Sarjainfo #175, 2/2017

Petri Hiltunen Berliac • Sarah Glidden • diGitaalinen Sarjakuva

esittelee sarjakuva- ja kuvitustaidetta Helsingin Kalliossa Porthaninkatu 9:ssä sijaitseva sarjakuva- ja kuvitustaiteen galleria lanseerattiiin huhtikuussa uudella nimellä Näkyvyys-galleria. Sarjakuvaseuran ja Kuvittajat ry:n yhteinen projekti syntyi tarpeesta esitellä taidetta ja kiinnittää huomiota ilmaistyön tekemisen ongelmiin. Logon suunnitteli gallerian virallinen suojelija Kasper Strömman, joka on itsekin puhunut paljon näkyvyyspalkkioilla työskentelystä.

Galleria esittelee vuoroin sarjakuva- ja kuvitusnäyttelyitä ja järjestää tapahtumia.

KUVITUS: EMILIA ALM

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

Syksyn 2017 kurssit KIRJAVERSTAS (TEURASTAMO) • Sarjakuvailmaisu 1&2 • Kuvituksen peruskurssi • Comics 202 (In English) • Animaation perus- ja jatkokurssi lapsille ja nuorille • Nuorten sarjakuvakurssi PORTHANINKATU 9 (KALLIO) • Käsikirjoituspiiri sarjakuvakirjaa tekeville SARJAKUVAPISTEET • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssit Kääntöpaikalla Arabiassa (kaksi ryhmää) • Lasten ja nuorten sarjakuva- ja animaatiokurssi Vuotalolla Vuosaaressa • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssi Espoon kulttuurikeskuksessa Tapiolassa • Lasten ja nuorten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karatalolla Karakalliossa

• Lasten ja nuorten sarjakuvakurssi Tikkurilan Vernissassa • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssi Söderkullan kirjastossa • Seniorien sarjakuvakurssi Kinaporissa Sörnäisissä • Seniorien sarjakuvakurssi Söderkullan kirjastossa Lisätietoa osoitteesta sarjakuvakeskus.fi/kurssit Alennetut hinnat sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille ja eläkeläisille.

Myös avoimet työpajat jatkuvat syksyllä, croquis, perjantaipaja ja Lasten lauantai.

BLOGISSA MM. • Seniorien sarjakuvaryhmän teoksista syntyi Kuti-lehti – osin jopa ompelemalla • Discovering your superpowers – comics workshop • Reclaimataan sana näkyvyys, sanoo Näkyvyys-gallerian suojelija Kasper Strömman • Marko Turusen ADHD-Sheikki-tarinat perustuvat totuuteen – vaikka joskus epäilyttää • Rennossa hengessä perjantaipajalla www.sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • galleria Porthaninkatu 9 (Kallio) Työpajankatu 2 R4 (Kalasatama) HELSINKI

www.sarjakuvakeskus.fi info@sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

HELSINGIN T I L A A V I T S E F A V SARJAKU HELSINKI COMICS FESTIVAL

2.–3.9.2017 SUVILAHTI, KAT TILAHALLI LATINALAINEN AMERIKKA TANGO SARJAKUVAN MONIMUOTOISUUS FEATURING COMIC ARTISTS: HANNERIINA MOISSEINEN (FI) JOSE MUNOZ (AR) SOLE OTERO (AR) BERLIAC (AR) CHARLIE CHRISTENSEN (SWE) GILBERT SHELTON (USA) SARAH GLIDDEN (USA) LEAH MOORE (UK) DAN BERRY (UK) MORITZ STETTER (GER) AMANDA BAEZA (CL) NACHA VOLLENWEIDER (GER) JAZMÍN VARELA (AR) PERTTI JARLA (FI) EVANGELOS ANDROUTSOPOULOS (FI) AND MORE TBA!

WWW.SARJAKUVAFESTIVAALIT.FI

Pääk___________irjoitus___________

Monet muodot teksti

Aino Sutinen

aukeaman kuvitukset

Miissa Rantanen

Kivi Larmola pohdiskelee artikkelissaan erilaisia historiallisia yrityksiä määritellä, mitä sarjakuva on. Määritelmät tuntuvat jäävän aikansa kuviksi.

Ne kertovat usein määrittelijän ja kulttuurinsa arvostuksista, ehkä aikansa suosittujen sarjojen sisällöistä. Muunlaista ei helposti osata kuvitella.

Mitä määrittelyihin tulee, suomen kielen termi “sarjakuva” on oikeastaan aika hyvä ja napakka. Sarja kuvia. Ruotsiksi puhutaan yksinkertaisesti sarjoista, serier, norjaksi ja tanskaksi nämä sarjat ovat jo piirrettyjä, tegneserier. Jos englannin sana comics on johdatteleva määritellessään sarjakuvan sisällöltään huvittavaksi, Will Eisner pyrki nostamaan alan statusta puhumalla sequential artista.

Nykyaika tuo uusia muotoja. Jokke Saharinen lanseraa jutussaan animaatiota, pelillisyyttä tai muuta yhdistelevän digitaalisen sarjakuvan nimeksi “elosarjakuva”. Sarjainfossa 2/2016 kaipailin itse suomenkielistä vastinetta motion comics -termille – tässäkö vastaus? Miksei!

Helsingin sarjakuvafestivaalien yhtenä teemana on 2.–3. syyskuuta sarjakuvan monimuotoisuus. Digisarjakuvan tekijöitä on ohjelmistossa useita, ku-

4

ten Electricomicsin perustajajäsen Leah Moore.

Amanda Baeza nousi piirrosurallaan kuvittamalla Reddit-yhteisöpalvelun viestejä. Sarah Glidden puhuu tässäkin lehdessä sarjakuvajournalismin potentiaalin ja monien muotojen puolesta.

Festivaalitaiteilija Hanneriina Moisseinen taas on työstänyt muun muassa tekstiilitaidetta osaksi tarinoitaan. Moisseinen on kertonut hänelle taidekoulussa todetun ettei tekstiilitaidetta kannata tehdä, sellainen ei olisi kovin arvostettavaa. “Miksei?” taiteilija mietti ja teki kuitenkin. Erilaisten taiteenmuotojen arvostus on toisinaan myös sukupuolittunutta. Festivaaliohjelmistoon on luvattu myös eteläamerikkalainen Chicks on Comics -näyttely, josta löytyy muun muassa sätkynukeilla tehtyä sarjakuvataidetta.

Sarjakuvafestivaalit pidetään syyskuussa uudessa paikassa, sisätiloissa Suvilahden Kattilahallissa. Festivaalit etsivät parhaillaan vapaaehtoisia joukkoihinsa, tekemään vuoden tärkeintä tapahtumaa.

Festareilla nähdään. Rentoutukaa, avatkaa mielenne uusille muodoille ja muistakaa ostaa myös paljon kirjoja.

Sisältö______________

Tekijöiltä

Kansi: Petri Hiltunen – Uusi vaihtoehtoinen kansikuvitus Hysteria-albumiin

Jokke Saharinen, sarja/kuvataiteilija, sarjakuvaopettaja, -kriitikko. Sarjakuvassa minua viehättää eniten se, että siinä yhdistyy kaksi suurinta intohimoani: kuva(taide) ja teksti. Siksi tykkään tehdä sarjakuvia ja myös kirjoittaa niistä.

4 Pääkirjoitus & Tekijöiltä 6 Uutisruutu 8 In memoriam 10 Vinjetisti – Miissa Rantanen 13 Petri Hiltunen– Tuhanten sivujen mies 21 Sarah Glidden – Valistusta akvarellein 24 Berliac – Gaijin Gekiga 30 Mystinen spi-fi 34 Digitaalisen sarjakuvan multimodaaliset mahdollisuudet

38 Matkoilla – Kippari-Kallen kylä 40 Kymmenvuotias sarjakuvan sivuaine muutosten edessä

43 Mullistuksia Latinalaisen Amerikan sarjakuvissa

46 Sarjakuva: Max Cachimba 50 Keräilijän tunnustuksia – Originaalien arvo

52 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä 56 Miten sarjakuvilla voi (melkein) elää, osa 5

Vesa Kataisto, kustannustoimittaja: Suomi 100 -humpan keskellä ei pidä unohtaa, että meillä on yli satavuotias, runsas ja hyvälaatuinen sarjakuvaperimä.

Vanhojen lehtisarjojen ei pidä antaa mädäntyä vinteille yms., ne kannattaa ottaa talteen ja toimittaa nykytekniikalla uusien lukijoiden iloksi. Sarjakuvat pitää aina poimia talteen, niistä saa hyviä ravinteita.

58 Niksi-info – JP Ahonen 60 Kaksintaistelu – Kätsy ja Jyrki Vainio 63 Arviot 78 Pienet lehdet

5

Uutisruutu____________________

max sarin

Pöyrööt-sarjakuva siirtyy sivulta näyttämölle

Liisa ja Arttu Seppälän Pöyrööt-sarjakuvaan perustuva näytelmä saa ensi-iltansa maaliskuussa 2018 Seinäjoen kaupunginteatterissa. Ilkassa, Maaseudun tulevaisuudessa ja Pohjalaisessa ilmestyvä sarjakuva kertoo kuvitteellisesta Pöyröön kylään Etelä-Pohjanmaalla.

Näytelmän ohjaa ja käsikirjoittaa Mikko Kaukolampi, joka on aikaisemmin sovittanut muun muassa Milla Paloniemen Kiroilevan siilin radiokuunnelmaksi YLE:lle sekä Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan näytelmäksi Lahden kaupunginteatteriin.

Pöyrööt-sarjakuvaa aletaan myös kääntää japaniksi, Lounais-Japanin murteelle.

Reuben-palkinto Max Sarinille

Amerikkalaisen National Cartoonists Societyn vuotuiset palkinnot on taas jaettu. Tällä(kin) kertaa mukana on suomalainen tekijä. Palkinnon Comic Book -kategoriassa nappasi suomalainen Max Sarin yhdessä Liz Flemingin kanssa työstään Giant Days -sarjakuvalehdessä.

Viimeksi palkinto tuli Suomeen 2015, jolloin Minna Sundberg voitti sen pitkien nettisarjakuvien sarjassa Stand Still. Stay Silent -saagallaan.

Turkulaisen Sarinin haastattelu löytyy Sarjainfosta 2/2016. Sarjainfo onnittelee!

”Minä sinulle palkinnot näytän”

Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto myönsi toukokuussa 15 000 euron palkinnon Fingerpori-stripistä tunnetulle sarjakuvataiteilija Pertti Jarlalle. Palkinto annettiin “monimielisten väärinkäsitysten jokapäiväisestä sarjanaurusta”.

Palkintoperusteissa mainittiin myös, että porvoolaistunut Jarla on rikastuttanut kaupungin kulttuurielämää pyörittämällä Galleria Kreutzia.

6

Kotimainen supersankarielokuva

Mikkeliläisen Jesse Haajan ohjaama Rendelsupersankarielokuva nähdään teattereissa 22.9.2017.

Hahmo perustuu Haajan luomaan samannimiseen sarjakuvahahmoon. Käsikirjoituksessa ovat mukana Pekka Lehtosaari, Miika J. Norvanto ja Timo Puustinen. Elokuvaa on markkinoitu mm. ajamalla traktorilla läpi Euroopaan Cannesiin asti.

Kyllä valtio nuoria (ja nuorehkoja) muistaa

Sarjakuvasensuuria Puolassa

Varsovan kaupunki on hyökännyt puolalaista Timof Comics -kustantamoa vastaan sen jaettua Varsovan sarjakuvafestivaaleilla Polska Mistrzem Polski -sarjakuvaa (Puola, Puolan mestari), joka pilkkasi nationalismia, rasismia ja anti-semitismiä.

Paikallinen nationalistinen järjestö valitti sarjakuvan sisällöstä, jonka he kokivat itseään loukkaavaksi.

Valituksen seurauksena Varsovan kaupunki, joka on festivaalien osarahoittaja, ilmoitti, ettei se ollut tietoinen sarjakuvan sisällöstä. ”Arvosteltuamme sarjakuvan me selväsanaisesti julistamme, ettemme hyväksy sen sisältöä”, lausunnossa luki.

Rangaistukseksi kaupunki ilmoitti lakkauttavansa festivaalin rahoituksen seuraavaksi kolmeksi vuodeksi.

Alueellisten taidetoimikuntien apurahoja myönnettiin touko-kesäkuussa. Puolivuotisen apurahan sai Charles Söderman (Pohjanmaa). Lisäksi Uudenmaan toimikunta myönsi apurahat Sami Makkoselle (3 000 €), Pentti Nuortimolle (2 600 €) ja Janne Torisevalle (3 400 €), Varsinais-Suomen toimikunta Tiina Räsäselle (5 025 €) ja Pirkanmaan taidetoimikunta JP Ahoselle (6 800 € ja Timo Kokkilalle (5 100 €).

Kuvataiteen näyttöapurahoja (8 000 €) jaettiin toukokuussa seuraaville sarjakuvataiteilijoille: Kristian Huitula, Tommi Musturi, Marko Turunen.

Kirjallisuuden kirjastoapurahoja saivat kesäkuussa: Sami Aho (5 000 €), JP Ahonen (5 000 €), Lauri Ahtinen (6 000 €), Hanna Arvela (5 000 €), Harri Filppa (6 000 €), Kristian Huitula (5 000 €), Pauli Kallio (10 000 €), Tommi Musturi (8 500 €), Christer Nuutinen (6 000 €).

Säätiöt tukivat sarjakuvaakin

WSOY:n kirjallisuussäätiö myönsi huhtikuussa 5 000 euron apurahat seuraaville sarjakuvataiteilijoille: JP Ahonen, Kati Kovács, Sami Makkonen, Kati Rapia, Ville Tietäväinen.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi maakunnissa rahaa toukokuussa. SKR:n Etelä-Savon rahasto antoi Samuli Arkolle 6 000 €, Kymenlaakson rahasto Markku Metsolle 10 000 €, Lapin rahasto Tenka Issakaiselle ja Jenni Mutenialle 8 000 €, PohjoisKarjalan rahasto Viljami Vaskoselle 4 000 €, Pohjois-Pohjanmaan rahasto Tiina Konttilalle 6 000 € ja Pohjois-Savon rahasto Pentti Otsamolle 4 000 €.

Sacré bleu! Oikaisu

Viime numeron haastattelu Marguerite Abouet’sta oli Toma Alain Henryn kirjoittama, ei Hannele Richertin. Hannele Richert käänsi ranskasta suomeksi.

Musturille Kultahuippu

Tommi Musturin sanaton Suurin piirtein Samuel -sarjakuvakirja on voittanut muotoilustaan Kultahuippu-palkinnon Vuoden Huiput -kilpailun Kuva-kategoriassa. Grafian jakamat palkinnot ovat Suomen merkittävimpiä luovan suunnittelun tunnustuksia.

7

In memoriam Lapsuuden karvaiset sankarit lähtivät teksti

Vesa Kataisto

Kaksi Underground-sarjakuvan keskeistä hahmoa, Jay Patrick Lynch ja Mervyn ”Skip” Williamson menehtyivät alle kahden viikon välein. ”Jayzey” Lynch tunnetaan parhaiten sarjastaan Nard’n’Pat eli suomeksi Kaarlo ja Kisu. Kaarlo on mielestään suoraselkäinen kansalainen, mutta helposti johdateltavissa kiusauksiin. Kisu-kissa puolestaan on häikäilemätön elämäntaiteilija vailla tietoa moraalista.

Skip Williamsonin kumimaisesti piirretyistä hahmoista kuuluin on Snappy Sammy Smoot, keikarimaisesti pukeutuva tolkun ihminen. Sammy tekee elämässään luovia ratkaisuja Mr. Beanin tyyliä muistuttavin tavoin.

Lynch (1945–2017) ja Williamson (1944–2017) tulivat suomalaisille tutuiksi Jymy- ja Huuli -lehdistä.

Franquinin oikea käsi teksti

Vesa Kataisto

Yksi viimeisistä belgialaisen sarjakuvan kultakauden tekijöistä, Jean De Mesmaeker (1935–2017), kuo-

Kummankaan tekijän sarjoja ei ole julkaistu meillä 1970-luvun jälkeen.

Kotimaassaan Lynch ja Williamson julkaisivat satiiri- ja sarjakuvalehti The Chicago Mirroria, joka Robert Crumbin liityttyä mukaan muuttui 1968 Bijou Funniesiksi, yhdeksi varhaisimmista ja lopulta pitkäikäisimmistä underground-lehdistä.

Ahkera poliittinen kommentaattori Williamson toimi myöhemmin mm. Playboyn sarjakuvatoimittajana. Lynch puolestaan työskenteli Topps-viihdeyhtiölle kehitellen humoristisia keräilykortteja Garbage Pail Kids -sarjaan. Hän kirjoitti kaksi lastenkirjaa ja avusti MAD-lehteä.

li huhtikuussa. Vuonna 1953, vielä taideopiskelijana ollessaan, Mesmaeker tarjosi sarjojaan Héroic-Albums -viikkolehteen. Samalla hän tutustui piirtäjäkäsikirjoittaja Maurice Tillieuxiin, joka auttoi hänet alalle. Nimimerkillä Jidéhem syntyi rikossarjakuva Ginger.

Kun Héroic-Albums lakkasi ilmestymästä 1956, Tilieux neuvoi Jidéhemin kustantaja Dupuisin puheille. Ginger-sarja todettiin liian realistiseksi Spi-

rou-lehteen. Kustantaja pelkäsi Ranskan katolista sarjakuvasensuuria.

Jidéhem värvättiin avustajaksi Andre Franquinin ja Jean Roban studioon. Hän rakasti erilaisten kulkuneuvojen piirtämistä, ja kuvitti Spiroun autopalstaa. Pikon ja Fantasion Turbotraction, Zorbulin futuristiset keksinnöt sekä Niilo Pielisen T-Ford saivat lopullisen asunsa Jidéhemin kynästä. Lisäksi hän piirsi puhtaaksi lähes 500 Niilo Pielinen (Gaston Lagaffe) -sarjaa Franquinin luonnosten pohjalta. Toisinaan Jidéhem myös ideoi Niilo-juttuja, ja Franquin harkitsi sarjan luovuttamista kokonaan hänelle, kunnes päätti itse keskittyä Pieliseen vuonna 1968.

Jidéhemin oma pääteos oli hänen tyttärensä mukaan nimetty Sophie (1965–95),

autopainotteinen seikkailusarja keksijän nokkelasta lapsesta. Tuottelias Jidehém palasi vielä Gingersarjansa pariin, kunnes vetäytyi pääosin eläkkeelle vuonna 2000.

Stadin sarjakuvittaja on poissa teksti

Vesa Kataisto

Helsinki-aiheisiin, arkihumoristisiin sarjakuviin erikoistunut Jarmo Somermäki (1957–2017) on kuollut toukokuun lopussa. Postin palveluksessa päätyönsä tehnyt Somermäki julkaisi viisi sarjakuva-albumia sekä teki kuvituksia muun muassa Helsingin Sanomille. Hän sai toisen palkinnon Kemin valtakunnallisessa sarjakuvakilpailussa 1989 sarjalla “Rakkautta porttikongissa” ja kolmannnen palkinnon 1990 sarjakuvallaan “11 tarinaa valkeasta kaupungista”.

Veljensä Seppo Mannisen kanssa Somermäki laati kolme huumorin ja stadin slangin sävyttämää dekkari-sarjakuvateosta, Rullatuolimurha (Jalava 1991), Sinetöidyt ihmiset (1995) ja Tuomittu (Sarjamafia 1997). Tarinoiden pääosassa oli usein yksitysetsivä Sonja Vänkä, joka seikkaili klassisessa Helsinki-miljöössä.

Itsenäisesti Somermäki teki vielä kaksi albumia, Siipirikot (Sarjamania 2001) ja Kuudes huone (Like 2006).

Vinjetisti

Lyijäritaituri ja henkilökohtaiset tarinat teksti

Aino Sutinen

kuvitus

Miissa Rantanen

AS: Hei Miissa Rantanen! Esittelisitkö itsesi.

MR: Heihei! Suomi on mua 70 vuotta vanhempi, ja horoskooppimerkkini on vaaka. Oon huono kertomaan itsestäni, joten tämä on hankala kysymys.

AS: Sinut tunnetaan etenkin taidokkaasta lyijykynätyöskentelystä. Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

MR: Just nyt mulla on ollut jonkun aikaa rasitusvamma piirtämiskädessä, joten aattelin vaan että kipu ja tärinä saa näkyä. Oikeastaanhan ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Teoreettisesti käväisi myös mielessä, että voisin tehdä jotain muuta kuin lyijykynäpiirustuksia ja käyttää esim. värejä, mutta ei mulla ole yhtään kokeilunhalua.

AS: Olet tehnyt paljon pienlehtiä. Uusin pienlehtesi Kirjeitä kertoo ajatuksistasi, jotka on osoitettu entiselle, radikaaliin islamiin kääntyneelle koulutoverillesi. Se kertoo myös skeittauksesta. Miten tarina syntyi?

MR: Muutama vuosi sitten uutisoitiin, että joku

10

hämeenlinnalainen ja muutama muu on laitettu tutkintavankeuteen ”terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista”. Se tuntui ihan kummalliselta, ja aloin kirjoitella ylös, millaisia juttuja pidätykset herättivät. Jotenkin kävi niin, että tunsin tarvetta saada yhteyden tähän mieheen, jonka henkilöllisyyden olin lehtijuttujen perusteella arvaillut, ja teksteistä tuli kirjemuotoisia.

Lopulta päätin, että haluan sarjakuvan keskiöön nimenomaan yhteyden, ja lähetin kirjeet miehelle.

Sanoin saatteeksi, että olisi kiva jos vastaisit, mutta ei ole pakko.

AS: Olet viime aikoina myös liittynyt Kutikutikollektiivin jäseneksi. Onko yhteistyö tärkeää nykysarjakuvan alalla?

MR: Varmasti joo, mutta itse olen sosiaalisesti mieluusti niin syrjässä, että en osaa ihan omalta kohdaltani sanoa. Ehkä mä ajattelen jotenkin niin, että on kiva tuntea tyyppejä, joiden kanssa jakaa samantapaisia kiinnostuksia ja joiden kanssa voi puuhastella yhdessä. Sellainen on mulle tärkeintä.

AS: Mitä sinulla on työn alla tällä hetkellä?

MR: Aloittelen tekemään sarjakuvaa, johon liittyy jotenkin Shakiran ja Rihannan yhteisbiisi ”Can’t Remember to Forget You”, kuunkierto ja yksi hirveä festarimuisto teini-iältä.

Tarkoitus olis myös mennä kesämmällä KantaHämeeseen sukujuurille opettelemaan sahdin tekemistä. Dokumentoin homman sitten jotenkin sarjakuvaksi, mutta tarkempaa suunnitelmaa tästäkään ei vielä ole.

Rantasen kuvituksia on sivuilla 4, 5, 40, 56 ja 60 sekä Kirjeitä-arvio Pienet lehdet -palstalta.

Wanhat lehdet

#sarjakuvablogit

Perustin ensimmäisen sarjakuvablogini Wunderwaldin vuonna 2010 lähtiessäni vaihto-oppilaaksi Skotlantiin. Aiheitani olivat ja ovat vieläkin elämän isot ja pienet, toisinaan surrealistisetkin tapahtumat, matkustustaminen, menneisyys ja tulevaisuus.

Piirrän myös elokuva-arvosteluja, vinkkaan hyviä kirjoja ja musiikkia. Viiden vuoden kuluttua halusin aloittaa puhtaalta pöydältä uudella nimellä, joten tammikuussa 2015 syntyi Hologramofoni.

Lapsena luin Aku Ankkaa ja ranskalaisbelgialaisia sarjakuvia kuten Pikoa ja Fantasiota, Asterixia, Lucky Lukea, Valerian ja Laurelinea sekä Lentoemäntä Natashaa. Teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa siirryin undergroundhenkisempään, kokeellisempaan sarjakuvaan. Suosikkejani olivat Peter Bagge, Julie Doucet, Charles Burns ja Judge Dredd.

Näitä vaikutteita voi ehkä silloin tällöin nähdä vieläkin piirustustyylissäni. ”Antikvariaatit, tupakkakaupat ja sarjakuvat” – toimittaja Juhani Tolvanen arvioi Helsingin sarjakuvia(kin) myyvät divarit Sarjainfossa 2/1977.

Muualla sanottua ”On ihan älytöntä, että Pepestä on leimattu vihasymboli ja että rasistit ja antisemitistit käyttävät sarjakuvani ennen niin rauhallista sammakkokaveria vihan levittämiseen. Se on painajaismaista.”

Sarjakuvataiteilija Matt Furie Time-lehdessä (suomennos Yle Uutiset). Furien luoma Pepesammakkohahmo on muutaman vuoden elänyt omaa internet-elämäänsä äärioikeiston trollauskäytössä, minkä seurauksena harmistunut tekijä itse piirsi kuvan Pepen kuolemasta.

Sarjakuvablogi on minulle kanava kommunikoida, hauskuuttaa muita, toteuttaa itseäni sekä pitää päiväkirjaa, sillä tavallista päiväkirjaa en ole ikinä onnistunut pitämään. Sarjakuvamuodossa bloggaamisen paras puoli on ilmaisun vapaus ja joustavuus. Piirtäessä voi tehdä tyylikokeiluja, kertoa visuaalisia vitsejä, irrottautua perinteisestä kerrontatavasta ja sijoittaa itsensä vaikka keskelle alkumerta.

Elina Ovaskainen hologramofoni.sarjakuvablogit.com Pidempi versio tekstistä, lisää blogeja ja blogiesittelyitä osoitteessa sarjakuvablogit.com.

11

Ksenofon johdattaa miehet yli synkän virran. Albumista Anabasis. 2. osa – Tuhanten miesten marssi (2013).

Tuhanten sivujen mies

p

Petri Hiltusella on tuplajuhlat. Kesällä tulee täyteen kolmekymmentä vuotta ensimmäisestä sarjakuva-albumista.

Syksyllä piirtäjä puolestaan juhlii omia viisikymppisiään. teksti

Tuomas Tiainen

etri Hiltunen (s.1967) tunnetaan pieteetillä tehdyistä sarjakuvistaan. Tuotteliaan piirtäjän repertuaari ulottuu kauhusta fantasiaan ja tieteisseikkailuihin sekä historiasta huumoristrippeihin ja lännensarjakuvaan.

Sarjakuvan lisäksi hän on tehnyt kuvituksia ja kirjankansia.

Sarjainfo yhytti Star Trek -asusteeseen sonnustautuneen juhlakalun kirjojen, elokuvien ja popkulttuuriartefaktien täyttämän asuntonsa oven takaa. Istutaan siis alas ja kelataan auki Petri Hiltusen uraa menneisyydestä tähän päivään.

•

Rokka Kekkoslovakiassa Suomi ei ole aina tarjonnut seikkailunjanoisille riittävästi hengenravintoa.

Petri Hiltusen lapsuudessa 1970-luvulla, esimerkiksi, televisiossa näkyi tasan kaksi kanavaa. Koska muutakaan ei ollut, luettiin sarjakuvia.

Piirtämisestä pitäneen nuoren miehen omien

12

valokuvat

Jukka Tilus

sarjakuvien katalyyttinä toimi yllättäen suomalainen peruskoululaitos.

– Luokassamme jaettiin perjantaisin posti. Osa meistä pojista innostui tekemään toisilleen sarjakuvia, ensin sivun mittaisia, sitten jatkuvajuonisia.

Meitä kiinnostivat supersankarit, intiaanit, merirosvot ja historialliset aiheet. Tässä vaiheessa en edes ollut luokan paras piirtäjä.

Myöhemmin omia sarjakuvia syntyi pöytälaatikkoon Shokin ja muiden kauhulehtien inspiroimana.

Lukioikäisenä Hiltunen lähetti tarinoitaan harrastajalehtiin ja päätyi piirtämään jyväskyläläiseen Kannus-lehteen. Ensimmäinen julkaistu tarina ”Vihan ydin” nähtiin Kannuksen numerossa 4/1984.

Tähtäin oli kuitenkin koko ajan korkeammalla.

Lukion kolmannen luokan aikana Hiltunen kokeili kepillä jäätä ja tarjosi sarjakuviaan Semicille. Yllätys oli suuri, kun hän pääsi tekemään sarjakuvia Conaniin ja Suomen Madiin.

Mustasilmän laivassa rotta on kuningas. Albumista Hysteria (1987).

Conan-lehteen Hiltunen piirsi fantasiaa – tästä lisää myöhemmin – ja Suomen Madiin elokuvaparodioita.

Ensimmäinen Mad-julkaisu ”Rokka” parodioi Rambo II -elokuvaa. Kun Rambo etsii amerikkalaisia sotavankeja Vietnamissa, yrittää Rokka yhyttää jatkosodan aikaisia vankeja Neuvostoliitosta. Hersyvä lähtökohta vesittyi toimituksellisiin sekoiluihin.

– Se oli täysi katastrofi. Ensinnäkin, ”Rokka” piti latoa konekirjoituksella. He jättivät kuitenkin harakanvarpaani. Toiseksi, toimitus poisti suurimman osan hyvistä käsikirjoitusideoista. Neuvostoliiton puolelta ei saanut löytyä suomalaisia sotavankeja ei-

14

kä saanut viitata YYA-sopimukseen. Hauskin keksintöni, Itä-Karjalan Vastarintaliike, piti poistaa. ”Rokka” on hampaaton, tekstattu kauheasti ja kaiken lisäksi sivut ovat väärässä järjestyksessä.

•

Alla jalavapuun Lukion jälkeisen syksyn Hiltunen käytti liftaamiseen ja ensialbumin piirtämiseen. Tarkoituksena oli tehdä tribuutti Shokille ja muille kauhusarjakuvalehdille. Jalava julkaisi Hysteria-debyytin kesällä 1987.

Edelleenkään kaikki ei mennyt täysin nappiin.

Kustantajan kanteen valitsema ruutu ei ollut Hiltusen mielestä järin onnistunut, saati kuvastanut al-

bumin nimeä. Lisäksi sisällysluettelosivun mustan taustan olisi pitänyt ulottua reunoihin asti.

– Olisin myös halunnut, että joku fiksumpi olisi tekstannut albumin tai että se olisi ladottu. Minulla lienee lievä lukihäiriö, joten teksteihin on jäänyt muutamia virheitä. Siellä on esimerkiksi ruutu, jossa mies haluaa sulkea kellarin oven lopullisesti ja lähtee ostamaan ”lautoja, nauloja, tilliä ja laastia”, Hiltunen nauraa.

Yhtä kaikki, lapsuksineenkin Hysteria – joka, sivumennen sanoen, on omistettu Bernie Wrightonille, Sam Raimille ja Stephan [sic] Kingille – oli pätevä alkusoitto Hiltusen nykyään nimikkeistä sakealle sarjakuvatuotannolle.

Piirtäjän urakin väikkyi kaukaisuudessa. Lukioikäisenä Hiltunen oli elätellyt toiveita klassisen sarjakuvapiirtäjän ammatista. Kari T. Leppäsen esimerkin mukaisesti hän tuumi sarjojensa lähettämistä Mustanaamioon.

– Ajan kuluessa tyylini kuitenkin vakiintui roisiin scifiin, fantasiaan ja kauhuun, ja ajattelin, ettei niitä aivan Mustanaamion kakkosjuttuina julkaistaisi. Tuli kunnianhimoa tehdä omaa tummasävyistä tuotantoa.

Hiltusen roisit scifi-, fantasia- ja kauhusarjakuvat löysivät kanavan roisia scifiä, kauhua ja fantasiaa käsittelevästä Tähtivaeltaja-lehdestä. Pienen budjetin aviisi ei maksanut julkaisupalkkioita, joten suunnitelmana oli tehdä piirtämisen ohella muita töitä.

Varsinainen murros tuli 1994, jolloin Hiltunen kokeili itsensä elättämistä piirtämisellä, jääden hoitoapulaisen paikasta puolen vuoden palkattomalle virkavapaalle. Lopulta hän uskaltautui irtisanoutua.

Suurimman tulonlähteen tarjosivat oppikirjakuvitukset, ennen kuin nykyaika saavutti alan kymmenen vuotta sitten.

malaiset tekijät käyttävät valmiita ulkomaisia kauhuhahmoja, kuten ihmissusia ja vampyyrejä sen sijaan, että ammentaisivat Suomen rikkaasta taruperinteestä. No, lupasin siltä istumalta tehdä kauhutarinan jossa olisi peikko.

Aluksi peikko Avrian oli klassinen, verenhimoinen hirviö. Parin vuoden aikana idea kypsyi, ja peikosta tuli tarinan sankari. Nykaikaan sijoittuva Ontot kukkulat on sekä peikon ja 200-vuotiaan noidan rakkaustarina että sosiaalista omatuntoa kolkuttavakannanotto nurkkaan ajetun kansan puolesta.

•

Peikkomainen juttu Hysteria-albumin kauhun ja Nalle Virolaisen kirjoittaman Gorettan (1990) törkyilyn jälkeen seurasi kaksi pitkää fantasiatarinaa.

Mustan rannikon kuningatar (1991) ja Harmaan jumalan hetki (1994) perustuvat kumpikin miekka ja magia -lajityypin isänä tunnetun Robert E. Howardin teksteihin.

Vuonna 1995 ilmestynyt Hiltusen viides sarjakuva-albumi Ontot kukkulat oli ensimmäinen pitkä tarina, jonka hän piirsi oman käsikirjoituksensa pohjalta.

– Kaikki alkoi kapakkakeskustelusta. Tähtivaeltajan päätoimittaja Toni Jerrman tuskaili, että suo-

Avrian ja Kristiina etsivät tietä Rauthoviin.

Albumista Ontot kukkulat (1995).

15

Hiltunen on palannut Avrianin ja kumppaneiden maailmaan kahteen otteeseen. Musta tie ja muita kertomuksia -kokoelman (2004) niminovelli kertoo ajasta Onttojen kukkuloiden jälkeen. Toinen jatkotarina, ”Vesiperä”, on piilotettu viidenteen Pikku-Fingerporiin.

Ontot kukkulat ansaitsisi täysimittaisenkin jatkoosan. Hyvä uutinen on, että sellainen on tekeillä. Hiltusen kirjoittaman Valheiden kansa -nimisen tarinan piirtää uusi kyky Elli Oravainen.

•

Fantasiamaailma rauniokaupungissa Fantasia on yksi Hiltuselle rakkaimpia genrejä. Howard-sovitusten lisäksi hän on myös luonut kokonaan oman fantasiamaailman. Idea siitä syntyi kesällä 1985 liftimatkalla Hiltusen pitäessä ruokataukoa uusinta Conanlehteä lukien.

– Avasin lehden – muistan tämän hyvin elävästi – ja ensimmäisen sivun kirjepalstalla kysyttiin, voiko lehteen lähettää omia piirroksia ja sarjakuvia. Vastaus oli, että voi, ja jos ne ovat tarpeeksi hyviä, ne julkaistaan ja niistä jopa maksetaan. Tämähän olisi minulle aivan täydellistä.

Hiltunen oli aiemmin tutustunut kirjailija Michael Moorcockin Elric-hahmoon. Elric, Hiltunen luennoi, on Conanin täydellinen vastakohta: – Conan on lihaksikas ja ruskettunut, Elric laiha albiino. Conan on väkivahva soturi, joka hallitsee miekkaansa. Elricin miekka hallitsee häntä. Conan

on vaeltava miekkamies, josta tulee kuningas, Elric on kuningas, josta tulee vaeltava miekkamies.

Hiltunen pohti, olisiko olemassa muita päälaelleen käännettäviä fantasiakliseitä. Conan-lehden hyborisen ajan karttaa katsellessaan hän sai idean rauniokaupungin sisällä olevasta fantasiamaailmasta. Syntyi Jaconia, Borvarian muinaisen superkulttuurin jäännösten ympäröimä pyöreä maailmanala kaupunkivaltioineen ja raunioineen.

Seikkailevien praedorien työ on ryövätä kalleuksia hirviöitä kuhisevista raunioista. Toisin kuin Conanille, raunioiden vaarat eivät tule praedoreille yllätyksenä. He ovat niihin varustautuneita, kyse on ammatista.

Pitkät Praedor-tarinat syntyivät, asiaankuuluvasti, varkain.

– Tärkein askel lienee se, kun sarja alkoi ilmestyä Magus-lehdessä. Jatkosarja oli ensimmäinen onnistunut yritys tehdä pidempää Praedor-tarinaa. Maguksen jatkosarjoista on myöhemmin koottu albumit Kuninkaan lapset ja Kuolleen jumalan palvelija.

Työn alla oli koko ajan muitakin albumeita, enkä olisi ehkä muuten lähtenyt tekemään pitkää Praedor-tarinaa. Näissä tarinoissa Jaconia löytää vihdoin oman äänensä.

Praedor on osoittautunut elinvoimaiseksi konseptiksi. Sarjakuvakirjoja on julkaistu neljä, joista tuorein, Taivaan suuri susi, ilmestyi viime syksynä.

Ferron pinteessä Borvariassa. Albumista Praedor – Kuninkaan lapset (1998).

16

Sioux-hevoskulttuurin kunnian päivät. Albumista Vala auringolle (1997).

Praedor on myös laajentunut muiden kirjoittamiksi novelleiksi, romaaneiksi ja jopa roolipeliksi. Ville Vuorelan suunnittelema roolipeli pakotti Hiltusen pohtimaan luomaansa maailmaa pikkutarkasti.

– Tarinankertojana olin aina ajatellut, että Jaconia on näyttämö, jonka halusin pitää mahdollisimman avoimena. Roolipelihän ei toimi niin. Nyt maailma on kanonisoitu ja pelivara vähentynyt. Mutta edelleenkin Jaconiassa on paikkoja, joissa löytyy kirjoittajille töitä.

Hiltunen antaa luvan käyttää luomaansa maailmaa, mutta pitää langat omissa käsissään. Kustantajien julkaisemat tarinat hän haluaa lukea ennakkoon ja korjata virheet. Siispä Praedor-kirjailijoiksi haluavat, huomio: – En halua kuvausta velhojen näkökulmasta. Haluan pitää velhot ulkopuolisina, salaperäisinä ja mystisinä. Juoma, jota he nauttivat, avaa heille maailmaa enemmän kuin mitä me kuolevaiset näemme, mutta samalla loitontaa heitä meistä kuolevaisista. Uskonto on toinen tärkeä juttu. Jaconiassa on monia uskontoja, ja haluan, että jaconialaiset ovat uskovaisia, mutta että jumalat eivät ole konkreettisesti olemassa eivätkä puutu asioihin.

•

Tanssii faktojen kanssa Yksi Petri Hiltusen kiinnostuksen kohteista on intiaanikulttuuri, jota hän on kuvannut kahteen pitkään tarinaan. Vala auringolle (1997) ja sen jatko-osa Aavetanssi (2000) syntyivät tarpeesta kertoa intiaanien uskonnosta ja yhteiskunnasta.

– Tasankointiaanien yhteiskunta oli kiehtovan ristiriitainen. Se on toisaalta lähinnä anarkista utopiaa,

mitä ihmiskunta on koskaan saavuttanut, toisaalta sääntöineen ja sukupuolirooleineen ahdistava dystopia. Miehet olivat toisaalta vapaita tekemään mitä haluavat, toisaalta erittäin toksisen maskuliinisuuden luomien odotusten vankeja.

Lopullisen kipinän antoi suosittu Tanssii susien kanssa -elokuva (1990). Tai, tarkemmin sanottuna, elokuvaan liitetyt väitteet sen poikkeuksellisen vankasta todenperäisyydestä.

– Intiaaneista on tehty niin paljon tarinoita, että ihmiset luulevat tuntevansa heidän kulttuurinsa.

Kuitenkin Hollywood joko demonisoi tai romantisoi intiaanit. Pahinta on, että Tanssii susien kanssa -elokuvan jälkeen luullaan, että intiaanit esitetään juuri sellaisina, kuin he olivat. Päätin, ettei voi olla täysin mahdotonta kirjoittaa fiktiivistä draamaa, jossa kaikki yksityiskohdat olisivat oikein.

Hiltunen valitsi lakota-siouxit nimenomaan heimon oletetun tuttuuden vuoksi. Vuoteen 1869 sijoittuva tarina seuraa valkoisten parissa kasvanutta Juoksevaa mäyrää, joka palaa kansansa pariin.

Avainsana on realismi, eikä intiaanikulttuuriin liittyviä asioita syyttä kaunistella. Taustatyötä Hiltunen teki sarjakuvaa varten peräti kaksi ja puoli vuotta.

Vala auringolle sai kiittävän vastaanoton, ja vei Hiltusen jopa puhumaan Tampereen yliopiston järjestämään kansainväliseen intiaanitutkijoiden symposiumiin. Tutkijoiden lisäksi yleisössä oli oikeita intiaaneja.

Juoksevan mäyrän tarinaa piirtäessä Hiltuselle selvisi, että kertomuksen olisi jatkuttava. Tasankointiaanien kulttuurin romahduksesta kertova jatko-osa Aavetanssi ilmestyi vuonna 2000.

17

– Vala auringolle -albumin aikaan Siouxit ovat juuri voittaneet Punaisen Pilven sodan valkoisia vastaan, hevoskulttuuri on suurimmassa kukoistuksessaan. Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin on Wounded Kneen taistelu, jonka jälkeen kaikki siouxit asuvat reservaateissa, biisonit on hävitetty ja vanha elämäntapa käytännössä murentunut. Päähenkilöni olivat tuolloin vielä todennäköisesti elossa, joten minun oli pakko tehdä Aavetanssi.

Vala auringolle -sarjakuvan kaksikymppisiä juhlitaan ensi syksynä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Tuolloin ilmestyy kummatkin intiaanialbumit niputtava, laajennetulla faktaosiolla varustettu kovakantinen yhteisnide.

dessään Hiltunen oli pohtinut kalevalaisten henkilöhahmojen käyttöä.

– Nykypäivässä pomppiva Kalevalan hahmo olisi tahattoman koomista. Ajattelin, että miksei se voisi olla tahallisen koomista. Väinämöinenhän lupasi aikanaan palata. Eli mitä tapahtuisi, jos Väinämöinen vetäisi botskinsa rantaan Helsingin edustalla. Siitä se lähti.

Niin vaimon kuin ystävienkin mielestä Petri Hiltusen tekemä huumorisarjakuva oli maailman kehnoin idea.

– Kävi kuten vitsissä: Kaikki nauroivat, kun sanoin ryhtyväni koomikoksi. Eivät naura enää, strippisankari veistelee.

Tolvasen mielestä sarjassa oli ainesta oikeaksi päivittäissarjakuvaksikin. Niinpä toimittaja ohjasi Hiltusen sanomalehtisarjakuvia levittävän Tekstikuvan pakeille. Myös Tekstikuvan väki näki Väinämöisessä potentiaalia, mutta varoitteli samalla päivittäisstripin vaativuudesta.

Lopulta Hiltunen piirsi Väinämöisen paluuta kymmenen vuotta. Parhaimmillaan sarja ilmestyi yhdessätoista lehdessä. Viimeinen sarjaa julkaissut lehti, Maaseudun Tulevaisuus, olisi tuoreen materiaalin ehdyttyä halunnut vielä jatkaa. Samaan aikaan toisenkin strippisarjan parissa työllistynyt Hiltunen kieltäytyi. Näin Väinämöisen paluu kuoli luonnollisen kuoleman.

Hiltunen on yhä silminnähden ylpeä Väinämöisen paluusta. Hahmogalleria on rakas, ja sarja on kestänyt aikaa yllättävän hyvin.

”kaikki nauroivat, kun sanoin ryhtyväni koomikoksi. eivät naura enää.”

•

Maailman kehnoin idea, osa yksi Petri Hiltunen on leimallisesti lajityyppipiirtäjä, joka käsittelee aiheitaan rakkaudella mutta vakavasti. Yllätys olikin sitä suurempi, kun huumoristrippi Väinämöisen paluu alkoi ilmestyä sanomalehdissä vuonna 1999.

Sarja syntyi puolivahingossa. Keväällä 1998 Ilta-Sanomien sarjakuvatoimittaja Juhani Tolvanen soitti Hiltuselle ja ilmoitti olevansa kyllästynyt odottamaan tältä sarjakuvaa Kuukauden kotimainen -nurkkaukseen. Suoran toiminnan miehenä Tolvanen kehotti taiteilijaa valitsemaan kuukauden. Hiltunen valitsi lokakuun. Aluksi hän pohti realistisen seikkailujatkosarjan tekemistä mutta päätyi kokeilumielessä huumoriin.

Muutama vuosi aiemmin Onttoja kukkuloita teh-

Väinämöinen Suomen kesässä. Albumista Väinämöisen paluu (2001).

18

– Monet stripit toimivat aika hyvin tänäkin päivänä, koska niitä ei ole sidottu silloiseen tilanteeseen. Väinämöisessä on esimerkiksi monia maahanmuuttajiin viittaavia juttuja, jotka 90-luvulla olivat eri asia kuin tänä päivänä. Voi nähdä, että ilmassa oli jo silloin samoja ilmiöitä, kuten suvaitsemattomuutta.

•

Maailman kehnoin idea, osa kaksi Kalkkaro, vuodesta 2005 ilmestynyt Petri Hiltusen toinen strippi, on rehellisen vanhanaikaista lännensarjakuvaa.

1860-luvulle sijoittuvassa sarjassa äitinsä luona Arizonassa hevostilalla asuva Thomas ”Kalkkaro” Morrison kohtaa seikkailuissaan lännenkuvastosta tuttuja pyssymiehiä ja intiaaneja. Yhteiskunnallisia elementtejä tuodaan mukaan käsittelemällä Yhdysvaltain eteläosien rasismia ja orjuutta.

Tekijänsä repertuaarissa Kalkkaro on siinä mielessä poikkeuksellinen, että sarja ei syntynyt piirtäjän omasta aloitteesta. Tekstikuvan johtaja Esko Oksiala, Hiltusen intiaanialbumit lukenut lännentarinoiden ystävä, ehdotti lännensarjakuvan näytteiden tekemistä.

Hiltusesta idea ei olisi voinut olla vähempää ajankohtainen. Realistiset jatkosarjakuvat olivat näivettyvä lajityyppi, eikä villi länsi ollut erityisesti muodissa. Oksiala jaksoi kinuta, joten Hiltunen vapaahetkenään piirsi mukavalle miehelle muutaman stripin.

– No eikös Esko, perkele, myynyt sen sitten lehtiin!

Nyt Kalkkaro on pyörinyt yli kymmenen vuotta, pidempään kuin Väinämöinen. Se tuo vieläkin pienen mutta säännöllisen perustulon.

Tällä hetkellä Kalkkaro ilmestyy enää yhdessä lehdessä, mutta ilmestyy yhtä kaikki.

Jalava julkaisi kaksi sarjakuva-albumiksi koottua Kalkkaroa viime vuosikymmenen lopussa. Vuodesta 2012 Kalkkaroa on voinut lukea kuukausittain ilmestyvästä liuskalehdestä. Lempo Kustannuksen Petteri Ojan kanssa ilmaan heitetty ajatus vanhaan malliin tehdystä lehdestä vaikutti aluksi surkuhupaisalta.

– Tehdä nyt vanhaa seikkailusarjakuvaa, joka itsessään on vanhentunutta, formaatissa, joka kuoli omaan mahdottomuuteensa jo 1950-luvulla. Nyt sekin on ilmestynyt jo neljä vuotta. Pitää selvästi varoa, mitä vitsailee.

petri hiltunen Syntynyt: 1967 Karkkilassa Asuu ja työskentelee: Helsingissä Sarjakuvakirjoja: Hysteria (1987), Goretta (1990), Mustan rannikon kuningatar (1991), Harmaan jumalan hetki (1994), Ontot kukkulat (1995), Asfalttitasanko ja muita kertomuksia (1996), Vala auringolle (1997), Praedor – Kuninkaan lapset (1998), MacBeth (1999), Aavetanssi (2000), Praedor – Kuolleen jumalan palvelija (2001), Praedor – Koston merkki (2002), Laulu yön lapsista (2003), Musta tie ja muita kertomuksia (2004), Riutta (2005), Anabasis, 1. osa – Kyyroksen sotaretki (2011), Anabasis, 2. osa – Tuhanten miesten marssi (2013), Praedor – Taivaan suuri susi (2016) Sanomalehtisarjakuvia: Väinämöisen paluu (1999–2008), Kalkkaro (2005–) Palkintoja: Puupäähattu (2002), Strippi-Lempi (2000), Vuoden sarjakuvateko (1999)

•

Individualistiarmeija Strippisarjat työllistivät Hiltusta sen verran tiiviisti, että vuoden 2005 Riutta-tie-

19

teistarinan jälkeen seuraavaa pitkää sarjakuvaa saatiin odottaa aina vuoteen 2011. Tuolloin ilmestyikin varsinainen pommi, antiikin Kreikkaan sijoittuvan Anabasis-tarinan ensimmäinen osa.

Ateenalaisen Ksenofonin 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua kirjoittama tarina on maailman ensimmäinen ylöskirjattu sotakertomus. Ksenofon liittyy Persian kuninkaan veljen Kyyros nuoremman kokoamaan kymmenentuhannen palkkasotilaan armeijaan. Sotaretken tarkoitus on anastaa valta kuningas Artakserkses II:lta, mutta Kyyroksen armeija huomaa olevansa motissa keskellä Persiaa. Artakserkses antaa mahdollisuuden antautua orjiksi tai tuhoutua. Kreikkalaiset valitsevat kolmannen vaihtoehdon, taistelun kotiin läpi Vähän-Aasian.

– Anabasikseen tarttuminen hirvitti. Tiesin, että teoksesta tulee järkälemäinen. Olin aiemmin miettinyt, että minun täytyy olla aivan hullu tehdessäni Harmaan jumalan hetken, jonka viimeiset kaksikymmentä sivua kuvaa kymmenentuhannen ihmisen taistelua. Nyt olin aloittamassa juttua, jossa on pääosassa kolmetoistatuhatta kreikkalaista.

120-sivuisen historiallisen sarjakuvan tekeminen oli valtava jopa Petri Hiltusen kaltaiselle konkarille.

Oli kehitettävä uusi tapa piirtää, jo lukuisten päähenkilöiden vuoksi. Lyijykynäluonnostelun jälkeen hän tussasi yhden hahmon kerrallaan alusta loppuun.

Täten oli mahdollista keskittyä aina yhden hahmon ulkonäköön, varusteisiin ja näyttelijäsuoritukseen.

Yksityiskohtien suhteen Anabasis antoi yllättävän vapaat kädet.

– Verrattuna vaikka muinaiseen Roomaan, muinaisesta Kreikasta on säilynyt yllättävän vähän tietoa. Liikkumavaraa omalle designille on paljon. Siinä, missä roomalainen armeija näytti armeijalta, kreikkalainen armeija oli yksilöistä koottu. Jokainen sotilas tilasi itse kilven, haarniskan ja aseet.

Kirjan sovittaminen sarjakuvaksi vaatii usein suuriakin muutoksia.

– Ksenofonin kirja on raportti, jossa ihmiset esimerkiksi puhuvat pitkiä monologeja, eivät dialogia.

Ksenofon on kirjoittanut sen jälkeenpäin muistista, joten jokainen henkilö puhuu kaikki pointtinsa

kerralla. Dramatisoin tilanteet ja pilkoin monologit dialogiksi. Fiksuin tekemäni juttu oli jakaa Anabasis kahteen osaan.

•

Howardin synninpäästö Anabasiksen jälkeen Kreikka-aiheisia tarinoita on kyselty lisääkin.

Seuraavaksi Hiltunen kuitenkin palaa Robert E. Howardin pariin. Ensi vuoden syksyksi on tekeillä sarjakuvasovitus Sword Woman -novellista. 1520-luvun Ranskaan sijoittuvan tarinan pääosassa on nainen nimeltä Dark Agnes de Chastillon. Agnes karkaa väkivaltaista isäänsä ja järjestettyä avioliittoa, päätyy lainsuojattoman matkaan ja ajautuu lopulta palkkasoturiksi.

– Novelli on todella kiehtova, sillä se on karu, tummasävyinen, realistinen ja hyvin, hyvin feministinen. Minusta olisi tärkeää, että ihmiset tietäisivät Howardin tehneen tällaistakin. Pulp-versiot hahmoista Conanista ja Red Sonjasta ovat pilanneet Howardin maineen.

Hiltusen monipuolisesta tuotannosta on jokaisen mahdollista löytää omat suosikkinsa. Osa arvostaa Praedor-tarinoita, osa historiallisia sarjakuvia. Joku pitää kaikesta paitsi Väinämöisestä – tai päinvastoin.

Mitkä ovat taiteilijan omia suosikkeja?

– Hysteria tietysti. Ontot kukkulat, ensimmäinen pitkä albumi täysin omaan tarinaan. Conan Cimmerialainen kuvitettujen kirjojen puolelta, sain siinä täysin vapaat kädet tehdä mitä huvittaa. Praedorin ensimmäinen pitkä tarina Kuninkaan lapset oikeastaan loi Jaconian uudestaan, sellaisena kun se nyt on. Vala auringolle nosti kunnianhimoisuudellaan riman ihan uudelle tasolle. Anabasis oli hieno siirtymä Jalavalta Arktisen Banaanin helmoihin.

Maailmassa lienee vielä kiinnostavia aiheita sarjakuvaksi?

– Totta kai! En saata uskoa että täytän 50, mutta en ole vieläkään tehnyt kunnollista juttua dinosauruksista tai roomalaisista! Myös Liver Eating Johnsonin elämänkerta olisi hyvä tehdä albumiksi.

Tekisin myös mielelläni lisää kauhua. Mielessä olisi hyvä käsikirjoituskin, joka yhdistäisi luolasukeltamista ja H.P. Lovecraftin ideoita. Ongelma on se aika...

”täytän 50, mutten ole vieläkään tehnyt kunnollista juttua dinosauruksista tai roomalaisista!”

20

•

Rolling Blackouts: Dispatches from Turkey, Syria and Iraq (2016).

Valistusta akvarellein Yhdysvaltalainen Sarah Glidden luottaa sarjakuvajournalismin mahtiin. Autenttisuutta lisäävät pikkutarkat muistiinpanot kentältä.

h

teksti

Aino Sutinen

elsingin sarjakuvafestivaaleille saapuu dokumentaarisen sarjakuvan nouseva nimi.

Rolling Blackouts (Drawn & Quarterly, 2016) kertoo Sarah Gliddenin matkasta toimittajaystäviensä kanssa läpi Turkin, Pohjois-Irakin ja Syyrian. Kirja keskittyy erityisesti toimittajantyön tarkkailuun, matkailun arjen ja erilaisten tapaamisten ja keskustelujen dokumentoimiseen. Ystävykset ovat kunnianhimoisia nuoria toimittajia, jotka ovat perustaneet The Seattle Globalist -kollektiivin. Voiko journalismilla parantaa maailmaa, he tuntuvat miettivän. Mukaan on lähtenyt myös Irakissa palvellut nuori sotaveteraani, jolla on omat näkemyksensä konfliktiin.

Autoritäärisessä Syyriassa toimittajien on ilmoittauduttava viestintäministeriön virkamiehille ja heidän keskustelujaan kuunnellaan kahviloissa. Tiimi yrittää kiertää valvontaa, löytää mahdollisuuksiensa mukaan haastateltavia ja tehdä vapaata tiedonvälitystä. Kirjan nimi tulee Pohjois-Irakin Kurdistanissa käytetyistä sähköverkon pimennysrotaatioista.

Kirjan tärkeäksi teemaksi nousevat kysymykset Irakin sodan oikeutuksesta ja pakolaisuudesta. Vaikka kaikki tämä on edelleen ajankohtaista ja pakolaiskriisi yhä enenevässä määrin, kaikki kirjassa tapahtuu jo vuonna 2010, ennen arabikevään ja Syyrian konfliktin alkua. Jälkisanoissa Glidden itse pohtii samaa – kirja oli ilmestyessään vuonna 2016 jo hieman ajastaan jäljessä.

Sarjakuvajournalismi ei voikaan aina välttämättä kilpailla nopeudella, mutta kirjan teemat tarjoavat paitsi ajankuvaa, myös pysyvämpiä ja yleismaailmallisempia pohdintoja. Gliddenin uutterasti akvarellein loihdittu kuvitus tallentaa vaihtuvat maisemat ja ihmisten ilmeet tarkkaan ja persoonallisesti.

Itsensä Glidden piirtää matkalaisena aika neutraaliksi hahmoksi, tarkkailemaan.

Gliddenin esikoiskirja, How to Understand Israel in 60 Days or Less (Vertigo, 2010) vie lukijan Yhdysvaltain juutalaisille järjestetylle Israelin-matkalle.

Kirjassa Glidden pyrkii aktiivisesti itsereflektioon ja oppimaan lisää Israelin ongelmista ja erilaisten

21

How to Understand Israel in 60 Days or Less (2010).

ihmisten näkemyksistä. Itse hän edustaa amerikkalaisittain vasemmistolaista ja progressiivista näkökantaa ja pyrkii tiedostamaan järjestettyyn matkaan liittyvät propagandistiset viestit. Israel menee myös tunteisiin.

Lisäksi Glidden on tehnyt lyhyempiä reportaaseja, omaelämäkerrallisia tarinoita ja fiktiota lehtiin, verkkoon ja antologioihin.

•

“Mieluiten vain piirtelisin” AS: Kuinka dokumentaarisen sarjakuvan urasi alkoi?

SG: Opiskelin maalausta mutta päädyin sarjakuvien pariin myöhemmin, kun olin käynyt läpi muita itseilmaisun tapoja. Kuten monet, tein aluksi omaelämäkerrallisia juttuja. Omista kiinnostuksenkohteista piirtäminen johti sitten ajankohtaisten aiheiden ja journalismin pariin. Rolling Blackoutsin matka oli ensimmäinen reportaasiprojektini. Kuljin toimittajaystävien mukana ja halusin tehdä sarjakuvaa siitä kuinka journalismi toimii, mutta samalla tulin itsekin tehneeksi journalismia.

Kirjaa työstäessäni aloin piirtää myös lyhyempiä journalismipätkiä erilaisista aiheista. Jäin koukkuun.

AS: Onko sinulla siis tapana nauhoittaa paljon keskusteluja? Materiaalia kertyy varmaan paljon.

Kuinka teet muuten muistiinpanoja; otatko kuvia, piirrätkö luonnoskirjaan?

SG: Pyrin tallentamaan niin paljon tietoa kuin vain pystyn. Käytän pientä digitaalista nauhoitinta. Tiedostot eivät ole mitään radiolaatua, mutta ne takaavat sen, että lopulliseen sarjakuvaan päätyvä dialogi edustaa sitä, mitä todella on sanottu.

22

Joskus nauhoittaminen ei ole mahdollista ja teen muistiinpanoja.

Kun tein Rolling Blackoutsia, olin tietenkin kokematon enkä osannut oikein luoda aikaleimoja. Litteroin siis satoja tunteja audiota. Nyttemmin olen kehittynyt tehokkaammaksi lähdemateriaalieni hallinnassa.

Nauhoitteiden kuunteleminen auttaa myös muistamaan, kuinka ihmiset puhuivat. Kyse ei ole vain siitä, mitä he ovat sanoneet. Piirrän heidän kehonkieltään ja ilmaisutapaansa, kuuntelen intonaatioita.

Otan myös paljon valokuvia. Pidän yksityiskohtien asettelemisesta kuviini, paikoista ja ihmisistä tulee spesifimpejä. Millaisia huonekaluja ihmisillä on?

Millainen on damaskoslainen katu? Tarvitaan mahdollisimman paljon visuaalista informaatiota.

Mieluiten vain piirtelisin paikan päällä, mutta valitettavasti se on niin aikaa vievää, ettei yleensä onnistu. Teen itselleni kuitenkin paljon kaavioita ja pohjapiirustuksia, joiden perusteella voin luoda jonkin tilan myöhemmin uudelleen.

AS: Kerro akvarellityöskentelystäsi! Arvostan sitä, että käytät niin hidasta ja kaunista väritystapaa.

SG: Mustepiirtäminen ja vesiväreillä värittäminen ovat itselleni palkinto kaiken kirjoittamiseen ja luonnosteluun liittyvän vaikean työn jälkeen. Yleensä käytän käsikirjoitustani ja piirrän kerralla kahta sivua, tähän menee normaalisti yksi päivä. Seuraavana päivänä piirrän musteella puhtaaksi lyijykynäviivan päälle, odottelen musteen kuivumista (tässä vaiheessa on vaikea olla kärsivällinen), kumitan lyijykynän ja lisään akvarellit.

Vesivärityöskentely on lempipuuhaani. Rakastan maaleja, erilaisten metodien kokeilua ja värien kerrostamista. Tämä myös pakottaa päättäväisyyteen: vesivärien kanssa ei voi peruuttaa takaisin. Jos tekee virheen, täytyy aloittaa alusta. Tämä on minulle hyvä juttu, muuten varmaan nyhräisin yksityiskohtien kanssa loputtomiin. Nyt pyrin vain hyväksymään virheet.

AS: Kuinka Rolling Blackouts syntyi?

SG : Translitteroin audiotiedostojani noin vuoden ja yritin hahmottaa kirjan rakennetta. Sitten aloitin käsikirjoittamisen. Uudelleenkirjoittamiseen ja editointiin menee minulla paljon aikaa. Kirjoitin ensimmäisestä luvusta varmaan kymmenen tai 12 eri versiota. Kirjoittamiseen taitaakin mennä minulla enemmän aikaa kuin piirtämiseen.

Olin onnellinen kuin lopulta pääsin piirtämään.

Toki tein vielä muutoksia kohtauksiin, niin se menee.

AS : Onko kirjoistasi tullut kiinnostavaa palautetta?

SG: Vastaanotto on yleisesti ottaen ollut hyvä! Jotkut lukijat ovat myös lähestyneet huolellisesti laadituilla sähköposteilla ja kertoneet, kuinka töistäni on löytynyt kaikupohjaa. Sellaisen viestin saaminen on todella suuri lahja.

lainen voi olla tosi hauskaa! On niin paljon kaikenlaista, mitä voi kokeilla.

AS: Keitä oman alasi taiteilijoita muuten ihailet?

SG: Noiden äsken mainittujen lisäksi Joe Saccon työt ovat aina inspiroineet. Hän on sellainen sarjakuvajournalismin mestari ja rakastan lukea hänen töitään.

AS: Mitä tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on töiden suhteen?

SG: Olen ajatellut, että tekisin ilmastonmuutokseen liittyviä töitä, joten sellaisia alan nyt koostaa. Olen aivan hajalla siitä tiedosta, että Yhdysvallat on ainoa maa, jossa ei osata päästä yksimielisyyteen siitä, että jotain on tehtävä. Se, että Trump haluaa vetää meidät ulos ilmastosopimuksesta kuvaa jälleen kerran sitä, miten eristämme itsemme muusta maailmasta näissä asioissa.

Uskon, että sarjakuvien avulla tiede ja ilmastonmuutoksen vaikutukset voidaan tehdä kotipuolen ihmisille vähemmän abstrakteiksi asioiksi. Enkä ole yksin: moni sarjakuvapiirtäjä tekee parhaallaan tähän liittyvää työtä. Mitä enemmän, sen parempi, sanon minä.

AS: Kiitos Sarah! Odotatko Helsingin sarjakuvafestivaaleja innolla?

SG: Totta kai!

“sarjakuvamuoto kasvaa kattamaan kaikenlaista toimituksellista materiaalia.”

•

Raskasta ja kevyttä journalismia AS: Näetkö sarjakuvajournalismissa paljon uusia tulevaisuuden mahdollisuuksia? Se on kiinnostava hitaan, usein henkilökohtaisenkin raportoinnin väylä. Luetko paljon sarjakuvareportaaseja?

SG: Uskon, että sarjakuvajournalismissa on todella paljon potentiaalia! Eikä sen aina tarvitse olla hidasta. Olen nähnyt sellaisten tekijöiden kuin vaikka Sophie Yanon lähettävän valmiita juttuja muutamassa päivässä.

Luen paljon hyviä juttuja... sarjakuvajournalismillehan on pyhitetty kokonaisia nettisivuja. Tällä hetkellä minua kiinnostaa nähdä, kuinka sarjakuvamuoto kasvaa kattamaan kaikenlaista toimituksellista materiaalia. Ei pelkästään niin, että raportoidaan vakavista yhteiskunnallisista aiheista tai politiikasta, on myös vaikkapa ravintola- tai elokuva-arvosteluja.

Lisa Hanawalt on esimerkiksi tehnyt tällaisia. Sel-

•

Sarah Shannon

Mangapiirtäjä asunnossaan, “Moriyama’s Dog” (2016).

Gaijin Gekiga

o

Argentiinalaisen Berliacin sarjakuva elää maailmojen välissä. teksti

Onni Mustonen

xford English Dictionary tarjoaa seuraa- sä Berliacin varhaiset työt viittaavat klassisen ”taivan määritelmän sanalle ”gaijin”: ”(sub- desarjakuvaan”, hänen viimeaikaiset sarjakuvanstantiivi) japaninkielinen termi ulkomaa- sa lainaavat voimakkaasti japanilaisen sarjakuvan laiselle tai vieraalle; ei-japanilaiselle henki- traditiosta. Berliacista ei voikaan puhua puhumatta lölle”. Sellainen sarjakuvataiteilija Berliac todellakin manga- tai gekiga-sarjakuvista. Jälkimmäisen termin on; ainainen ulkopuolinen. juuret ovat 1950-luvulla, jolloin Yoshihiro Tatsumi Berliacia on kuvailtu nomadiksi. Hän syntyi Ar- lanseerasi sen kuvaillakseen ”vakavaa” japanilaista gentiinassa, mutta on sittemmin asunut muun muas- sarjakuvaa erotuksena kevyemmästä ja populaarimsa Norjassa ja Berliinissä. Hänen töitään on julkais- masta mangasta. tu niin latvialaisen kuš!-kustantamon toimesta ja Berliac itse käyttänyt termiä ”gekiga” kuvaillesyhdysvaltalaisessa Vice-lehdessä, jonka nettisivuil- saan omaa tyyliään ja hänen sarjakuviensa myötä la hänen Asian Store Junkies -sarjansa ilmestyy vii- lajityyppi on saanut näkyvyyttä länsimaissa. Häkoittain. Myöhemmin tänä vuonna suomalaisilla lu- nen sarjakuvansa, kuten Seinen Crap -zinet, ovat olkijoilla on myös mahdollisuus päästä tutustumaan leet tärkeässä osassa määritellessä länsimaisen taiBerliacin sarjakuviin, kun Asema-kustannus julkai- demangan tai gaijin gekagen lajityyppiä. Vuonna see kaikkimeni.exe-albumin ja taiteilija vierailee syys- 2016 hän oli mukana toimittamassa Gaijin Mangaka kuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.

-antologiaa, joka kokosi yhteen länsimaisia sarjakuMyös Berliacin kynänjälki oleilee samanlaisella vataiteilijoita, jotka ovat saaneet vaikutteita japaniharmaalla alueella eri maailmojen välillä. Siinä, mis- laisesta sarjakuvasta.

24

– Mielestäni lehti ilmaisi, mistä gaijin-mangassa on kyse, hän kertoo.

Antologiaan valikoitiin taiteilijoita muun muassa Yhdysvalloista, Italiasta ja Puolasta, mutta tärkeintä ei ollut taiteilijan synnyinmaa vaan, ”laajempi filosofinen ja taiteellinen ajatus; [kokoelmassa mukana olleet taiteilijat] eivät tunne oloaan kotoisaksi tuotannossaan ja ovat siten ainaisessa muutoksen tilassa”.

Berliacin sarjakuvia tarkastellessa tämä ajatus muutoksesta on selvä. Silti ero varhaisen ja myöhemmän Berliacin välillä ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Osuvaa onkin, että sana ”gaijin” käy myös adjektiivista. Berliacin sarjakuvissa vieraus on aina ollut läsnä.

– Joskus käyn läpi manga-tyyliäni edeltäviä sarjakuvia ja näen saman tien, mistä manga-teoksesta lainasin. Useimmat lukijani eivät sitä näe, mutta minä näen, Berliac toteaa.

Ne ovat aina olleet gaijin.

•

Musta pinta Berliac Rachas vuonna 2009.

Rachasin ”neljää sarjakuvaa romanssista ja mysteeristä” hallitsevat film noirin hengissä mustat, raskaat varjot.

Berliac itsekin on myöntänyt velkansa sellaisille maailmankuuluille argentiinalaisille sarjakuvataiteilijoille kuten Jose Muñoz ja Alberto Breccia, joiden töiden laajat mustat pinnat ja jyrkät kontrastit loivat tyylin, joka on pitkälti vakiintunut Argentiinan kansalliseksi sarjakuvastandardiksi.

– Piirrokseni olivat, mitä oman maani verrattain patriarkaalinen sarjakuvakulttuuri, ylisti miehekkääksi ja ”kansalliseksi”: jyrkät kontrastit, paljon mustaa, karkeita [...] verrattuna ulkomaalaisen näköisiin,

herkkiin, ohutviivaisiin, paljon valkoista pintaa sisältäviin mangoihin, Berliac kertoi Fumettologicanettisivun haastattelussa helmikuussa 2017.

Pitkään Berliacin töitä hallitsikin tumma viiva ja realistinen tyyli. Rahcasin jälkeen hänen sarjakuviaan julkaistiin Argentiinan merkittävimpiin kuuluvassa sarjakuvajulkaisussa, Fierro-lehdessä sekä mini-kuš!-albumina. Jäähyväiset tälle aikakaudelle Berliac toivotti vuonna 2013 julkaistun Playground-sarjakuvan myötä.

•

Kaapista Kuten todettu, manga-vaikutteet olivat aina läsnä Berliacin töissä, mutta pinnan alla, piilossa viitteinä ja vihjeinä. Haastatteluissa hän on kertonut, miten ensimmäiset sarjakuvat, joita hän yhdeksän-kymmenen vanhana luki, olivat nimenomaan mangaa. Näiden sarjakuvien vaikutus saikin hänet tarttumaan kynään ja innostumaan piirtämisestä 90-luvulla. Vasta myöhemmin hän ”oppi” pois mangasta ja siirtyi kohti tyyliä, jota länsimaisessa sarjajulkaisi esikoisteoksensa kuvakentässä pidetään aikuisempana.

Viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunutta muutosta tyylissään Berliac itse on kuvaillut ”kaapista tulemisena”. Haastatteluissa hän on kertonut, miten 2010-luvun alussa hän oli tajunnut, miten ahdistavat raamit länsimainen, miesvaltainen sarjakuvakenttä oli hänelle asettanut.

– Binäärinen ”itä vastaan länsi” asetelma alkoi lopulta tuntua hyvin luonnottomalta, hän kertoi dreimalalles.infonettisivun haastattelussa vuonna 2015.

Asiaa käsitelläkseen Berliac alkoi vuonna 2012 työstää viimeistä taidesarjakuvaansa, Playground-nimistä teosta. Playground on Yksityiskohta sarjakuvasta sarjakuva yhdysvalta“I was never in Mexico” (2015) laisesta elokuvaohjaaja

25

John Cassavetesistä ja siitä, miten taiteilija voi luoda jotain ei-mistään. Muistilappuja, luonnoksia, dokumentteja ja lainauksia yhdistelevä Playground on sidottu tyylillisesti yhä vahvasti taidesarjakuvan traditioon, mutta sarjakuvan metateksti on kriittinen itseään kohtaan. Playground on sarjakuva sarjakuvasta.

Playground oli omaehtoinen pattitilanne. Teoksen lukemisella on tarkoituksessa samankaltainen vaikutelma kuin taikurilla, joka kertoo, miten hatusta vedetään jänis: nyt yleisö tietää, miten taikatemppu tehdään. Joko Berliac jatkaisi samalla tavalla, tekisi samanlaisia sarjakuvia, toistaisi samoja aiheita, teemoja ja motiiveita, jotka nyt olivat Playgroundin myötä käyneet lukijoille kiusallisen ilmiselviksi. Tai sitten hänen olisi pakko tehdä jotain muuta.

nakin osittain rakenteellinen: esimerkiksi Suomen markkinoille tuotettu manga on pitkälti sanomalehtipaperille painettua, halpaa populaarisarjakuvaa ja gekiga ei ole lyönyt itseään samalla tavalla läpi. Tilanne on samankaltainen, jossa supersankarisarjakuva oli ennen Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Vartijoita. Tämän seurauksena manga on yhä verrattain eksoottinen sarjakuvatyyli; se on vieras tavalla, jota ligne clair esimerkiksi ei ole, ja mikä tärkeintä, siltä uupuu prestiisi, joka tekisi lajityypistä vakavasti otettavan.

Juuri tätä ajatusta vastaan Berliac pyrki pyristelemään manga-sarjakuvillaan.

– ”Kaapista tulemisella” tarkoitin sitä, että avoimesti ilmaisin sen, mikä on taiteilijalle ominaista, hän kertoo. – Se tekee meistä sen, mitä me olemme, ja silti mangan tapauksessa useimmat taiteilijat pyrkivät tukahduttamaan sen syistä, jotka ovat liian monimutkaisia kuvailtavaksi – kutsuttakoon sitä lyhyesti ”taiteelliseksi (eli sosiaaliseksi) paineeksi”, joka perustuu mangaan kohdistuviin negatiivisiin ennakko-oletuksiin porvarillisella, länsikeskeisellä, miesten hallitsemalla sarjakuvakentällä.

Ongelmaton prosessi ei kuitenkaan ole. Berliac on tietoinen kulttuurisen omimisen vaarasta.

”gaijin-manga on todella ei-dualistinen, transkultuurinen hybridi.”

•

Puhtaalta pöydältä Länsimaisessa valtavirtasarjakuvakulttuurissa manga ja gekiga ovat näkymättömiä traditioita. Vakavasti otettava sarjakuvaharrastaja voi ehkä myöntää lukeneensa Katsuhiro Ōtomon Akiran tai Junji Iton Uzumakin, mutta ikävästi yleistäen voitaneen todeta, että manga nähdään yhä tyttöjen harrasteluna. Syy tähän on ai-

D&Q hyllytti, Asema julkaisee Kesäkuun alussa Drawn & Quarterly -kustantamo ilmoitti peruvansa Berliacin Sadbøi-albumin julkaisun johtuen taiteilijan tekemistä transfobisista lausunnoista. Vuonna 2015 kirjoittamassaan esseessä Berliac vertasi muutosta sarjakuviensa visuaalisessa tyylissä transnaisen kokemukseen ja käytti asiasta ilmaisua ”kaapista tuleminen”, johon tässäkin artikkelissa viitataan. Sarjakuvataitelija ja tutkija Sarah Horrocks kritisoi Berliacin rinnastusta. Berliac vastasi kritiikkiin hyökkäävästi ja keskustelu eskaloitui aggressiiviseksi.

26

Kun D&Q ilmoitti julkaisevansa Berliacin sarjakuvan, Berliacin ja Horrocksin keskustelu nousi jälleen esille. Kustantamon omien sanojen mukaan lukuisat ihmiset lähestyivät heitä Twitterin ja sähköpostin välityksellä ja ilmaisivat toiveensa, ettei Berliacin kirjaa julkaistasi. ”Me emme tunteneet Berliacin töitä, niin kirjoitettuja kuin piirrettyjä, mukaan lukien vuonna 2015 julkaistua esseetä, joka vertasi kulttuurista apropriaatiota transsukupuolisuutta. Me emme allekirjoita esseetä, sen puolustusta tai äänensävyä ja aggressiivisuutta, jota hän osoitti sekä tässä että myöhemmissä keskusteluissa”,

D&Q ilmoitti.

Berliac on sittemmin pyytänyt anteeksi. ”Otan vastuun [teoistani] ja ymmärrän, mistä syytökset transfobiasta kumpuavat”, Berliac kirjoittaa. ”Näen tekstissäni ja erityisesti vastauksessani Sarahin syvälliseen ja kärsivälliseen kommenttiin transfobian elementtejä”.

Asema pitää kiinni päätöksestään julkaista Berliacin kaikkimeni. exe-albumin ja taiteilija on yhä vieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuussa.

– Olemme pahoillamme ja vihaisia Drawn & Quartelyn paniikkireaktion takia, kommentoi Ville Ranta Asema Kustannuksesta.

– Annoin laiskasti nimen ”neo-japonismi” esteet- tyyppisesti tällaisiin tarinoihin. Sen sijaan Berliatiselle suuntaukselle, jonka näen kahdessa tärkeim- cin sarjakuvat tarjoavat unenomaisia välähdyksiä mässä visuaalisuutta hyödyntävässä sosiaalisessa ihmisten elämään. Niissä nainen samastuu VHSmediassa, eli Instagramissa ja Tumblrissa, Berliac nauhaan, pariskunta joutuu pakenemaan yakuzakertoo. – Tässä trendissä on pohjimmiltaan kyse ja- gangstereita ja nuori mies joutuu todistamaan väpanilaisten elementtien yhdistämisessä länsimaissa kivaltaisen kohtauksen lomaillessaan Meksikossa. tehtyyn taiteeseen puhtaasti esteettisessä tarkoituk- Unenomainen manga-tyyli kaitoine viivoineen ja sessa, eräänlaisena koristelun muotona. piirteettömine hahmoineen on näissä yhteyksissä – Erityisesti Yhdysvalloissa tämä tapa on ongel- lähes levottomuutta herättävä, aivan kuin se ei ismallinen johtuen Yhdysvaltojen pitkästä, alistavasta tuisi kertomukseen. Berliacin tavoin lukija on muusuhteesta Japaniin. kalainen vieraassa maassa.

Berliacin sarjakuvissa manga-vaikutteista ei kuitenkaan voi erehtyä. Hänen hahmojensa ulkomuoto Berliac on vieraana Helsingin sekä eleet ovat vahvasti sidottuja japanilaisen sarjasarjakuvafestivaaleilla 2.–3.9.2017. kuvan traditioon. Tämän vuoden alusta alkaen Vicen nettisivuilla viikoittain julkaistu Asian Store Junkies tekeekin kaupasta käymisestä tai valmisnuudeleiden hamstraamisesta elämää suurempaa lainaamalla manga-sarjakuvien taistelukohtausten vakiintuneita kerronnan tapoja.

Tämäntyyppiset ristiriidat luovat kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa.

– Gaijin-Manga ylittää pelkän estetiikan ja luo monimutkaisen kerronnallisen järjestelmän, joka eroaa japanilaisesta mangasta (ja sen otaku-imitaatioista) ja on samalla erillinen perinteisestä länsimaisesta sarjakuvasta.

Se on todella ei-dualistinen, transkultuurinen hybridi; eitämä-tai-tuo, tämä-sekä-tuo, Berliac kertoo.

Berliacin sarjakuvia voisi kuvailla freudilaisella termillä das Uncheimlich; hänen sarjakuvansa eivät käsittele supersankareita tai jättiläisrobotteja, vaikka useimmille suomalaisille sarjakuvaharrastajille hänen käyttämänsä muotokieli yhdistyy stereo- Pariskunta joutuu gangstereiden jahtaamaksi, “Scapo” (2015)

27

Festivaali

28

29

Sarjakuva: Jonna Kuitunen

Mandala #7, kuvitus Bruce Zick.

Mystinen spi-fi ”Mitä on todellisuus?” kysyy Albion Butters istuessamme aurinkoisena päivänä Helsingin Teurastamon sisäpihalla. Samalla hän kertoo minulle, mitä ”spi-fi” tarkoittaa ja miten se liittyy sarjakuviin.

a

teksti

Kukka Harvilahti

lbion Moonlight Butters innostui sarjakuvista jo lapsuudessaan Kaliforniassa. Erityisesti 1970-luvun alku oli otollista aikaa sarjakuvataiteelle ja hänen molemmat vanhempansa olivat taiteilijoita. Kerran hänen äitinsä tuli kotiin matkalaukku täynnä sarjakuvan hopeaajan (n.1956–1970) lehtiä.

– Tunsin itseni hyvin onnekkaaksi. Minulla oli matkalaukku ja naapurin lapsilla oli matkalaukut,

30

ja me kävimme kauppaa lehdistä. Kyse ei ollut rahasta, vaan ilosta lukea niin paljon kuin mahdollista.

Buttersin suhde sarjakuviin on vain syventynyt elämän mittaan. Ranskassa ollessaan hän tutustui Jean Giraudin, Philippe Druillet’n ja Jean-Pierre Dionnet’n Métal Hurlant -sarjaan ja sen syvälliseen kerrontaan.

– Ne olivat niin erilaisia amerikkalaisiin sarjakuviin verrattuna. Ne avasivat minulle aivan uuden

ulottuvuuden aikuisena sarjakuvien lukijana.

Butters valmistui Harwardin ja Columbian yliopistoista uskontotiede pääaineenaan. Tohtorin väitöskirjansa hän teki 1300-luvulla eläneen tiibetinbuddhalaisen zen-mestarin Longchenpan työstä.

Väitöskirja oli kuitenkin kaukana taiteellisesta maailmasta ja pian hän aloitti ystäviensä kanssa projektin nimeltä Mandala.

Mandala on monimediaprojekti, jonka tarkoituksena on luoda todellista muutosta maailmaan. Samalla nimellä kulkeva sarjakuva, jonka hän on luonut yhdessä Jonathan Shankerin ja The Thirteenin kanssa, on julkaistu vuonna 2014 Dark Horse Comicsin kautta.

Butters kertoo asuneensa seitsemän vuotta Suomessa ja tällä hetkellä hän kirjoittaa kirjaa Koneen Säätiön rahoittamana.

että jokin on avautunut hänelle aivan uudella tavalla.

– Tähän pyrimme myös omassa [Mandala-]sarjakuvassamme. Halusimme avata jonkinasteisen yhteyden, joka ei rajoitu vain potentiaalisesti hahmojen ja lukijan välille, vaan ulottuu ihmisiin ja heidän omiin elämiinsä. Kun he unohtavat kyseisen sarjakuvan tai heittävät sen pois, he voivat silti pohtia omaa supersankarihahmoaan.

Tutkimus on edennyt vaiheeseen, jossa Butters on kehittänyt teorioita ja analyysia spi-fin suhteesta sarjakuvaan eri aikakausina. Seuraavaksi hän siirtyy tekemään tutkimusta ja haastatteluja sarjakuvan tekijöiden ja lukijoiden kanssa.

spi-fissa on kyse tarinoista, jotka ylittävät tavallisen todellisuutemme ja vaikuttavat voimakkaasti lukijaan.

•

Spiritual Fiction ”Miten taide onnistuu vaikuttamaan meihin syvällisesti ja muuttamaan meitä?”

Tämä kysymys kannattelee Buttersin tulevaa kirjaa.

Koska kysymys on suunnattoman kokoinen pureskeltavaksi yhdessä teoksessa, keskittyy hän tutkimaan nimenomaan amerikkalaisia supersankarisarjakuvia. Avuksi tutkimukseen hän on luonut termin ”spi-fi”. Spi-fissa on kyse tarinoista, jotka ylittävät tavallisen todellisuutemme ja vaikuttavat voimakkaasti lukijaan.

– Spi-fi on keksimäni termi ja se on lyhenne sanoista ”spiritual fiction” (henkinen kaunokirjallisuus).

Lähtökohtaisesti tarkoituksena ei ole puhua uskonnosta sarjakuvissa, sillä uskontoon liitetään näinä päivinä niin paljon painolastia. Ihmiset saattavat nykyään identifioitua samanaikaisesti monien erilaisten uskomusjärjestelmien kautta, jotka eivät välttämättä ole yhden järjestäytyneen uskonnon piirissä.

Butters selittää, että jotkut uskonnolliset tahot, kuten Jehovan todistajat, tekevät omista tarkoitusperistään sarjakuvaa. Tällöin uskonnollisuus on ilmiselvää. Yleensä henkisyys ei kuitenkaan ole yhtä näkyvillä ja siitä ei puhuta suoranaisesti uskontona – oli kyse sitten Marvelin ja DC:n tapaisista suurista tekijöistä tai sarjakuvan kanssa työskentelevistä taiteilijoista. Sen sijaan lukija voi saada kokemuksen siitä,

•

Sarjakuva rituaalina Buttersin mukaan sarjakuva on itsessään monimuotoinen viestintäkanava, sillä taiteen ja sanojen vuoropuhelussa tapahtuu paljon. Ajan kulun nopeuttaminen ja hidastaminen, ruutujen kanssa leikkiminen sekä takaumat taustatarinoihin tekevät sarjakuvasta joustavan taidemuo-

Merkaba #-1, kuvitus Kiel Parsons.

31

don. Taiteellisilla tehokeinoilla, kuten sivun häivyttämisellä valkoiseksi, voidaan lukija jättää oleskelemaan hahmojen tilaan. Sanallistamisen sijaan asia tai kokemus voidaan välittää visuaalisesti.

Oivallisina esimerkkeinä spi-fin tekijöistä Butters mainitsee Grant Morrisonin ja Alan Mooren. Morrison on tullut tunnetuksi mm. The Invisibles -sarjasta, mutta hän on ollut myös suuresti vaikuttamassa klassikoiden, kuten Batmanin ja Teräsmiehen uudistamiseen. Moore sen sijaan löytyy V niin kuin verikoston, Merkillisten herrasmiesten liigan ja Vartijoiden takaa. Molempien miesten suhde okkultismiin on ollut esillä medioissa.

– Luodessaan Prometheuksen ja The Invisiblesin, Grant Morrison ja Alan Moore suorittivat maagisia rituaaleja. He ovat molemmat maagikkoja ja heidän päämääränään oli herättää ihmiset. Juuri tämä on se alue, jossa olen kiinnostunut toimimaan.

Mooren Promethea ja Morrisonin The Invisibles ovat Buttersin mukaan erityisen hyviä esimerkkejä spi-fista. Ne yhdistävät ajatuksia ja teemoja tavalla, joka tarjoaa jotain todellista ja kouriintuntuvaa. Hän haluaa tehdä tässä eron sellaiseen uskonnollisten aiheiden käsittelyyn, missä kulttuurisia tai uskonnollisia piirteitä on viety irti yhteydestään vain tarinallisiksi tehokeinoiksi.

– Kirjoitin juuri yhteen ystäväni editoimaan kirjaan kappaleen joogan sulauttamisesta populaarikulttuuriin. Käsittelen siinä buddhalaisen tantran käyttöä länsimaisissa sarjakuvissa. Tantralla en tarkoita länsimaista new age -tantraa, vaan sitä kuinka sitä on sovellettu 30- ja 40-luvuilla. Kun sarjakuvien tekeminen alkoi kulta-ajalla, ei tantraa ymmärretty kunnolla. Joskus sankari vei sen länteen ja esiintyi jopa ylempiarvoisempana kuin tiibetiläiset, joilta hän tantran omaksui.

– Toisaalta tantra saatettiin nähdä pahana tai vaarallisena, koska sitä ei tunnettu. Näin sankarit, kuten Mustanaamio, taistelivat tantran harjoittajia vastaan.

Nämä kaksi esimerkkiä ovat varhaisempia representaatioita, mutta jos aihetta tarkastelee myöhemmältä ajalta, voidaan löytää hyvin erilaisia lähestymistapoja. Tällöin lukija voi itse asiassa alkaa oppia jotakin.

Spi-fiksi ei voi siis laskea kaikkea mytologiaan tai uskontoon viittaavaa – siihen tulee sisältyä aiheiden tietoisempi tai syvällisempi käsittely. Toisissa tapauksissa spi-fin määritelmä ei täysin täyty, mutta niissä voi kuitenkin olla jotain spi-fille ominaista.

Butters mainitsee tässä yhteydessä monia uu-

32

dempia supersankareita, joista yksi on Ms. Marvel eli Kamala Khan. Hän on New Jerseystä tuleva teinityttö, joka löytää itsestään supersankarikykyjä. Huomionarvoista on, että hän on ensimmäinen muslimihahmo, joka on saanut Yhdysvalloissa oman sarjakuvansa. Vaikka Ms. Marvelin tittelin alla olevassa sarjassa ei haluta niinkään korostaa uskontoa, siinä käsitellään sitä, miten erilaiset luokittelut ja leimat vaikuttavat meihin ja oman itsemme muodostamiseen.

Mutta miten sarjakuvat vaikuttavat tekijöihinsä ja lukijoihinsa aivan konkreettisesti heidän omissa elämissään?

•

Kahvilla Constantinen kanssa Mitä jos kohtaisit itse luomasi hahmon hämyisessä kahvilassa? Tai tatuoisit ihoosi Kissanaisen? Buttersin esimerkit sarja-

kuvan luomien maailmojen yhdistymisestä ihmisten omiin todellisuuksiin ovat moninaisia.

Yksinkertaisimmillaan tämä fuusio voi näkyä pukeutumisena suosikkihahmoksi sarjakuvatapahtumassa. Joissain tapauksissa keskustelukumppani on yllättäen nostanut hihansa tai housunlahkeensa näyttäen sarjakuva-aiheista tatuointiaan, sanoen: ”Katsopa tätä!” Tällä tavoin, ihoon ikuistettuna, sarjakuva tai jokin sen hahmoista on jo osa kantajaansa ja tämän elämäntarinaa. Vielä astetta pidemmälle menevät kehonmuokkaajat.

– Yksi mies on tehnyt noin kolmekymmentä leikkausta näyttääkseen Teräsmieheltä. Toinen henkilö Etelä-Amerikassa on leikannut nenänsä irti, tatuoinut naamansa punaiseksi ja asennuttanut metalliset implantit päähänsä. Hän on Punakallo.

Mielenkiintoista on kuulla, mitä sarjakuvan tekijöille itselleen tapahtuu, kun he liikkuvat luomissaan maailmoissa vuodesta toiseen. Butters kertoo Alan Mooren vakuuttaneen, että hän on törmännyt itse luomaansa hahmoon, John Constantineen, voileipäbaarissa. Hahmot ja heidän luojansa voivat alkaa elää myös rinnakkaiselämää.

– Grant Morrison kirjoitti itsensä The Invisiblesin päähahmoksi, Kuningas Mobiksi. Yhdessä tarinan vaiheessa hahmo oli hyvin sairas ja samanaikaisesti Morrison tuli erittäin kipeäksi. Myöhemmin hän oli kertonut kirjoittaneensa itsensä terveeksi sairaalasängyssä maatessaan.

Taiteen voimasta ja transformaatiosta voidaan puhua, kun eri elementit alkavat yhdistyä toisiinsa – tekijät, hahmot, teemat ja lukijat. Tällöin pääsemme kysymykseen siitä, mikä kunkin todellisuus on ja mistä se muodostuu. Kuinka luomme itse omaa todellisuuttamme ja merkitystä elämäämme?

Se motivoi minua. Korkeimmalla tasolla on niin että on meistä kiinni, millainen planeettamme tulee olemaan. Jos olemme vain passiivisia kuluttajia ja käymme katsomassa suuren budjetin supersankarielokuvia, on se toki hauskaa. Mutta merkitsee paljon enemmän, jos näemme mahdollisuuden viedä omaa visiotamme aktiivisesti maailmaan ja opetamme sen myös lapsillemme. Kyse on siitä, millaisen maailman me haluamme luoda.

Myös Buttersin ja hänen ystäviensä Mandala-projekti pyrkii taiteellisen toteutuksen kautta todelliseen muutokseen.

Facebook-verkoston ja sarjakuvan lisäksi vuorossa on seuraavaksi tvsarja ja elokuva.

grant morrison ja alan moore suorittivat maagisia rituaaleja.

•

Kuinka pelastaa planeetta? Butters kertoo amerikkalaisesta sotilaasta, joka loukkaannuttuaan pahasti Afganistanissa muuntautui Kapteeni Amerikaksi. Hän teetti itselleen Kapteeni Amerikan kilveltä näyttävän lasisilmän ja alkoi tehdä töitä lapsipornoa vastaan.

– Kun luomme elämäntarinaamme, on tärkeää kysyä, millaisen tarinan me haluamme kirjoittaa?

•

Voit osallistua Albion Buttersin tutkimukseen kertomalla oman tarinasi tai tutustua Enter The Mandala-sivustoon sekä lukea Dark Horse -sarjakuvaa: spi-fi.com facebook.com/enterthemandala comixology.eu/Merkaba/comics-series/60891

J. D. Frazerin User Friendly oli ensimmäinen suosittu digitaalinen sarjakuva.

Digitaalisen sarjakuvan multimodaaliset mahdollisuudet Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana sarjakuva on digitalisoitunut.

d

teksti

Jokke Saharinen

igitalisoitumisen voi jokainen todentaa verkkosanomalehdissä julkaistavien strippisarjojen, blogisarjakuvien tai ladattavien e-sarjakuvien perusteella. Digitaalinen, internetissä julkaistava sarjakuva voi kuitenkin olla paljon muutakin.

Digitalisaatio voidaan katsoa alkaneeksi 80-luvulla kotitietokoneiden myötä, jolloin digitaalinen teknologia arkipäiväistyi ja tuli kaikkien ulottuville. Digitalisaatioon liittyy remediaatio. Se tarkoittaa joukkoviestimien uudelleen muuntumista, eli vanhan median esittämistä uudessa mediassa uudella tavalla. Remediaation ytimessä vaikuttaa itse media sekä jatkuva dialogi vanhojen ja uusien viestintävälineiden välillä.

•

Digitaalinen sarjakuva Sarjakuva remedioitui internetiin jo 80-luvun puolivälissä, mutta vasta vuonna 1997 aloittanut J. D. Frazerin User Friendly -sar-

34

jakuva saavutti suursuosion lukijoiden keskuudessa.

Tästä syystä sitä pidetään ensimmäisenä varsinaisena digitaalisena (internet)sarjakuvana. Sittemmin internetiin on ilmestynyt runsaasti verkkoympäristön mahdollisuuksia hyödyntäviä sarjakuvia, jotka ovat omalta osaltaan todistaneet sarjakuvan remediaatiota mediasta toiseen.

Päiväkirjamainen blogisarjakuva, kuten internetissä ilmenevä sarjakuva yleensäkin, on pääsääntöisesti mielletty matalan julkaisukynnyksen mahdollisuudeksi uusille, vasta aloitteleville sarjakuvantekijöille. Poikkeuksiakin toki löytyy, kuten Tiitu Takalon jatkosarjana etenevä Memento mori. Kaikille avoimena julkaisukanavana blogisarjakuvaa voidaan pitää omakustannesarjakuvan digitaalisena remediaationa.

Julkaisualustana internet suo huomattavia etuja. Ensinnäkin sarjakuvien julkaiseminen ja siihen liittyvä värien käyttö on maksutonta. Toiseksi sar-

Scott McCloud hyödyntää digitaalisen paperin mahdollisuutta ylhäältä alaspäin tapahtuvaan rajattomaan lukukokemukseen I Can’t Stop Thinking -internetsarjakuvassa.

jakuvakerrontaa ei rajoita perinteinen sivumitta. Erityisesti blogisarjakuvien tekijät hyödyntävät internetin perusominaisuutta; rajattomasti jatkuvaa (digitaalista) paperia (infinite canvas).

Se noudattelee leveyssuunnassa fyysisen sarjakuvasivun mittasuhteita, mutta voi jatkua äärettömästi alaspäin. Digitaalista paperia voidaan käyttää myös sivusuunnassa loputtoman yksirivisen sarjakuvastripin luomiseen.

Digitaalisten sarjakuvien ehdottomana etuna on niiden helppo saavutettavuus. Siinä missä omakustannesarjakuvat saavat osakseen vain vähäisen määrän lukijoita, saattaa suosittu blogisarjakuva herättää helposti suurtakin mielenkiintoa. Blogisarjakuvan hypetys voi johtaa myös kustannussopimukseen, kuten tapahtui esimerkiksi Milla Palonimen Kiroilevalle siilille.

Kotitietokoneisiin ja mobiililaitteisiin ladattava e-sarjakuva on kaupallisin digitaalinen sovellus perinteisestä sarjakuvalehdestä. E-sarjakuva on myös remedioinut sarjakuvalehden lukukokemuksen, sarjakuvasivuineen, sivujen kääntämisineen ja jopa siitä aiheutuvine äänineen. Helpon saavutettavuuden vastapainona e-sarjakuvilla on usein kohtuuton hinta, vaikka niistä ei koidu kustantajalle paino-, jakelu- tai varastointikuluja.

Päivälehtien digitalisoitumisen myötä strippisarjakuva remedioitui osaksi sähköistä sanomalehteä.

Samalla strippisarjakuvan näkyvyys ja saatavuus paranivat entisestään. Sanomalehtisarjakuva osoit-

tautui muuntautumiskykyiseksi kotitietokoneiden ja mobiililaitteiden näytöille.

•

Multimodaalinen sarjakuva Multimodaalisuus liitetään yleensä digitaaliseen kulttuuriin. Multimodaalisuudessa korostuu se, ettei yksikään mediamuoto ole olemassa yksinään, vaan ne ovat aina vuorovaikutussuhteessa toistensa kanssa, kuten kaikki inhimillinen kulttuuri.

35

Multimodaalinen sarjakuva on vuorovaikutteisia ja audiovisuaalisia mahdollisuuksia yhdistelevää, internetympäristössä toimivaa sarjakuvaa. Multimodaalisen sarjakuvan lähtökohtana on hyperteksti, joka mahdollistaa interaktiivisen navigoinnin hyperlinkkien välimaastossa. Hyperteksti voi olla myös yhteisöllisesti internetissä tuotettua tekstiä, esimerkiksi hyperromaanin muodossa.

Voidakseen muuntua hypersarjakuvaksi, digitaalisen sarjakuvan multimodaalisuuden täytyy yltää sarjakuvan ja lukijan väliseen vuorovaikutteisuuteen. Multimodaalisen sarjakuvan on siis pystyttävä remedioimaan hypertekstien tekstuaaliset, audiovisuaaliset ja interaktiiviset keinot osaksi ilmaisuaan.

Kuvan ja sanan sekä sarjakuvan ja elokuvan keinoja remedioivat nykyaikaiset digitaaliset pelit toimivat hyvänä multimodaalisen sarjakuvan lähtökohtana. Niissä toteutuvat multimodaalisen lukukokemuksen ominaisuudet, autenttisen äänen tuodessa elokuvallisia ja vuorovaikutteisuuden luodessa pelillisiä ominaisuuksia sarjakuvakerrontaan.

Pienimuotoinen animointi lisää multimodaaliseen sarjakuvailmaisuun elokuvakerronnan ominaisuuksia. Vaikka silloin tasapainoillaankin sarjaja elokuvailmaisun välillä, niin sarjakuvakerronnan

puolella pysytään niin kauan, kuin lukijan on itse kuviteltava kuvaruutujen väliin jäävät tapahtumat.

Animaatioksi multimodaalinen sarjakuvakerronta muuntuisi, jos kuvaruutujen välistä tauon merkkiä (välipalkkia) ei enää tarvittaisi ja tapahtumat elävöitettäisiin samoissa “raameissa”. Toisaalta sarjakuvaja elokuvailmaisun mediarajat ovat sekoittuneet usein aiemminkin ja ilmiö on populaarikulttuurille ja multimodaalisuudelle tyypillinen.

Multimodaalisen sarjakuvan interaktiiviset ominaisuudet tarjoavat lukijalle yksilöllisemmän lukukokemuksen, jossa kukin lukija voi kokea sarjakuvan eri tavoin, omien valintojensa, mieltymystensä ja oman osallistumisensa mukaisesti. Digitaalisessa sarjakuvassa yksilöllisempi lukukokemus voidaan saavuttaa hyperlinkkien välistä navigointia, multimodaalisuutta, “elävään kuvaan” pyrkivää muokkaamisominaisuutta (modaus) ja sarjakuvan saatavuutta kehittämällä.

Multimodaalista sarjakuvaa ovat vieneet pisimmälle “elosarjakuvat” (motion comics) ja erityisesti Sutun (Stu Campbell) interaktiivisuutta ja pelillisyyttä yhdistelevät futuristiset sarjakuvat Nawlz ja Neomad. Viimeisimmässä digitaalisessa sarjakuvassaan Modern Polaxis Sutu tuo mukaan lisätyn todellisuuden (augmented reality), jonka avulla lukija saa mobiililaitteen läpikatseluominaisuutta (seethrough) käyttämällä perinteiseen sarjakuvaan audiovisuaalisia, virtuaalisia ja reaaliaikaisia lisäominaisuuksia.

sarjakuvan puolella pysytään niin kauan kuin lukijan on itse kuviteltava kuvaruutujen väliin jäävät tapahtumat.

Sutun Modern Polaxis on lisätyllä todellisuudella varustettu ”perinteinen” sarjakuva-albumi (Augmented Reality Comic Book).

36

•

Uusia mahdollisuuksia Digitaalitekniikka pitää sisällään paljon uusia mahdollisuuksia, mutta suurimmat odotukset kohdistuvat median ja käyttäjän väliseen vuorovaikutteiseen suhteeseen. Se on multimodaalisen sarjakuvan valttikortti, matkalla kohti uudenlaista lukukokemusta ja sisällöntuotantoa. Siksi on tärkeää tunnistaa virtuaaliympäristön luomat mahdollisuudet ja valita niistä toimivimmat keinot osaksi multimodaalista sarjakuvakerrontaa. Remedioidessaan perinteisen sarjakuvan lukukokemuksen, multimodaalisen sarjakuvan on kuitenkin säilytettävä sarjakuvailmaisun keskeisimmät ominaispiirteet ennallaan. Tällä tavoin sarjakuvakerronnan poikkitaiteellinen luonne muodostuu digitaalisen sarjakuvan uudistumisen ja kehittymisen edellytykseksi, matkalla kohti yksilöllisempää, vuorovaikutteisempaa ja postmodernimpaa sarjakuvan lukukokemusta.

•

Artikkeli perustuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan. Sarjakuvan monimuotoisuus on teemana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.–3.9.

Lähteinä on käytetty muun muassa: Bolter, Jay David & Grusin, Richard 1999: Remediation – Understanding New Media.

MIT Press, Cambridge.

Herkman, Juha 2001: Audiovisuaalinen mediakulttuuri. Vastapaino, Tampere.

Järvinen, Aki & Mäyrä, Ilkka 1999: Johdatus digitaaliseen kulttuuriin.

Vastapaino, Tampere.

Mikkonen, Kai 2005: Kuva ja sana – Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä. Gaudeamus, Helsinki.

McCloud, Scott 1994: Sarjakuva – Näkymätön taide.

Good Fellows, Helsinki.

Nieminen, Hannu & Pantti, Mervi 2004: Media markkinoilla – Johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen. Loki-Kirjat, Helsinki.

Seppänen, Janne 2002: Katseen voima, kohti visuaalista lukutaitoa. Vastapaino, Tampere.

Withrow, Steven & Barber, John 2005: Webcomics – Tools and techniques for digital cartooning.

ILEX, East Sussex.

Matkoilla

I Yam What I Yam and That’s All That I Yam

t

Vuonna 1980 filmatun Kippari-Kalle-sarjakuvan musikaalin kulissit ovat yhä pystyssä Maltalla. teksti ja valokuva

unnen itseni lämpimästi tervetulleeksi. ”Vedonlyöntisali: Jätä aseet tiskille.” ”Varoitus: Tässä rakennuksessa käy usein taskuvarkaita ja kevytkenkäisiä naisia!” ”Tämä puoti on avoinna silloin kun meistä tuntuu siltä. Suljettu silloin kun olemme jossain muualla.”

Kävelen rantaa kohti viettävää kivikatua pitkin ja silmäni osuvat oluttynnyriin. Sen kyljessä lukee ”tipsy”, hiprakassa. Vanhan ladon sisältä kuuluu elämöinnin ääniä. Näen kolme merimiesasuihin sonnustautunutta miestä ottamassa mittaa toisistaan.

Yksi kaatuu kanveesiin ja toinen suorittaa voitontanssin. On ilmeisesti tullut pinaatit popsittua.

Istun saluunan terassilla ja hörpin vaniljajäätelöllä ryyditettyä jääkahvia kiduksiini. Täällä, Maltan saaren lounaisosassa, noin 26 kilometrin päässä pääkaupunki Vallettasta aurinko paistaa korkealta ja kalkkikivinen maisema kipristelee ja kärvistelee alkukesän kuumuudessa. Koboltinsinisenä kuultavas-

38

Maria Paldanius sa laguunissa lilluu pieni laiva, jonka kyytiin lapsiperheet kapuavat lähteäkseen seikkailuun. Haikeana mietin, että olisinpa päässyt tänne tuossa iässä.

Kymmenkesäisenä. Silloin kun Kippari Kalle oli minulle Se Juttu.

Popeye Village eli Kippari-Kallen kylä on yksi Maltan suosituimpia ja legendaarisimpia turistikohteita, joka sopii sekä lapsille että lapsenmielisille, joihin valtaosa sarjakuvaharrastajistakin kaiketi lukeutuu. Kyseessä on teemapuistoksi muutettu elokuvakulissikaupunki vuodelta 1980, jolloin viitisenkymmentä vuotta aiemmin syntynyt Kippari-Kalle sai lopulta ansaitsemansa huomion ja päätyi tovereineen valkokankaalle nimekkään näyttelijäkaartin marssittamana. Yhdysvaltalaisen elokuvaohjaaja Robert Altmanin ohjaamana Kippari-Kalle-sarjakuvat kääntyivät komedialliseksi musikaaliksi, joka sai ilmestyessään aikaan risteävien, pääosin negatiivissävytteisten mielipiteiden ryöpyn. Elokuva kuvattiin

kokonaisuudessaan Maltalla, jonne rakennettiin sarjakuvista tuttu kylä taloineen, saluunoineen, kirkkoineen, kaivoksineen päivineen.

Joidenkin arvostelijoiden mukaan pidempää hiljaiseloa 1970-luvun lopulta 1980-luvulle viettänyt Altman teki paitsi yllättävän valinnan, myös uransa suurimman virheen tarttuessaan Kippari-Kallen tarinaan. Altman tunnettiin taitavana elokuva- ja tv-ohjaajana, jonka töihin kuuluvat muun muassa M.A.S.H-elokuva ja sen pohjalta tehty televisiosarja sekä Oikopolkujaelokuva. Kriittisempien väitteiden mukaan Kippari-Kalle oli Altmanin epätoivoinen pelastautumisyritys uransa selvästä notkahdusvaiheesta ja lopputuloksena oli tylsää, keinotekoista ja kökköä katsottavaa. Elokuvamusikaali ei saanut aikanaan ansaitsemansa arvostusta, mutta nousi myöhemmin kulttiklassikoksi. Siinä vaiheessa Altman oli jo jättänyt suuremmat hankkeet syrjään ja keskittyi vain pieniin projekteihin.

Kaikesta kritiikistä huolimatta 37 vuotta myöhemmin Kippari-Kallen kulissikylä elää, hengittää ja houkuttelee turisteja tutustumaan tuon pinaattia popsivan, vaatimattomasta sivuroolista päähenkilön paikalle ponnistaneen supersankarin ja merimiehen tarinaan. Tarinan herättävät henkiin palkatut näyttelijät, jotka parveilevat ja samoilevat ympäri lavastekylää ja touhuavat hahmoilleen ominaisia touhuja. Kippari-Kallen tyttöystävä Olga Oily tanssahtelee kellohameessaan pitkin kylänraittia letti hulmuten samalla kun verivihollisensa Brutus ilveilee lapsille laivasatamassa.

Postitalossa pyörii aito ja alkuperäinen mustavalkoraita.

Siinä Robin Williams uhoaa ja haastelee Kippari-Kallen roolissa ja iskee tuoppia pöytään.

Katselen merelle ja mietin Williamsia. Mietin huumoria ja sen alla muhivaa surua. Mietin suurisydämistä silmäpuoli-merimiestä, jota rumempaa ja roisimpaa sarjakuvahahmoa saa hakea. Kippari-Kalle on

monien ristiriitojen repimä hahmo niin paperille painettuna, teatterin lavalla kuin valkokankaallakin. Piippu toisessa ja tukku pinaattia toisessa nyrkissä hän käy jatkuvaa kamppailua arkkivihollistaan vastaan, puolustaa ja rakastaa herkkäuskoista, helposti huijattavissa olevaa ja alituiseen vaikeuksiin joutuvaa tyttöystäväänsä ja pullistelee hauiksiaan, joihin tatuoidut merimiesleimat kertovat omaa tarinaansa elämästä meren armoilla.

Tietyllä tavalla Kippari-Kalle edustaa ihmisen sisäistä kamppailua maskuliinisen ja feminiinisen tasapainon saavuttamiseksi. Siinä mielessä hän on nykyihmisen kuva, ellei jopa pilaja irvikuva. Suuresti rakastamastani sarjakuvasankarista erityisen tekee myös se, ettei hän aina tunne itseään ja voimiaan, ja ajautuu alituisesti ongelmiin silkan uhmakkuutensa, itsekkyytensä ja toisaalta myös robinhoodmaisen, hyvyyttä ja tasa-arvoa tavoittelevan asenteensa tähden.

Hellyttävä nippelitieto on myös se, että paikallislehteen aikanaan tipahtaneen painovirheen vuoksi Kippari-Kallen keksijä Elzie Crisler Segar keksi syöttää sankarilleen pinaattia, jonka väitettiin virheellisesti antavan syöjälleen supervoimat. KippariKallen voima tulee siis poikkeuksellisen vaatimattomasta, jääkaapin vihanneslokerosta löytyvästä aineesta. Yhden pikku painovirheen vuoksi lapset joutuvat siis kiristyksen uhreiksi kaikkialla maailmassa. Niin minäkin jouduin. Pinaattipakko on yksi tärkeimpiä ja kipeimpiä Kippari Kalle-lapsuusmuistojani. ”Keittiösali: Jätä vastalauseet tiskipöydälle.” ”Kieltäytyjät pakotetaan.” ”Pöydästä ei nousta ennen kuin salaatti on syöty. Mieti, miten vahvaksi Kippari Kallekin kasvoi.”

Minä mietin, mietin ja mietin ja siinä miettiessäni päätin: Kunhan kasvan isoksi ja vahvaksi, en kuuna päivänä enää pinaattia syö.

Ozella

mietin huumoria ja sen alla muhivaa surua.

•

39

Kymmenvuotias sarjakuvan sivuaine muutosten edessä

y

Matti Hagelbergin luotsaamasta Aalto-yliopiston sivuaineesta on tullut puolivahingossa sarjakuvateosten hautomo. teksti

Verna Kuutti

kuvitus

ksityiskohdista se lähtee. Kaikki viisi Aalto-yliopiston sarjakuvan sivuaineen vuosikurssia ovat aloittaneet tehtävästä, jossa piirretään lapsuudenkodin pohjapiirustus. Kuvasta löytyvistä pienistä, mitättömiltäkin tuntuvista detaljeista alkaa keriytyä tarinoita, ehkä opiskelijoille itsellekin yllätyksenä.

– On höpöhöpöä, että pitäisi elää sellainen elämä, josta syntyy kiinnostavaa taidetta. Kaikilla on tari-

40

Miissa Rantanen

noita. On vain kyse siitä, miten ne kertoo, sanoo sivuainetta kymmenen vuotta luotsannut sarjakuvataiteilija Matti Hagelberg.

– Koska opintoihin hakeutuu heterogeeninen joukko, osalla voi olla aluksi suppea käsitys siitä, mitä sarjakuva on. Ajatellaan esimerkiksi, että pitäisi tapahtua hirveästi. Mutta joku pienikin, huomaamaton yksityiskohta voi saada valtavasti voimaa, kun sitä vain lähestyy kiinnostuksella.

Hagelberg päätyi opettamaan sarjakuvakurssia hanketta ja antoi suunnitteluun vapaat kädet. Koensimmäisen kerran Taideteolliseen korkeakouluun konaisuus on pysynyt kymmenen vuotta likipitävuonna 1998 vanhan opettajansa, professori Sakari en samana: ykköskurssia seuraa lyhyempiin sarjaMarilan pyynnöstä. Hagelberg oli tehnyt graafisen kuviin keskittyvä Sarjakuvailmaisu 2, jonka vetäjä suunnittelun lopputyönsä “vahingossa sarjakuvan on yleensä ollut Tukiainen. Kakkoskurssiin kuulupuolelle” ja sen jälkeen opettanut sarjakuvaa esi- vat myös kirjailija ja dramaturgi Riikka Ala-Harjan merkiksi Helsingin kuvataidekoulussa. TaiKin ylei- kirjoitusintensiivi ja kuvittaja Emmi Jormalaisen sen taideopetuksen yksikölle hän koosti Sarjakuvail- graafisen teknologian intensiivi. Sarjakuvailmaisu 3 maisu-kurssin, jonka ydin on säilynyt samana tähän -kurssin tavoitteena on puolestaan pidemmän, itsepäivään saakka. näisen sarjakuvaprojek– Ensimmäisen kurstin toteuttaminen. sin ensimmäisessä sarja– Vaikka ei päätyikuvatehtävässä on tiuksi sarjakuvataiteilijaksi, ka rajaus: käydään läpi antaa sivuaine esimerkoko työprosessi kirjoikiksi taidekasvattajalle tetusta tekstistä kuvayleissivistystä ja hyvän käsikirjoitukseen ja puhtaaksi piirtämiseen. Lisäksi ymmärryksen sarjakuvan syntyprosessista. Eniten olen vaatinut tussiterän tai siveltimen käyttämistä. aina yllättää sarjakuvan tekemisen hitaus, HagelToinen tehtävä on vapaampi ja mahdollistaa tekni- berg toteaa. sen kokeilun.

– Toisaalta tavoitteenani on ollut käsitellä kysySivuaineeksi Sarjakuvailmaisu-kurssi laajeni myksiä, jotka tulevat vastaan kaikessa taiteen te2007 Hagelbergin ja hänen puolisonsa Katja Tuki- kemisessä, oli sitten kyse kirjoittamisesta, maalaaaisen yhteisellä ponnistuksella. Korkeakoulu tuki misesta tai musiikista. Pohdin omia teoksiani usein musiikin kautta: miten niille löytyy oikea poljento ja hengitys. Yritän auttaa myös oppilaitani löytämään oman sointinsa ja rytminsä niillä työkaluilla, mitä käytettävissä on.

”eniten aina yllättää sarjakuvan tekemisen hitaus.”

terhi adler

•

Kaikkea huumorista fantasiaan Sivuaineen aloittava pohjapiirustustehtävä on jäänyt kirkkaasti mieleen Hagelbergin entisille oppilaille Miissa Rantaselle ja Suvi Ermilälle. Rantanen aloitti sivuaineessa 2011, Ermilä 2013.

– Eihän sitä aiemmin edes tajunnut, kuinka ohkaisesti oli asioita tehnyt. Tehtävä oli ihana keino päästä ympäristöön, tunteisiin ja yksityiskohtiin. Yksinkertainen tehtävä, mutta aivan superhyvä, muistelee Rantanen.

Sekä Rantanen että Ermilä saivat sivuaineesta kimmokkeen omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekemiseen. He kehuvat kuitenkin Hagelbergin kykyä ohjata kaikenlaisen sarjakuvan tekijöitä, huumorista fantasiaan.

– Matillahan on tämä omituisuus, että häntä kiinnostaa kaikki. Matti osaa ohjata kaikkia syvemmälle heidän omaan juttuunsa, tekijän omista lähtökohdista. Se on aika ihmeellistä ja harvinaistakin, Rantanen kuvaa.

Tärkeää oli myös tiivis ryhmä, joka molempien

41

vuosikursseille sivuaineeseen syntyi. Sivuaineessa tehtyjä sarjakuvia tarkasteltiin koko ryhmän voimin perusteellisesti, ja monesti tunneilla tuli jaettua henkilökohtaisiakin asioita.

– Ryhmässä oli kunnioituksen ilmapiiri. Kaikesta pystyttin keskustelemaan tasavertaisella tasolla, vaikka työt olivat tosi erilaisia, Ermilä toteaa.

Rantanen ja Ermilä ovat molemmat jatkaneet sivuaineen jälkeen pitkien sarjakuvien tekoa. Ermilä sai juuri valmiiksi mökkimuistoista kertovan Hauho-sarjakuvan, ja Rantanen on julkaissut useita omakustanteita, viimeisimpänä omaelämäkerrallisen Kirjeitä-sarjakuvan. Sivuaineella oli iso merkitys sarjakuvantekijäksi kasvamisessa.

– Matti puhui myös koko ajan julkaisemisesta, että tämän voi lähettää tuonne ja tuonne. Tähtäin on siinä, että sarjakuvat menisivät maailmalle eivätkä jäisi pöytälaatikkoon, Rantanen lisää.

tuksellista apua pidempään, itsenäiseen työhön. Sellaista ei oikein saa muualta, Hagelberg toteaa.

– Kirjan valmistus ei kuitenkaan onnistu yhden kurssin aikana, ja lopulta kaikki on kiinni omasta motivaatiosta, jaksamisesta ja elämäntilanteesta.

Syksylle 2017 sivuainekokonaisuutta kaavailtiin yksivuotiseksi ja pelkästään sarjakuvaopintoihin keskittyväksi. Myöhemmin haastattelun jälkeen tuli kuitenkin tieto, ettei kokonaisuutta toteuteta tänä vuonna lainkaan. Myöhemmin kurssille on tulossa taas uusia hakuja.

•

42

suvi ermilä

•

Tähtihautomo Kymmenen vuoden sisällä sarjakuvan sivuaineessa on pistetty alulle kunnioitettava määrä sarjakuvajulkaisuja. Julkaisseita alumneja ovat esimerkiksi Reetta Niemensivu, Emmi Jormalainen ja Anna Sailamaa (vuosikurssi 2007), Hannele Richert ja Filippa Hella (2009), Eeva Meltio, Viivi Rintanen ja Heta Happonen (2011) sekä Hanneriina Moisseinen ja Petteri Kantola (2013).

Hagelbergin mukaan sivuaineen tavoitteena ei ole missään vaiheessa ollut valmistaa sarjakuvataiteilijan ammattiin, mutta käytännössä näin on käynyt.

– Viimeisen kurssin idea on antaa kustannustoimi-

Argentiinalainen Nacha Vollenweider on saanut näkyvyyttä myös Euroopassa.

Mullistuksia Latinalaisen Amerikan sarjakuvissa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla esillä oleva El volcán -projekti kokoa yhteen sarjakuvataiteilijoita ristiriitojen ja luomisvoiman täyttämästä maanosasta.

t

teksti

José Sainz & Alejandro Bidegaray

ulivuorenpurkaus on aina dramaattinen tapahtuma. Maa vavahtelee, luonnonvoimat heräävät ja maisema muuttuu. Tulivuorenpurkauksessa on myös jotakin jännittävää. Vaikka se tuhoaa jokia, metsiä, viljasatoja, ihmisiä ja eläimiä, tuntee helposti halua jäädä seuraamaan sen magneettista tuhovoimaa. Ja niin valtava mullistus muuttaa myös katsojan tapaa nähdä.

Latinalainen Amerikka on kuin tulivuori – tai use-

käännös

Anu Partanen

ampia tulivuoria, jotka jatkuvat läpi koko mantereen.

Joukossa on oikeitakin vuoria, mutta useimmat niistä ovat kuviteltuja tai ainakin metaforisia. Latinalaisen Amerikan ihmisissä, historiassa ja nykyajassa voi tunnistaa tulivuorenpurkauksen kaltaisen impulssin, joka on hedelmällinen ja mahtipontinen, aina piinallisuuteen asti, mutta samalla se on myös aistillinen ja intohimoinen, julma ja koukuttava, luova ja jalomielinen, stimuloiva ja kauhistuttava.

43

•

Kriisi on mahdollisuus Tämän päivän Latinalaista Sarjakuvaa yhteen kokoava El volcán -projekti käyttää tulivuorenpurkausta kuvaamaan tärkeää vaihetta latinalaisamerikkalaisessa sarjakuvassa.

Aivan kuten purkautumaan valmistautuva tulivuori, latinalaisamerikkalainen sarjakuva on saavuttamassa kiehumispisteensä. Taidemuotona sarjakuva on tässä ristiriitaisuuksien täyttämässä maanosassa hakenut identiteettiään ja muotoon, mikä on luonut voimakkaasti kokeilevan ja luomisvoimaisen kentän.

Latinalaisella Amerikalla on takanaan pitkä ja intensiivinen suhde sarjakuvaan ja sen eri ilmenemismuotoihin. Sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti laajana maanosana sarjakuvakulttuurin kehitysaste vaihtelee maasta toiseen. Siinä, missä Argentiinalla ja Brasilialla on pitkä sarjakuvahistoria, jossa voi erottaa ristiinpölyttymistä muun muassa yhdysvaltalaisen ja mannereurooppalaisen sarjakuvan kanssa, esimerkiksi Chilen ja Paraguyan sarjakuvakentät ovat jääneet melko näkymättömiin.

El volcán keskittyy ajanjaksoon, jonka alku voidaan sijoittaa vuosituhannen vaihteen tienoille, jolloin mantereen sarjakuvamarkkinat ajautuivat kriisiin. 1990-luvulla muun muassa Argentiinassa oikeistolaisempi ja liberaalimpi hallitus vapautti markkinat, mikä ajoi monilla aloilla pienet ja paikalliset toimijat ahtaalle. Muun median ohella tämä sama vaikutti myös Argen-

tiinan suurimpiin sarjakuvalehtiin kuten D’Artagnan ja Nippur sekä ehkä tärkeimpään eli Fierro-lehteen, jossa oli julkaistu muun muassa sellaisia tekijöitä kuten Juan Giménez ja Jose Muñozin pitkäaikaisena yhteistyökumppaninakin tunnettu sarjakuvakäsikirjoittaja Carlos Sampayo.

Muutamassa vuodessa laajalevikkisimmät lehdet ja sarjakuvien suuret painosmäärät eliminoituvat lähes kokonaan. Mutta tyhjiö tuli samalla luoneeksi ihanteellisen ilmaston ja kasvualustan nykyiselle sarjakuvateollisuudelle.

Taloudellisen tuen puute suosi riskinottoa, kokeiluja ja uusien ilmaisutapojen tutkimista, niin kerronnallisia kuin graafisesti, sekä muodon että sisällön osalta.

Taiteilijat alkoivat julkaista zinejä ja pienlehtiä, joiden suoma vapaus moninkertaisti henkilökohtaisten projektien määrän. Syntyi uusia projekteja, jotka olivat enimmäkseen yksilöllisiä, marginaalisia ja alakulttuurillisia, usein raikkaita ja jännittäviä. Latinalaisamerikkalaisen sarjakuvan kieli ryhtyi myös tutkimaan ja kokeilemaan rajojaan; se kypsyi pikku hiljaa, lähes täydessä hiljaisuudessa ja massakulutuksen ulkopuolella.

taloudellisen tuen puute suosi riskinottoa, kokeiluja ja uusien ilmaisutapojen tutkimista.

44

•

Purkauksen jälkeen Vuosituhannen vaihteen kriisi oli ensimmäinen purkaus, jonka hedelmöittämä maa toimi kasvualusArgentiinalaisen Jazmín Varelan sarjakuvat yhdistävät arkisia aiheita, Latinalaisen Amerikan perinteitä ja populaarikulttuuria.

tana itsenäisten pienkustantamoiden syntymiselle.

Ne tarjosivat kodin henkilökohtaisille ja kokeileville projekteille, jotka eivät olleet saaneet huomioita suurilta kustantamoilta. Viimeisen 20 vuoden aikana internet on myös levittänyt verkkonsa mantereen poikki. Se, että yhä useammilla oli entistä vapaampi ja helpompi pääsy yhä kattavamman netin ääreen, mahdollisti uusien projektien hedelmöittymisen ja leviämisen.

Yhdessä nämä kaksi tekijää johtivat koko latinalaisamerikkalaisen sarjakuvakentän uudelleen muotoutumiseen. Sen seurauksena uudet tekijät nousivat pinnalle ja kollektiivit järjestyivät lehtien ja kirjakauppojen ympärille. Julkaisut kuten Carboncito Perussa ja Larva Kolumbiassa, koko maanosan kattava, mutta alun perin argentiinalainen Historietas Reales -blogi ja kansainvälisten naissarjakuvantekijöiden Chicks on Comics -kollektiivit tekivät latinalaisamerikkalaisen sarjakuvan näkyväksi maailman laajuisesti.

Kun tekijät, kollektiivit ja kustantajat sitten kokoontuivat yhteen, syntyi festivaaleja. Näistä tärkeimpiä ovat Viñetas Sueltas, Comicópolis ja Crack Bang Boom Argentiinassa, Entreviñetas Kolumbiassa, Viñetas con Altura Boliviassa ja Festival Internacional de Quadrinhos Brasiliassa. Kaikki nämä festivaalit mahdollistivat sen, että tekijöillä ja kustantajilla oli mahdollisuus kokoontua yhteen jakamaan ajatuksia, sekä maanosan sisällä että globaalisti.

Näiden ja kirjakauppojen, kustantamoiden ja erikoistuneiden levityskanavien avulla latinalaisamerikkalainen sarjakuva muuttui yhä laaja-alaisemmaksi ja monipuolisemmaksi.

Tämä tietenkin vuorostaan synnytti pohdintaa siitä, mitä sarjakuvan teemoissa, kielessä, perinteissä, vaikutuksissa ja välineissä on tapahtumassa. Näin sille kehittyi uusi leimallisesti monimuotoisuuteen perustuva identiteetti. Ja niin maat, joissa ei pitkään aikaan ollut ollut sarjakuvaa ja jotka olivat siksi jääneet tradition ulkopuolelle, palasivat yhtäkkiä takaisin kansainvälisen sarjakuvan kartalle.

•

Tulivuoren tuhkasta nousee sarjakuvaa Tänä päivänä latinalaisamerikkalainen sarjakuva näyttäytyy kasvavana ja etenevänä liikkeenä. Tekijöissä on uudistuneen ja väkevän luomisvoiman ohella nähtävissä vakaa kiinnostus oman henkilökohtaisen tyylin kehittämiseen.

El volcán pyrkii saamaan otteen tästä mullistuk-

sesta ja esittelee 42 kaikista niistä taiteilijoista, joilla on eniten painoa tämän hetken sarjakuvassa Argentiinassa, Boliviassa, Brasiliassa, Chilessa, Costa Ricassa, Kolumbiassa, Kuubassa, Meksikossa, Paraguayssa, Perussa, Uruguayssa ja Venezuelassa. Se koettaa määrittää ja julkaista sitä, mikä on latinalaisamerikkalaista, mutta myös kritisoida ja haastaa, risteyttää ja työntää sitä tunkeutuen, jos mahdollista, aina vain syvemmälle marginaaliin. Valikoima pyrkii antamaan mahdollisimman edustavan kuvan laajenevien, keskenään sekoittuvien ja lopulta räjähtämispistettä kohti kurkottavien suuntausten laavavirrasta.

El Volcán -projektin pohjalta koottu näyttely on esillä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuussa. Näyttely on osa Helsingin sarjakuvafestivaalien Latinalaisen Amerikan sarjakuvakulttuuria esittelevää ohjelmakokonaisuutta, johon kuuluu muun muassa Jose Muñozin työtä esittelevä retrospektiivi Itäkeskuksen Stoassa sekä Chicks on Comics -näyttely. Paikalla on myös sarjakuvataitelijoita muun muassa Argentiinasta ja Chilestä, kuten Berliac (s. 24), Jazmin Varela ja Nacha Vollenweider..

Tekijöistä: José Sainz on argentiinalainen kustantaja, kuraattori ja kulttuurituottaja.

Alejandro Bidegaray on argentiinalainen kirjakauppias, kustantaja, kuraattori ja kulttuurituottaja.

45

Max Cachimba (Argentiina). Käännös: Anu Partanen, tekstaus: Aino Sutinen. Repliikit ovat lainauksia tangokappaleista.

Keräilijän tunnustuksia Nää on varmaan tosi arvokkaita Sarjakuvien ja käyttökuvien originaalimarkkinat noudattelevat taidemarkkinoiden lainalaisuuksia.

t

teksti

Jyrki Vainio

örmään usein kysymyksiin piirrosten arvosta. Onko minun kokoelmani hyvinkin arvokas? Kuinka arvokas on joku tietty piirros?

Vastaukset ovat epätyydyttäviä, sillä ne kuulostavat epäilyttävästi poliitikkomaiselta venkoilulta: on ja ei. Se nyt vähän riippuu. Tilanteesta ja ostajasta.

•

Arvo vs. arvo Eräs amerikkalainen pilapiirtäjä kiteytti asian omalta kohdaltaan näin: Pilapiirroksissa esiintyvät henkilöt haluavat silloin tällöin ostaa originaaleja itselleen. Tällaiset ihmiset saattavat olla merkkihenkilöitä, joilla on varaa maksaa piirroksesta hyväkin hinta. Sanotaan nyt vaikka tonni, mikä on jo tuoreesta piirroksesta paljon. Tällaisia ostajia tulee kuitenkin vastaan vain hyvin harvoin. Säännöllisesti julkaistun lehtipiirtäjän tuotanto voi hyvinkin olla kymmenen tuhatta teosta tai enemmän. Jos niistä muutaman saa myytyä tonnilla, niin tarkoittaako se, että ne kaikki ovat tonnin arvoisia? Potentiaalisesti kyllä – mutta käytännössä ei. Niillä on potentiaalia tulla jonkun rahakkaan henkilön ostamiksi, mutta käytännössä kaikille niille ei koskaan tule löytymään ostajia.

Samainen merkkihenkilön ostama piirros saattaa huutokaupassa uudelleenmyytynä olla enää vain satasen arvoinen. Tai kaltaiseni piirroksia keräilevä kollega saattaa hyvinkin saada vastaavan piirroksen tekijältä ilmaiseksi, koska

50

hänellä on niitä kaappi täynnä tilaa viemässä. Eli saman tekijän samankaltaisen piirroksen hinta voi yhtä lailla eri tilanteissa olla tonni, satanen tai ei mitään. Kaikki ovat omassa kontekstissaan perusteltuja arvoja.

Myöskään harvinaisuus ja arvokkuus eivät ole niin suorassa suhteessa toisiinsa, kuin voisi ajatella. Jos listaan kokoelmani suurimmat harvinaisuudet ja kokoelmani hintavimmat kohteet, listat näyttävät hyvin erilaisilta. Harvinaisuuksilla on minulle keräilijänä suuri keräilyarvo, koska niiden löytäminen oli minulle suuri saavutus. Mutta jos ne ovat sellaisia harvinaisuuksia, jotka kiinnostavat vain harvoja, niillä ei silti välttämättä ole paljoa rahallista arvoa.

Sama pätee laajemmassakin mitassa: vanhoista kotimaisista piirroksista sanon usein, että niillä on paljon kulttuurista arvoa – kuten nuori Indiana Jones, haluan monista kohteista huutaa: ”tämä kuuluisi museoon!” – mutta se ei tarkoita samaa, kuin että joku olisi valmis maksamaan niistä käypää rahaa.

•

Harvojen herkkuja Olen sanonut, että Suomessa tyypillinen asetelma tuntuu olevan, että ihmiset toteavat innostuneesti jotain nähdessään: ”nää on varmaan tosi arvokkaita!”, mutta eivät ole koskaan

Cliff Sterrettin (1883-1964) parhaan kauden, 20-30-lukujen, piirrokset ovat huippuharvinaisia, sillä niitä tiedetään säilyneen vain hyvin vähän. Ne eivät kuitenkaan ole huippukalliita, sillä Sterrett on nykyään enää vain harvojen muistama piirtäjä.

käyneet paikassa, jossa sellaisia asioita myydään – saatikka olisi itse valmiita latomaan asiasta seteleitä tiskiin.

Siksi ensikäynti taidehuutokaupassa saattaa olla monille järkytys. Kontrasti taiteen arvoon liitettyjen mielikuvien ja todellisuuden välillä on yllättävän suuri. Huutokaupoista voi löytää vaikkapa Gallen-Kallelan signeerattuja grafiikan töitä reilulla satasella ja Edelfeltin lyijykynäpiirroksia muutamalla sadalla. Mutta näidenhän pitäisi olla niitä kotimaisen taiteen kaikkein arvostetuimpia tekijöitä, miten tämä on mahdollista!

Se on mahdollista, koska taiteen ostajia on Suomessa niin vähän.

Jos heitä kiinnostaa Gallen-Kallela tai Edelfelt, niin heillä on näiden töitä jo. Mahdollisesti jopa esittäen jotain heidän sukulaistaan.

Kun olen koettanut selittää tätä asetelmaa kollegoille, olen alkanut epäillä kuulostavani pelimiehen iskuoppailta lukeneelta nuorukaiselta, joka yrittää iskeä naisen latistamalla ensin tämän itsetuntoa. ”Siis, minähän arvostan tosi paljon sinun töistäsi, mutta ei useimmat muut niille kyllä mitään rahallista arvoa näe...”

tearvona käytetty edellisten myyntien tuloksia. Sekä ostajalla että myyjällä on yhteisenä odotuksena, että seuraava kauppa päätyy edellistä ainakin hieman korkeampaan hintaan. Molemmat pohjaavat omat hinta-arvionsa aiempien myyntien tuloksiin.

Tämä sama yleinen malli pätee myös sarjakuvien ja muiden käyttökuvien originaalien markkinoihin, vaikka meillä hinnoista puhutaankin miljoonien sijaan yleensä satasissa.

Myy aina, jos joku ostaa Miten tekijän sitten kannattaisi myydä omia originaalejaan, jos hän haluaa niin tehdä?

Alan yleisin virhe on ajatusmalli: pidän kaiken itselläni, kunnes sitten vanhana rupean myymään töitä, sillä ”ne ovat minun eläkerahastoni”. Silloin valitettavasti on jo liian myöhäistä parhaan tuloksen kannalta.

Koska teosten arvo muodostuu siitä, että niillä käydään kauppaa, kestää markkinoilla aikansa muodostua. Teoksia on oltava jonkinmoinen määrä liikkeellä, jotta niille alkaa kehittyä arvoa. Itse asiassa, että ihmiset ylipäätään tiedostavat, että tällaisia asioita on olemassa. Että niitä on mahdollista ostaa.

Monet ovat kateellisina sanoneet, että Kari Suomalainen keksi oivan tavan myydä piirroksiaan, kun rupesi laittamaan kirjoihinsa näkyville piirroksia ostaneiden ihmisten nimet. Mutta näin juuri saatiin aikaan tämä tietoisuus: että ihmiset ylipäätään tajusivat, että kas, näitä piirroksiahan voi ostaa ihan itselle!

Kari myi, ja lahjoitti, piirroksia ihmisille läpi uransa, aina 50-luvulta 90-luvulle. Niitä oli liikkeellä tarpeeksi paljon, tarpeeksi pitkään. Niille ehti muodostua markkinat ja kauppa kävi.

Jos piirtäjä odottaa töiden myyntiä eläkepäiviinsä asti, tällöin hänen alkupään tuotantonsa on ehtinyt jo unohtua. Ollaan pelkän nostalgian varassa. Ja jos kaiken läväyttää myyntiin kerralla, markkinat eivät vedä ja hinta romahtaa alas, jos on ehtinyt muualle noustakaan.

Toimivien originaalimarkkinoiden luominen vaatii siis aikaa ja tietoista myyntityötä. Alan laajemman keräilykulttuurin kehittyminen vaatisi tätä useammalta pitkäkestoiselta toimijalta yhtä aikaa.

saman tekijän samankaltaisen piirroksen hinta voi eri tilanteissa olla tonni, satanen tai ei mitään.

•

Kauppa se on, mikä kannattaa Jos katsoo listaa taidemaailman ennätyksistä, kalleimmista myydyistä teoksista, niin kärkisijoilta ei löydy renessanssin, barokin, saati antiikin teoksia, jotka yleisimmin mielletään taidehistorian arvokkaimmiksi aarteiksi.

Kymmenen kärjestä löytyy yksi Rembrandt. Kaikki muut ovat impressionistien tai ekspressionistien teoksia. Tässäkin puhutaan harvinaisuuden ja hinnan erosta. Vanhojen mestarien työt ovat pääosin jo kaikki museoissa ja ovat olleet jo pitkään. Niitä liikkuu markkinoilla niin harvoin, että niiden arvoa on kirjaimellisesti vaikea määrittää rahassa.

Rahalistan kärkisijat täyttää 1800–1900-lukujen vaihteen taide – koska niillä on käyty eniten kauppaa.

Tuon ajan taide päätyi maailmansotien runtelemasta Euroopasta nopeasti amerikkalaisten raharikkaiden käsiin, jotka nyt ovat käyneet niillä kauppaa jo lähes sadan vuoden ajan. Teoksia on liikkunut markkinoilla paljon ja aina seuraavaa kauppaa tehdessä on vii-

•

•

51

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Winsor McKayn sarjakuvien satunnaisia päähahmoja yhdistävät vain painajaiset, joita juustopaistoksen ahmiminen aiheuttaa.

Syventävä sarjakuvakurssi, 6. luku

s

Mitä sarjakuva on ja mitä se ei ole? Sarjakuvaa on läpi sen historian yritetty määritellä, sekalaisin tuloksin. teksti

Kivi Larmola

arjakuvasta on tullut yleisnimi kaikelle sellaiselle kerronnalle, jossa tunnistamme sarjakuvallisia elementtejä, ja on helppo ajatella, että tekstitetty kuvakerronta on sarjakuvaa aina kun jonkin muun kerrontamuodon, kuten elokuvan tai animaation elementit eivät ole vielä näkyvämpiä. Vai onko noin? Sarjakuvaa on läpi sen historian yritetty määritellä ja määreitä on sitten käytetty sen kartoittamiseen, onko jokin sarjakuvaa vai ei, kuten prinssi etsi Tuhkimoa tämän

52

lasikenkää mittana käyttäen.

Vuonna 1947 Coulton Waugh yritti määritellä sarjakuvaa kirjassaan The Comics seuraavasti: ”Kuvasarjan avulla kerrottu kertomus, pysyvä päähenkilöryhmä ja dialogin tai muun tekstin liittäminen kuvan yhteyteen.” Kuten FT Pekka A. Manninen väitöskirjassaan Vastarinnan välineistö huomauttaa, kohdat 2 ja 3 olivat kiistanalaisia jo kirjoitusaikanaan, olihan mykkäsarjakuvaa ilmestynyt alusta asti, mm. Frans Masereelin vuonna 1919 alkaneet

puuleikkaussarjat ”Kirjat ilman sanoja” ja vaihtuviin päähenkilöihin oli nojannut muitakin kuin Winsor McKayn Dreams of the Rarebit Fiend -sarja.

1960-luvulla ranskalaiset Couperie ja Moliterni miettivät: ”Sarjakuva on kertomus (mutta sen ei välttämättä tarvitse olla kertomus), joka koostuu yhden tai useamman piirtäjän piirtämistä kuvista. Nämä kuvat ovat staattisia, ja sijaitsevat toistensa välittömässä läheisyydessä.” Määre on tyypillisen ympäripyöreä yrittäessään kertoa, ettei sarjakuvaa kuulu arvottaa sen sisällön vuoksi, eikä sen tarvitse noudattaa perinteistä kerrontaa. Puhuttaessa piirretyistä kuvista Couperie ja Moliterni haluavat selvästi sulkea fotonovella-sarjakuvat ulos, joko tahallaan tai vahingossa, ja viitatessaan staattisuuteen he halunnevat erottaa elokuvakerronnan sarjakuvasta. Mikä on sinänsä asiallista, koska elokuvateorioita oli jo alettu soveltaa sarjakuvaan liiankin kanssa.

Tarmo Koivisto on määritellyt sarjakuvan olemusta Oriveden Opiston monisteessa vuonna 1978 seuraavasti: ”Sarjakuva esittää sisältönsä kuvan ja tekstin yhteistyönä, loogisesti, rytmikkäästi etenevänä liikkeenä kuvasta seuraavaan, vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas edeten. Teksti on osa kuvaa ja sen sommittelua. Kummallakin on oma osuutensa kokonaisviestissä. Tekstiä ei tarvita selittämään sitä, mikä kuvasta muutenkin on nähtävissä. Tekstillä on myös kuvallinen tehtävänsä, jolla voidaan luonnehtia ääntä ja sen lähtökohtaa.”

Erittäin tarkka ja kunnianhimoinen määrittely sivuuttaa sen, että lukusuunta vaihtuu kulttuureittain sekä sen, että tekstitönkin sarjakuva on sarjakuvaa.

Sen sijaan tekstin kelpuuttaminen osana kuvan sommittelua on tärkeä havainto, samoin onomatopoiesia, erilaiset ääniefektit, jotka ovat niin olennainen osa erityistä sarjakuvakerrontaa, että niiden sijoittaminen joka tappelukuvaan 60-luvun Batman-televisiosarjassa tekee kerronnasta heti ”sarjakuvallisempaa”.

FT Manninen ehdottaa Vastarinnan välineistössään edelleen edellisten tulkintojen tiivistämistä muotoon: ”Sarjakuva on kuvasarjan avulla kerrottu kertomus, jossa kuvien yhteyteen on voitu liittää dialogia tai muuta tekstiä.”

Tähän asti menee hyvin. Aikansa lapseksi vuoden 1995 määritelmä nousee kun: ”Kuviin voidaan myös sisällyttää ääntä, liikettä, tunnetilaa, tms. kuvaavia symboleja” ja ”[s]arjakuvien ensisijaisina julkaisukanavina toimivat lehdet ja kirjat. Muut julkaisukanavat (esimerkiksi julisteet tms.) ovat sekundaarisia.”

Viimeinen kappale tarkoittaa, että sarjakuva pääsee julisteeseen, mainokseen ja T-paitaan vasta tultuaan suosituksi painotuotteena ja samalla hämärtää tuotteen ja oheistuotteen rajaa.

Näissä sarjakuvan määrittelyissä on huomionarvoista, että ne kertovat enemmän siitä, mitä sarjakuva ei ole kuin siitä, mitä se on. Ne kuvaavat sarjakuvaa sellaisena kuin sitä sillä hetkellä ilmestyi ja sulkevat pois jotain muuta samanaikaista, jota ehkä voisi erehtyä luulemaan sarjakuvaksi.

määrittelyt kertovat enemmän siitä, mitä sarjakuva ei ole kuin siitä, mitä se on.

Sarjakuvaklassikko vuodelta 1070: Bayeuxin seinävaate.

53

•

1995 – tuntematon tulevaisuus Sarjakuva oli kuvausten aikaan ehdottomasti painotuote, koska se oli sille ainoa oikea media. Television lastenohjelmissa kyllä näytettiin staattisia pysäytyskuvia ja Kyllitäti piirsi ja maalasi, mutta niitä ei varmaan monikaan luullut sarjakuviksi. Internet oli avattu julkiseksi 1991, mutta matkat tietoliikenneverkkoja myöten etenivät hitaasti modeemilla. Kuvia saatiin vasta Mosaic-selaimen myötä 1994. Sitä ennen, jos netistä kuvia halusi, ne piti ladata omalle kiintolevylle ja muuntaa katsottavaan muotoon. CD-ROM-julkaiseminen jäi kuriositeetiksi.

Vaikka sarjakuvan tekemisessä oli kokeiltu hyödyntää tietokonetta vuodesta 1985, jolloin ilmestyi ensimmäinen ”digisarjakuva”, Mike Shaenzin MacDrawlla piirretty hieman pikselimössöinen Shatter!. Senkin jakelu perustui puhtaasti painotuoteasemaan.

Sarjakuvan painotuoteaseman korostaminen on ollut tärkeää, ei vain olosuhteiden pakosta, vaan tietoisena päätöksenä siksi, että sillä on alleviivattu sar-

jakuvan asemaa lähempänä kirjallisuutta kuin elokuvaa, mikä on tärkeää sarjakuvan luomisprosessia ja jakelua ajatellen. Jokainen uusi väline, jonka otamme haltuun sarjakuvan alustaksi, saattaa muuttaa ajattelua ja mahdollisesti sulkea jonkin oven siinä, miten sarjakuva-alan ulkopuolella hahmotetaan ja miten sen tuloutus järjestetään. Taistelu kopiointikorvauksista, kirjastokorvauksista, valtiontuista, apurahoista ja koulutuksesta ovat olleet olennainen osa sarjakuvan määrittelyn motiivia ja sarjakuvatoimintaa niin kauan kuin vakavasta sarjakuvaharrastuksesta on ylipäätään voitu puhua. Sarjakuva ei ole niin vahva, ettei se voisi joutua uusien noitavainojen uhriksi.

Se rajaamisesta, entä sarjakuvan käsitteen laajentaminen?

Tom Wolf kirjoitti 1977 Harvard Educational Review’issä: ”Lukeminen on viimeisen sadan vuoden aikana sidottu melko suoraan kirjallisuuteen ja lukutaidon omaksumiseen, sanojen oppimiseen. Mutta viimeaikainen tutkimus on osoit-

•

Erikoistunutta sarjakuvakerrontaa: Frank Miller & Klaus Janson: Daredevil – Gangwar.

54

tanut, että sanojen lukeminen on vain osa suurempaa inhimillistä toimintaa: symbolien tulkitsemista, tiedon soveltamista ja järjestelemistä. Lukeminen yleisimmässä muodossaan voidaan hahmottaa havainnointina, jossa sanat ovat vain yksi osa-alue esimerkiksi kuvien, karttojen, piirikaavioiden ja nuottien ohella.”

Will Eisner aloittaa teoksensa Comics and Sequential Art (1985) pitkällä analyysilla, jossa hän sulauttaa tekstin osaksi kuvaa ja kuvan osaksi tekstiä, kunnes lukija toivottavasti osaa lukea kokonaisuutta saumattomasti erottelematta kokonaisuuden eri osaalueita. Tämä oli myös Eisnerin opetustyön kantava linja New York’s School of Visual Arts’issa; oppi siitä miten kaikki kaikessa vaikuttaa kaikkeen.

Eisnerin teesi onkin antanut meille uuden tavan hahmottaa sarjakuvaa käsitteenä, jos keskitytään muodon sijaan siihen, mitä sarjakuva tekee ja millaiset työkalut se antaa meille ympäröivän todellisuuden hahmottamiseen. Kuten Eisner seuraavassa teoksessaan Graphic Storytelling (1995) miettii: ”1900-luvun jälkipuolisko on kokenut muutoksen lukutaidon käsitteessä. Kuvien käyttö viestinnässä lisääntyi kun sellainen teknologia kasvoi, jonka hallitsemiseen ei tarvittu sanallisia kykyjä. Liikennemerkeistä käyttöohjeisiin, kuva tuki sanaa ja jopa korvasi sen. Kuvalukutaidosta on tullut osa tämän vuosisadan kommunikaatiokykyä. Sarjakuvat ovat tämän ilmiön keskipisteessä.”

Tuhkimon lasikenkä on laajennut koko kenkäkaupaksi.

Eikö riitä että luemme ja teemme sarjakuvaa, miksi se pitäisi määritellä? On olemassa vaara, että sarjakuva ehtii hajota kappaleiksi ennen kuin se ehtii rakentaa itselleen ikioman ympäristön. Teatterilla on aina ollut omat näyttämönsä, elokuvilla teatterinsa, kirjoilla kirjastonsa ja kirjakauppansa. Sarjakuvat on häpeillen tungettu kirjakaupan nurkkaan postikorttien ja kuvalehtien lailla. Niitä on myyty tupakkakaupoissa seksilehtien ohessa ja kun sarjakuvalle on saatu omia kauppoja, niiden viitekehys on kuulua hieman onnettomien pakonomaisten keräilijöiden ja rihkamankerääjien joukkoon.

Nyt kun sarjakuva on löytänyt omat nurkkansa internetistä, on odotettavissa että verkkosarjakuvanlukijoiden ja painetun sarjakuvan lukijoiden näkemys mediastaan eriytyy entisestään – niinhän painetussa sarjakuvassakin on tapahtunut. Monet super-

•

Lynd Ward: Tyttö (1929). Äänettömyydestään huolimatta kuvat voivat olla niin vahvoja, että ne kuulee.

sankarisarjat ovat jo eriytyneet kuvakerronnaltaan sellaisiksi, että satunnaislukija ei välttämättä niitä hahmota. Samoin jotkut niihin erikoistuneet lukijat kokevat ranskalaisbelgialaisen 60-lukulaisen sarjakuvakerronnan liian haastavana. Ja kuinka eriytyneitä ovatkaan jotkut mangan harrastajat siitä, että kaikki se on kuitenkin sarjakuva?

Ei sarjakuvan välttämättä tarvitse olla ainakaan sivuja, joista kootaan kirjoja. Mutta se, millaiseksi sarjakuva koetaan, vaikuttaa moneen asiaan. Jos sarjakuva koetaan lasten viihteeksi, on lapsia suojeltava. Jos viihteeksi ylipäätään, on verottaminen helpompaa. Ikävä kyllä sarjakuvan pitää varta vasten kerätä akateemista tutkimusta todistamaan tasoaan, jotta se saisi olla kaikkea sitä, mitä se voi ja mihin se pystyy.

Ensi numerossa palaamme sarjakuvan tekemiseen.

•

55

Miten sarjakuvilla voi (melkein) elää, osa 5

Leipää omasta kustantamosta Usealla kotimaisella piirtäjällä on myös oma pienkustantamo. Kaisa ja Christoffer Leka panostavat laatuun ja omaehtoisuuteen.

j

teksti

Vesa Kataisto kuvitus Miissa Rantanen

oskus voi tuntua, että oma teos ansaitsisi parempaa levitystä ja markkinointia, tai olet odottanut mielestäsi tarpeeksi kauan lempiteoksesi suomentamista. Mikäli tunnet omaavasi jonkin verran kauppamiehen vikaa, hallitset perustason taitto-ohjelmat ja jaksat opiskella tarvittavan määrän kirjanpitoa, logistiikkaa ynnä vastaavia asioita sekä sinulla on käytössäsi riittävästi varastotilaa, ei muuta kuin pistämään omaa kustantamoa pystyyn.

Pieniä, muutaman kirjan vuodessa julkaisevia kustantamoita syntyy ja kuolee tasaiseen tahtiin.

Jos ei ole suuruudenhullu, ei välttämättä joudu velkoihinkaan loppuiäkseen. Perikunnalle toki saattaa jäädä autotallillinen teoksia. Mutta mennään aluksi positiivisen kautta ja puhutaan tässä jaksossa kirjojen teosta osaksi käsityönä.

56

Christoffer ja Kaisa Leka ovat julkaisseet useita kekseliäitä ja tyylikkäästi pakattuja teoksia. Heidän ensisijainen pyrkimyksensä ei ole elää pelkästään oman kustantamon tuotteilla, mutta luonnollisesti hyvin tehdyt kirjat lisäävät tekijöidensä mainetta, eivätkä tuota pelkkää näkyvyyttä.

Christoffer perusti Absolute Truth Pressin 1995 ja kuvailee sitä näin: – Minulla oli sanottavaa ja halusin luoda kanavan, jonka kautta kykenin jakamaan ajatuksiani suoraan lukijoille ilman ulkopuolelta tulevia taloudellisia tai taiteellisia rajoitteita.

Nimi Absolute Truth Press syntyi siitä, että Lekaa ärsytti kaiken ironisointi ja älyllisesti laiska relativismi, jossa kaiken kyseenalaistamisen nimissä ei todellisuudessa kyseenalaistettu mitään, kertoo Kaisa, joka tuli mukaan ATP:iin 1998.

•

Tehdään oma muotti ja rikotaan sitä Heidän julkaisemansa kirjat eivät ole perinteiseen muottiin tehtyjä, mutta eivät liian kikkailevia askarteluteoksiakaan. Ne haastavat lukijan osallistumaan teoksen muokkaamiseen. Omalla tavallaan jokainen tekee kirjasta omanlaisen kokemuksen.

– Haluamme luoda jokaiselle kirjalle yksilöllisen ulkoasun ja teemme kirjoihin ratkaisuja, jotka eivät olisi puhtaasti kaupalliselta pohjalta toimivalle kustantajalle mahdollisia, esimerkiksi käsin sidottavia nauhoja tai aukileikattavia sivuja.

– Mutta samalla kyllä laskeskelemme, mikä kirjan myyntihinnaksi tulee emmekä halua rajata superkorkealla hinnalla pois lukijoita. Suunnitelmissa ei ole kullattuja puukansia. Erikoistehosteet eivät saa olla itsetarkoitus, joka jyrää alleen kirjan sisällön.

Absolute Truth Pressillä ennakkomarkkinointi käynnistyy yleensä vasta silloin, kun kirja on jo painossa. Jokaisen teoksen sisältöä ja ulkoasua hiotaan

viimeiseen asti, Kaisa Leka kertoo.

– Teemme kirjalle nettisivut, painatamme oheismateriaalia kuten julisteita ja postikortteja, järjestämme julkaisutilaisuuden ja/tai näyttelyn, lähetämme markkinointimateriaalia sekä arvostelukappaleita medialle, pyrimme puhumaan kirjasta eri tilaisuuksissa ja miettimään, miten voisimme saada sille näkyvyyttä myös sarjakuvapiirien ulkopuolella. Olemme esimerkiksi markkinoineet pyörämatka-aiheisia kirjojamme pyöräilytapahtumissa ja pyöräilijöiden keskustelupalstoilla.

– Yllättävintä on ollut saamamme arvostus ja apurahat. Olemme ajan kanssa löytäneet yleisömme. Kirjamarkkinoiden tilanne ei meihin juuri vaikuta, koska emme halua tehdä rahaa vaan kirjoja. Suurin harmin aihe on tällä hetkellä Postin kallis ja epäluotettava palvelu, mutta myymme joka tapauksessa suurimman osan kirjoistamme eri tapahtumissa, Kaisa Leka summaa.

”erikoistehosteet eivät saa olla itsetarkoitus, joka jyrää alleen kirjan sisällön.”

•

Niksi-info

58

59

sarjakuva: jp ahonen

Kaksintaistelu

Kvartettimusiikkia monimutkaiseen, mustenevaan maailmaan

k

Ilta-Sanomissa järisivät mannerlaatat kesäkuussa, kun Jarmo ”Kätsy” Koivunen jäi eläkkeelle. Jyrki Vainio taas on aloittanut pilapiirtäjänä muutamassakin lehdessä. teksti

Ville Hänninen

aikki muuttuu niin nopeasti, että sitä on vaikea hahmottaa. Lehtien palstat (ja lehdet) loppuvat ennen kuin alkoivatkaan, yhä nuoremmat muusikot tekevät comebackeja, omat sankarit kuolevat.

Kekkosen, Speden ja YYA:n jälkeisessä maailmassa pysyvyyttä on edustanut lähinnä Kätsy. Mietipä: vuonna 1995 Ilta-Sanomilla oli vielä kulttuuri-

60

kuvitus

Miissa Rantanen

sivut, joita veti kulttuuriin erikoistunut ja asiantunteva Matti Rinne.

Silloin Kätsy (Jarmo Koivunen) oli jo piirtänyt pilakuviaan lehteen 30 vuoden ajan.

Ei siis ollut aivan jokapäiväinen tapahtuma, kun piirtäjä luopui miltei kahdeksankymppisenä pestistään. Hän teki viime kuukausiin asti kolme kuvaa viikossa. Aukkoa täyttävät tästedes Jyrki Vainio

pariin viivaan ja valkoisiin läiskiin metsässä. Miten se voikin näyttää juuri oikealta, niin vähällä!

K: Kari oli kaupunkilainen kapiaisen poika. Sen vuoksi tuntuu yllättävältä, että hän osasi tosiaan vetää vaikka navetan taustan tuosta vain. Hänellä oli hämmästyttävä valokuvamuisti ja hahmotuskyky.

•

Pilapiirrokset kuin pääkirjoitukset VH: Jyrki, miten sinä ajauduit alalle?

JV: En ajautumalla. Olen kerännyt 16-vuotiaasta lähtien systemaattisesti tietoa piirtämisestä ja pyrkinyt nimenomaan pilapiirtäjäksi. Vaihto-oppilasvuonna Yhdysvalloissa pääsin paremmin kiinni sikäläiseen perinteeseen ja tapasin monia ammattilaisia. Yritin sitten vuosien ajan päästä sanomalehtiin, mutta se oli vaikeaa. Epäonni oli siinä mielessä onni, että olen saanut ammatissa kokemusta ja osaamista ja nyt paikkoja on auennut lyhyen ajan sisällä. Teen Ilta-Sanomien lisäksi muun muassa Turun Sanomiin ja Helsingin Uutisiin.

VH: Mitä eroa niille piirtämisessä on?

K: Ilta-Sanomat on uutislehti, mutta myös viihteellinen lehti. Sen lukeminen ei saa rasittaa samalla tavalla. Ja IS on hyvin vähän puoluepoliittinen, minkä vuoksi jonkun tietyn poliitikon ottaminen hampaisiin tuntuu kohtuuttomalta. Sitten pitäisi ottaa niitä muitakin.

Kun Ilta-Sanomat muuttui värilliseksi, Heikki Tikkanen halusi hyödyntää sitä kauttaaltaan. Minulle nelivärisyys oli ongelma. Pilapiirrokset ovat vähän kuin pääkirjoitukset enkä olisi tahtonut kuviini Mikki Hiiri -juttuja. Värit lätsäyttivät lopputu-

kätsy

kahdella ja Markus Majaluoma yhdellä kuvalla viikossa.

Kätsy: Onnea vain. Kolmenkin kuvan rytmi on todella kova, minkä tajuaa vasta, kun itse tekee. Aika vähän maailmassa välillä tapahtuu. Viime aikoina on ollut eri tavalla vaikeaa, kun uutiset ovat olleet yksinomaan negatiivisia.

Alamäki alkoi pari kolme vuotta sitten. Parkinsonin tautini alkoi näkyä viivassa ja varsinkin työn tekemisessä. Niinhän Karillakin heikkeni loppua kohden mennessä. Ennen minulta syntyi kuva parissa tunnissa aina, sitten meni helposti koko päivä. Iski karmea epävarmuus: entä jos en ehdikään... Se ahdisti. Keväällä soitin sitten päätoimittajalle, että nyt se on ohi. Mutta yhtään kuvaa ei jäänyt tekemättä!

Ville Hänninen: Kunnioitettavaa kurinalaisuutta.

Miten alun perin päädyit piloja piirtämään?

K: Aloitin mainospiirtäjänä, mutta pilapiirtäjäksi kasvoin käytännön opissa. Tulin Ilta-Sanomiin Pasi Rutasen jälkeen. Hän oli huomannut, ettei piirtäminen ole sittenkään hänen hommansa, ja päätyi myöhemmin muun muassa suurlähettilääksi. Päätoimittaja Heikki Tikkanen kouli minusta pilapiirtäjää, mutta se ei tapahtunut helposti. Hän olisi halunnut piirrosten menevän tiettyyn formuun, enemmän Kari Suomalaisen suuntaan, mutta minä en halunnut sitä. Kunnioitin häntä niin kohtuuttomasti, että en edes olisi uskaltanut alkaa matkia.

Pelkäsin joskus avata Hesaria, koska hän oli niin paljon parempi ja mietin, että entä jos hän on toteuttanut täsmälleen saman idean. Silloin Ilta-Sanomat tosiaan ilmestyi iltapäivällä ja meni painoon vasta aamulla, mutta olin tietysti piirtänyt jo kuvan valmiiksi. Kaksi ihmistä piirtää kuitenkin ihan saman jutun ihan eri lailla.

Jyrki Vainio: Minä olen sen verran nuorempi, etten ehtinyt juuri Karia tuoreeltaan lukea. Olen tutustunut vasta kokoelmakirjoista myöhemmin. Luin niitä ja sarjakuvia lapsena rinnakkain. Aikuisena olen ihaillut Karin kykyä kiteyttää vaikkapa Rysänperän maalaismaisema

61

loksen, ja asia siinä kärsi. Mutta ajan mittaan on tietysti tottunut...

JV: Olen nauttinut Turun Sanomiin tekemisessä juuri siitä mustavalkoisuudesta. Se tuo viivan paremmin esiin.

VH: Toisaalta pilakuva ei ole vain piirrostaidoista tai viivasta kiinni...

JV: Jotta pystyy tekemään kuvia niin paljon, taitoa on pakko kehittää valtavasti, koko ajan. Sen vuoksi ideapuoli jää helposti hunningolle. Minun ongelmani on, että keksin ideoita nopeasti, mutta myös otan helposti sen ensimmäisen. Olen yrittänyt oppia kääntelemään ja malttamaan.

K: Joka asiaan on myös useita näkökulmia. Maailma on moni-ilmeinen. Minä piirsin vuosikymmenten ajan ”neljän tekstirivin juttuja” juuri tästä syystä. Se on kuin kvartettimusiikkia. Kukin soittaja soittaa oman osuutensa, ja niistä muodostuu sitten kokonaisuus. Nautinnollisinta on, jos joku lukija innostuu kolmannesta äänestä, mutta pitää muita huonoina. Ja joku toinen pitää ihan muusta. Arvostan erimielisyyttä.

JV: Tulevatko tekstit ensin?

K: Mietin ensin, mistä teen. Sitten teen moneen suuntaan aukeavan piirroksen, minkä jälkeen tekstitän sen. Tuossa ratkaisussa ei tarvitse keskittyä yhteen näkökulmaan niin tiukasti ja voi hakea vakavia-

kin kulmia. Eivät ihmiset oletakaan, että joka piirros olisi hauska.

VH: Mitä jos ideoita ei tule? Työhän on tehtävä joka tapauksessa?

K: Joskus kuluu parikin viikkoa, ettei tapahdu mitään, mistä olisi kiva tehdä. Sitten riivitään väkisin.

Silloin hävettää viedä kuva aamulla toimitukseen.

JV: Jos on selkeä päivän uutisaihe, ideointi syntyy sen pohjalta. Kesällä voi ottaa rennommin ja piirtää vaikka mökkeilystä ja grillaamisesta. Tähän asti nuo ”väliaiheet” ovat tosin jääneet minulta vähemmälle. Ajat ovat sellaiset, että olen tehnyt paljon vakavampia piirroksia kuin alun perin oletin.

VH: Niin, eikö nyt eletä poliittisesti rikkaita aikoja? Sekä maailmanpolitiikassa että Suomessa tapahtuu...

JV: Se on myös ongelma. Trump on tehnyt itsestään karikatyyrin, jota ei voi ylittää. Ei jutuilla eikä piirtämällä. Satiirilta on viety aseet.

Toisaalta nyt on, mistä piirtää. Viime vuosikymmenellä puolueet hämärsivät itse toistensa eroja.

Kokoomuskin julistautui työväenpuolueeksi. Se on persujen ansiota: he saivat muut terästymään.

Nyt erottuu selvemmin, vähän niin kuin Karin aikaan. Sekä piirtäjän että äänestäjän on helpompi ottaa kantaa. Toisaalta asiat tuntuvat myös valtavan monimutkaisilta ja sekavilta. Pilapiirräntä on siinä mielessä lehtityötä, että sen ytimessä on infotulvan prosessoiminen, pelkistäminen ja tiivistäminen.

K: Sitä se vertaukseni pääkirjoituksiin juuri tarkoitti. Mutta on kauheaa vain entisestään lisätä masennusta.

JV: Minäkin yritän rakentaa tarinoita ja kuvia positiivisuuden kautta. Piirrän usein hyväntahtoisia hölmöjä.

Ehkä näen ihmisen vähän semmoisena. jyrki vainio

”ajat ovat sellaiset, että olen tehnyt tehnyt paljon vakavampia piirroksia kuin alunperin oletin.”

62

•

Arviot_____________

toimittanut

Ville Hänninen

63

Poika Vesanto: Saku Sämpylä, Eetu ja Riku – kuvasarjoja vuosilta 1931–1932 • Täysi käsi

Nykyaikaa etsimässä heikki jokinen

Poika Vesanto on piirtäjä, josta puhutaan paljon. Hänen sarjakuviaan on kuitenkin julkaistu niiden ilmestymisen jälkeen vain satunnaisesti. Tyylikäs Saku Sämpylä, Eetu ja Riku -koostekirja korjaa puutetta.

Tampereella syntynyt ja kasvanut Eijo ”Poika” Vesanto (1908–1950) oli itseoppinut piirtäjä. Kuten aikansa käyttökuvan piirtäjät yleensäkin, hän oli erittäin tuottelias ja monipuolinen. Useiden sarjakuvien lisäksi syntyi lukematon määrä kuvituksia, postikortteja, mainoskuvia sekä yli 200 kirjankantta.

Vesannon ensimmäinen julkaistu sarjakuva Eetun ja Rikun eriskummallisia seikkailuja alkoi Aamulehdessä 11.1.1931. Sunnuntaisarjaa julkaistiin lisäksi Kalevassa ja Karjalassa.

Eetu ja Riku oli Aamulehden ensimmäinen kotimainen sarjakuva. Sarjan esittelyssä lehti korosti tätä amerikkalaisuuden vaihtoehtona. ”Eläköön ja kehittyköön kotimainen ’teollisuus’ tälläkin alalla”, lehti kannusti.

64

Eetu ja Riku ovat kaksi hyvissä varoissa elelevää vanhapoika-veljestä. Sarjan huumori syntyy heidän erilaisuudestaan. Nuorempi Riku on naisten perään ja vanhempi Eetu vakavampaa sorttia.

•

Väline on viesti Vesanto aloitti Eetun ja Rikun asuessaan vielä Tampereella. Myöhemmin hän muutti Helsinkiin.

Tampere häivähtää kuvien taustalla. Esimerkiksi kuvissa vilahtavat sisävesilaivat vievät ajatukset suoraan Mustanlahden satamaan. Vielä selvemmin kaupunki kuuluu tekstissä. Kirjassa käytettyä umpitamperelaista ”reiru” sanaa en ole kuullut sitten oman tamperelaisen lapsuuteni.

Tuohon aikaan Tampere oli Pohjolan suurin sisämaakaupunki ja merkittävä teollisuuden keskus. Se tarjosi siten Vesannon kaipaaman suurkaupunkimaisen ympäristön.

Eetu ja Riku on kahdellakin lailla modernin airut:

ilmaisumuodolla eli sarjakuvalla ja sen nykyaikaisen kaupunkilaisella sisällöllä. Vuonna 1931 sarjakuva edusti Suomessa uutta aikaa. Vesanto kulki samoilla teillä kuin Mika Waltari ja Olavi Paavolainen vuonna 1928 ilmestyneessä runokokoelmassaan Valtatiet.

Hän teki sen kuitenkin ilman tulenkantajien koneromantiikkaa ja yletöntä asiansa alleviivaamista. Vesanto ei ollut haltioitunut julistaja vaan kuvasi arkea.

Sarjakuvansa 22-vuotiaana aloittaneelle Vesannolle väline oli viesti.

Sarjakuva edusti nykyaikaa, vauhtia, huumoria ja visuaalisuutta. Sarjan piirtämisen aikaan vallinnut pula-aika ei näy sarjassa oikeastaan lainkaan, vaikka se oli tuolloin kovaa todellisuutta teollisuuskaupungissakin.

Tekstikin siirtyi luontevasti puhekupliin kuvien alta, aivan kuten valtameren takana Amerikassa.

Eetu ja Riku ammentaa paljon McManusilta. Ympäristö tuo vahvasti mieleen Vihtorin ja Klaaran. Ihmiset muistuttavat Percy Crosbyn Eppua, toista Suomessakin tunnettua strippisarjaa.

•

Sujuva viiva Kirjan toinen sarja on löyhästi jatkuvajuoninen Saku Sämpylä. Tarina muuntuu kaupunkiin saapuvan nuoren miehen toilailuista perhe-elämästä voimansa saavaksi huumoriksi.

Sarjaa julkaisi Karjala-lehti 1931–32. Vuonna 1935 se päätyi nykyään hyvin harvinaiseksi kokoelma-albumiksi.

Saku Sämpylässä näkyvät samat modernin merkit kuin Eetussa ja Rikussakin. Kaupunkilaisuus, naisten ajanmukainen muoti ja jopa samanlainen hissi kuin omassa, 1930-luvulla rakennetussa kotitalossanikin.

Yhteistä molemmille sarjoille on Vesannon sujuva piirros. Hän hallitsee sarjakuvan muodon ja kuvien yksityiskohdat. Esikuvat näkyvät, mutta sarjat ovat silti poikkeuksellisen osaavia nuoren piirtäjän kisällitöitä.

Vesannon myöhempi ura kehitti hänen taitavuutensa huippuunsa. Hän piirsi paljon ja moneen eri tarkoitukseen, hänen viivansa taipui kaikkeen. Näiden sarjojen vielä hiukan kaavamainen henkilöiden kokokuviin perustuva kerronta muuttui sommittelun vankaksi osaamiseksi.

esikuvat näkyvät, mutta sarjat ovat silti poikkeuksellisen osaavia nuoren piirtäjän kisällitöitä.

•

Gramofoni soi Toinen modernin merkki liittyy Eetun ja Rikun tapahtumapaikkoihin ja maailmaan.

Sarja kuvaa elävien kuvien, autojen, uuden muodin, tanssin ja gramofonilevyjen valtakautta.

Kaikki nämä olivat vastakohtia sille ajalle, joka oli jäämässä taakse. Matka Tampereen vuoden 1918 teloituskomppanioiden yhteislaukauksista Eetun ja Rikun kepeään maailmaan on henkisesti pidempi loikka kuin ajallisesti.

Vaikka Pekka Puupää muutti Savikylästä kaupunkiin, hänestä ei koskaan tullut kaupunkilaista.

Maaseutu siirtyi hänen mukanaan, hän kantoi sen perinnettä. Pekka Puupää alkoi ilmestyä kuusi vuotta Eetua ja Rikua aikaisemmin.

Eetu ja Riku sen sijaan ovat aitoja kaupunkilaisia. Sen näkee heidän pukeutumisestaan, tavoistaan ja pyrkimyksestään katu-uskottavaan oveluuteen.

Naisten vaatetus on selkeästi uutta kapeaa muotia – kaupunkilaista jos mikä. Maaseutukin näkyy sarjassa siten kuin kaupunkilainen sen näkee: loma, kesämökki ja juhannuskokko.

Pyrkimys moderniin kaupunkikuvaan tuskin oli periaatteellinen valinta. Iso osa siitä selittyy esikuvalla, George McManusin Vihtorilla ja Klaaralla. Uudessa Suomessa vuonna 1929 aloittanut sarja nousi meillä nopeasti huippusuosituksi.

•

Suuri tuntematon Suomalaisen sarjakuvan historia on suuri tuntematon. Jokaista sitä valaisevaa kirjaa tai muuta hanketta on syytä tervehtiä ilolla. Ilo vain kasvaa, jos kirja on hyvin tehty. Tämä pätee Saku Sämpylä, Eetu ja Riku -kirjaan.

Timo Kokkila ansaitsee mitalin työstään kirjan parissa. Hän hankki Saku Sämpylän valokopiot Kansalliskirjastosta ja skannasi Eetut ja Rikut Aamulehden arkiston sidotuista lehtikansioista.

Sitten hän restauroi sivut huolellisesti Timo Ronkaisen ja Pertti Jarlan kanssa. Ville Hännisen esipuhe vielä aukaisee osaavasti sarjojen ja Vesannon maailmaa.

Kirja on Jarlan Täysi käsi -yhtiön ensimmäinen julkaisu. Kiitokset huolella tehdystä teoksesta.

65

Tiina Konttila ja Anne Muhonen: Sirkus Rinkeli 2 – Suuri taikajahti • Rihto

Värikäs sirkus vauhdissa ville hänninen

Lastensarjakuvaa tehdään nykyään pöyristyttävän vähän. Aiemmin ennen kaikkea lapsille suunnattu ja varsinkin suuren yleisön silmissä sellaiselta vieläkin tuntuva taiteenmuoto on tavallaan unohtanut juurensa. Sikäli harmi, että erityisen hyvä lastenkulttuuri innostaa pikkuisia ja isompia melkein yhtä lailla. Se johtuu mielikuvituksen vapaasta liitelystä. Voi kertoa vähän mistä vain vähän mitä vain.

Silti Anne Muhonen on yksi harvoista lastensarjakuvan tekijöistä Suomessa. Sarjakuvataiteilijana ja kuvittajana Muhosen tuotantoon mahtuu tietysti paljon muutakin.

Tähän astiset huiput ovat Ystäväni varjo (2009) ja Varataivas (2010): ensin mainittu kertoo yksinäisyydestä, jälkimmäinen kahden eri-ikäisen ihmisen välisestä ystävyydestä. Niitä edeltänyt Adaalbumisarja oli kasvukipuja kuvannutta nuortensarjakuvaa, Sydänääniä (2007) strippikokoelma lapsen odotuksesta ja Jokeltelua (2009) elämästä hänen kanssaan. Syksyllä ilmestynee ennen kaikkea varhaisnuorille suunnattu Universumin avain. Lisäksi Muhonen on muun muassa kuvittanut Hannu Vierolan Hapekasta odotusta -kirjan (2010), joka keskittyy lapsen saantia edeltävään aikaan. Tuotanto on siis ollut usein elämän perusasioissa ja alkuvaiheis-

66

sa kiinni. Fantastiset elementit ovat hurjimmillaankin olleet mietoja.

Tiina Konttilan käsikirjoittama ja Muhosen piirtämä Suuri taikajahti on toinen Sirkus Rinkeli -albumi. Tarina kuvaa outoa kirjettä, joka saa koko sirkuksen sekaisin. Pitkämies on opiskellut taikuriksi kirjekurssilla. Postissa pitäisi olla tullut taika, mutta sitä ei millään löydy.

Taikaviraston tarkastaja on kuitenkin tulossa käymään ja voi perua taikuriluvan, jos selviää, miten on käynyt. Mikä nyt neuvoksi?

Sirkus on aika tyypillinen lastentarinan miljöö.

Se viehättää tekijöitä visuaalisuutensa vuoksi. Erikoisia eläimiä ja normista poikkeavia ihmisiä lienee mukava piirtää. Konttilan ja Muhosen sirkus ei ole kuitenkaan mikään friikkiparaati. Vähän erikoisempia hahmoja ovat lähinnä pelle, karhu ja aiemmin mainittu pitkä, todella pitkä mies, jonka nimi taitaa viitata takavuosien legendaariseen sarjakuvakauppiaaseen. (Jollei, niin syytä olisi.)

Suuri taikajahti ilahduttaa hallitulla värienkäytöllään. Seikkailu alkaa samalla, kun hennon kauniista väreistä siirrytään neliväri-ilotteluun. Lopputulos ei kuitenkaan tunnu räikeältä tai teennäiseltä. Muhosen tyyli tuntuu ensin tarkasteltuna hiukan kömpelöltä, mutta osoittautuu pikemminkin lähestyttäväksi, sopivan keveäksi. Tarina on yksinkertainen, mutta kestää useamman lukukerran.

Franz Kafka ja Kristian Huitula: Linna 2 • Fantacore

Kaaoksen hallitsemaan maailmaan ei voi luottaa katariina katla

Kristian Huitula viimeistelee työnsä Franz Kafkan Linnan sarjakuvasovituksen kanssa ammattimaisen laadukkaasti. Siinä näkyy sama paneutuneisuus ja intohimo kuin jo vuosituhannen taitteessa ilmestyneessä kaksiosaisessa Kalevalassa ja monissa sen jälkeen julkaistuissa sarjakuvakirjoissa.

Piirrosjälki on tasalaatuista ja elävää, juonenkäänteet yhtä absurdeja kuin ykkösosassakin ja tekstivetoisen tarinan rytmitys pitää lukijan mielenkiinnon yllä tuottamatta puhekuplaähkyä. Kokonaisuutena Linna-sarjakuvasta hyökyy hienosti Kafkalle tyypillinen persoonaa pirstova epävarmuus asioiden ja ihmisten luotettavuudesta ja maailman kuvaus unenomaisena kaaoksena, jossa vääristyvät niin aika kuin puhekin.

Joissain kohdissa jäin kaipaamaan samaisen absurdiuden ja hulluuden murtautumista selkeän ruutujaon ulkopuolelle, jonkinlaista kaaoksen levittäytymistä sarjakuvallisen tarinankerronnan rakenteisiin. Samalla kuitenkin Huitulan voimakas ja selkeä

mustavalkoinen piirrosjälki ja tiukka ruutujen sisäpuolella pitäytyminen tarjoavat mieltä huojentavaa turvallisuuden tunnetta hahmojen ja maailman kertakaikkisen epäluotettavuuden vastapainoksi. Tarina tuntuu olevan kuvaus elämän turhauttavastakin arvaamattomuudesta ja byrokratiasta omalakisena organismin kaltaisena koneena, jonka elintoiminnot jauhavat omissa sykleissään välittämättä yksilöille tuottamastaan kärsimyksestä. Linna, kaiken ydin, jää näkymättömiin ja loputtomista, uuvuttavista lähestymisyrityksistä huolimatta saavuttamattomaksi.

Hakemattakin mieleeni tulee Pasi Takkisen artikkeli Niin & Näin -lehdestä (4/16), ”Ihminen, Elämä ja Kone”, jossa hän pohtii ihmisen häilyvyyttä itseään suurempien voimien edessä. Kaiken taustalla jauhaa omalakinen koneisto, Kone, niin Linna-tarinassa kuin tämän hetken todellisuudessammekin.

Voisin kuvitella, että Kafkan tarinan sarjakuvasovitukseen tulee tarttuneeksi moni sellainenkin lukija, joka ei ole vielä Kafkan kirjaa lukenut. Siitäkin näkökulmasta Kristianin vuosien uurastus Linnan parissa lämmittää sydäntäni ja suosittelen huolella laaditun sarjakuvaromaanin lukemista kaikenlaisille sarjakuvan ystäville ja pohdiskelijoille.

67

J. Tilsa: Venetsijärveläiset • Suuri Kurpitsa

Kevyesti keskellä peltoa tuomas tiainen

Maanviljelijä ja klarinetisti Jukka Tilsa, Pirkanmaan Eräjärven lahja sarjakuvaa lukevalle kansanosalle, ratsastaa jälleen. Tällä kertaa iloitellaan perinteisessä sanomalehtistrippimuodossa vanhojen tuttujen venetsijärveläisten tahtiin. Venetsijärveläiset-kirjaan on koottu Maaseudun Tulevaisuudessa vuosina 2011– 2017 julkaistua materiaalia. Kolmiruutuiseen klassikkokaavaan nojaava vitsisarja lienee zoppaa gorfassa -tason tosifaneille liian absurdiavapaata, mutta me muut voimme nauttia vilpittömän hurmaavasta sarjakuvasta.

Hahmokaarti koostuu pientilaa viljelevästä isännästä ja emännästä, kahdesta harvemmin näkyvästä lapsesta sekä puheliaista siasta ja lehmästä. Maatilalla ei tekeminen tunnetusti kesken lopu, eivät niin muodoin vitsien aiheet. Sarja pyöriikin pääasiassa maatilan töiden ympärillä heinänteosta lumenluontiin. Vaikka työtaakka on raskas ja moninainen, ei Venetsijärvellä surkutella. Sarjakuvan vire on lämminhenkisen positiivinen ja leukaileva, ei vähiten pilkesilmäisten kotieläinten ansiosta.

68

Sanomalehtisarjoista koottujen kirjojen ongelma on ähkyn vaara. Oikeastaan vuosien ja taas vuosien sarjat niputtava kokoelmahan on periaatteessa aivan täysin väärä formaatti kerran päivässä ilmestyvälle sarjakuvastripille (jos kohta meille sarjakuvanarkomaaneille huomattavasti kätevämpi ja sitä paitsi suurta mielihyvää tuottava tapa saada jok’ikinen viisastelu talteen). Siksi Venetsijärveläisetkin tuli luettua hitaanlaisesti useammassa erässä.

Ja mikäpä on lukiessa näin mainiota sarjakuvaa.

Ei Venetsijärveläiset ole tiukinta, muistettavinta tai viihdyttävintäkään Tilsaa, muttei tarvitsekaan olla. Sympaattisten hahmojen toilailuja on ilo seurata.

Jokainen rekisteröity omalle puujalalleen tai muulle hupsutukselle naurava lehmä pidentää elämääni minuuteilla.

Venetsijärveläisten vitsit hakeutuvat joskus maaliin hieman liikaakin ohjattuna, mutta taso on pysynyt vakaana useamman vuoden. Aika usein jutun juju perustuu sanoilla leikittelyyn, kuten Tilsan sarjakuvissa tapana onkin.

Venetsijärveläiset eivät muuta maailmaa, mutta se tekee sen paremmaksi. Mahtavatkohan isäntä ja emäntä tarjota huoneita vuokralle, kiinnostaisi.

Ville Pirinen:Yhesti yhes kymmenennes paikas • Suuri Kurpitsa

Rakkaus, kuolema ja kaikki siltä väliltä tuomas tiainen

Ville Pirisen jo kymmenenteen osaan ehtinyt Yhesti yhes paikas -sarja on modernia folklorea maukkaimmillaan. Juhlan kunniaksi kanssaihmisten oletettua toikkarointia seurataan kovissa kansissa, suuremmassa koossa ja lisävärein maustettuna. Itse sisältö – joillekin jossain joskus aivan varmasti tapahtuneet nolot ja kummalliset sattumukset – on toki säilynyt toki ennallaan. Kuten ennenkin, uuden Yhesti-alpparin lukeminen tuo lämpimän ja turvallisen olon.

Yhesti yhes paikas on lahja, joka vain antaa antamistaan. Sarjassa on yhä tuoreuden tuntua, kahdeksan vuotta esikoisosan jälkeenkin. Tässä ajassa monet sarjan esittelemät hahmot, vaikkapa löyhyttelijä ja liikunnanopettaja, ovat kasvaneet suorastaan kosmisiin mittoihin. Yksi syy piilee tarinoissa, jotka ovat parhaimmillaan varsinaista tarinankerronnan syvää ydintä. Käsitellyksi tulevat rakkaus, kuolema ja kaikki siltä väliltä.

Toinen syy on tekijä, Pirinen. Kukaan ei tietenkään piirrä hikisiä äkittäjiä tai kuvita ruumiintoi-

mintoja yhtä mehevästi, mutta olennaista on tapa, jolla hän tuo itsensä mukaan. Varsinaisiin tarinoihin lomittuvat selittävät osiot ovat aivan yhtä tärkeitä kuin itse jututkin. Ne ovat liima, jonka ansiosta timanttisimmat klassikkojutut ja välimallin liki anekdootittomat rupellukset nousevat kaikenlaisia keskiarvoja korkeammalle. Eivät nämä jutut toimisi yhtä hyvin vain tarinoina esitettynä, ilman selittävää asiayhteyttä.

Tällä kertaa seurataan aluksi yksien jätkien liesureissua. Kesätyöpaikalta varastettu Transit kiidättää kaksikon ruotsinlaivalle, josta on määrä ajaa Amsterdamiin asti nautiskelemaan. Toisin käy. Toisessa jutussa yks kundi yhel kirppiksel painiskelee ulostamiseen liittyvien asioiden kera. Lopun kahdessa lyhyemmässä jutussa palautetaan mieleen Joulupukin kuuma linja (nyt on Kosti Kotirannan katse juuri oikeanlaisen tuima) ja kohdataan tanssilavalla varpaaton mies. Ei klassikkojuttuja, mutta hyvää perustavaraa.

Pitkässä väliselityksessä Pirinen valistaa havainnoivan mielen ja kertovan mielen toimintaperiaatteista. Metatason jäpätyksestä mieleen jäivät tympeä perseen haju ja viimeisen erikoisruudun genitaalit. Kiitti hei.

69

Lars Jansson: Muumit – Sarjakuvaklassikot X• Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen • WSOY

1960-luvun hullutuksia reijo valta

Lontoolaisessa The Evening Newsissä alkujaan ilmestyneet Muumi-strippisarjakuvat ovat tunnetusti suurimmaksi osaksi Tove Janssonin veljen Lars Janssonin tekemiä. Tarinoita syntyi vuosina 19541975 kaikkiaan 73 kappaletta. Muumit – Sarjakuvaklassikot -sarjassa niitä on julkaistu kronologisessa järjestyksessä .

Sarjan kymmenennessä osassa on neljä tarinaa (38–41) vuodelta 1964: ”Muumit ja vampyyri”, ”Muumit ja televisio”, ”Alikehittyneet muumipeikot” ja ”Muumipeikko ja täti”. Tarinat ovat tuttuja aikaisemmista koostejulkaisuista, ja suomennoskin on sama kuin 1990-luvulla julkaistussa, Juhani Tolvasen toimittamassa kirjasarjassa.

Lars Jansson ammensi aiheita Muumeihin ajankohtaisuuksista. Vuonna 1964 puhuttivat television vaikutus, kehitysapu ja tuntemattoman pelko. Kaikki teemat ovat edelleen ajankohtaisia, ja niistä keskustellaan aktiivisesti. Tosin television paikan koukuttavuuden kauhistelussa ovat ottaneet mobiililaitteet monine sovelluksineen.

Muumiperheen elämään uutuudet ja erilaiset

70

oliot tulevat sattumusten kautta. Kun vanhaa pöytää ei voi enää korjata, kauppias myy Muumipapalle korvikkeeksi television. Vampyyri hakee turvaa Muumimammasta. Muumipeikko haluaa auttaa viranhaltijaa, jonka avustusohjelma uhkaa mennä hukkaan.

Uudelleenluennassa huomiota herättää, miten ajankohtaisina tarinat ovat säilyneet. Lars Janssonin yhteiskuntakritiikki on säilyttänyt teränsä hyvin etenkin ”Alikehittyneissä muumipeikoissa”. Huoli erilaisten elämäntapojen säilymisestä on muuttanut 1960-luvulta nykypäivään hieman muotoaan, mutta perusajatus on lähes sama. ”Muumeissa ja vampyyreissä” poikkeuksellinen toiminta niin sanotussa kriisitilanteessa herättää raivoa. Muumit joutuvat jopa pakenemaan Muumilaaksosta.

Sarjakuvia lukiessa tunnistaa siellä täällä kuvia, jotka on nostettu ruuduista erilaisten Muumi-tuotteiden koristajiksi. Vuonna 1964 useiden vuosien piirtämisen jälkeen Lars Janssonin jälki on rutinoitunutta ja varmaa. Jatkossa näemme varmaan enemmänkin nostoja näistä stripeistä.

Muumit – Sarjakuvaklassikoiden paperi tuntuu mukavalta käsissä. Aikaisemmat kotimaiset koosteet on painettu nopeasti ikääntyvälle bulkkipaperille.

Moritz Stetter: Luther • Suomentanut Marjukka Mäkelä • Arktinen Banaani

Uskonpuhdistaja oli rikkinäinen ihminen tuomas tiainen

Martti Luther kapinoi 1500-luvulla katolista kirkkoa vastaan, naulasi teesinsä Wittenbergissä linnakirkon oveen, sai osakseen paavin vihat ja taisteli paremman maailman puolesta.

Totta toinen puoli. Kirkoista koristeet riisunut ja sakramentit kirjaimellisesti uuteen uskoon myllännyt reformaatio oli ja on merkittävä tapahtuma Euroopan historiassa. Mutta millainen mies sen takana oikeastaan oli?

Saksalainen Moritz Stetter (s. 1983) tarjoaa oman tulkintansa. Hän nojaa historiallisiin faktoihin, muttei kerro vain uskonpuhdistajasta ja kirkonmiehestä. Stetterin Luther on epäilysten kalvama ja jumalaansa haastava mies. Enemmän kuin luojaansa nuori Luther haastaa Jumalan edustajiston maan päällä, pöhöttyneen katolisen kirkon. Hän ei voi sulattaa härskiä anekauppaa vaan päättelee Raamatun nojalla, että ihminen pelastuu yksin uskosta.

Tietenkään kyse ei ole vain retoriikasta ja uskonkappaleista vaan suuremmista yhteiskunnallisista seikoista. Niitäkin Stetter kuvaa. Raaimmilleen tapahtumat kärjistyvät 1520-luvun talonpoikaiskapinassa, jonka myötä tuhansia vallitsevia asiaintiloja vastustavia maamiehiä kuolee ja tuomitaan. Kaiken

keskellä munkista luopioksi ajautunut Luther käy omaa painiaan uskonsa ja alullepanemiensa myllerrysten suhteen.

Stetterin irtonainen tyyli tuo mieleen Marcel Ruijtersin keskiaikaisista puupiirroksista ammentavat sarjakuvat. Samoista lähteistä on Stetterkin juonut. Usein hän viittaa keskiaikaiseen taiteeseen suorilla jäljennöksillä. Se on tekijän kannalta mukava ratkaisu, mutta olisi kenties toiminut paremmin hieman vähemmän käytettynä. Jotkin toisinnetuista hahmoista, kuten nokkanaamioinen ruttolääkäri, ovat jo hieman kulunutta kuvastoa. Kokonaisuutena Luther on kuvalliselta asultaan täyteläinen ja toimiva. Kirjaa on suorastaan nautinto lukea.

Kirjan lopussa on muutamia Lutheria kommentoivia sitaatteja, Lutherin elämän keskeisimmät tapahtumat aikajanalle sijoitettuna sekä Stetterin suomalaiseen painokseen tekemä sarjakuvamuotoinen kommentti. Hyvä niin. Lisätiedot ja tekijän kommentit ovat usein ihan kiinnostavia, ja näinkin merkittävää henkilöä käsittelevässä kirjassa kenties tarpeellisiakin. Ne syventävät lukukokemusta ja asettavat tiedonjyviä asiayhteyksiin.

Stetter kuvaa Lutherin inhimillisenä, rikkinäisenäkin hahmona. Ansiokkainta kirjassa on Lutherin sijoittaminen omaan kontekstiinsa, katolisen kirkon hallitsemaan jäykkään yhteiskuntaan. Uskonpuhdistukset eivät synny tyhjästä.

71

Brian Azzarello ja Richard Corben: Cage • Suomentanut Jouko Ruokosenmäki • Like

Real Niggaz Don’t Die tuomas tiainen

Ensiesiintymisensä blaksploitaation kunnian vuonna 1972 suorittanut Luke Cage on yksi Marvelin ensimmäisiä tummaihoisia supersankareita. Kitkerissä liemissä marinoitu lihaskimppu, josta luotienkin kerrotaan lipeävän, asettuu parhaiten maksavan muttei välttämättä parhaimman ihmisen puolelle.

Naftaliinista kaivettu kovanyrkki elää nykyään toista elämäänsä suoratoisto-TV:ssä, mutta juuriakaan ei ole unohdettu. Cage-sarjakuva tarjoaa pätevän viihdeannoksen toimintasankareiden ja etenkin noirin ystäville.

Käsikirjoituksesta vastaa Brian Azzarello, jonka näppäimistöltä ovat peräisin esimerkiksi palkittu 100 Bullets -sarja ja suomeksikin julkaistu Jokeri.

Kuvittaja Richard Corben puolestaan herättää Shokkinsa lukeneissa syvän kunnioituksen. Väreistä vastaa nouseva kyky Jose Villarubia. Ulkoisilta ominaisuuksiltaan Cage onkin mallikelpoinen.

Sankaria on päivitetty nykyaikaan. Alkuperäinen lihaksiaan pullistellut 1970-luvun Cage sonnustautui napaan asti auki olevaan kirkuvankeltaiseen kauluspaitaan, hopeiseen hikinauhaan ja vyötäisille kiedottuun jättimäiseen kettinkiin, mutta nyky-Cage verhoutuu kurantteihin katupukimiin eli aurinkolaseihin, tennareihin ja kuulokkeisiin.

72

Cage tutkii nuoren tytön tapaturmaista kuolemaa ja sotkeutuu jengien välienselvittelyihin. Varsinaisista eturistiriidoista Cage ei periaatteessa piittaa, riittää, että joku maksaa. Ei Cage moraaliton ole, varmistaapa vain jäävänsä voitolle väärintekijöiden kärsiessä.

Hieman yksioikoista juonta lienee turha referoida liiaksi. Mainitsenpahan vain, että mukana on suuri määrä lajityypin vakinaisia ideoita pahasta poliisista amerikanitalialaiseen mafiapamppuun. Informanttina ja baarimikkona toimiva femme fatale sen sijaan ei ole lainkaan fatale. Kaikki on, kuten on ollutkin.

Mutta tuttu reseptihän toimii, jos aineksia annostellaan sopivalla kädellä.

Supersankarisarjakuvien suola on toimiva hahmogalleria. Tässä sankari itse jää hieman valjuksi, onpahan vain voittamaton lihasvuori. Sivuhahmoista muistettavimpia ovat Hautakivi Lincoln, parimetrinen tummaihoinen albiino-kingpin, sekä Mick ”Vuori” Marko, jättimäinen katutappelija, jonka pään tilalla sijaitseva möhkäle on ulkonäön perusteella muotoiltu nyrkein ja astaloin muutaman tusinan kertaa uusiksi. Yli-inhimillisillä voimilla varustettuja supervastustajia ei Cagen eteen marssiteta.

Cage viihdyttää, ja se riittää. Alkusoitolta tämä hieman tuntuu, joten toivottavasti jatkoakin saadaan. Palaisin kuumille asvalttikentille mielelläni vastakin, kuulokkeisiin N.W.A:ta ja KRS-Onea.

Benoît & Hugo Sokal ja Pascal Regnauld: Ankardo – Vihreäsilmäinen kuolema • Suomentanut Juhani Tolvanen • Jalava

Tukevasti keskiikäistynyt Ankardo reijo valta

Muutama vuosi sitten Kvaakissa huomasimme, että aika moni viimeisten kymmenen vuoden aikana julkaistu Ankardo-albumin arvostelu totesi sankarin parhaiden vuosien olevan auttamattomasti takana, mutta uusin julkaisu oli positiivinen yllätys. Saman voisi todeta tuoreimmastakin Ankardosta, Vihreäsilmäisestä kuolemasta.

Uusi albumi on löyhää jatkoa edelliselle, Kuolemalle järvellä (Jalava, 2015). Yksityisetsivä Ankardo päätyy jälleen Belgamburghiin selvittelemään salaperäisiä kuolemia.

Tekijäjoukkokin on sama. Sarjan luoja Benoît Sokal on toinen käsikirjoittajista, toinen on hänen poikansa Hugo Sokal. Piirroksista vastaa Pascal Regnauld. Jälkimmäinen on ollut tekemässä Ankardoja vuodesta 1999 ja ensin mainittu vuodesta 2008.

Belgamburghiin sijoittuvat seikkailut sisältävät Ankardolle tyypilliset elementit, mutta ne ovat saaneet rinnalleen ajankohtaiset eurooppalaiset puitteet. Vanhat ja jämähtäneet instituutiot ovat vallas-

sa kuin tatti, eikä niillä ole muuta kuin näytösluontoisia haluja kuulla niiden mielipiteitä joihin heidän toimensa eniten vaikuttavat. Belgamburgin herttuatar, keskiajalta alkaneen dynastian nykyinen kruunupää, kuvastaa paljoa muutakin kuin porvaristosta uutta verta hakevia eurooppalaisia kuninkaallisia.

Luokkayhteiskunnan joillekin antamat suojatut asemat ruokkivat myös konservatismia.

Sankarina Ankardo jää sivustakatsojaksi. Melankolinen ja ihanteellinen sankari on jäänyt Ankardon nuoruuteen. Nyt hän on toisenlaiseen rooliin asettautunut keski-ikäinen. Idealismi ja toiveet paremmasta maailmasta ovat edelleen olemassa, mutta ne eivät enää ohjaa sankarin toimintaa. Lähempänä on selviytyminen, eivätkä muutokseen pyrkivien nuorten kuolemat kosketa Ankardoa niin syvästi kuin aikaisemmin.

Uutuusalbumia pitää pinnalla yritys ymmärtää eurooppalaisuutta ja muutoksen mahdollisuuksia. Tämä pitää sarjakuvan edelleen kiinnostavana, vaikka sankarin parhaimmat nuoruusvuodet ovat jo kaukana takana. Itse hahmo ei enää kehity, se on jämähtänyt keski-ikäänsä. Vaikka päähenkilö ei enää kykene tarjoamaan lukijalle itse paljon, niin hän voi viedä lukijan kiinnostaviin tilanteisiin.

73

Kaisa ja Christoffer Leka: Imperfect • Absolute Truth Press

Kaukana täydellisyydestä? ville hänninen

Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect on vähintään yhtä paljon esine kuin teos, kokemus kuin tarina.

Kauniiseen laatikkoon suljettu kirja Yhdysvaltain halki suuntautuneesta pyöräilymatkasta aukeaa sivu kerrallaan, hitaasti ja vähän vaivalloisesti.

Tarkoitan tuota aivan konkreettisesti. Jokainen sivu on avattava kirjeveitsellä. En tee sitä erityisen tottuneesti ja käteni ovat humanistin kädet, joten lopputulos on joka kerta samanlainen: epätäydellinen, ”imperfect”. Ehkä hiukan ruma, mutta kauniilla tavalla ruma. Repeämien esteettisyys tekee teoksesta yksilöllisen, tässä tapauksessa jopa niin yksilöllisen, että taiteilijat kavahtaisivat, mikäli näkisivät.

Vaikutus on tietysti tarkoituksellinen. Tarina kuvaa hitaasti, kilometri kilometriltä, känsä känsältä etenevää matkaa, jossa maisemat muuttuvat ja kohdatut ihmiset vaihtuvat, mutta päivärytmi ja päämäärä pysyvät samoina. Eteenpäin elävän mieli.

Hitaasti esiin repeytyvät sivut pakottavat lukemaan rauhallisemmin. Työläys, pienenpieni ruumiillisuus, rinnastuu Lekojen retkeen.

74

Käsitteellisellä tasolla nerokasta. Arvostan todella tällaista paneutuneisuutta. Semminkin kun teoksen nimi on Imperfect, en voi olla huvittumatta siitä täydellisyyshakuisuudesta, jolla kokonaisuus on suunniteltu. Lekoille ominaiseen tapaan paketti on toteutettu huikean tarkasti ja työteliäästi.

Tarina koostuu Lekan edellisen vuoden aikana haalimista vanhoista valokuvapostikorteista, joiden toiselle puolelle Kaisa on piirtänyt kunkin päivän tunnoista ja kokemuksista. Kortit on valittu huolellisesti, jopa niihin käytetyt postimerkit korostavat tunnelmia.

Epätäydellisyyden häivähdyksiäkin toki pilkahtelee. Osa korteista ei (ilmeisesti) tullut koskaan perille. Kirjassa käytetty fontti, Cheltenham, on Lekojen mukaan ”kaukana täydellisestä mutta korvaa puutteensa hurmaavalla persoonallisuudella”. Varsinaista kanttakaan ei ole.

Hurmaava kokonaisuus saa tarinaan liittyvän toisteisuuden, asetelmasta seuraavan minäkeskeisyyden ja – rohkenen sanoa täältä sohvan pohjalta – tapahtumattomuuden tuntumaan asiaankuuluvilta.

Lekat ovat tehneet jo melkoisesti matkakertomuksia, mutta onnistuivat näköjään yllättämään vielä kerran.

Tome ja Janry: Pikku Piko: Mitä ihmisetkin sanovat! • Suomentanut Anssi Rauhala • Zoom Teufel

Pikku Piko kasvukipujen kourissa ville hänninen

Lastensarjakuvan tila Suomessa on onneton. Selkeästi lapsille suunnattuja sarjakuvia ei tehdä paljoakaan, ja monet niistäkin tuntuvat miellyttävän estetiikallaan pikemminkin lasten vanhempia.

Yhdenlainen lastensarjakuvan alalaji on sekin, joka on suunnattu ennen kaikkea keski-ikäisille, mutta tekeytyy muuksi. Tomen ja Janryn Pikku Pikon pääasiallinen lukijakunta koostuu Zoomin ja Non Stopin kanssa 1970-luvulla kasvaneesta sukupolvesta ja niistä aikuisista, jotka innostuivat André Franquinista 1980–90-lukujen suomennostulvassa.

Mikä meitä yhdistää? Masokistinen pettymysten kertaaminen. Mikään ei voi koskaan tuoda takaisin Franquinin kultaisia vuosia, eikä tyylitellyinkään 2000-lukulainen retroviritys ole kuin retroviritys.

Pikku Piko -sarja oli alun perinkin melkoinen outolintu. Hieno klassinen sarjakuvahahmo latistui jo 1990-luvulla yksinkertaisen ja vähän hölmön lastensarjakuvan päähahmoksi.

Näinä käännössarjakuvan ahdinkovuosina mieleen putkahtaa toisenlaisiakin ajatuksia. Hyvä, että

sentään jotain käännetään. Eurooppalaiseen käännössarjakuvaan keskittyvän Zoom Teufelin tähän asti mielenkiintoisin julkaisu on äkkiväärän groteskeja käänteitä tarjoava Saalistajien klubi, mutta lisäksi kustantamo on puolessa vuodessa ehtinyt julkaista useita kuolleiksi ja kuopatuiksi ajateltuja sarjoja.

Mitä ihmisetkin sanovat! on aiemmin Semicin/ Egmontin julkaiseman Pikku Piko -sarjan 15. teos.

Myös Pikon ja Fantasion tekijöinä tutuksi tulleet Tome ja Janry ovat tehneet yhdessä kaikki Pikku Piko -albumit.

Mitä ihmisetkin sanovat! on kokonaisuutena vähän masokistinen lukukokemus, etten sanoisi jopa pettymys. Jutut tihkuvat kevytseksismiä ja stereotypioita, ja niin sanotut vitsit tuntuvat aika löysiltä.

Tome piirtää kuitenkin tilanteet eloisasti ja hyödyntää sarjakuvan vahvuuksia kerronnan lajina. Kuten aikaisemmissakin albumeissa, surrealistisemmat tilanteet saavat jatkamaan lukemista.

Lopussa tulee yllätys: taikajuoma vanhentaa pikku-Pikon äkisti 25-vuotiaaksi, mikä herauttaa huumoria yltympäri sivuja. Kasvukipujen kourissa tuli käytettyä Pikku Piko -albumin nimenä jo vuonna 1996, muuten se olisi sopinut tähänkin teokseen.

75

P. A. Manninen: Kapteeni Kuolio ja Hervannan hiisi • Lempo Kustannus

Jos metsään haluat mennä nyt... ville hänninen

P. A. Mannisen Kapteeni Kuolio ja tämän aisapari Kapteeni Kökkö syntyivät alkujaan puhtaan humoristisiksi hahmoiksi, mutta tarinoihin on vuosien mittaan tullut yhä enemmän herkullisia paikallisia sävyjä. Ne eivät voisi tapahtua missään muualla kuin Tampereella. Kuten takakansikin toteaa, ”sarjakuva on kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla ja perustuu tositapahtumiin”.

Aiemmin kovan luokan pirkanmaalaisia faktoja on kaiveltu ainakin pitkissä albumeissa Hämeenpuiston muumio, Kalevankankaan ihmissusi, Pispalan vampyyrit, Juhannuskylän noita, Suomen salainen kuningas ja Tampellan enkeli. Nimet kertovat tarpeellisen, pääkaupunkilaiselle turistillekin.

Uusi albumi Kapteeni Kuolio ja Hervannan hiisi intoutuu tonkimaan menneisyyden roskakoreja yhä syvemmältä. Teos samaan aikaan sekä kunnioittaa että pilkkaa hellämielisesti suomalaista ja muutakin kansatiedettä. Kunnon viihdesarjakuvan tavoin toiminta keskeytyy pitkiin luentoihin paikallishistoriasta ja myytillisistä tarinoista – Kalevanpojasta, Hir-

76

vi-Simunasta, Sasquatchista ja muista veijareista. Se on tietysti vain hyvä juttu, koska Kuolio-tarinoissa on aina kyse jonkinlaisesta epätoiminnasta ja sivupolku on hyvä polku.

Kuolio ja Kökkö kohtaavat hiidenmetsästäjän, sankarin blogia (kapteenikuolio.blogspot.fi) lukeneen Nicholas von Affen. Hän tietää, että muualla esimerkiksi jeteiksi ja isojaloiksi kutsutut olennot tunnettiin meillä muinoin hiisinä. Nyt Hervannan kaduilla liikkuu kookas karvainen olio... se on pysäytettävä!

Kansatiede ja nykymaailma kohtaavat mitä herkullisimmalla tavalla kohtauksessa, jossa Manninen rinnastaa hiidet nykymuotoiseen apinanpalvontaan. Albumin lopussa karvainen peto kipuaa ostoskeskuksen päälle Merian C. Cooperin ja Ernest B. Schoedsackin klassisen King Kong -elokuvan hengessä. Kong könysi Empire State Buildingin katolle ruumiillistamaan läntisen modernin maailman ja päiväntasaajaisen piilotajunnan karvaista konfliktia.

Hervannan hiisi pinkoo sen sijaan Reima ja Raili Pietilän suunnitteleman postmodernin ostoskeskuksen päälle. Konfliktin asemasta lienee parempi puhua hiukan koomisesta antikliimaksista, johon liittyy Hikivuoren hiisi ja tietysti Aamulehti.

Jyrki Heikkinen: Hietasalo • Poesia 2017

Hietasalon hiekat reijo valta

Syyskuussa 2013 Jyrki Heikkinen osallistui kuopiolaisen kansainvälisen nykytaidefestivaalin ANTIn telttaretkeen kolmen muun taiteilijan kanssa. Viikon muttainen retki suuntautui Kallaveden Hietasalon saareen, ja festivaalilla esiteltiin sen lopputuloksia tuoreeltaan. Retkikohde jäi Heikkisen mieleen pidemmäksi aikaa ja syntyi sarjakuvaa ja runoutta yhdistelevä teos Hietasalo.

Kuopion kaupungin eteläpuolella sijaitseva Hietasalo on veneileville kuopiolaisille tuttu hiekkarannoistaan. Saari on osa jokaisen kaupunkilaisen päivittäistä elämää. Hietasalossa on tekopohjavedenottamo, jossa viimeiset kolmekymmentä vuotta on tuotettu kolmasosa kaikesta Kuopion hanavedestä. Saari on lisäksi osa harjumuodostelmaa: 1900-luvulla osa kaupunginrakentamiseen käytetystä sorasta ajettiin talvisin jäitä myöten mantereen katu- ja rakennustyömaille.

Näistä Hietasalon taustoista ja muista saareen liittyvistä asioista Heikkinen lähtee rakentamaan kokonaisuutta, jossa kuva ja runot lomittuvat. Kah-

teen aikaisempaan vastaavaan teokseen verrattuna kuvallinen ilmaisu on muuttunut entistä abstraktimmaksi. Tunnistettavat kuvat ovat kirjassa vähissä.

Teoksen aluksi äiti lähettää poikansa noutamaan tarkalleen seitsemän litraa vettä kahdella ämpärillä.

Veden suodattuminen pohjavedeksi kestää pari viikkoa. Ämpärit tavataan myöhemminkin, mutta olennaista on kulkeminen saaressa tai kaiken nähdyn ja koetun surrealistiseksi laajeneva kommentointi. Lehmuksen latvassa on muovikassi, harakkapari näyttäytyy taas. Majava ei tarvitse housuja.

Käsin lukuisille erilaisilla tyyleillä tehty kirjoitus pysäyttää lukijan tuon tuostakin miettimään, minne teksti jatkuu seuraavaksi. Perinteinen rivi riviltä lukeminen on mahdotonta. Lukumahdollisuuksia on siis paljon, myös niille, jotka hallitsevat sarjakuvien lukusuunnat ja -tavat. Välillä on vaikea erottaa toisistaan kuvitusviivoja ja tekstiä.

Heikkinen jatkaa omalla tinkimättömällä linjallaan. Sarjakuvarunokirjat Kiitosvirret+ylistyslaulut (2008) ja Apua on tulossa (2010) ovat saaneet jatkokseen tutkielman Kallaveden saaresta. Olennaista teoksessa on ilmaisun vieminen erilaisten rajojen yli. Nämä 160 sivua vaativat aikaa.

77

Pienet lehdet ____________________ Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Uusi arvostelija on tamperelainen sarjakuvapiirtäjä ja pienlehtikustantaja Otso Höglund. Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30– 32 C 48, 33100 Tampere.

miissa rantanen

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Kirjeitä Miissa Rantanen Kirjeitä ei ole mitään kertakäyttösarjakuvaa, vaan luultavasti sen tulee lukeneeksi useammankin kerran uudestaan. Mielenkiintoinen konsepti, jossa Miissa Rantasen sarjakuvan pohjana ovat hämärille teille ajautuneelle entiselle koulutoverille kirjoitetut kirjeet.

Herkkä piirroskuvitus ja raadollisiakin elementtejä sisältävät tekstit aikaansaavat toimivan kontrastin. Myös tunnistettavien kasvokuvien välttäminen on ratkaisu, joka luo viipyilevän tunnelman, vähän kuin katselisi vanhaa valokuva-albumia.

Viimeinen, entisen koulutoverin kirje tekijälle, on kuitenkin jollain lailla irrallinen, tyylillisesti tietenkin kovin erilainen kuin muu teksti. Ehkä myös sen olisi voinut kuvittaa, niin se olisi voinut kiinnittyä paremmin muuhun kokonaisuuteen.

takaisin.” (Tiia Salmelin, sarjakuvan esittely) Fantasiaelementtejä sisältävän nettisarjakuvaromaanin ensimmäinen jakso, satasivuinen “Unten kaupunki” paranisi tiivistämällä. Se etenee hitaahkosti, eikä genren visuaalisilta tai kerronnallisilta kliseiltäkään aina vältytä, joskin myöhemmissä luvuissa jotkut alun hieman junnaavat kohdat selittyvät.

Pikkuhiljaa seuraavien episodien aikana tarina alkaa pitää yhä tiukemmin otteessaan henkilöhahmojen saadessa syvyyttä. Taidokkaasti käsikirjoitetut sisäiset kertomukset ja sivujuonet, joita tarinassa riittää, pysyvät raiteilla, kietoutuen kuitenkin lopulta päähenkilön ja varsinaisen punaisen langan ympärille, lähtemättä rönsyilemään liikaa.

Salmelin todella osaa piirtää, mutta ei sorru turhien yksityiskohtien nyhertämiseen. Kuvaus on ta-

”Flar on koko elämänsä uneksinut mystisestä Gijonin kaupungista. Hän on viimein jättänyt taakseen kaiken ja matkannut halki vaarallisten erämaiden etsien unelmaansa. Maailmassa, jossa unet ja todellisuus sekoittuvat, Flar saa pian huomata, että otettuaan ratkaisevan askeleen on myöhäistä enää kääntyä

78

tiia salmelin

Kuolleet puutarhat Tiia Salmelin aistiharha.com/kuolleet

Hereafter H. Klint henriak92.wixsite.com/henriak No nyt on kunnollista. Hereafter on tekijän kertoman mukaan ”fiktiivinen paranormaali tarina selkounista ja unihalvauksista”, mutta niin uskottavaa ja omakohtaisesti koetun oloista kerronta eläytyvyydessään on, että mietityttää, onko kyse sittenkään kaikilta osin fiktiosta.

On vaikea käsittää, että kyseessä on tekijän ensimmäinen iso omakustanne. Niin hiottua tämän pitkän sarjakuvanovellin tai minialbumin juonenkuljetus on. Juonta ei voi kuvata spoilaamatta, mutta sen verran voi sanoa, että hämärän rajoilla tässä liikutaan, harvakseltaan ja hyvällä maulla annosteltuja kauhu- ja fantasiaelementtejä tarjoillen. Hereafter jää kaihertamaan mielen perukoille samaan tapaan kuin parhaat psykologisen kauhun klassikot.

Myös visuaalisesti kokonaisuus on hallittu ja harkittu. Piirrostyyli on sinänsä aivan muuta kuin millä tämän osaston tarinoita on yleensä kuvitettu. Värimaailma sen sijaan lähentelee perinteisempää noir-

ränni gmbh

loudellista, mutta riittävää. Tosin muutamat hahmot varsinkin alkupuolella muistuttavat silloin tällöin siinä määrin toisiaan, ettei niitä oikein erota kuin vaatetuksen perusteella. Tämä useita vuosia kestänyt projekti ei 250 sivun jälkeenkään ole vielä valmis, mikä voi tietysti enemmän tai vähemmänkin kärsimätöntä lukijaa (ja ehkä ajoittain myös tekijää?) pikkuisen turhauttaa.

Toivottavasti Tiia Salmelin kuitenkin jaksaa rauhassa kehitellä tarinan päätökseensä ja koko opuksen voi jonain päivänä lukea painettuna. Ainakin itse jäin koukkuun ja odotan innolla seuraavia käänteitä.

(Varoitus: kritiikki sisältää juonipaljastelua.)

Riemastuttavan kepeä, mutta lyhkäinen ja hieman suoraviivaiseksi jäävä kertomus sisältää räiskyvää väritykitystä muun muassa South Parkin mieleen tuovassa, erilaisia visuaalisia tekniikoita kollaasityyppisesti yhdistelevässä leikeanimaatiomaisessa kuvamaailmassa, jossa fyysisistä/ruoansulatuksellisista erityisominaisuuksistaan johtuen arvattavasti Peräsmiehen jalosukuinen pikkuserkkutyttö pistää purppuraisella pierullaan ojennukseen sekä sohvaperunaksi hyytyneen prinssinsä että lohikäärmeen, joka puolestaan on ulkomuodoltaan kuin crackikoukusta nipin napin irti pyristellyt Scooby Doo, mikä on tietenkin hauskaa.

h. klint

Prinsessan Prrrutt och den flamberande draken Ränni Gmbh

79

Sulka & Suomu

visualisointia runsaine tumman seepian ja mustan sävyineen, joilla reaalitodellisuusosiot on erotettu unijaksojen laajemmasta spektristä.

Originaalit on tehty leikkaamalla, liimaamalla, tusseilla ym. perinteisillä keinoilla, digitekniikkaa on hyödynnetty vasta painokuntoon saattamisessa. Jos väkisin yrittää jotain kritisoitavaa hakea, niin sivujen marginaaleihin ja puhekupliin olisi voinut jättää hiukan enemmän tilaa lukukokemuksen miellyttävyyden lisäämiseksi. Sisällössä on yllättävän paljon asiaa, elämänfilosofisiakin asioita sivutaan, muttei mitenkään paasaavan raskaasti. Vahva lukusuositus.

Shut up and give your money to H. Klint!

s. haltijakäpälä

Haitarikirja-sarjakuva tarina & taide: Haltijakäpälä Lue lisää: haltijakapala.blogspot.fi

Sulka & Suomu S. Haltijakäpälä haltijakapala.tumblr.com

Pienlehteilijä, bloggaaja, pientapahtuma!

Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan.

Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.comtai Kvaak.fi-sivustolla.

Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

80

Vaihtoehtoisella tavalla fyysisesti kolmeen suuntaan avautuvan haitariksi taitetun värijulkaisun lukeminen on vähän haasteellista. Käsikirjoitus ei ole niin monimutkainen tai sisällöltään niin monitasoinen, että edellyttäisi välttämättä tällaista ratkaisua, mutta täytyy nostaa hattua kokeelliselle idealle.

Sivun mitat ovat 7 cm x 12 cm eli julkaisu on varsin pieni siihen nähden, että kuvat ovat taiteellisesti kunnianhimoisia ja sisältävät paljon yksityiskohtia.

Ne olisivat päässeet paremmin oikeuksiinsa huomattavasti suuremmiksi skaalattuina. Onneksi myös tämän sarjakuvan sisältämää aineistoa on tekijän nettisivuilla (ks. yllä), missä niihin voi tutustua helpommin silmäiltävässä koossa.

Kerronta tukeutuu täysin kuviin, eikä juoni oikeastaan taivukaan sanallisesti referoitavaksi latistamatta sitä. Kuvasto ja hahmot eivät juuri poikkea sarjakuvissa melko kanonisoituneesta tavasta esit-

vilma kinnunen

tää haltiat ja vastaavat fantasiaolennot, mutta hiukan kliseinen ilme, joka tuo mieleen esimerkiksi Tolkienin teosten visualisoinnit, on kuitenkin toteutettu niin viimeisen päälle, että tulosta ei voi olla jäykkyydestä huolimatta ihailematta.

Mussiikki-Lisko (Lisko Klassikot 12) Limingan taidekoulun sarjakuvalinja (eri tekijöitä, toim. Mikko Jylhä, Tessa Astre, Keijo Ahlqvist, Petteri Tikkanen) Limingan sarjakuvalinjan musiikkiteemainen kokoelma yllättää positiivisesti. Hajanaisuuskaan ei ole kovin häiritsevää, kun piirrostyön taso on keskimäärin häkellyttävän korkea.

Ongelmallisimmillaan kokoelma on oikeastaan tekijöiden kuvittamissa muusikkohaastatteluissa.

Tehtävä on alun alkaenkin epäkiitollinen, sillä lopputulos riippuu myös hyvin paljon haastatellun muusikon ulosannista. Bändijorinat muistuttavat yleensä toisiaan puuduttavassa määrin, minkä faktan voi tsekata mistä tahansa musiikkilehdestä.

Haastattelusarjakuvien parasta antia on Aki Alaraatikan visuaalisesti omaleimainen ja sisällöllisesti mielenkiintoinen teos Riku Pihlmanin haastattelun pohjalta. Myös Leena Kyyrön aiheeseen kuin nenä päähän sopivalla, räiskyvällä tyylillä piirret-

ty ja maalattu, teknisesti laadukas ja värikäs kaksisivuinen poimii olennaiset ja laajemmankin lukevan yleisön kannalta mielenkiintoiset elementit tanssijaDJ Antti Kyllösen haastattelusta. Kari Harjunpään haastattelun kuvallistaminen Saara Nurmen toimesta on myös onnistunut, seesteisistä näkymistä tuntuu välittyvän pitkän linjan ravintolamuusikon kymmenien vuosien aikaperspektiivin koulima maltillinen, harkitseva suhtautuminen ja nöyrä asenne soittamaansa musiikkiin, mutta myös hänen ammatiylpeytensä. Keijo Ahlqvistin kertoma muistelus kohtaamisesta Rauli Badding Somerjoen kanssa on Peetu Särkän kuvittamana tarinana ja historiallisena anekdoottina mielenkiintoinen.

Tekijöiden oma suhde musiikkiin on teoriassa muusikkohaastatteluja mielenkiintoisempi lähtökohta sarjakuvalle, mutta on todettava, että pelkkä kuvitettu piirtäjän suosikkien luettelo ei oikein ole lukijan kannalta mielekästä ajankäyttöä silloin, kun kuvissa ei ole mitään kappaleiden ohitse viittaavaa, esimerkiksi vaikkapa se, millaiseen vaiheeseen tekijän elämässä kappale on liittynyt. Edelleen sen rakkaimman kappaleen lyriikoiden käyttäminen sarjakuvan käsikirjoituksena on lopputuloksen kannalta lähinnä painolastia.

Vilma Kinnusen ultranaturalistinen piirrostyyli tuo mieleen jehovantodistajien lehtien kuvitukset ja toisaalta myös Liberatoren & Tamburinin RanXeroxsarjakuvan. Lopputuloksessa on onneksi jäljellä pikkuisen käsintehdyn fiilistä. ”Minä ja euroviisut” (Nea Runne) on pienimuotoinen ja hauska kuvaus siitä, miten oma suhde laajempaan ilmiöön muuttuu elämäntilanteiden muuttuessa ja iän karttuessa. Omakohtaista musiikkisuhdetta ruotivista teoksista jäi mieleen mm. Markus Koukkusen tuohikorvatragedia sarjakuvassa ”Karaokessa on kivaa”. Saana Mannisen tyylitietoisesti ja taitavasti, mutta hieman jäykästi digitaalisia piirrostekniikoita ja teknologioita hyödyntävä ”Musiikinluokka” on tuhansille tuntemattomuuteen jääneille entisille wannabeille tuttu tarina. Niilo Kämäräisen käsikirjoittama yksisivuinen ”Vitun kova jazz-mäyrä” on Pekka Pasasen viimeistellyn, graafisen piirrosjäljen ja kuvasommittelun myötä täydentynyt monitasoiseksi, herkkiä sävyjä sisältäväksi eksistentiaalisen yksinäisyyden tuntoja luotaavaksi kokonaisuudeksi.

Nimeämättä jääneidenkin joukossa on tämän näytön perusteella monia tulevaisuuden kovatasoisia tekijöitä.

81

Vuoden 2017 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa 2018.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Taitto: Heidi Salminen Arvostelut: Ville Hänninen Osoiterekisterivastaava: Pauli Ruonala Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi emmi nääppä

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Kadonneen naapurin arvoitus Emmi Nääppä emminaappa.portfoliobox.me Silmiä hivelevää perinteistä mustavalkoista tussipiirrostekniikkaa kätevässä A5 -koossa värikansien välissä. Aristotelinen draaman kaari on sovellettu tarinaan sellaisenaan, joten juonenkäänteissä on toisinaan melko ennalta-arvattavia ratkaisuja. Konsepti on samantapainen kuin joissakin klassisissa eläinsaduissa, joskin (lelu)eläinten lisäksi hahmoina on myös robotteja ja muun muassa puutarhatonttu.

Tiivistämällä tästäkin faabelista olisi tullut lukukokemuksena napakampi. Tarina sinänsä on ohuehko, mutta toisaalta tarvitseeko sitä asiaa aina olla niin valtavasti, etenkään jos kohderyhmä onkin hyvin nuoret/lapset (mitenkään hyvin nuoria ja lapsia aliarvioimatta)?

Perinteisen sarjakuvakerronnan keinot ovat tekijällä lähes täydellisesti hanskassa (ja sana “lähes” on tuossa vain siksi, että aina on varaa kehittyä).

Hei! Muistuttaisin, että palstalla arvostellaan sarjakuvajulkaisuja ja -blogeja, jotka ovat Sarjainfon lukijoiden luettavissa. Eli julkaisemattomista sarjakuvista ja muihin aiheisiin liittyvistä pienkustanteista ei tällä palstalla ole mahdollista saada palautetta. t. Otso

82

Avustajat tässä numerossa: JP Ahonen, Alejandro Bidegaray, Kukka Harvilahti, Otso Höglund, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Katariina Katla, Jonna Kuitunen, Verna Kuutti, Kivi Larmola, Pirita Paananen, Maria Paldanius, Anu Partanen, Miissa Rantanen, José Sainz, Jokke Saharinen, Tuomas Tiainen, Jukka Tilus, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Kati Vuopala.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Suomen

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Fantasiapelit -ketjun liikkeet tarjoavat -10 % sarjakuvista jäsenkorttia näyttämällä myymälöissä.

Taidetarvikeliike Farbe Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 C 2.krs, Helsinki) -20 % normaalihinnoista.

Geezers the Shop (Pengerkatu 22, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: 10 % alennuksen tusseista ja kirjallisuudesta sekä 5 % alennuksen spraymaaleista.

Jalava tarjoaa 10 % alennuksen kirjoistaan myymälässä ja verkkokaupassa. Verkkokaupassa alennuksen saa koodilla SKSEURA. Laatua lapsille tarjoaa verkkokaupassaan 20 % alennuksen koodilla “sarjakuvaseuran jäsen.”

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Pieni Leffakauppa (Vaasankatu 27, Helsinki) tarjoaa -10 % tuotteista myymälässä.

2 0 1 7 – 2 0 1 8 Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10 % kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta sekä kirjakaupan uusista kirjoista -10 %.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Helsingin myymälöissä sekä verkkokaupassa.

Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Helsingin sarjakuvafestivaalien 2016 T–paita

ALE!

17€

Festivaalipaita Kaisa Lekan kuvituksella, kullanvärinen painatus mustalla pohjalla.

100% puuvillaa.

Tavallinen malli S–L tai ladyfit XS–XL. Kysy eri kokoja ja tilaa: info@sarjakuvaseura.fi

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu 30 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 €

SARJAKUVABLOGIT.COM Sarjakuvaseuran jäsenet saavat jäsenetuna halutessaan perustaa blogin Sarjakuvablogit.com-sivustolle.

Lue suomalaisia sarjakuvablogeja!

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 â‚ISSN 0356-4967

9 770356 496000

00175