Sarjainfo #178 1/2018

MARTTI SIROLA Teema: viro • aulikki oksanen • kriiTikon valinTa

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Picture Politics – Sarjakuvia populismista ja ennakkoluuloja vastaan Sarjakuvakeskus ja Goethe-Institut ovat yhdessä järjestäneet nuorille pajoja, joissa käsitellään vierauden pelkoa ja ennakkoluuloja. Oppilaat kuvittivat jonkin oman tai muualta havaitun pelon tai ennakkoluulon, ja sen jälkeen etsittiin tietopohjaisia ratkaisuja asiaan.

“Nuoret tarttuivat aiheisiin tuoreella, ratkaisukeskeisellä otteella. Paljon tuli ehdotuksia esimerkiksi siitä, millaisia kaikkia osapuolia kunnioittavia ratkaisuja löydettäisiin uimahallien uimapukukieltoon saunassa, jottei Suomi ensin -liikkeen aktiivien enää tarvitsisi tulla Lahdesta Itäkeskukseen asti valvomaan kiellon toteutumista”, kertoo opettaja ja sarjakuvataiteilija Hannele Richert sarjakuvaprojektista GoetheInstitutin sivuilla (ks. linkki sarjakuvakeskus.fi/blogi).

Myös eurooppalaisten sarjakuvataiteilijoiden kantaaottavia sarjakuvia aiheesta ja oikeistopopulismista löytyy os. www.goethe.de/ picturepolitics. ”Viime vuosien kansallismielisyyden ja äärioikeistolaisuuden nousu Euroopassa on saanut monet huolestumaan ihmisoikeuksien toteutumisesta. Taiteilijoilla oli tarve reagoida liikehdintään ja ottaa selkeästi kantaa ihmisyyden puolesta.”

Kursseja Sarjakuvakeskus järjestää sarjakuvaan, kuvitukseen ja kuvalliseen kerrontaan liittyviä kursseja kaikenikäisille harrastajille ja ammattilaisille. Opetuspisteitä on Kalliossa, Arabiassa, Vuosaaressa, Sörnäisissä (seniorikurssit), Tapiolassa, Karakalliossa ja Tikkurilassa.

Kauttamme voi myös tilata kursseja ja pajoja.

Syksyn aikuisten ja lasten kurssien aiheina ovat sarjakuva, kuvitus ja animaatio. 7–13 -vuotiaille on 4.–6.6. myös kesäkurssi Helsingissä. Lisäksi kesäkaudella myös ilmaisia työpajoja tarjoava Sarjisfillari kiertää Helsinkiä.

Lisätietoa kursseista ja ilmoittautuminen osoitteessa sarjakuvakeskus.fi/kurssit.

Galleria Sarjakuvakeskus Juliana Hyrri: Leikkikenttä 8.–31.3.2018 Taiteilija hyödyntää taiteessaan maalauksen, piirustuksen, sarjakuvan ja kirjoittamisen keinoja.

Leikkikenttä on näyttelykokonaisuus, jossa lähestytään viatonta ja tahatonta pahuutta.

Sisaret 1918 5.4.–28.4.2018 Sisällisssotaa on kutsuttu veljessodaksi, mutta se oli myös sisarten sota. Sisaret 1918 -näyttely esittelee samannimisen sarjakuva-antologian tulkintoja kymmenen naisen tai lapsen kokemuksista.

BLOGISSA MM.

Virolainen Marko Mäetamm osallistui Picture Politics -projektiin, lue koko sarjakuva virolaisesta mielenmaisemasta: www.picturepolitics.eu/markometamm

• Juliana Hyrrin kauniissa sarjakuvissa on elämän pieniä julmuuksia • Apila Pepitan näyttely esittelee queer-aiheita ja muunsukupuolisuutta • Sarjakuvakirjeenvaihto lasten, nuorten ja seniorien välillä synnytti yllättäviä kohtaamisia. sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • galleria Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

Pääk irjoitus

Huumori ajattelun vapauttajana TEKSTI

Aino Sutinen

AUKEAMAN KUVITUKSET

Juliana Hyrri

Onnea satavuotias Viro! Koostimme Sarjainfoon miniteeman virolaisesta sarjakuvasta. Maan sarjakuvakenttä kehittyy ja sukulaisjärjestÜnämme toimii Viron sarjakuvaseura Eesti koomiksiselts (vuodesta 2012). Pidimme vuonna 2011 yhdessä Tallinnassa hauskan Pop-up-Koomiksikeskus-tapahtuman.

Pienen maan, markkinoiden ja kielialueen haasteet näkyvät tietysti vielä Suomeakin enemmän. Oma kieli ja identiteetti on tärkeä – toisaalta moni tekee käytännÜn syistä tÜitään suoraan englanniksi.

Sarjakuvaseura on monet vuodet pitänyt yhteyttä itäeurooppalaisten maiden sarjakuvakenttiin. Monissa maissa on vahvat animaation ja kuvitukset perinteet. Aktiivisimpia sarjakuvatoimijoita on Slovenian Stripburger. Konservatiivisessa Puolassa taas on palattu jopa sarjakuvasensuuriin.

Matkailu avartaa ja pari vuotta sitten vierailin huvikseni matkoillani tutustumassa Makedonian ja Kosovon sarjakuvatoimijoihin. Keskipienestä Velesin kaupungista, paikallisen kirjaston sivuhuoneesta lÜytyi Makedonian sarjakuvakeskus. Keskus pitää yllä kokoelmaa ja järjestää näyttelyitä ja sarjakuvapajoja kun voi, kuulin muun muassa paikallisille romanilapsille suunnatuista pajoista. Taloudellinen tuki on enimmäkseen ulkomaalaisten projektien varassa, mutta toisaalta kaupunkikuvaan oli

4

pystytty tekemään myÜs suuri sarjakuvaseinämaalaus (suomalaiset kaupungit hoi!). Sarjakuva ei julkisella kulttuurituella paistattele, vaikka vähäkin auttaisi. Samoihin aikoihin Makedonian hallitus taas investoi satoja miljoonia pääkaupungin täyttämiseksi kitschahtavilla, myyttisten ja puolimyyttisten kansallisromanttisten muskelisankarien patsailla.

Kosovosta taas lĂśytyi pilapiirros- ja sarjakuvafestivaali Prizrenissä sekä kansainvälinen pilapiirrosten kilpailu. Pääsin myĂśs tapaamaan paikallista 80-vuotiasta pila- ja sarjakuvapiirtäjää Ramadan Zaplluzhaa, joka oli tehnyt pitkän uran jugoslaavilehdissä ja jatkoi edelleen. Hän kertoi olleensa aikoinaan joutua vaikeuksiin kun piirsi Thumbi-lehteen kommunistijohtajia aasihahmoina. “Näistä asioista saattoi saada kymmenenkin vuotta vankeutta.

Enimmäkseen harjoitin itsesensuuria enkä piirtänyt poliittisista aiheista�, hän kertoi, ja lisäsi uskovansa huumorin voimaan ajattelun vapauttajana.

Kotimaan kulttuuripolitiikasta: kulttuurilehtien ostotuki kirjastoille on vuodelle 2018 leikattu pois, mikä on käsittämätÜn päätÜs. Kuitenkin läsnäolo kirjastojen hyllyissä on erittäin tärkeää. Kehotan ottamaan paikalliseen kirjastoon yhteyttä ja pitämään asiaa muutenkin esillä, jos meidän pienten kulttuurilehtien tilanne on sydäntä lähellä.

Sisältö

Tekijöiltä

Kansi: Martti Sirola

2 4 6 10

Kivi Larmola, sarjakuvantekijä: Sarjakuva on mulle se neljän tien risteys, jossa keskiyöllä suuri, musta mies teroittaa mun lyijykynäni. Sieluni olen jättänyt moneen eri paikkaan, luvaten aina palata, ja ehkä joskus sen teenkin. Siihen asti asun eri maissa ja kaupungeissa, enkä käänny omia jälkiäni takaisin.

Pauli Kallio, sarjakuvahenkilö: Työkseni käsikirjoitan sarjakuvia ja soitan ihmisille maailman parhaita levyjä.

En osaa lopettaa sen paremmin Suurta Kurpitsaa, jalkapallon potkimista, juoksemista kuin levykaupoissa luuhaamistakaan.

12 20

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Pääkirjoitus & Tekijöiltä Uutisruutu Vinjetisti: Juliana Hyrri

Puupäähattu 2018: Martti Sirola Sarjakuvaneuvokset: Timo Ronkainen ja Ilkka U. Pesämaa

22 24 26 29 32 36 39 42 48 50 58 60 63 78

Sarjakuvan typografiasta Angoulêmen festivaalit 2018 Aulikki Oksanen Kriitikon valinta 2017 Sadan vuoden sarjakuvat, osa 2/2 Sarjakuvakauppojen historia, osa 2/3 Priit Pärn Virolainen sarjakuva Veiko Tammjärv Sarjakuva – Veiko Tammjärv: Kratt Ajan vangit: Riitta Uusitalo Reprodukt Arviot Pienet lehdet

5

Uutisruutu

TUOMAS TIAINEN

Taiteilija, hae TaiKen kohdeapurajoja!

Kone ja Suomen Kulttuurirahasto myönsivät pitkiä apurahoja

Koneen Säätiö myönsi joulukuussa kahdelle sarjakuvataiteilijalle vuosiapurahan: Tuomas Tiaiselle (28 800 €, yksivuotinen) ja Riitta Uusitalolle (67 200 €, kaksivuotinen kuvataiteisiin ja sarjakuviin).

Suomen Kulttuurirahasto myönsi helmikuussa vuosiapurahan (24 000 €) Ville Tietäväiselle (kolmivuotinen), Matti Hagelbergille ja Kivi Larmolalle.

Lisäksi Juha Fiilinin vuosiapuraha koostuu paitsi animaatiosarjan myös siihen perustuvan sarjakuvan kirjoittamisesta.

Taiteen edistämiskeskus jakoi maaliskuussa kohdeapurahoja ja avustuksia yhteensä 128 000 euroa. Osa tuesta myönnettiin järjestöille, minkä lisäksi 23 sarjakuvataiteilijaa sai apurahan sarjakuvajulkaisujen tai -näyttelyn toteuttamiseen. Apurahahakemusten määrä oli laskenut selvästi viimevuotisesta.

Kohdeapurahan saivat: Jukka-Petteri Eronen (4 500 €), Roope Eronen (2 000 €), Harri Filppa (5lu, 5 000 €), Avi Heikkinen (5 000 €), Sanna Hukkanen (8 000 €), Juho Juntunen (5 000 €), Jussi Kaakinen (6 000 €), Timo Kokkila (1 500 €), Leo Kuikka (8 000 €), Janne Kukkonen (3 000 €), Karri Laitinen (6 000 €), Hannu Lukkarinen (4 500 €), Markku Metso (8 000 €), Apila Pepita Miettinen (4 000 €), Jouko Nuora (3 000 €), Sami Nyyssölä ja työryhmä (5 000 €), Heikki Paakkanen (5 000 €), Hannele Richert (5 000 €), Viivi Rintanen (6 000 €), Heikki Rönkkö (2 367,60 €), Heikki Rönkkö ja työryhmä (8 000 €), Anna Sailamaa (5 000 €) ja Janne Toriseva (3 400 €).

Sarjainfon mennessä painoon ei Sarjakuva-Finlandian voittaja ollut vielä tiedossa. Tämän vuoden diktaattori Tampere Kuplii -festivaalilla 23.3. jaetulle palkinnolle oli supersankarisarjakuvaharrastajaksi tunnustautunut tähtitieteilijä Esko Valtaoja.

Ehdolla olivat seuraavat teokset: Ulla Donner: Spleenish, Roope Eronen: Jaiksfukin, Harri Filppa: Kuolema meidät erotti, Pauli Kallio ja Kyky Ahonen: Maalaispunkin täydennetty päiväkirja, Kaisa ja Christoffer Leka: Imperfect, Mika Lietzén: Jääkärit – Viisi kertomusta, Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti, Antti Ollikainen: Flu 3 – Viimeiset aivastukset, Emmi Valve: Armo sekä Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet.

6

YOUSUKE

Esko Valtaoja valitsi Sarjakuva-Finlandian

Suomi mainittu

Japanin johtaviin sarjakuvatutkijoihin kuuluva Meiji-yliopiston Yukari Fujimoto vieraili vuonna 2016 Suomessa. Vierailu liittyi hänen kartoitukseensa eri maiden sarjakuvamarkkinoista ja erityisesti siitä, miten manga on levinnyt ulkomaille. Vuoden viimeisinä päivinä 2017 Tokiossa järjestetyn omakustanteiden jättitapahtuman Comic Marketin katalogissa julkaistiin vierailun antia syväluotaavan matkaraportin muodossa. Katalogin painos oli vaikuttavat 110 000 kappaletta. Katsausta varten haastateltiin mm.

Antti Valkamaa, Juhani Tolvasta, Katja Valaskiveä ja Kristian Huitulaa.

Tutut nimet myydyimmissä

Suomen Kustannusyhdistys on julkistanut vuoden 2017 myydyimmät kirjat. Sarjakuvissa kärkisijat menivät tutuille listasijoittujille, Pertti Jarlan Fingerporeille ja Sanoman Aku Ankan taskukirjoille.

Kuten useina vuosina aikaisemmin, viime vuoden myydyin kotimainen sarjakuva oli Fingerpori. Kahdenkymmenen myydyimmän joukossa oli yhdeksän Fingerpori-teosta. Karoliina Korhosen Finnish Nightmares -kirjat saivat neljä sijoitusta.

Käännössarjakuvien kärkilistalla oli 19 Sanoma Median julkaisemaa taskukirjaa. Taskareiden myynti on laskenut huomattavasti viime vuodestakin, nyt eniten myyty 449½ päätyi 37 325 ostoskoriin. Laskua viime vuoden ykköseen oli yli 16 000 kappaletta. Uusi Asterix, Kilpa-ajo halki Italian kiilasi sijalle 18.

Stéphane Rosselle palkinto

Porin sarjakuvafestivaalit järjestetään toista kertaa Porin kirjastolla, osoitteessa Gallen-Kallelankatu 12, Pori. Tapahtuman suojelijana toimii ”joku porilaine taiteilija”.

Festivaalille on luvattu näyttelyitä, kotimaisia huipputekijöitä, livepiirrosta, animaatiota, karikatyyrejä, myyntiä, julkkareita, mangaa, keskiaikainen miekkailunäytös ja iltaohjelmaa. Esiintymässä ovat muun muassa Petri Hiltunen, Tuomas Myllylä, Jaana Suorsa ja Jouko Nuora.

Yhteistyössä ovat Porin sarjakuvayhteisö, Porin kirjasto, Infokirjakauppa ja Musta Ritari -kustannus.

Lisätietoa porinsarjakuvafestivaalit.wordpress. com, myyntipöytien varaukset vesa.vitikainen@ gmail.com.

Hyvästi Roope-setä, tilalle DuckTales

Sanoma lakkautti Roope-Setä-sarjakuvalehden juuri ennen sen tulevaa 40. juhlavuotta. 1.12. julkaistu Roope-setä jäi sarjakuvalehden viimeiseksi numeroksi.

Kustantaja päätti lakkauttaa vuodesta 1978 ilmestyneen lehden, koska levikki on ollut jo pitkään laskussa. Osa Roope-sedästä tutuista sarjoista jatkuu uudessa DuckTales-lehdessä.

AAPO KUKKO

Porin sarjakuvafestivaalit taas huhtikuussa

Sipoon kunnan vuoden 2017 kulttuuripalkinto annettiin ranskalaistaiteilija, sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja Stéphane Rosselle. Rosse tunnetaan meillä parhaiten taannoisen, Mikael Gyllingin ja Teppo Sillantauksen käsikirjoittaman Naisen kanssa -sarjan piirtäjänä.

Rosse on asunut Suomessa jo 25 vuotta ja tekee paljon töitä ulkomaille. Hän pitää yhteyttä Ranskan sarjakuvamaailmaan. Sipoon kulttuurijohtajan mukaan kunta halusi samalla huomioida taiteen sellaisen alan, jota ei ole ennen palkittu.

Sosiaalihistoriaa sarjakuvina

Kansaneläkelaitos on julkaissut sarjakuva-antologian Suomen sosiaaliturvan historiasta 100-vuotiaan Suomen ja 80-vuotiaan Kelan kunniaksi. Suku, sisu, sotu – Suomalaisen sosiaaliturvan historiaa -teokseen on valittu seitsemän Limingan taidekoulun sarjakuvalinjan käynyttä tekijää ja kirja on luettavissa sekä painettuna että ilmaiseksi verkossa.

7

In memoriam Armeijan harmaissa seitsemällä vuosikymmenellä TEKSTI JA VALOKUVA

Masin piirtäjä Mort Walker (1923–2018) on kuollut 94-vuotiaana.

Addison Morton Walker kasvoi Kansas Cityssä, missä hänen isänsä toimi arkkitehtina ja äitinsä teki kuvituksia sanomalehtiin.

Mort sai ensimmäiset työnsä julki jo lapsena. Hän laski myyneensä 15 ikävuoteen mennessä lehtiin yli kolmesataa piirrosta.

Walker joutui värvätyksi toiseen maailmansotaan vuonna 1942. Sota ehti päättyä, ennen kuin hänet siirrettiin Eurooppaan, mutta hän palveli luutnanttina Italiassa, jossa hänen tehtävänsä oli valvoa saksalaisia sotavankeja ja tuhota armeijan ylijäämävarusteita.

Valmistuttuaan journalismin opinnoista 1948 hän muutti New Yorkiin ja alkoi myydä vitsipiirroksia aikakauslehtiin.

Kilpaillakseen kokeneempien ammattilaisten kanssa Walker kehitti nopean, pelkistetyn piirrostyylin, jotta pystyi toimittamaan lehtiin näytille valmiita piirroksia luonnosten sijaan. Ammattilehti laski hänen olleen vuoden 1950 julkaistuin aikakauslehtipiirtäjä. Walker totesi, että oli hädin tuskin tullut palkkioilla toimeen, joten hän päätti vaihtaa alaa ja kehittää sarjakuvan.

Masi-sarjakuva (Beetle Bailey) kehittyi Walkerin aikakauslehtipilakuvissa esiintyneestä laiskasta opiskelijahahmosta Spider, joka piti aina hattua silmillään.

4.9.1950 alkanut sarjakuvakin sijoittui aluksi yliopistomaailmaan, mutta kun se ei näyttänyt menestyvän, puoli vuotta myöhemmin Walker laittoi hahmon värväytymään armeijaan. Käynnissä oli Korean sota, joten armeija-aihe vetosi ja sarja alkoi saada suosiota.

Alkuvuosien jälkeen armeija ympäristönä kävi sarjassa yhä viitteellisemmäksi: kuvauksen kohteeksi tuli hierarkkinen yhteisö ja erilaiset luonteenpiir-

8

Jyrki Vainio

teet hyvin yleisellä tasolla. Masi ilmestyi laajimmillaan 1800 lehdessä ympäri maailman.

Masin lisäksi Walker kehitti vuosien mittaan useita muitakin strippisarjoja. Tunnetuimpia niistä olivat Liisa ja Lasse (Hi and Lois), joka alkoi Dik Brownen piirtämänä vuonna 1954, metasarjakuva Sam's Strip, jota piirsi Jerry Dumas vuosina 1961–63 ja Masan arkki (Boner's Ark) joka ilmestyi ensin Walkerin itsensä ja sitten Frank Johnsonin piirtämänä vuosina 1968–2000.

Walker myös perusti vuonna 1974 piirrosmuseo International Museum of Cartoon Artin ja pyöritti sitä ensin Connecticutissa ja sitten Floridassa.

Suomessa Walker vieraili vuonna 2000 Masin 50-vuotisjuhlakiertueella.

Walker teki Masin lyijykynäluonnokset kokonaan itse 2010-luvulle asti ja osallistui sarjan tekemiseen jossain määrin kuolemaansa asti. Levityssyndikaatti King Featuresin mukaan tämä tekee hänestä pisimpään sarjakuvaansa piirtäneen alkuperäisen tekijän.

Masin piirtäjänä jatkaa Mortin poika Greg Walker. Hänen seitsemästä lapsestaan myös Brian ja Neal Walker työskentelevät perheen sarjakuvien parissa.

Elegantti edelläkävijä on poistunut TEKSTI

Vesa Kataisto

HEIKKI KÄNNÖ: PÄÄSTÄ MINUT LIHASTA (KANNUS 2/1987)

ANNIE GOEZINGER: JEUNE FILLE EN DIOR

Ranskalaisen naissarjakuvan pioneereihin kuulunut Annie Goezinger on kuollut 66-vuotiaana. Muotisuunnitelijana aloittaneen Goezingerin (1951–2017) jugend ja art deco -tyyleistä ammentavat, rohkeasti hahmotellut sarjakuvasivut ja kuvitukset ovat helposti tunnistettavia “hohtavasta” ulkoasustaan.

Goezinger oli rohkea naiseuden puolestapuhuja, suorasanainen taiteilija, joka teki useita albumeita mm. Pierre Christinin käsikirjoitusten pohjalta, ennen ryhtymistään täysin itsenäiseksi tekijäksi.

Hänen viimeisiin töihinsä kuuluvat Christian Diorin elämäkerta Jeune Fille en Dior (2013) ja juuri valmistunut teos kirjailija Sidonie-Gabrielle Coletten elämästä.

Goezingerilta on suomennettu yksi albumi, Barcelonan yö (Barcelonight, WSOY 1993), kunnianosoitus hänen toiselle kotikaupungilleen Pariisin ohella.

Ruudun takaa runoilija katsoo vain TEKSTI

Vesa Kataisto

Runoilija, kääntäjä, kirjailija ja kirjastoamanuenssi Markku Into menehtyi tammikuun seitsemäntenä päivänä. Into (1945–2018) osallistui 1960-luvun lopulta lähtien aktiivisesti turkulaiseen kulttuurielämään. Hän oli mukana Suomen Talvisota 1939–1940 -ryhmässä sekä järjestämässä ensimmäistä Nuorison taidetapahtumaa syksyllä 1970. Tapahtumaan liittyi sarjakuvakilpailu sekä näyttely, joka esitteli teoksia klassikoista sen ajan tuoreimpaan ilmaisuun, amerikkalaiseen underground-sarjakuvaan.

Into mieltyi U-sarjojen hervottomuuteen. Jay Lynchin Nard’n’Pat eli Kaarlo ja Kisu viehätti erityisesti, Into nimesi yhden kirjoistaan kyseisestä sarjasta tutulla ilmaisulla Um Tut Sut (Tammi, 1985).

Kuvataitelija Heikki Kännö kiinnostui Innon tekstien sovittamisesta sarjakuviksi jo 1987, jolloin Kannus-lehdessä julkaistiin sarjakuvanovelli ”Päästä minut lihasta”. Kymmenisen vuotta myöhemmin ilmestyi täysimittainen albumi Paha hämärä (Amanita ,1998). Siinä Innon näköisen henkilön syventyminen Søren Kierkegaardin tuotantoon häiriintyy, kun baarin pöytään änkeää tyyppi kertomaan murhista Turun syrjäkujilla. Pahasta hämärästä tehtiin myös “akustinen sarjakuva” Ylen Radioateljeen tilauksesta.

9

Vinjetisti Viatonta pahuutta TEKSTI

Aino Sutinen

AS: Hei Juliana Hyrri! Esittelisitkö itsesi?

JH: No hei! Olen just ja just kasarilapsi. Synnyin eräässä Viron pikkukaupungissa, puhun sukulaisten kesken venäjää, asun Helsingissä ja suomi on ollut käytännössä lapsesta asti ykköskieleni. Toisin sanoen osaan kakkoskieltäni paremmin kuin ykköskieltä, menikö jo tarpeeksi monimutkaiseksi? Bonus: tykkään kissoista.

AS: Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

JH: Tällä kertaa teki mieli tehdä tussilla, vaikka vähän lopulta koneella säädin ja värittelin. Olen kyllä tietokoneiden kanssa aika kömpelö, mutta joitain perusjuttuja osaan tehdä ja osaltaan sitten luotan siihen tietynlaiseen ”kämäisyyteen”, joka on myös käsin työskennellessäni harkittu tyyliseikka.

AS: Voitit Oulun pohjoismaisen ”Sata”-aiheisen sarjakuvakilpailun joulukuussa, onneksi olkoon!

Sarjakuvanovellisi ”Satakieli joka ei laulanut” kertoo riipaisevasti lapsista ja pieneläimistä. Minkätyyppisiä teemoja tykkäät yleensä käsitellä tarinoissasi?

JH: Kiitos onnitteluista! Olen viime aikoina pohtinut viatonta pahuutta ja lapsen logiikkaa yleensä.

Oikeastaan kaikki tarinat, joita olen nyt työstänyt, liippaavat näitä teemoja. Lapsen näkökulman kautta kerrotuissa tarinoissa on ulottuvuuksia, joita on vaikea tavoittaa muunlaisen kerronnan keinoin, sen olen huomannut.

Myös muut kertomukseni perustuvat joko omiin tai läheisteni kokemiin tositapahtumiin. Usein tarinoihini kuitenkin ilmestyy tehdessä twistejä, joista en ole ollut käsikirjoitusvaiheessa itsekään tietoinen.

AS: Kuinka kaunis kuvitustyylisi on kehittynyt?

Siinä on mukavaa käsin eri välineillä tehtyä rouheutta ja usein arvaamattomia väriyhdistelmiä, maalaustausta näkyy myös.

JH: Eräs ystäväni aina sanoo, että hänen mielestään maalaus on ykkösjuttuni. Omasta mielestäni taas sarjakuva tuntuu itselleni luontevammalta taiteenmuodolta. Kuvituksia olen tehnyt vähemmän, vasta viime vuoden puolella nämä hommat aloitin kunnolla, mutta tässä tapauksessa maalari- ja sarjakuvataiteilijataustallani on varmasti ollut hyötyä.

Olen etenkin taiteen suhteen spontaani ja varsin äkkipikainen tekijä, haluan nähdä lopputuloksen heti.

10

KUVITUS

Juliana Hyrri

AS: Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?

JH: Teen sarjakuvanovellikokoelmaa juurikin näistä lapsuuden hankalista kokemuksista. Tarinoissani ovat vahvasti läsnä lapsen kokemus kuolemasta, vääryydestä ja väärinymmärryksistä. Maaliskuussa 2018 minulla on Sarjakuvakeskuksen galleriassa Helsingissä taidenäyttely, johon voi tulla tirkistelemään tulevan kirjani originaaleja ja muita juttuja.

AS: Sarjakuvablogit.comissa sinulla on Rasvavihannes-blogi. Bloggaatko vielä?

JH: Ah blogi! Se on minulle rakas, mutta jäänyt viime aikoina hyvin vähälle huomiolle. Asuin Japanissa reilut neljä kuukautta vuonna 2017 ja sinä aikana pidin päivittäin sarjakuvapäiväkirjaa. En kuitenkaan päivittänyt merkintöjäni sarjakuvablogiin, koska salaa haaveilen toteuttavani tästä nivaskasta itsenäisen kokonaisuuden... Aika näyttää!

Juliana Hyrrin kuvituksia löytyy sivuilta 4-5, 11. 36 ja sarjakuva sivulta 3.

#sarjakuvablogit

Wanhat lehdet

”Suuri Aku Ankka -hölmöily”, Sarjainfo 1/1978 Lehdessä kerrottiin kaikkien aikojen uutisankasta: Helsingin kaupungin nuorisolautakunnan tekemä Aku Ankka -lehden tilauksen peruutus käynnisti valtavan huhumyllyn ja väärinkäsityksiä jopa kansainvälisesti.

JULIANA HYRRI

Muualla sanottua

Luomuhömppä on strippisarjakuvaa luomu- ja ekoajatteluun hurahtaneesta terveysintoilijasta.

Luomuhömppä uskoo vakaasti, että ihminen on sitä mitä hän syö, mikä näkyy hahmon porkkanavartalona ja salaattimaisena hiuspehkona. Stripeissä käsitellään useimmiten huumorin avulla Luomuhömpän erityisiä mielenkiinnonkohteita: ruoka ja ravitsemus, terveelliset elämätavat, kestävä kuluttaminen sekä luonnonmukaisempaan elämään pyrkiminen.

Idean Luomuhömpästä sain eräästä mieheni sarkastisesta sivuhuomautuksesta elokuussa 2014.

Olin lukenut Aku Ankkaa lapsesta asti ja sanomalehtien sarjakuvastrippejäkin lukioikäisestä, mutta milloinkaan ei ollut käynyt mielessä, että alkaisin itse tehdä sarjakuvaa. Jostain syystä kuitenkin näin Luomuhömpän heti mielessäni strippisarjakuvan päähenkilönä, ja ajattelin, että sarjakuvan avulla voisin tuoda esille itselleni tärkeitä asioita viihteellisessä muodossa.

Paperille en edes yrittänyt piirtää, vaan aloitin piirtämisen suoraan piirtolevylle. Teknisistä apuvälineistä huolimatta sarjakuvan piirtäminen minun taidoillani on hidasta tuhertamista, mutta mitä enemmän sitä teen, sitä enemmän siitä pidän.

Luomuhömppä » luomuhomppa.sarjakuvablogit.com Pidempi esittely sekä muita blogeja ja esittelyitä osoitteessa sarjakuvablogit.com.

Yhteistyössä taidetarvikeliike Tempera.

”Viime vuonna julkaistiin erilaisia Fingerpori-kokoomakirjoja noin 50 000 kappaletta.”

– Helsingin Sanomat 19.1.2018.

(Liekö kuitenkin kyse painosmääristä?)

11

Apassit-albumit tarjoavat seikkailun ohessa ohjeita luonnon hyödyntämiseen vastuullisella tavalla.

Metsäretkien ja sarjislehtien kasvatti Martti Sirola kuvaa luontoa ja kansanperinnettä huumorin kautta.

TEKSTI

12

Vesa Kataisto

VALOKUVAT

Henry Söderlund

13

v

uoden 2018 Puupäähattu myönnettiin elämäntyöstä Martti Sirolalle (s. 1947). Kuvaamataidon opettajana, taideterapeuttina, kuvittajana ja sarjakuvataiteilijana elämäntyönsä tehnyt Sirola on julkaissut muiden teosten ohella parikymmentä sarjakuvateosta, joista tunnetuimpia ovat kolme Apassit-albumia sekä viisi Hölmöläistarinoita-kokoelmaa.

Sirolan lapsuus ja nuoruus osui sarjakuvalehtien kulta-aikaan. Televisiota ei kotona vielä ollut, joten liikkumattomat kuvat saivat vastata viihteestä. Oli jokaviikkoinen juhlahetki mennä kioskille ostamaan sarjakuvalehti ja toffeepatukka. Rituaaliin kuului, ettei ostosten kimppuun käyty heti, vaan kaikessa rauhassa vasta kotona.

– Kyllä tuli kaluttua aika tarkkaan läpi kaikki uutuudet, Prinssi Rohkea, Viidakko-Jim, Tex Willer, Kuvitetut klassikot, vanhat liuskalehdet ja muut läpyskät, ahmin ihan mitä tahansa käsiini sain. Kotiin tuli tilattuna Aku Ankka, ja sen jälkeen Robin Hood (1957). Tykkäsin sen piirrostyylistä, aloin jo siinä vaiheessa opiskelemaan piirtäjän kädenjälkeä. Tutkin hyvin tarkkaan kuvia, sarjakuvalehti oli kuin aarre, ei mikään kertakäyttöjuttu, Sirola muistelee.

– Armeijan kutsunnat kestivät siihen aikaan kaksi viikkoa. Anoin lomaa, hain ja pääsinkin Ateneumiin.

Pohdin kuvismaikka- ja graafisen linjan väliä, ja arvelin että pelkkä piirtäminen harrastuksena kävisi raskaaksi, kun taas opettajan työn ohella se sujuisi luontevasti.

Päädyin siis opettajaksi.

•

Sarjakuvan raivaushommissa Sirolan opiskeluaikana Ateneumissa vaikutti joukko muitakin suomalaisen sarjakuvan historiaan asettuneita tekijöitä, graafisella linjalla opiskelivat Tarmo Koivisto ja Mauri Kunnas.

Luentojen piristeeksi Sirola hahmotteli sarjakuvia, ja opiskelijakaveriensa esimerkkiä noudattaen hän tarjosi ”Raivaajat”-nimistä tarinaa Veikko ”Joonas” Savolaisen päätoimittamaan Sarjis-lehteen, joka julkaisi sarjan numerossa 2/1973. ”Raivaajat” on parodiaa kansanperinteestä, eli versio tarinasta miten alkusuomalainen toimii kun näkee joessa ylävirralta purjehtivia lastuja.

Valmistuttuaan Sirola toimi taideterapiatyössä kahdeksan vuotta, 1973–80. Sirolan akateeminen lopputyö oli sarjakuva-aiheinen, lajissaan ensimmäisiä Suomessa.

– Olin pitänyt taidekerhoja jo psykiatrian klini-

14

kalla ja Hesperian sairaalassa, sieltä sitten minut kutsuttiin puolipäiväiseen työhön taideterapiahommaan. Sairaala koulutti terapiapuolen, kun varsinaista linjaa ei ollut, muistelee Sirola.

Opintojen loppuvaiheessa pitempiäkin tarinoita alkoi hahmottua. Kaikenlainen seikkailuaiheisto kiinnosti. ”Saapasmäki” oli ensimmäinen albumimittainen tarina, jota Sirola tarjosi kustantajalle. Se on tekijän mukaan lännentarinoiden peruskliseillä kulkeva kertomus, jonka ilmiasuun vaikuttivat kaikki Sirolan näkemät länkkärit. Ruuduissa on kyllikseen John Fordia, Sam Peckinpahia ja spaghettiwesternkuvakulmia. ”Saapasmäen” originaalit ovat edelleen tallella, toistaiseksi yhä julkaisemattomina. Sirola piirsi koko tarinan valmiiksi, mutta kustantaja ei siitä innostunut vaan toivoi jotakin realistisempaa.

Tältä pohjalta syntyi ensimmäinen Apassit-albumi (1974). Kesäloman tyhjyydessä viruvat nuoret ahdistuvat Helsingin Kallion sisäpihoilla ja päätyvät rakentamaan oman yhteisönsä pieneen saareen metsälammen keskellä. Seuraavaksi ilmestyneessä Erämaaseikkailussa (1975) tilanne kääntyi. Nyt joukko ”apasseja” ei mene vapaaehtoisesti luontoon, vaan joutuu sinne onnettomuuden vuoksi. Kevättalvinen luokkaretki Lappiin muuttuu selviytymistarinaksi.

Sirolan opettajatausta näkyy kohtauksissa, joissa kaupunkilaislapset kehittelevät luonnon antimista erilaisia välineitä arkipuuhia helpottamaan.

Asenne ei ole mitenkään saarnaava, vaan rehellisen innostava.

– Luonto on aina ollut minulle läheinen aihepiiri.

Lapsesta saakka olen touhunnut luonnossa ja metsissä. Leppälahdella Keski-Suomessa vietettiin kesät mökillä veljen ja kaverien kanssa. Metsä on mahtava ympäristö lapselle. Tikuista rakennettiin apassilinnaketta hiekkaan, ja sama linnake esiintyy luonnollisessa koossa Apassit-albumissa, Sirola kertoo.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että Apassit ilmestyivät ensin albumeina, ja vasta tämän jälkeen jatkosarjana Joka Poika -lehdessä.

•

Rautaparta puree yhä Kolmas apassit-tarina, Rautaparta, oli jotain aivan muuta kuin edelliset. Sarjakuvilla oli ollut vahva kysyntä 1970-luvun alusta lähtien, esimerkiksi suuri osa belgialais-ranskalaisista klassikoista saatiin suomeksi vuosikymmenen loppuun mennessä. Vuosikymmenen puolivälissä alkoi kuitenkin puhaltaa 1950-luvulta tuttu kylmä henkäys. Uuden polven kasvattajat näkivät sarjakuvat

länsimaisena hapatuksena, joka ei osallista nuoria, vaan heikentää näiden sosiaalisia kykyjä.

Sirola muokkasi nämä asenteet tarinaksi, jossa apassit päätyvät tutustumaan varsin omalaatuiseen kuvaelmaan massaviihteen tekemisestä. Keskeinen hahmo on multisankari Rautaparta, hurjaan haarniskaan puettu iskutyöläinen, jonka supermätkinnät muokataan elokuvasta sarjakuvaksi liukuhihnatahdilla.

– En ihan tarkalleen muista, miten Rautaparta-albumin teko lähti liikkeelle. Jotenkin viehätti ajatus supersankarista, joka luodaan markkinoita varten.

Ohessa nämä kolme apassipoikaa pääsevät seuraamaan sivusta viihdeteollisuuden toimintaa. Sen tarkemmin en muista albumin kehittelyä, pitäisi lukea se uudelleen, Sirola pohtii.

Moni suomalainen sarjakuvantekijä on lukenut

P.A. MANNINEN: RAUTAPARRAN PALUU

Rautaparta oli kova koville, varsinkin vierasmaalaisille rosvoille (yllä).

Pekka A. Mannisen faniversio on vielä raadollisempi.

15

Hölmölän väeltä eivät keinot lopu, mutta käytännöllisyys on hukassa (Hölmölän kauppa).

Inha jättihauki terrorisoi järveä (Kippo, Nappo ja Kuuppa: Irvileuka).

16

Sirolan Apassit-sarjan albumit puhki. Rautaparran hahmo erityisesti on kiehtonut niin paljon, että siitä on tehty jopa fanitaidetta. Tähtivaeltajassa 3/1993 ilmestyi P. A. Mannisen kuusisivuinen sarja ”Rautaparran paluu”. Sirola antoi luvan hahmon käyttöön, ja luonnehtii Mannisen tulkintaa rankaksi. Vahvasti ahdistunut Rautaparta napataan valtiovallan lääkeohjatuksi erikoisagentiksi, jonka tehtävä on huolehtia ”mutanttihirviöistä”. Rautaparta lyö hengiltä hankalat ”hirviöt”, oikeasti pakolaiset, ja saa palkkioksi lisää karkkia suoneen. Kaikki viranomaiset ovat yhtä hymyä.

Sarja perustuu 1990-luvun laman lietsomaan pakolaiskeskusteluun erityisesti Aamulehden sivuilla.

– Käikän esikuva oli eräs naapurin mies Jyväskylästä, nyttemmin jo edesmennyt, joten ehkä tämän uskaltaa jo myöntää, Sirola hymähtää.

•

Hierrekierrettä ja hevostarinoita Taloustoimittajat Aku-Pekka Laakso ja Pekka Seppänen ottivat Sirolaan yhteyttä. He halusivat tehdä suomalaista talouselämää satirisoivan sarjakuvan, Hierrekierteen.

Uudessa Suomessa ilmestyneessä sarjassa seurattiin Kuumahierre Oy:n elämää ja toimintaa.

Päätyökseen paperia valmistaneesta firmasta kerrottiin monipuolisesti, aina vientimarkkinayrityksistä firman jalkapallojoukkueen vaiheisiin asti. Sarjasta on ilmestynyt yksi albumi, Hierrekierre (1984).

– Se taisi olla ensimmäinen toisen tekijän käsikirjoitukseen perustuva työni, Sirola muistelee.

Myöhemmin Sirola on tehnyt Kari Vaijärven kanssa kotitarvesalapoliisi Jukka Vihin seikkailuja sarjakuvina sekä muita sarjoja ja kuvituksia. Uma Aaltosen (1940–2009) kanssa syntyi kaksi albumia Hilsu-sarjaa.

– Kolmaskin piti tulla, mutta salama rikkoi tietokoneen, jolla käsikirjoitus oli. Suunnitteilla oli myös isompi projekti suomenhevosen historiasta. Se ei ehtinyt toteutua. Toisilta kirjoittajilta tulleet kuvitustyöt ovat tulleet tilauksina, kuten myös Raija Orasen satukirjat. Ne ovat olleet mukavia projekteja ja ainahan vaihtelu virkistää, toteaa Sirola.

– Olin tehnyt Vihdin kunnalle tilaustyönä Vihtipelin. Siihen sisältyi Vihdin kartta maanteineen ja perinteisine historiallisine rakennuksineen. Peliä jaettiin kouluille opetuskäyttöön, jotta oppilaat saivat perehtyä kotiseutunsa historiaan. Kun kunnan 500-vuotisjuhla lähestyi, minulta kysyttiin, haluaisinko tehdä Vihdistä sarjakuva-albumin.

– Nelivärialbumi jaettiin koululaisille, se oli aika radikaali temppu Vihdin kunnalta. Oikein kiva projekti sekin, mutta vaati paljon taustatyötä. Paikallishistoriasta oli hyvin vähän tietoa, eli Hiiden heimo -albumi pohjautuu lopulta pitkälti ihan yleiseen Suomen historiaan. Tieto sovellettiin Vihdin alueeseen, kieli paikalliseen murteeseen, vihtiläisiin hahmoihin ja niin edelleen.

”luonto on aina ollut minulle läheinen aihepiiri. lapsesta saakka olen touhunnut luonnossa ja metsissä.”

•

Apurahalla Hölmölään Kolmannen Apassit-albumin jälkeen kustantaja Weilin&Göös olisi toivonut sarjalle jatkoa. Valitettavasti taloudellisesti sarjakuvan teko ei ollut kannattavaa. Uusi kannustin sarjakuvauran jatkamiselle löytyi hölmöläistarinoista, joiden sovittamiseen Sirola sai vuonna 1977 tuikiharvinaisen tuen, apurahan.

– Kansanperinne-aihe varmaan auttoi apurahan saamisessa, arvioi Sirola.

– Oikein mielenkiintoinen projekti oli muuttaa hölmöläistarinoita sarjakuvalliseen muotoon.

Kansanrunousarkistossa oli tarjolla runsaasti materiaalia, kuten kolme suurta kirjaa kansan suusta koottuja tarinoita, useita eri versioita samoista aiheista.

Etsin yhdistelin sopivia juttuja ja mietin miten niissä esitettyjä tilanteita voisi visualisoida.

Hölmöläisiä tuli viisi albumia (1976–82). Lisäksi yksi näyteteos valituista jutuista tehtiin saksaksi, tanskaksi ja ruotsiksi. Palautetta ei vain ulkomailta koskaan kuulunut, naurahtaa Sirola.

Hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi vuonna 1980, käyttäen aamupäivät sarjakuvien tekoon ja iltapäivät kuvataideopettajana Vihdin kuvataidekoulussa.

Kun hölmöläistarinoiden teko tuli päätökseensä, seurasi kolmen albumin mittainen rupeama Jäpänperäsarjaa. Sen pohjana olivat suomalaiset sanonnat ja niiden perusteella luodut käsitykset eri seutujen ihmisistä. Keskeinen hahmo sarjassa on napakka pieni ukko, Käikkä, joka ei jää sanattomaksi.

17

– 30-sivuiseksi aiottu tarina lähti paisumaan ja paisumaan. Ilmoitin että teen samalla hinnalla laajemman teoksen, 48-sivuisen, kun kerran olin päässyt vauhtiin. Ei siinä enää palkkaa itselleen laskenut, eikä semmoinen kuulukaan sarjakuvapiirtäjän toimintaan. Sivukorvaus on aina melko mitätön, Sirola summaa.

Hän kuvailee sarjakuvan tekoa vaihe vaiheelta.

Sirola luottaa perinteiseen tekniikkaan. Niinpä jokaisesta hänen sivustaan tulee pitkä ja monivaiheinen prosessi. Ensin luonnostellaan A4-kokoon, sitten suurennetaan sivu vähintään A3:ksi, jonka jälkeen suoritetaan tussaus valopöydässä, väritys erilliselle paperille ja lopuksi elementtien yhdistäminen sekä tekstaus.

Viimeksi Sirola on käyttänyt sarjakuvaa Vaijärven kanssa tehdyssä osin sarjakuvitetussa nuortenkirjassa Väinö Lakeus ja Kultasormen tapaus (Mäkelä 2016), joka perustuu 1990-luvulla äidinkielen oppikirjasarjaa varten kehiteltyyn opettajahahmoon.

Omista hahmoistaan Sirola on viimeksi käyttänyt Kippoa, Nappoa ja Kuuppaa, kahden pojan ja puhuvan koiran seikkailijaryhmää.

– Nämä olivat alun perin kuvakirjahahmoja, jotka saivat oman sarjakuva-albuminsa, ja seuraavaksi palaavat taas kuvakirjamuotoon. Tulossa on siis tekstikirja, mutta runsaasti kuvitettu. Se on lapsille suunnattu, kuten tuotantoni yleensä. Kai minä olen niin lapsellinen luonne, etten aikuisille osaisi tehdäkään vaikka haluaisin. Kaikki on mahdollista, myös sarjakuviin palaaminen, varsinkin tällaisen upean hatun saamisen jälkeen. Taiteilijaeläkeläisellä on aikaa, myhäilee Sirola.

– Suomalainen sarjakuva yleensä on kehittymässä ihan hyvään suuntaan. Luen päivittäin sarjakuvat lehdistä ja ihailen uusia tekijöitä, jotka osaavat käyttää tietokoneita apunaan. Itse en moisia juttuja enää ala opettelemaan, kun olen kasvanut tähän käsityöhön kynän ja paperin kanssa. Hiusterällä vetelen että rapina kuuluu.

•

Lisäluettavaa: Ville Hänninen: Ajan vangit – On piilossa kaupunkiviidakon. Sarjainfo 3/2012.

P. A. Manninen: Parta rautaa – mies puuta.

Rautaparran paluu. Tähtivaeltaja 2/1993.

Jyrki Vainio: Kansanperinnettä ja käytännön taitoja.

Sarjainfo 3/2014.

18

MARTTI SIROLA Syntynyt: 1947 Savonlinnassa Asuu Tuusulassa.

Koulutus: Kuvataideopettaja, Taideteollinen korkeakoulu 1973.

Taideterapeuttina 1973–1980.

Kuvataideopettajana Espoon ja Vihdin kuvataidekouluissa 1980–2015.

Taiteilijaeläkkeellä vuodesta 2015.

Sarjakuvateoksia Apassit-sarja, kolme albumia 1974–1976 Hölmöläistarinoita, viisi albumia 1976–1982 Jäpänperä, kolme albumia 1985–1987 Hiiden heimo, tilaustyönä tehty sarjakuvateos Vihdin kunnan 500-vuotisjuhlan kunniaksi 2007.

Kippo, Nappo ja Kuuppa-sarja, kuvakirja 1997 ja kaksi sarjakuva-albumia 2012 ja 2015.

Ulla-Maija Aaltosen käsikirjoituksista kaksi albumia, Kultainen kesä 1988 ja Hilsu saa jäädä 1989.

Omat kuvakirjat Poika joka asui tynnyrissä 1981 Kun lasipäre tuli pirttiin 1982 Hölmölässä 1999 Sanomalehtisarjat Rita Rinna Teto-lehdessä 1977–1979 Hierrekierre Uudessa Suomessa, käsikirjoittajina Aku-Pekka Laakso ja Pekka Seppänen, albumikokoelma 1984 Jukka Vihi –salapoliisisarja Kari Vaijärven käsikirjoituksista, kaksi kokoelma-albumia 1991 ja 1995 Lisäksi muun muassa kuvitukset neljään Raija Orasen satukirjaan, oppikirjakuvituksia ja käyttögrafiikkaa.

Ilkka U. Pesämaan teoksesta Anatomian opas kubistisille taiteilijoille (Jalava, 1999).

“Paikoin joutuu nyhtämään kuvitteellisia hiuksiaan”

s

Sarjakuvaseura nimesi uuden Puupään ohessa kaksi monitaituria sarjakuvaneuvoksiksi.

TEKSTI

Aino Sutinen

VALOKUVAT

arjakuvaneuvos on epävirallisehko ja erittäin komeaksi tarkoitettu titteli henkilölle, joka on työllään edistänyt suomalaista sarjakuvakulttuuria. Molemmilla herroilla, Ilkka U. Pesämaalla ja Timo Ronkaisella, on laajaa sarjakuvatietämystä, taustaa yhdistystoiminnassa sekä varsin kelpoa piirros- ja tekstausosaamista.

•

Absurdismi miellyttää Ilkka U. Pesämaa (s. 1963) on toiminut muun muassa tekstaajana, kääntäjänä ja piirtäjänä. “Klassista kreisihuumoria arvostava Pesämaa ropistaa pilakuvansa täyteen hiuksenhienoja viivoja. Niiden aihepiireissä slaavilaisen haalea huu-

Henry Söderlund

mori nappaa poliisiotteen film noirin hengestä”, kerrotaan sarjakuvaseuran perusteissa.

Pesämaa on kotoisin Porista, asuu Helsingissä ja on ehtinyt majailla jopa Iranissa ja Australiassa. Hän on ollut mukana myös Pauli Kallion tamperelaisen Suuri Kurpitsa -yhdistyksen ja kustantamon toiminnassa niin taiteilijana kuin aktiivina.

– Piirtelin pitkään omaksi ilokseni, mutta opiskeluaikoina tyrkytin juttujani julkaistavaksi. Samoihin aikoihin tutustuin Pauli Kallioon ja hän onnistui höynäyttämään minut mukaan apumieheksi. Tekstasin pari Kurpitsan albumia ja jotenkin salamyhkäisesti se johti siihen, että päädyin tekemään samoja

19

hommia Ilta-Sanomiin ja Hesariin ynnä parille kustantajallekin joskus 90-luvun puolivälissä, Pesämaa kertoo.

Hänen omissa sarjakuvissaan on absurdia, älykästä huumoria. Sivun pilakuvista koostuvaa Mein Hmpfiä (Suuri Kurpitsa, 2011) voi lukea pikkuhiljaa makustellen, aivoja nyrjäytellen.

– Absurdismi miellyttää, viljeltiinpä sitä sitten sarja- ja pilakuvassa, kirjallisuudessa tai elokuvassa. Politiikassa vähempikin riittäisi.

Suosikeikseen Pesämaa nimeää muun muassa Glen Baxterin, Herrimanin, Joakim Pirisen, Tardin, Ivan Brunettin, J. Tilsan, Tiitu Takalon, Ville Pirisen, Pertti Jarlan ja Kati Kovácsin.

– Omat juttuni syntyvät pääsääntöisesti oivalluksesta tai mistä lie houreesta, harvemmin teen käsikirjoitusta. No, taannoin päätin käsikirjoittaa albumin ja niin teinkin. Kun sitten istuin alas ruvetakseni piirtämään huomasin, etten välittänytkään aikaansaannoksistani. Jos pilat eivät huvita itseäni, niin eipä niiden voi olettaa huvittavan muitakaan.

Pesä tunnetaan tarkkana ja muuntautumiskykyisenä sarjakuvien tekstaajana, jonka työtä on viime aikoina nähty muun muassa Krazy Kat 1916–1918 -kokoelmassa (Otava, 2017), Mustanaamiossa ja ruotsalaisen Joakim Pirisen sarjakuvissa.

– Tekstauksissa pyrin myötäilemään alkuperäistä käsialaa. Yleensä lopputulos näyttää jonkinlaiselta likiarvolta. Niinpä esimerkiksi Herrimanin jälki Krazy Katissa on huolettomampaa kuin omani, sillä kuplat tuppasivat käymään ahtaiksi äidinkielemme pitkien sanojen kanssa. Tekstaaja pystyy mahdutta-

Joakim Pirisen Kalmasen herrasväen aviopulmat (2009).

20

maan puhekuplaan vaikka Uuden Testamentin ja psalmit, mutta kun tekstejä pitäisi kaiketi pystyä lukemaankin.

Itse olen hämmästellyt myös Pesämaan suomentajantaitoja – esimerkiksi Joakim Pirinen käyttää sarjakuvissaan erilaisia sanaleikkejä ja anagrammejakin, mutta Pesämaa on onnistunut nekin kääntämään.

– Pirisen juttujen kanssa joutuu paikoin nyhtämään kuvitteellisia hiuksiaan. Kaikeksi onneksi olen voinut kysyä artistilta itseltään neuvoa, kun olen juuttunut johonkin pulmaan. Edellisessä albumissa kohdalle osui esimerkiksi kohta, joka ei auennut minulle lainkaan. Ei ihme, sillä Joakimin mukaan se oli viittaus paitsi August Strindbergin rakastajattareen, myös hänen omaan exäänsä.

Vitsien ja repliikkien lokalisointi onnistuu toisinaan jos siihen tuntuu olevan tarvetta – näin Mustanaamiossakin.

– Mahtaakohan syndikaatti tykätä kyttyrää, kun pukkaan Vaeltavan Aaveen suuhun suomalaisen hokeman? Onneksi ne eivät taida seurata seikkailuja kovin tarkkaan.

Parhaillaan Pesämaa tekstaa muutamaa käännösalbumia, tekee kuvitustöitä ja omia sarjakuviaan.

•

Barks takaisin arvoonsa Niin ikään neuvokseksi kruunattu Timo Ronkainen (s. 1967) on ehtinyt toimia alalla monessa roolissa. Hän oli aikoinaan perustamassa kotikaupunkinsa Joensuun sarjakuvaseuraa (1996) ja on ollut mukana uudelleenkäynnistämässä myös Turun Sarjakuvakerhon toimintaa. Nykyisin hänkin asuu Helsingissä.

Sarjainfon taittajana Ronkainen toimi pitkään ja on avustajana kirjoittanut muun muassa pitkän jutun aliarvostetuista brittiläisistä tyttöjen sarjakuvista (Sarjainfo #145). Miehen hauskoja sarjakuvia on nähty monissa pienjulkaisuissa ja esimerkiksi IltaSanomissa, Pahkasiassa ja Myrkyssä. “Ronkaisen huumori on karjalaisen elämänmakuista ja ronskia, kuvia kumartelematonta”, kertovat neuvostittelin perustelut. Lisäksi hän on tekstannut lukuisan määrän muiden töitä.

Moni tuntee Timo Ronkaisen Lehti-Lempillä ja Carl Barks Fan Clubin Goose Egg Nugget Awardilla palkitun Ankkalinnan Pamaus -fanilehden pää-

toimittajana. Kysyn, kuinka Ronkaisesta tuli Disney-tietäjä, mutta hän kertoo ankka-asioiden olevan vain yksi pieni osa sarjakuvatoimintaansa.

– No ei minusta pitänyt semmoista tulla. Aku Ankasta tietysti opin lukemaan, kuten moni muu suomalainen. Kaikeksi onneksi Carl Barks sattui juuri silloin olemaan lehden sivuilla parhaimpien kymmensivuisten uusinnoilla. Fanitin niitä juttuja ja innostuin itsekin piirtämään. Sarjakuvaharrastus laajeni pikkuhiljaa muilla sarjakuvilla, kun taas onneksi oikeaan aikaan tulivat Tintit, Lucky Luket, Asterixit ja muut, ja sitten Sarjakuvat-kirjasta sai lisäkipinää. Tapiiri alkoi sekin juuri sopivasti ilmestyä.

– Ihmettelin aikoinaan, että miksi meillä ei ole alan fanzineä, niin kuin monissa muissa maissa, vaikka ollaan olevinaan ankkamaa. Tein sen sitten itse. Disneyn animaatioelokuvista, etenkään näistä uusimmista en tiedä paljoakaan. Huvipuistoihin liittyvä nippelitietouskaan ei kiinnosta pahemmin.

Olen aina ollut barksisti.

Ronkaiselta ilmestyykin keväällä esseekirja Ankkamestarin salaisuus – Näkökulmia Carl Barksin tuotantoon.

– Olen ollut huomaavinani, että Barks on ollut hiukan hiipumassa unohduksiin. Kaikki kunnia Don Rosalle, mutta halusin tässä nyt nostaa tätä vanhaa

ankkamestaria taas enemmän framille. Peilaan Barksin Disneysarjakuvia oman aikansa maailmaan, amerikkalaiseen kulttuuriin jne. Ne ovat oudosti ajattomia ja samalla kuitenkin aikaansa sidottuja.

Ronkainen on tehnyt paljon tilaussarjakuvia eri yhteyksiin, kuten yritysten viestintätarkoituksiin. Hänen selkeä viivansa ja huumorinsa sopiikin hyvin moneen paikkaan. Saako sarjakuvilla ihmisten huomion?

– Kyllä sarjakuva huomataan, mutta sen käyttö oli silti usein aika vähäistä suhteessa muuhun viestinnäliseen panostukseen. Joku strippi jonnekin nettisivulle tai esitelehtisen kulmaan viimeiselle sivulle.

Viimeksi viime vuonna Ronkainen julkaisi TV:n Parhaat – Tähtisarjat 1 -pienlehden.

– Tähtisarjat oli yksi niistä pikkulehdistä, joita olen koittanut väsätä Hesan festareille joka vuosi.

Tällä kertaa tuo oli nyt vähän kunnianhimoisempi rypistys.

– Pikkuhiljaa on alkanut olla semmonen fiilis, että jotain omaa isommassa mittakaavassa pitäisi saada aikaiseksi, kun toistakymmentä vuotta olen muiden pillin mukaan noita tehnyt. Tulihan tuo nyt tuo Barks-kirjakin, ja keskeneräisenä koneella olisi vielä yleisesitys Disney-sarjakuvien historiasta. Omien sarjisten käsikirjoitusaihioita ja muuta olisi myös.

•

Sarjari-lehteen klisee-teemalla (2018).

21

Sarjakuvan typografiasta

y

Puhekuplien tekstittäminen sijaitsee jossakin typografian, tekstauksen ja kalligrafian välimaastossa.

TEKSTI

Timo Ronkainen

leiset typografian tai tekstauksen säännöt eivät sarjakuvan kohdalla useinkaan päde. Typografiasta puhuttaessa tarkoitetaan useimmiten pelkästään mekaanisia kirjapainopainokirjaimia ja vanhastaan sillä onkin tarkoitettu laajasti kirjapainotaitoa kokonaisuutena. Vasta myöhemmin se on vakiintunut merkitsemään painokirjainten muotoilua ja tekstimassojen asettelua niin, että tuloksena on esteettisesti miellyttävä ja helposti luettava kokonaisuus.

Painokirjaimia jäljittelevä, jollakin piirtimellä käsin tehty teksti ei kuulu typografia-termin määritelmän piiriin. Se on tekstausta, vaikka siten tehtyjä kirjaimia joskus virheellisesti väitetäänkin typografiaksi.

Sarjakuvakuplien teksti tehdään melkein aina käsin, eikä se usein edes pyri jäljittelemään painokirjaimia. Vanha tekstauksen oppikirja, Ahto Nummisen ja Olof Erikssonin Tekstauskirja (1. painos 1960) opastaa johdannossaan: “kirjoittaminen, tekstaaminen ja kirjainten piirtäminen ovat toimintoja, jotka menevät suuressa määrin lomittain”. Sarjakuvassa

22

voidaan käyttää näitä kaikkia, mutta lähemmässä tarkastelussa puhekuplien käsin tehty teksti ei oikeastaan ole mitään noista.

Kirjoittaminen suoritetaan ns. kirjoituskirjaimia käyttäen. Tämä on sitä monien inhoamaa – ja jo katoavaa – kaunokirjoitusta. Siinä eri kirjaimet sulautuvat sidontojen avulla ikään kuin ketjuksi. Perinteisessä tekstauksessa on tekstausvälineistä johtuvia konventioita ja sääntöjä. Sarjakuvatekstaus käyttää yleensä pelkästään suuraakkosia, eli ns. majuskeleita, versaalikirjaimia.

Puhekuplien tekstaus ei aina pyri samaan vaikutelmaan kuin perinteinen oppikirjojen tekstaus isoine ja pienine kirjaimineen, ylä- ja alapidennyksineen. Toki sarjakuvantekijä voi halutessaan tehdä niin, mutta lopputulos näyttää kankealta ja voi erottua sarjakuvan muusta graafisesta ilmeestä suuresti.

Sarjakuvantekijä ei myöskään piirrä kirjaimia siinä mielessä, mitä Numminen ja Eriksson sillä tarkoittavat. Vanhastaan kirjaimia on piirretty julisteisiin ja kirjankansiin. Sarjakuvan otsikoihin ja kuvien taustoissa näkyviin kyltteihin yms. tämä pätee, mut-

ta puhekuplien tekstaus on hyvin vapaata ja useimmiten nopeaa työtä. Silti sen on oltava luettavaa ja selkeää.

Yksikään typografi ei suostuisi latomaan kirjaa tai lehtijuttua puhekuplien tapaan pelkin versaalein ja yhtä tiivein rivivälistyksin. Puhekuplilla on omat sääntönsä ja säännöttömyytensä. Sarjakuvatekstaus on usein osa kerrontaa, se voi ilmaista kaunopuheisuutta, kuiskaamista, huutoa, tiettyä äänensävyä jne.

•

Fonteilla helppo mennä metsään Puhekuplien tekstit ovat oleellinen osa sarjakuvan grafiikkaa.

Etenkin piirtäjän itsensä tekemänä kaikki on kuin yhtä ja samaa persoonallista käsialaa. Siksi painokirjainten käyttö monissa käännetyissä sarjakuvissa on iso tyylivirhe, typografisesti mitä hienoinkin fontti särähtää silmään. Alkuperäisen sarjakuvan tyyliä huolella jäljitellen tehty tekstaus on yhtä oleellinen osa sarjakuvan kääntämistä kuin itse kuplien teksti.

Nykyisin on mahdollista valmistaa tietokoneella fontteja, jotka jäljittelevät käsin tehtyä tekstausta.

Harmillisesti näitä tehdessä on menty perinteisten typografiasääntöjen mukaan. Ja sitä myöten myös metsään. Sarjakuvatekstaus on elävää, se ei pysy tiukassa rivi- ja kirjainparivälistyksessä. Tuossa kirjaimet ovat tiiviimmässä, tuolla ihan vieressä jo taas väljemmin. Samassa kuplassa voi olla aavistuksen isompia ja pienempiä kirjaimia. Sitä ei silmällä huomaa, mutta se tuo kirjaimiin ja kupliin eloa. Rivit ei-

vät ole koskaan konemaisen viivasuoria.

Nämä ajatukset mielessäni ryhdyin tekemään Aarne Ankkaa varten tekstausfonttia. Voisinko välttää pahimmat suunnittelun sudenkuopat?

Pyrin heti välttämään konemaista otetta. Valikoin Charlie Christensenin puhekuplista kirjaimia, jotka olisivat keskenään kutakuinkin samankokoisia ja samassa kallistuskulmassa. Mutta ei liialti, täsmälleen samankokoiset ja samalla tavalla kallistuvat kirjaimet luovat liian staattisen vaikutelman. Tavallisissa painokirjaimissa se on tavoite, mutta sarjakuvatekstauksessa ei.

Toisaalta jos merkit poikkeavat vähänkään liiaksi toisistaan, tai perusviivalta ylös ja alas, on tulos ladottaessa kaoottinen ja levoton.

Versaalikirjaimia käyttävään tekstaukseen on helppo saada lisää vaihtelua käyttämällä erilaisia kirjainyhdistelmiä, ligatuureja. Fonttien rakenteluun on yksityiskohtaisia ohjelmia (esim. FontCreator) tai helpompia nettisovelluksia, kuten calligraphr.com.

Puhekuplia tällaisella fontilla ladottaessa tulisi rivivälistyksiä ja kirjaintiheyttä tuon tuostakin säätää. Myös kirjainten leveyttä ja korkeutta voi huoletta hiukan muutella vaikka kesken kaiken, mikä on perinteissä typografiassa täysin kiellettyä.

Vaihteluväliä toki löytyy ja lopulta jokainen sarjakuva on oma yksittäistapauksensa – kutakin sarjakuvateosta varten tulisi oma tehdä mittatilausfonttinsa.

•

23

Festivaali

Valta- ja vastavirtaan Anggulinnassa

j

Kustantajien kassakoneet kilisivät Euroopan suurimmalla sarjakuvafestivaalilla Ranskassa.

Menestystä varjostaa huoli tekijöiden toimeentulosta.

TEKSTI JA VALOKUVA

onot mangapaviljongin ja Monde des bulles (“Kuplamaailma”) -teltan ulkopuolella kiemurtelivat pitkinä jo hyvissä ajoin ennen virallista avautumisaikaa. Angoulêmen sarjakuvafestivaalien organisaatio ei ole tuonut julki 45. edition tarkkaa vierailijamäärää, mutta virallisissa lausunnoissa on kuultanut läpi tyytyväinen myhäily. Kustannusalan julkaisun, Livres Hebdon, mukaan valtavirtakustantamot tekivät Angoulêmessa reippaasti edellisvuotta paremman myynnin,

24

Verna Kuutti

ja myös festivaalien ohjelmapuolen näyttelyissä, työpajoissa ja tekijähaastattelussa olivat yleisömäärät kasvussa.

Japanilainen sarjakuva oli tänä vuonna festivaa leilla kirkkaassa valokeilassa, mikä näkyi festivaaliorganisaation mukaan kävijöiden keski-iän laskuna.

Tämän kaiken päälle festivaaleilla onnistuttiin välttämään edellisvuosien kaltaiset palkintojenjakofarssit ja tasa-arvokohut sekä olemaan kiitettävällä frekvenssillä esillä niin ranskalaisessa kuin kan-

sainvälisessä mediassa.

Uskaltaisiko summata, että vuosikerta oli hyvä?

Ranska ei olisi kuitenkaan Ranska, ellei pientä taistelua ilmaantuisi festivaaliauvon keskelle. Presidentti Emmanuel Macronin uudistusvimman kohteena oleva työlainsäädäntö on saanut sarjakuvantekijätkin pitämään kovempaa ääntä prekaarista asemastaan, ja myös Angoulêmen festivaaleilla nähtiin pienimuotoista protestointia. Yli 500 taiteilijaa allekirjoitti juuri ennen festivaaleja julkaistun vetoomuksen, jossa peräänkuulutettiin kustannusalalle “syvällistä pohdintaa sarjakuvantekijöiden taloudellisesta ja sosiaalisesta asemasta”. Esimerkiksi Riad Sattoufin, Lewis Trondheimin, David B:n, Jacques Tardin ja Cyril Pedrosan allekirjoittamassa tekstissä todetaan, kuinka sarjakuva on Ranskassa miljoonien eurojen bisnes, mutta 53% tekijöistä tienaa alle minimipalkan ja 36% elää köyhyysrajan alapuolella.

Angoulêmessa ensimmäisenä festivaalipäivänä vierailleella Ranskan kulttuuriministerillä Françoise Nyssenillä oli väläytellä tekijöille toivoa paremmasta huomisesta. Ministeri totesi, että sarjakuvan kasvavat myyntiluvut eivät ole enää suhteessa alan toimintamalleihin, ja että tekijöiden hätähuudot on kuultu kabineteissa asti. Sarjakuviakin julkaisevan Actes Sud -kustantamon johtajanpallilta kulttuuriministeriöön värvätty Nyssen lupasi käynnistää sarjakuvapoliittisen uudistusohjelman, jonka toimenpiteet on määrä julkistaa ensi vuonna Angoulêmessa.

Corbenin Grand Prix ilahdutti ja ihmetytti • Angoulêmen kaupunkiin neljäksi päiväksi syntyvän mikrokosmoksen kiehtovuus on siinä, että sarjakuva-alaksi kutsutun epämääräisen tilkkutäkin kaikki palaset on mahdollista kokea yhden päivän ja reipastahtisen kävelylenkin aikana. Ensin palaveri “Sopimukset ja lisenssit” -osastolla hyvin istuviin pukuihin sonnustautuneiden italialaisten kanssa, jotka kauppaavat ainutlaatuista kustannusdiiliä merihirviösarjakuvasta. No, grazie. Siitä suoraan 500 metrin päähän vanhaan työvoimatoimistoon, jonka kalusteista tyhjennetyssä aulassa ujot taideopiskeli-

jat kauppaavat neonvärisiä, uniikkeja risoprinttejään à 20€. Peut-être...

Iltapäiväksi voi miettiä, kävisikö kuuntelemassa Tezuka Productions -yhtiön johtajan luentoa vai osallistuisiko sittenkin työpajaan, jossa testataan VR-lasien mahdollisuuksia sarjakuvien tekemisessä. Ja aina voi jonottaa: kahvia, nimikirjoitusta, tai luentosaliin pääsyä...

Valtavirtatelttojen signeerausjonoille tympääntyneille Angoulême tarjoaa varsin hyvän kattauksen marginaalisempaa sarjakuvakulttuuria. Seitsemän vuoden ajan järjestetty F.OFF-sivufestivaali lopetti vuoteen 2016, jonka jälkeen outsiderointia on jatkanut Spin Off -nimellä kulkeva tapahtuma. Zinekulttuuria vaalivan Spin Offin festivaalinäyttely oli lavastettu punk-henkiseksi asunnoksi, jossa paikalliset sarjakuvaopiskelijat yöpyivät koko festivaalin ajan. Näytillä olivat myös raadin valikoimat vuoden 2017 parhaat zinet, joiden joukosta löytyi ilahduttavasti myös Kutikutin julkaisu Afri Kuti. Myyntipöytien puolella painotus oli visuaalisessa ilotulituksessa, jonka seasta tarinallisempaa sarjakuvaa sai etsimällä etsiä.

Sarjakuvan vastavirta nostettiin tänä vuonna jalustalle myös festivaalin virallisessa ohjelmassa, kun amerikkalainen underground-legenda Richard Corben palkittiin Grand Prix’llä.

Valinta sai luultavasti useammankin hörppäämään cocktailinsa väärään kurkkuun Mercure-hotellin jatkoilla, monestakin eri syystä. Ensinnäkin palkintoa on jo pitkään odoteltu toiselle amerikkalaiselle, eli Chris Warelle. Radiokanava France Culture oli jo niin varma Waren voitosta, että tilasi hänelle useammalta sarjakuvapiirtäjältä onnittelukuvat. Toiseksikin Corbenin tissiamatsonityyli on ummehtunut tuulahdus sarjakuva-alan tasa-arvo- ja #metoo-keskusteluja yhtään seuranneille. Kolmanneksi Corben on edelleenkin mies, 49. mies 51 palkitun joukossa. Ja neljänneksi Corben saattaa sittenkin olla liian tuntematon nimi, vaikka kauhu- ja fantasiataiturin kynänjäljestä on sentään syntynyt Meat Loafin eeppinen Bat Out of Hell -levynkansi.

•

25

r

Outojen ystävä

Aulikki Oksasen taide tuo eri lajit odottamattomalla tavalla yhteen.

TEKSTI

Onni Mustonen

ajojen kokeileminen ja kategorioiden rikkominen on tullut aina luonnostaan Aulikki Oksaselle (s. 1944). Istun alas hänen kanssaan Å-fest-sarjakuvafestivaaleilla Porvoossa.

– Pienenä tyttönä Keski-Suomessa Kylkönmäellä meillä kävi sodan jälkeen henkilö, persoonallisuus, sanotaanko ”kyläoriginelli” nimeltään Pallukka-Olga, Oksanen kertoo.

– Hän oli hirveen pelottava. Hän kulki pieksut jalassa, puukko vyöllä ja pitkät helmat vaan liehahteli kun hän käveli ja hänellä oli tapana pelotella meitä lapsia sanomalla, että meidän talon alla asui ruumiita ja muilla semmoisilla jutuilla. Hän oli erittäin pelottava hahmo.

– Äitini kuitenkin opetti minulle, miten Olgaan

26

pitäisi suhtautua. Hän tarjosi vieraille aina kahvikorviketta, koska sodan jälkeen ei ollut muuta, ja meillä oli pöydällä sokeritoppa, mistä sai nyrhiä sokerisaksilla paloja, Oksanen muistelee. – Minun äitini antoi Pallukka-Olgan ottaa sokeria niin paljon kun hän vain halusi. Hän sai tuhlata, vaikka meidän lasten piti ottaa säästäväisesti. ”Ei saanut holvata”, niin meille sanottiin.

Oksanen pani äitinsä asenteen merkille. – Minä ihmettelin sitä suhtautumista, mutta äiti opetti tällä hyvin käytännönläheisellä tavalla, että kaikilla on ihmisarvonsa. Että hulluilla ja pelottavilla on ihmisarvonsa.

Pallukka-Olga jäi Oksasen mieleen. Hän kertoo muistavansa katselleensa tätä oven kynnykseltä.

– Minulla oli lapsuudessa musta lankanukke, jonka

diakonissatätini oli minulle antanut. Minä olin pelännyt sitä nukkea kun minä sain sen ensimmäisen kerran, Oksanen sanoo. – Mutta minä menin näyttämään sitä lankanukkea pelottavalle Pallukka-Olgalle. Sen tarkoituksena oli kertoja ja ilmaista hänelle – vaikka minä en osannutkaan sanoa sitä hänelle – sanattomalla kielellä, että minä uskallan ystävystyä muidenkin kummallisten ja pelottavien olentojen kanssa.

Ennakkoluulottomuus näkyi myös hänen taiteessaan jo varhaisesta lähtien. – Äiti on repinyt kauppapaperista pieniä palasia, joihin aloin kirjoittaa 5-vuotiaana runoja. Niiden palasten toiselle puolelle piirsin sitten kuvia siitä samasta aiheesta. Se kuvan ja runon yhteys on ollut olemassa jo silloin.

Oksasen myöhempääkään tuotantoa ei ole helppoa määritellä. Hänen runonsa ovat usein kuvitettuja ja usein myös laulettuja (useat Kaj Chydeniuksen tai Henrik Otto Donnerin säveltäminä). Hänen omaelämäkerrallinen teoksensa Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia (2004) yhdistelee proosaa, runoutta, valokuvia ja piirroksia. Nyt lukijoilla on jälleen mahdollisuus tutustua Oksasen sarjakuviin helmikuussa julkaistun Outojen kieli -teoksen (Täysi Käsi Oy) myötä.

•

”Rajaseudun ihminen” Erilaisuuden tematiikka näkyy myös Oksasen tarinoissa, joiden sisältö heijastelee niiden muotoa ja erilaiset asiat kohtaavat. Oksanen nostaa itse esimerkiksi limittäin proosakatkelmia ja runoja ja kuvituksia punovassa Hevosen kuolema -esikoisteoksesta (1966) löytyvän Renandelhahmon. Tarinoissa hevospäinen ihminen vaeltaa kaduilla ja joutuu hevosvainon uhriksi.

– Häntä ei suvaita, koska hän on ollut erilainen, Oksanen toteaa. – Ja se on ollut ikävästi ajankohtainen asia läpi vuosikymmenien.

Oksanen on muutenkin tarttunut ajankohtaisiin ja tärkeisiin aiheisiin. Hänen varhaiset, 60-luvulla julkaistut teoksensa käsittelivät erilaisuuden problematiikkaa ja suvaitsevaisuuden haastetta.

– Käsittelin kuvissani ja kirjoissani samoja aiheita kuin laulurunoissani, Oksanen sanoo. – Rakkaus, aika, maailmantila ja Vietnamin sota, jota Yhdysvallat silloin kävi, yhteiskunnalliset hierarkiat, tavat ja kiellot ja kieroudet ja vääryyden kruunajaiset.

Aika oli omiaan näiden asioiden käsittelyyn, koska vanha järjestys murtui ”jäät ryskyen” kuten Oksanen itse asian ilmaisee.

– 60-luku oli mielestäni dynaamein vuosikymmen, jonka minä olen elänyt – hurjin ja dynaamein.

Yhteiskunta muuttui ja sitä muutettiin, hän sanoo.

– Ja yksi niistä teemoista, jotka meille olivat tärkeitä, oli tasa-arvo. Se oli keskeinen aihe siellä 60-luvun kuvissa, mutta myös myöhemmin vaikkapa 2004 julkaistussa Piispa Henrikin sormi -teoksessa.

Kun kustantaja Pertti Jarla ehdotti, että Oksasen sarjakuvat koottaisiin uudeksi teokseksi, keskeinen ajatus oli löytää vanhoista piirroksista yhtymäkohtia tähän päivään. Miehen ja naisen asema oli yksi näistä aiheista, erilaisuuden tematiikka ja suvaitsevaisuus toinen.

•

Raotettu ovi Paljon on kuitenkin muuttunut, Oksanen myöntää. Monissa asioissa parempaan suuntaan. Ehkä hevosenpäiselle Renandelillekin olisi tänä päivänä tilaa, taiteilija pohtii.

– Onneksi tänä päivänä suvaitaan paljon paremmin kaikkea erilaista, ja siinä suhteessa yhteiskunta on vapautunut aika erilailla, muuttumassa parempaan mielestäni – hyvin hitaasti, mutta muuttumassa kuitenkin. Osittain jopa radikaalisti.

Koska erilaisuuden teema on niin voimakkaasti

27

sidoksissa Oksasen töissä sekä aiheen että kerronnan tasolla, lienee vain soveliasta, että hän havaitsee muutoksen myös taidemaailmassa. – Oli hyvin harvinaista, että 60-luvulla yhdistettiin kuvaa ja kertomusta, Oksanen toteaa. Yhdessä Alpo Jaakolan Ruusuruoskan (1967) kanssa Oksasen teokset edustivat Suomessa harvinaisempaa sarjakuvallista kerrontaa, joka kiinnitti kaunokirjallisuuden kustantajan huomion.

– Olihan sitä ollut sitä perinteisempää RymyEetua ja muuta, mutta silloin Kirjayhtymän kustannuspäällikkönä oli edustusmielinen Keijo Immonen, joka uskalsi ottaa minunkin kirjani sinne julkaistavaksi.

Uusi kirja ja näyttely Å-festin yhteydessä tarjosivat Oksaselle mahdollisuuden vertailla kentällä tapahtuneita muutoksia.

– Minä olen halunnut ilmaista itseäni monella tavalla, ja silloin ajattelu oli ahtaampaa. Moni oli sitä mieltä että taiteilijan pitäisi tehdä vain yhtä taiteen lajia, pitäisi olla kunnolla jotakin. Kunnolla kirjailija.

Kunnolla kuvataiteilija. Minä olen itse loikkinut yli rajojen, ja nyt meillä on moninaisemmalle ilmaisulle enemmän tilaa tänä päivänä. Olen löytänyt paljon myönteistä kehityksestä.

– Kun katsoo Jiipun [Uusitalo] sarjakuvia tai Emmi Valveen Armo-kirjaa, niin kenelläkään kustantajalla ei olisi ollut rahkeita julkaista niitä silloin, Oksanen iloitsee. – On aivan riemullista huomata, että jossain asioissa on menty eteenpäin ja avarampaan suuntaan. Ovia on auennut monitaiteelliselle ilmaisulle. Silloin kun minä aloitin 60-luvulla niin oli hirveen vaikeaa hyväksyä, että joku loikki yli raja-aitojen, mikä on minulle henkilökohtaisesti synnynnäistä.

Projektin varjolla Oksanen onkin pystynyt punnitsemaan omaa uraansa. Hän myöntää, ettei hän ole koskaan pitänyt itseään varsinaisena sarjakuva-

Taidetarvikeliike Tempera Uudenmaankatu 16 00120 Helsinki Avoinna ma-pe 9–18, la 10–16 28

taiteilijana, mutta ”nyt kun katson näitä kuvia täällä [Porvoon taidehallissa], niin jollain tavalla kai minä sitten olenkin”. – Itsekin hämmästyin, että onhan sitä tullut piirrettyä.

Samalla Outojen kieli tarjosi mahdollisuuden tuoda sarjakuvat, joiden varhaisemmat painokset ovat olleet jo pitkään loppu, uusien lukijoiden saataville. Oksanen kertoo olevansa ”tavattoman iloinen” kutsusta festivaaleista ja Täysi Käsi Oy:n tekemästä työstä, jota kustantaja on tehnyt luodatakseen kehitystä ja valaistakseen suomalaisen nykysarjakuvan juuria.

– Minusta on ihan mainiota, että nuoremmat sukupolvet näkevät tällä tavalla, miten me olemme kehittyneet. Se on yhden oven aukaisemista, hän sanoo. – Ja myös sarjakuvissa heijastuu se ovien aukeaminen – eivät ne ole itsestään auenneet. Sen ole kokenut. Ne eivät ole auenneet itsestään, mutta niitä on aukaistu.

•

Liikkeessä alennukset Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20 % riippuen tuotteesta!

Myös verkkokauppa! tempera.com

s

Kriitikon valinta 2017

Eli kuinka asiantuntijat asettelivat vuonna 2017 julkaistut albumit järjestykseen TEKSTI

Pauli Kallio

arjainfon vuosiäänestykseen osallistui 25 sarjakuvaan vihkiytyneen älymystön jäsentä eli hieman vähemmän kuin parina edellisvuotena. Muutama lähetti lyhyemmän listan tai äänesti pelkästään kotimaisia sarjakuvakirjoja. Samaan aikaan järjestetyt Angoulêmen festivaalit sekä presidentinvaalit saattoivat laskea äänestysprosenttia.

Se mistä oikeastaan äänestetään, herätti eräitä kysymyksiä. Roope Erosen Jaiksfukin-lehdet innostivat kahta osallistujaa omille teilleen. Kari Heikonen tuumaili, että Jyrki Heikkisen Hietasalo on epäilemättä tämän uran paras teos, mutta tuskin kuvarunokirjaa voi sarjakuvaksi laskea. Jotkut kyllä laskivat. Sippo Mentunen halusi huomioida vain suoraan albumimuotoon tehdyt teokset. Käytännössä moni muukin jättää lehtisarjojen kokoelmat huomiotta, vaikka ei julista sitä periaatteekseen.

•

Ylivoimaiset voittajat Armo ja Krazy Kat Kotimaisen sarjan kärki oli harvinaisen selvä. Emmi Valveen Armo osoittautui lähestulkoon suomalaisen sarjakuvan Sauli Niinistöksi. Se kahmi 25:stä mahdollisesta ykköstilasta peräti tusinan ja karkasi kohti horisonttia jo ääntenlaskennan alkuvaiheessa. Muutkin mitalisijat ratkesivat selvin eroin: Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet sekä Ville Pirisen Yhesti yhes kymmenennes paikas jättivät pistejoille päätyneet kauas taakseen.

Armolta yli jääneet ykköstilojen rippeet jakautuivat kymmenelle julkaisulle. Vihan ja inhon internet sai kolme mainintaa ja Saku Sämpylä, Eetu ja Riku kaksi. Yhteen jäivät Yhesti yhes kymmenennes paikas,

Hietasalo, Imperfect, Samalla kadulla kirkko ja tehdas, Jääkärit, Sokea piste, Jaiksfukin ja antologia Rikkinäisen mielen kuvat. Ääniä sai kaikkiaan 29 albumia.

Käännöskirjojen puolella George Herrimanin Krazy Kat 1916–1918 vei voiton yhtä murskaavasti kuin Armo. Ville Hänninen ei halunnut kirjoittaa perusteluja muista kuin Krazy Katista, koska katsoi, että se oli surkeana käännösvuonna ainut, joka oikeastaan ansaitsi päästä listalle. Kaikki eivät olleet yhtä ehdottomia, sillä yhteensä 22 teosta sai kannatusta.

Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarja kuuluu jo vuosiäänestysten vakiosuosikkeihin. Liv Strömquist valloitti kaksi paikkaa kymmenen kärjessä, samoin Mikki Hiiri.

Tulosten perusteella näyttää entistäkin selvemmin siltä, käännössarjakuvien julkaiseminen jää muutaman suuren tai keskisuuren kustantajan harteille. Nyrkkipajat panostavat suomalaiseen sarjakuvaan, koska laadukkaita tekijöitä riittää ja kotimaisten teosten julkaiseminen vaati vähemmän aikaa, vaivaa ja rahaa. Vastaavasti pienet kustantajat julkaisevat valtaosan korkealle tähtäävistä kotimaisista albumeista, koska talossa ei ole markkinointiosastoa älähtämässä, ettei tällaista voi myydä.

Kyselyyn vastasivat Kari Heikonen, Harto Hänninen, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Heikki Jokinen, Toni Jerrman, Solja Järvenpää, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Laura Kokko, Kyösti Koskela, Reetta Laitinen, Merja Lundén, Ville Manninen, Tero Mielonen, Sippo Mentunen, Juri Nummelin, Petteri Oja, Ville Pirinen, Harri Römpötti, Jokke Saharinen, Nike Sarapohja, Hannu Sinisalo, Aino Sutinen ja Reijo Valta.

29

KOTIMAISET 1. Emmi Valve: Armo 78 pistettä “Kerronta kulkee niin sujuvasti, ettei välttämättä huomaa, kuinka harkiten Valve on rakentanut sarjakuvansa. Takaumasta toiseen siirrytään hallitusti.

Painostavan psykedeeliset värit korostavat ahdistavaa tunnelmaa. Mielen myllerrykseen on helppo samastua.” – Harri Römpötti “Hieno teos, joka tarjoaa ymmärrystä, empatiaa ja vertaistukea.” – Outi Iivonen ”Heti alusta lähtien lukijaa lämmitellään avokämmenellä päin naamaa. Armo on taiteellisesti ja varsinkin väristyksen puolesta hyvin tasapainoinen teos tasapainonsa menettäneen yksilön pyrkimyksestä palata ‘normaalien’ joukkoon.” – Vesa Kataisto 2. Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet 46 “Sarjakuvajournalismia edustava teos avasi silmäni kertaheitolla. Sarjakuvassa selvitetään muun muassa sitä, millaisia muotoja vihapuhe voi saada, kehen se tavallisesti kohdistuu ja kuinka siltä voi suojautua. Tekijät ovat tehneet hienoa työtä haastattelemalla nettivainon kohteeksi joutuneita ihmisiä ja aihetta tutkineita asiantuntijoita ja viranomaisia.”

– Matti Karjalainen “Tekstin määrä ja jäykkä kerronta ovat sarjakuvareportaasin perusongelmia. Vehkoo ja Nieminen taistelevat niitä vastaan suurella julkaisukoolla ja mietityllä rakenteella.” – Ville Hänninen 3. Ville Pirinen: Yhesti yhes kymmenennes paikas 31 “Urbaaneja legendoja on käytetty iät ja ajat tarinoiden aihioina, mutta pointti ei olekaan siinä, mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan. Pirisellä on ilmiömäinen kyky kertoa sopivasti yli, muttei koskaan ohi aiheesta.” – Jokke Saharinen 4. Petteri Tikkanen: Eka kerta 21 “Kauniisti kuvitettua, lämminhenkistä sarjakuvaa, jonka tarina maistuu aidolta ja eletyltä. Tikkasen kyky ladata pieniin hetkiin suurta tunnelmaa on lähes ylittämätön.” – Toni Jerrman 5. Poika Vesanto: Saku Sämpylä, Eetu ja Riku 18 “Kulttuurihistoriallisesti älyttömän merkittävä ja pieteetillä tehty julkaisu, joka tuo Poika Vesannon

30

1930-alussa tekemät ajattomat sarjakuvat nykylukijan ulottuville. Hyväntuulista huumoria, svengaavaa ajankuvaa sekä suvereenia piirrostaidetta.”

– Toni Jerrman 6. Suvi Ermilä: Hauho 17 “Suku selvittelee suhteitaan ja miehet mittelevät ihan konkreettisesti. Meri seuraa vierestä ja jää välillä ulkopuoliseksi. Mutta hän on tärkeä osa sukua ja se tehdään tiettäväksi. Lähelle ottaminen ja syrjään sysääminen vuorottelevat. Kokonaisuudesta tulee hienovarainen sosiologinen tutkielma.” – Reijo Valta 7. Pauli Kallio & Christer Nuutinen: Kramppeja & nyrjähdyksiä – Koko maailman paino 11 “Tavallista isommassa kokonaisuudessa yhteiskunnalliset teemat ja hahmojen aitous korostuvat. Ensiluokkainen piirrostyyli ja miellyttävä värimaailma.”

– Laura Kokko 8. Jyrki Heikkinen: Hietasalo 10 “En rakasta juuri mitään niin kuin Jyrki Heikkisen kykyä liihoa täysin omassa maailmassaan. Taide on omalakisuuksien laatimista – kuten ällistyttävässä Hietasalo-kuvarunokokoelmassa. Kun kuolen, toivon, että Jyrki Heikkinen lausuu runon ja piirtää ilmaan sen ylle.” – Ville Hänninen

9. Jussi Waltameri: Samalla kadulla kirkko ja tehdas 9 “Murteella kirjoitettu tarina vie kerrontaa eteenpäin ja vesivärikuvat abstrahoituvat tunnelmiksi.”

– Laura Kokko 10. Hans Nissen: Sokea piste 8 “Ruutuvihosta mustatut ruudut ja toteava tekstiilmaisu muodostavat kokeellisen mutta äärimäisen helppolukuisen täsmäohjuksen: minimaalisin keinoin maksimaaliseen tulokseen. Sisältö takertuu kurkkuun, tökkii aivoja ja painaa sydäntä.”

– Ville Pirinen

KÄÄNNÖKSET 1. George Herriman: Krazy Kat 52 “Kirja on rakkautta kiireestä kantapäähän. Heikki Kaukoranta on tehnyt hurjan työn rakkauden ja vihan luritusten ja puhkuntojen sävytyksissä. Tahdon halata joka ruudun jälkeen.” – Ville Hänninen “Suomalaiset ovat onnekkaita. Kaikissa maissa ei ole edes yritetty kääntää sarjakuvan runollisinta superklassikkoa.” – Harri Römpötti “Herriman ei anna arkijärjen pilata luomustaan. Näin psykedeeliseen mielikuvituksen lentoon on pakko ihastua. Aina uudelleen. Ikuisesti.”

– Toni Jerrman 2. Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3 26 “Ajankohtainen ja koskettava, sarjakuvan muotokieltä syleilevä teos.” – Sippo Mentunen “Tulevaisuuden arabi vain paranee edetessään.”

– Tero Mielonen 2. Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrison 1 – Hymyile vähän, Maggy 26 “Lämminhenkisesti kuvattua henkilöhahmoja ei ole väännetty väkisin tyypillisten hyvisten tai pahisten muotteihin. Kokonaisuuden kruunaa Oiryn huolellinen piirrostyö, joka istuu täydellisesti sekä sarjan sisältöön että yleistunnelmaan.” – Toni Jerrman 4. Liv Strömquist: Nousu ja tuho 21 “Suositeltavaa lukemista kaikille joita kapitalismi, ilmastonmuutos ja luokkaristiriidat koskettavat, ja ketäpä eivät koskettaisi? Strömquist on asiantunteva, terävä ja hauska – tässä kirjassa eräänlainen sarjakuvan humoristinen Naomi Klein.” – Aino Sutinen

10. Pertti Jarla: Jäätävän speden sunnuntai 8 “Niin lakonisen ihania, etten voi mitään.”

– Outi Iivonen 12. Marko Turunen: ADHD-Sheikki 3 7 12. Pekka Lehtosaari & Hannu Lukkarinen: Raatteen tie 7 12. Juho Maurinen: Rontticomics – Ihmismeri 7 12. Kaisa & Christoffer Leka: Imperfect 7 12. Mika Liétzen: Jääkärit – Viisi kertomusta 7

5. Hermann: Bois Mauryn tornit 1 – Babette 18 “Bois-Mauryn torneissa ei keskiajalla ole oikein kenelläkään kivaa, mutta lukijalla sitäkin enemmän.”

– Matti Karjalainen 6. Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne 16 “Älyttömän hauska albumi rakkaudesta – vallan muulla tavoin käsiteltynä kuin perinteisten Harlekiini-romanssien kautta.” – Reetta Laitinen 6. Regis Loisel: Mikki Hiiri – Zombi-sumppi 16 “Näin eläväistä Mikki-kirjaa ei ole tehty yli 70 vuoteen. Loisel tavoittaa hienosti sekä varhaisten Mikki-animaatioiden että Floyd Gottfredsonin sarjojen hengen.” – Vesa Kataisto 8. Charlie Christensen: Aarne Ankka – Mielipuolen kuvakirja 12 “Kansankodin räyhäkkäimmän muuttolintufilosofin analyysi maailmantilasta on enemmän kuin ajankohtaista ja lukukertoja kestävää.” – Sippo Mentunen 9. Neil Gaiman & Mark Buckingham: Miracleman – Ihmeiden aika 10 “Virkistävän epäsupersankarimainen tarina, jossa pohditaan täydellisen maailman ja epätäydellisen ihmisen välistä ristiriitaa, utopian kääntöpuolta.” – Jokke Saharinen 10. Tebo: Huimapää Mikki 7 10. Alex Alice: Siegfried 1 & 2 7 10. Henri Vernes & William Vance: Bob Morane 7 10. Jeff Smith & Steve Hamaker: Luupäät 1 - Kevättasaus 7

31

Pauli Kallio & Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä.

Sadan vuoden sarjakuvat, osa 2/2

e

Kvaak.fin toimituksen ohjenuorana sadan vuoden sarjakuvia valitessa oli etsiä omaa aikaansa kuvaavia sarjoja.

TEKSTI

Reijo Valta

nsimmäisen viidenkymmenen vuoden aikana valintaa rajoitti ilmestyneiden kotimaisten sarjakuvien määrä. Toisella vuosisadan puoliskolla tämä ei enää ollut ongelma.

Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulivat täysi-ikäisiksi 1960-luvun lopulla. Kuluttava väestö nuorentui huomattavasti ja tämä huomioitiin kustantamoissa. 1960-luvun puolivälissä ilmestyi aikaisempiin ja myöhempiin aikoihin verrattuna paljon kokeellista kirjallisuutta. Sarjakuvailmaisu taidettiin ymmärtää tuohon samaan joukkoon kuuluvaksi, ja muillekin kuin viihteen tekijöille annettiin mahdollisuuksia.

Vaikka muun undergroundin ja avantgarden julkaisemista ei jatkettu, sarjakuva-albumit vakiinnuttivat paikkansa suomalaisten kustantajien ohjelmissa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Listalle valikoitui Suomen 50-vuotisjuhlia ajatellen tehty

32

Aulikki Oksasen Emilia ja Suomi (1967), Vesa Oittisen Aku Ankka ja Nietzsche (1969), Timo Aarnialan Kyynelten tie (1971) ja Kalervo Palsan Minun Getsemane (1974). Kotimaisen kokeellisemman sarjakuvan asemaa paransi Yhdysvalloista kantautunut underground.

•

Tiedostavan poliittisesta aitoon tekemiseen Kaikilla asioilla on poliittinen ulottuvuus. Erityisen hyvin nuo ulottuvuudet nähtiin 1970-luvun ensimmäisinä vuosina. Underground-vaikutteisessa Superprolessa (1972) Harri Dahlströmin ja Leo Jokisen luoma turkulainen supersankari kurmottaa porvaria, auttaa työväestöä ja vastustaa imperialismia. Riitta Toikkasen ja Seppo Lindqvistin Urkin arkissa (1973) vastustetaan EEC:tä ja Suomen lännettymistä. Vapaakauppasopimus kuitenkin solmittiin Kekkosen johdolla, mutta sitä tasapainotettiin Kevsos-yhteistyötä lisäämällä.

Jos Superprolessa supervoimia käytettiin työväestön eduksi, niin Martti Sirolan Rautaparrassa (1976) amerikkalainen supersankari riisuttiin voimistaan. Naamion takaa Sirolan Apassitalbumisarjan sankareille paljastui vähemmän ihannoitava ihminen. Ote oli hyvin realistinen.

Aitoa, realistista otetta suomalaiseen arkeen tarjosi myös Tarmo Koiviston Mämmilä (1975). Pitkään jatkunut sarja heijasteli pienen kirkonkylän elämänmenoa ja muutoksia.

Toisenlaiseen aitouteen pyrkivät rock uskottavasti sarjakuvia tehneet Juho Juntunen (Poikamme musisoivat, 1977) ja Mauri Kunnas (Nyrok City, 1979). Länsimaalainen nuorisokulttuuri ei näiden tekijöiden mielestä ollut puhtaasti huonoa, vaan valistunut musiikin kuluttaja tiesi mikä on aitoa ja mikä pelkästä rahasta tehtyä kusetusta.

Juntunen oli tässä ehdottomampi, Kunnas humoristisempi.

Kotimaiset huumoristripit eivät jääneet kokonaan paitsioon Kvaakin raadilta. Suomen nouseva, Neuvostoliiton Punakoneenkin haastava jääkiekkomahti ei Veli-Pekka Alareen Nuhjun (1970) perusteella pohjautunut älykkäisiin pelaajiin.

Tosin Nuhju sijoittui enemmän tamperelaiseen kiekkomaailmaan. Jope Pitkänen tehtaili savolaisiin paikallislehtiin täsmäsuunniteltuja sarjakuvahahmoja. Oman kotikunnan lehteen syntyi Mauno Mansikka (1978), mansikkaisäntä, jonka

Timo Aarniala: Kyynelten tie.

pelloilla olisi useinkin tarvittu pääluottamusmiestä ja tasa-arvovaltuutettua. Nokkelat marjanpoimijat pistivät tarvittaessa Mansikalle luun kurkkuun.

Keijo Kervisen Rautakoura (1986) ammensi metallityöläisen arjesta.

Suuri murros sarjakuvakentässä alkoi 1980-luvulle tultaessa. Punklehtien innoittamana a l ko i i l m e s t yä o m a k u s t a n te i t a , j o i s t a legendaarisimpia olivat J. Tilsan Zärpät (1980).

Sarjakuvaseurojen lehdistä Suuri Kurpitsa (1989) piti tasonsa korkeimpana ja esitteli suuren joukon uusia, lupaavia tekijöitä Pauli Kallion johdolla.

Tarmo Koivisto: Mämmilä.

33

Petri Hiltunen: Väinämöisen paluu.

Toinen sukupuoli tuli esille omilla ehdoillaan Naarassarjoissa (1992).

•

Ajat muuttuvat ja sarjakuvat niiden mukana Suurin muutos viime vuosikymmeninä on ollut tietotekniikan kehitys. Se sai nopeasti oman tulkin Harri Vaalion Mikrokivikaudesta (1985).

Kun tietokoneet yhdistettiin omaksi verkokseen, syntyi www.mammila.fin (2002) kaltaisista osoitteista koostuva oma maailmansa. Uusi kommunikointiympäristö muodostui toisille Vihan ja inhon internetiksi (Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo, 2017).

Kvaakin raadin katsoessa taaksepäin poliittiset käänteet ja niistä tehty satiiri ovat olleet monen vuoden merkkipaaluja. Karin Kekkosen jälkeisestä ajasta tuoreeltaan tekemä Manu ja kultatupsu (1982) on yhden aikakauden vaihtumisen

Sari Luhtanen & Tiina Paju: Maisa ja Kaarina

34

merkki. Edeltänyt aika saa Matti Hagelbergin Kekkosessa (2004) myyttiset mittasuhteet.

Suomen naapuruston muuttuminen sai Jopen veistelemään evakkomummo Lempin kautta, että saataisiko Karjala takaisin (1991). Päivänpoliittista ajankohtaissatiiria edustavat Anima Vitae -studioiden Itsevaltiaat 3 (2003) ja Jouni Kemppaisen, Mikko Vienosen ja Tarmo Koiviston Pääkaupunkisarjan albumi Yhtä jytkyä (2013).

Laajempia yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevät Risto Isomäen romaanin pohjalta tehty Sarasvatin hiekkaa (2008) ja Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (2011). Johanna Rojolan toimittamassa Kiilan al bumissa Raivoa ja lamaannusta (2010) poliittisen piiri on laaja.

Yhteiskunnan tarkastelu oman elämän kautta on ollut suosittua, tähän joukkoon voisi lukea Harri Pystysen Elämälle kiitoksen (1988), Tiina

Julia Vuori: Sika

Tiina Pystynen: Leskikuningattaren muistelmat

Pystysen Leskikuningattaren muistelmat (1993), Hanna Koljosen Sokerihullun (2012), Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikin (2014) ja Viivi Rantasen Mielisairaalan kesätytön (2015). Grönroos ja Rantio tarkastelevat nimimerkkien takaa elämän ikäviä puolia Pienissä julmissa tarinoissa (1998).

Omaa identiteettiään ja taidetta pohti Kati Kovács päiväkirjassaan Silmä ulos (2005).

S i r o l a n p i i r t ä m ä H i e r re k i e r re ( 1 9 8 4 ) kuvasi tehdaspaikkakunnan yhteisöllisyyttä jalkapallojoukkueineen. Samanlaisesta sai vuosikymmen myöhemmin vain haaveilla.

Nyttemmin myös Ilkka Heilän B. Virtasen (1997) kuvaamat konttoriyhteisöt ovat harvemmassa.

Brändäämisen myötä uraksi saattaa riittää pelkkä julkisuus, jota käsitteli Ville Ranta Lewis Trondheimin käsikirjoittamassa Julkimoissa (2006). Petri Hiltunen ivasi muun muassa yrityskonsulttipuhetta Väinämöisen paluussa (2001).

Vanhan kansanrunouden hahmoja hyödynsi myös Ursula Niemistön Kalevala (1981). Uudemmista urbaanilegendoista ammensi Ville Pirinen Yhesti yhes paikas -sarjassa (2009). Suomen sotahistorian vaiheita omalla vakuuttavalla tavallaan pohti Heikki Paakkanen (Pariisiin! ... ei kai taas ..., 2000).

Ihmissuhteiden juhlat ja ilot ovat ikiaikainen sarjakuvan aihe. Kvaakin raati arvosti Tiina Pajun ja Sari Luhtasen Maisaa & Kaarinaa (1987), Pauli Kallion ja Christer Nuutisen Kramppeja & nyrjähdyksiä (1994) ja Juban Viiviä ja Wagneria (1996). Satunnaista fyysistä kumppanuutta kuvannut Tom of Finland (1990) aloitti kansainvälisillä markkinoilla jo 1950-luvulla, mutta suuren kotimaisen yleisön tietoisuuteen hän tuli vasta Puupäähatun ja ison näyttelyn myötä. Kuvan ja sanan epäsuhdalla pelannut Mikael Gyllingin, Stéphane Rossen ja Teppo Sillantauksen Naisen kanssa (1995) ammensi parisuhteen stereotypioista.

Uusien ihmisten kohtaamisen vaikeutta käsitteli Hannele Richertin toimittama Mitä sä täällä teet? – Tarinoita maahantulosta (2016).

Kvaakin raati halusi muistaa myös oman nimensä tietynlaiselle sarjakuvakerronnalle antanutta Kyllitätiä (1983). Lapsille suunnattuja olivat myös Veikko Savolaisen Unto Uneksija (1968) ja Julia Vuoren filosofinen Sika (1999).

Myös toisen puolen vuosisadan valinnoissa toistuu saman tekijän useampi sarjakuva.

Ajankohtaisista tapahtumista ammentavien tekijöiden määrä oli rajallinen. Valintoihin osallistuneet pitivät kiinni tästä kriteeristä mieluimmin kuin ryhtyivät arvottamaan tuttujensa ja ystäviensä töitä. Listalle valikoituneet sarjakuvat ovat valitsijoiden mielissä ankkuroituneet jonkin ajankohdan kuvajaisiksi.

•

Ensimmäinen osa ilmestyi Sarjainfossa 3/17.

35

Mullistuksia, mutkia ja sinnikkyyttä

e

Yhdysvaltalaisten sarjakuvakauppojen historiaa käsittelevän artikkelisarjan toisessa osassa tarkastelemme kauppoja ja markkinoita uudella vuosituhannella.

TEKSTI

Jelle Hugaerts

KÄÄNNÖS

Onni Mustonen

nsimmäisen osan lopussa (Sarjainfo 3/2017) olimme tilanteessa, jossa dominot olivat alkaneet kaatua: 1990-luvun alun noin 10 000 sarjakuvakaupasta oli vuosikymmenen lopulla jäljellä enää noin 3000.

Jos joku teistä lukijoista sattui olemaan paikalla todistamassa vuosituhannen vaihdetta, olen varma siitä, että olette yhtä mieltä kanssani siitä, että vuosi 2000 toivotettiin riemuisasti tervetulleeksi. Viimein saatoimme lopettaa vuosituhannen lopun juhlimisen. Viimein saatoimme hyvästellä Y2K-bugista stressaamisen.

Viimein pystyimme menemään

36

KUVITUS

Juliana Hyrri

juhliin ilman, että meidän oli kuunneltava Princen ”1999”-kappaletta ilta toisensa perään.

Sarjakuvien näkökulmasta vuosituhannen vaihde oli merkityksellinen kahdesta syystä; ensinnäkin sarjakuvaromaani (graphic novel) hyväksyttiin valtaapitävien taholta aidoksi taiteenmuodoksi ja toiseksi mangabuumi iski toden teholla länsimaihin.

•

Painavaa asiaa Sarjakuvaromaanin noususta saamme kiittää kahta kirjaa. Ensimmäiseksi Pantheon Books julkaisi Chris Waren Jim Corrigan – The Smartest Kid on Earth -teoksen vuonna

2000. Monisyinen teos kuvasi isän ja pojan vaikeaa suhdetta ja se palkittiin Guardiansanomalehden arvostetulla esikoisteospalkinnolla seuraavana vuonna. Vaikka osia sarjakuvaromaanista oli ilmestynyt aikaisemmin Fantagraphicsin julkaisemassa Waren Acme Novelty Library -lehdessä, itse kirja ilmestyi valtavirtakustantamon kustantamana, mikä antoi sille poikkeuksellista arvokuuta.

Pantheon toimii kuuluisan ja arvostetun Random Housen alaisuudessa.

Toinen kirja, joka saavutti laajaa hyväksyntää kirjalliselta eliitiltä samaan aikaan, oli Marjane Satrapin Persepolis, joka julkaistiin englanniksi vuonna 2003. Kumpikin kirja myi huomattavan hyvin pääasiassa siksi, että ne hyväksyttiin tarpeeksi kannattavina myyntiin kirjakaupoissa, perinteisten sarjakuvakauppojen lisäksi. Tämä oli huomattava muutos, ja näitä kahta teosta seurasi lukuisia muita huomionarvoisia sarjakuvaromaaneita, kuten Craig Thompsonin Blankets (2003), David B:n Epileptikko (ranskaksi 1996, englanniksi 2005), Alison Bechdelin Hautuukoti (2006)...

Yhdessä nämä teokset loivat kuhinaa sarjakuvaromaani-termin ympärille. Lopulta, 15 vuotta sen jälkeen, kuin sarjakuvat olivat yrittäneet ensimmäisen kerran murtautua getostaan niin sanotun ”kolmen suuren” voimalla (Vartijat, Maus ja Yön ritarin paluu, kaikki 1987 ), olivat asiat muuttumassa perusteellisesti. Kirjakaupat antoivat sarjakuvalle lisää hyllytilaa, ja lukijat, jotka eivät olisi muuten astuneet jalallakaan sarjakuvakauppoihin, olivat valmiita ostamaan sarjakuvia.

Sarjakuvakustantajat tarttuivat tilaisuuteen. He julkaisivat teoksia ja tekijöitä, jotka vain vastikään olivat olleet pelkästään alan harrastajien tiedossa. Jeff Smithin Luupäät (1991–2004) oli esimerkki teoksesta, joka julkaistiin uudelleen värillisenä ja koottuna painoksena suurelle yleisölle. Joe Saccon Palestiina (1997) oli toinen teos, joka löysi uuden yleisön.

DC-kustantamon aikuisemmille lukijoille suunnatussa Vertigo-sarjassa julkaistut sar-

jakuvat pakattiin kokoelmiksi suurten kirjakauppaketjujen, kuten Barnes and Noblesin tai Border’sin hyllyille. Tämä ei auttanut pelkästään kotimaisia sarjakuvamarkkinoita Yhdysvalloissa. Myös eurooppalaiset sarjakuvakaupat ottivat valikoimaansa entistä kattavamman erän yhdysvaltalaista sarjakuvaa ja niin tasainen virta huomiotta jääneitä sarjakuvia alkoi löytää lukijansa. Jännää!

Uusi nousu vai nostalgian aalto?

Samaan aikaan (syistä, joihin palaamme tämän artikkelisarjan seuraavassa osassa), japanilainen manga ja sitä ympäröivä kulttuuri kansainvälistyivät nuorison keskuudessa. Toki japanilaisella kulttuurilla on aina 1980-luvulta lähtien ollut faninsa Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta 2000-luvun alussa tämä kyseinen alakulttuuri räjähti ja ennenkuulumaton määrä nuoria alkoi ennenkuulumattomalla innolla lukea mangaa. Manga-sarjakuvia oli yritetty julkaista aikaisemminkin, mutta käännösprosessi oli osoittautunut liian työlääksi ja kalliiksi. Palaamme kuitenkin aiheeseen seuraavassa osassa, jossa tarkastelemme myös elokuvien vaikutusta alaan.

Millainen vaikutus tällä oli sitten sarjakuvakauppoihin? Aloittaaksemme hyvistä uutisista: muutaman vuoden sisällä kauppojen määrä oli poikkeuksellisesti lisääntynyt muutamalla sadalla. Ottaen huomioon laskevan trendin sekä kivijalkakauppojen yleisen tilanteen, tämä oli lähes ihme. Pääasiassa (ellei kokonaan) tämä johtui yleisön kiinnostuksesta supersankareita kohtaan. Sarjakuvakauppoja tarkastellessa pystymme näkemään, että ne ovat koko historiansa aikana elimellisesti nivoutuneet yhteen tämän nimenomaisen genren kanssa. Sarjakuvaromaaneja myydään tänä päivänä pääasiassa kirjakaupoissa (ja kirjastoille) ja omakustanteet ovat käytännössä kadonneet kaupoista – jopa niistä harvoista, jotka ylpeästi ilmoittavat keskittyvänsä korkealaatuiseen taidesarjakuvaan.

Pienlehtien katoaminen saattaa olla ala-

vuosituhannen vaihteessa sarjakuvaromaani-termin ympärille syntyi kuhinaa.

•

37

viite sarjakuvakauppojen kehityksessä, mutta muutama sana siitäkin on paikallaan. Internetin aikakaudellakin pienlehdet ovat aina olleet maantieteellisesti sidoksissa paikalliseen sarjakuvakenttään. Hipsterikulttuurin myötä arvostus paikallisesti tuotettuja konkreettisia esineitä kohtaan on noussut, mikä on näkynyt esimerkiksi pienpanimoiden, käsin tehtyjen vaatteiden ja räätälöityjen polkupyörien lisääntymisessä. Pienlehdet ja omakustanteet ovat hyödyntäneet tätä nostalgian aaltoa, mutta verkkopohjaisten joukkorahoitusten myötä sarjakuvakauppojen ja -kustantamoiden tarve on kadonnut.

Instagram-pohjainen sarjisskene (riso)painaa sarjakuviaan vain tarvittavan määrän sen etukäteen tilanneiden lukijoiden käsiin, ja vaikka koko painoksen välittömästi loppuun myymisessä on oma viehätyksensä, se sulkee ulos satunnaiset lukijat ja yleisön, joka olisi vain sattunut löytämään pienlehden sarjakuvakaupassa tai kirjastossa.

•

Wanted: makutuomari Sarjakuvakauppojen alkuhämärässä useimpien kauppiaiden periaate oli kerätä täydellinen varasto, eli pitää jokainen ilmestynyt sarjakuva tarjolla. Tämä periaate on yhä valloillaan, mutta sen ala on kaventunut kattamaan vain neljä suurinta kustantamoa; Marvel, DC, Darkhorse ja Image. Kiitos markkinoiden armottoman tehokkuuden – hyvä kauppa myy 80% sisään tulleista tuotteista viikon sisään – maunvalvontaan ei ole ollut tarvetta: erot sarjakuvakauppojen välillä perustuvat ennen kaikkea sijaintiin. Valikoimaltaan ne ovat lähes identtisiä. Toki jokaisessa kaupassa saattaa olla eri figuureita, mutta tässä palveluyhteiskunnassa asiantuntemus ja sijainti ovat ensisijaisia selviämiselle.

Haluaisin kuulla sarjakuvakauppiaiden oman äänen ja nähdä heidän identiteettinsä harkitun ja hiotun valikoiman kautta, sen sijaan että se ilmaistaan koriste-esineillä. Uskon vahvasti siihen, että lukijat ja asiakkaat tarvitsevat ja haluavat kriittisiä ja avoimesti kantaaottavia huomioita kauppiailtaan: sanalla sanoen kauppiaan, joka uskaltaa sanoa, mikä on milloinkin lukemisen arvoista. Kaikki haluavat peilata mielipiteitään arvostettujen asiantuntijoiden makuun. Se kohottaa keskustelun rekisteriä, haastaa kulutustottumuksia ja on yllättävän riippuvuutta aiheuttavaa. Toisin sanoen, se pitää lajityypin elävänä ja tuoreena. Sarjakuvakauppiailla on poikkeuksellinen asema markkinoilla, ja sieltä käsin heidän pitäisi hyväksyä avosylin roolinsa.

•

38

Priit Pärn & Janno Põldma: Elokuvan synty 1895 (1995).

Yksi – kaksi – kolme ruutua

v

Pilapiirtäjänäkin tunnettu Priit Pärn on seurannut ja ohjannut animaation kehitystä Suomessa ja Virossa.

TEKSTI

Onni Mustonen

irolainen Priit Pärn (s. 1948) muistetaan yhtenä maansa eturivin pilapiirtäjistä, vaikkei hän olekaan harrastanut alaa enää muutamaan vuosikymmeneen. Siitä huolimatta hänen kynänjälkensä on tuttu monille suomalaisillekin Kari Hotakaisen Lastenkirjan, Ritvan ja Satukirjan kuvituksista.

Pärn on myös opettanut Turun taideakatemiassa, minne hän käytännössä loi animaation opetuslinjan tyhjästä. Pilapiirroksista, joita hän itse kutsuu karikatyyreiksi, Pärnin ura kuitenkin alkoi ja niihin hänen uransa monilta osin kytkeytyy.

– Kun minä aloitin pilapiirtämisen vuonna 1968, omaan tyyliin oli vielä pitkä matka, mutta sisältö oli valmiina, Pärn kertoo suomeksi Porvoon Å-fest-sarjakuvatapahtumassa.

Olosuhteet olivat kuitenkin nuorelle taiteilijalle otolliset. – Se oli neuvostoaikaa ja silloin karikatyyrikulttuuri oli Virossa suht’ koht’ populaari, hän sa-

noo. – Samalla sarjakuvaa ei lähestulkoon ollut.

Pian Pärn muutti kuitenkin suuntaa. Vuonna 1977 hän alkoi tehdä animaatioelokuvia Tallinn-filmin piirroselokuvastudiolle.

– Sitten minulta meni 1980-luvun alussa kiinnostus pilapiirroksiin. Tuntui, että karikatyyrit olivat taidemuotona valmis, niin minulle kuin maailmalle, Pärn selittää. – Visuaalisen kuvan muodosta alkoi tulla minulle yhä tärkeämpi. Aloin tehdä metalligrafiikkaa ja hiilipiirroksia.

Pärn ehti myös opiskella biologiaa ja työskennellä kasvitarhurina, mutta ei hän pilapiirrosta välineenä täysin hylännyt. Tältä kaudelta ovat peräisin muun muassa hänen yhteistyönsä Kari Hotakaisen kanssa.

Vuonna 1980 ilmestyi myös hänen sarjakuvakirjansa Tagurpidi, joka on julkaistu suomeksikin nimellä Nurinkurinen-Nuuti (suom. 1989).

Jälleen kerran olosuhteet kuitenkin vaikuttivat täydellisiltä – tällä kertaa pilapiirroskulttuurin hyl-

39

käämiseen. – Kun Viro itsenäistyi, se oli loppu pilapiirroksille, Pärn kertoo. – Nyt piti päästä lehteen tekemään niitä. Enää karikatyristejä on Virossa ehkä viisi kappaletta.

Itsenäisille pilapiirtäjille ei ollut enää itsenäisessä Virossa Pärnin mukaan sijaa, vaan jokaisen taiteilijan ansiot olivat riippuvaisia lehdistä. Tämä kaventaa samalla taiteilijoiden ilmaisunvapautta. Koska pilakuvat julkaistaan päivälehdissä, myös pilakuvien on oltava ajankohtaisia, Pärn kertoo, ja lehden linjasta riippuu ”kuinka iso piirtäjän vapaus on”.

– Karikatyyri itsenäisenä genrenä on lähes hävinnyt, Pärn sanoo. – Olin ihmetellyt, miksi Suomessa oli vain pari pilapiirtäjää, ja yhtäkkiä Eestissä oli sama tilanne. Lehdille on vain halvempaa ostaa strippejä – missä huumori on aika nollatasolla – kansainvälisiltä toimijoilta, kuin palkata paikallisia piirtäjiä.

Priit Pärnin kuvitusta Kari Hotakaisen Satukirjasta (2004, WSOY)

40

•

Yhden ruudun animaatio Viimeisten vuosikymmenten aikana Pärnin animaatioelokuvat ovat olleet virolaisen animaation keihäänkärki maailmalla. Ilmaisultaan usein rujoja ja groteskin kuvastolla leikitteleviä animaatioita on nähty elokuvafestivaaleilla aina Australiasta Kanadaan ja Suomessa viimeksi Porvoon Å-fest-festivaaleilla helmikuussa 2018.

– Minulle pilakuva kehittyi sarjakuvasta elokuvaksi, Pärn toteaa.

Pilapiirtäjän tausta kuitenkin näkyy Pärnin suhtautumisessa elokuvaankin. Kaikki lähtee yhä yhdestä ruudusta.

– Olen sanonut, että se on hyvin lyhyt animaatio, vain yhden ruudun pituinen ja kaikki on siellä kuvassa. Ja kun on kaksi kolme neljä kuvaa niin silloin tulee mukaan myös aika.

•

Animaation rahoitus Lähtökohdat animaatioelokuvan tekemiselle ovat Pärnin mukaan Suomessa ja Virossa melko samankaltaiset. Molemmissa maissa taidemuotoa rahoitetaan pääasiassa säätiöiden toimesta ja valtion kassasta. Erojakin tosin on, ja Virossa animaatioelokuva on paremmin edustettuna taiteen tukijärjestelmässä.

– Suomessa rahoittajia on kolme: elokuvasäätiö, AVEK [Audiovisuaalisen kulttuurin edustamiskeskus] sekä levitysjärjestelmä, joka animaation tapauksessa on yleensä Yle. Jos yksi näistä ei anna rahoitusta, niin eivät muutkaan. Se on sellainen kolmio, Pärn sanoo.

– Elokuvasäätiöllä ei myöskään ole animaatiolle erikseen laatikkoa, vaan animaatio joutuu jakamaan samat rahat lyhytelokuvan kanssa. Sitten saattaa olla vuosia, jolloin ei oteta vastaan lainkaan hakemuksia animaatiolle.

Virossa taidetta rahoittavilla säätiöillä on erikseen pooli myös animaatiolle. Virossa valtio rahoittaa taidetta säätiöstä, johon kerätään rahaa tupakasta, alkoholista ja uhkapeleistä saatavista verotuloista. – Siellä on sitten alakategoriat esimerkiksi musiikille, maalaustaiteelle ja animaatiolle, Pärn kertoo.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa, eikä Pärn ole optimistinen animaation tilanteesta kummassakaan maassa, joiden animaation kehitystä hän on päässyt seuraamaan aitiopaikalta. Kun häntä on pyydetty kuvailemaan Viron animaation tilannetta, Pärn on ”yleensä sanonut, että se on ollut tähän saakka hyvä, mutta en tiedä, millainen se on huomenna”.

Taideanimaatiolle Pärnin mukaan ei erityises-

ti Suomessa ole tällä hetkellä tilaa. Yleinen käsitys on, että animaatioelokuva on tarkoitettu lasten kulutettavaksi, eikä rahoitusta muuhun riitä. – Opetin Turussa animaatiota lähes 13 vuotta, eikä siinä ajassa yksikään 60–70 opiskelijasta, joista kaikki tekivät kaksi animaatiota vuodessa, tehnyt yhtään lastenanimaatiota, vaikka esteitä sille ei ollut, Pärn kertoo.

– Mutta sitten koulun jälkeen kaikki rahoitus menee lastenanimaatioihin. Sen jälkeen ei yksikään näistä hyvinkin lahjakkaista ihmisistä ole tehnyt aikuisten animaatiota, joka olisi ylittänyt kansainväliset rajat. Se on hyvin pitkälti kiinni rahoituksesta ja siitä, millaiselle animaatiolle päättäjät antavat rahaa.

Pärn kuuluttaakin vanhojen mallien ja vakiintuneiden rakenteiden ravisuttamista. – Kun sama henkilö päättää rahoituksesta 30 vuotta niin koko taiteenlajista tulee lopulta tämän yhden tyypin näköinen.

Viron tilanne ei Pärnin mukaan ole juurikaan parempi. – Olen tällä hetkellä hyvin pessimistinen. Jos katsotaan trendejä, niin hyvin nopeasti se hyvin vahva eestiläinen animaatio on loppunut.

•

41

Marko Mäetamm: Isä on metsästäjä on pelottava ajatusleikki siitä, miten maailman paras metsästäjä ei osaa päästää metsästysvietistään irti edes kotona perheen kanssa. Visuaalinen tyyli jäljittelee sinisiä, lasitettuja koristekaakeleita.

Aivan kuin toisetkin – Viron sarjakuva läheltä katsottuna

v

Virolaisen sarjakuvan kehitystä varjosti neuvostoaikaan muodon epäilyttävä länsimaisuus. Nyt sarjakuvan tekeminen on pikkuhiljaa nousemassa harrastuksesta ammatiksi.

TEKSTI

Kivi Larmola

aikka Virossa on niin taidegrafiikalla, pilapiirrostaiteella, animaatiolla kuin tarinankerronnalla pitkät perinteet, pienen maan tekemistä säätelee toimeentulon pakko.

Aikana, jolloin sarjakuva länsimaissa kasvoi taiteeksi ja nykyiseen asemaansa, Virolla ei ollut kauppatietä sellaisiin maihin, joissa olisi ollut sarjakuvia ostavaa yleisöä, eikä sarjakuvakerronnan osaamista siis syntynyt. Se erinomainen alku, josta Viron ensimmäiset sarjakuvat, kuten K. A. Hindreyn saksalaisvaikutteiset, Max ja Moritz tai Jörö-Jukka -henkiset kuvitetut lastenlorut, olisivat voineet kasvattaa versoa, jäi kesken. Saksalainen – ja suomalainen – pilalehtiperinne jäi elämään lähinnä Eduard Wiiraltin

42

riehakkaan-mystisiin etsauksiin ja piirroksiin, todellisuuden kuvaaminen kasvoi ennemmin sisäänpäin ja syvyyssuuntaan alkemistien tapaan, kuin lineaariseksi sarjakuvajatkumoksi.

Vuosisadanvaihteessa ja 1900-luvun ensi kymmeninä Viro oli suunnilleen samanlainen sarjakuvamaa kuin monet muutkin länsimaat. Disneyn Mikki Hiiren suosion siivittämänä nousi 1930-luvulla useita sanomalehtisarjojen ja pilalehtien tekijöitä: Redo-Randel, Romulus Tiitus ja ehkä suosituimpana Gori. Kuten muidenkin maiden pilalehdissä ja satiireissa, yleisö oli enemmänkin aikuisia kuin lapsia.

Teksti ei vielä ollut puhekuplissa, vaan kuvien alla.

Neuvostomiehitys vuonna 1940 katkaisi sanoma-

lehtisarjakuvan lupaavan kehityksen. Kuten muissakin neuvostomaissa, sanomalehtien funktio oli kertoa keskusjohdon virallista kantaa. Hupaisia kuvia ei sensorien säätelemään mediaan kaivattu. Neuvostohuumorin kanava oli Krokodil-lehti, jossa sallittiin jopa lievä satiiri. Virossa Krokodil-lehden materiaalia julkaisi Pikker, joka ilmestyi ensin 1943–44 Rahva Hääl -sanomalehden Moskovassa ja Leningradissa toimitettuna liitteenä, sitten omana lehtenään kerran kuussa huhtikuusta 1945. Vaikka Pikker antoi pilapiirtäjille alustan, se ei kuitenkaan ollut erityisen sarjakuvamyönteinen, ja sarjakuvakerronta alkoi taantua.

1950-luvun puolivälissä Pioneer-aikakauslehti julkaisi yllättäen Viron ensimmäisen pitkän seikkailusarjakuvan, Alfred Saldren tulkinnan James Fenimore Cooperin seikkailutarinasta. Seuraavia seikkailutarinoita saatiinkin sitten odottaa 1970-luvulle.

Saldre oli ensimmäinen virolaistekijä, joka käytti sarjakuvassa puhekuplia. Puhekuplien käyttöön vaikuttaa sekin, että vaikka Neuvostoliitossa ilmestyi joitakin länsimaisia satiirisarjoja, ne olivat kokonaan mykkiä. Leninin Rauhanpalkinnolla palkitut ranskalainen Jean Effel (François Lejeune) ja tanskalainen neuvostopolitiikkaa vielä rohkeammin myötäilevä Herluf Bidstrup eivät ehkä ole maailmankuuluja omissa maissaan, mutta Neuvostoliitossa heidän enemmän tai vähemmän ilman lisenssiä painetut kuvakokoelmansa olivat supersuosittuja. Erityisen hyvää tai tuoretta sarjakuvaa ne eivät kuitenkaan olleet. Sitä saatiin vasta kun laivayhteys Suomeen avattiin ja salakuljetus pääsi alkuun.

Mäkelän sarjat ja myöhemmin Tardin Adele, olivat merkittävä ikkuna sarjakuvakerrontaan. Suomi oli muutenkin se maa, johon saatettiin saada kutsu, ja siis käydä katsastamassa kirjakauppojen valikoima.

Mutta vaikka sarjakuvakerronta olisi otettu julkaisuun esimerkiksi Itä-Saksan Mosaik-, Bummi- tai Frösi-julkaisujen sarjakuvilla tai huippusuosituilla José Cabrero Arnalin piirtämillä Pif-koiran seikkailuilla (suomessa Jippo-lehden Jeppe ja Kolli), Pikker, Pioneer ja lastenlehti Säde eivät olleet innokkaita ottamaan sivuilleen yhtään enempää epäilyttävän länsimaista ja heikkotasoiseksi tunnistettua kerrontamuotoa kuin oli pakko. (Ei, vaikka Arnal oli taistellut Espanjan sisällissodassa tasavallan puolella, ja sen jälkeen Ranskaan paettuaan joutunut epäilyttävänä kommunistina Saksaan keskitysleirille.)

Sen sijaan lastenkirjat olivat arvostettu ja taiteellisesti kunnianhimoinenkin kanava, ja jos ne 1970-luvulla vaivihkaa siirtyivät lähemmäs sarjakuvakerrontaa, sitä ei sensori huomannut.

Vuoden 1972 hämmentävää Disney-kokoelmaa Piilupart, Miki ja teised seurasi suoranainen buumi kun erinomaiset tekijät Edgar Valter, Olimar Kallas, Priit Pärn ja Raivo Järvi ottivat sarjakuvahenkisen kerronnan aseekseen. Pärnin maine animaatioelokuvien tekijänä sai aikaan sen, että hänen töitään julkaistiin myös Suomessa – niiden haastavuudesta ja taiteellisuudesta huolimatta tai sen vuoksi. Animaation puolelta oli helppo saada töitä.

Tämä saattoi houkutella monia tekijöitä pois sarjakuvasta, ja varmasti myös vaikutti siihen, että monet kirjat, jotka muuten olisivat voineet olla sarjakuvaa, olivatkin kerronnaltaan animaation irtoruutuja. Näin esimerkiksi Tallinnfilmin ja Perioodikan kuvavihkoset. Animaation puolelta saattoi myös tulla lähemmäs sarjakuva-

sanomalehtien funktio oli kertoa keskusjohdon virallista kantaa, hupaisia kuvia ei sensorien säätelemään mediaan kaivattu.

•

Suomalaisen sarjakuvan vastuu Paitsi salakuljetettuja Aku Ankkoja ja suomalaisturisteilta maahan jääneitä sarjakuvia, joita myytiin vaivihkaa joissakin antikvariaateissa, saatiin Neuvostoliitossa myydä virallisestikin pieniä määriä SKP:n enemmistölinjaa edustanutta Kansan Uutiset -sanomalehteä. Sen sarjakuvat ja varsinkin Jan Lööfin Felix, Timppa

Piilupart, Miki ja teised (Aku, Mikki ja kumppanit), ihmeellinen ja selittämätön Disneytapaus Brezhnevin ajassa, 1972.

43

Eduard Wiiralt. Ote teoksesta PĂľrgu (Helvetti), 1930-1932.

44

kerrontaa, kuten myöhemmin suosittujen Lotte-lastenkirjojen tekijänä Suomessakin tuttu Heiki Ernits teki.

Edgar Valter (1929–2006) kuvitti tai teki yli 250 kirjaa, ja lukuisien lastenkirjojen ohella avusti säännöllisesti eri lehtiä. Hänen kerronnassaan sarjakuvallinen ilmaisu näkyy niin puhtaana, kuin se annettujen kanavien puitteissa sai näkyä. Kuvitusviiva on kertovaa ja elävää ja katse kuljettaa tarinaa. 1980-luvun puolivälille tultaessa sensuuri muuttui sallivammaksi. Tämä näkyy myös siinä, miten aiheet pääsivät laajenemaan lastenkirjallisuudesta aikuisemmalle puolelle. Perestroikan ja glasnostin myötä nähtiin sellainenkin ihme, että sanomalehdessä oli ensi kertaa 2. maailmansodan jälkeen sarjakuvastrippi, kun Andres Ader sai sarjansa Edasi-lehteen.

1980-luvun loppu oli vaikeaa aikaa. Paperi- ja mustepula ja epävarmuus tulevaisuudesta olivat koko ajan läsnä. Pepsi-Colaa myytiin näkyvästi, mutta ruoka oli mitä oli, ja kun paremmat piirtäjät tekivät vihdoinkin kriittisiä töitä, markkinatyhjiötä täytettiin halvalla ja nopeasti tuotetulla lastenkulttuurilla.

Puhelinkopit muutettiin ilmaisiksi (niistähän saattoi soittaa vain paikallispuheluja), koska kenelläkään ei

ollut kolikoita.

Sitten koitti itsenäisyys, ja Neuvostoliittokin romahti lopullisesti. Itsenäisyyden myötä tuli suunnaton innostus vapaaseen sanaan, ja uusiin vapaisiin lehtiin tarvittiin Suomen ja Ruotsin esimerkin mukaan sarjakuvia.

Ne sarjakuvat olivat sellaisia kuin sarjakuvat ovat, kun unohdettua sarjakuvakerrontaa vasta harjoitellaan. Mutta halua oppia oli, ja vaikka niin monet uudet sanomalehdet kuin erilliset pilalehdet Pikker ja Paskin kaatuivat melko pian, onnistui Madis Otsin 1994 aloittama Pesakond-strippisarja nousemaan niin suosituksi, että sille löytyi aina julkaisija.

Samassa buumissa aloittaneista sarjoista moni katosi, kun tekijät löysivät rahakkaampaa työtä esimerkiksi designistä tai mainosalalta. Sama ongelma vaivaa virolaista sarjakuvaa edelleen – on helpompi saada sama raha kaupallisista kuvitustöistä kuin omaehtoisesta sarjakuvataiteesta. Ja kun suuret syndikaatit – King Featuresin oma Bulls Press etunenässä – omistavat Virossakin nykyiset lehtisarjakuvamarkkinat, on epävarmaa, onko virolaiselle sarjakuvalle bulkkisarjakuvan täyttämillä sarjakuvasivuilla tilaakaan.

•

Tämä hetki ja tulevaisuus Sarjakuvan tekeminen on nousemassa Virossakin harrastuksesta ammatiksi. Vielä tällä hetkellä pienet, muutaman sadan kappaleen myynnit, tarkoittavat sitä, että se elanto pitää saada muualta, mutta kun Viro kaikilla muilla

Edgar Valterin Tallinna ja legenda marsipaanin synnystä vuonna 1441, Jaan Krossin Mardileib-kirja, 1973.

Lastenkirjailija Ellen Niit ja kuvittaja Halja Klaar leipätyössään: Ottin avaruusseikkailu, Perioodika 1982.

45

Madis Ots: Pesakond kosteissa juhannussuunnitelmissa, 2015.

Joonas ja Elina Sildre lastensarjakuvan parissa 2013: pahat teot kasvavat ja ahdistavat, kunnes ne tunnustaa.

rintamilla on näyttänyt, miten pieni maa voi nousta merkittäväksi innovaattoriksi, miksei sama voisi tapahtua sarjakuvakulttuurissakin? Ainakin graafinen osaaminen on olemassa, tarinoita on loputtomasti, ja kotiyleisö on sivistynyttä ja harrastaa kulttuuria.

Kirjoja luetaan, teatterissa käydään ja elokuvia syntyy. Taidenäyttelyjä ja erilaisia tapahtumia ja festivaaleja on ympäri vuoden ja ne myös löytävät yleisönsä. Jos, kuten pieruhuumoriin keskittynyt Pilkaja-pilalehti äskettäisessä hautajaiskirjoituksessaan sanoi, arvellaan että tämä päivä ei kestä satiiria ja poliittinen korrektius tappaa huumorin, on varmaan syytä katsoa peiliin ja miettiä, mikä nykyhetkessä on naurun arvoista?

Uusista piirtäjäpolvista onkin noussut erinomaisia tekijöitä. Joonas Sildre on erittäin tuottelias ja löytänyt monta toimivaa tyyliä. Hänen viimeisin sarjakuvansa, suurteos säveltäjä Arvo Pärtin elämästä, ansaitsisi kansainvälisen läpimurron kun se kohta ilmestyy. Sarjakuvakerronnassa hän on paljon muita edellä. Hän on myös poikkeuksellisesti päätoiminen sarjakuvantekijä, minkä lastenkirjoiltaan, sarjakuvaopetukseltaan ja kuvituksiltaan ehtii.

Elina Sildre piirtää lastensarjakuvaa ja kuvittaa aikakauslehtiä. Hän tekee myös hienoa grafiikkaa, joka löytää kansainvälisen yleisön niiltä festivaaleilta, joihin Viron sarjakuvaseura EKS, Eesti Koomiksi-

46

selts, osallistuu. Ivar Laus on täysverinen ligne claire -piirtäjä, mutta hänelläkin muut työt vievät aikaa sarjakuvilta. Meelis Arulepp osaisi piirtää vaikka mitä, mutta tekee pitkää päivää kansainvälisissä animaatioprojekteissa. Kaspar Jancis on myös kuuluisa ja loistava animaationtekijä, mutta toivottavasti palaa pian myös sarjakuvan pariin. Asko Künnap on Viron tunnetuimpia runoilijoita ja erityisesti kirjagraafikkona palkittu, mutta tekee sarjakuvia ajan puutteen takia liian harvoin. Kiinnostaa nähdä mitä Kaspar Tamsalu tekee. Hänellä on oikea kerronta ja tekniikka hallussa. Anna Ringin uusi sarjakuva on kaunis ja värikylläinen, varmasti viime vuoden kaunein virolainen sarjakuva.

Kokeilevaa sarjakuvaa onkin sitten enemmän.

Veiko Tammjärven ilmaisu on kehittynyt puoliteknisestä tieteissarjakuvasta clip art -henkiseksi tyylittelyksi ja löytänyt tiensä myös Joost Swarten antologiaan. Samaa outoa grafiikkaa spontaanimmassa muodossa harrastaa Aili Emilie Allas. LilliKrõõt Repnau tekee puoliorgaanista taidetta. Liisa Kruusmägi ja Janno Pikkat ovat nimimerkki AW ja tehtailevat tuokiokuviaan vihkosiksi, t-paidoiksi ja kasseiksi. Mari Prekup tekee puu- ja linoleikkauksina graafisia, kertovia kuvia. Marko Mäetamm on varmaan Viron tärkein nykytaiteilija ja hänen kokeilevat sarjakuvansa ovat mahtavia matkoja suoraan

Aili Emilie Allas: Outing, 2016.

olemisen ytimeen. Tekijöitä on paljon – joidenkin ura jää lyhyeksi, monien ilmaisussa sarjakuva on vain hetki ja pieni osa muiden työkalujen joukossa.

Tarinankerronnallisella puolella tapahtuu myös.

Pienlehtitason seikkailuista ponnistava Meelis Kupits tekee parhaillaan sarjakuviksi seikkailuja Neuvostoliiton aikaisella kalastusaluksella, ehkä isänsä kokemuksiin pohjaten, ja Heiki Waherin Horn Devil kertoo biker-kulttuurista jonkinlaisessa dystopiamaailmassa. Joskus kiire heikentää kunnianhimoistakin työtä, kuten Kultuuripärandi Hoidja MTÜ:n (suom. Kulttuuriperinnön vaalija -yhdistys) tekemän Kalevipoeg-eepoksen tapauksessa. Silti tärkeintä on, että tehdään ja tapahtuu, koska matkaa on kurottavana kiinni, ennen kuin päästään täysimittaisesti hyödyntämään sitä taiteen tekemisen taitoa, rohkeutta ja kertomusperinnettä, jota Virossa on lähes loputtomasti.

Anna Ring: On the Trail, 2016.

•

Kiitos erityisesti sarjakuvatutkija Mari Laanistelle, jonka artikkeli ”Comics in Estonia (a brief account)” oli loistavana lähteenä, enkä keksinyt paljoakaan sanottavaa jota Mari ei olisi jo sanonut paremmin. Kiitos myös Ivar Lausille ja Joonas Sildrelle mahtavasta työstä Viron sarjakuvaperinnön kokoamisessa. Kiitos Aivar Meosille ja Andreas Trossekille siitä, että he ovat uskoneet virolaiseen sarjakuvaan silloinkin, kun monet eivät tienneet sitä olevan olemassakaan.

Kirjoittaja on asunut Tallinnassa vuodesta 2014.

Stella Salumaa: Kanakeittoa höyhenineen, 2013.

Lukijat pystyvät tutustumaan Edgar Valterin sarjakuviin osoitteessa edgarvalter.blogspot.com

47

Infografiikkaa myyteistä Kratt on ohjekirjasen tapaan toteutettu sarjakuva kotitekoisesta hirviöstä.

Sen luoja Veiko Tammjärv on inspiroitunut muun muassa pop-taiteesta.

v

TEKSTI

Aino Sutinen

VALOKUVA

eiko Tammjärv (1967) on tyylikkäästi harmaantuva herrasmies, joka istahtaa kertomaan työstään Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Tapahtumassa käy aina vuosittain muutama virolainen tekijä, mutta maa on kuitenkin yleensä esillä melko matalalla profiililla.

Nyt Tammjärven ja muiden Viron sarjakuvaseuran edustamien kollegojen pienlehtiä on myynnissä Zine Festin puolella.

Tallinnassa asuva Tammjärv on päivätöinään mainosgraafikko. Sarjakuvissaankin hän käyttää usein tiukan graafista tyyliä. Tammjärv kertoo alkaneensa käyttää eräänlaista infografiikkaa töissään siitä lähtien kun sai kutsun osallistua slovenialaiseen Stripburger-antologiaan. Mitä hän tarkoittaa infografiikkatyylillä? – Esimerkiksi laivoilla on infosarjakuvia, jotka opettavat käyttämään turvavarusteita. Tähän tapaan luon myös omat sarjakuvani.

Kerronta on sanatonta, mikä asettaa omanlaisiaan haasteita.

48

Henry Söderlund

– Pääsyy sanattomuuteen on varmaan se, että englantini on aika huonoa, naureskelee taiteilija.

– Testaan tarinoitani uusilla lukijoilla, kuten vaimollani. Joskus hän saattaa sanoa, ettei ymmärrä tarinan kulusta mitään.

Esteettisyys menee kuitenkin edelle.

– Tavoitteeni on, että sivu näyttää kivalta, ja sommittelu on tärkeää. Joskus tämä on ristiriidassa tarinankerronnan kanssa.

•

Sielu Paholaiselle Kratt on virolaisen kansanperinteen hahmo, joka Suomessa tunnetaan nimellä ”para”.

Se on omatekoinen voimakas tonttu, joka käy hankkimassa omistajalleen rikkautta. Kratt on pääosassa Tammjärven pienlehdissä Kratt ja Kratt manual ja kolistelee menemään myös sarjakuvasta teetetyissä oheistuotteissa, mukeissa, kasseissa ja heijastimissa.

– Virolaisessa folkloressa on paljon hahmoja ja olen löytänyt sieltä kiinnostavia aiheita. Suurin osa ihmisistä ei tiedä, mikä on Kratt. Se on hahmo, joka

auttaa talon töissä. Se myös tuo omistajalleen varastettua omaisuutta. Kotoa otetaan romua, siitä rakennetaan Kratt ja keskiyöllä mennään risteykseen tapaamaan Paholaista. Lisätään kolme tippaa verta ja Kratt herää eloon. Ongelma on siinä, että itse joutuu sitten helvettiin. Siksi ihmiset huijaavat paholaista antamalla veren sijaan kolme tippaa marjamehua.

Kratt-oppaassani on neuvottu myös tämä B-suunnitelma, Tammjärv kertoilee.

Kuulemma lisääkin folklorea on odotettavissa.

Kysyn, käyttääkö Tammjärv nykyään aina materiaalinaan kansanperinnettä? – En aina. Aiemmin tein enemmän kaupunkielämää, ihmissuhteita ja rakkautta käsitteleviä sarjakuvia. Ennen Krattia tein muita sarjakuvia samalla graafisella tyylillä, mutta käsittelin enemmän kaupunkielämää.

Esimerkki on hollantilaisessa, Joost Swarten päätoimittamassa Scratches-lehdessä ja Call it a Day -antologiassa julkaistu “Paradise Club”.

Tammjärv kertoo tehneensä sarjakuvia jo 90-luvun alusta lähtien.

– Ensin minulla oli erilainen, perinteisempi tyyli.

Jo neuvostoajan Pioneer-lehdessä julkaistiin eräs sarjakuvani, Punahilkka-sadun scifi-versio.

Tammjärv lupailee yhteiskirjaa tuotannostaan, kunhan saa tarpeeksi materiaalia kokoon.

•

HELEN KIVISOO

Kehitys kehittyy Mitä mieltä hän on virolaisen sarjakuvaskenen kehittymisestä?

– Olen iloinen, etten ole yksin. Nykyään on paljon kiinnostavia sarjakuvapiirtäjä ja kuvittajia. Enemmän on ehkä taidesarjakuvaa. Kustantajia on vaikea löytää, taloudellisista syistä kenttä on pieni.

Tammjärv kertoo pitävänsä itseään “puolittain” taidesarjakuvan edustajana.

– Yritän olla ymmärrettävä ja pistää sarjakuviini alun, keskikohdan ja lopun. Usein taidesarjakuvat ovat vaikeita lukea ja ymmärtää.

Virolaisen kentän kehitys näyttää kuulemma positiiviselta.

– Esimerkiksi Joonas [Sildre] tekee hyvää työtä kotimaassa ja ulkomailla. Ja viime vuonna Tarton taidemuseossa oli iso Grey Zone -näyttely, ensimmäinen laatuaan Virossa. Aiemmin näyttelyitä on ollut enemmän ostoskeskuksissa, ei niinkään gallerioissa.

Tammjärven uralta on mainittava myös katutaidetta. Tarton näyttelyssä oli esillä suuri seinämaalaus, joka oli rekonstruoitu tallinnalaisessa julkisivussa kymmenisen vuotta esillä olleesta kuvasta.

– Tein sen Roy Liechtensteinin tyylillä. Nuorena taiteilijana halusin näyttää töitäni ja nyt tein sen valokuvan perusteella uudestaan. Kuraattori Mari Laaniste löysi kuvan onneksi jostakin.

Päästetään Tammjärv jatkamaan sarjakuvafestivaalilla kiertelyä. – Olen vähän kateellinen suomalaisesta sarjakuvakulttuurista, kun sillä on niin pitkä historia.

•

Kuuluisa Rock Summer -seinämaalaus Tallinnassa vuonna 1998.

49

Veiko Tammjärv: "Kratt" (2017). Kratt on virolaisen kansanperinteen lentävä taikaolento, joka luodaan romusta ja herätetään sen jälkeen henkiin.

50

51

52

53

54

55

56

57

Ajan vangit

Water, pliis! Oukki doukki!

k

Riitta Uusitalon Hauskaa naistenpäivää, rouva Risunen on suomalaisen sarjakuva-absurdismin korkea veisu.

TEKSTI

Ville Hänninen

äsitys sarjakuvan mahdollisuuksista ja sopivasta, ”oikeasta” sarjakuvailmaisusta on laajentunut vähitellen. Vielä 1980-luvulla naispiirtäjiä oli todella vähän, niin vähän, että naiseutta oli usein tarpeen erikseen korostaa.

Syntyi muun muassa pelkästään naisten tekemien sarjakuvien Naarassarjat-lehti, josta moni nykypiirtäjä sai uralleen potkua. Mieskeskeisellä alalla oli vähän tilaa ja vielä vähemmän esikuvia. ”Nainen sarjakuvataiteilijana on kuin parrakas nainen: yhtä harvinainen”, sanaili Sarjismania-kustantamo naispiirtäjiä julkaisseessa sarjassaan vielä niinkin myöhään (ja jo melkoisesti totuutta venyttä-

58

en) kuin 2000-luvun alussa. Siinä vaiheessa esimerkiksi Kati Kovács ja Riitta Uusitalo olivat jo ehtineet tehdä kohtalaisen mittaisen uran (Tove Janssonin kaltaisesta pioneerista puhumattakaan).

•

Näin omapäinen monitaiteilija Uusitalon (s. 1960) ura sai pontta ennen kaikkea Suuri kurpitsa -lehdestä, joka julkaisi hänen sarjojaan pitkin 1980–1990-lukuja. Hänen teemoissaan lie varmaan paljonkin ”naisellisuutta”, mutta enemmänkin se kertoo minusta uuden sukupolven läpimurrosta. ”Aivan kuin meidän kaikkien tuntemia sarjakuvan sopivaisuussääntöjä ei olisikaan olemas-

sa. En olisi lyönyt vetoa sen puolesta, että perinteikästä päähinettä päästäisiin sovittamaan näin omapäiselle monitaiteilijalle”, kirjoitti kustantaja Pauli Kallio Hauskaa naistenpäivää, rouva Risunen -kokoelman (Suuri kurpitsa, 1993) takakanteen.

Siltä se on varmasti myöntämisen hetkellä tuntunut.

Uusitalon jälkeen omapäisten putki kuitenkin jatkui.

Kivi Larmola (s. 1966) sai hatun jo 1991, Kallio (s. 1960) Uusitalon jälkeen 1994, Pentti Otsamo (s. 1967) 1995, Matti Hagelberg (s. 1964) 1997, Kati Kovács (s. 1963) 1999 ja J. Tilsa (s. 1961) 2001. Myös Pahkasika-taiteilijoiden Pauli Heikkilän ja Markku Paretskoin palkitseminen 1998 kytkeytyi punk- ja pienlehtisukupolven lopulliseen, Pahkasian tapauksessa kaupalliseenkin läpimurtoon. Poikkeuksen muodostivat vain Egon Meuronen ja Olavi Vikainen, jotka nostettiin unohduksen alhosta sarjakuvan ”satavuotisjuhlan” 1996 kunniaksi.

Uusitalon kielellisesti ja kuvallisesti absurdeja lyhyitä tarinoita oli mahdotonta kuvitella sarjakuvan perinteisille julkaisufoorumeille, suuren yleisön sanoma- ja aikakauslehtiin. Sen sijaan pienjulkaisuihin hänen ja hengenheimolaistensa tarinat solahtivat luonnostaan.

Jo Tilsan Zärpä-lehdet (1980) olivat virittäneet ajatuksen siitä, että sarjakuva luo oman maailmansa ja sen lait ja rajat saattavat – niiden jopa kuuluu olla?

– millaisia hyvänsä. Seuraavalla vuosikymmenellä 1980-luvulla aloittaneet piirtäjät alkoivat saada töitään julki sarjakuvakirjoina ja -kokoelmina. Kreisistä ja absurdista tuli suomalaisen sarjakuvan normaali.

Tilsan kuuluisimmassa sarjassa mies harmittelee tarjoilijalle, että ”on meny zoppaa gorfaan”. Riitta Uusitalosta ei tullut missään vaiheessa Tilsan veroista kulttisuosikkia, mutta Hauskaa naistenpäivää, rouva Risunen muistuttaa, että kyse on historiallisesta vääryydestä. ”Call 911”, tarina Risusten retkestä lastenlääkärille todellakin hylkää sopivaisuussäännöt. Pienet ja suuret ruudut vuorottelevat arvaamattomasti, ruudut ovat täynnä pientä ja suurempaa roisketta, teksti on hiomatonta mutta pienesti ja suuresti hervottoman hauskaa. Silmät rähmivät, ”meillä hirveän sairas lapsi on” ja WROOOUMM mustanpuhuva auto ostoparatiisin erikoislääkärikeskukseen karauttaa. Pikku Risusen ja lääkärin keskustelu barbeista ja aidosta Kenistä on unohtumaton. ”Tuola on ravintola! huutaa rva Mäkinen Tšekkoslovakiassa” kertoo turistipariskunnasta, joka yrittää saada vettä vieraan maan ravintolassa, käyttää kaikki osaamansa kielet – mutta päivät kuluvat ja lopulta Mäkiset kuivuvat pieniksi papanoiksi.

Risus-kokoelmassa on Uusitalon myöhemmänkin sarjakuvataiteen ydin: riehakas perhe-elämä, jalustalta lasketut televisiotähdet ja arjen absurdistan.

kreisistä ja absurdista tuli suomalaisen sarjakuvan normaali.

•

59

© BRANDSTÄTTER / REPRODUKT

Sandra Brandstätter: Paula – Liebesbrief des Schreckens (2016).

Reprodukt uskoo lastensarjakuvan tulevaisuuteen

h

Viime Sarjainfossa kirjoitimme lastensarjakuvasta eri maissa.

Keskustelu jatkuu, kun saksalaisen Reproduktin Michael Groenewald kertoo kustantamonsa strategioista.

TEKSTI

Onni Mustonen

aastattelimme kustantamoa viime lehteen, mutta kansainvälisistä aikataulullisista syistä heidän kommenttinsa eivät aivan ehtineet mukaan. Reprodukt on yksi Saksan nykysarjakuvan kentän kantavia instituutioita, jonka tuotantoon kannattaa muutenkin perehtyä, jos kielitaito kantaa.

Onni Mustonen: Hei Michael! Millainen on sarjakuvien nykytilanne Saksassa?

60

Michael Groenewald: Muutama vuosi sitten saksalaisissa kirjakaupoissa ei ollut lainkaan sarjakuvia. Jopa klassikot kuten Peyon Smurffit tai Deribin Yakari olivat kadonneet Saksan markkinoilta tai sitten niitä julkaistiin pieninä, sarjakuvakeräilijöille tarkoitettuina painoksina. Viime vuosina sarjakuvista on kuitenkin julkaistu uudet painokset.

Tästä on kiittäminen uusia ja menestyneitä elokuvia ja televisiosarjoja, jotka saivat lukijat kiinnostumaan

sarjoista uudelleen. Vuosikymmeniä saksalaiset kustantajat keskittyivät luomaan markkinoita aikuisten sarjakuville – televisiosarjoihin perustuvien lehtien ja Disney-sarjakuvien tilanne lehtihyllyissä oli tietenkin toinen.

Kun Reprodukt-kustantamo alkoi julkaista lastensarjakuvia vuonna 2013, lastensarjakuvien saaminen kirjakauppojen hyllyille oli yhtä vaikeaa kuin aikuisten sarjakuvaromaanien aseman vakiinnuttaminen oli ollut kymmenen vuotta aikaisemmin. (”Eivätkös nämä sama ihmiset olleet juuri kertoneet, etteivät sarjakuvat olleet vain lapsille?!”). Yritämme yhä saada kirjakauppiaat pääsemään yli ennakkoluuloistaan ja ymmärtämään, miten sarjakuvien avulla lapset heräävät siihen, kuinka hauskaa lukeminen voi olla.

Tällä hetkellä Reprodukt on ainoa saksalainen kustantaja, joka julkaisee säännöllisesti lastensarjakuvia – Tokyopopin vanhemmille lukijoille tarkoitettuja kirjoja lukuun ottamatta. Jotkut lastenkustantajat ovat myös alkaneet julkaista yksittäisiä sarjakuvia, jos ne istuvat julkaisuaikatauluihin.

Työtä on vielä paljon, mutta meillä on syytä olla optimistisia. Sarjakuvat kuten Patrick Wirbeleitin ja Uwe Heidschötterin Kiste tai Luke Pearsonin Hilda-sarja ovat suosittuja. Lukutaitoa edistävät järjestöt, kuten Stiftung Lesen, ovat hyödyntäneet nuorille lukijoille suunnattuja sarjakuvia kuten Céline Fraipointin ja Pierre Bailyn Petit Poilu- ja Wirbleitetin ja Max Fiedlerin Anton was schon mal da -teoksia asiansa ajamiseen. Heidän avullaan olemme onnistuneet taistelemaan yllä mainittuja ennakkoluuloja vastaan. Hitaasti olemme onnistuneet herättämään opettajien, kirjastojen, kirjakauppiaiden ja vanhempien huomion.

Tämän lisäksi lastensarjakuvat ovat mahdollisuus saksalaiselle sarjakuvalle: 15 vuotta sitten lukuisat uudet tekijät kiinnostuivat sarjakuvasta, ja sama tapahtuu nyt lastensarjakuvien kanssa. Lastenkirjojen kuvittajat ja animaattorit ovat kiinnostuneet sarjakuvista, koska he haluavat kertoa tarinoita nuorelle yleisölle. Tekijät kuten Sandra Branstätter, Anke Kuhl, Ferdinand Lutz, Tanja

Esch ja Martin Baltscheit tekevät sarjakuvia tuoreesta näkökulmasta.

OM: Millaista lastensarjakuvaa haluatte julkaista?

MG: Ennen kaikkea haluan viihdyttää nuoria lukijoita. Uskon, että sarjakuvat ovat erinomainen tapa opettaa heille lukemisen iloa – tähän kuuluu myös kuvien lukemisen kyky.

Nuoret lapset rakastavat lukemista, jos saatavilla hyviä ja kiinnostavia tarinoita. Sarjakuvat voivat rohkaista lapsia kehittämään lukutaitoaan.

Mutta ennen kaikkea haluan viihdyttää, aivan kuten haluan viihdyttää sarjakuvaromaaneilla aikuislukijoita.

Toki haluan myös tarjota ärsykkeitä, jotka rohkaisevat ajattelemaan ja kasvamaan.

Mutta tällaiset tekijät löytyvät jo valmiiksi hyvistä tarinoista. Didaktisen ytimen ympärille rakennetut tarinat eivät kiinnosta minua.

Olemme yrittäneet päästä eroon sarjakuvakerronnan kliseistä – toiminnan tarpeesta, juonikeskeisistä tarinoista, juonenkäänteistä ja isoista tapahtumista – ja lähestyä sarjakuvia lapsikeskeisemmästä suunnasta. Ehkä tarinamme muistuttavatkin enemmän lastenkirjoja kuin aikuisten sarjakuvia.

Viimeiseksi, haluan tehdä kirjoja lapsille. Monta vuotta Saksassa lastensarjakuvia tehtiin ajatuksella, että ”aikuisillakin on myös hauskaa”. Tällainen ajatus saattaa olla mukava, mutta minä haluan että tarinan kaari ja rytmi on räätälöity nuoren lukijan tarpeisiin. Haluan vitsejä ja hauskoja käänteitä, jotka on kirjoitettu nuorille lukijoille ja heidän huumorintajulleen. Jos tämä ei ole tarpeeksi sivistynyttä aikuisille, mitä sitten? Lue omaa kirjaasi!

15 vuotta sitten lukuisat uudet tekijät kiinnostuivat sarjakuvasta, ja sama tapahtuu nyt lastensarjakuvien kanssa.

•

Näkyvyys on avain kaikkeen OM: Miten te olette onnistuneet luomaan lukijakuntanne?

MG: Yritämme olla niin läsnä kirjakaupoissa kuin mahdollista. Tavoitteenamme on, että aikuiset ja lapset löytävät kirjamme lastenosastolta, eivätkä sarjakuvahyllystä tai huumorikirjojen joukosta. Tämä vaatii vielä paljon työtä.

Näkyvyys on avain kaikkeen. Yritämme saada järjestöjen ja instituutioiden huomion. Opettajat ja kirjastonhoitajat huomaavat heidän hyväksyntänsä,

61

© KUHL / REPRODUKT

Anke Kuhl: Lehmriese lebt! (2015).

mikä on tärkeää, koska saksalainen lehdistö ei juuri kirjota lastensarjakuvista.

Tulevaisuudessa meidän on luotava suhteita opettajiin ja kasvattajiin, mutta he ovat jo alkaneet suhtautua sarjakuviin aikaisempaa avomielisemmin.

Olemmekin jo pitäneet luentoja kasvattajille ja kirjakauppiaille. Yritämme myös päästä tekemisiin lasten ja vanhempien kanssa olemalla läsnä tapahtumissa, jotka eivät sinänsä liity sarjakuviin, kuten joulu- ja design-markkinoilla tai lasten kirjamessuilla.

Yhdessä taiteilijoiden kanssa olemme järjestäneet lukutapahtumia [Saksassa yleisiä ääneenlukutilaisuuksia] kirjakaupoissa, teattereissa sekä – tietenkin – kouluissa. Sarjakuvaluennot voivat olla hyvinkin viihdyttäviä, kunhan niissä on mukana musiikkia ja kuvia ja yleisö otetaan mukaan tapahtumiin.

Yritämme myös luoda lastensarjakuvaan keskittyneet sarjakuvafestivaalit. Se sai alkunsa lastensarjan osastolta Erlangenin Comicsalonissa, mutta olemme järjestäneet nelipäiväisen lastensarjakuvan tapahtuman Hampurissa ja kiinnostus ylitti odotuksemme. Samankaltaisia tapahtumia on myös muissa kaupungeissa, kuten Frankfurtissa.

Sarjakuvilla, kuten Petit Poilu -sarjalla tai Ulf K:n kirjoilla yritämme saavuttaa lapset jopa ennen kuin he oppivat lukemaan. Lapset voivat lukea sanattomia sarjakuvia vanhempiensa, muiden aikuisten tai vanhempien sisarustensa kanssa. Joten he oppivat nopeasti käsittelemään kirjoja ilman apua. Ja yritämme tietenkin pitää heidät asiakkaina kun he kasvavat tarjoamalle heille sarjakuvia kuten Emma-

62

nuel Guibertin ja Marc Boutavanin Ariol tai Kiste -kirjoja, joka sopivat nuorille lukijoille. Ja sitten Hildan tyyppisiä teoksia, kunhan he ovat tottuneempia lukemiseen.

OM : Millaisena näet lastensarjakuvan tulevaisuuden?

MG: Lastensarjakuvilla on hirvittävästi potentiaalia. Uskon, että ne voivat inspiroida ja innoittaa monia 4–7-vuotiaita lukemaan sarjakuvia. Uskon, että voimme saavuttaa sarjakuvilla enemmän lapsia kuin aikuisia.

Voimme pitkällä tähtäimellä arkipäiväistää sarjakuvia tekemällä sarjakuvista hyväksytyn osan lastenkirjallisuutta ja tarjoamalla inspiroivia sarjakuvia kaikenikäisille – lapsille tarkoitetuista hyvistä tarinoista nuorille aikuisille tarkoitettuihin hyviin tarinoihin.

Henkilökohtaisesti odotan innolla, että pääsen työskentelemään sellaisten taiteilijoiden kanssa, joilla on mielikuvitusta yhdistää sarjakuvat, kuvakirjat ja kuvitetut kertomukset uusiksi muodoiksi.

Odotan myös ensi vuonna Netflixissä julkaistavaa Hilda-sarjaa. Miten se toimii? Millainen vaikutus animaatiolla on sarjakuvan myyntiin ja vastaanottoon?

Ja yksi tärkeä päämäärä, joka meillä on vielä Saksassa saavutettavana, on tehdä lastensarjakuva osaksi taiteilijoiden ja kustantajien tulorakennetta. Pelkkä lastensarjakuvien lukemisen normalisointi ei riitä. Lastensarjakuvien tekemisen pitää myös olla normaalia.

•

Arviot�

toimittanut

Ville Hänninen

63

• Kreegah Bundolo

LEO KUIKKA:

Eliitin ja kansan alhaiset taajuudet VILLE HÄNNINEN

Leo Kuikan Tappavat kädet on viime vuosien kiinnostavimpia kotimaisia sarjakuvia. Kuikka on nimimerkki, joka on piirtänyt aiemmin myös nimellä Pasi P. Vuonna 1961 syntyneen Kuikan, oikealta nimeltään Pasi Pikkarainen, viime vuosikymmenellä käynnistynyt omakustannetuotanto on jo melkoisen laaja ja moni-ilmeinen, ehkä parhaimmillaan neliosaisessa Galigulassa ja erikoisimmillaan muutamassa julkaistussa fotonovellissa.

Kuikan esikoisalbumi Alhaiset taajuudet (Lempo, 2011) ruotii lähiöelämää sysimustan huumorin avulla.

Perheenisän sisäinen sielunelämä aukeaa vähitellen sivun mittaisten siivujen kautta.

Viime vuosina Kuikan piirrostyyli on hioutunut ja päätynyt entistä lähemmäs Florent Ruppertin ja Jêrome Mulot’n sarjakuvia. Heidän vaikutuksensa näkyy viivan lisäksi irtonaisessa ja yllätyksellisessä tarinankerronnassa ja varsin mustanpuhuvassa maailmankuvassa.

Sarjakuvien lähtökohta on samantyyppinen kuin esimerkiksi Michel Houellebecqin romaaneissa. On ilmiöitä, joista ei rohjeta (tai osata tai kyetä) kirjoittaa suoraan. ”Maailman”, ”todellisuuden”, ”arjen” päällä on kalvo, jonka voi hetkellisesti puhkaista

64

taiteen keinoin. Romanttisen taidekäsityksen mukaisesti voisi puhua todellisemman todellisuuden näyttämisestä, kirjaimellisesti näkyvän maailman taakse menemisestä. Taiteella kun voi kuvata ilmiöitä, jotka ovat olemassa mutta eivät tule selitetyiksi yksinkertaisilla käsitteenmäärittelyillä tai kehäpäätelmän tuntuisilla pelkistyksillä.

Esimerkiksi ”ajan henkeen” on henkisesti laiskaa tokaista ”populismiin” . Vastaamisen sijaan voi myös koettaa kuvata, mennä sanojen taa kuvin ja sarjakuvin. Kyllä se parhaimmillaan onnistuu. ”Mielikuvitus on aistihavaintojen pohjalta järjestetyn tiedon uudelleen muokkaamista”, kiteyttää Suomen Wikipedia kiintoisasti.

•

Saranoissa narisee Tappavissa käsissä on runsaasti ajankohtaisia aineksia. Sipilä, Stubb ja Soini hierovat toiveikkaita diilejä kiinalaisten kanssa. Pasi Lihaviston vaimo on hankkinut mamurakastajan. Kierrätysneuvos Lihavisto rouvineen kutsutaan satavuotiaan Suomen Linnan juhliin.

Kohtaukset kytkeytyvät usein vallankäyttöön eri tilanteissa, kolonialismin raakalaismaiseen perintöön ja sen ilmenemiseen väkivaltafantasioina.

Kerronta on tietoisen aukkoista, lukija täydentää sen verran kuin pystyy ja haluaa. Usein jää epäselväksi, mikä tapahtuu todella ja mikä edustaa vain Lihaviston sisäistä maailmaa.

Välillä tarinaan ilmaantuu Suomen hallitus, välillä YK:n ruoka-avustussaattueita räjäyttelevä ”Musta kalifi”. Vessassa istuessaankin Lihavisto keskustelee kuolleen kaverinsa kanssa, valaan vatsassa. Kaiken, ”tappavien käsien”, takana taitavat lisäksi olla ulkoavaruuden voimat.

Tappavien käsien maailman ronskius ja dialogin satiirisuus ja suorasukaisuus tuovat mieleen ranskalaisen (Jean-Marc) Reiserin (1941–83). Muun muassa Harakiriin ja Charlie Hebdoon piirtänyt Reiser tunnetaan Suomessa parhaiten sarjakuva-albumeista Paksu nilkki (WSOY, 1993) ja Ulkoilmaelämää (WSOY, 1992). Ne saattaisivat herättää ylikorrektina nykyaikana paheksuntaa, koska liikkuvat sumeilematta piilotajunnan ja mielen mustien mujujen puolelle. Humoristina Reiser on epäsuomalaisen röyhkeä – ja ehkä siksi häntä ei ole julkaistu enempää.

Kuikka liikkuu yhtä estotta seksuaalisuuden ja väkivallan alueilla, mutta on kertojana sisäänpäinkääntyneempi. Suomalaisen mykäksi häntä ei kuitenkaan voi sanoa. Tappavat kädet toteuttaa perinteistä ”hyvän sarjakuvan” ihannetta sikäli, että se on nimenomaan kuvan ja sanan monipuolinen ristisiitos. Minkä voi kertoa kuvin, kerrotaan.

Mikä on syytä sanoa puhekuplin, sanotaan. Silti Kuikan kieli ei ole köyhää saati yksitasoista, vaan se ohjaa tarinaa siinä missä kuvakerrontakin.

•

On siinä mies ja nainen Tappavat kädet on myös rytmisesti ja sarjakuvasivusommitelmiltaan nautittava kokonaisuus. Kuikka ei tuki sivuja/aukeamia, ei pelkää tyhjää tilaa. Pelkistetty mutta ilmeikäs viivapiirros korostaa ratkaisua.

Kreegah Bundolo on julkaissut Tappavista käsistä samanlaisen sidotun kirjan kuin Läskimooseksista. Se korostaa lehden yhteyttä Läskimoosek-

sen maailmaan. Tappavat kädet syntyi Läskimooseksen oheisjulkaisuksi vuonna 2015. Ensimmäinen numero ei tuntunut liittyvän Ohtoon, Fu-maailmaan ja kumppaneihin lainkaan, mutta sittemmin kärsivällisen lukijan odotus on palkittu.

Kokoelmana tarinan käänteet aukeavat uudella tavalla. Vuoden tai melkein vuoden välein ilmestyessään lehdet ovat johdattaneet maailmaan, mutta sulkeneet sen oven miltei saman tien. Neljän lehden kokonaisuus muistuttaa novellikokoelmaa, jonka eri osat sijoittuvat selvästi samaan maailmaan ja käsittelevät (enimmäkseen) samoja ihmisiä.

Loppukohtauksessa Lihavisto ja Sauli Niinistö laulavat ”Olen suomalainen” -iskelmän. Sauli miettii ”Veteraanin iltahuutoa”, mutta Lihavisto pysyy lujana: ”Eiköhän nää veteraanit oo jo työnsä tehny ja laulunsa laulanu?”

Sitten raikaa. Loppukuvassa presidentinlinna, liput salossa.

Televisioelokuvana tuo kaikki tulisi iholle väärällä tavalla, tuntuisi puskafarssilta Sarjakuva ei voi edes teoriassa rakentaa samanlaista todellisuuden illuusiota kuin elokuva. Koska yhtävastaavuuden tunnetta maailman kanssa ei rakennu alun perinkään, ilmaisu voi etsiytyä absurdeihin uomiin.

Sarjakuvan tekemisen edullisuus vain korostaa entisestään mahdollisuuksia hullutteluun. Tappavat kädet -elokuva olisi maksanut liikaa ja/tai vaikuttanut käsittämättömältä spedeilyltä.

Sarjakuva on halpa muttei halpahintainen – eikä halventava. Politiikan Leo Kuikka esittää kyllä suhteellisen vähälahjaisena suhmurointina, mutta niin kauas arkirealismista mennään senkin kuvaamisessa, että kulttuuriministerin närkästystä ei liene luvassa.

Olen haaveillut Kittilän tapahtumia kuvaavasta tvsarjasta tai elokuvasta, mutta ehkä kaiken voisikin kertoa sarjakuvana, kubistisesti joka nurkkaa yhtä aikaa valaisemalla.

Hommiin, Kuikka!

65

ULLA DONNER:

• Suomennos Sinna Virtanen • Schildts & Söderströms

0 likes HEIKK JOKINEN

Se tunne iski kotibileissä: mitä minä täällä teen? Puhe ympärillä kuulosti tyhjänpäiväiseltä ja omaan egoon keskittyvältä.

Entä jos ei haluakaan sitä, vaan vain olla? Mitä tekisi omalla elämällään? Entä jos oma parasta ennen -päiväys on jo mennyt?

Ulla Donnerin (s. 1988) Spleenish katsoo nuoruuden ja aikuisuuden saranakohtaan. 26-vuotias nainen tajuaa, että mitä hän piti coolina, ei sitä oikein olekaan. Mutta mitä tilalle?

“Olin menettänyt driven. Jos totta puhutaan ei kai mulla ikinä mitään sellaista ollut ollutkaan.” Tunne omasta mitättömyydestä on vahva.

Nainen eristäytyy, välttelee ystävien tapaamista ja jopa ilmoittaa pitävänsä taukoa some-maailmasta.

“Miksi nousta ylös? Miksi tehdä mitään?”

Apaattisuus oli päihitettävä askel askeleelta. Ongelma pitää ymmärtää – se auttoi tajuamaan, ettei ollut pulmineen ainoa. On löydettävä luova kipinä ja rakkaus – se johti melkein treffeihin.

Donner kertoo samalla kertaa kevyesti ja syväl-

66

lisesti. Ajatukset poukkoilevat asiasta toiseen, mutta seuraavat kuitenkin loogista rataansa. Elämän eri osat ja ainekset saavat osansa: harrastukset, fitness, ystävyys, taidepuhe, liika itsetutkiskelu, ruoka...

Kerronta on enemmän tarkkasilmäistä kuin humoristista. Satiiri istuu hiukan pinnan alla, vaikka mukana on vahvasti huvittaviakin kohtia. Moni lukija tunnistanee sieltä täältä omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan.

Olen itse eri sukupolvea ja -puolta kuin Ulla Donner. Se ei estä minua ymmärtämästä Spleenishin tunnetta ja tunnelmaa, vaikka nuoruudessani ei internetiä ja Tinderiä ollutkaan. Pelkoihini ei kuulunut ”0 likes” Facebook-päivitykselle.

Mutta kysymykset ja ahdistus tulevan edessä ovat pohjimmiltaan universaaleja. Ne vain saavat eri aikoina ja paikoissa eri olomuodon.

Ulla Donner on erinomainen kuvantekijä. Työ kuvittajana näkyy, kirja on täynnä toinen toistaan hienompia sivuja. Hänen viivansa taipuu yksityiskohdista kokonaisuuksiin. Kuvat voivat olla hyvin pelkistettyjä tai lähes barokkia.

Entä vastaus kirjan eksistentiaalisiin kysymyksiin? Sitä Donner ei tarjoile. Jatkakaa etsimistä.

SANNA HUKKANEN JA INKERI AULA:

Puukansan tarina REETTA LAITINEN

Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitto on ekologis-folkloristinen sarjakuva-albumi ihmisten ja puiden suhteesta. Nimitarinan lisäksi kirjassa esitellään kahdeksan suomalaista pyhää puuta ja kerrotaan niihin liittyvät tarinat.

Joensuulainen sarjakuvataiteilija Hukkanen (s.

1978) on aiemmin julkaissut kaksi albumia, joista Juuri (2015) käsitteli kotiseutu- ja luontoteemoja. Aula (s. 1978) on puolestaan joensuulaislähtöinen kulttuuriantropologi. Kumpikin on tarkkaan perehtynyt puumytologiaan ja suomalaiskarjalaiseen folkloreen.

Tarinoiden kuvitustyyli vaihtelee ja saa ne erottumaan mukavasti toisistaan. Onnistunein sekä tarinallisesti että kuvallisesti lienee koskettava ”Äiti”, jossa kuollut äiti on mukana tyttärensä elämässä koivun muodossa. Rajattu väripaletti koivuntuohitaustalla tekee tarinasta graafisesti miellyttävän ja omaperäisen.

Hukkanen on monipuolinen kuvittaja, joka loistaa etenkin tekniikaltaan kokeellisemmissa tarinoissa. ”Koivun tarinan” lisäksi ainakin vihreäsävyinen lehmuksen tarina ja tummansiniselle pohjalle maalattu tammen tarina miellyttävät silmää.

• Arktinen Banaani

Myös alkutarina metsänpeitosta viehättää mustalle pohjalle värikynillä piirretyillä kuvillaan. Tekniikka tuo mieleen toisen samanikäisen karjalaistaustaisen sarjakuvataiteilijan Hanneriina Moisseisen.

Myös Moisseinen on kuvittanut kansanperinnettä albumeissaan.

Tarinat vaihtelevat myös sisällöllisesti. Onnistuneimpia ovat ”Äidin ohella” muun muassa sisällissotaan sijoittuva ”Karsikko” ja metsien hyötykäyttöajattelua kritisoiva ”Vanha haapa”.

Mytologisemmat tarinat jäävät hieman ohuemmiksi. Ne ovat sujuvasti kerrottuja mutta jonkinlainen naiivius tai suoraviivaisuus jää vaivaaman. Kalevalaiseen ”Suuren tammen tarinaan” tuo lisäpotkua komean kuvituksen lisäksi vienankarjalan kielen käyttö.

Metsänpeitto on kaikin puolin onnistunut albumi kahdelta toistaiseksi hieman tuntemattomammalta tekijältä, ja hyvä esimerkki toimivasta tieteellis-taiteellisesta yhteistyöstä. Kansanperinnettä ja Kalevalaa on yllättävän vaikea muuttaa kiinnostavaksi ja omaperäiseksi sarjakuvaksi, joka onnistuisi nykyihmistäkin koskettamaan. Metsänpeitto on kuitenkin tässä genressä parhaasta päästä. Toivottavasti samaa sarjaa on lisääkin luvassa – ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa riittäisi aineistoa.

67

AMI LINDHOLM:

Vau-efekti REETTA LAITINEN

Vauva- ja pikkulapsiaiheinen kirjallisuus on samalla sekä helppoa että äärimmäisen haastavaa. Aiheita ei ole loputtomasti, mutta toisaalta useimmat lapsiperheelliset voivat samastua niihin muutamiin. Liiallinen söpöily, lässytys, saarnaavuus ja imelyys ovat latteuden ohella vakavia uhkia.

Ami Lindholmin Vauvakirja on alaotsikon mukaan ”kirja tuoreille vanhemmille”. Kohderyhmä on siis selkeästi määritelty ja rajaa ulkopuolelle kaikki, jotka eivät lähtökohtaisesti voisi olla vähempää kiinnostuneita aiheesta. Lindholmin pienet havainnot vauva-ajasta ovat kuitenkin aseistariisuvan sympaattisia ilman imelyyttä, joten ajat jo unohtanut tai niitä vasta uumoileva lukijakin saattaa osua otolliseen yleisöön.

Lindholm kuvaa vauvakuplan sumua, onnea, tuskaa, pelkoa ja väsymystä vähäeleisen tarkkanäköisesti. Vastasyntyneen kanssa ei tapahtumia ole paljon, mutta päivien rutiinit ja ihmetys kaiken uuden äärellä kirjautuvat kuitenkin muistiin. Vauvan kasvaessa siitä tulee myös toiminnallisempi, mutta

68

• Kosmos

Lindhomin sarjakuvat keskittyvät lasta enemmän vanhempiin, erityisesti äitiin.

Tunteiden vuoristorata on kliseinen ilmaus, mutta vanhemmat joutuvat pikkulapsen kanssa käymään sen läpi joka päivä, kymmeniä kertoja. Elämänmuutos on huima, kuinka tähän edes päädyttiin? Vauva-ajassa ovat samalla läsnä kaikki muutkin ajat, kouluun menemisestä kotoa muuttamiseen, ja nostalgia on tavallaan mukana jo asioiden tapahtumahetkellä. Lindholmin lyhyet tunnelmapalat tavoittavat oivallisesti nämä tunteet.

Rennon selkeällä, graafisesti miellyttävällä viivalla piirretyssä Vauvakirjassa on vahvasti omakohtainen fiilis, ja se onkin raapusteltu muistiin eniten omaksi iloksi taiteilijan lapsen vauvavuoden myötä.

Ehkä juuri tämän takia Lindholm välttää pahimmat sudenkuopat ja lässytykset.

Harmaat ja vaaleanpunaiset hetket kulkevat rinnakkain ja ovat vielä muistissa. Myöhemmin vauvavuoden muistikuvat haalistuvat ja muuttuvat sumuksi. Siinäkin vaiheessa voi vielä Vauvakirjaan palata ja muistella aikaa, jolloin toivoi vain, että joskus helpottaisi.

Oho, helpottihan se!

AULIKKI OKSANEN:

Kuvan ja sanan yhteinen rintama REETTA LAITINEN

Outojen kieli sisältää kirjailijana, runoilijana ja lauluntekijänä paremmin tunnetun Aulikki Oksasen (s. 1944) sarjakuvia vuosilta 1966–2004. Pertti Jarlan Täysi Käsi on tehnyt pienen kulttuuriteon kootessaan eri julkaisuissa ilmestyneitä kertomuksia yksiin kansiin. Mukana on myös kaksi ennen julkaisematonta sarjakuvaa.

Kokoelmaa täydentää Ville Hännisen esipuhe, joka tuo sarjakuvat aikansa kontekstiin – kuvan ja kaunokirjallisuuden yhdistäminen oli 1960-luvulla vielä suurempi ihmetyksen aihe kuin nykyään, eikä aikuisille suunnattuja sarjakuvia tai kuvakirjoja osattu ottaa vastaan. Alpo Jaakolan Ruusuruoska oli toinen saman ajan merkkiteoksia, kerronnassaan ja kuvakielessään sekin yhä omaperäisen radikaali. Oksasen Emilia ja Suomi sekä Ruusuruoska ilmestyivät molemmat 1967, mutta niiden vaikutus oli pikemminkin hidas kuin välitön.

Oksasen sarjakuvat ja kuvarunot ovat kaukana 1960-luvun lapsille suunnatun sanomalehtisarjakuvan tiukasta muotista. Jo aihevalinnat poikkeavat: e-

• Täysi Käsi

pillerit, rakkaus, naiseus, politiikka. Uudemmat sarjakuvat 2000-luvulta sukeltavat lapsuusmuistoihin: naapurin originelliin Pallukka-Olgaan, pikkukylän väelle esitettyyn raittiusfilmiin, diakonissaopiston uskovaisiin teinityttöihin. Menneen ajan Suomi on tunnelmassa vahvasti läsnä. Oksanen kuvaa ihmisiä välillä piikikkäästi mutta aina pohjimmiltaan lempeästi. Outojen kieltä hän oppi puhumaan jo lapsena Pallukka-Olgalle.

Oksasen lintuhahmoisen alter egon esiäiti, permalainen naislintu Sola syntyy ensimmäisessä tarinassa ja tuo koko albumiin mukaan mytologisen ulottuvuuden. Outoihin unimaailmoihin palataan aina välillä.

Toiset sarjakuvat taas ovat tiukasti ajan ja paikan ilmiöissä, esimerkiksi seksuaalivallankumouksellisissa e-pillereissä, joita vastustivat monet miehet, Oulun piispa etunenässä. Mukana on myös aikansa populaarikulttuuriviitteitä, James Bondia ja Pyhimystä eli Simon Templaria.

Oksasen tasapaksu mutta runollisen herkkä viiva kantaa läpi vuosien ja koko albumin ja tekee neljänkymmenen vuoden lukukokemuksen yhtenäiseksi.

Kuva, runo ja sana kulkevat kauniisti rinnakkain, tasa-arvoisina ja vallankumouksellisina.

69

HENRI VERNES JA WILLIAM VANCE:

Sakeaa sumua tajunnan virrassa TIMO RONKAINEN

Henri Vernesin vuonna 1953 alun perin nuortenkirjoihin luoma Bob Morane on ollut kotimaassaan Belgiassa käsittämättömän suosittu jo pitkään. Suomessakin sarja nauttii eräänlaista kulttisuosiota.

Vernes (s. 1918) on suoltanut päälle parisataa Morane-kirjaa ja käsikirjoittanut reilut 80 sarjakuva-albumia. Lähes tajunnanvirtapohjalta etenevät seikkailut hykerryttävät höperyydellään. Tunnelma on usein kohdallaan, logiikka ja arkijärki eivät niinkään.

Ensimmäisissä, Dino Attanasion piirtämissä albumeissa Morane oli perinteistä poikakirjamaista seikkailua eksoottisissa ympäristöissä. Sarjakuvan henki muuttui synkemmäksi 1960–70-luvun vaihteessa, kun piirtäjäksi tuli William Vance. Vernes seurasi aikaansa ja otti vaikutteita agenttitarinoista, scifistä ja kauhusta.

Nyt suomennetun kokoelman albumit ovat tältä ajalta. Kokoelman tarinat noudattavat alkuperäistä ilmestymisjärjestystä jatkosarjoina, alkaen kolmannesta Vancen piirtämästä jaksosta. Ensimmäisessä tarinassa, Silmät sumussa, pitkiin mustiin takkeihin ja lierihattuihin sonnustautuneet aavemaiset oliot ajavat takaa vaaleaa kaunotarta Lontoon sumuisilla kaduilla. Uhkaavasti ilmassa leijuvat kiilusilmäiset kummajaiset ampuvat tappavia säteitä silmistään.

70

• Suomennos Anssi Rauhala • Otava

Mystinen tunnelma on tosiaankin kohdallaan. Silmät sumussa on paketin ainoa aiemmin suomennettu albumi.

Keltaisen Varjon nuket -tarinassa Bobin ja Bill Ballantinen päävihollinen Ming kiusaa kansalaisia pienillä ilkeillä robottinukeillaan, jotka tuntuvat katoavan tyhjiin. Päämääränä on maailmanvalloitus, mutta on epäselvää, miten se onnistuu pikku roboteilla.

Pääideana tuntuu aina olevan kaaoksen ja pakokauhun luominen. Niin myös tarinassa Keltaisen Varjon vanki, jossa Ming on paennut keskiajalle. Aikapartion erikoisagentteina Moranen ja Ballantinen on seurattava paholaismaista konnaa ajassa taaksepäin keskiaikaisen linnan liepeille, jonne Ming on luonut aikakentän. Kyllä.

Tarinassa on vaikutteita suosituksi nousseen aika-avaruusagentti Valerianin seikkailuista. Salaperäisyyttä lisää vielä mystisesti tyhjästä ilmestyvä ja katoava trubaduuri.

Muissa tarinoissa piisaa eksoottisia kauniita naiskonnia, salaisia rikosjärjestöjä ja salamurhaajia. Kovakantinen kirja on hieno julkaisu ja käännös nasevaa. Ballantinen ja Moranen keskinäinen naljailu tuo mieleen Tex Willerin ja Carsonin sanailut.

Aikaisemmista käännöksistä poiketen Ballantine teitittelee Moranea, mikä seuraa alkukielistä versiota. Heidän suhteensa on selvästi esimies-alainen, ”komentaja Morane” sinuttelee toveriaan.

Varoituksen sanana loppuun: vaikka tarinat ovat omalla tavallaan viehkoja, kaikkia ei kannata lukea

LEWIS TRONDHEIM JA STÉPHANE OIRY: Suomennos Anssi Rauhala • Sininen jänis

Kaduilla tuulee TUOMAS TIAINEN

Viime syksynä aloittanut sarjakuvakustantamo Sininen Jänis keskittyy eurooppalaiseen sarjakuvaan. Ensi töikseen se toi kaksi laadukasta sarjaa Suomeen.

Toinen niistä on Hermannin Bois-Maury, toinen Lewis Trondheimin käsikirjoittama ja meillä tuntemattomamman Stéphane Oiryn piirtämän Maggy Garrison -jatkumon esikoiskirja Hymyile vähän, Maggy. Lontoon sateisille kujille sijoittuva, vuonna 2014 Ranskassa julkaistu moderni dekkari kääntää vakiintuneita asetelmia päälaelleen asettaen nuuskijaksi naishenkilön.

Parin vuoden mittaiseksi venähtänyt työttömyysjakso päättyy kun Maggy saa pestin yksityisetsivän apulaiseksi. Viinaanmenevä ja nahjusmainen työnantaja joutuu poistumaan vastentahtoisesti pelistä, joten sihteerin on otettava ohjat omiin käpäliin.

Hän löytää nokkelilla, tavanomaisista poikkeavilla tutkimusmetodeillaan niin yläkerran rouvan kanarialinnun kuin lähipubin omistajan kadonneen krikettipallonkin. Omaan laskuun, tietysti.

Keskushahmo Maggy on varsin mielenkiintoinen tuttavuus. Itsellinen nuori nainen on modernin elä-

•

män tarjoamien esteiden painamana ajoittain taipuvainen alakuloon ja itsesääliin, mutta pääosin kuitenkin neuvokas. Tupakkaa ja alkoholia kuluu vähintään lajityyppivaatimusten mukaan.

Vastakkaista sukupuolta Maggy tarkastelee esineellistäen. Ratkaisu on ehkä hieman halpa, mutta toimii. Uuteen toimenkuvaansa liittyvistä tiukoista paikoista katujen viisaudella selviävä Maggy on mainio uusi dekkarituttavuus.

Tutkimukset etenevät miellyttävän rauhallisesti mutta tiukasti lukijaa otteessa pitäen. Näiltä osin Hymyile vähän, Maggy muistuttaa hieman eräitä Lewis Trondheimin tunnetuimman hahmon, Jussi Jäniksen, seikkailuja. Samoin maailma ja siinä elävät hahmot ovat aitoja. Eletään arkea, mutta toisaalta mitä vain voi sattua milloin vain. Hahmotkaan eivät ole pelkästään vain hyviä tai pahoja kuvajaisia vaan aitoja ja lihallisia.

Stéphane Oiryn kuvitus tukee Trondheiminin punomaa juonta mallikkaasti. Ratkaisu jakaa joka sivu neljään samankokoiseen ruuturiviin tuo kerrontaan miellyttävää tv-sarjamaista tasaisuutta.

Kokonaisuus on Anssi Rauhalan suomennosta myöten laadukkaasti toteutettu. Eurosarjakuvan ystävällä ei ole mitään syytä jättää albumia sarjakuvakaupan hyllyyn.

71

MIKA LIETZÉN:

Miehiä ja kissoja TUOMAS TIAINEN

Suurten sotien ja itsenäistymisen kaltaisten mullistusten pyörteissä ihminen on pieni, mutta hänen tarinansa kertomisen arvoinen. Kansallistarinoiden ruohonjuuritasojen perkaaminen on siksi arvokasta ja avarruttavaa työtä. Katsantokanta määrittää, mitä näkee. Yhden lahtari on toisen vapaustaistelija.

Kurkkiminen itsestäänselvyyksien taakse on lähtökohta Mika Lietzénin Jääkärit-sarjakuvassa.

Albumi tilattiin Vaasan Pohjanmaan museon Jääkärit-näyttelyn oheisteokseksi, mutta se toimii hyvin myös itsenäisenä kirjana.

Myyttejä murretaan viidessä kertomuksessa, jotka sijoittuvat vuosien 1915–1918 ajalle. Maantieteellisesti liikutaan Suomesta Saksaan ja Baltian kautta takaisin kotiin, jossa odottaa vasta itsenäistynyt valtio epävarmoine aikoineen.

Lietzénin tarinat ovat sepitteellisiä mutta mukailevat todellisia tapahtumia. Ensimmäisessä kertomuksessa ollaan värväystapahtumassa Pohjanmaalla vuonna 1915. Pohjalaisten poikien halutaan lähtevän Saksaan sotilaskoulutukseen, vaikkei edes värväri ole varma asiasta. Toisaalta, hän punnitsee, ”Yksi sotilas on arvokkaampi kuin tusina maalaispoikia.” Isänmaan ja itsenäisyysaktivismin ohella

72

• Pohjanmaan museo

puhuu globaalimpikin kieli, raha. Moni nuorimies lähti Saksaan tienaamaan.

Dramaattisimpia aineksia tarjoaa katkelma sotatantereelta kesältä 1916. Toisin kuin suomalaisille oli luvattu, heitä lähetettiin myös rintamakokemusta hankkimaan. Suomalaisista vapaaehtoisista muodostettu Jääkäripataljoona 27 taisteli Keisarillisen Saksan puolella Latviassa Misse-joen varrella. Nälkä, väsymys ja kuoleman uhka paljastavat lopulta sodan absurdiuden. Kauhut kokeneelle tykistökeskityksen maasta lennättämä rapa on kuin tavallista sadetta.

Sota on jääkärimatkalla vähintään taustalla, muttei sentään ainut asia mielessä. Itsenäisyysvuonna 1917 Libaussa (nyk. Liepāja, Latvia) nimetön soturi yrittää yhteyteen vastakkaista sukupuolta edustavan toisen muukalaisen kanssa. Tarina katkeaa kirkasotsaisen jääkärin radikaalien ajatuksien ja kotimaan uuden suunnan ristiriitoihin. Raastava kertomus on esimerkki Lietzénin kyvystä piirtää esiin vajavainen ja monipuolinen ihminen.

Joka tarinassa esiintyy kissa. Itsenäisyyden ajan leijonalippuun viittaava, symboliseksi tulkittava eläin on mainio dramaturginen keino. Sotilaan on helppo purkaa tuntojaan mykälle kuuntelijalle – ja lukijalle. Kuvallisesti kirja on selkeä mutta etenkin henkilöhahmojen osalta ilmeikäs. Nappisilmäisten poikasten kohtalot kiinnostavat aidosti.

HARRI FILPPA:

Kuoleman kirja TUOMAS TIAINEN

Gradunsakin sarjakuvamuotoon tehnyt oululainen Harri Filppa tunnetaan moniottelijana. Opettamisen ja Oulun sarjakuvakeskuksen ja sarjakuvafestivaalin pyörittämisen lisäksi julkaisulistalle on kertynyt sarjakuvateos jos toinenkin. Parin helpommin lähestyttävän Vastarannan siili -albumin jälkeen hän tarjoaa melkoisen pommin toisesta ääripäästä elämän kirjoa. Kuolema meidät erotti käsittelee puolison kuoleman aiheuttamia tuntemuksia ja äkillisen menetyksen jälkeistä elämää.

Filpan puoliso menehtyy odottamatta tavallisella mökkireissulla. Tapahtuma on yhtä musertava kuin yllättäväkin. Vastausta vailla olevien kysymysten keskellä on löydettävä voimaa selviytyä. Paperisotaa riittää, vaikka päivittäisissä askareissakin on tarpeeksi haasteita. Vainajan työnantaja muistuttelee palkkojen takaisinmaksamisesta, vakuutusyhtiö penää papereihinsa täytettä. Kaiken aikaa harteilla lepää lesken viitta.

Kuolemantapauksen jälkeen Filppa vajoaa mustuuteen. Itsesyytösten, ratkaisemattomien kysymysten ja tuskan paineessa hän turvautuu, kansanluonteemme mukaisesti, pulloon. Alkoholi auttaa nukah-

• Pohjoinen Kustannustoiminta

tamisessa, sosiaalisissa tilanteissa ja suremisessakin.

Tyhjään kotiin ensi kertaa astuvaa pyytämättä avustamaan saapuneet terveystyöntekijät kirjoittaisivat mieluummin unilääkereseptin mutta sallivat yömyssynkin. Tosin sillä ehdolla, ettei naukkailu jää tavaksi. Näin juuri tietenkin käy.

Filpan surutyön aikana tekemiin muistiinpanoihin perustuva kirja poukkoilee estotta ajan ja paikan suhteen. Rakenne voisi olla jäntevämpikin. Pääsemme kuitenkin kurkistamaan äkillisesti leskeytyneen pään sisään. Kuolema meidät erotti onkin ennen kaikkea kuvaus selviytymisestä ja selviytyvästä. Parisuhteesta ei juuri kerrota, ei liioin menehtyneestä. Vainaja jää lukijalle varsin vieraaksi, kasvaen mykkyydessään jopa jossain määrin myyttiseksi henkilöksi.

Pallopäiset ja lyhytjäseniset nappisilmät ovat tuttuja tekijän aiemmasta tuotannosta. Filppa ei briljeeraa taiturimaisella piirrosjäljellä vaan asettaa käytännön muodon edelle. Välillä hänen toivoisi kiinnittävän piirroksiin enemmän huomiota, vaikka tärkein tavoite lienee ollut kertoa tarinaa, ei tehdä kaunista jälkeä. Katseen vangitseva kansi on yksinkertaisessa hyytävyydessään kirjan tehokkain kuva.

Samoin kylmäävät sopivasti annostellut välähdykset ruumiista.

73

JANA VASILJEVIĆ:

• Suomennos Tuomas Tiainen • Dead Genesis

Outoja puruja kupissa VILLE HÄNNINEN

”En ymmärrä. Maailma palaa ja kaikki ovat lähinnä kiinnostuneita itsestään”, pohtii Manet's Diner -kahvilan työntekijä. Hän kaatelee sumppia päivästä toiseen ja toimii peilinä ihmisille, jotka kertovat kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Jotkin ovat tavanomaisen banaaleja, jotkin ylittävät sopivaisuuden tai uskottavuuden rajat.

Kuten asiakas, joka kertoo pelanneensa lapsena Need For Speediä ja tulleensa siskonsa puremaksi.

Sairaalassa ilmeni, että hänen kiveksissään asusti kaksoisveli, ”kehoni oli ilmeisesti sulauttanut hänet itseensä kohdussa”.

Tai rouva, jolle on aika sama, saako hän kahviinsa maitoa, koska ei ole vielä toipunut auto-onnettomuudesta. Se vei tunteet ja empatian.

Belgian Gentissä asuva mutta Jugoslavian Belgradissa vuonna 1990 syntynyt Jana Vasiljević on maalannut kahvinkaatajan voimakkaan siluettimaiseksi hahmoksi. Naiseksi, joka näkyy mutta jää toisten ihmisten tarinoiden taustalle. Kuuntelee ja jatkaa.

Kuvaavaa on sekin, että tarjoilija jää ulkopuoliseksi myös omassa tarinassaan, hänestä kertovassa

74

sarjakuvassa. Hänen kuvansa ei syvene, hyvä kun ehtii edes hahmottua. Lukukokemuksena Manet's Diner on kuin espressohetki, loppuu ennen kuin alkoikaan. Tosin espresso tarjoaa nopean nousun, Vasiljevićin tarina pikemminkin pysyy paikallaan.

Suut sentään käyvät ja mielet liikkuvat.

Kokonaisuus on sen verran lyhyt ja eleetön, että pintapuolisuus tuntuu samanaikaisesti tarkoitetulta ja tarkoittamattomalta. Moni nuori taiteilija aloittaa sarjakuvanovelleilla, vaikka ei ehdi lyhyessä mitassa kuin hahmotella tunnelmia ja visuaalista maailmaa.

Manet's Dinerkin jättää vähän kylmäksi.

Tarina tosin yllättäen paranee lukukerta lukukerralta. Toinen santsikuppi alkoi jo maistua.

Suomessa residenssitaiteilijana vuonna 2015 vieraillut, Tieten met haar -taidekollektiiviin kuuluva Vasiljević on tehnyt usean vuoden ajan tarinaa sukunsa naisista ensimmäisestä maailmansodasta tähän päivään. Mamet's Dinerin tavoin sekin kuulemma liittää tämänpuoleisen tapahtumia tietokonepelien visuaaliseen liminaalitilaan.

Vice-lehdessä julkaistut lyhyet tarinat osoittavat, että Vasiljević on taiteilijana vasta löytämässä oman ilmaisunsa ja lähivuosina voi syntyä jotain kiehtovaa.

CHARLIE CHRISTENSEN: Suomennos Ville Hänninen ja Vesa Kataisto • Zum Teufel

Päivän peili TUOMAS TIAINEN

Todellisuus iskee joskus hauskasti fiktion kautta päin kasvoja. Huuruisen Necrocomicon-sarjakuvatapahtuman järjestäjien onnistui vuonna 2015 houkutella itse ruotsalainen Charlie Christensen vieraakseen Turkuun. Kaksi vuotta myöhemmin Mielipuolen kuvakirjassa myös Aarne Ankka päätyy Suomen-laivalla Itämeren vastakkaiselle rannalle. Sarjakuvia myyvän ja kustantavan festivaalijärjestäjän kivijalkapuoti esiintyy tarinan kulisseissa, ja Turun tuomiokirkko on päässyt peräti kanteen asti.

Viides suomennettu Aarne Ankka -sarjakuva jatkaa epäkohtien perkaamista vain pari vuotta Kansankodin pesänjakajien (2015) jälkeen. Kansallisrunoilija Bellmania fanittava Aarne on kaikista kuluneista vuosista huolimatta edelleen sama naama norsunkakkaralla maailmaa tarkasteleva teräväkielinen rentturunoilija. Ikivanhaa isoäitiään kärräilevän kahden lapsen yksinhuoltajaksi ylenneen ankan katse on edelleen epäkohdissa. Ne eivät millään ota ehtyäkseen.

Alussa tapaamme runoilijan luonnollisimmassa olomuodossaan tuopin ääreltä. Baarijakkaran tuo-

•

man turvan ulkopuolella vainoharhainen Aarne suostuu liikkumaan vain rapujen tapaan sivuttain. Hän pelkää iskua selustaan. Kenties syytä onkin, maailmantuskaansa märkään liudentava seurue kun keskustelee ääri-islamilaisesta terrorismista, sen syistä ja etenkin seurauksista. Massamurhista muistuttava Mielipuolen kuvakirja ei ala mitenkään kepeästi.

Tiukasti nykyajassa kiinni olevan päätarinan oheen on punottu Aarnen kuvittelema 1400-luvun Firenzeen sijoittuva sivujuoni. Siinä Leonardo da Vinci apupoikineen pui Niccolò Machiavellin kanssa samanlaisia vapauden ja vallan teemoja kuin ankka kumppaneineen Tukholmassa. Moderni Eurooppa, Aarne perustelee, syntyi renessanssin Firenzessä Vatikaanin painostuksesta huolimatta. Teorian mukaan tiukin taide syntyy aina puristuksessa. On luotava salaisia salakielisiä järjestelmiä voidakseen sanoa sanottavansa.

Aarne itse puhuu suunsa puhtaaksi ilman koodejakin. Hän jos kuka on oiva hahmo kanavoimaan välillä sietämättömän raskaaksi käyvää ahdistusta näinä usein hieman liian mielenkiintoisina aikoina. Tarvitaan ruotsalainen runoilija-ankka muistuttamaan ihmisiä ihmisyydestä. Siis siitä, että jokainen meistä saattaa sopivissa olosuhteissa vajota eläimen tasolle.

75

PEYO:

• Suomennos Soile Kaukoranta • Otava

Jos sinä haluat tulla vahvaksi isona… ummmpf… niin sinunkin on voimailtava ahkerasti!

Saanko minäkin kokeilla hiekkasäkkiäsi, eno?

No niin, tämä saakin riittää!

Nyt menen suihkuun!

FRANÇOIS WALTHÉRY: BRUNO-ENO

Pikku ukkoressu! Hän saa kyllä syödä vielä paljon puuroa ennen kuin saa sen säkin hievahtamaan!

Heh heh!

Tottahan toki!

Terveisiä studioiden aikakaudelta HEIKK JOKINEN

Benjamin on maailman vahvin poika. Hän paiskoo kevyesti helikoptereita, romuttaa autoja ja tyrmää konnia. Paitsi kun hän vilustuu. Silloin voimat katoavat.

Peyo (Pierre Culliford, 1928–1 992) loi Benjaminin (Benoît Brisefer) belgialaiseen Spirou-lehteen vuonna 1960. Sarjan käsikirjoittajiksi ja piirtäjiksi kertyi kelpo otos Spiroun tekijäkaartista.

Kokooma-albumi Benjamin pitää sisällään kolme tarinaa. Bruno-eno ilmestyi alunperin Spiroussa vuonna 1968. Sen käsikirjoituksesta vastasivat Gos (Roland Goossens, s. 1937) ja Peyo ja piirroksista François Walthéry (s. 1946).

Vuosina 1969–1970 julkaistun Sirkus Bodonin tarina on jälleen Peyon sekä Gosin ja piirros Walthéryn.

Lady D’Olfinan (1972) käsikirjoitus on Peyon ja Yvan Delporten (1928–2007) ja piirros Walthéryn ja Marc Wasterlainin (s. 1946).

Suomeksi sarjat on nähty Ruutu- ja Nonstop-lehdissä vuosina 1974 ja 1976.

Näitä sarjoja tehtäessä elettiin studioiden aikaa.

76

Ne kokosivat lahjakkuuksia, usein ensin oppipoikina, kuten Peyon Belgian maaseudulta Brysseliin 17-vuotiaana pestaaman Walthéryn.

Töitä tehtiin yhdessä ja monissa eri rooleissa.

Toisten sarjoissa autettiin esimerkiksi taustojen piirtämisessä, käsikirjoituksissa tai tussaamisessa. Kaikki tämä takasi sujuvan ammattitaidon.

Se näkyy Benjaminissakin. Piirrokset toimivat, tarina kulkee ja lukukokemus on miellyttävä. Lentoemäntä Natasha -sarjastaan tunnetun Walthéryn piirros tekee paketista sujuvan ja inhimillisen. Lukiessa ei tule mieleen, että sarjat ovat lähes puolen vuosisadan takaa.

Tarinat ovat ammattitaitoista viihdettä. Brunoenossa Benjamin vierailee turvamiehenä toimivan enonsa luona ja saa kiikkiin kokonaisen rosvokoplan. Vauhtia, yllättäviä käänteitä ja jännitystä riittää, sopivina annoksina.

Kirja on Ranskassa koottavan viisiosaisen Benjamin-kokoomakirjojen sarjan toinen osa. Tällaisia esipuheella täydennettyjä intégrale-kirjoja ilmestyy siellä paljon.

Vielä kun saisi suomeksi Klorofyllin ja Sipuleenan piirtäjän Raymond Macherotin koostekirjoja.

Niitä on julkaistu Ranskassa useita.

ERI TEKIJÖITÄ: Korkeajännityssarja 1953 –

PHILIP MENDOZA: TOHTORI FU MANCHUN SAARI

• Egmont

Varokaa keltaista vaaraa!

TIMO RONKAINEN

Ennen puhtaaksi sotalukemistoksi muuttumistaan Korkeajännityssarja – tuttavallisesti Korkkari – tarjoili 1950-luvulla jännitystä etsivätarinoiden muodossa. Materiaali tuli brittiläisistä Thriller Picture- ja Super Detective Library -lehdistä. Ne julkaisivat sarjakuvaversioita vanhoista englantilaisista dekkareista.

Ensimmäiseen vuosikertaan mahtuu viisi 64-sivuista lehteä, joissa seikkailevat sellaisten kirjoittajien kuin Edgar Wallacen, Sapperin (Herman Cyril McNeile), Ernest Dudleyn ja Sax Rohmerin luomat hahmot. Iso osa kirjoista, joihin sarjakuvat perustuvat, olivat vanhoja jo 1950-luvulla. Se näkyy juttujen maailmankuvassa.

McNeile (1888–1937) oli brittiupseeri, joka aloitti sota-aiheisilla novelleilla ensimmäisen maailmansodan aikaan. Patriotismin sävyttämissä Bulldog Drummond -tarinoissa ulkomaalaiset konnat ja juonittelijat uhkaavat Englannin suvereniteettiä. Drummond-kirjoja julkaistiin suomeksikin 1920-luvulla nimellä Teräsnyrkki Hugh.

Edgar Wallacen (1872–1932) tunnetuimpia kirjoja ovat rasistisina ja kolonialistisina pidetyt Sanderssarjan teokset. George Orwell kutsui Wallacea jopa proto-fasistiksi. Seitsemän lukon ovi (alkuaan vuodelta 1927) on kuitenkin perinteisempi herrasmiesetsivä-

tarina ilman poliittista painolastia. Hullun tiedemiehen luomia hirviöitä ja hämäriä salaisuuksia löytyy sitäkin enemmän. Sax Rohmerin (Arthur H.S. Ward, 1883–1959) luoma tohtori Fu Manchu ei uhkaa pelkästään Britanniaa vaan koko maailmaa.

Alkuaan vuonna 1941 ilmestynyt Tohtori Fu Manchun saari on vaikuttanut paljon James Bondeihin, varsinkin Tohtori No’hun. Hullu, ”keltaista vaaraa” edustava tiedemies vehkeilee tahdottomien kätyriensä välityksellä, käyttää eksoottisia myrkkyjä ja pitää salaista päämajaansa sammuneen tulivuoren kätköissä.

Ernest Dudleyn (1908–2006) kirjaan perustuva Taistelu Fernshamin testamentista edustaa perienglantilaista herrasmiesseikkailija-perinnettä. Sarjakuvana tarinaa on jouduttu typistämään, mikä vaikeuttaa monipolvisen juonen seuraamista. Sama vaivaa monia kirjan tarinoita.

Korkeajännityssarjan tarinat ovat kiehtovan vanhanaikaista seikkailua, jotka eivät ehkä nykypäivän standardeilla ole kaikkein toimivinta sarjakuvaa.

Tietynlaisen kökköyden ja hienostuneisuuden välillä tasapainoillaan. Kokoelman sarjakuvia ei taustoiteta ollenkaan, mikä harmittaa. Jokin esipuhe esittelyineen ja piirtäjätietoineen olisi ollut paikallaan.

Samaten komeat värikannet on jätetty loppuun mustavalkoisina, ja takakanteenkin ne on läntätty postimerkin kokoisina. Mauri ”Moog” Konttiselta olisi saatu varmasti hyvä esipuhe.

77

Pienet lehdet

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Yli satasivuinen omakustannealbumi kokoaa Anssi Ylirönnin sarja- ja pilakuvia, kuvitettuja runoja ja sarjakuva-aiheisia esseitä useiden vuosien ajalta.

Puolet albumista täyttää huumorisarjakuva ”Hämyläisiä”, jonka stripeistä osa on ilmestynyt 2014 Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena nimellä ”Matias”. Nimihenkilö on keskivertoa ehkä jossain määrin älykkäämpi, umpikyyninen, epämääräisen ikäinen miesoletettu, joka pyrkii aina sanomaan nihilistisen, laajahkolla sanavarastolla briljeeraavan, useimmiten puhekumppanin jokaista puheenvuoroa vähättelevän ja nolaavan vastarepliikkinsä tilanteessa kuin tilanteessa, minkä lisäksi hän on humalassa taipuvainen riidanhaastamiseen. Toisaalta, kun näköpiiriin ilmestyy eroottisesti kiinnostava henkilö, sukeutuu hänestä kaunolauseita pinnallisesti suoltava runosielu, koska hän arvelee sen olevan tehokas keino päästä harrastamaan sukupuolitoimintoja.

Tosielämässä monikaan ei haluaisi edes tuntea moista (perusteltuja narsismiepäilyksiä herättävää) kaveria, mutta sarjakuvaan kyseinen spede sopii suorastaan hykerryttävästi; on Ylirönniltä vaikuttava suoritus saada lukija tuntemaan jopa sympatiaa tällaista päähenkilöä kohtaan. Monet muut hahmot ovat ensivaikutelman perusteella yksiviivaisia, muutamalla liioitellulla luonteenpiirteellä varustettuja karikatyyrejä, mutta nekin syvenevät sitä mukaa kun esiintyvät useammissa stripeissä, enemmänkin erilaisten tilanteiden ja kontekstien vuoksi eikä niinkään siksi, että niistä paljastuisi sinänsä jotain uutta.

Ylirönnillä tuntuukin olevan pistämätön kyky pyörittää tätä melko kliseisten henkilöiden galleriaa aina uusina yhdistelminä niin, että se kokonaisuutena on huomattavasti enemmän kuin osiensa summa. Tältä osin vertailukohdaksi voi hakea jopa Tintin seikkailut, vaikka muuten ”Hämyläiset” edustaa varsin toisentyyppistä muotoa ja sisältöä. ”Hämyläisiä” voisi kritisoida mieskeskeisyydestä: esimerkiksi ihmissuhteet esitetään lähinnä miesnäkökulmasta ja -lähtökohdista naishahmojen jäädessä siltä osin sivuosaan. Mutta toisaalta usein juuri

78

ANSSI YLIRÖNNI

Ämpärinjonottajien sukua Anssi Ylirönni paaliukuovienvalissa.blogspot.com

he sanovat ne harvat järjen sanat, eivätkä he silti ole mystifioiden ihannoituja, vaan naisillakin on epämiellyttäviä tai arveluttavia inhimillisiä luonteenpiirteitä.

Ainoa avoimesti vähemmistöä edustava hahmo muutaman rullatuolia käyttävän liikuntaesteisen statistin lisäksi on seksuaalista ahdistelua läheltä liippaavaa tyrmäystippaläppää viljelevä homo, mutta koska ”Hämyläisissä” kukaan ei ole täydellinen eikä kenelläkään ole ihailtavia ominaisuuksia, voi hyvällä tahdolla ajatella tahdittoman käytöksen olevan juuri tämän kyseisen hahmon inhimillinen erityispiirre eikä niinkään leimaavan stereotypian uusintamista. Eihän?

Kokoelman sarjakuvissa dialogilla on suuri painoarvo ja tekstiä on ajoittain jopa ylitsevuotavan runsaasti. Sanataituruus on määräävässä osassa, ja jäykähkö, tarpeen tullen yksityiskohtainenkin piirrostyyli antaa suosiolla sille tilaa. Usein henkilöt puhuvat toistensa ohi, mikä saa stripit tuntumaan yllättävän realistisilta. Puheenaiheita on laidasta laitaan, sivuten mm. politiikkaa, ihmissuhteita, sosiaalista mediaa ja pitääpä Matias myös sarjakuvamuotoisen venäjän kielikurssin lukijalle.

ANSSI YLIRÖNNI

Ihmisyyden tilaa pohdiskellaan muutaman sivun verran ”Ego ja Alter” -sarjakuvassa eläinten ja lopulta humanoidienkin toimesta. Siinä suomitaan tarkkanäköisesti omahyväisyyttämme ja tapaamme valehdella itsellemme kollektiivisesti voidaksemme oikeuttaa moraalisesti kestämätöntä toimintaamme, etenkin muun luonnon häikäilemätöntä hyväksikäyttöä. ”Herrasmiehen käsikirja” -stripit antavat arveluttaviakin etikettiohjeita yläluokkaisia tai sellaiseksi pyrkiviä riemukkaasti irvaillen. ”Tarinoissa Puolen Heikin Metsästä” lutuisen näköiset eläimet paljastuvatkin päihdeongelmien kanssa painiskeleviksi, mutta yllättävän artikuloidusti ajatuksiaan ilmaiseviksi sekakäyttäjiksi. ”Pekka P.” -stripit ammentavat Puupää- elo- ja sarjakuvien henkilöistä, mutta ovat albumin köykäisimpiä niin sisällöllisesti kuin kuvienkin osalta.

Synkeä montunreunahuumori ryydittää albumin vakavahenkisintä, sarjakuvanovellin mittaista tarinaa ”Ankkalinnan vallankumous”, johon Ylirönni on sulattanut aineksia historiallisista tapahtumista: suoria viittauksia Venäjän vallankumoukseen, Suomen ja Espanjan sisällissotiin, Mäntsälän kapinaan jne. on vilisemällä. Che Guevaran, Trotskin, Stalinin ja muiden todellisten henkilöiden luonteen- ja toiminnan piirteitä voi löytää ankka- hiiri- ja koirahahmoista, jotka tietenkään eivät lainkaan muistuta Disneyn vastaavia. Visuaalisilta ratkaisuiltaan tämä sarjakuva ei kaikilta osin toimi, ja piirrosjäljenkin laatu heittelehtii, mutta juonenkuljetus on suhteellisen mielenkiintoinen, vaikka tarina lapsensa syö-

västä vallankumouksesta ja ihanteiden hukkumisesta vainoharhaiseen terroriin on kerrottu eri muunnoksina jo lukuisia kertoja.

Fiktiiviset henkilönsä Ylirönni esittää lämmöllä niiden kuvottaviakin ominaisuuksia ymmärtäen, mutta kokoelman sisältämät – useimmiten maaliinsa osuvat – poliitikkoja rääpivät pilakuvat, joita albumiin myös on koottu, ovat sitä vastoin viiltävän julmia. Vaikuttajien kasvot Ylirönni on piirtänyt lähes naturalistisesti kuin alleviivaten sitä, että usean pilakuvan teksteissä on käytetty myös kyseisen poliitikon pöljimpiä aivopieruja sanasta sanaan.

Kokoelma sisältää myös joitakin runoja. Visuaalinen ilme näillä sivuilla on hieman sekava, kuvituksina on muun muassa ruutuvihkoluonnoksia ja marginaalissa kurkistelee vähättelevään sävyyn letkautteleva kriitikkoeläin. Ratkaisu antaa ymmärtää, että kirjoittaja on ollut itse epävarma lyriikkansa tasosta ja on siksi ympännyt mukaan moisen disclaimer-hahmon, joka lähinnä häiritsee tekstiin paneutumista.

Viimeisillä sivuilla on (Sarjainfon aiemmissa numeroissa alun perin julkaistuja) koko lailla päteviä sarjakuvataidetta eri näkökulmista käsitteleviä esseitä lähdeluetteloineen. Ämpärinjonottajien sukua on keskimäärin hauska ja myös ajatuksia herättävä. Näin laajassa materiaalissa mukana on väistämättä joitakin, joissa vitsi menee alta riman, navan ja/tai arvostelun. Useimmiten Ylirönnin piikikäs huumori kuitenkin toimii.

Forest for friends Tomi Rantala forestforfriends.wordpress.com Forest for friends on tällä hetkellä vain yllä olevassa osoitteessa englanniksi luettavissa oleva nettisarjakuva, jolle tekijä etsii julkaisukanavaa myös printtipuolella, tarpeen vaatiessa suomeksi käännettynä (vinkkinä kustantajille sekä strippisarjaa kaipaavien sanoma- ja aikakauslehtien sarjakuvatoimittajille).

Kun sarjakuvan keskeiset henkilöt – jos tuota termiä voi edes käyttää - ovat eläimiin ja ihmisiin epäluuloisesti suhtautuvia kasvi- ja kivikunnan jäseniä sekä lampi, niin voi liioittelematta sanoa tekijän valinneen stripeilleen haasteelliset lähtökohdat.

Lukijan pääsy sisälle tähän maailmaan kestää hetkisen ja vaatii alussa myös ohittamaan ensimmäinen WTF?-reaktion, mutta lämmittelykierrosten jälkeen dialogi ja huumori alkavat pelittää kuin keskikesäi-

79

TOMI RANTALA

nen joenrantapuisto yleisövessana. Alkuasetelmansa näennäisestä staattisuudesta huolimatta Rantala löytää olennaisen hahmojensa olemuksesta sekä kehittämään ällikällä lyövää dynamiikkaa, joka pikkuhiljaa vie huumorin absurdeille tasoille.

Vuosikymmeniä yhdessä vietettyään kivi ja kuusi ovat kuin vanha pariskunta, joka pitää kommunikaatiota hengissä aina samoilla fraaseilla ja lempeähköllä(?) naljailulla. Toisessa vakiosketsissä osapuolina ovat keväisin kiimaiseksi innostuva koivu ja murhanhimonsa kanssa kamppaileva sarjahukuttajalampi, joiden välinen ristiriitainen suhde yltyy välillä eroottiseksi.

Visuaalinen toteutus on varsin elegantti. Muutamaa yhä uudestaan käytettyä naturalistisesti toteutettua ruutua onkin voinut rauhassa viilata täydellisyyteen asti, sillä oikeastaan koko sarjassa on tuskin tusinaa kuvia, joihin on tehty tarpeen mukaan pieniä muutoksia tai lisäilty elementtejä, samankaltaisella patentilla kuin Max Cannonin Raakaa lihaa -sarjassa.

Toistuvuus onkin pitkälti sarjakuvan ”se juttu” myös käsikirjoituspuolella. Joskus kaksi strippiä lähtee liikkeelle identtisestä dialoginpätkästä, päätyen kuitenkin eri lopputulokseen. Myös repliikkejä kierrätetään ruudusta ja stripistä toiseen.

Jankkaavien sormiharjoitusten puolelle lipsahtava toisto, pinnalliseksi pikkunäppäryydeksi ajautuva sanailu ja puujalkavitseihin sortuminen siellä täällä ei tämän strippisarjan onnistuneisuutta himmennä, sillä sellaistahan olisi jutustelu aina saman seuralaisen kanssa, aamusta iltaan ja ihmisiästä seuraavaan, ilman muuta ajankulua.

80

Konsepti on samaan aikaan sekä nerokkaan minimalistinen että rönsyilevä, kaikki jatkuu samana ja toisaalta mitä tahansa voi tapahtua, kuin elämässä itsessään.

Luunaamat: Maailman vahvin lukki ja muita juttuja Luulukista Annastina Sonné luunaamat.co.nr Houkutteleva kansi on ammattitaitoisesti tehty kankaalle maalatusta originaalista, vuosina 2012–17 piirretyt selkeät ja helppolukuiset strippimuotoiset sarjakuvat pysyvät tyylillisesti yhtenäisinä aikajänteestä huolimatta. Joissakin yksittäisissä ruuduissa viivan paksuuden vähäinen vaihtelu esimerkiksi ääriviivojen ja varjostusten välillä haittaa kuvan nopeaa hahmottamista.

Käsikirjoituspuolella laatu ei ole yhtä tasaista.

Osa stripeistä osuu kohdalleen, mutta tarkempaa punchlinen tai loppukäänteen ajoittamista olisi osa kaivannut. Luunaamojen pelottavan ulkokuoren ja luonteen pehmouden välistä ristiriitaa olisi voinut hyödyntää enemmänkin draamallisen väännön aikaansaamiseksi. Myöskään tasaisempien hahmojen ja räiskähtelevämmän Luulukin välisistä jännitteistä tekijä ei kaikkia tehoja ota irti, vaikka mahdollisuuksia moiseen olisi: Luulukkikin useimmiten perääntyy loppumetreillä tarpeettomaan kiltteyteen, mikä hiukan vaivaa koko sarjakuvaa. Vaikkakin Luunaamat ovat omintakeisia ja sympaattisia, ei tekisi pahaa, jos Sonné kehittelisi eri hahmoja tulevaisuudessa luonteenpiirteiltään hieman yksilöllisemmiksi ja ehkäpä myös monimutkaisemmiksi.

ANNASTINA SONNÉ

Jussi Söder – Bläkäri Juho Sihvonen rockenmoll.blogspot.com Juho Sihvonen kertoo sarjakuvassaan nyrkkeilevän karhun, Jussi ”Bläkäri” Söderin noususta, uhosta ja uran tuhosta Rocky-elokuvien hengessä. Viiva on rennon näköistä, piirrostyyli ilmavaa ja kokonaisuus keveän ja huolettoman näköinen, vaikka lienee selvää, että sitä on työstetty suurella antaumuksella ja vaivannäöllä.

Periaatteessa Bläkärissä on kaikki kohdallaan: julkaisua voisi vaikkapa sarjakuvakurssilla käyttää toimivan kansikomposition ja selkeän, iskevän ulkoasutaiton näytteenä. Käsikirjoitukseen sisältyy sopivina annoksina huumoria, yllätyksiä ja tragiikkaa, kerronta kulkee takeltelematta jättäen kuitenkin tarkasti ajoitettuihin suvantokohtiin sopivasti tilaa hengähtää, ruutujako ja sisäsivujen taitto tukee

JUHO SIHVONEN

Runomitoilla leikittelevä, välillä jopa kalevalaista poljentoa mukaileva kielenkäyttö on rikasta, mutta toisinaan teksti selittelee turhaan ja alleviivaa harhaanjohtavasti sellaista informaatiota, joka löytyy myös kuvista. Vaikka strippimuoto asettaa rajoituksensa, olisi kuvakulmien ja -kokojen suurempi vaihtelu elävöittänyt nimenomaan pidempijuonista ”Maailman vahvin lukki” -tarinaa, jonka kohdalla kerronnan soljunnan katkaisevien epäolennaisten ruutuja ja suvantokohtien karsimisesta olisi voinut myös olla hyötyä lopputuloksen kannalta.

Kaiken kaikkiaan hyvän paketin ainekset ovat kuitenkin kasassa. Yllä mainituissa ongelmakohdissa tarvitaan vastaisuudessa vain pientä skarppaamista, osaamisesta se ei tekijän kohdalla ainakaan ole kiinni.

81

oppikirjaesimerkin lailla juonen etenemistä. Ja tarinan loppu on oikeasti suorastaan liikuttava. Mutta jos tästä, ikään kuin sarjakuvaluokan priimuksen nappisuorituksesta, jotain kritisoitavaa haluaa löytää, niin se ehkä onkin juuri Sihvosen osoittamassa kaikkien osa-alueiden tasapainoisessa hallinnassa ja virtaviivaisuudessa ilmenevän lagom är bäst -filosofian kääntöpuoli: vielä yhtä ylimääräistä vaihdetta, jotain perustelematonta, järjetöntä, uskottavuuden rajat ylittävää käännettä tai ilmaisutavan sääntöjä rikkovaa kohtausta jää hieman kaipaamaan. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Bläkäri on varsin laadukasta luettavaa.

Vuoden 2018 numerot ilmestyvät maaliskuussa, toukokuussa, syyskuussa ja joulukuussa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Arvostelut: Ville Hänninen Osoiterekisterivastaava: Pauli Ruonala Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Avustajat tässä numerossa: Jelle Hugaerts, Juliana Hyrri, Pauli Kallio, Vesa Kataisto, Verna Kuutti, Kivi Larmola, Timo Ronkainen, Henry Söderlund, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Kati Vuopala.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

PIENLEHTEILIJÄ, BLOGGAAJA, PIENTAPAHTUMA! Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan.

Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla.

Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Suomen

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Fantasiapelit -ketjun liikkeet tarjoavat -10 % sarjakuvista jäsenkorttia näyttämällä myymälöissä.

Taidetarvikeliike Farbe Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 C 2.krs, Helsinki) -20 % normaalihinnoista.

Geezers the Shop (Pengerkatu 22, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: 10 % alennuksen tusseista ja kirjallisuudesta sekä 5 % alennuksen spraymaaleista.

Jalava tarjoaa 10 % alennuksen kirjoistaan myymälässä ja verkkokaupassa. Verkkokaupassa alennuksen saa koodilla SKSEURA. Laatua lapsille tarjoaa verkkokaupassaan 20 % alennuksen koodilla “sarjakuvaseuran jäsen.”

MISTER EASY BUSINESS (MEB), helsinkiläinen digipaino tarjoaa -15 % alennuksen verkkokaupassa (meb.fi) sekä jäsenkorttia näyttämällä myymälässä -10 % alennuksen. Käytä verkossa koodia COMIC. Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

2 0 1 7 – 2 0 1 8 Pieni Leffakauppa (Vaasankatu 27, Helsinki) tarjoaa -10 % tuotteista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10 % kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta sekä kirjakaupan uusista kirjoista -10 %.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Helsingin myymälöissä sekä verkkokaupassa.

Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

KEVÄTKOKOUS 24.4.

Suomen sarjakuvaseuran sääntömääräinen kevätkokous järjestetään ti 24.4.2018 klo 18 Sarjakuvakeskuksella, Porthaninkatu 9, Helsinki. Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat eli seuran tili- ja toimintakertomus vuodelta 2017.

Tervetuloa paikalle vaikuttamaan seuran asioihin ja tutustumaan samalla Sarjakuvakeskuksen toimintaan.

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu 30 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 €

TILAA UUTISKIRJE Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista tai Sarjakuvakeskuksen uutiskirje tapahtumista. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

9

770356

00178

496000

TEEMAT: ITALIA | STRIPPISARJAKUVA | METALLI

Bois-Mauryn Tornit 2 2. Éloïse de Montgri

Rosvojoukko ryöstelee Pays de Caux’n seutuja. Nääntyneiden talonpoikien tueksi ilmestyy kaunis ja arvoituksellinen Éloise de Montgri.

Kokoelma sarjakuvia, jotka osuvat käsittämättömällä tarkkuudella valistuneen lukijan nauruhermoon.

Kovakantinen 48 s, 4v

Pehmeäkantinen 128 s, mv

© Strip Art Features, 2018 all rights reserved.

© Sam Henderson, 2018