollut omana aikanaan voimaannuttava, vaikka päähenkilö ei läpäisisi Bechdel-testiä ja jopa työskentelisi enemmän tai vähemmän osa-aikaisena mallina turhamaisuuden markkinoilla, kuten Tiffany Jones, Brenda Starr tai kuvan Tillie the Toiler (1921–59).

oli kasvanut vaivihkaa kuvakirjoista ja pilalehdistä ilman erillistä omaa luonnetta, ja vasta erilliseen, syndikoituun sarjakuvaformaattiin tutustuminen sanomalehden sivuilla herätti havaitsemaan, että ”meillähän on tämä jo olemassa”.

•

Väline itsessään on viesti Sanomalehtisarjakuvan synty on kiistatta amerikkalainen ilmiö, vaikka koko sarjakuvaformaatti ei sitä olisikaan. Outcaultin Yellow Kid -ajatelmat (mitä vitsiä niissä olikin, on jäänyt aikansa hämärään), Winsor McKayn ja

60

Herrimanin puolisivuiset sketsit, Kippari-Kallen ja Kissa­lan Poikien väljästi yhteennivotut loppumattomat kome­diat Marx-veljesten ja vaudevillen hengessä. Ja, hyvin pian perässä, episodimuotoiset seikkailusarjat kuten Terry ja merirosvot, Mustanaamio, Johnny Hazard ja Rip Kirby.

Se, mitä sarjakuva on, on vahvasti sidoksissa sen rakenteeseen. Lyhyet episodit vertautuivat aluksi kaskuperinteeseen, tai enintään loivat tuokiokuvia.

Kun sarjakuva jättää palstamillimetreissä mitatun tilansa, muuttuu välineen luonne.

Suhteellisen uusi keksintö on ollut jättää sarjakuvasta vitsi kokonaan pois, ja panostaa enemmän kerronnan muihin tasoihin. Aristoteleen Runousopin kantava ajatus siitä, että tarinoilla on aina oikea, paras mahdollinen muotonsa haastettiin ensi kertaa vasta 1920-luvulla, ja se on edelleen sellainen kerronnan standardi, jonka ohi pääseminen vaatii huomattavan paljon suurempaa neroutta kuin standardissa pitäytyminen. ”Sarjakuva toimii tekstin ja kuvan suhteilla ja kuvien keskinäisellä suhteella, samoin kuin elokuva ei perustu siihen, että kuvat liikkuvat, vaan tapaan, jolla liikkuvat kuvat yhdistetään toisiinsa... sarjakuvan ja pilakuvan ero on edellisen a-priorinen päättymättömyys” määrittelivät Kaukoranta ja Kemppinen (Sarjakuvat, Otava 1972) ollen määrittelyssään jossain tapauksessa jopa aikansa kerrontaa edellä.

•

Valo tunnelin päässä on nyt toisaalla Sanoma­ lehtisarjakuvan lukija kasvaa sarjansa mukana. Jos on niin, kuten sanotaan, että joka neljäs sarjakuvan­lukija on eläkeiässä (www.comicsbeat.com), ovat strippi­ sarjojen lukijat olleet sitä jo pitkään. Eikä tilasto ehkä ainakaan nuorru, koska miten uudet lukijat löytäisivät strippisarjat kun kotona ei ole vanhempien sanomalehteä josta ne paistaisivat silmään? Netistähän ei mitään löydä sattumalta, tarjonta on siihen liian valtava.

Isossa-Britanniassa (joka ei ole varsinainen sarja­ kuvamaa) on nuorten sarjakuvanlukijoiden määrä pudonnut puoleen viimeisen 10 vuoden aikana (www.statista.com). Tosin en tiedä, millä tilastolla tämä on mitattu. Jos se on samaa sarjaa kuin toinen Statistan tilasto, jonka mukaan sanomalehtisarja­ kuvien lukijamäärä on pudonnut Yhdysvalloissa 10 miljoonalla, voidaan arvata että ainakin jossain määrin on kyse siitä että uudet lukijat löytävät omat sarjansa sellaisten kanavien kautta, jotka eivät ole mittauk­sessa mukana.

Taidetarvikeliike Tempera Uudenmaankatu 16 00120 Helsinki Avoinna ma-pe 9–18, la 10–16

Bill Wattersonin Lassi ja Leevi (1985–95) lähti aktiivisesti taisteluun sanomalehtisarjakuvan aina vain pienenevää julkaisukokoa vastaan, niin sopimusehdoilla, julkilausumilla kuin hienovaraisemmin luomalla niin kaunista taidetta ettei sitä kertakaikkiaan voinut kutistaa postimerkin kokoiseksi.

Se, minkä uusia lukijoita tulee, tulee eri tietä kuin ennen. Big Nate -sarjan tekijä Lincoln Peirce toteaa kuitenkin The Washington Postissa (6.3.2015) seuraavasti: ”Perinteisille lasten sarjakuvalähteille, sarjakuva- ja sanomalehdille, on jo lukemattomia vaihtoehtoja. Muutaman klikkauksen päässä internetissä on kokonainen sarjakuvien valtameri. Paikallisessa kirjakaupassa hyllyt pursuavat sarjakuvaromaaneja. Ja kun koulut ja kirjastot vastentahtoisesti ovat hyväksyneet sarjakuvan opetuskäyttöön, on luokkahuoneissakin sellaisia kirjoja kuin Captain Underpants, Big Nate, Diary of a Wimpy Kid ja niin edespäin. Uskon vakaasti siihen, että lapset tulevat aina kaipaamaan sarjakuvia, mutta vain siinä muodossa, mikä kulloinkin on uutuuttaan kiiltävin. Kyllä, lapset lukevat edelleen sarjakuvia, mutta eivät päivän lehdestä.”

•

Liikkeessä alennukset Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20 % riippuen tuotteesta!

Myös verkkokauppa! tempera.com 61

Ajan vangit

Kaksi Ursula-strippiä vuodelta 1977.

Väinämöistä väreissä 1980-luvulla

u

Ursula Haarlaa teki uransa pitkäksi venähtäneellä sivupolulla muun muassa Kalevalaa sarjakuvaksi. teksti

Ville Hänninen

rsula Haarlaa (s. 1951) piirsi Kalevala-sarjakuviaan silloisella nimellään Niemistö.

Aikoinaan ne herättivät jonkin verran huomiota, mutta ovat unohtuneet viime vuosikymmeninä.

Yksi syy lienee julkaisufoorumi, sanomalehdet.

Sarjakuvat keräsivät paljon lukijoita, mutta suurempien painokustannusten aikana niistä ei tehty kokoelmaa. Sarjakuvakeskustelu on nykyään aika kirjakeskeistä, koska harva vaivautuu arkistoihin.

Haarlaan sarjakuvien kohdalla syynä on myös lopullinen painotuote. Originaalien värit ovat kauniin kirkkaat. Ne sopivat piirroksiin, jotka myös hengittävät. Kuvissa on yksityiskohtia, muttei liikaa. Varsinkin myöhempien jaksojen sivusommittelu toimii.

62

Vahvoissa mustissa pinnoissa on samaa tuntua kuin Hannu Lukkarisen hiukan aiemmin tekemissä Lasten kultainen Kalevala -kuvituksissa.

Lehdet eivät kuitenkaan osanneet käsitellä sarjakuvia. 1980-luvulla meni lujaa ja moni mediatalo hankki uudenkiiltävät painokoneet, mutta painettuina Kalevalan värit suorastaan tuhoutuivat. Sama latistuminen ja sameneminen näkyvät monissa vanhoissa kuvituksissa, mutta originaaleina Kalevala vaikuttaa lähes eri sarjakuvalta. Tunnelma on niin erilainen.

– Tein värit niin, että mustavalkopiirrokset olivat paperilla, värit erillisellä kalvolla ja siinä painoa varten kohdistusmerkit. Usein kuitenkin jossain tärähti, Haarlaa harmittelee.

Yksi näkemys Ainon ja Väinämöisen tarinasta. Kalevala-sarjakuva ilmestyi eri lehdissä vuosina 1981–1986.

63

•

Ensin idea myytiin piirtäjälle, sitten lehdille Kalevala tuntuu valintana varmalta, jopa maailmalle avautumisellaan uhonneella 1980-luvulla. Ennen Haarlaata tarinoita ei kuitenkaan ollut piirretty siinä laajuudessa sarjakuviksi. Toista maailmansotaa edeltäneinä ja sen jälkeisinä vuosina tehtiin paljon Antti Puuhaaran kaltaisia, menneisyyttä mytologisoivia sarjakuvia, mutta Suomen kansalliseepoksen painoarvo tuntui ehkä liian suurelta.

– Ennen Ilkka Kalliomäkeä Bullsilla työskenteli Philip Laszlo. Hän oli mainio myyntimies. Jos olisin tajunnut työn määrän, olisin varmasti kieltäytynyt, mutta Philip innosti minut ensin tekemään sarjakuvaa ja ennen kuin siitä oli oikein mitään valmistakaan, hän oli jo kaupannut sen moneen lehteen.

Vuosina 1981–86 ilmestynyt sarja ilmestyi parhaimmillaan miltei 20 lehdessä, Ruotsissakin sitä julkaisi kaksi lehteä. Haarlaa piirsi sarjakuvaa viikoittain, ja jaksoja ilmestyi lähes 300.

– Eikä se ikävää ollut. Opin tehdessä. Osa myöhemmistä jaksoista näyttää nykyään ihan kohtalaiselta, mainosalalta freelance-graafikoksi 1980-luvulla jättäytynyt Haarlaa tiivistää.

Vanha suomalainen kertomusperinne ei ollut hänelle mitenkään vieras. Hän valitsi tarinat sillä perusteella, miten ne toimisivat piirrettyinä.

– Minua kiinnostavat vanhat tarinat, ja Elias Lönnrotin luomushan on vain kapea raapaisu monikerroksisesta kokonaisuudesta. Sarjakuvaa varten kaivoin mahdollisimman paljon tietoa muualta, koska piti selvittää, miltä asiat olisivat voineet näyttää.

Sehän meitä Kalevalassa kiehtoo: mikä tarinoissa voisi olla totta ja mikä keksittyä, Haarlaa pohtii. Samaan aikaan sarjakuvan kanssa syntyi myös Paavo

64

Haavikon käsikirjoittama ja Kalle Holmbergin ohjaama draamasarja Rauta-aika (1982), joka käsitteli tematiikkaa syvemmin.

•

Ura alkoi Sarjiksesta Haarlaa teki sarjakuva-Kalevalaa mainostoimistotyön ohessa. Sen lisäksi hän on piirtänyt muun muassa Ursulaa Ilta-Sanomiin vuosina 1977–1979 ja Kalevalan jälkeen Pusuannaa Tasa-arvo-lehteen 1990-luvulla ja Helsingin Sanomiin vuonna 1995.

Ensimmäinen tärkeä julkaisija oli Sarjis. Kustannus Oy Williamsin julkaisema, kokonaan kotimainen sarjakuvalehti ilmestyi vuosina 1972–74 ja ehti kasvattaa kokonaisen sukupolven nuoria piirtäjiä.

– Kävin Savonlinnan taidelukion, siihen aikaan lähin sellainen oli Hollannissa. Koulun loputtua istuskelin Riihimäen rautatieasemalla ja pohdin tulevaisuuttani. Mietin, että sarjakuvia olisi kiva piirtää, Haarlaa muistelee.

Hän tarjosi töitään Uudelle Suomelle. Arvovaltainen lehti ”innostui muttei ottanut”. Kotimainen sarjakuva ei ollut siihen aikaan hyvä vaihtoehto vaan kallista. Syndikaatit myivät halvalla Juliet Jonesin sydäntä, Tenavia ja muita amerikkalaisia varmoja menestyssarjoja.

– Jotain oli julkaistu sitä ennen paikallislehdissä, mutta ”Joonaksen” (Veikko Savolainen) toimittama Sarjis vahvisti uskoa, että tällaistakin voisi tehdä. Osallistuin myös Iloisten kuvien piirtäjien päiville, jossa tapasin monia nuoria piirtäjiä ensi kertaa.

Joonas oli siinäkin kokoava voima.

–Kari Suomalainen oli yksi tapahtuman puhujista. Hän sanoi minulle, että älä sillä kynänterällä yritä, ota sivellin käteen. Hyvä ohje oli!

•

Arviot�

toimittanut

Ville Hänninen

65

eMMI NIeMINeN

reeTTA lAITINeN (TOIM.): Sisaret 1918 • Arktinen Banaani

Muiston pysyvyys heikki jokinen

“Kova nälkä että silmiä himmentää. Vankilan herrat papit sairaanhoitajat ja sotilasherroja katselee kun meille jaetaan tämä kourallinen ruohoa. Nauravat ja nostavat niskojaan kun moitimme ruokiamme sanovat oma syynne roistot.”

Näin kirjoitti vankileirillä Työväen kalenterinsa lehdille 7. kesäkuuta 1918 isoisäni Heikki Jokinen.

“Tänään kävi pappi meitä haukkumassa. Lauloi ensin sitten saarnasi. Sanoi meitä punikeiksi olemme hävittäneet Suomen. Kaikki on meidän syy”, hän jatkoi 9. kesäkuuta 1918.

Todellisuus leireillä oli lohduton: “Kuoli nälkään 19 miestä surkeeta on katsella”, isoisäni kirjoitti 28. kesäkuuta 1918.

Vuosi 1918 ei häviä Suomen kansan aikakirjoista.

Se jätti ylisukupolvisen, syvän ja pitkään märkivän jäljen. Erhe oli niin suuri ja murhe niin mittava, ettei sitä pidäkään unohtaa. Tarvitsemme muistoja, niiden avointa käsittelyä ja tuntemista. Tarvitsemme monia ja monenlaisia muistoja.

Aloitin kouluni Tampereella 1960-luvulla. Vaikka en sitä koulupoikana vielä oikein ymmärtänytkään, virallisen totuuden ja kaupunkilaisten kollektiivisen muistin välillä aukeni ammottava kuilu.

66

Koulukirjat, opettajat saati paikallinen valtalehti eivät tuolloin kertoneet siitä vuodesta 1918, jonka hyvin monet tamperelaiset tiesivät. Niillä oli omat tarinansa, joihin rautatieaseman makasiinien joukkoteloituspaikka tai punaisten naiskaartilaisten kohtalo eivät kuuluneet.

•

Kymmenen tarinaa Nyt, sata vuotta myöhemmin, kansallisen traumamme käsittely tutkimuksessa ja taiteessa on jo saanut uusia kaivattuja sävyjä ja näkökulmia. Ensimmäisen tasavallan aikana kansakunnalle pakotettu vapaussotamyytti alkoi kaatua jo 1960-luvulla. Jatkosodan jälkeen lailliseen toimintaan lopultakin päästettyjen kommunistien vahvasti esiintuoma jyrkkä luokkasota-näkökulma on jo sekin hiipunut.

Viimeinkin voin lukea sellaisia kirjoja, joita olisin halunnut lukea jo menneinä vuosikymmeninä: historialliseen todenmukaisuuteen kiihkotta pyrkiviä tutkimuksia. Niitä ilmestyy nykyään useita, ja hyvä niin.

Sama koskee taidetta. Lapsuuteni kansakoulun oheislukemisto, Aarno Karimon Kumpujen yöstä, on onneksi jo vaipunut hämärän maille. Sen sijaan on tullut useita aidosti pohtivia elokuvia ja romaaneja –

•

Esiliina pelastaa hengen Tutkija Tiina Lintunen on perehtynyt valkoisen propagandan vuoden 1918 punaisista naisista luomaan kuvaan. Lintusen mukaan naiset luokiteltiin kolminkertaisiksi maanpettureiksi. He olivat osallistuneet vallankaappaukseen ja tarttumalla aseisiin hylänneet naiselle kuuluvan aseman ja naiseutensa. Lisäksi he olivat suhteissa venäläisten kanssa, mikä vaaransi rodun puhtauden.

Näitä määritelmiä näkyy kirjan punaisten naisten muistelmissa. Annukka Leppäsen piirtämässä ”Martta”-jaksossa muistellaan, kuinka lyhyeksi leikatut hiukset estivät työn saamisen. Ainur Elmgrenin ”Hulda”-jaksossa esiliinan hankkiminen pelastaa punakaartilaisnaisen.

Kirjan tarinat ovat syvästi inhimillisiä, yksilön kokemuksen tasolla. Sodan julmuuden ja koston sattumanvaraisuus näkyvät.

Tiitu Takalon piirtämä ”Ida”-jakso kertoo Tampereen naiskomppanian tarinan kautta jotakin oleellis-

ta Suomen sisällissodan luonteesta: sitä kävivät amatöörit. Innostus ei tuonut voittoa.

Sen toivat omalta isolta osaltaan maahan saapuneet vieraat suurvallan sotilaat, saksalaiset. ”Hulda”jaksossa he sodan ammattilaisina murtavat helposti punaisten joukot.

Reetta Laitisen tasapainoinen esipuhe ja pätevät historialliset pikakatsaukset jokaisen kymmenen sarjakuvan alussa paikantavat henkilökohtaiset muistot osaksi koko sodan kulkua.

•

Ihmisen tasolla Kukin taitelija piirtää omalla tyylillään. Kirjaan ei ole haettu pakotettua visuaalista yhtenäisyyttä. Tekstien alkuperä (todelliset kertomukset tapahtuneesta) luo tietysti puitteet ja painottaa kuvakerronnankin realistisuutta.

Kaikki tarinat onnistuvat omalla yksilöllisellä tavallaan löytämään ihmisen tason. Niiden naiset ovat todellisia, heillä on omat tunteensa ja toiveensa, oma uskonsa ja oma maailmankuvansa. He ovat itsenäisiä toimijoita, eivät vain tapahtumien kohteita.

Warda Ahmedin ”Ida”-jakso kertoo sodan kokemisesta lapsen näkökulmasta. Vastakkainasettelun kohtaamista ei ole helppo ymmärtää, ja mustikoita poimiville lapsille paljastuu hiekkakuopalta teloitettujen ruumiita. Nämä kaikki jättävät jälkensä, niin lapseen kuin koko yhteiskuntaammekin.

Sisaret 1918 ei ole sisällissodan koko kuva, eikä se siihen pyrikään. Se on kuitenkin inhimillistä kokemusta korostava teos ja siksi tervetullut palanen siihen palapeliin, josta koostuu vuotemme 1918 monisärmäinen kuva.

Elina Ovaskainen

ja nyt mielenkiintoinen sarjakuvakin.

Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 kertoo kymmenen omakohtaista tarinaa vuodelta 1918.

Kaikki kertojat ovat naisia. Heistä seitsemän tarina on etsitty vasemmistoperinnettä keräävästä Kansan Arkistosta ja kolme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valkoisen puolen muistoista.

Kullakin tarinalla on eri piirtäjä. He ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.

67

Tommi Musturi: Future 1–2 • Boing Being

Tarjolla tänään: tulevaisuus ville hänninen

Tommi Musturin tuotannossa ovat vuorotelleet melankolisen runolliset ja absurdin poptaidehenkiset sävyt. Toivon kirjat ja Samuel-kirjat tarjoavat välillä sisäänpäin kääntyneen kauniita näkyjä maailmasta, välillä räiskyvät kirkkaalla liekillä.

Future on niille monin tavoin loogista jatkoa. Taiteilijan kyllä tunnistaa. Kymmenen numeron ajan ilmestyvästä lehdestä erottuu kuitenkin aiempaa dystooppisempia sävyjä.

Nykyhetken kommentointi viiston, ehkä jonkinlaiseen tulevaisuuteen sijoittuvan kaikkeuden kautta on jopa muodikas ratkaisu. Television puolella Black Mirror ja Handmaid’s Tale kuvastavat sijoiltaan mennyttä aikaa, jossa mikään ei enää tunnu liian kummalliselta.

Musturi satirisoi globaalia kapitalismia kuitenkin nimenomaan sarjakuvan keinoin. Välineenä vakavammille ajatuksille on – Matti Hagelbergin Läskimooseksen tavoin – kevyt, huokea sarjakuvalehti lukijapalstoineen ja lyhyine tarinoineen. Historiallisesti se assosioituu kioskikulttuuriin ja viihteeseen.

Ensimmäisen numeron kansikuva viittaa amerikka-

68

laiseen supersankarisarjakuvaan, paitsi lehtien ulkonäköön myös ainaisiin kaksintaisteluasetelmiin. Irvokkaat hahmot mässäilevät lihaksiaan pullistellen, allaan satojen pääkallojen keko.

Sisäsivuilla piirrostyyli ja värit heittelehtivät 2000-lukulaisella levottomuudella. Tarinat kuitenkin ovat suhteellisen yhtenäisiä, kuvaavat välähdyksin Judge Dreddin kaltaista mutta tänäpäiväistä maailmaa, joka on ekotuhon ja suursodan partaalla, mutta keskittyy pakonomaiseen viihdyttämiseen ja mielen turruttamiseen. Kuvasto koostuu klovneriasta, johon liittyvät sirkus, näyttämöt, pellet ja aasinhatut.

Musturi ei kuitenkaan ole humoristi. Hän ei ole erityisen hauska eikä vitsaile kevyesti vaan pikemminkin käyttää sarjakuvan menneisyyttä (comics) vakavamman sanoman paketointiin toisella tavalla.

Välillä osuu ja uppoaa: ensimmäisen numeron kosminen tarina muovipussista on paras tänä vuonna lukemani sarjakuva. Ho-ho-ho.

Futuren kummassakin tähän mennessä ilmestyneessä numerossa on sekä 2–6-sivuisia tarinoita että strippisivuja. Stripitkään eivät ole suoranaisen hauskoja vaan kiteytyneellä tavalla ikäviä. Tästä on leikki kaukana.

Miha Rinne: D'Moleyk – Myyrien aika • Zum Teufel

Aisaparina selittämätön myyrä hannele richert

Pelialan ja sarjakuvan sukulaisuudesta puhutaan paljon. Enimmäkseen uumoillaan, onko pelaaminen vähentänyt sarjakuvien suosiota. Tuottelias sarjakuvataiteilija ja pelisuunnittelija Miha Rinne on yhdistänyt aloja jo useamman vuosikymmenen ajan.

D’Moleyk – Myyrien aika julkaistiin ensin osina Tähtivaeltajassa. Pätkittäisyys ei näy lopputuloksessa, vaan vanha materiaali on työstetty eheämpään muotoon. Päähenkilön puhelimen malli on ainoa vihje siitä, että tapahtumat sijoittuvat reaaliaikaisen nykyisyyden sijaan lähimenneisyyteen.

Tarinan sanattomuus toimii kaikkinensa hyvin, mutta alussa joutuu todella tihrustamaan, mitä oikein tapahtuu, eikä selkeää kuvaa Maan ulkopuolisen “hengen” tunkeutumisesta planeetalle synny sittenkään. Onko tarkoituskaan? Osa karmivuudesta syntyy juuri koko homman selittämättömyydestä.

Tarinan “paha” on mielenkiintoisella tavalla sekä ulkopuolinen uhka että päähenkilöön, nuoreen tyt-

töön pesiytynyt henki. Yliluonnollisia voimia antavasta oliosta on hyötyä yhä mahdottomammaksi käyvissä tilanteissa. Myös tytön aisaparikseen kasvattama myyrämäinen hahmo on muukalainen, eikä ole aivan selvää, kenen palveluksessa se on päätynyt Maahan. Lopulta kyseinen “paha” onkin ehkä samassa suhteessa paha kuin ihminen on muurahaiselle: jää arvoitukseksi, mikä sen perimmäinen pyrkimys on.

Hienot, tunnistettavat kaupunkikuvat sekä huoneet ja tilat toimivat taustoina rimpulamaisille hahmoille, jotka joutuvat kohtaamaan jotain itseään kohtuuttoman paljon suurempaa. Mustavalkoinen piirros yhdistyy hyvin niukkaan väritykseen, jossa pohjana on 1–2 vaihtuvaa perusväriä sävyineen. Ratkaisu tuo hyvällä tavalla mieleen Charles Burnsin.

Pelien vaikutus näkyy etenkin tarinan tasolla.

D’Moleykin sankaritar turvautuu apokalypsin kuolonkorinoissa strategioihin, jotka voisivat hyvin toimia pelinä. Suuren maailman tyylillisessä mittakaavassa toteutettu suomalaistarina on kunnianhimoinen idea ja komeaa luettavaa.

Lopussa on Rinteen huomioita, miten prosessi eteni luonnoksista valmiiksi kirjaksi.

69

Timo Mäkelä: Lapsen kengissä • Arktinen Banaani

Kadotettu hämäläinen paratiisi reetta laitinen

Lapsuus kulkee aina ihmisen mukana. Vanhemmiten lapsuusmuistot saattavat nousta uudelleen mieleen kirkastuneina ja kiteytyneinä. Miten nopeasti elämä menikään!

1970-luvulta asti sarjakuvia julkaissut Timo ”Timppa” Mäkelä (s. 1951) on käsitellyt oman elämänsä aiheita satunnaisesti – esimerkiksi Rooma-albumissa (2004). Lapsen kengissä vaikuttaisi olevan hänen omaelämäkerrallisista töistään henkilökohtaisin ja ehein.

1950-luvun lapsuusmuistot tarttuvat välähdyksenomaisiin yksityiskohtiin: puiden lehdistön läpi tuleva valo, äidin syli, ikuinen kesä, lempinukke, isän tekemä portti, pikkusisarusten syntymät. Kertoja ja lukija tietävät, ettei muistikuviin ole luottamista.

Siksi sarjakuvassa on varaa leikitellä myös sadunomaisilla yksityiskohdilla, kuten metsän ketulla, joka haluaa pikku-Timon omaksi lapsekseen. Muistikuvien haurautta korostaa myös Mäkelän vakiintunut

70

piirrostyyli, joka on albumissa tavanomaista hieman rosoisempi ja luonnosmaisempi.

Mäkelällä on poikkeuksellista herkkyyttä ja ymmärrystä lapsen maailman kuvaamiseen, mikä näkyi jo parinkymmenen vuoden takaisissa Pieniä julmia tarinoita -sarjakuvissa (puoliso Merja Heikkisen käsikirjoittamina, Grönroos & Rantio -pseudonyymeillä). Se kiinnitti kriittisesti huomiota lasten (osin tahattomaan) julmuuteen ja lasten ja aikuisten suhteen jännitteisiin ja kommunikaation puutteeseen.

Myös Lapsen kengissä tavoittaa lapsuudesta jotain olennaista, joka onnistuu koskettamaan ja herkistämään aikuista lukijaa. Tyylilaji on kuitenkin seesteisempi. Kirjasta löytävät samastumispintoja sekä 1950-luvulla lapsuutensa itse eläneet suuret ikäluokat että nuoremmatkin lukijat. Aika vaikuttaa lapsuuteen, mutta se ei ole täysin kiinni ajassa.

Lapsuus ja ikuinen kesä loppuvat joskus, myös Mäkelällä. Albumissa lapsuus päättyy viattomuuden loppumiseen, kenties liian aikaisin. Lapsi saa aikuisen miehen murheet, mutta sama viaton lapsi kulkee tuon aikuisen sisällä koko elämän ajan.

Pauli Kallio ja Reetta Niemensivu: Lyhenevä kesä 2 – Riemua ja rähinää • Suuri Kurpitsa

Lapsuuden leikkimailla heikki jokinen

Riemua ja rähinää on toinen Lyhenevä kesä -sunnuntaistripeistä koostettu kirja. Se jatkaa tutulla linjalla: lapset Antero, Annikki ja Jaakko elävät kesäänsä suomalaisella pikkupaikkakunnalla. Aika asettuu 1970-luvulle, presidenttinä on Kekkonen ja mieleen tulevien kysymysten selvittämisessä auttaa kirjahyllystä löytyvä tietosanakirja.

Kuuden ruudun kaksirivinen Lyhenevä kesä ilmestyy Kaleva-, Nivala- ja Ylä-Satakunta -lehdissä.

Tarinoiden aiheet eivät ole suuria – mutta asiat ovat.

Lapsuus on vahvojen kokemusten, uusien asioiden ja mielikuvituksen sekoitus.

Reetta Niemensivun (s. 1979) piirros välittää tyylikkäästi lapsuuden hämmentävyyden ja kauneuden nostalgialla höystettynä. Hänen piirrostensa nostalgisuus on siitä veikeää, että se vedonnee laajasti lapsuuttaan 1960–80-luvuilla viettäneisiin.

Lapsuuden olemus ja sen kollektiiviset kokemukset ovat vahvasti mukana kuvissa. Ne eivät riipu

ajankohdan historiallisista yksityiskohdista.

Niemensivu lukeutuu taitavimpiin sarjakuvapiirtäjiimme. Hänen kolme omaa albumiaan ovat vahvoja näyttöjä kuvallisen kerronnan osaamisesta. Kuva ja tarina kulkevat niissä yhdessä, toinen toistaan tukien ja ovat yhdessä enemmän kuin olisivat erikseen.

Vaikka Lyhenevä kesä pohjaa Pauli Kallion (s. 1960) käsikirjoituksiin, Niemensivun visuaalinen varmuus näkyy siinäkin. Albumin väritys on tasapainoinen, se tuoksuu kesältä ja kestää sanomalehdessäkin.

Tarina keskittyy ihmisiin. Valitut kuvakoot auttavat siinä: mukana on paljon puolikuvia, yleiskuvia ja laajoja kokokuvia taas ei.

Pääosassa ovat lapset, aikuisia ei näy kuvissa mielikuvitusystävää lukuunottamatta. Sama keino toimii Tenavissakin.

Kallion tekstit ovat laadukasta ammattilaisen työtä. Kerronta ei jumiudu, ja aiheet vaihtelevat. Mukana ovat niin suuret kuin pienetkin asiat. Joissakin stripeissä sanomisen hiottu nokkeluus tekee siitä kuitenkin kevyesti pikkuvanhaa.

71

Timo Ronkainen: Carl Barks – Ankkamestarin salaisuus • Zum Teufel

Barksin mitalla tuomas tiainen

”Vanhan linnan salaisuus”, ”Takaisin Klondikeen” ja ”Koralliluolan kummitus” – tai ”Leirielämää”, ”Karamellikammo” ja ”Itkevä merimies”! Suomalaisten suhde Carl Barksiin on lämmin ja läheinen.

Siihen nähden on hämmentävää, ettei tämän elämästä ja taiteesta ole julkaistu suomeksi kuin Simo Sjöblomin pienipainoksinen opus 1990-luvun alussa. Mestarin elämästä on kerrottu kaikki tarpeellinen ja enemmänkin Carl Barksin kootut -kirjasarjaan (2006–09) ympätyissä Geoffrey Blumin artikkeleissa, mutta helposti saatavilla oleva yleisteos on puuttunut.

Suomenkielisen Barks-kirjallisuuden puutetta paikkaa sarjakuvaneuvos Timo Ronkaisen esseekokoelma Ankkamestarin salaisuus. Ronkainen keskittyy kirjoituksissaan viisaasti Barksin tarinoihin eikä elämään. Osa teksteistä on julkaistu Ronkaisen toimittamassa laatutietoisessa Ankkalinnan pamaus -fanzinessä ja eri Barks-kokoelmien yhteydessä vuosina 1998–2018. Muutama essee on varta vasten kirjoitettu.

Ronkainen tarkastelee tuttuja sarjoja useista, monille varmasti uusistakin näkökulmista. Ja knopeissa

72

riittää. Paljastuu esimerkiksi, että Barks visioi varttijulkisuuden vuosia ennen Andy Warholia – ja esitteli tosi-TV:n ennen kuin Suomessa oli nähty ensimmäistäkään televisiolähetystä.

Barks oli tarkkanäköinen amerikkalaisen yhteiskunnan kuvaaja ja kriitikko, Ronkainen summaa.

Neljännesvuosisadan aikana tehdyissä sarjoissa näkyvät niin Yhdysvaltain vaurastuminen ja teknologinen kehitys, kylmään sotaan lukkiutunut kansainvälinen suurvaltapolitiikka kuin kulttuuriset virtaukset huuhaasta hippiliikkeeseen. Vaikka Barksia on myös sensuroitu, tunnetusti Suomessakin, hänen onnistui säilyttää taiteellinen vapautensa. Se ei ole tasapäistettyä kulttuuria tuottavan Disney-yhtiön tapauksessa itsestäänselvää.

Ankkamestarin salaisuus on verratonta luettavaa.

Elämänikäisen harrastuksen, työnkin, myötä Ronkaisesta on kehittynyt Suomen pätevimpiä Barkstietäjiä. Ja miten herkullinen aiheiden kirjo onkaan käsillä! Ronkainen kirjoittaa niin Barksin käyttämistä lähdeteoksista, Roopen hahmon kehityksestä, Yhdysvaltain avaruusohjelman ilmenemisestä ankkasarjoissa sekä Ankkalinnan gotiikasta, naishahmoista ja ruokalajeista, muun muassa.

Carl Barks, se hyvä piirtäjä, on saanut arvoisensa suomenkielisen tietoteoksen.

Sam Henderson: Taikapilli • Suomennos: Juha Kauppila ja Jarmo Laakso • Sininen Jänis

Hulluttelua ja irtoperseitä reijo valta

Suuri yleisö tuntee amerikkalaisen humoristin Sam Hendersonin lähinnä Paavo Pesusienen käsikirjoittajana. Sarjakuva on kuitenkin ollut pikkupojasta lähtien Hendersonin omin ilmaisumuoto. Hän julkaisi ensimmäiset omakustannelehtensä jo vuonna 1980, ja vuonna 1993 ilmestynyt Magic Whistle on edelleen hänen tunnetuin julkaisunsa. Samalla nimellä on sittemmin julkaistu useita erisisältöisiä teoksia, ja tällä nimellä kulkee myös Sinisen Jäniksen suomennos­ kokoelma Taikapilli. Suomennos, ladonta ja taitto ovat kollektiivisesti kustantajan nimissä.

Hendersonin sarjakuvat ovat viihdettä parhaimmillaan. Äkkiväärät ja absurdit tilanteet toistuvat tarinasta toiseen. Välillä Henderson tekee pidempiä kertomuksia, välillä tarjolla on lyhyempiä pläjäyksiä.

Toistuva teema on huumorin repiminen perseestä.

Avaustarinassa päähenkilön pyllystä löytyy sadan euron seteleitä, jotka myöhemmässä vaiheessa osoittautuvat väärennetyiksi. Kokoelmassa muun muas-

sa perse tulee varastetuksi, käy perselääkärillä ja on maksavan yleisön aggressioiden purkukohteena.

Sinisen Jäniksen julkaisemassa kokoelmassa on sarjakuvia 1990-luvun alusta vuoteen 2015. Otos on rosoisuudessaan mainio ja antaa hyvän kuvan Hendersonin vinksahtaneesta huumorista. Muutama hahmo on saanut toisia isomman roolin. Gunther Bumpus lukitsee itsensä ulos ja yrittää sisään kissanluukun kautta, mutta jumittuu pitkiksi ajoiksi. Luukussa kiinni oleva perse kiinnittää kaikenlaista huomiota ja kiusanteon halua. Lopulta luukkuun juuttunut Bumpus julistetaan historialliseksi muistomerkiksi.

Kaiken perseilyn vastapainoksi Henderson vitsailee ruumiin etupuolella samalla korkeudella olevista vehkeistä. Koolla on merkitystä, todetaan useammassa vitsissä. Tämän sarjan vitsien huipentuma on Paul Purd. Paremmin hänen tunnetaan miehenä, jolla on maailman isoin penis. Mutta takapuoli on Hendersonin tärkeämpi puoli. Myös amerikkalaisen komiikan historioitsijana tunnettu Henderson tarjoaa selityksen perseen valtavaan korostamiseen. Kaikilla on perse! Takapuoli on takuuvarma yleisön suosikki!

73

Rodolphe & Louis Alloing: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58 • Suomennos Anssi Rauhala • Zoom Teufel

Kovaa peliä Brysselissä tuomas tiainen

Riuskaan tahtiin käännössarjakuvaa julkaiseva Zoom Teufel esittelee suomalaislukijoille nyt belgialaisen Robert Saxin. Maailmannäyttelyvuonna 1957 Brysselissä hortoileva levoton sielu on perinyt isältään autokorjaamon, vaikkeivät kulkupelit vastaleivottua herra johtajaa tunnukaan niin innostavan. Arki on ajelehtimista ja töiden nakittamista ylityöllistetylle Raoulille – ja menetetyn vaimon Alicen kaipuuta. Verkkainen haahuilu vaihtuu jännäriksi, kun romanialaiset vakoojat kaappaavat Robertin ystävän Boonin. Miksi ihmeessä vieraan vallan agentit ovat kiinnostuneita tavallisesta lyijykynästä? Mikä on mystinen Nucleon 58?

Käsikirjoittaja Rodolphen ja piirtäjä Louis Alloingin dekkari seuraa lajityypille ominaisia polkuja. On tahtomattaan tapahtumien pyörteeseen kiskottu päähenkilö, ammuskelua ja takaa-ajoja, vaaran tuntua ja tietenkin naiskauneutta. 1950-luvun Bryssel tarjoaa miellyttävän dynaamiset (ja sateesta kiiltävät) kulissit, ja autotkin olivat tuohon aikaan komeita pelejä. Noirin ystävä kiittää sisällön ja tyylin sopusoinnusta!

74

Perinnetietoisuudella tekijät viittaavat muuhunkin kuin elokuvasta ja kirjallisuudesta paremmin tunnettuun lajityyppiin. Kolmiosaisen sarjan voi myös nähdä kunnianosoituksena belgialaiselle Blake & Mortimer -klassikkosarjakuvalle. Rodolphe ja Alloing ovat aiemmin tehneet elämäkerta-albumin Edgar P. Jacobsista. Onneksi tekijät eivät Jacobsin lailla ahda sarjakuvaansa liikaa tekstiä. Toiminta on sujuvaa ja kerronta ilmavaa. Robert Sax seisoo omilla jaloillaan, olkoonkin, että kintut ovat syvällä genrejen mullassa.

Alloing kuvittaa pätevästi. Puitteet yksityiskohtineen on piirretty suorastaan häkellyttävän tarkasti, kenties valokuva-aineistoa mallina käyttäen. Ajoittain liian täydelliset perspektiivit ja muodot vieraannuttavat, mutta jälki on kautta linjan varsin tyylikästä. Öinen kaupunki märkine katuineen henkii arvoituksia ja paheita. Parhaimpien ranskalais-belgialaisten sarjakuvaperinteiden mukaisesti ne autotkin ovat, tietysti, upeita.

Ensimmäinen Robert Sax -tarina miellyttää nostalgisuudellaan ja jouhevuudellaan. Lisääkin on pian luvassa. Kakkososaa, Kadotettua paratiisia, mainostetaan jo takalehdillä.

Jean-Charles Chapuzet, Éric Corbeyran & Luc Brahy: Cognac 1 – Demonien osuus • Suomennos Anssi Rauhala • Zoom Teufel

Konjakin salaisuuksia reijo valta

Konjakki on yksi maailman arvostetuimmista viinoista. EU:n nimisuojan saanutta brandyn alatyyppiä saa valmistaa ainoastaan Ranskan Cognacin maakunnan alueella kasvaneista valkoisista rypäleistä. Markkinajohtaja on Hennessy, joka hankkii tisleensä pääasiassa sopimusviljelijöiltä. Konjakin valmistuksella on pitkät perinteet, ja arvokkaasti ikääntyneistä vuosikerroista saatetaan maksaa huimia summia.

Mutta onko harvinainen konjakki murhien arvoista? Tätä joutuu pohtimaan Anna-Fanély Simon reportaasimatkallaan synnyinseuduillaan Cognacissa. Simon on kokenut sotareportteri ja valokuvaaja.

Hänen lähettämisensä tekemään juttua konjakin valmistamisesta vaikuttaa siltä, että tarkoitus on saada selville jokin synkempi salaisuus. Murhasta Simon kiinnostuu henkilökohtaisista syistä, mutta liekö taustalla suurempi mysteeri? Hän tarttuu toimeen nopeasti ja laittaa sanan kiirimään epäilyksistään.

Toinen käsikirjoittajista, Jean-Charles Chapuzet, on kotoisin Cognacista ja ollut Le Figaron toimitta-

ja. Tämä tuo sarjakuvaan syvyyttä tai ainakin uskottavuutta. Toinen käsikirjoittaja on kokeneempi Éric Corbeyran, ja lopputuloksen on piirtänyt Luc Brahy ja paikallista valoa korostaen värittänyt Aurore Folny.

Cognac: Demonien osuus on kolmiosaisen seikkailun aloitus. Siinä tutustutaan keskeisiin henkilöihin, mysteeriin ja erityisesti konjakin valmistamisen saloihin. Nimi viittaa myös konjakin tekemiseen. Vaikka prosessi on tutkittu kypsytyskellareiden sienikasvustoja myöten, niin aina siihen jää jokin osuus enkeleille. Tällä kertaa vaikuttajina on olleet langenneet enkelit, demonit. Jos konjakkiin liittyvät seikat eivät ole aikaisemmin tuttuja, niin sarjakuva tarjoaa peruskurssin aiheeseen. Jatkossa sillä lienee merkitystä samoin kuin vuoden 1973 sadolla.

Cognac on laadukasta ranskalais-belgialaista sarjakuvaa. Brahy on paneutunut konjakkiseutujen kellareiden ja maisemien kuvaamiseen, Folny valon ja varjon jyrkkiin eroihin. Albumi itsessään houkuttelee arvioimaan sitä konjakkitermein. Aivan XO:ta (Extra Old) se ei ole, mutta VSOP (Very Special Old Pale) kuitenkin.

75

Jukka Tilsa: Julma jytä • Suuri Kurpitsa

Klarinetti jää pystyyn tuomas tiainen

Kypsemmillä päivillään hurjan tuotteliaaksi innostunut Jukka Tilsa tunnetaan myös muusikkona. Harrastuksen alkupiste sijoittuu seitsenkymmentäluvun jytävuosiin, jolloin kuuntelemisen lisäksi alkoivat kiinnostaa soittaminen ja kappaleiden tekeminen.

Puuhaa onkin piisannut. Suomi-sarjakuvan arkkiabsurdistin moninaisissa komboissa riittää ihasteltavaa jo pelkkien nimien perusteella: The Rööli, Kauno jouto, Haudankaivaja Mäkeläinen, Vaahtopäiset vanhukset, Irtopää, Lörkvist Underground ja (oma suosikkini) Kivettynyt mämmi. Kokoonpanoista tunnetuin on edelleen aktiivinen ”päiväkerhojatsia” soittava Jahnukaiset, jonka riveissä Tilsa on puhkunut klarinettiin vuodesta 1995.

Musiikilla on usein ollut sivuosa Tilsan vapaahkosti assosioivissa sarjakuvissa. Tiukimmin itse asiasta kertoi Rytmi-lehdessä julkaistu Kannat kattoon -sarja, jossa hihiteltiin bändipatujen kommelluksille.

Vuosikymmenten myötä on kertynyt omakohtaisiakin anekdootteja. Niitä Tilsa kertoo Julma jytä -kir-

76

jassa. Kytkös tosielämään tekee teoksesta mielenkiintoisen lisän mahdollisesti ikuisesti paisuvaan Tilsa-universumiin.

Mukavan mittaisiin episodeihin jaetut muistelmat on kerrottu tutun lämpöisellä otteella. Tällä kertaa huumori ei sinkoile kaikkein korkeimpiin avaruuksiin tai yllättävimpiä reittejä. Suoraviivaisempi tatsi selittynee todellisuuspohjaisella aineistolla. Sitä paitsi musiikki on vakava asia. Ei Tilsa toki vakavikoksi äidy, kummastuttavia sattumuksia riittää jutunjuureksi. Anekdoottien ohessa annetaan käytännön ohjeita aina omatekoisen bassokaapin kuljettamisesta mopedilla erilaisten jännittävien kielisoittimien valmistukseen.

Tilsa on pelkistäjä sekä sarjakuvissaan että musiikissaan. Yksinkertaisimpien toimenpiteiden etsiminen ei aina minimoi vaivannäköä, mutta vakaalla harkinnalla ja turhan riisumisella päästään lähelle olennaista. Se vapauttaa kokijan lisäksi myös tekijän, olipa puhe sitten sarjakuvapiirtäjästä tai esiintymistä jännittävästä harrastejatsarista. Taiteessa Tilsalle riittää ”simppeli pohja, kevyellä rönsyilyllä.”

Hän myös aprikoi elävänsä yksinkertaistetussa todellisuudessa. Se selittäisikin paljon!

Kaltsu Kallio

Solja Järvenpää (toim.): Vuoden sarjakuva • Suuri Kurpitsa

Päivät elämistä tuomas tiainen

Moni alkaa sarjakuvapiirtäjäksi kuvaamalla omaa elämäänsä. Vaatii kuitenkin taitoa kertoa arjesta ja juhlankin hetkistä kiinnostavasti. Koska kenenkään elämä ei ole alati jännittävää, kerronnan tapa ratkaisee.

Kerrontaa ja kerrottavaa riittää Solja Järvenpään toimittamassa sarjakuvapäiväkirjakokoelmassa Vuoden sarjakuva, jossa 12 piirtäjää muistelee viime vuotta, kukin kuukauden verran. Tekijäkaarti koostuu pääasiassa tutuista nimistä, mutta esimerkiksi Petteri Tikkasen, Kaltsu Kallion ja Tea Tauriaisen rinnalle on saatu houkuteltua myös viime syksynä pitkästä aikaa teoksen (Huone yhdelle) julkaissut Ina Majaniemi (aik. Kallis), Kundipimu-lehteä tehnyt Jukka Tilus ja kuvataiteilija Tommi Hämäläinen.

Suuri osa tekijöistä noudattaa tiukkaa päiväkirjamuotoa, rytminä päivä sivua kohden. Arjen sattumukset sulautuvat muhjuksi, josta ponnahtavat ne nasevimmat kiteytykset. Petteri Tikkasen luontevasti soljuvista kuusiruutuisista kosketti Frozen-elokuvan äärellä herkistyminen (en olekaan ainut!). Exrentun Kaltsu Kallion kuukaudesta jäi mieleen kuumeinen Nintendo Switchin odotus ja saman ruokakunnan elosta kertovan Jupu Kallion kesäpäivistä

koirien suolikaasut ja haiseva viemäri.

Tyylillisesti tusinasta erottuvat Tilus ja Hämäläinen. Nykyään pikemminkin katuvalokuvistaan kuin sarjakuvistaan tunnetun Tiluksen laahustava, yksinäinen ja suorastaan masentunut syyskuu virkistää Jupu Kallion ja Ina Majaniemen stressaavan mutta lopulta lämpimän perhearjen välissä. Aforistiset havainnot ovat inhorealistista pienoiskirjallisuutta.

Tommi Hämäläisen heinäkuusta sukeutuu kuumehoureinen taivallus. Mukavan sekavaa!

Kuinka rehellinen sarjakuvapäiväkirjassa sitten tulisi olla? Liian täsmällinen faktojen vyöryttäminen voi tuntua raskaalta. Jäntevä kerronta on tarpeen. Pikemminkin kiinnostaa arkisesta hahmottomuudesta nouseva tarkkapiirteinen havainnointi. Sitäkin lajia kokoelmassa riittää – mutta myös tarpeetonta tapahtumien kirjausta.

Oma ankea lukunsa on ”Olen paska” -tyyppinen itsesääli. Se tarjonnee vertaistukea muille alhossa rämpiville, mutta vaivaannuttaa liikaa toistettuna. Tähän sortuu omasta elämästään Mad Tea Party -blogissa ja -kirjoissa kertova blogisarjakuvan mestari Tea Tauriainen. Edelleen hän toki piirtää kuin (musta) enkeli.

Vuoden sarjakuva on niin tuhti paketti, että kannattaa nautiskella vähän kerrallaan. Joka päivä ei jää mieleen, muttei jää oikeassakaan elämässä.

77

Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama • Suomennos Raija Rintamäki • Teos

Elämää koekaniinina aino sutinen

Scandorama on Pohjoismaihin sijoittuva tieteisdystopia, jonka on käsikirjoittanut suomenruotsalainen Hannele Mikaela Taivassalo ja piirtänyt kenialaisruotsalainen Catherine Anyango Grünewald.

Maailmanrakennus tietenkin kiinnostaa tämäntyyppisissä tarinoissa. Monissa tulevaisuusvisioissa pohdituttavat bioteknologian mahdollisuudet ja uhat, näin on Scandoramassakin. Dystopiassa tapahtuu ainakin julmia lääketieteellisiä kokeita ja ihmisten luokittelua hyötyarvon mukaan. Mainitaan kiinnostavia innovaatioita kuten hybridi-ihmiset, sormenjäljenmuunnin ja yliälykkyyttä aiheuttava aivodoping. Lienevät aivan mahdollisia visioita meidänkin maailmassamme. Kuka hyötyy ja kenen osa on olla geeniteollisuuden koekaniini, kun rakennetaan uutta uljasta Pohjolaa? Kenelle sitä rakennetaan ja kenelle ei? Tässä joitakin lähtökohtia tarinalle. Päähenkilössä on osa kissaa, homo felinus.

Ilmastonmuutos on tehnyt tuhojaan. Pohjoismaissa on vielä puhdasta ilmaa ja vettä, mutta väestöä rajoitetaan ja valikoidaan, rajat pidetään kiinni.

78

Stohomen ja Helsingy Cityn välillä kulkee jonkinlainen suora luotijuna. Stohome on näistä se vauraampi ja onnekkaampi kaupunki.

Vaikka kirjan nimi ja nimistö, kuten Neoscandia viittavat Skandinaviaan, tapahtumapaikkana on myös Suomi (tai jonkinlainen post-Suomi) ja Helsingyn kaupunki. Dialogissa vilisee englanninkielisiä fraaseja (kuten omassakin todellisuudessamme).

Juonen seuraaminen vaatii hieman ponnistelua.

Hahmojen taustoja ja motiiveja olisi voinut avata enemmän, kuten myös yhteiskunnallisia olosuhteita. Mistä tullaan ja mihin mennään, miksi?

Aitoja vesivärejä, lyijykynää ja puuvärejä on käytetty kauniisti ja säästeliäs värien käyttö toimii. Vaihteleva piirrostyyli ja sivusommittelu tuovat eloa. Utuinen tunnelma ja raunioinen synkkyys kiehtovat, mutta herkullisista teemoista olisi voinut saada vielä enemmän irti jonkinlaisella kerronnan selkeydellä.

Kirjassa taitaa olla viittauksia oman maailmamme politiikkaan, pakolaisten asemaan ja paperittomuuteen. Tylystä Neoscandiasta käännytetään takaisin vielä tylympään Neuropaan. ”Helsingy City. Gotta love it. Masentava perseläpi.”

Pienet lehdet ____________________ Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Johanneksen 1. kirja Marko Lappalainen Upeasti piirretty Helsingin arkkitehtuuri kytkee tämän vaihtoehtoiseen historiaan sijoittuvan dystopian paikkaan. Otteessaan pitävän tarinan päähenkilö on nuori pappi, joka alkaa epäillä virallista totuutta ja ryhtyy selvittelemään tapahtumia, jotka ovat johtaneet tuntemamme yhteiskunnan hajoamiseen teokraattisiksi kaupunkivaltioiksi. Marko Lappalaisen ensimmäinen omakustanne on vakuuttava näyttö sekä kuvallisen kerronnan että käsikirjoittamisen osalta.

Pugs & Alien – 1. osa: Kotolan mies Marko Turunen Ufoja Lahdessa -saagan linjoilla jatketaan uudessa julkaisussa, joka on kantta myöten mustavalkoinen A6-kokoinen vanhan liiton omakustannetaskulehdykkä. Tekijän tavaramerkki, hiottu graafinen ilme ei kuitenkaan pienessä formaatissa pääse siihen näyttävyyteen kuin monissa hänen aiemmissa tuotoksissaan ja sinänsä varsin selkeän tekstauksen luettavuus alkaa jo hieman kärsiä tässä koossa.

Turusen tarjoilema tarina on jälleen kuin David Lynchin aivoista tehty smoothie lihamukissa, aikajana rikkoutuu useampaan kertaan ja lukija joutuu tekemään keskimääräistä enemmän töitä pysytelläk-

seen mukana. Käsikirjoittajana Turunen on aina paininut sarjassa, jossa ei ole juuri muita kuin hän itse.

Pugs-koira lienee se ankkuri, joka pitää Alienin edes jollain tavalla kiinni ajassa ja tilassa. Jään silti ihmettelemään, mikä tämä mopsivillitys sarjakuvantekijöiden keskuudessa oikein on, sillä kyseessä on vain huvin vuoksi ja varta vasten mutantiksi jalostettu rotu, jonka yksilöiden elämän täytyy olla alusta loppuun silkkaa kärsimystä, kuten kaimaelokuvasarjan neljännessä osassa xenomorfin ja Ellen Ripleyn geenien keitoksesta värkätyn olion, joka kuiskaa tuskaisesti sanat ”please kill me”. Tarkemmin ajatellen, tietysti juuri näistä syistähän eläinparka lieneekin päätynyt hahmoksi nimenomaan Turusen sarjakuvaan.

PS. Jottei väärinkäsityksiä syntyisi, on ehkä syytä mainita, että yllä oleva on tarkoitettu positiiviseksi arvioksi, monta tähteä.

Osastolla Oula ”Onsku” Ojanen Mielisairaalaan sijoittuvan sarjakuvan juoni on kerrottu pääosin keskustelujen kautta, joskus takaumien avulla välillä horjahdellenkin, kun ryhmä potilaita käy läpi psykohistorioitaan ja nykyhetkisiä tilanteitaan. Mielenkiinto pysyy yllä, vaikka välillä juonenkuljetuksessa ja piirrosjäljessä on tiettyä kömpelyyttä; myös tekstiä olisi voinut vähän karsia ainakin

79

Oula ”Onsku” Ojanen

Jaiks Ankka #1 Jaffuli #1 Roope Eronen William C. Media Roope Eronen lainaa näissä Jaiksfukin-lehdyköiden spinoff-julkaisuissa käyttämänsä tyylin suoraan Toni Poni -sarjakuvista, mutta äärimmäisen tietoisesti, jopa tehtäväsivuja myöten. Eronen on luomassa jonkinlaista jaiks-universumia, jossa totunnaiset esteettiset arvotukset eivät enää päde, päästen jon-

Janne Luokkanen

kaikkein alleviivaavimman rautalangasta vääntämisen kohdalla ja luottaa enemmän lukijan omaan oivalluskykyyn. Tekijä on nähnyt paljon vaivaa sarjakuvahahmojensa persoonien sekä niiden välisen dynamiikan kehittelyyn. Henkilösuhteiden hankaussähkö toimiikin tämän sarjakuvan käyttövoimana.

Yleisesti ottaen miellyttävän nihilistisellä asenteella ollaan liikkeellä. Kaikki julkaisun tekijät piirtävät taitavasti kukin omalla tyylillään. Turhan lyhyiksi moni näistä sarjakuvista jää, aiheita olisi voinut kehitellä pidemmällekin. Ehjin juonellinen kokonaisuus on Henri Tervapuron ”Shit just got real”, jossa aidontuntuiset, keskenkasvuiset kovikset joutuvat maistamaan omaa lääkettään.

80

Roope Eronen

Tiskin alta #8 Janne Luokkanen, Ilkka Martti Kivelä, Henri Tervapuro, Esko Heikkilä, Juho Sihvonen ja Annamari Kinnunen Rocken Moll

Eve Kajander

Sukupuolipaskaa – lastenannos Saara Renvall, Sara Honkanen ja Eve Kajander Sukupuolipaskaa Eve Kajander, Jupe Parkkonen, Julia Järvelä ja Sara Honkanen Erittäin salainen tissimerenneitoseura A6-kokoisessa muutaman sivun lastenannoksessa ja isommassa liuskalehdessä tekijät käsittelevät hauskoissa stripeissään, no, sukupuolipaskaa eli luutuneita rooliodotuksia ja niiden ilmenemistä erilaisissa tilanteissa ja ikäryhmissä. Toimiva huumori onkin usein paras keino tuoda ikäkulujen asenteiden naurettavuuksia esiin, joskin myös sinko on niitä vastaan taistelemiseen kätevä väline, minkä käsikirjoit-

tajat ovatkin havainneet. Eri piirtäjien tyylit miltei sulautuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Niin teksti- kuin visuaalinenkin puoli noudattelee perinteisiä strippisarjan hyveitä: viiva on selkeää ja teksti, silloin kun sitä on, lyhyttä ja iskevää.

Rakkaus 2.0 Eri tekijöitä Keski-Suomen sarjakuvaseura (KESS) Juha-Matti Kinnusen taitto on tyylikästä ja vaikka melkein kaikissa sarjakuvissa käytetään valmisfonttia, on kirjasintyypit valikoitu kuhunkin sarjakuvaan enimmäkseen paremmin sopiviksi kuin edellisessä KESSin vuosijulkaisussa. Kannet ovat Juuso Laasosen upeaa laatutyötä ja saman tekijän sarjakuva ”Aamukiimaa Orionin renkailla” on myös kokoelman visuaalisesti taidokkaimmasta päästä. Sen dystooppinen käsikirjoitus sisältää aika lailla scifi-kliseitä, mutta on kuitenkin riittävän mielenkiintoinen, tosin hahmojen ulkonäkö ja seksin kuvaus on yhdestä pornograafisesta puusta veistettyä Avin ”Instafeel”

Avi Heikkinen

nekin plagiaatin, parodian, hipsteri-ironisuuden, tavanomaisen pastissin ja/tai kunnianosoituksen tuolle puolen. Herääkin kysymys, onko yksittäisiä julkaisuja mielekästä irrottaa tästä kokonaistaideteoksesta erikseen arvioitavaksi.

81

yhdistää kutkuttavasti Kathryn Bigelow’n Strange Days -elokuvan kuvitteellisen tunteiden ja aistimusten äänitysteknologian ja sosiaalisen median. Tekijän piirrostyyliltään tyystin toisenlainen, mutta yhtä taidokkaasti toteutettu ”Syöksykierre” yhdistää niin ikään scifin elementtejä arkiseen ympäristöön.

Tällä kertaa päähenkilöt löytävät kännykkäsovelluksen, jolla voi kuvata menneisyyttä. Kummassakin tarinassa puntaroidaan teknologisten mahdollisuuksien asettamia moraalisia valintatilanteita jokapäiväisessä elämässä.

Juho Hautalan kynänjälki on hieman edellä mainittuja kömpelömpää ja ajoittain melko kiireisesti piirretyn näköistä. Fontti tökkii eniten tässä sarjakuvassa, olkoonkin viittaus 1970-luvulla suomeksi käännettyjen scifi- ja seikkailusarjakuvalehtien tekstaukseen. Pitkähkössä draamassa/tragediassa ”What a wonderful distant planet” poissaolevan avaruusseikkailijaisän toteuttama vanhakantainen sankarimiehen rooli aiheuttaa kitkaa ydinperheen jäsenten keskuudessa. Surumielinen loppu koskettaa.

Antti Arvola tarinoi uskottavasti robotteja vastaan taistelleen veteraanipariskunnan suhdetta koettelevasta sotatraumasta sarjakuvassaan ”Sydämet metallin varjossa”. Samastuttavat hahmot ovat sinänsä ilmeikkäitä, mutta ilmeiden skaala saisi olla laajempi, jotta juoneen kirjoitetut monitahoiset tunteet kunnolla välittyisivät lukijalle. Viiva on kohtuullisen tasapaksua ja kuvissa ja kompositioissa on usein jäykähköyttä, mutta lopputulos on siltikin visuaalisesti aivan kelvollista sarjakuvaa.

Ville Rautiaisen ”Kyborgin sydämessä” luodataan romanttisen hyväntuulisesti ja silti yllättävän todenmakuisesti ihmisen ja kyborgin välisen rakkauden mahdollisuutta ja mahdollisen suhteen toisessa osapuolessa herättämiä epäilyksiä. Tasapainoinen ruutujako, kuvakoon sekä kuvakulmien vaihtelu ja piirrosjälki miellyttävät silmää.

Ella-Leena Anttilan kuvituksen ilmava ja taidokas sivellintyöskentely keventää synkeähköksi päätyvää sisältöä sarjakuvassa ”Peltohiiret”. Juoni on melko suoraviivainen, näinkin lyhyessä tarinassa pari ylimääräistä käännettä olisi ollut paikallaan.

Kaiken kaikkiaan Rakkaus 2.0 sisältää keskimäärin varsin hyvännäköistä ja sisällöllisestikin monipuolista sarjakuvaa korkealuokkaisissa puitteissa.

Vuoden 2018 numerot ilmestyvät maaliskuussa, kesäkuussa, syyskuussa ja joulukuussa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Arvostelut: Ville Hänninen Osoiterekisterivastaava: Pauli Ruonala Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Avustajat tässä numerossa: Laura Antola, Toma Alain Henry, Otso Höglund, Johanna Jasmine, Heikki Jokinen, Olli Kangassalo, Vesa Kataisto, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Hannele Richert, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Miia Vistilä, Kati Vuopala.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Suomen

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Fantasiapelit -ketjun liikkeet tarjoavat -10 % sarjakuvista jäsenkorttia näyttämällä myymälöissä.

Taidetarvikeliike Farbe Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 C 2.krs, Helsinki) -20 % normaalihinnoista.

Geezers the Shop (Pengerkatu 22, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: 10 % alennuksen tusseista ja kirjallisuudesta sekä 5 % alennuksen spraymaaleista.

Jalava tarjoaa 10 % alennuksen kirjoistaan myymälässä ja verkkokaupassa. Verkkokaupassa alennuksen saa koodilla SKSEURA. Laatua lapsille tarjoaa verkkokaupassaan 20 % alennuksen koodilla “sarjakuvaseuran jäsen.”

MISTER EASY BUSINESS (MEB), helsinkiläinen digipaino tarjoaa -15 % alennuksen verkkokaupassa (meb.fi) sekä jäsenkorttia näyttämällä myymälässä -10 % alennuksen. Käytä verkossa koodia COMIC. Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

2 0 1 7 – 2 0 1 8 Pieni Leffakauppa (Vaasankatu 27, Helsinki) tarjoaa -10 % tuotteista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10 % kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta sekä kirjakaupan uusista kirjoista -10 %.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Helsingin myymälöissä sekä verkkokaupassa.

Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Sarjakuvaseuran arvot julkaistu Sarjakuvaseura pyrkii kaikessa toiminnassaan syrjimättömyyteen ja edistämään taiteen saavutettavuutta, tasa-arvoa, moniäänisyyttä, yhteisöllisyyttä Kuvitus: Sinna Ahonen ja rasisminvastaisuutta. Sarjakuvaseura on puoluepoliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö.

Lue lisää: sarjakuvaseura.fi/fi/suomen-sarjakuvaseura-ry/sarjakuvaseuran-arvoista

TILAA UUTISKIRJE Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista tai Sarjakuvakeskuksen uutiskirje tapahtumista. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu 30 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 € Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

9 770356

00179

496000

TEEMAT: ITALIA | STRIPPISARJAKUVA | METALLI

Bois-Mauryn Tornit 2 2. Éloïse de Montgri

Rosvojoukko ryöstelee Pays de Caux’n seutuja. Nääntyneiden talonpoikien tueksi ilmestyy kaunis ja arvoituksellinen Éloise de Montgri.

Kokoelma sarjakuvia, jotka osuvat käsittämättömällä tarkkuudella valistuneen lukijan nauruhermoon.

Kovakantinen 48 s, 4v

Pehmeäkantinen 128 s, mv

© Strip Art Features, 2018 all rights reserved.

© Sam Henderson, 2018