Sarjainfo #170, 1/2016

Page 1

Ville Pirinen EurooppalainEn animaatio • marcEl ruijtErs


Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Ville Pirinen otti galleriaseinän haltuun kollaasilla.

Sarjakuva tarvitsee seiniä Arabianrannan alue on muutoksessa ja Aalto-yliopisto muuttaa osasto kerrallaan Otaniemeen. Sarjakuvaseuran vuosikymmenten kirjat, pienlehdet ja tutkimukset kattava kokoelmakin on Aallon kirjaston muuton yhteydessä pakattu laatikoihin ja siirretty väliaikaissäilytykseen. Tulevasta sijainnista ei ole vielä tietoa. Sarjakuvakeskuksellakin on muutto edessä, mutta ajasta, uudesta paikasta ja muista muutoksista ei vielä tiedetä. Toiminnanjohtaja Kalle Hakkola pohtii tilannetta ja myös laajemmin sitä, mihin sarjakuva tarvitsee tilaa ja millaisia haasteita kulttuuritoiminnalla on Helsingissä. Sarjakuva tarvitsee huoneita niin opetustoimintaan, arkistoihin, työskentelyyn, tapahtumiin kuin näyttelyihinkin. Hyvä sarjakuvanäyttely ottaakin tilan haltuun ja ehkä myös kokeilee rajoja. – Sarjakuvanäyttelyn ja tavallisen kuvataidenäyttelyn ero on parhaimmillaan se, että sarjakuvanäyttely kertoo tarinaa, miettii Hakkola. Sarjakuvakeskus tarvitsee siis monipuolisia tiloja jatkossakin. Hakkola kertoo, että hyvinkin erilaisia vaihtoehtoja voidaan kuitenkin miettiä ja kompromisseja voidaan tehdä. Taloudelliset realiteetit vaikuttavat tietenkin osaltaan. On kiinnostavaa verrata tilannetta eri kaupungeissa sekä eri pohjoismaissa. Sarjakuvakeskus on itsenäinen kulttuurikeskus, joka on lähtenyt käyntiin ruohon-

juuritason aktiivitoiminnasta. monissa kaupungeissa taas sarjakuvakeskukset ovat kirjastojen tai kaupungin virkamiesten pyörittämiä. esimerkiksi Tukholmassa ja Oslossa on Serieteketit kirjastojen yhteydessä. Tanskassa on esimerkiksi Storm p. museet -pilapiirrosmuseo, jossa on jonkin verran tapahtumia. malmössä Seriefrämjandet-yhdistys on rakentanut isohkoa sarjakuvakeskusta, jossa on muun muassa studiotiloja. Sarjakuvaseura on avoin erilaisille yhteistyömalleille, esimerkiksi kirjastoyhteistyöhön tai yhteistyöhön kaupungin kanssa. Sarjakuvakeskus haluaa joka tapauksessa jatkossakin olla myös vapaa kulttuuritila, joka kutsuu ihmisiä kohtaamaan taidetta ja toisensa. – Helppo saavutettavuus on keskeinen juttu. Tilojen löytyminen on haaste myös Helsingin sarjakuvafestivaaleille. ei ole yksiselitteistä ratkaisua siihen, missä festivaalit kannattaisi tai olisi ylipäätään mahdollista pitää. – Yleinen kulttuuritilojen puute näkyy Helsingissä. Kaupunki on ehkä vähän jäänyt kiinni ajatukseen, että tuetaan ”taidetta, ei seiniä”, sanoo Hakkola. Seiniäkin tarvitaan, senhän sanelee jo sääkin. Teksti: Aino Sutinen • Valokuva: Simo Kankkunen Pidempi teksti osoitteessa sarjakuvakeskus.fi/blogi. Blogissa juttuja myös mm. Ville Pirisen ja Karstein Vollen näyttelyistä, kokoelman muutosta sekä Pullopostia-pienlehdestä, joka kertoo nuoren yksinäisyydestä.

KEVÄÄN & KESÄN KURSSIT & TYÖPAJAT Nuorten maanantaisilla sarjakuvapajoilla on teemoitettuja kertoja, joilla opit uusia taitoja. Vapaa pääsy. Kiitos Velobialle lahjoituksesta nuorten pajalle! Katso myös muut kurssit ja avoimet pajat netistä. Osalle kevään viikoittaisista lasten ja aikuisten kursseista mahtuu vielä mukaan. Kesäkuussa on tulossa lasten kesäkursseja, lisätietoa pian.

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • kahvio • galleria Hämeentie 150, 00560 Helsinki, Arabianranta Avoinna mA-pe 10–18, lA 12–16

www.sarjakuvakeskus.fi info@sarjakuvakeskus.fi facebook.com/sarjakuvakeskus twitter.com/comicscenter instagram.com/sarjakuvakeskus


Sisältö uudistuu Lehtemme ulkoasu on uudistettu ja formaatti on jatkossa kirjamaisempi, liimaselkäinen lehti. Sarjainfo alkaa myös julkaista muutaman sivun sarjakuvatarinoita joita ei ole muualla suomeksi julkaistu, ensimmäisenä hollantilaisen Marcel Ruijtersin sarjakuvanovellin.

4 6 8 10

Pääkirjoitus & Tekijöiltä Uutisruutu In memoriam – Heikki Porkola Vinjetisti – Katariina Katla

Kritiikeille on annettu entistä enemmän tilaa ja pituutta. Näemme, että monissa yleislehdissä kehitys on ollut päinvastainen: kirja-arvostelut ovat kutistuneet. Kuten aiemminkin, jonkin verran käsitellään myös sarjakuvan lähitaiteita, kuten animaatiota ja pilapiirrosta. Ulkoasu-uudistuksen on toteuttanut Ville Manninen. Lehden uuden logon on suunnitellut graafikko Ville Salervo. Palstojen ja juttutyyppien vinjeteissä sekä nostoissa käytetty Sanelma -kirjasintyyppi on kotimainen, Mika Melvaksen suunnittelema. Sarjainfo on pieni kulttuurilehti, jota tehdään pääosin vapaaehtoisvoimin. Lehden avustamisesta kiinnostuneet voivat olla toimitukseen yhteydessä osoitteessa sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Etsimme mm. mangaasiantuntijoita avustajiemme joukkoon.

12 20 22 24

HENRY SÖDERLUND

Muutamia uusia palstoja, juttutyyppejä ja -sarjoja aloitetaan, kuten Niksi-info, Pienlehtitaivas ja Kivi Larmolan opetussarja. Vakipalstojen toimintaperiaate muuttuu hieman siinä, että jokaista palstaa ei välttämättä esiinny joka numerossa.

Puupäähattu-palkittu Ville Pirinen Sarjakuvaneuvos – Johanna Rojola Sarjakuvaneuvos – Mikko Huusko Matkoilla – Comic Creatrix: 100 Women Making Comics, Lontoo

26

Eurooppalainen animaatio: Cartoon Movie Lyon

30 32 36 48

Animaatiofestivaali Monstra, Lissabon Juha Vuorma Marcel Ruijters Kaksintaistelu – Riikka Ala-Harja & Katja Kettu

51 56 58

Pienlehtitaivas – Ainur Elmgren Keräilijän tunnustuksia – The New Yorker Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä – Syventävä sarjakuvakurssi, 1. luku

60 62

Niksi-info – Eraser shield Kriitikon valinta – Parhaat albumit 2015

65 79 Kansi: Ville Pirinen. Ensimmäinen versio sensuroitiin toimituksessa liian väkivaltaisena!

Arviot Pienet lehdet 3


Pääk irjoitus

Valokeiloista ja marginaaleista TEKSTI

Aino Sutinen

AUKEAMAN KUVITUKSET

Katariina Katla

Angoulêmen sarjakuvafestivaali aloitti vuoden julkaisemalla listan Grand Prix -elämäntyöpalkinnolle ehdolla olevista tekijöistä. Kolmestakymmenestä ehdokkaasta oli naisia pyöreä nolla. Samoin aikaisempien 42 vuoden aikana vain yksi voittaja on ollut nainen (Florence Cestac, 2000). Tämän vuoden asetelma poiki räikeydessään kuitenkin skandaalin ja boikottikampanjoita. Toi se myös paljon tervetullutta julkista keskustelua moninaisuudesta ja asenteista alalla. Festivaalin palkintogaalassa PR-mokailu jatkui. Ranskalainen koomikko Richard Gaitet jakoi nopeaan tahtiin tekijöille eri sarjojen palkinnot. Yleisön jäsenet alkoivat jo twiittailla voittajien nimiä maailmalle. Seuraavassa hetkessä kuitenkin julistettiin että äskeiset palkinnot olivat vain vitsi ja oikea jako seuraa perässä. Heh! Palautteen ja nettiraivon perusteella tempaus ei huvittanut ketään. Adrian Tomine sentään teetätti kirjaansa tarran ”Faux-fauve Angouleme Prix Spécial du jury 2016”. Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä että kustantajat kaavailevat tapahtumalle laajempaakin boikottia. Syiksi on listattu muitakin organisaatiosotkuja. Festivaalijohtaja Franck Bondoux’n selittelyjä on pidetty ylimielisinä ja johtamisen otteita yksinvaltaisina.

4

Kun maineesta on kyse, huonoilla uutisilla on valitettavasti tapana kasautua. Instituutiot voivat menettää uskottavuuttaan nopeastikin, eivätkä ne voi luottaa enää yksipuoliseen alaspäin tiedotukseen. Kritiikkiä olisi syytä kuunnella tosissaan. Samaan aikaan Eurooppaan syntyy uusia, pieniä sarjakuvafestivaaleja. Samoihin aikoihin ehdokaslistan ”naisskandaalin” kanssa Oscar-palkintoja syyteltiin valkoisen kansanosan yliedustuksesta. Pohjimmiltaan tässä kaikessa on tietenkin kyse tarinankerronnasta. Kuka kertoo tarinoita ja kenen tarinoita kerrotaan? Kenelle? Kenen tarinan ajatellaan olevan uskottava ja samastuttava valtavirrassa ja kuka taas on aina jonkinlainen marginaali-identiteetin edustaja? Hahmoilla on väliä ja tekijöillä on väliä. Uskon moninaisten kertomusten tärkeyteen. Luemme ja katselemme mielellämme valkoisten miesten tarinoita. Se ei kuitenkaan riitä, vaan haluamme muutakin. Pääpalkintojen puiminen herättää myös miettimään tällaisten tunnustusten luonnetta sekä julkisuuden ja historiankirjoituksen logiikkaa. Angoulêmen voittajien lista paljastaa sarjan ammattilaisia, jotka ovat tunnustuksensa ansainneet. Lista on siitäkin huolimatta vinoutunut. Nämä nimet ole toki ainoita joi-


EDIE FASSNIDGE

Tekijöiltä

den toivomme jäävän historiaan – eikä ammattilaisia löydy vain tästä ihmisryhmästä. Erilaiset tunnustukset myös saattavat kasaantua helposti samoille, useaan kertaan noteeratuille toimijoille. Joka tapauksessa haluan itse seikkailla myös marginaaleissa ja löytää kiinnostavia tarinoita yllättävistä paikoista. Kerron esimerkin: luin pätkän hätkähdyttävää omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Brittiläinen Edie Fassnidge keräsi joukkorahoitusta Aasian tsunamista selviytymisestään kertovaa albumiaan varten. Hän näki perheensä kuolevan kanoottiretkellä ja selvisi itse hukkumiselta hädin tuskin.

Ville Salervo, graafinen suunnittelija: Sarjainfon logon taustalla ovat häpeilemättömän omakohtaiset muistot sarjakuva- ja typografiadiggailun alkuajoilta jolloin ensi kertaa yritin mallin pohjalta tuottaa ns. ”oikeanlaisia” sarjakuvaotsikkokirjaimia (todennäköisesti Älliä ja Tälliä mukaillen).

Voisin kuvitella kuinka tapauksesta tehtäisiin suuren tuotannon Hollywood-elokuva. Fassnidgen sarjakuvassa taas piirrosjälki on hieman harjaantumatonta. Kuitenkin minulle kerronnan voima on tässä siinä itse piirretyssä viivassa, kun hengissä pelastumisen hetkellä taivaalle kohoaa puuvärein väritetty sateenkaari. Tällaista voi olla sarjakuvakerronnan intiimiys. Ja siihen tarvitaan tosiaan vain se kynä ja paperia. PS. Suurkiitos kaikille lehtiuudistuksessa mukana olleille sarjainfolaisille! Olette hienoja.

Merja Lundén, kirjastonhoitaja: Hetkellinen mielenhäiriö sai pienlehtipalstan tekijäksi. Kutsumus työskennellä sarjakuvan piirissä hajottaa, mutta tuo myös hyvää mieltä ja intoa! Olen nähnyt mitä upeimpia tarinoita, joiden ansiosta kestää keskinkertaisuudet.

5


Uutisruutu Kati Närhi ja muut voittajat Tampereella

Kati Närhen Seitsemäs vieras (WSOY, 2015) palkittiin Sarjakuva-Finlandia-palkinnolla Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaalien yhteydessä. ”Viipyilevästä tunnelmasta huolimatta kirja imee lukijan maailmaansa ja suorastaan pakottaa kääntämään sivua”, palkinnon jakanut näyttelijä Heli Sutela perustelee. Kirja on viimeinen osa Agnes-tytön seikkailuista kertovaa trilogiaa. Agnes-kirjoille on alkuvuodesta löytynyt myös ranskalainen kustantaja, Steinkis. Tampere Kuplii järjestettiin maaliskuussa jo kymmenettä kertaa. Tapahtumapaikka vaihtui perinteisestä Finlaysonin alueesta Tampere-taloon, mikä oli tapahtuman kasvun kannalta oikea veto. Kävijämäärä nousi edellisen tapahtuman 8000:sta yli 12000:een vierailijaan. Viikonloppuna jaettiin myös Vuoden sarjakuvateko 2015 -palkinto. Sen sai JP Ahonen Taide teossa -hyväntekeväisyyskampanjastaan, jossa myytiin originaaleja Suomen Punaisen Ristin tueksi.

Suuret säätiöt ja sarjakuva

Koneen säätiö myönsi loppuvuodesta apurahan seuraaville sarjakuvataiteilijoille: Eeva Meltio (25 960 €), Hans Nissen (14 160 €), Heikki Paakkanen (28 320 €) ja Marko Turunen (28 320 €). Kahden muun suursäätiön tuki oli vähäisempää. Kordelinin säätiöltä apurahoja saivat Jyrki Heikkinen (6 000) ja Kivi Larmola (8 000), Suomen kulttuurirahastolta puolestaan Tommi Musturi, Reetta Niemensivu ja Anna Sailamaa (24 000 €). Valtion myöntämät sarjakuvataiteen kohdeapurahat ja Kopiosto-korvauksista maksettavat apurahat ovat säilyneet entisellä tasollaan, mutta yksittäisille taiteilijoille myönnetään hankkeisiin vain pieniä apurahoja. Maaliskuussa sarjakuvataiteen kohdeapurahan sai 35 taiteilijaa tai työryhmää, yhteensä 119 000 euroa. Sarjakuvantekijät ry puolestaan myönsi maaliskuussa 50 000 euron edestä Kopiosto-apurahoja 21 taiteilijalle.

6

Jyrki Vainio ja Mika Rantanen Turun Sanomien pilapiirtäjiksi

Sarjainfon Keräilijän tunnustuksia -palstan kirjoittaja Jyrki Vainio aloitti helmikuussa Turun Sanomien poliiittisena pilapiirtäjänä. Samaan aikaan vuorottelevana piirtäjänä aloitti myös Mika Rantanen. Pitkäaikainen pilapiirtäjä Jouko Innanen jäi eläkkeelle työstään Turun Sanomissa. Vainion pilapiirroksia julkaistaan huhtitoukokuussa myös Helsingin Uutisissa, Vantaan Sanomissa ja Länsiväylässä, joiden yhteistoimituksesta Jouko Innanen on myös lähtenyt eläkkeelle. Lehdissä kokeillaan toistaiseksi vaihtuvan piirtäjän systeemiä.

Tom of Finland -elokuva on löytänyt Touko Laaksosensa

Dome Karukosken ohjaaman Tom of Finland -elämäkertaelokuvan pääosaesittäjät on nimetty. Touko Laaksosta (eli Tom of Finlandia itseään) esittää näyttelijä Pekka Strang. Hänen rinnallaan elokuvan pääosissa nähdään Lauri Tilkanen ja Jessica Grabowsky. Suomen kansainvälisesti tunnetuimpiin sarjakuvataitelijoihin kuuluvasta Laaksosesta kertova elokuva on herättänyt huomiota ja saanut rahoitusta myös kansainvälisesti. Helsinki-filmin tuottama elokuva saa ensi-iltaansa alkuvuodesta 2017. Tom of Finland saa myös musikaalin Turun Kaupunginteatteriin vuonna 2017. Tänä keväänä on esillä Tom of Finland -näyttely Taidehallissa Helsingissä. Lisäksi Sideways-festivaali on julkistanut keväälle muistolaatan suunnittelukilpailun, mukaan ehtii vielä osallistua. Tom of Finlandin brändi on mallikkaasti tuotteistettu viime aikoina ja printtejä on niin pyyhkeissä kuin kahvipaketeissakin. Suosiota tuskin oltaisiin elinaikana arvattu.


Tove Jansson jyrää uutisissa

Hjalmar Löfving 120 vuotta

Suomalaisen sarjakuvataiteen pioneereihin kuuluvan Hjalmar Löfvingin (1896–1968) kiertonäyttely aukeaa juhlavuoden kunniaksi. Löfving tuli tunnetuksi erityisesti Sirkka-lehdessä vuosina 1926–1945 julkaistusta Olli Pirteä -sarjakuvasta. Suomen Sarjakuvamuseo -projekti esittelee sarjakuva- ja kuvitusaineistoja Löfvingin uran varrelta. Näyttelyn tiimoilta elokuussa julkaistaan myös Löfvingin töitä esittelevä Setä Pim Pom -kirja Arktisen Banaanin kustantamana.

Muumien luoja, Tove Jansson (1914–2001) on valittu Will Eisnerin mukaan nimettyyn kunniagalleriaan, johon kuuluu toistasataa maailman tärkeimmiksi katsotuinta sarjakuvataiteilijaa. Listausta ylläpitää yhdysvaltalainen Comic-Con International. Perusteluissa Muumit kuvataan ”rakastettaviksi virtahepomaisiksi hahmoiksi”. Maailmalla Muumeista on tekeillä myös uusi animaatiosarja, jossa on mukana Wallace & Gromitin tekijöitä. Helsingissä on helmikuussa avattu pysyvä Tove Jansson -galleria. Se sijaitsee Tennispalatsissa Helsingin kaupungin taidemuseo Hamin tiloissa. Samalla Teatteri Avoimissa ovissa pyörii Janssonin henkilön inspiroima näytelmä Majakanvartija. Tampereella taas on esitetty aloite Tove Janssonin puistosta.

Liettuaan ensimmäinen sarjakuvafestivaali

Vilnaan tulee uusi sarjakuvafestivaali. Paikalliset aktiivit keräsivät onnistuneesti joukkorahoituksella tukea Comics days in Vilnius -päiviä varten. Tapahtuman päivämäärät ovat 14.–16.4.2016.

Hermann palkittiin Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla

Finnish Nightmares palkittiin somevaikuttajana

Helmikuun Some Awards 2016 -gaalassa palkittiin somevaikuttajana graafikko Karoliina Korhosen nettisarjakuva Finnish Nightmares. Hauskat tilannekuvaukset epämukavasta suomalaisesta sosiaalisuudesta ovat levinneet nopeasti laajalle, joten selvästi moni on niihin samastunut. Painajaisista julkaistiin alkuvuodesta myös suomen- ja englanninkieliset kokoelmakirjat.

Belgialainen sarjakuvataitelija Hermann Huppen (s. 1938) palkittiin Angoulêmen sarjakuvafestivaalien elämäntyöpalkinnolla. Hermann-nimimerkillä julkaiseva Huppen on tullut tunnetuksi muun muassa maailmanlopun jälkimaininkeihin sijoittuvasta Jeremiah-sarjakuvasta sekä suomeksikin julkaistun Commanche-lännensarjan kuvittajana. Parhaana albumina Angoulêmessa palkittiin yhdysvaltalaisen Richard McGuiren Here. Parhaan albumin sarjan palkinnon taas sai Marvel-kustantamon kertova Ms. Marvel -sarja. G. Willow Wilsonin käsikirjoittama ja Adrian Alphonanan kuvittama sarjakuva kertoo nuoren, muslimitaustaisen supersankarin seikkailuista.

7


In memoriam Kemin Batman on poissa TEKSTI

Vesa Kataisto

Kemin kansainvälisten sarjakuvapäivien primus motor Heikki Porkola kuoli 9. maaliskuuta. Kuhmossa nuoruusvuotensa viettänyt Porkola (s. 1941) ehti työskennellä kirjastonhoitajana ja Savon Sanomien kriitikkona 1960- ja 1970-luvulla, kunnes sarjakuva vei mennessään. Kirjastonhoitajan työ ei vastannut odotuksia, ja avioero oli viimeinen sysäys paikkakunnan vaihtamiseen. Porkola päätyi ”perkeleen punaisen” Kemin kulttuurisihteeriksi. 1970-luvun puolessavälissä maailmalle oli levinnyt uutinen Aku Ankka -lehden ”kieltämisestä” Suomessa. Kyse oli uutisankasta, todellisuudessa lehti jätettiin vain tilaamatta kaupungin neuvolasta. Ankanmunaus johti ideaan omasta sarjakuvatapahtumasta. Vuonna 1981 järjestettiin ensimmäinen Sarjakuvapäivät vetonaulanaan kilpailu. Tapahtuma kasvatti nopeasti profiiliaan. Vuosittaiseen kilpailuun otti säännöllisesti osaa noin 200 sarjakuvakisaajaa, ja media huomioi nahkansa luoneen Kemin positiivisesti. Kemin sarjakuvakeskus perustettiin 1988. Se laajensi julkaisutoimintaa kilpailualbumien oheen. Julkaisuihin kuuluivat muun muassa kaksi Puhekuplia-arktikkelikokoelmaa, Keijo Ahlqvistin ja Ari Kutilan Piirrä sarjakuvaa! -oppikirja, Heikki Jokisen ja Kalervo Pulkkisen toimittama Suomalaisen sarjakuvan ensyklopedia sekä Kalervo Palsan Kuolema ja intohimo -kokoelma. Kemin sarjakuvapäivillä on vieraillut hämmästyttävän monipuolinen joukko kansainvälisiä sarjakuvan legendoja Claire Bretécherista Neil Gaimaniin ja Robert Crumbista Jeff Smithiin. Sarjakuvapäivien väki puolestaan levitti suomalaisen sarjakuvan sanomaa Murmanskista

8

Barcelonaan. Kemissä nähtiin myös maan komeimpia sarjakuvanäyttelyjä – ainakin siihen asti, kunnes lama puraisi Kemin kaupungin kulttuuribudjettiin 1990-luvun alkuvuosina. Harmaapartainen hahmo häälyi taustalla kaikessa. Heikki Porkola näytteli mieluiten taustavaikuttajan roolin, mutta jos jokin asia tökki, hän astui esiin ja otti sen hoitaakseen jämerällä tyylillään. Sarjakuvapäivillä hän pukeutui niin Batmaniksi kuin Mämmilän taiteilija Viljaseksi, ja voitti kotimaisten ja kansainvälisten vieraiden suosion puolelleen jurolla mutta sympaattisella tyylillään. Porkola jäi eläkkeelle 2006, ja kenties vähän pettyi, kun hänen jälkeensä ei tullutkaan vedenpaisumusta. Itsepä hän oli ollut pystyttämässä puitteita, joiden varassa Kemi tunnetaan edelleen sarjakuvakaupunkina. Viimeiset vuotensa Porkola vietti hiljaiseloa Oulussa. Koko Suomen sarjakuvaväki kiittää suurta vaikuttajaa, värikästä persoonaa, jota ilman olisi paljon vähemmän. Porkolasta ja Kemin sarjakuvatoiminnasta kerrotaan laajemmin Sarjainfon numerossa 131 (2/2006). Lehti on luettavissa myös osoitteessa sarjakuvaseura.fi. Kollega Ilpo Koskela kertoo kuvasta: ”Olimme Tallinnassa syyskuun alussa 1991 ja löysimme Petteri Lehtisen kanssa Kaubamaja-tavaratalosta lasten jousipyssyn imukuppinuolineen. Meillä oli lähtö näyttelyn avajaisiin ja Heikki kuorsasi. Minä ammuin ja Petteri taisi ottaa kuvan – tai Kutila. Naurultaan tuo ei saanut tarkennettua kunnolla, mikä harmittaa. Heikki leppyi – kuten tapana oli – minuutissa parissa. Ennen sitä tuli kuitenkin mahtipontinen ’Haistakaa jätkät v‰Δ∞¤!’”


Wanhat lehdet

Sarjainfo 1/1976

KATARIINA KATLA

Muualla sanottua ”Pullealihaksiset, nahkavaatteiset homot yhdistyvät vääjäämättä Suomeen. Siitä on Touko Laaksonen pitänyt huolen valitsemallaan taiteilijanimellä. Sen osoite on tarkka. Ei tiennyt Touko Laaksonen mitä teki. Tai sitten tiesi. Kun suomalainen matkailija kohtaa miljoonasta ulkomaalaisesta sen yhden Suomesta tietävän, kannattaa varautua keskustelemaan saunan ja sisun sijaan vantterista homoista.” Jari Tervo Tom of Finlandista Ylen blogissa 15.2.2016

#sarjakuvablogit

Olen aina ollut sitä mieltä, että sarjakuvaa pitää piirtää paperille tai korkeintaan jollekin muulle konkreettiselle orgaaniselle alustalle ja sarjakuvaa pitää julkaista paperilla. Sarjakuvakursseilla opettaessani tapasin opiskelijoita, jotka ajattelivat aivan toisin. Kyseenalaistivat paasaukseni. Olen päättänyt luopua ennakkoluuloistani ja avartaa maailmaani maailmanlaajuiseen tietoverkkoon. Ruudun takaa -blogi synty vaati silti pitkän pohdinnan. Alusta lähtien mulle oli selvää, että käsittelen blogissa nimenomaan sarjakuvan tekemistä. Minä, Mikko ja Annikki -albumin ilmestymisen jälkeen koin suurta tarvetta kertoa tuosta albumin syntyprosessista. Kaikesta siitä, mikä ei mahtunut kirjaan. Olen aiemminkin halunnut jakaa sarjisten syntyvaiheita lukijoille. Tai ehkä terapoida itseäni suuren koitoksen jälkeen. Olen aikoinaan tehnyt aika paljon pienlehtiä. Monella tapaa blogi muistuttaa pienlehteä julkaisukanavana: pieni budjetti, julkaisemisen vapaus ja tekeminen on omaehtoista toimintaa. Eikä kukaan voi tulla sanomaan, että älä nyt tollasia piirrä tai ettei ketään kiinnosta, mitä sä oot kuunnellu radiosta. Aivan itse voi määritellä mikä on mielenkiintoista sisältöä ja mikä ei. Ennen pelkäsin, että blogit vievät pienlehdet hautaan, kun nuoriso lakkaa käyttämästä paperia sarjakuvan julkaisemiseen. Nyt olen hoksannut, että blogit ovat tulleet vain uudeksi kanavaksi lehtien rinnalle ja yhä löytyy myös väkeä Pienlehtitaivaaseen. Tiitu Takalo, tiitu.sarjakuvablogit.com Pidempi versio tekstistä, lisää blogeja ja blogiesittelyitä osoitteessa sarjakuvablogit.com.

9


Vinjetisti

Monitaiteilijan etsikkoaika TEKSTI

Aino Sutinen

VALOKUVA

L. Kiuru

AS: Hei, esittele itsesi! KK: Olen Katariina Katla ja olen valmistunut kuvataiteen maisteriksi 2012 Taikista. AS: Sinut tunnetaan tarkkana realistisemman tyylin piirtäjänä. Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät? KK: Katselin ensin aikani valokuvia Ainosta, Villestä ja Merjasta kunnes lyijykynäluonnoksia laatiessani kuvat vain alkoivat ”puhua” minulle ja tiesin, mihin suuntaan jatkaa. Eli kai ne syntyvät jonkinlaisena ajattelutyön, intuition ja teknisen harjaantuneisuuden yhdistelmänä? Yleensä parasta jälkeä syntyy silloin kun ajattelen vähiten ja antaudun intuitiolle eniten. AS: Olet käsitellyt sarjakuvissasi rankkojakin aiheita ja esimerkiksi seksuaalisia fantasioita. Millaista palautetta olet saanut? Mitä prosesseja on sarjakuviesi taustalla? KK: Olen itse asiassa ollut yllättynyt siitä, miten vähän olen saanut tuomitsevaa palautetta eroottisista sarjakuvistani, vaikka olen kuvannut myös lapsen ja aikuisen välistä seksiä. Pääasiassa palaute on ollut rohkaisevaa ja kannustavaa. Koskettavinta on totta

10

kai aina kuulla, että joku on löytänyt syvästi henkilökohtaista samastumispintaa tarinoistani. Sellainen palaute rohkaisee jatkamaan, vaikka sarjakuvien piirtäminen ei tunnu juuri koskaan olevan minulle niitä keveimpiä tai helpoimpia prosesseja. Pääasiassa kai lopulta olen käsitellyt tarinoissani ja kuvissani omaa ristiriitaista suhdettani seksuaalisuuteeni ja sukupuoleeni. Olen käsitellyt kokemaani seksuaalista hyväksikäyttöä ja sen vaikutusta ihmisyyteeni. Erilaisista tulkinnoista ja kokemuksista on todella mielenkiintoista keskustella. Ei ole vääriä tulkintoja taiteesta. On vain loputtoman rikas kirjo erilaisia kokemuksia ja tapoja nähdä ja kokea. AS: Viimeksi olit mukana Petri Hiltusen toimittamassa Helkavirsiä-antologiassa (2015). Mitä jäi käteen tästä projektista? KK: Sitä tarinaa [”Kevät”] piirtäessäni en himmaillut pätkääkään ja olen saanut siitä lähes pelkästään ylistävää palautetta. Tuntuu aivan mielettömän hyvältä antaa kaikkensa ja sen jälkeen vielä kokea, että se, mitä ilmaisin otettiin vastaan, ymmärrettiin ja toivotettiin tervetulleeksi! Tapasin projektin puitteissa myös uusia viehättäviä persoonia ja yksin nyhräämisen sijaan pääsin taas osalliseksi kokemuksesta, että olimme yhdessä luomassa jotain hienoa ja tärkeää. AS: Olet myös tatuoija, kuvataiteilija, kuvanveistäjä, posliinimaalari, vaatetaiteilija... Millaisiin suuntiin haluat kehittyä tulevaisuudessa? Ja onko niin että olet juuri lopettanut tatuointien tekemisen kokonaan? KK: Lopetin tatuoimisen, sillä olin tehnyt sitä jo 12 vuotta ja alkoi tuntua, että se vie liikaa aikaa ja energiaa. Aloin kokea myös, että siinä pysyminen pakottaa minut pysymään myös tietynlaisena ihmisenä. Nyt vietänkin riemukasta etsikkoaikaa niin ihmisenä kuin taiteilijanakin enkä osaa vielä vastata, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pääasiassa olen keskittynyt siipieni kasvattamiseen elävänä ja tuntevana yksilönä. AS: Mitä on nyt työn alla? KK: Olen aloittelemassa kiinnostavaa kuvitusprojektia Torsti Lehtisen ja Arktisen Banaanin kanssa. Olen todella innoissani, sillä pääsen piirtämään ja maalaamaan kuvia itseäni syvästi kiinnostavista ja koskettavista aiheista. Katlan kuvituksia löytyy sivuilta 4–5, 9 ja 48.



Yks tyyppi nimeltään Ville

k

Puupäähattu-palkittu Ville Pirinen herättää sarjakuvissaan eloon niin rock-musiikin kuin urbaanitarinat. TEKSTI

Onni Mustonen

VALOKUVAT

Henry Söderlund

un Puupäähattu-palkinto jaettiin tänä nailla. Olin minä niistä innostunut. vuonna 3. päivä helmikuuta 41. kerran, palNaapurin sarjakuvakokoelmasta Pirinen löysi kinnon saaja sai harmikseen huomata ha- Lucky Luken, Asterixit ja Hérgen Tintin sekä Zoomtun olevan kokoa tai kahta liian iso. Se kei- lehden. Vuosina 1973–1974 julkaistu Zoom-lehti koosnahti aluksi hänen silmilleen, sitten takaraivolleen. tui belgialaisesta ja ranskalaisesta sarjakuvasta ja Ehkä pysyäkseen päässä hattu olisi vaatinut hatun esitteli Piriselle muun muassa Pierre Christin’n ja alkuperäisen kantajan, Fogelberg-Kailan luoman Jean-Claude Mézières’n Avaruusagentti Valerianin Pekka Puupään venytetyn kallonmuodon. Yhtäkaik- sekä Jean Giraud’n ja Jean-Michel Charlierin Länki hattu oli liian iso, mutta pää, johon se laskettiin, oli nenmies Blueberryn. Näiden sarjakuvien vaikutus oikea – kuuluuhan se Ville Piriselle. näkyi jo Pirisen ensitöissä. Vuonna 1973 Kiteellä syntynyt Pirinen on luke– Vanhempani ovat säästäneet niitä ”ns. sarjakuyhes neljännes paikas”joita (c) Ville Pirinen nut ja tehnyt sarjakuvianäytesivu pitkältialbumista alusta“yhesti lähtien. Hä- via”, minä olen neljävuotiaana tehnyt, Pirinen nen ensikosketuksensa lajiin tuli useimpien muiden sanoo ja lisää: – Parhaat sarjakuvat, mitä olen tehnyt. suomalaisten tavoin isoveljen Aku Ankka -lehtien Niissä oli länkkäreitä ja intiaaneja ja avaruusmiehiä. kautta, mutta laajemmin sarjakuvien maailma avauAlusta lähtien oli kuitenkin selvää, että Pirinen tui naapurin kokoelman kautta. teki nimenomaan sarjakuvia. – Meidän naapurissa sattui asumaan opettajapa– Niissä on yksi kuva per sivu ja suurin piirtein riskunta, jonka miespuolinen opettaja oli silloin sar- kahdeksan sivua, hän kertoo. – Tarinakin kulkee jakuvakeräilijä, Pirinen kertoo. – Niistä sai sitten lai- semi-järkevästi kolme ensimmäistä kuvaa ja sitten

12


13


muuttuu irrallisiksi kuviksi, jotka varmaan nelivuotiaan mielessä on ollut osa tarinaa. Tärkeässä roolissa olivat myös teini-iässä paikallisen osto- ja myyntiliikkeen sarjakuvalaatikosta löytyneet 1970-luvun Jymy- ja Huuli-lehdet, joissa julkaistiin esimerkiksi amerikkalaisen undergroundsarjakuvan epävirallisen kummisedän Robert Crumbin töitä kuten Fritz-kissa-sarjaa. – Ei niitä silloin ajatellut mitenkään syvällisesti. Silloin vaan ajatteli, että ne on piirretty hienosti ja niissä tapahtuu jotain tärkeää, joten ne olivat jännittävämpiä kuin jotkut muut sarjakuvat, Pirinen sanoo. – En tiedä, kuinka tietoista se sitten oli, mutta jotenkin silloin tajusin, tuli oivallus, että sarjakuvat voivat näyttää miltä tahansa ja kertoa mistä tahansa. Jymystä ja Huulesta luetut Crumbin ja Joakim Pirisen sarjakuvat olivat Pirisen takaraivossa hänen alkaessaan suhtautua sarjakuvaan tosissaan. Vaikka hän myöntää yhä tykkäävänsä Marvelin Ryhmä-X:stä ja ”muista tuollaisista perussarjakuvista”, Crumb, ruotsinkaima Pirinen ja muut undergoundsarjakuvan ”häröilijät” saivat hänet miettimään muitakin asioita kuin lännenmiehiä, intiaaneja ja astronautteja sarjakuvan aiheina. Silloin hän omien sanojensa mukaan tajusi ”että sarjakuvat voivat olla ihan niin kuin kirjallisuus tai elokuvat. Että ne voivat olla ihan mitä tahansa”. Tärkeää Pirisen taiteilijauran alulle oli myös Savonlinnan taidelukiossa opiskeleminen. – Elämässä ajautumisen kannalta oli tärkeää, että siellä oli muita taiteilijanalkuja, joiden kanssa perustettiin esimerkiksi bändejä, Pirinen sanoo. Lukiossa hän tapasi myös muita sarjakuvantekijöitä. Rohkaistuna Pirinen alkoi lähettää omia sarjakuviaan eteenpäin muun muassa Pauli Kallion päätoimittamaan Suuri Kurpitsa -lehteen, missä hän teki debyyttinsä vuonna 1992. Varsinaisesti suuren yleisön tietoisuuteen Pirinen nousi kuitenkin seuraavana vuonna, jolloin hän voitti vuoden 1993 Kemin sarjakuvakilpailun sarjakuvanovellillaan ”Viimeinen bussi”. Tämän saavutuksen hän uusi vuonna 2000 yhdessä Noora Federleyn kanssa tehdyllä Musta*Naamio – Fan*Tom -sarjalla.

Teoksesta Ornette Birks Makkosen täydelliset seikkailut (1995).

Sarjakuva soi – Muistaakseni näin Villen piirrosjälkeä ensimmäisen kerran Kemin sarjakuvakilpailun albumissa ja samaisen kaupungin sarjakuvapäivillä tavattiinkin, Pirisen pitkäaikainen yhteistyökumppani Pauli Kallio muistelee. – Varmaan pidin Villen tyyliä rohkeana ja omaperäisenä – vaikka se muistuttikin jonkin verran Joakim Pirisen jyrkkää mustavalkoisuutta. Kallio itse oli vuonna 1991 alkanut käsikirjoittaa Christer Nuutisen kuvittamaa Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvaa musiikkilehti Rumbassa. Suosittu, nuorten aikuisten elämästä kertonut sarjakuva siirtyi kuitenkin vuonna 1993 Helsingin Sanomien sunnuntaisivuille ja Rumbaan jäi sarjakuvan mentävä aukko. Pirinen alkoi käsikirjoittaa uutta sarjaa, jonka pääosassa oli intohimoinen levykeräilijä ja musadiggari, tiskijukka Ornette Birks Makkonen. – Ville oli piirtäjäksi ilmeinen valinta. Innokas nuori ja koko ajan kehittyvä kaveri, joka oli erittäin rock, mutta ei pelkästään rock, Kallio toteaa.

14 Kuvitus Circle-yhtyeelle. (c) Ville Pirinen

Kuvitus Circle-yhtyeelle.


Hahmo kehittyi yhteisvoimin. Kallio keksi nimen, rinen Combat School-, Steel Mammoth- sekä GrilPirinen toteutti ulkomuodon ”joka kelpasi käsikirjoit- lin’ Willie and the Vegetarians -yhtyeiden jäsenetajalle yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta”. – Ha- nä ja ajoittaisena nokkamiehenä. Lisäksi hän piirtälusin suoraselkäisen seikkailijan, en indie-tyyppistä nyt muusikoiden karrikatyyrejä Soundi-lehteen, ja löysää letkuilijaa, Kallio sanoo. kuvittanut levynkansia muun muassa Mokoma- ja Ornette Birks Makkonen oli käännekohta Pirisen YUP-yhtyeille. uralla. – Se oli sellainen, että sitä julkaistiin vakituiPirisen oma musiikkitausta on auttanut häntä sesti, ja siitä sai jotain palkkiotakin, niin se tuntui sit- pääsemään sisään Makkosen maailmaan. ten ihan täysammattilaisuudelta, hän kertoo. – Jos täytyy piirtää joku bändi niin kyllähän se Ornette Birks Makkosen seikkailuita julkaistiin auttaa, jos on edes joku muistikuva siitä, miltä soitalun perin Rumbassa mustavalkoisena, mutta ne sai- timet, vahvistimet, joidenkin pikkupaikkojen lavat ja vat värit ennen kuin sarja siirtyi Soundiin, toiseen dj-kopit näyttävät, hän kertoo. musiikkilehteen. Ensimmäinen Makkonen-albumi, Sarjakuvan suhde musiikkiin on aina ollut jopa Ornette Birks Makkosen täydelliset seikkailut (Jalava), yllättävän läheinen ottaen huomioon, että ääni on julkaistiin jo vuonna 1998 ja viimeisin, Ornette Birks yksi niistä harvoista asioista, joita sarjakuvassa ei Makkonen sarjakuvasankarina (Suuri Kurpitsa), tämän ainakaan yleensä ole. Pirisen lisäksi suomalaisista vuoden helmikuussa. Rinnalleen Ornette sai kahdek- sarjakuvataiteilijoista esimerkiksi JP Ahonen on san vuotta sitten myös velipuoli Muddy Lee Makko- kuvannut teoksissaan bändielämää ja kansainväsen, joka seikkailee Blues News -aikakauslehdessä. lisistä taiteilijoista esimerkiksi Robert Crumb (jota Sille, miksi Makkotämän yli 5000 levyn nen on niin elinvoimaikokoelma tähden voisi nen, Pirinen löytää ykhyvällä omallatunnolsinkertaisen selityksen. la melkein kuvata en– Kyllä minä luulen, etnemmin levynkeräilitä se on se sama kuin jäksi kuin sarjakuvataiKrampeissa ja nyrjähteilijaksi) ja vuonna 2015 dyksissä. Se on se PauHelsingin sarjakuvafeslin käsikirjoituksen hentivaaleillakin vierailleet ki, hän toteaa. – En tieJean-Michel Dupont tenkään väheksy omaa ja Mezzo (eli Pascal rooliani. Mesemberg) ovat valinneet päähenkilöikseen oikei– Siinä on sellainen lakoninen, yhtä aikaa lämmin, ta muusikoita. mutta vähän pisteliäs huumori... sellainen mikä se – Musiikkia on vaikeaa piirtää, Pirinen myöntää. nyt olisi, hän kuvailee. – Ne ovat hiljaisella tavalla – Ehkä se on se, että jos itsekin soittaa musiikkia, niin hauskoja, mikä ei ehkä koskaan tule olemaan maa- se on jollain tavalla fyysinen kokemus. Se tuntuu jolilman suosituin aihe, mutta vetoaa tasaisesti myös tain se musiikin soittaminen ja sitä on just aika vaiuusiin lukijoihin. keaa piirtää niin, että se välittyy. Pirinen ei kuitenkaan vähättele Soundin ja RumYhden selkeän syyn sille, miksi muusikot ja muban roolia. – Ornette-jutuissa on tietenkin se, että sitä siikki kiehtoo sarjakuvantekijöitä, Pirinen kuitenkin on aina julkaistu musiikkilehdissä ja sitten siinä pyö- löytää. – Ehkä [musiikki ja sarjakuvat] kulkevat käsi rii musiikkiaiheita, mikä kiinnostaa myös muitakin kädessä myös siksi, että noista legendaarisista muukuin pelkästä sarjakuvasta kiinnostuneita lukijoita, sikoista ja erityisesti pikkubändeistä generoituu koPirinen sanoo. – Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät seu- ko ajan... noh... kännisekoilutarinoita. Se maailma raa suomalaista sarjakuvaa, saattavat olla kiinnos- on täynnä juttuja ja sarjakuvat on kauheasti täyntuneita sarjakuvasta, johon on piirretty Neil Young. nä juttuja. Ainakin näin jälkikäteen katsottuna Pirinen vaiOrnette Birks Makkosen seikkailuihin muusikoikuttaa täydelliseltä valinnalta piirtämään Ornette den elämänkerroista on valikoitunut yksityiskohtia, Birks Makkosen seikkailuja. Sarjakuvataiteen lisäk- joiden ympärille tarinat ovat syntyneet. – Tämä näisi Pirinen on tullut tunnetuksi esimerkiksi Ville Pi- den asioiden yhteenliittymä on varmaan siinä, että

”jos itsekin soittaa musiikkia, niin se on jollain tavalla fyysinen kokemus. vaikeaa piirtää niin, että se välittyy.”

15


sieltä musamaailmasta on helppo ammentaa juttuja samoin kuin Crumbin on helppo ammentaa blues-aiheisiin sarjakuviin levykokoelmasta. Siellä on hyviä juttuja varastossa. Ja lisää hyviä juttuja oli tulossa.

Suomalaisen huumorin perusainekset Yhesti yhes paikas -kertomukset saivat alkunsa Pirisen ystävältään kuulemasta jutusta. Tarina löytyy ensimmäisestä Yhesti yhes paikas -albumista (Suuri Kurpitsa, 2009). ”Yhesti yhes paikas yks jätkä oli jollai uppopalloreissulla tai jollai sen yhen paikan uimahallissa”, Pirinen itse alustaa kertomuksen sarjakuvassa. Uituaan tämä kyseinen yks jätkä oli mennyt saunaan, missä oli istunut kaksi miestä, joista toinen kertoo voivansa nostaa jalkansa niskansa taakse. Ähkyttyään ja puhkuttuaan ja venyttyään äärimmilleen mies epähuomioissaan ulostaa lauteelle. Kaikki osapuolet ovat hämillään ja hiljaa, kukaan ei sano mitään, lopulta kaikki lähtevät. – Minä kuulin tämän ”jalat-niskan-takana-saunassa-kakka” -jutun yhdeltä kaverilta ja se oli pitkään paras juttuni, Pirinen kertoo. – Aina kun jossain kerrottiin juttuja, minä kerroin sen. Tarina muhi Pirisen mielessä kauan. – Oikeastaan vuosikausia minä yritin tehdä siitä jotain sarjakuvaa käsikirjoittamalla sen johonkin tarinaan tai keksimällä jotkut hahmot, mutta se ei vaan koskaan tullut valmiiksi. Sitten minä vaan tajusin, että totta kai tämän sarjakuvan pitäisi olla se kerrottu juttu. Bokseissa on kertojan ääni ja rytmitys on suoraan siitä jutusta. Kun minä tämän tajusin, niin tajusin, että näitä on ihan loputtomasti. – Kyse on siis tällaisista jutuista, joita olen kuullut ja kertonut joka paikassa koko sen ajan, mitä on ollut sen ikäinen, että on kertonut juttuja, Pirinen sanoo. Mallin hän löysi jo lapsuudenkodista. – Itse asiassa meillä taitaa olla kotona kerrottu aina juttuja. Se on sieltä kotoa semmoinen. Muistan, että isä ja isän veljet ovat olleet hyviä sanallistamaan asioita. Siis ihan vaan se, että joku käy maitokaupassa, on kerrottu suullisesti hauskasti. Se pointti on siinä, ettei siinä jutussa ollut pointtia, mutta se oli hauska, kun joku kertoi sen. Pirinen on noudattanut tätä eetosta muissakin Yhdesti yhes paikassa -albumeissa. – Osa jutuista on huonompia kuin toiset ja osa parempia, mutta sillä ei ole väliä, hän kertoo. – Koko pointti on siinä, että ne on niitä kerrottuja juttuja. Ja oli se sisältö mikä ta-

16

Teoksesta Yhesti yhes kuudennes paikas (2012).

hansa, niin näitä voisi tavallaan tehdä ihan ikuisesti. Varsinaista nyrkkisääntöä sille, mikä tekee hyvästä jutusta hyvän, Pirisellä ei kuitenkaan ole. – Sitä on vaikeaa arvioida. Lukijapalautteen – eli siis ihan tuttujen ja nykyisin ihan tuntemattomien palautteen – perusteella onneksi täysin eri jutut on hauskasti hauskimmat toisen mielestä. Ja itsekin joskus ne täysistä tyhjänpäiväisimmät kertomukset voi omasta mielestä olla kaikista hauskimmat ihan vaan, koska niissä on se yksi sanankäänne. Juttu voi olla ihan tyhjän päällä, mutta silti kannatti kertoa, hän Teoksesta Keskiyön dynamo (2014)


sanoo. – Totta kai tekemisen kannalta herkullisim- taan keskitytään?” Mutta periaatteessa se on vaan pia on sellaiset, mihin on suullisessa kerronnassa jo kun kertoisi sen jutun mielessään jollekin ja se käsihioutunut joku rakenne. kirjoitus on sitten siinä, Pirinen kuvailee. Pirinen itse nostaa esimerkiksi Yhesti yhes viidenMutkaton ja rehellinen lähestymistapa vapautti nes paikas -albumissa (Suuri Kurpitsa, 2012) olevan Pirisen luovuuden. – Minulla oli pitkään vaikeuksia kertomuksen, jossa kaksi teinipoikaa leikkii video- sen kanssa, että aina oli muka keskittävä joku tosi kameralla. Pojat kuvaavat omaksi huvikseen yleistä hieno rakenne tai pointti, että sai tehtyä oman sarjasekoilua sekä pornolehtiä. Seuraavana päivänä toi- kuvan. Mutta kun minä kerran keksin tämän tosiunen pojista kuvaa serkkunsa rippijuhlat samalla ka- pean pointin, ettei niissä ole sen kummempaa pointmeralla, mutta syystä tai toisesta nauhalle jää puo- ti kun tämä suullisen kerronnan muuttaminen sarlen sekunnin pätkä pornografista materiaalia, joka jakuvaksi, se on vapauttanut myöhemmin kaikkien lävähtää televisioruudulle koko suvun edessä heidän muidenlaistenkin sarjakuvien tekemisen, hän kertoo. katsoessaan videota myöhemmin illalla. – Siinä jutussa on jo valtava draama. Miten voivat- Kaunis ruma ihminen Puupäähattu-palkinnon perusteluissa Yhesti yhes X paikas -sarjaa kuvataan kaan jotkut asiat tuntua herkässä iässä? Sellaista on kivempi ja helpompi piirtää kuin semmoista, missä ”suomigroteskiksi”. Tärkeä syy tälle lienevät Pirisen tavaramerkiksi muodostuneet välittömästi tunnisei tunnu olevan mitään pointtia, Pirinen kertoo. tettavat ihmishahmot: isopäiset, ilmeikkäät ja roTietyt aiheet kuitenkin tuppaavat nousemaan pinnalle – Kaikki kertovat pissa-, kakka- ja oksen- muluiset. Toisin kuin sisäsiistit supersankarit tai sukupuolettomat sarjakunusjuttuja. En minä vavastrippihahmot Pirisen lita kun kerta muitakin ihmiset haisevat lukijaltuntuu huvittavan aina le asti. Ne hikoilevat ja samat aiheet. valuvat milloin mitäkin – Jos jokin niitä yhdismilloin mistäkin ruumiitää, niin mielestäni selnaukosta aivan kuin niilaiset jutut ovat kestäviä den piirrettyjen ihojen – ja ehkä siksi juuri niitä takana lihakset ponniskerrotaan vuodesta toitelisivat ja ruuansulaseen pöytäseurueissa –, tuskanava jauhaisi ruomitkä ovat sekä hauskoja että surullisia, Pirinen pohtii. – Ne jäävät vaivaa- kaa hienommaksi. On mahdotonta kuvitella Teräsmiestä, joka tusmaan. Eka reaktio saattaa olla hah hah haa, mutta jokin synkkä pohjavire siellä kuitenkin on. [...] Olo mi- kin edes hikoilee lentäessään luotia nopeammin tai loikkaa korkeimman talon ylitse, käymässä vessassa kä niistä jää on ristiriitainen; ne viihdyttävät, mutta tarpeillaan. Mutta Teräsmies onkin sarjakuvahahmo. jokin jää vaivaamaan. Aivan kuten useimmissa Yhesti yhes X paikas -ju- Pirinen on kiinnostuneempi todellisuudesta. – Yhesti-jutut eivät tapahdu Beverly Hills -tv-sartuissa, joissa hahmoilla ei ole enää mitään sanottavaa, myös lukija voi vain katsoa, olla hiljaa ja pois- jassa, missä kaikki näyttää Hollywoodilta, Pirinen teroittaa. – Ihmiset ovat ihmisen näköisiä. tua paikalta. Hänellä ei myöskään ole kiinnostusta piirtää jyKustantajan kanssa Pirinen on alustavasti puhunut, että näillä näkyminen Yhdesti yhes X pai- keväleukaisia ja kuvankauniita hahmoja. – Oikeiden kas -albumeita julkaistaisiin nykyisessä formaa- ihmisten näköiset ihmiset ovat ylipäätään kiinnostatissaan kymmenen. Aiheita kuitenkin olisi; sarjan van ja miellyttävän näköisiä. Niitä on paljon kiinnostavampaa piirtää, Pirinen kertoo. – Sehän on minulle alettua ihmiset ovat alkaneet kertoa omia juttujaan Piriselle. Osa jutuista onkin löytänyt tiensä albu- ihan maailman vaikein kasvojen piirtämisgenre, että meihin, mutta Pirisen metodi on pysynyt koko ajan olisi klassinen sankarihahmo tai sankaritar. Miten ne nyt saa jotenkin kiinnostavan näköiseksi? Totta kai samanlaisena. – Sarjakuvaksi sovittaessa on tietenkin paljon mie- jostakin ryyppäävästä viiksimiehestä saa helposti tittävää: ”Millainen kuva mihinkin? Ja mihin koh- kiinnostavan näköisen.

”totta kai jostakin ryyppäävästä viiksimiehestä saa helposti kiinnostavan näköisen.”

17


Teoksesta Ornette Birks Makkonen sarjakuvasankarina (2016).

Ainakin vielä yks juttu Uusin Ornette Birks Makkonen -albumi ilmestyi aikaisemmin tänä vuonna. Ornette Birks Makkonen sarjakuvasankarina -kertomuksessa tiskijukka Makkonen päätyy vierailemaan suomalaisen sarjakuvahistorian merkkipaaluissa aina Ilmari Vainion Professori Itikaisesta Fok_Itiin. Pekka Puupäähänkin tullaan teemaan sopivasti törmättyä. Yhdestoista Ornette Birks Makkonen -albumi sai Pirisen miettimään menneitä vuosia. Tasaisella tahdilla yli kaksikymmentä vuotta ilmestyneitä Ornette Birks Makkosia on jo vino pino. – Ajan kulumistahan ei sinänsä aktiivisesti huomaa, niin se on aina yllättävän pitkä pätkä, mitä näitä on nyt tullut tehtyä, Pirinen sanoo. – Tähän uuteen albumiin Pauli on tehnyt käsikirjoituksen, jossa Ornette vierailee suomalaisen sarjakuvan historiassa niin, että jokaiselta vuosikymmeneltä on otettu joku suomalainen sarjakuva ja Ornette esiintyy sitten siinä. Samalla on tullut mietittyä näitä aika-asioita. Esimerkiksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuva on mukana siinä ja sitten minä tässä samalla tajusin, kuinka kauan minä olen itse lukenut sitä. Sitten on vähän aikaa sillein, että huolestuttavan kauan. – Mutta toisaalta sehän on vaan siistiä, että jotain ollut olemassa kohta kolmekymmentä vuotta tai että sitä on tehty kaksikymmentä vuotta, hän myöntää. – Vaikka äkkiä tuntuu siltä, että tässähän on kohta vanha. Kahdenkymmenen vuoden aikana Pirisen ja Kallion yhteistyö on hioutunut ja laajentunut. – Ville on luottomies. Yhteistyökykyinen, omaaloitteinen ja tarpeen tullen omapäinenkin. Kommunikaatio toimii molempiin suuntiin. Jälki on monesti

18

loistavaa, useimmiten hyvää ja huonoinakin päivinä täysin kelvollista, Kallio kuvailee. – Oma elämäni sarjakuvan parissa olisi jäänyt huomattavasti köyhemmäksi ilman Villeä. Suomen sarjakuvaseura on samaa mieltä. Puupäähattu-palkinnon myötä Pirinen kuuluu nyt samaan kategoriaan kuin Tove Jansson, Touko Laaksonen (eli Tom of Finland), Kati Kovács ja Matti Hagelberg. Suomalaisen sarjakuvan historian voisi melko hyvin kirjoittaa auki pelkästään palkittujen listan perusteella. – Pirinen on löytänyt oman polkunsa, jollaista kovin moni ei ole meillä tai muuallakaan maailmassa tallonut, sarjakuvaseuran hallituksen jäsen Vesa Kataisto perustelee puupäähattu-palkinnon antamista Piriselle. – Hän on aivan itsenäinen tekijä, jonka teokset painuvat mieliin. Pirinen todistaa, ettei sarjakuvalla menestyäkseen tarvitse jähmettyä normeihin, tavanomaiseen ilmaisuun ja heppoiseen vitsailuun. Kaikki tyylit ovat hänen hallussaan, ja Pirinen osaa taivuttaa niitä aina omannäköisekseen. Yhesti yhes X paikas -pokkareissa Pirinen ”kiteyttää sarjakuvan muotoon hersyviä, suusta suuhun kiertäneitä ’nykyjuttuja’, joiden hahmot pohjaavat totuuteen, mutta muuttuvat Pirisen käsien kautta karun sadunomaisiksi kertomuksiksi”, Kataisto kertoo. – Mikään inhimillinen ei ole niissä vierasta, huumori pudottaa välillä penkiltä, vaikka toisinaan lukijan kurkkuun nousee pala jos toinenkin. Perusteluissa Pirisen Puupäähattu-palkinnolle todetaan, että ”Yhesti-sarjassa kerrotaan lyhyitä, niin sanottuja nykyjuttuja, joissa suomalainen, usein vahvasti humaloitu kansanperinne pääsee oikeuksiinsa. Suomigroteski teossarja kertoo pienille ihmi-


sille tapahtuvista arkisista, mutta samalla fantastisista sattumuksista”. Vaikuttaakin siltä, että Pirinen on sarjakuvissaan onnistunut saavuttamaan jotain oleellista pienessä pohjoisessa nurkassaan klaustrofobiasta hulluksi tulleen kansan sielunmaisemasta. Yhesti yhes kuudennes paikas -albumissa on kertomus ulkomailla ryyppäävästä miehestä, joka on eksynyt kaveriporukastaan. Baarissa istuessaan hän tuntee oksennuksen pyrkivän ulos ja menee vessaan antamaan ylen. Vessassa hän oksentaa kopissa istuvan miehen päälle ja ”niinpä päästäkseen mahdollisessa tappelussa heti niskan päälle jätkä löi pöntöllä istujaa täysiä nyrkillä naamaan”. – Kun se juttu julkaistiin, minä kuulin siitä varmaan kahdeksan eri versiota sen jälkeen, Pirinen muistelee. – Ihmiset tulivat kertomaan, että ”hei tämähän tapahtui mun kaverille Matti Nykäsen keikalla”. Siitä on kiertämässä tosi monta versiota. Eli A. Sitä ei ole oikeasti tapahtunut. Tai B. Sitä tapahtuu ihan älyttömän usein... mikä olisi ihan kauhea vaihtoehto. Ehkä lähes jokainen siis tuntee jonkun, joka on hakannut jonkun vessassa oksennettuaan eka sen päälle. Juuri tässä kiteytyy Pirisen sarjakuvien tenho. Pirisen jutut ovat tuttuja kertomuksia tutuista ihmisistä, joita monet meistä emme ole tavanneet, mutta joita me kaikki tunnemme. Vaikka ne eivät olisikaan oikeasti tapahtuneet, se ei tarkoittaisi sitä, etteivätkö ne olisi totta. Ne muistuttavat lukijoita siitä yhdestä jutusta, joka tapahtui yhesti yhes paikassa...

VILLE PIRINEN Syntynyt: 16.10.1973, Kitee Asuu ja työskentelee Tampereella. Kuvataiteilija AMK, Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulu 2001 Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinto 2016 Kemin sarjakuvakilpailujen palkinto Viimeinen bussi (1992) ja "Musta*Naamio – Fan*Tom" (2000, yhdessä Noora Federleyn kanssa). Sarjakuvat mm.: Ornette Birks Makkonen (1993–, yhdessä Pauli Kallion kanssa) Yhesti yhes x paikas -minialbumisarja (Suuri Kurpitsa, 2009–) Tärkeitä asioita (Suuri Kurpitsa, 2011) Keskiyön dynamo (Suuri Kurpitsa, 2014) Levynkansitaidetta mm.: Pekko Käppi & K:H:H.L: Sanquis Meus, Mama! (2015) Mokoma: 180 astetta (2012), Elävien kirjoihin (2015) Grillin' Willie and The Vegetarians: Celsius & Fahrenheit (2012) Circle: Infektio (2011) YUP: Keppijumppaa (2005)

"Ville, 37" teoksesta Tärkeitä asioita (2011)

19


Mahdollistamisen supersankari

j

Sarjakuvaneuvos Johanna "Roju" Rojola on aktivisti, opettaja ja verkostoituja. TEKSTI

Hannele Richert

VALOKUVA

ohanna “Roju” Rojola tunnetaan parhaiten sarjakuvataiteilijana, mutta hän on ehtinyt ansioitua alalla hyvin monenlaisissa tehtävissä. Punk-aikakauden myöhäisvuosina sarjakuvapiireihiin päätynyt Rojola toimi jo parikymppisenä Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtajana ja tuotti Helsingin sarjakuvafestivaaleja alle kolmekymppisenä. Hän on ohjannut sarjakuvaopintoja monissa eri yhteyksissä sekä käynnistänyt monenlaista aiheeseen liittyvää toimintaa. Rojun aktiivisuus on synnyttänyt muun muassa Naarassarjojen, Nettinartun ja feministisen sarjakuvatoiminnan. Sarjakuvaseuran sarjakuvaneuvokseksi nimittämä Rojola vastasi vaiherikasta uraansa koskeviin kysymyksiin. Hannele Richert: Vaikuttaa siltä, että sosiaalisuudella on kaikessa tekemisessäsi suuri merkitys. Onko yhdessä tekeminen sinulle luontaista vai kenties punkkariaikojen peruja?

20

Henry Söderlund

Johanna Rojola: Sosiaalisuus on minulle tärkeää, mutta kouluaikoina ajauduin kiusaamisen ja jatkuvan muuttamisen takia vastakkaiseen suuntaan. Otin sen ajan kyllä myöhemmin takaisin! Rupesin myymään sarjakuvalehtiä festareilla, koska se oli siihen aikaan yleinen tapa. Suuri Kurpitsa käytti sitä metodia, mutta oli se jo vähän hiipumassa silloin kun aloitin.

Taiteilijuus taustalla Rojola opiskeli graafista suunnittelua Taideteolliessa korkeakoulussa 1990-luvun alussa ja lähti vaihtoon Angoulêmen sarjakuvakouluun. Ranskan kieli ja ranskalainen sarjakuvakulttuuri tuoreine vaihtoehtokustantamoineen jäivät osaksi identiteettiä. Rojolan rennoista, sulavalinjaisista sarjakuvista koottiin albumi viimeksi vuonna 2006 (Täti jaksaa heilua, Sammakko). Oma taiteilijuus on kuitenkin jäänyt taka-alalle, kun mahdollistaminen on vetänyt puoleensa. Kiitos-


puheessaan Rojola kertoi: “Piirtäminen on helvetin pitkäjänteistä ja vittumaista hommaa, se ei onnistu ilman sisäsyntyistä pakkoa ilmaista itseään taiteella tai sitten siitä hommasta pitää nauttia. Hitaasti tajusin että mulla ei ole tarvetta luoda; ehkä voisi syyttää myös onnistunutta terapiaa siitä, että en enää mitannut itseäni suoritusten kautta.” HR: Onko piirtäminen nyt kokonaan historiaa? JR: Koin hirveän vapauttavana sen, ettei mun ole pakko piirtää, vaikka olen hyvä siinä. En osaa sanoa, onko piirtämisen lopettaminen lopullinen päätös, mutta nyt haluan keskittyä muiden ohjaamiseen ja tukemiseen. En ole mustasukkainen ideoista, vaan nautin siitä että joku innostuu ja vie asiaa eteenpäin. Idea saa muuttua tekijän mukaan. Kaikilla ei ole samat vahvuudet, siksi yhteistyössä on voimaa. Haluan jakaa tietoa ja nähdä muiden kukoistavan. HR: Nykyään vedät Lahden kansanopiston sarjakuva- ja animaatiolinjaa. Koetko olevasi oikealla paikalla? JR: Kyllä! On minusta tosin ennenkin tuntunut siltä. Tämä on ensimmäinen oikea palkkatyöni, mutta ainahan olen tehnyt paljon töitä. Olenkin tehnyt sarjakuvan puolella lähes kaikkea paitsi kustantamoa ei ole tullut vielä perustettua. Opettaessa saan etuoikeuden tutustua uusiin lahjakkaisiin ihmisiin joka vuosi. HR : Vaatiihan tuottajana toimiminenkin lahjakkuutta! JR: Kesti kauan tajuta että sehän on erityislahjakkuus ja juuri se asia, jonka tekemisestä nautin. Tuottajan työ on mahdollistajan työtä. Kaikki eivät halua olla parrasvaloissa. Minun on helppo luoda yhteyksiä ja esitellä ihmisiä toisilleen sekä uusia asioita ihmisille. Kyllästyn nopeasti, haluan vaihtelua ja uusia haasteita. Marginaalisen taiteen visionääri Rojolalla on selkeät mielipiteet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen näkyy kaikessa tekemisessä. Hän näkee sarjakuvan alueella paljon hyödyntämättömiä mahdollisuuksia. – Sarjakuva on erittäin hyvä apuväline ja tärkeä osa visuaalista kulttuuriamme. Sen mahdollisuudet esimerkiksi oppimisvaikeuksien tukena

on vielä pääosin kartoittamatta. Ideoita ei kuitenkaan ole aina helppo saada läpi virallisille tahoille, koska asiaa ei tunneta kovin yleisesti. Sarjakuvan tietty marginaalisuus on toisaalta hyvä: saa tehdä projektejaan rauhassa ilman, että kukaan huomaa. Toisaalta marginaalisuus on huono, koska ei osata nähdä mahdollisuuksia. Olin esimerkiksi järjestämässä kansainvälistä opetusseminaaria, jossa oli mukana muun muassa Scott McCloud. Ulkomaalaiset vieraat kiittelivät, että eihän tämmöistä ole koko maailmassa. Jatkoon ei sitten kuitenkaan saatu rahoitusta, asian hienous ei välittynyt tarvittaville tahoille. HR: Edelläkävijän rooli ei ole aina se kiitollisin? JR: Voi tosiaan olla, että joskus tuli oltua liian aikaisin liikkeellä. Esimerkiksi toin sarjakuvareportaasiteeman sarjakuvafestivaaleille ennen kuin Marjane Satrapi myi miljoonia. Piirien pienuus ja byrokratian vähyys ovat kuitenkin hyviä asioita Suomen kaltaisessa maassa. Verkostojen luominen onnistuu helposti eikä keneltäkään tarvitse kysellä lupia, jos haluaa tehdä jotain! HR: Jääkö opettamiselta aikaa aktivismille? JR: Sarjakuvafeminismi on nyt ainoa harrastukseni. Teemme parhaillaan tutkimusta sukupuolen vaikutuksesta sarjakuvakentällä. Tähän mennessä olemme huomanneet, että niin sanotuista pikkuasioista muodostuu iso kuva, rakenne, jota ei huomaa omassa henkilökohtaisessa elämässä kompastellessaan. Tässä ei kuitenkaan ole tärkeää hakea syyllisiä. Olemme kaikki kasvaneet siihen rakenteeseen ja sitä pyritään uusintamaan niillä pikku jutuilla, päivästä päivään. Asiat eivät muutu itsestään, vaan ne täytyy muuttaa. On iso ero siinä, pidetäänkö yhdenvertaisuutta lähtökohtana vai tavoitteena. Tavoite vaatii vallitsevan tilanteen kartoittamisen ja mahdollisesti löytyneiden epäkohtien korjaamisen.

Edellisen sivun sarjakuva: ote työstä, joka julkaistiin alun perin Tulva-lehdessä 3/12.

21


Suomenkielinen tulkinta Jean-Claude Mézières’n Valerian-tekstaustyylistä, jossa varioidaan viivan paksuutta, kirjainten muotoja ja kirjain- ja rivivälin kokoa.

Harmaa eminenssi

m

Tuore sarjakuvaneuvos, tekstaaja-suomentaja Mikko Huusko on tehnyt työnsä hyvin kun se on näkymätöntä. TEKSTI

Severi Nygård & Onni Mustonen

VALOKUVA

Henry Söderlund

ikko Huuskon (s. 1974) kädenjälki on tutVaikka työtahti on viime vuosina hidastunut, tu useimmille suomalaisille sarjakuvan- Huusko tekstaa vuosittain tuhansia strippejä ja salukijoille, vaikka vain harva tunnistaa toja sivuja. hänen nimensä. Huuskon kynän kärjes– Tarkkaa arviota on aika hankalaa antaa, mutta sä ”inhimillisyyden tuntu kohtaa ammattimaisuuden kymmeniä strippejä viikossa vaikka lomat laskisi tarkkuuden”, Suomen sarjakuvaseura perustelee sar- mukaan, hän kertoo. – Joinain vuosina taatusti toisjakuvaneuvoksen arvonimeä. ta sataa strippiä per viikko. Työ ei ole näköjään tekeVuodesta 1999 lähtien Huusko on tekstannut Il- mällä loppunut, Huusko toteaa. ta-Sanomissa julkaistuja käännössarjakuvia, ulkoTekstauksen lisäksi Huusko on myös tullut tunmaisia pilapiirroksia sekä tarvittaessa Kuukauden netuksi sarjakuvantekijänä ja opettajana. Viime kotimaisia. Sanomalehtisarjakuvastrippien lisäk- vuosina hänen töitään on ollut mukana Sibelius 150 si hän on myös tekstannut lukuisia albumeita ja -sarjassa sekä sarjakuvayhdistys Kutikutin 10-vuotissarjakuvakirjoja. juhlanäyttelyssä. – Välillä ihan jo sen takia, ettei ns. Huusko on tekstannut alusta lähtien brittiläisen totuus unohtuisi, hän sanoo. – Olen kuitenkin sarjaDev Pilkeyn Tammen julkaisemia Kapteeni Kalsa- kuvapiirtäjä, eikä piirtäjälähtöistä tekstausfilosofiri -kirjoja, Lise Myhren Nemi-kokoelmakirjoja se- aa voi ylläpitää, jollei jonkinasteista tuntumaa kokokä Pierre Cristin’n käsikirjoittamia ja Jean-Claude naisvaltaisempaan sarjakuvantekoon säily. Mézières’n piirtämiä Avaruusagentti Valerian Huuskon lähestymistapaa voisikin kuvailla ho-albumeita. listiseksi. – Aina on hyvä pitää yllä pyrkimystä säi-

22


lyttää jonkinlainen kosketus omaan tyyliin, koska sitä kautta kuitenkin tyylipakettiaan peilaa, hän kuvailee.

Lukukokemuksen ytimessä Sekä kotimaisia että käännössarjakuvia tekstannut Huusko löytää kummastakin puolensa. – Käännössarjakuvien kanssa on aina mielenkiintoista löytää alkuperäisestä tekstauksesta tiettyjä ominaispiirteitä, joiden mielekäs suomenkielinen tyylinmukainen toteutus edellyttää jonkinasteista soveltamista, Huusko sanoo. Tässä mielessä käännetyn sarjakuvan tekstaaminen muistuttaa itse tekstin kääntämistä. Uuden tekstauksen on saavutettava alkuperäisen henki. – Pelkästään suomen kielen erityispiirteiden, joita ovat skandinaaviset kirjaimet ja kaksoisvokaalit sekä -konsonantit, huomioiminen edellyttää jo jonkinasteista graafista adaptaatiota, Huusko kertoo. Kielellisistä eroista huolimatta käännössarjan tekstauksen on luotava samanhenkinen vaikutelma kuin alkuperäisen sarjakuvan. Kääntäjän tavoin tekstaaja on usein melko näkymätön osa sarjakuvaa. Hänen nimeään ei valitettavasti aina löydy kirjan kannesta ja useimmiten hänet huomataan vain hänen tehdessään virheen. Tekstaaja on sarjakuvan harmaa eminenssi; aivan kuten hovimestari, hän on hyvä työssään vain, jos huone tuntuu tyhjemmältä hänen tehtyään työnsä hyvin. – Tekstin graafinen ilmiasu on essentiaalista sarjakuvan lukukokemukselle jo siitäkin syystä, että puhtaan evolutiivisesti ihminen hahmottaa kuvaa helpommin kuin tekstiä, Huusko sanoo. – Tällöin sen ilmiasuun on kiinnitettävä erityistä huolta, että viestit välittyvät mahdollisimman tarkoituksenmukaisina eri kansojen ja kulttuurien välillä. Kommunikaatiota ei huomaa, vain sen katkos pysäyttää. Tekstaajan – aivan kuten kääntäjänkin – tehtävä on saada viesti perille, aivan kuin se olisi alun perin lausuttu lukijan omalla äidinkielellä. – Mieleen tulevat murresarjakuvat sellaisella murteella, joka on itselle vieraampi. Silloin joutuu käsikirjoitusta tai suomennosta seuraamaan konkreettisesti kirjain kirjaimelta, Huusko

sanoo. – Toinen verrattain haasteellinen, mutta palkitseva tekstattava ovat riimukirjaimet. Varsinkin sellaiset, jotka poikkeavat yleisimmin käytetyistä riimuista, ja luonnollisesti ne poikkeavat ilmiasultaan – sanoisinkin graafiselta logiikaltaan – niin paljon yleisimmistä länsimaisista kirjaimista.

Tekstaajan velvollisuus ”Sarjakuvien sanoma välittyy kuvien ja tekstin kautta. Teksti voi olla painokirjaimin ladottua tai käsintehtyä. Käsin tekstauksessa on samaa elävyyttä ja vaihtelua kuin piirroksissakin”, sarjakuvaneuvoksen arvonimen perusteluissa todetaan. Kaikista teknologista ja digitaalisista työkaluista huolimatta loppujen lopuksi kynä on hyödytön ilman piirtäjän kättä. – Tämän päivän sarjakuvatekstaustyötä on nimenomaan se, että tekijä voi itse huolehtia viivansa välittymisestä lukijoille painotekniikan ja julkaisualustan vaatimukset huomioiden, eikä esimerkiksi latomalla kaikkea tekstiä valmiilla tietokonefonteilla, jotka olivat kankeita silmälle jo 90-luvulla, Huusko sanoo. Välineistä huolimatta kaikki palautuu loppujen lopuksi kääntäjän velvollisuuteen. – Teknisistä toteutuksista puhumattakaan ollaan inhimillisen kulttuurisevoluutiollisen lajityypillisen toiminnan keskiössä, Huusko sanoo. Lukijalla on oikeus lukea sarjakuvaa, ja ”jonkun on ajateltava lukijaakin”, Huusko toteaa. Parhaiten tekstaaja tekee sen pysymällä piilossa. Alkuperäisen harmaan eminenssin tavoin Huusko on ammattitaidolla ollut näkymätön suuremman hyvän vuoksi. – Vaikka Suomi on aktiivinen, on se kielialueena suhteellisen pieni, mutta siitä huolimatta – vai pitäisikö sanoa, nimenomaan sen takia – lukijat ansaitsevat laadullista palvelua äidinkielellään. Tarkoitti se vaikka värillisten onomatopoeettisten ääniefektien huolellista toteutusta!

23


Matkoilla

Mieshistorian vastapaino Lontoon House of Illustration esittelee sata naispuolista sarjakuvataiteilijaa näyttelyssään Comix Creatrix: 100 Women Making Comics. TEKSTI

24

Emmi Valve


k

Viereinen sivu: näyttely on auki 15.5.16 asti. Julisteen piirsi Laura Callaghan. Myös Sohjo Manga: The World of Japanese Girls’ Comics -näyttely on auki House of Illustrationissa 12.6.16 asti.

ing’s Crossissa sijaitsevaan tiiviiseen galleriaan on tuotu tekijöitä edustamaan naisia sarjakuvan kentällä mahdollisimman laaja-alaisesti. Nimensä mukaan taiteilijoita on näyttelyyn koottu sata, mutta jyrkän demokraattinen kuratointi pitää kokonaisuuden hallittavissa. Yhtäkään tekijää ei ole nostettu esille yli muiden, ja tiukka ripustus jaottelee sarjakuvat kategorioihin, kuten sarjakuvan historia, politiikka, huumori, erotiikka ja omaelämäkerrallisuus. Lähes sanakirjamaisen sivistävä näytteillepano tuntuu ensin jopa vanhanaikaiselta. Tarvitaanko enää näyttelyitä, joiden pääasiallinen tarkoitus on osoittaa että naisia työskentelee sarjakuvan joka saralla? Eikö olisi jo aika tiputtaa nais-etuliitteet? Ranskan Angoulêmen sarjakuvafestivaalien tuore kohu Grand Prix -palkinnosta on kuitenkin vielä tuoreessa muistissa. Vuodenvaihteessa nousi keskustelua siitä, ettei ehdokaslistalla ollut yhtäkään naista. Palkinnon historian aikana Grand Prix’n on saanut vain yksi nainen. Järjestäjätaho lisäsi painostuksesta listalle muutaman naisen, ja lopulta lista poistettiin kokonaan. Äänioikeutetuista kolmannes käytti tilaisuuttaan ja äänesti ketä tahansa ranskaksi julkaistua taiteilijaa. Grand Prix'n pokkasi lopulta mies, belgialainen Hermann, joka muun muassa Alan Mooren ja Claire Wendlingin tavoin oli alunperin ilmoittanut kieltäytyvänsä palkinnosta. Festivaali pitäytyy edelleen lausunnoissaan, joiden väittämä on ettei naisia yksinkertaisesti juuri työskentele sarjakuvien parissa, eikä sarjakuvan historiaa voida siltä osin uudelleen kirjoittaa. Näkemys on suosittu suomalaisessakin aihetta sivuavassa keskustelussa. Historian kirjoittamiseen vetoaminen vain on harvinaisen heikko argumentti. Historiaa nimittäin voidaan, ja sitä pitääkin jatkuvasti uudelleen kirjoittaa ja tarkentaa. Jos naistaiteilijalle ei olla haluttu antaa tunnustusta menneisyydessä, onko meidän velvollisuutemme olla näkemättä heitä tulevaisuudessakaan? Naisten näkyväksi tekemistä ei siis ole alallamme ainakaan liikaa, ja siihen tarpeeseen kuraattorit Olivia Ahmad ja Paul Gravett ovat Comix Creatrix -näyttelyn

luoneet. Näyttely esittelee osaltaan sarjakuvan historiaa, mutta keskittyy kokonaisuutena nykysarjakuvaan. Esillä on tasapuolisesti sekä uusia, ajankohtaisia nimiä, että aktiivisia konkareita, joista moni ansaitsisi elämäntyöpalkinnon.

Kainalokarvoja ja Muumeja Näyttelykokonaisuus moninaisine tyyleineen herättää mielleyhtymän siitä, että nykysarjakuvan laajasta skaalasta on kiittäminen monta naistaiteilijaa, jotka ovat idolien uupuessa joutuneet luomaan omat polkunsa ja tapansa työskennellä. Varsinaisen orginaaleihin perustuvan näyttelyn lisäksi kokonaisuuteen kuuluu runsas määrä osallistavaa ohjelmaa, kuten luentoja ja työpajoja. Digitaalinen katalogi on myös ilmaiseksi ladattavissa ja se sisältää infopaketin lisäksi 150 sivua sarjakuvaa. Laajasta otannasta löytyy tekijöitä 26:sta eri maasta ja kiinnostavia tuttavuuksia perehtyneemmällekin kävijälle, riippumatta siitä mikä sarjakuvan alalaji on lähinnä sydäntä. Mieleen jäi ainakin taiteilija Una kirjallaan Becoming/Unbecoming, joka käsittelee seksuaalista häirintää ja väkivaltaa omaleimaisella päiväkirjaa, infografiikkaa ja sarjakuvaa yhdistelevällä tyylillä. Miriam Katinin hätkähdyttävän kaunis piirrosjälki ja lähes eläkeiässä piirretty omaelämäkerrallinen, holokaustista kertova esikoisteos Letting It Go, ansaitsee sekin syvempää perehtymistä. Erotiikan alalla naistaiteilijat tuntuvat olevan erityisen vahvoilla. Naiset käsittelevät seksiä paljon oman kehonsa kautta. Eroottisessa sarjakuvassa näkyy kainalokarvoja, tytöt masturboivat, ja reisissä on selluliittia. Lisäksi seksiä kuvataan huumorin, henkilökohtaisuuden ja vilpittömyyden kautta. Lopputulos on paljon runkkumateriaalia syvempiä tarinoita. Näistä eräs esimerkki on Tijuana Bible -kollektiivi, joka on herättänyt henkiin nimeään kantavat rivot pienlehdet, mutta jättäneet uudistuksessa seksistä pois seksismin. Suomalaisia edustaa näyttelyssä oikeutetusti Tove Jansson, jonka aikoinaan Evening Newsissä julkaistu Muumi-sarjakuva on osa myös brittiläistä sarjakuvahistoriaa.

Näyttelyn vanhinta antia on Mary Darlyn karikatyyri vuodelta 1775.

25


Xavier Picard & Vera Belmont: Deuxième génération (Ranska)

Sarjakuva kääntyy usein animaatioksi Euroopassa Euroopassa tehdään paljon pitkiä animaatioelokuvia. Alan uusia tuulia voi aistia yhteistuotantotapahtuma Cartoon Moviessa Lyonissa.

e

TEKSTI

Heikki Jokinen

uroopan animaatioteollisuus on kehittynyt pitkin askelin 25 viime vuoden aikana. Lähinnä oman maan yleisölle elokuvia tuottavista pikku studioista on kasvanut mittava joukko yrityksiä, jotka ovat oppineet toimimaan yli kansallisten rajojen. Animaation ykkösmaa Euroopassa on Ranska, aivan kuten sarjakuvankin. Maassa tuotetaan vuosittain keskimäärin kymmenen pitkää animaatioelokuvaa sekä noin 300 tuntia tv-animaatiota. Lisäksi valmistuu mittava määrä riippumattomia lyhytanimaatioita. Vuonna 2013 vain viisi prosenttia maan uusista teatterilevitykseen tulleista elokuvista oli animaatioita, mutta ne keräsivät yli 14 prosenttia elokuvateatterien tuotosta. Suomalaisiin elokuvateattereihin asti pääsee valitettavan harva näistä tai kymmenistä muista uusista eurooppalaisista animaatioelokuvista.

26

Luovuutta Lyonissa Hyvä paikka seurata eurooppalaisen pitkän animaatioelokuvan kehityskulkuja on Cartoon Movie. Se on alan yhteistuotantotapahtuma, joka järjestetään vuosittain Lyonissa Ranskassa. Paikalle saapui yli 750 alan ammattilaista: tuottajia, tekijöitä, tv-kanavien ostajia, rahoittajia ja levittäjiä 40 eri maasta. Tuottajat esittelivät 56 uutta eurooppalaista elokuvahanketta 19 eri maasta toiveena saada rahoittajat ja ostajat kiinnostumaan niistä. Vuonna 1999 käynnistyneessä Cartoon Moviessa rahoituksen on onnistunut hankkimaan 257 elokuvaa. Näiden elokuvien yhteenlaskettu budjetti on 1,8 miljardia euroa. Lyonissa nyt nähdyt hankkeet olivat eri vaiheissa: esivalmistelussa, tuotannossa ja jokunen jo valmiinakin. Läheskään kaikki eivät valmiiksi asti pääse, kilpailu on kovaa.


Lyonissa nyt nähtyjen hankkeiden kirjo onkin laaja, niin käytetyn tekniikan, kohdeyleisön kuin kerronnan tapojen suhteen. Tämä moninaisuus erottaa eurooppalaisen animaation muista maanosista. Elokuvia tehdään myös aikuisille ja vakavistakin aiheista. Animaatiotekniikassa tietokoneella tehdyn 3Delokuvan yliote näyttää Euroopassa hellittävän. Kehitystä voi tervehtiä ilolla: vaikka 3D-tekniikka on kehittynyt taitavaksi, se häivyttää animaation visuaalisen moninaisuuden. Animaation luonteeseen sopii visuaalinen yllättävyys, luovuus ja tekijän kädenjäljen näkyminen. Nämä kukkivat eniten riippumattomissa lyhytanimaatioissa, mutta näkyvät entistä useammin kaupallisissakin tuotannoissa. Tekemällä vain samaa kuin kaikki muutkin ei menesty.

Luurankojen maassa Italialainen piirtäjä Alessandro Rak (s.1977) valmistelee pitkää animaatiota sarjakuvastaan A Skeleton Story (2007). Rakin edellinen pitkä animaatio L’Arte della Felicità voitti vuonna 2014 Euroopan elokuva-akatemian animaatiopalkinnon. Se luotasi hienosti Napolin katuja ajavan, oman elämänsä vaikeuksia pakenevan taksiautoilijan tuntoja. – Aloin tehdä kuvakäsikirjoitusta A Skeleton Storya varten jo kymmenen vuotta sitten, mutta kun en tuntenut elokuvatuottajia, tein sarjakuvan. Nyt on elokuvan aika, Rak sanoi Lyonissa. Elokuva kertoo lapsesta, joka on päätynyt Old Ladyn hallitsemaan luurankojen maailmaan. Tuottaja Luciano Stella luonnehtii elokuvan olevan film noiria, jossa on hieno väripaletti. – Old Lady on todella paha hahmo. Hän on sitä, mitä Donald Trump olisi, jos hänellä olisi kuukautiset. A Skeleton Story on tietokoneanimaatio, joka tehdään näyttämään 2D-tekniikalta. Tämä säilyttää piirroksen luonteen. Elokuvan budjetti 2,8 miljoonaa euroa on tyypillinen pienehkön budjetin hanke. Kolmasosa Cartoon Movien hankkeiden budjeteista mahtuu 2–4 miljoonan euron välille. Vain muutama budjetti menee kahden miljoonan euron alle. Kaikkien Lyonissa nyt esiteltyjen hankkeiden kokonaisbudjetti on 366 miljoonaa euroa. Elokuvaa kohti se on keskimäärin 6,5 miljoonaa euroa.

moninaisuus erottaa eurooppalaisen animaation muista maanosista.

Sarjakuvasta elokuvaksi Millaisia hankkeita Lyonissa sitten nähtiin? Moni hanke perustuu sarjakuvaan tai lasten kuvakirjaan. Eurooppalainen animaatiokone on jo viime vuosikymmeninä versioinut suuren määrän sarjakuvia tv-sarjoiksi tai pitkiksi elokuviksi. Sarjakuvia kuitenkin riittää yhä. Holokaustin pitkästä varjosta kertoo belgialaissyntyisen israelilaispiirtäjä Michel Kichkan (s. 1954) Deuxième génération (Toinen sukupolvi). Dargaudin vuonna 2012 ranskaksi julkaisema sarjakuva perustuu Kichkan omiin kokemuksiin natsien leireiltä selviytyneen isän poikana. Sen alaotsikko "Asiat, joita en koskaan kertonut isälleni" kuvaa hyvin sisältöä. Koko perheelle suunnatun 80-minuutin elokuvan toinen ohjaaja on Muumit Rivieralla -elokuvan ohjannut Xavier Picard. – Emme muuta sarjakuvan grafiikkaa, vain animoimme sen, hän sanoo. Jo valmiin jakson perusteella sarjakuvan alkuperäinen yksinkertaisen ilmaiseva piirros säilyy. Tekijän lapsuuteen sijoittuva ympäristö näyttää väreineen kauniin retrohenkiseltä. – Kun tekijä näki trailerin, hän oli hyvin liikuttunut, Picard sanoo. – Tämä näyttää aivan veljeltäni, hän sanoi.

Alessandro Rak: A Skeleton Story (Italia)

27


Hip hop kohtaa elokuvassa mangan, elokuvan toinen tuottaja on japanilainen Studio 4C. Sarjan piirtäjä ohjaa itse elokuvan.

Guillaume Renard: Mutafukaz (Ranska / Japani, 2017)

Mutafukaz animaatioksi Hollantilaisen taitelijan ja animaatio-ohjaaja Roston Mind My Gap sekoittaa luovalla tavalla sarjakuvaa, musiikkia ja animaatiota. Ensin oli musiikkia, vuonna 1998 sarjakuva alkoi ilmestyä paperilla ja siirtyi verkkoanimaatioksi valmistuen vuonna 2014. Nyt Rosto on tekemässä tästä kaikesta pitkää elokuvaa. Hänen aikaisemmat lyhytanimaationsa ovat teknisesti ja visuaalisesti taitavia, mutta lohduttomassa cooliudessaan kylmiä ja etäisiä. Mind My Gap jatkaa samalla linjalla. Rosto kutsuu sitä itse psykoottiseksi trilleriksi. – Tämä on tarina kahdesta veljeksestä, jotka ovat kasvaneet eristyksissä. He pakenevat, mutta eivät ymmärrä yhtään mitään, kuvaa tuottaja Paul Overste. – Musiikilla on tärkeä osa elokuvassa, Overste sanoo. Sen visuaalinen tyyli ja asenne tuokin mieleen lähinnä musiikkivideon. Elokuva sekoittaa näyteltyjä jaksoja animaatioon teknisesti tyylikkäällä tavalla. Ranskalainen peli- animaatio- ja sarjakuvatuottaja Ankama tekee pitkää elokuvaa ranskalaispiirtäjä Guillaume Renardin (s. 1976) Mutafukaz-sarjakuvasta. Elokuva seuraa sarjakuvan linjaa: väkivaltainen ja synkkä dystopia Dark Meat Citystä. Päähenkilö Angelino tajuaa, että häntä jahdataan ja hän pääsee selville alkuperästään.

28

Kambodžan kauhuja Eurooppalainen teatterianimaatio on paljon muutakin kuin sarjakuvaa. Se on monelle yleisölle suunnattua ja visuaalisesti monipuolista. Ranskalaiset Alain Gagnol ja Jean-Loup Felicioli ovat tehneet useita omaperäisiä lyhytanimaatioita sekä yhden pitkän animaation The Phantom Boy (2015). Nyt he työskentelevät Tulipe (Tulppaani) -elokuvan parissa. Koko perheelle tehtävän 85-minuuttisen elokuvan päähenkilö on 11-vuotias tyttö, joka alkaa nähdä outoja hirviöitä. Ne ovat hänen sukulahjansa, kyky nähdä meitä ympäröivä näkymätön maailma. Gagnolin ja Feliciolin kuvat ovat jälleen koskettavia. Ohutviivainen piirros yhdistyy moniin, lähinnä murrettuihin väreihin. Ruma muuttuu kauniiksi, arkinen ympäristö kiehtovaksi. Kaksi ranskalaiselokuvaa vievät katsojan Kambodžaan. Denis Don ohjaama Funan, the New People kuvaa ihmisiä punaisten khmerien julmilla työleireillä. – Haluamme enemmän kertoa kuin tehdä vaikutuksen, sanoo tuottaja Sebastien Onomo. Denis Do: Funan, the New People (Kambodža / Ranska / Luxemburg / Belgia)


Raul de la Fuente & Damian Nenow: Another Day of Life (Puola)

– Kuvat ovat graafista realismia, mutta eivät dokumenttikuvia. Ruskean sävyn hallitsemat kuvat ovat kuulaita, kuin maalattuja valokuvia. Vasta kehittelyasteella oleva, Fabrice Beau’n The Khmer Style on omaelämäkerrallinen kuvaus Kambodžasta adoptoidun ohjaajan ensi matkasta syntymämaahansa. Kuvat muistuttavat sarjakuvan valtavirtaa. – Pääteema on adoptoidun lapsen identiteetti. ”Kuka minä olen?”, ohjaaja sanoo. – Mutta mukana on myös huumoria, länsimaisen ja aasialaisen kulttuurin törmäys. Animaatiotuotanto on kansainvälistä: molemmissa hankkeissa on mukana kambodžalainen studio.

Reportteri Angolassa Puolasta saapui Lyoniin kaksi mielenkiintoista hanketta. Another Day of Life perustuu puolalaisen toimittajan, Ryszard Kapuścińskin (1932–2007) samannimiseen kirjaan Angolan sisällissodasta vuonna 1975. Kapuściński oli laajasti luettu reportteri ja kolme hänen kirjoistaan on käännetty suomeksikin. Another Day of Life on jo vuosia tekeillä ollut hanke, jonka rahoituksen hankkiminen on mutkistunut – kuten monille elokuvahankkeille käy. Mukaan on tullut yhä useampia yhtiöitä ja nyt alun perin puolalais-espanjalaisessa hankkeessa on mukana jo viiden maan studioita. Raul de la Fuenten ja Damian Nenowin ohjaaman elokuvan animaatio on realistista ja vahvasti

Dorothe Kobiela: Loving Vincent (Puola / Iso Britannia)

piirrokseen pohjautuvana sarjakuvanomaista. Osa elokuvasta on Angolassa kuvattavaa elävää kuvaa. Suuren tyylin hanke on puolalais-brittiläinen Loving Vincent. Maalari Vincent van Goghin viime päivistä kertova elokuva seuraa maalarin omaa tyyliä. Sen 62 245 kuvaa maalataan kokonaan öljyväreillä kankaalle animoitavaksi. Ohjaaja Dorothe Kobiela on taidemaalari. Elokuvasta on tehty nyt 17 minuuttia. Se todella näyttää van Goghin työltä animaatioksi muuttuneena. Eri asia on, toimiiko se elokuvana. Maalausta jäljittelevään tyyliin turtuu alkuihastuksen hälvettyä. Suomalaisia hankkeita Cartoon Moviessa oli tänä vuonna yksi, ja sekin vielä kehittelyasteella. Kokeneen ohjaaja Kari Juusosen Tirlittan perustuu Oiva Paloheimon lastenkirjaan Tirlittan (1953).

29


Animaatio elää festivaalilla Taiteellisesti kunnianhimoinen lyhytanimaatio elää pitkälti festivaaleilla. Yksi Euroopan kiinnostavista animaatiofestivaaleista on Monstra Lissabonissa.

a

TEKSTI

Heikki Jokinen

nimaatio on monen eri taiteenlajin risteysasema, animaatiota voidaan tehdä millä tahansa tekniikalla ja tavalla. Ja niin sitä tehdäänkin; mieleenpainuvimpia näkemiäni animaatioita on belgialaisen Manuel Gomezin Ubu (1994), sovitus absurdistikirjailija Alfred Jarryn näytelmästä Père Ubu. Se oli tehty animoimalla raakoja lihanpalasia. Kuvan saa elämään käyttämällä esimerkiksi piirroksia, tietokoneella tehtyjä kuvia, esineitä, ihmisiä, nukkeja tai paperipaloja. Kuvat voi halutessaan tehdä ilman kameraakin, raaputtaa suoraan filmille. Rajana on vain oma mielikuvitus. Animaatiofestivaalilla saa koko tämän kattauksen kerralla. Lissabonin maaliskuisen Monstra-festivaalin lyhytelokuvien kilpailusarja osoitti jälleen kerran animaation taipuisuuden joka suuntaan. Eri tekniikat, teemat ja lähestymistavat olivat hyvin esillä. Vuodesta 2000 järjestetty Monstra kuuluu maanosamme kunnianhimoisten festivaalien joukkoon. Se ei ole alan suurin ja varoja on käytössä rajallisesti, mutta Monstran käyttövoima on innostus ja vilpitön rakkaus animaatioon taiteenlajina. Se mitä tehdään, tehdään hyvällä maulla ja suurella sydämellä. Tunnelmaa lisää esitysten pääpaikka, Lissabonin valtaväylä Avenida Liberdaden varrella oleva vuoden 1950 elokuvapalatsi São Jorge sekä ympärillä elävä Euroopan miellyttävimpiin pääkaupunkeiRiho Unt: Isand (Viro, 2015)

hin kuuluva Lissabon. Kaikkiaan elokuvia esitettiin viikon aikana 605 kappaletta. Kilpailuohjelman täydentävät työpajat, näyttelyt, tapahtumat ja eri teemasarjat. Tänä vuonna erityisohjelmien kohdemaina olivat entisen Jugoslavian osat. Vuonna 2005 vieraana oli Suomi, ja festivaalilla nähtiin laaja suomalaisen animaation sarja.

Viron taitajat Viro on ollut pitkään animaation pikkujättiläinen, eikä taito ole hukassa nytkään. Monstran kilpailuissa nähtiin useita virolaisia elokuvia. Teknisesti taitavinta jälki oli Riho Untin nukkeanimaatiossa Isand (Isäntä). Friedebert Tuglasin novelliin perustuva 18 minuutin elokuva kertoo apinasta ja koirasta, joiden isäntä ei saavukaan enää kotiin. Niiden suhde muuttuu, toinen muuttuu alistuvaksi ja toinen tulee hulluksi. Untin tutkielma olioiden luonteesta on teknisesti taitavinta esineanimaatiota, mitä tänä päivänä tehdään. Se on sulavaa, mutta elokuvan pääosaan ei nouse osaamisella keimailu vaan sisältö. Priit Tenderin Alateatvuse maja (Alitajunnan talo) on juuri sitä, mitä nimi lupaa: retki päämme alempiin kerrostumiin. Uudet ja vanhat symbolit täyttävät elokuvan: palavat naiset, nuohooja suteineen ja mursut. Alitajunnan portteja kolkuttaa myös Kaspar Jancisin piirroselokuva Piano. Tarina on arvoitus: kymmenessä minuutissa näemme pianoa kadulla työntävän naisen, tietä toistensa luo etsivän miehen ja naisen, laskuvarjohyppääjän ja nuoralla kävelevän tytön. Jancisin elokuvissa on usein samaa näköä: pinnalta hauskoja ja sisältä traagisia. Ihmiset yrittävät löytää toisensa, mutta se ei onnistu.

Esineiden ohimarssi Ulkoisesti vaatimaton, mutta tyylikäs elokuva on kiinalaisen Weiyu Wangin harmaalla vesivärillä tehty Let’s Wait Together. Se on eleetön kommentti ihmisluontoon. Kun yksi maata

30


kuokkiva mies saa sattumalta saaliikseen kaniinin, kaikki kerääntyvät odottamaan ihmeen toistumista. Kiinassa on satsattu paljon animaatiokoulutukseen. Olen itse käynyt opettamassa Changzhoun taidekoulussa, jossa on yli 10 000 animaation, sarjakuvan ja kuvituksen opiskelijaa. Opetus valmistaa kuitenkin kaupalliseen tuotantoon ja laadukasta kiinalaista riippumatonta animaatiota näkee yllättävän harvoin. Brittianimaattori Paul Bushin The Five Minute Museum koostuu tuhansista Britannian ja Sveitsin museoiden esineistä. Niiden kuvat vilistävät silmiemme edessä piirtäen viidessä minuutissa erään version sivilisaatiostamme. Bush on aina kulkenut omaa kokeilijan tietään. Hänen elokuvansa While Darwin Sleeps... (2004) tiivisti evoluutioteorian viiteen minuuttiin kuvaamalla animaatioksi yli kolmetuhatta hyönteistä Luzernin luonnontieteellisessä museossa.

Céline Devaux: Le repas dominical (Ranska, 2015)

Visuaalisesti erittäin vaikuttava elokuva kuvaa Portugalin siirtomaasodissa sotineen isän katkerien muistojen vaikutusta nyt jo aikuiseen poikaan. Väkivalta siirtyy uudelle sukupolvelle, ellei sen ketjua katkaista.

Kaksi sarjakuvaelokuvaa Monstran pitkien elokuvien kilpailuun mahtui kaksi sarjakuvaan liittyvää Sunnuntaita ja sotaa Festivaalin Grand Prix’n sai animaatiota. ranskalaisen Céline Devaux’n jo monesti palkittu Le Keiichi Haran Miss Hokusai piirsi kuvan taiterepas dominical (Sunnuntailounas). Se on hauskankit- lija Hokusain tyttärestä. Hänkin oli taitava tekijä ja kerä kuvaus aikuiseksi kasvaneen pojan ja hänen su- vahva nainen. Huolella visualisoitu ja ohjattu elokulaistensa suhteesta. kuva perustuu mangaan ja jää tarinaltaan hiukan Raapetekniikalla tehty elokuva iskee tarkasti sii- episodimaiseksi. hen epämukavuuden ja ristiriidan tunteeseen, joChristian Desmares’n ja Franck Ekincin ohjaata aiemmin vanhempiaan ihaillut poika voi alkaa ma Avril et le Monde truqué perustuu Jacques Tardin tuntea. maailmaan. Portugalilaisista elokuvista eniten palkintoja – Ajatus elokuvaan tuli kahdeksan vuotta sitfestivaalilla keräsi José Miguel Ribeiron Estilhaços ten, Christian Desmares sanoo. – Tardi loi hahmot (Palasia). ja tarinan elokuvaan, se ei perustu sarjakuvaan. Se on lähellä Vernen maailChristian Desmares & Franck Ekinci: Avril et le Monde truqué (Ranska, 2015) maa, se on samankaltaista fantasiaa. Komeasti Tardin piirrokselta näyttävä tarina kertoo vuoden 1941 maailmasta, jossa sähköä ei ole keksitty. Mukaan mahtuvat täysin tardimaiset hullut tiedemiehet, mutaatiot ja mekaaninen teknologia. Oudolta keitokselta kuulostava kokonaisuus on kuitenkin viihdyttävä, sujuva ja johdonmukainen.

31


Kaapuveikko mörisee kaivossa, Hitleri möyrii hillasuolla Juha Vuorman sarjakuvat tekevät arjesta esoteerisen kokemuksen.

o

TEKSTI JA VALOKUVA

ulussa asuva kuvataiteilija Juha Vuorma on ehtinyt olla monessa mukana. Hän on soittanut bassoa National Napalm Syndicatessa, eräässä Suomen ensimmäisistä thrash metal -yhtyeistä, maalannut tauluja marjastavasta Hitleristä ja raivokkaista jättitalitinteistä, laatinut levynkansia ja musiikkivideolavastuksia underground-metallibändeille Amerikkaa myöten. Vuorman sarjakuvissa ratsastavat synkeät saarnamiehet ja tanssivat iloiset kirkonpolttajattaret. Metsässä mörisee pandatonttu Kaapuveikko, joka aina välillä laahustaa kylille kiusaamaan kilttejä, pykäliä palvovia byrokraatteja. Silti Vuorma on suhteellisen tuntematon henkilö, jota ei erityisemmin ainakaan sarjakuvatapahtumissa näe. Hänen ensimmäinen oma näyttelynsä järjestettiin Vuorman synnyinpaikkakunnalla, Pudasjärvellä 1988, ja seuraava, Mysterium Praesentia, jo syksyllä 2015 Oulun Valvegalleriassa. Väliaikana Vuormaa kiinnosti näyttelyiden ripustelua enemmän levynkansien ja sarjakuvien teko. Hänet on palkittu Kemissä 1992 Kaapuveikko-sarjasta, joka on Vuorman pitkäikäisin luomus. Vuonna 1995 useaan suuntaan piikittelevä Hitleri poimii hilloja -sarja sai novellisarjan viidennen palkinnon ja antoi nimen kilpailualbumille. Vuorman kiinnostus sarjakuvaan lähti samasta kuin useimmilla muillakin suomalaisilla. – Aku Ankkaa tilattiin kotiini jo ennenkuin osasin itse lukea. Äitini työskenteli kyläkaupan hoitajana ollessani lapsi, joten hänen työnsä puolesta valkoista käärepaperia oli saatavilla rajattomasti. Minä ja veljeni piirsimme kuulakärkikynällä käärepaperiin sarjakuvia ja taittelimme ja niittasimme ne lehdiksi itse. Olimme aika tuotteliaita, paperia kului ja lehtiä syntyi. Sarjakuvan kieli tuli tutuksi jo hyvin nuorena. Akut ja Asterixit ynnä muut sarjakuvat kuluivat käsissä, mutta ne olivat Vuormalle vain hyvää viihdettä. Innostus piirtämiseen tuli Italian suunnalta.

32

Vesa Kataisto

Spagettisarjakuvilla ruokittu lännenmies – Lapsena innostuin lännensarjakuvista Lännentie-julkaisun ansiosta. Kyseessä olivat Storia Del West -kauden tarinat, joita julkaistiin Suomessa vuosina 1975– 1981, sekä Ken Parker. Lännentien piirtäjät Gino D’antonio ja Renato Polese sekä Ken Parkerin piirtäjä Ivo Milazzo olivat heput, jotka ovat syyllisiä siihen että halusin alkaa itsekin piirtää. Lännentie kolahti about kahdeksanvuotiaana, ja Ken Parker alkoi ilmestyä kun olin 10–11-vuotias. Ne sarjat herättivät mielenkiintoni piirtäjiin, Vuorma muistelee. – Aloitin sarjakuvien teon Pudasjärvellä asuessani, Ouluun muutin ennen 90-luvun puoliväliä. Oululaisten punk-henkiset jutut ja kuviot, joita yleen-

Hitleri poimii hilloja (1996)


sä esiintyy mielikuvissa Oulun seudusta, eivät juu- mahdollista saada sarjakuvia julki joissakin kioskilerikaan kiinnostaneet minua. vityksessä olevissa julkaisuissa, Pahkasika taisi olla – Sen sijaan kasvualustani alakulttuuritouhuun ensimmäinen mieleen tullut. Sinne tarjoamani kahja opettajani tee-se-itse-meininkiin oli käytännös- den sivun juttu meni heti läpi. Punaniska-sarjakuvasä 80-luvulla alkunsa saanut metallimusiikin un- lehteen meni myös yksi juttu. Ja sitten oli vuorossa derground-scene, joka oli hiukan erilainen ympä- Myrkky... johon piirtämisestä tulikin pitkä projekti. ristö. Paneuduin siihen ensin 80-luvulla soittaja– En muista, olinko suunnitellut Rietas Heittiö na ja 90-luvulta alkaen levynkansitaiteilijana. Sa- -hahmon alunperin Pahkasikaa vai Myrkkyä ajatelmassa viitekehyksessä ovat osin muhineet sarja- len, mutta Myrkkyyn se päätyi yhdeksänkymmenkuvieni polttoaineet ja täluvulla ja jatkoi taivalvaikutteet. taan varmaan lähes 10 – Pohjoisella sijainvuotta, ilmestyen aina nilla saattaa olla yleissilloin tällöin, muistelee tä vaikutusta kaikkeen Vuorma. ilmaisuun. Minulta ky– Ihan alussa tosin syttiin esimerkiksi juuhiukan vierastin Myrkri eräässä haastattelussa ky-lehteä ja ajatusta piirkommenttia havainnoltää siihen sopivaa tavale että Pohjois-Suomen raa. Huomasin pian moiensimmäiset thrash metal -yhtyeet olivat aikoinaan set ennakkoluulot turhiksi, nykykielellä sanottaisiin selvästi niin sanotusti ”rankempia” kuin vastaavat varmaan ”rasistisiksi”? Opin pitämään monista Myretelän yhtyeet. Saattaahan samantyylinen ilmiö nä- kyn sarjoista. Parhaimmillaan lehti oli vallan mainio. kyä sarjakuvissakin. Mikseipä myös huumorintajus- Välillä tuli pidettyä taukoa piirtämisestä muiden kiisa, arvelee Vuorma. reiden takia, mutta jos tauko venähti kovin pitkäksi, – Hiukan paikallista sävyä näkyy varmaan kaikes- Myrkyn toimitus soitteli perään ja kyseli kohteliaassa kaikkialla, myös etelässä. Se, näyttääkö kyseinen ti, olisiko mielenkiintoa vielä jatkaa. Rietas Heittiö ei sävy jotenkin erikoiselta tai eksoottiselta, riippuu sii- ollut koskaan Myrkyn suosituimpia hahmoja, mutta tä mistä päin katsojan omat vaikutteet ovat. sillä oli oma kannatuksensa. Vuorma on todennut, että hänen hahmojensa pyrSymptoms of poisoning 80-luvun alussa ilmestyi kimykset ovat sisäpiirin tietoa, eikä hän itse kuulu paljon pienlehtiä, mutta sarjakuvantekijöille oli vai- siihen piiriin. Varsinaiseen sensuuriin hän on törkeaa saada omia töitään julki mihinkään kaupalli- männyt harvoin. Syytteitä jumalanpilkasta ei ole seen julkaisuun. Tilannetta helpotti hieman pilaleh- tullut tai muuten tiukkaa palautetta, vain joitakin distö, kärjessä Pahkasika (1975–2000), toisena Suo- pahastumisia uskonnollisten käsitteiden vapaamiemen Mad (1982–2005) ja räävitön, norjalaislähtöinen lisestä käyttelystä huumorilla. Voisiko sarja- tai pilaMyrkky (1989–2008). kuvilla oikeasti vaikuttaa asioihin? – Pähkäilin jossain vaiheessa 1990-luvulla, olisiko – Kyllä esimerkiksi Kaapuveikko-sarjaa voisi teh-

sitkeähenkisenä sivullisena kaapuveikko pysyy mieluummin hiukan epämuodikkaana.

33


Kirkonpolttajatar ja muita kertomuksia (2015)

dä tiukasti ajankohtaisista aiheista ja enemmänkin kantaa ottavasti, mutta tällä hetkellä kun Kaapuveikko ilmestyy viikoittaisena paikallislehtisarjakuvana. Iijokiseutu-lehti julkaisee kahta sarjaa, Kaapuveikkoa ja Lassia ja Leeviä. Pidän piirtämisessä koko ajan muutaman stripin etumatkaa julkaisuajankohtaan nähden, jotta ei tule tilannetta, että deadline puraisee yllättäen. Siten aivan pilakuvatyylinen ajankohtaisuus ei ole mahdollista Kaapuveikon kanssa just nyt, sen vaatimattomalla budjetilla, Vuorma kertoo. – Yhteiskunnallinen ja kantaa ottava sarjakuva on nykyisin päivän sana, sitä tulee joka suunnasta, sitä tuetaan, se on trendikästä, se on muodikasta... epäilen, että sitkeähenkisenä sivullisena Kaapuveikko pysyy mieluummin ainakin hiukan epämuodikkaana.

Hitleri, siis ei SE Hitler Jotkin historian hahmot eivät suostu vajoamaan hämärään. Naurukaan ei niitä tapa, mutta on paras ase moisia vastaan. Veikko Huovisen Veitikka – A. Hitlerin elämä ja toiminta (1971) herätti ilmestyessään riemua ja pahennustakin, kaikki eivät ymmärtäneet kirjaa humoristiseksi fiktioksi. Saksalaisen Timur Vermesin romaani Er ist wieder da (2012, suom. nimellä Täällä taas, Tammi 2016) liikkuu samalla rintamalla. Hitler herää keskellä Berliiniä vuonna 2011 ja päätyy television huumoriohjelmien kautta takaisin politiikkaan. Myös Vuorma on palannut hahmon pariin, mutta... – Minun hahmoni nimihän on ja on aina ollut siis nimenomaan ”Hitleri”, lopussa on oltava ”i”. Muuten

34

puhutaan väärästä hepusta”, Vuorma täsmentää. – Ilmeisesti ajan henki manasi hahmon taas materialisoitumaan hillasuolle. Siitä, mitä hahmo milloinkin ilmaisee, on vaikea ottaa täysin selvää, mutta aihetta kuvaa ehkä parhaiten pieni tositarina. Kun sarjakuviin liittyvä Hitleri poimii hilloja -öljymaalaukseni oli joskus muinoin Oulun taidemuseossa esillä Oulun läänin kuvataidetta esittelevässä ryhmänäyttelyssä, seurasin sattumalta sivusta, kun näyttelyä esiteltiin ulkomaalaisista näyttelyvieraista koostuvalle ryhmälle. Esittelijä kertoi jokaisen maalauksen kohdalUsurper: Skeletal Season -levynkansi (1999)


la lyhyesti englanniksi jotain kyseisestä taideteoksesta ja ryhmä nyökytteli kohteliaan muodollisesti, mutta ehkä hiukan pitkästyneesti. Hitleri-maalauksen kohdalle saavuttaessa esittelijä ehti vain hiukan kasvot jo huvituksesta nykien aloittaa ”And this is...” kun koko ryhmä räjähti nauruun, samoin esittelijä, kenenkään pokka ei pitänyt. Nauru oli pidättelemättömän vapautunutta. Samaa efektiä on hahmon sarjakuvilla. Lukija ei ole aivan täysin varma, onko nyt poliittisesti korrektia ja soveliasta nauraa, mutta ei voi olla nauramatta. Mikä voi olla vapauttavaakin, toteaa Vuorma.

Huomenna kaikki ei ole toisin – Näitä Hitleri-sarjakuvia on muutama sivu mukana Kirkonpolttajatar ja muita kertomuksia -albumissani. Albumin nimi on ehkä hiukan kuumottava, mutta se on hienosäädetty. En näet olisi missään nimessä käyttänyt muotoa ”kirkonpolttaja”. Sana olisi ollut tylyydessään vain tyhjä, mutta feminiinisessä muodossaan ”kirkonpolttajatar” se saa – sanotaanko – yhtä aikaa runollisen ja uhkaavan sävyn. – Tietysti eri nimellä ja ilman Hitleri-sarjakuvia albumi olisi ehkä voinut läpäistä joitakin portteja, jotka nyt pysyvät kiinni ja ilmestyä astetta laajemmalla volyymillä. Mutta ne portit lienee tullut tukittua jo aiemmin, enkä siten nähnyt nytkään turhaa silottelua tai itsesensuuria soveliaaksi. Totesin tässä kokoonpanossa albumin palikoiden olevan oikeilla paikoillaan, kertoo Vuorma. Vuorma on tottunut siihen, ettei hänen sarjakuvateoksiaan myydä tuhansittain eikä Kaapuveikko hätyyttele Fingerporin suosiota. Hänen maalauksistaan ja levynkansitaiteestaan pidetään laajasti, mutta sarjakuvien osalta kansainvälinen läpimurto on

(ehkä) hamassa tulevaisuudessa. Wild Rags -niminen levyfirma julkaisi Vuorman The Sermon (The Preacher man 1) eli Saarnaaja-albumin vuonna 1996. Se ei tuottanut niinkään rahaa, mutta hyvää palautetta ja arvokkaita kontakteja tekijälleen. Toistakymmentä vuotta sitten Vuorma kustansi itse pari kauhusarjakuvalehteään, jotka amerikkalainen indie-sarjakuvien levittäjä otti listoilleen. Levitysfirma kuitenkin kaatui ja sen myötä katosivat yhteydet yhdysvaltalaisiin sarjakuvakauppoihin. Hän on tottunut tulemaan toimeen omillaan. Tällä hetkellä Vuorma on erityisen tyytyväinen Kirkonpolttajatar ja muita kertomuksia -albumiin (2015) sekä lapsille suunnattuun, värilliseen sarjakuvakirjaan Minä olen Kaapuveikko (2014). Hän jatkaa taiteellista työtä sen minkä palkkatyön ohella jaksaa, ja sarjakuvia syntyy ainakin yhden Kaapuveikko-stripin verran viikossa.

Vuorman laajempi, teemoittain jaettu haastattelu luettavissa sivustolta www.nousu.net

Rietas heittiö (Myrkky-lehti, 2003)

35


Tragikoominen keskiaika Hollantilaisen Marcel Ruijtersin uraa on määrittänyt kiinnostus mystiikkaan ja taruolentoihin. Kiinnostuksensa hän jakaa keskiaikaisen taidemaalarin kanssa.

p

TEKSTI JA VALOKUVA

yhimys Solange on yksi luostarin nunnista. Hän tarjoutuu aina tekemään luostarin vaarallisimpia töitä. Polttopuiden hakeminen metsästä on yksi näistä töistä, sillä metsä on täynnä villipetoja tai vielä pahempaa, villiihmisiä, joiden sanotaan syövän ihmislihaa. Puiden haku ei pääty toivotulla tavalla ja Solange joutuu metsän villimiehen uhriksi. Hyökkääjä katkoo häneltä jalat ja kädet. Solange jää maahan makaamaan ja katsoo kun villimies katoaa metsään, kainalossaan hänen katkotut raajansa. Kohtaus on Ruijtersin sarjakuvaromaanista All Saints (2012). Se sisältää kolmetoista tarinaa pyhimyksistä. Inspiraatiota hän on hakenut vanhoista katolisista legendoista ja taruista. Teos edustaa Ruijtersin tuttua piirustustyyliä ja sijoittuu keskiaikaan, kuten monet muutkin hänen töistään. Sivuilla vilisee joukko kummallisia taruolentoja. Päähenkilöt ovat kaikki naisia, nunnia. – Halusin tehdä sarjakuvaa, jossa olisi päähenkilöinä pelkkiä naisia, mutta heitä ei olisi esitelty mitenkään seksuaalisella tavalla. Jotenkin tästä syntyi ajatus, että tekisin tarinan nunnista. Hullunkuriset tarinat ovat aiheiltaan hurjia, osa jopa raakoja. Tarinat ovat kuitenkin humoristisia, ne menevät aivan yli. – Lueskelin vanhoja katolisia tarinoita pyhimyksistä ja siellä paljon rankkoja tarinoita. Monet tapahtumat ovat niin hurjia ja outoja, että menevät jo koomisuuden puolelle. Siellä on paljon materiaalia sarjakuville ja olen hyödyntänytkin niitä teoksessa. Solange makaa raajat katkottuna metsässä. Neljä käärmettä lähestyy hänen haavojaan ja iskee kiinni. Solangen rukous on kuitenkin niin voimakas, että puraistessaan haavojaan käärmeet lamaantuvat ja sulautuvat yhteen hänen kehonsa kanssa. Solange palaa luostariin lonkeroraajojensa kanssa. Hän osoittautuu hyödylliseksi poimiessaan puutarhassa omenia korkealta puun latvasta ja tekemällä muita hänelle sopivia töitä Tarinat on piirretty hauskasti, eikä ulkoasu ole

36

Mia Collan

mitään verellä mässäilyä. Kuvitus muistuttaa vanhoja puukaiverruksia ja tyylissä näkyy vaikutteita vanhoista maalauksista. Kamalissakaan tilanteissa nunnat eivät näytä järkyttyneiltä. He eivät paljasta tunteitaan kasvoiltaan. Osa teoksesta on puhtaasti Ruijtersin omaa fiktiota, osalla tarinoista on pohjana jokin vanha legenda. Tekijä ei kuitenkaan paljasta tarkemmin tarinoiden alkuperää. – Jää lukijalle selvitettäväksi, mitkä tarinoista ovat katolisia legendoja ja mikä on omaa sepitettäni. All Saints on mielenkiintoinen katsaus vanhoihin kansantaruihin ja tarinoiden järjettömyyteen. Teos myös avasi reittiä toiselle isolle sarjakuvaromaanille. Jheronimus (2015, julkaistu myös englanniksi nimellä Hieronymus) on fiktiivinen elämäkertateos, joka kertoo keskiaikaisesta hollantilaisesta taidemaalarista. Se on yksi Hieronymus Boschin juhlavuoden kunnianosoituksista taiteilijalle. Ruijters nimeää yllättävän vaikuttajan keskiaikatöihinsä lapsuudestaan: Smurffit. – Smurffit ovat aivan eri tyyppiä kuin mitä itse teen, mutta olen löytänyt yhden yhtäläisyyden. Ne ovat kaikki toistensa kaltaisia ja se on tyypillinen piirre keskiaikaisessa taiteessa. Huomasin tämän yhtäläisyyden vasta myöhemmällä iällä. Kiinnostus mystiikkaan ja taruolentoihin on ollut mukana koko Ruijtersin uran ajan. Erilaiset hämärät ja eriskummalliset hahmot ovat yleinen näky hänen töissään. Ennen keskiaikaisia luostarikertomuksia hän loi nimeä kolmiosaisella sarjalla peikoista. Troglodytes on sanaton sarjakuva joka kertoo maan alla asuvasta peikkokansasta. Tarinat ovat ronskeja ja liittyvät usein seksiin, kuolemaan, valtaan ja uskontoon.

Omakustanteilla tunnetuksi Ruijtersia on kuvailtu tyypilliseksi taidekoulun drop-outiksi. Hän syntyi Alankomaissa vuonna 1966 ja kasvoi lähellä Saksan ja Belgian rajaa. Hän luki monia tuon ajan suosittuja sarjakuvia, kuten Smurffeja.


Teoksesta 1348.


80-luvulla hän opiskeli taideakatemiassa Maastrichtissa. Koulu jäi kuitenkin kesken ja hän keskittyi omakustanteisiin. – Siihen aikaan taidekouluissa ei hirveästi arvostettu sarjakuvien piirtämistä. Omakustanteiden kanssa sain keskittyä siihen omaan tekemiseen, mistä pidin. Toin esille omia töitäni ja loin samalla pientä fanikantaa. Ruijters on julkaissut itse yli 30 sarjakuvajulkaisua, muun muassa sellaisia kuin Fun & Games, Thank God It’s Ugly ja viisi numeroa Dr. Molotovia. Tähän aikaan hän teki usein yhteistyötä muiden taiteilijoiden kanssa. Hän lähetti töitään kollegoille ja rakensi kontaktiverkostoa. – Tein paljon yhteistyötä toisten piirtäjien kanssa. Saatoin lähettää töitäni piirtäjille Saksaan ja näin syntyi kontakteja ja yhteistyöprojekteja. Siihen aikaan tätä eivät monet muut tehneet. Taidealalla kontaktien saaminen on tärkeää. Ennen tätä ei juuri kouluissa käsitelty, mutta nykyään se on huomioitu paremmin opetuksessa, Ruijters kertoo. Digitalisoitumisen myötä yhteistyö on helpottunut valtavasti. Ennen yhdessä tuotettuja teoksia piti lähettää edestakaisin, nykyään sen voi hoitaa sähköisesti. Kaikki ei kuitenkaan ole helpompaa uuden sukupolven piirtäjille. Kilpailu on kovaa, tekijöitä on paljon ja valtio leikkaa kulttuuribudjettia. Korvaukset töistä ovat monesti pieniä ja tekijöiden pitäisi piirtämisen lisäksi osata myös markkinoida itseään. Moni piirtäjä tekee sivussa jotain muutakin työtä. Ruijters ei kuitenkaan näe tilannetta aivan toivottomana. Jokaisella ajalla ja trendillä on omat hyvät ja huonot puolensa. – Kun jaksaa vain yrittää ja tekee omaa juttuaan, niin jossain vaiheessa se palkitaan. Ruijters palkittiin vuonna 1992 parhaana uutena kykynä Haarlemin sarjakuvapäivillä. Vuonna 2015 hän sai Stripschap-palkinnon, joka yksi Hollannin suurimmista sarjakuvantekijöille jaettavista palkinnoista. Vuonna 2008 Inferno sai tunnustuksen parhaana hollantilaisena sarjakuvaromaanina. Tästä seurasi näyttely Galleria Lambiekissa, Amsterdamissa. Näyttelyssä olivat esillä kaikki teoksen 119 originaalisivua.

Kulttuuribudjettia on leikattu Hollannissa, mikä on vaikuttanut kulttuuriorganisaatioihin ja yksittäisiin taiteilijoihin. Rahaa ei ole käytettävänä yhtä paljon kuin aikaisempina vuosina. Tilanne on hankala. Ruijters on huolissaan siitä, kuinka pitkään tämä jatkuu. Töitä on kuitenkin riittänyt tähän asti, eikä tälle alalle rikastumisen takia lähdetä, hän toteaa. – On lähes mahdotonta saada apurahaa pelkälle sarjakuvatyölle, ellei projekti ole sidoksissa myös johonkin muuhun toimintaan.

"taidealalla kontaktien saaminen on tärkeää. ennen tätä ei juuri kouluissa käsitelty."

38

Helvetin kauhuja ja huumoria Hieronymus Bosch (1450-1516) oli hollantilainen taidemaalari. Hänen maalauksensa ovat vaikuttaneet 1900-luvun surrealistiseen tyylisuuntaan. Tyylistä löytyy myös yhtymäkohtia Ruijtersin töihin. Boschin teoksissa esiintyy paljon erilaisia taruolentoja kuten demoneja, ihmisen ja eläimen risteymiä ja kummallisia koneita. Maalaukset ovat täynnä outoja asioita ja mystiikkaa. Ne ovat kummallisuudessaan pelottavia, mutta niistä tuntuu löytyvän myös huumoria. Töiden aiheet ovat uskonnollisia. Bosch käsittelee töissään syntejä ja ihmisluonnon heikkouksia ja on tunnettu mielikuvituksellisista helvetin kauhuja kuvaavista maalauksistaan. Sekä Bosch että Ruijters käsittelevät töissään keskiaikaisia mystiikkaa ja uskonnollisia kertomuksia. Boschin maalausten tarkoitus lienee ollut varoittaa synneistä. Ruijters palaa nykyajasta keskiaikaan tutkimaan vanhoja taruja. Vaikka teokset eivät ole vitsejä täynnä, eivät ne turhan vakaviakaan ole: vanhat uskomukset ja niiden mielettömyys toimivat omanlaisenaan huumorina. Teos Sine Qua Non (2005) sai ilmestyessään hyvän vastaanoton. Se on vanhojen puukaiverrusten ja keskiaikaisen mystiikan inspiroima. Tämän jälkeen Ruijters on julkaissut useampia teoksia aihepiirin ympäriltä. Juuri nämä keskiaikaiset tarinat olivat osasyy, miksi Ruijters valittiin tekemään Bosch500-säätiön tilaustyötä Boschista, juhlavuoden kunniaksi. Hollantilainen Mondriaan Art Fund tuki hanketta rahallisesti.


Jheronimuksessa (englanniksi Hieronymos) erityinen piirustustekniikka tulee esille vaatteiden ja varjostusten kuvioinnissa.

Jheronimuksen kuuden osion kautta käydään läpi Boschin elämää. Piirustustekniikka on omanlaisensa. Ruijters on käyttänyt tähän erityistä kiiltäväpintaista paperia, josta mustetta pystyy tarvittaessa raaputtamaan pois. Tekniikalla saa luotua jännittäviä yksityiskohtia, kuvat on huolella piirretty ja taustalla tapahtuu paljon. Piirtämiseen hän käyttää yleensä tusseja. – Kun aloitin tekemään Jheronimusta, otin käyttöön myös siveltimiä. Minulla oli ollut viidentoista vuoden tauko niiden käyttämisessä. Jheronimusta on työstetty myös Helsingissä Sarjakuvakeskuksella. – Olen tehnyt Sarjakuvakeskuksella noin neljänneksen työstä. Oli hauskaa olla samanhenkisten ihmisten ympäröimänä ja omaa työrauhaa arvostettiin. Välillä tein myös muita töitä, mutta suurin osa ajasta kului työstäessä Jheronimusta. Myös suomalainen sarjakuvakenttä on Ruijtersille tuttu. Hän on ollut tekemisissä muun muassa Maria Björklundin, Hans Nissenin, Tommi Musturin ja Matti Hagelbergin kanssa 1990-luvun puolivälistä lähtien. – Tykkään myös Terhi Ekebomin, Ville Pirisen ja monien muiden tyylistä. Suomalainen sarjakuva tuntuu jotenkin pohdiskelevalta ja tyyliltään va-

paammalta verrattuna hollantilaiseen sarjakuvaan. Nykyisin Ruijters asuu Rotterdamissa ja toimii hollantilaisen Zone 5300 -sarjakuvalehden parissa. Se on ilmestynyt vuodesta 1994 ja hän on ollut mukana alusta asti, tehden muun muassa kuvituksia ja käännöksiä. – Nyt olen tosin ollut enemmän taka-alalla. Aikani on kulunut Hieronymuksen parissa. Mikäli on kiinnostunut keskiajasta, mystiikasta, kummallisista hahmoista ja hyvin piirretyistä tarinoista, kannattaa tutustua Ruijtersin töihin.

39


Ote Marcel Ruijtersin kirjasta All Saints. Käännös: Onni Mustonen, tekstaus: Milla Martikainen.

40


41


42


43


44


45


46


47


Kaksintaistelu

Kuvilla syviin vesiin Kirjailijat Katja Kettu ja Riikka Ala-Harja käsikirjoittavat myös sarjakuvia. Lajissa on omat hienoutensa, ja hankaluutensa. TEKSTI

Ville Hänninen

Ville Hänninen: Miten alun perin löysitte sarjakuvat? Onko teillä pitkäaikaista suhdetta niihin? Riikka Ala-Harja: Kiinnostuin taidesarjakuvista ilmaisumuotona jo 1980-luvun lopussa. Seuraavalla vuosikymmenellä asuin pari lyhyttä jaksoa Berliinissä ja tutustuin sen ajan piireihin, esimerkiksi Atakiin, Julie Doucetiin ja Max Andersoniin. Nykyään olen vähän vieraantunut sarjakuvista ja koen ainakin omaelämäkerrallisuuden vähän tunkkaisena tai ainakin ongelmallisena lajina. Sarjakuvamenneisyyttä minulla ei varsinaisesti ole, mutta kasvoin tie-

48

KUVITUS

Katariina Katla

tysti Akua ja Nakkea lukien. Ja joskus 12-vuotiaana luin ihan hulluna ja vuosikausia Busteria ja Hopeanuolta, koska sekä sekä urheilu että intiaanit aiheina kutkuttivat. Katja Kettu: Minä olen kommunistiperheestä, joten Aku Ankka edusti vanhemmilleni porvarillista hapatusta. Mustanaamiota ja Teräsmiestä onnistuin kuitenkin saamaan käsiini enkä muista niistä heränneen keskustelua. Siitä oli melkoinen hyppäys siihen, kun 1990-luvulla opiskelin Turussa animaatiota ja sain nähdä ihan uuden näkökulman sarjakuviin.


Siitä porukasta ainakin Mark Ståhle, Tomi RA: Minä olen tehnyt Hagelbergin Matin albumeiTuominen ja Mikko Torvinen tekivät itse sarjaku- hin jokusen käsikirjoituksen jo ennen Yleisönosastoa. via. Sarjakuvakerronta ja animaatioon kuuluvat sto- Yhteistyömme alkoi siten, että kysyin, olisiko mitenryboardit liittyvät läheisesti toisiinsa. Sarjakuvaske- kään mahdollista tehdä Matille käsikirjoituksia. Hän neen en kuitenkaan kokenut kuuluvani. kieltäytyi ehdottomasti. Jotenkin kuitenkin kävi niin, VH: Teiltä kummaltakin joka tapauksessa on il- että tulin tehneeksi käsikirjoituksen neljään Matin mestynyt tai juuri ilmestymässä sarjakuvateos. Kat- albumiin. Ne olivat sellaisia vapaamuotoisia, 5–10 sija käsikirjoitti Peräkammarin pojan ja Riikka Ylei- vun juttuja. Yleisönosasto oli siinä mielessä erilainen sönosasto-sarjakuvakokoelman. Miten niin pääsi hanke, että teimme sen suoraan Parnassoon, jossa se käymään? ilmestyi yksisivuisena viisi vuotta. KK: Peräkammarin poika oli pitkä prosessi, joka alMatin ja minun välinen yhteistyö toimii keskustekoi jo vuonna 2008. Siitä piti alun perin tulla animaa- lujen kautta. Laitan hänelle ensin käsikirjoituksesta tioelokuva. Jan (Andersson, albumin piirtäjä) teki nuk- raakaversion. Puhumme suoraan, mikä on hyvää ja keja ja lavasteita jo, ja käsikirjoitus oli pitkällä. Emme mikä ei toimi. Hän osaa esittää tarkkoja, hyviä kysykuitenkaan saaneet kasattua isoon hankkeeseen ra- myksiä. Sitten kun keskustelu on käyty, teen uuden hoitusta, joten siitä tuli vuosien vääntämisen jälkeen version. Teksti on sataprosenttisesti minun, mutta sarjakuva. Varsinkin Jan on kuitenkin aina halunnut dialogi meidän välillämme on vaikuttanut siihen tietehdä myös sarjakuvia, ja ajatus innosti molempia. tysti voimakkaasti. VH : Olette tehneet yhdessä myös Sen jälkeen kun olimme jo päättäneet tehdä animaation sijaan sarjakuvan, kirja roikkui pitkään Rakennusohje-kirjan... RA: ...jota kukaan ei lukenut. Siinä oli legopaWSOY:llä, emmekä saanut heiltä julkaisupäätöstä. likoista kuvia, joihin sain sitten kirjoittaa teksteLopulta Peräkammarin poika ilmestyi Otavalta. RA: Miltä käsikirjoituksesi itse sarjakuvaan sitten jä vapaasti. Sen tekeminen oli hyvin hauskaa, näytti? KK: Se oli suhteellisen yksityiskohtainen. Jo animaatiota suunniteltaessa monia asioita oli mietittävä tarkasti. Jan on kuitenkin niin paljon minua parempi piirtäjä, että en juuri puuttunut sivujakoon tai visuaalisiin yksityiskohtiin. Jätin hänelle vapautta. Sarjakuva eteni vaiheittain ja vaihtelevasti. Useimmiten teksti oli ensin olemassa, ja Jan muunsi sen sarjakuvaksi. Paikoitellen kuvallinen ilmaisu kehitti tarinaa eteenpäin, ja sitten minä mietin, mikä kohta vaatii tekstiä viereensä, koska lukiKatja Ketun ja Jan Anderssonin Peräkammarin pojasta ja ei olisi ehkä muuten kaavailtiin aluksi animaatioelokuvaa. ymmärtänyt.

49


mutta Matin mielestä eri ihmisten rakentamia palikoita ei pitänyt selittää lukijalle sen enempää. Siksi se jäi ehkä vähän kryptiseksi. Kustantaja Nissenin poika käyttää niitä muuten kuulemma värityskirjoina! VH : Prosaisteina olette tottuneita sanankäyttäjiä, mutta millaisia ongelmia sarjakuvamuoto on aiheuttanut? KK : Minä ja Jan olemme kumpikin tottuneita liikkuvaan kuvaan. Puhumme katsojasta ja visuaalinen ajattelumme perustuu liikkeeseen. Ajalliset siirtymät toimivat paperilla eri tavalla, ja vei aikansa totutella siihen. RA: Kaikissa taiteissa on pohjimmiltaan samat kerronnalliset ongelmat. Annosteleeko liikaa vai liian vähän? Mitä kertoo, mitä ei? Minun innostukseni sarjakuviin syttyi aikoinaan siitä, kun tajusin, että niissä voi olla hyvin kokeellinen ja kertoa silti voimakkaita tarinoita. Ihailen yhä vain Chris Waren kykyä mennä tosi syvissä vesissä mutta samaan aikaan ker- Yleisönosasto pilkkaa klapiproosaksikin kutsuttua suomalaista kirjallisuusihannetta. toa kokeellisesti ja hetkittäin jopa surrealistisesti. KK: On mahtavaa, miten paljon yhdellä kuvalla Ja jokin ihmeellinen kynnys siinä on lukijoillakin. voi tiivistää. Joka romaanin kohdalla mietin, että täs- Halusin Maihinnousu-romaaniin yhden kuvan. Yhsä voisi olla jotain visuaalistakin kerrontaa. Piirsin den. Siitä kysyttiin sitten kirjastovierailuissa asti, etPiippuhylly-novellikokoelman kunkin tarinan alkuun tä ohhoh, mitäs tämä on! Kaunokirjallisuuden lukijat tarinaan vinjettikuvan, se piristi kokonaisuutta. ja vaativan kuvakerronnan ystävät eivät välttämätRA: Minäkin mietin aina, että jotain tuollaista voi- tä ole yhtään samoja. Korkeakirjallisista kokeiluista si tehdä. Sitten kuitenkin tulee menneeksi turvalli- kiinnostuneet lukijat eivät jostain syystä seuraa kunsen kaavan varassa. Ehkä en myöskään halua itseis- nianhimoista taidesarjakuvaa. Moni hieno juttu jää arvoisia kerronnallisia kikkailuja vaan niiden pitäisi vaille ansaitsemaansa huomiota, varsinkin jos se pusitten olla kunnolla osa teosta. toaa lajien väleihin.


Pienlehtitaivas "My Comrade In Bed" antologiasta Swedish Comic Sin 3 (2012).

a

Ulkopuolisten historiaa

Ainur Elmgrenin sarjakuvissa on vanhojen seikkailutarinoiden tuntua. TEKSTI JA VALOKUVA :

inur Elmgren on ollut mukana monessa projektissa ja julkaissut joukon omakustanteita. Hän tutkii historiaa niin sarjakuvissaan kuin työssään tutkijana Helsingin yliopistolla. Lukioaikoina Suomen historia tuntui tylsältä, mutta nyttemmin hän on tehnyt töitä juuri siihen liittyen. Tapaamme Elmgrenin kanssa Sarjakuvakeskuksella. Tarjoan kahvia ja teetä, hän valitsee teen. Kysyn, mitä on työn alla. – Nyt teen sarjakuvaa Kekkosesta. Se on osa yhteisjulkaisua, jossa on enimmäkseen tutkijoiden esseitä. En halua siitä pelkästään kuvitettua esseetä, vaan haluan, että kuvilla on yhtä tärkeä rooli kuin tekstillä. – Siihen tulee kuitenkin alaviitteet, koska lukijalle pitää antaa mahdollisuus tarkistaa väitteeni. Noin 18 sivun mittainen työ kertoo Kekkosen ajasta etsivässä keskuspoliisissa 20-luvulla ja siinä käsitellään Kekkosen ristiriitaista suhdetta demokrati-

Mia Collan

aan. Työn alla on myös elämäkertasarjakuva toimittaja ja kirjailija Erkki Valasta (1902–1991). Opiskeluaikoina Lundin yliopistossa Ruotsissa Elmgren teki kuvituksia ja sarjakuvia humanistisen opiskelijajärjestön julkaisuihin ja Lundagårdiin, Ruotsin vanhimpaan ylioppilaslehteen. Jossain välissä syntyi söpö sikahahmo Pink. – Sillä ei ollut mitään tekemistä samannimisen laulajan kanssa. Pink oli vaaleanpunainen ruotsinsuomalainen feministisika, joka laukoi erilaisia totuuksia. Onko hahmossa myös jotain Elmgrenistä itsestään? – Se oli vähän hassua, koska ajattelin sen niin, mutta en ikinä saanut sellaista palautetta. Ei sitä jotenkin käsitetty, ehkä juuri sen takia, että se oli sika. Ihmiset eivät oikein osanneet suhtautua siihen omakuvana vaan ajattelivat, että onko tämä jotain satiiria feministeistä. Tosin eräs konservatiivinen opis-

51


Katsaus Kekkosen hommiin etsivässä keskuspoliisissa 1920-luvulla.

kelijajärjestö halusi irtisanoa Lundagårdin tilauksen, koska ”siinähän on se sikakin”. Toinen sarjakuvaprojekti yliopistoajoilta on Goldenbird-sarja (2006–), jota Elmgren on piirtänyt jo kymmenen vuoden ajan. Mistä idea sarjakuvaan lähti? – Oikeastaan väitöskirjatyöstäni. Selailin vanhoja lehtiä, joissa ulkomaan uutisia kuvailtiin värikkäästi ja kantaaottavasti. Mielikuvitus rupesi laukkaamaan. Halusin perehtyä vähän enemmän yhteen erikoiseen tapahtumaan Adrianmeren rannalla. 1920-luvun alussa nykyisen Kroatian alueella oli useita kaupunkeja, jotka kuuluivat Itävalta-Unkariin, mutta niissä oli italialainen enemmistö. Ensimmäisessä maailmansodassa Italia oli liittynyt ympärysvaltojen puolelle toivoen

52

saavansa nämä kaupungit itselleen. Voitettuaan sodan ympärysvallat päättivät perustaa alueelle uuden valtion, Jugoslavian. Italialaiset pettyivät ja eräs runoilija ja sotaveteraani otti vallan yhdessä tällaisessa kaupungissa. – Goldenbirdin tarina on kuvitteellinen, mutta sillä on historiallinen tausta. Päähenkilöinä seikkailee erilaisia turisteja ja onnenonkijoita. He ovat kaupungissa, joka joutuu saarroksiin, koska diktaattori ei suostu luovuttamaan sitä Jugoslavialle. – Halusin kuvata Euroopan historiaa ulkopuolisten silmin. Ei pelkästään eurooppalaisten ihmisten vaan myös Eurooppaan tulevien ihmisten silmien läpi. Mukana on amerikkalaisia blues- ja jazz-taiteilijoita, jotka sekaantuvat hämmentäviin tapahtumiin. Seassa on myös sisällissodan jälkeen Suomesta paennut punainen tamperelainen. Kysyn, onko Elmgren saanut tästä lukijapalautetta. – Minulle on sarjakuvan ansiosta kertynyt ystäviä. Ja se on kaikkein imartelevinta, että tosi mielenkiintoiset henkilöt ovat kiinnostuneet sarjakuvistani. Elmgren on myös historiantutkija. Tällä hetkellä hän työskentelee Helsingin yliopistolla apurahatutkijana. – Teen paljon yhteistyötä politiikan-, sosiologian- ja sukupuolentutkijoiden kanssa. Se on oikeastaan lempipuuhaani, että tapaa ihmisiä eri aloilta.


Elmgren syntyi Ruotsissa vuonna 1979. Hän muutti perheensä kanssa Saksaan 11-vuotiaana ja kävi lukion Suomessa 90-luvun puolivälissä. Tohtoriksi Elmgren väitteli Lundin yliopiston historian laitokselta vuonna 2008. Kiinnostus Suomen historiaan heräsi vasta lukion jälkeen. Elmgren huomasi, että Suomen lähimenneisyys oli paljon rosoisempi kuin, mitä koulussa kerrottiin. Väitöskirjan hän teki Ruotsi-kuvasta suomalaisessa lehdistössä vuosina 1918–1939. – Minua alkoi kiinnostaa 20-luku ja 30-luku, mikä näkyy sarjakuvistanikin. Sieltä löytyi paljon samastumiskohtia, kaiken uuden kokeilua. Maailma samaan aikaan sekä laajeni että pieneni, kun teknologia kehittyi. – Minua kiinnostaa myös se, miten aatteilla on tehty väkivaltaa ihmisille ja ehkä olen tätäkin tuonut vähän esille sarjakuvissani. Elmgrenin sarjakuvissa seikkaillaan mielenkiintoisissa ympäristöissä. Tyylissä on vanhojen seikkailutarinoiden tuntua. Sarjakuvia lukiessa pääsee kurkistamaan historiaan ja ehkä oppimaan jotain uuttakin.

Elmgren on myös piirtänyt feministisiä historiallisia tarinoita eroottiseen Swedish Comic Sin -antologiasarjaan (Nattserier) sekä Team Pärvelön julkaisemaan Lepakkoluola-antologiaan (2014), jossa kerrotaan naisten välisestä rakkaudesta menneisyydessä ja mytologiassa. Taustatyön määrä näkyy yksityiskohdissa. Elmgrenin työ historian parissa luo todellista syvyyttä tarinoihin ja viimeistelee kokonaisuuden.

Kaksikymmentä vuotta Hugo Prattin lähdettyä Corto Maltese palaa. Keskiyön auringon alla Alkuteos Bajo el sol de medianoche Piirrokset ja värit: Rubén Pellejero Käsikirjoitus: Juan Diaz Canales Suomennos: Heikki Kaukoranta JALAVA 2016 HUHTIKUU

JALAVA | BULEVARDI 19 C, 00120 Helsinki | www.jalava.fi | info@jalava.fi


54


55


Keräilijän tunnustuksia

Löysin New Yorkista kirjan, jossa oli muutamien New Yorker -piirtäjien omisteita. Täydensin sarjaa tällä lounaalla. George Boothin ja Jules Feifferin tapasin myöhemmin toisaalla.

t

Lounas New Yorkerissa Vitsikuvien kilpailu aikakauslehden sivuille on kovaa. TEKSTI

Jyrki Vainio

he New Yorker on monille lehtikuvittajille alan korkein huippu, jolle yrittää kiivetä. Voisi sanoa, että se on samaa myös aikakauslehtien pilapiirtäjille. Mutta yhtä hyvin sitä voi ajatella myös alan lähes viimeisenä jäljellä olevana saarekkeena. Aikakauslehtien kulta-aikana oli tukuittain lehtiä, jotka julkaisivat sivuillaan vitsikuvia mallia ”mies palmun alla autiolla saarella”, mutta enää niitä ei ole montaakaan jäljellä. Merkittävin niistä on, ja on jo vuosikymmeniä ollut, The New Yorker. Kun vitsikuvia – käytän termiä erotuksena päivänkohtaisia aiheita käsittelevistä sanomalehtien pilapiirroksista – jukaisevia lehtiä oli vielä paljon, oli freelancer-piirtäjän mahdollista ansaita niillä elantonsa. Tapana oli luonnostella nippu ideoita ja käyttää ne sitten kierroksella toimituksesta toiseen. Parhaiten maksava lehti sai katsoa luonnokset ensim-

56

mäisenä. Useimmille piirtäjille ensimmäinen kohde oli New Yorker, kaksimieliset ideat tarjottiin ehkä suoraan Playboyhin. Aikana ennen kopiokoneita, fakseja ja skannereita piirtäjillä oli tapana kiertää toimituksissa henkilökohtaisesti, yleensä keskiviikkoisin. New Yorker on tässäkin viimeinen dinosaurus. Siellä piirrostoimittaja yhä vieläkin tapaa piirtäjiä henkilökohtaisesti, tiistaisin yhdestätoista yhteen. Kultakaudellaan, 1920-luvulta 50-luvulle, New Yorkerin pilapiirrokset olivat visuaalisesti loistokkaita. Monet niiden tekijöistä, kuten Peter Arno, Charles Addams ja George Price, oli kiinnitetty lehden vakituisiksi avustajiksi. Heille ostettiin ideoita vitsinkirjoittajilta. Kun 60-luvulla trendi musiikissa siirtyi erillisistä lauluntekijöistä ja laulajista singer–songwritereihin, sama ilmiö tapahtui myös pilapiirroksissa. Alettiin


odottaa, että idean ja piirroksen tuottaa sama henki- Gross (s. 1933), Sidney Harris (s. 1933) ja Mort lö. Näin tapahtui vääjäämätön kuvallisen tason las- Gerberg (s. 1931). Gahan Wilson (s. 1930) pyyhälku. Sillä onhan selvää, että mieluummin julkaistaan si ohi niin rivakasti, että juuri ja juuri ehdin esitnokkelia kirjoittajia, jotka osaavat edes auttavasti täytymään. Ja pyytämään nimmarin, tietysti. piirtää ideansa, kuin hyviä piirtäjiä, joilla oli vain – Piirrän sinulle lepakon!, Wilson hihkaisi. latteita ideoita... Konkareita ja aloittelijoita Kun kaikki olivat käyRovaniemi–Manhattan Minullekin tuli mieleen neet Mankoffin luona, siirtyi pääosa porukasta yhopiskeluaikoina 2000-luvun alussa tarjota piirroksia dessä lounaalle. Vakiopaikkana 2000-luvulla on ollut New Yorkeriin. Minua huvitti ajatus, että jos saisin Pergola des artistes -ravintola. jonkun kuvan läpi lehteen, joka on eräänlainen urIkäjakauma edusti lähinnä ääripäitä: vanhoja ja baaniuden pää-äänenkannattaja, se olisi melkoinen nuoria. Konkarien vastapainona oli joukko uransa tempaus, sillä suurin paikkakunta, jolla itse olin sii- alussa olevia tekijöitä, jotka olivat saaneet vasta joihen mennessä asunut, oli Rovaniemi. takin piirroksia myytyä. He kertoivat, että toisilla Usein törmää toteamukseen, että jos piirtäjä saa kesti kauan saada ensimmäinen piirros läpi – mutenemmän kuin yhden sadasta luonnoksesta myytyä ta toisilla taas se oli käynyt nopeasti, mutta sitten New Yorkeriin, se on silloin hyvä prosentti. Näin sa- oli kestänyt pitkään, ennen kuin mitään muuta oli novat myös ne, joiden kuvia on julkaistu siellä pal- ostettu. jon. Ajattelin, että voisin siis yrittää tehdä ainakin Jos piirroksesta ollaan New Yorkerissa kiinnossata luonnosta. Toisin kävi: tuneita, siitä tehdään ensin en tainnut tehdä niitä kuin varaus. Silloin piirtäjä tieviitisentoista. tää olla varuillaan. Jos tilaAloin aavistella, että mius vahvistetaan, on valmiin nun ideani sopivat ehkä työn tekemiseen aikaa vain tyylillisesti paremmin sarpäivä tai pari. New Yorker jakuvastrippiin kuin New julkaisee joka numerossa Yorkeriin. Mutta sainpahan viisitoista piirrosta. Vaikka kuitenkin paluupostissa papiirros ostetaan, saattaa silri New Yorkerin maineikasti vielä kestää kauan, ennen ta hylkäyslipuketta. kuin se ilmestyy lehdessä. Muutamaa vuotta myöhemmin sain myös tilai- Joskus ei välttämättä ollenkaan. suuden käydä paikan päällä tuollaisena piirtäjien auNykyään ei New Yorkerin piirtäjänä pysty elädienssitiistaina. Tämä mahdollisuus tuli vähän yllät- mään. Toisille piirroksen saaminen juuri sinne on täen, joten minulla ei ollut esittää uusia idealuonnok- henkilökohtainen haaste tai statussymboli, toisille sia. Halusin käyttää tilaisuuden lähinnä tunnettujen se on harrastus päivätyön ohessa. Mutta useimmiten New Yorker -piirtäjien tapaamiseen. ammattilaiselle se on välttämätön maininta cv:ssä: Paikka ei erityisemmin henkinyt vanhaa ja mai- jos haluat saada mitään muita piirrostöitä pilakuvaneikasta historiaa. Mediakonserni Condé Nastin pil- maisella tyylillä, on olennaista, että voit mainita olevenpiirtäjä Times Squarella valmistui vuonna 2000 vasi New Yorkerissa julkaistu piirtäjä. Vaikka sitten ja toimitus näytti tyypilliseltä modernilta konttorilta. vain sen yhdenkin kerran. Sittemmin toimitilat on vaihdettu vielä uudempiin: Minun pöytäseuranani oli kaksi nuorempaa naisvuodesta 2014 ne ovat sijainneet uudessa One World piirtäjää, Rina Piccolo ja Emily Flake. Katsoimme Trade Centerissä. toistemme töitä. Yksi Flaken luonnoksista on piirtyMinut opastettiin hissillä oikeaan kerrokseen ja nyt vahvasti mieleeni, sillä minusta se oli niin ranksiellä avokonttorin reunalla olevaan pieneen tauko- ka, että vain nainen pystyi sen piirtämään, mies ei tilaan, jossa odotteli ryhmä piirtäjiä. He kävivät vuo- olisi siihen kyennyt. rollaan esittelemässä työnsä piirrostoimittaja Robert Piirroksessa oli joukko haikaroita lähdössä toimitMankoffille. tamaan vauvoja. Rivin keskellä oli korppikotka. TäVeteraaniosastosta paikalla olivat ainakin Sam mä sanoi: ”Keskenmeno.”

piirrostoimittaja yhä vieläkin tapaa piirtäjiä henkilökohtaisesti, tiistaisin yhdestätoista yhteen.

57


Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Krazy Kat oli lehtimagnaatti Hearstin suojeluksessa, ja sarja olisi loppunut liian taiteellisena ilman hänen käskyjään.

Tintti on oikeudentajuaan lukuunottamatta lähes luonteeton, mutta peilaa ystäviään ja tilanteita.

Syventävä sarjakuvakurssi, 1. luku Luulot pois, eli mitä jokaisen sarjakuvantekijäksi aikovan pitäisi tietää. TEKSTI

Kivi Larmola

Työ On monta tapaa oppia piirtämään sarjakuvaa. Voi opetella jonkin tietyn asian kaavamaisesti, ja se on heti palkitsevaa. Yleisö saa tuttuuden elämyksen. Tai voi opetella piirtämään kaiken näkemänsä ja kehittyä hitaasti kertomaan lopulta nekin ajatukset joille ei ehkä ole valmiita sanoja ja kuvia. Jälkimmäinen tie onnistuu vain yrityksen ja erehdyksen kautta, jatkuvalla harjoittelulla. Vasta kun tietää kysymyksen, osaa löytää ja tunnistaa vastauksen. Pelkkä lahjakkuus ei riitä. Monet meistä ovat olleet perheensä, sukunsa, luokkansa, koulunsa ja työyhteisönsä parhaita piirtäjiä. Osuvat pilakuvat ja yhteisten kokemusten dokumentointi sarjakuvaksi ovat saavuttaneet suosiota jo lapsuudessa. Kömpelöimmissäkin töissä on ollut jokin kipinä, joka on vedonnut lukijoihin. Siitä on hyvä lähteä, mutta se ei vielä riitä. Pienten markkinoiden maassa kuten Suomessa on melko pienelläkin harjoittelulla parempi kuin mo-

58

ni muu. Palkinnot ovat alun jälkeen aina vain harvemmassa, kehitys näennäisesti hitaampaa. Helposti voi ajatella, että riittävä taso on jo saavutettu, ja olisi aika alkaa saada kunnollista palkkaa työstä. Kaikki taidealat ja oikeastaan humanistiset alat yleensäkin ovat kuitenkin siitä jänniä, että ne eivät automaattisesti johda ammattiin, vaan niissä voi olla ihan yhtä vakavasti sisällä, olipa kyse harrastuksesta tai työstä. Niitä voi tehdä vakavasti monella tasolla.

Raha Yksi tapa saada opitusta palkkaa on siirtyä opettamaan. Sen seurauksena valmistuu lisää taiteilijoita, jotka mahdollisesti hekin alkavat opettaa. Tarjolla olevan työn määrä ei kuitenkaan lisäänny, eikä opettajalla ehkä ole aikaa kehittää sitä omaa osaamistaan enää pidemmälle kuin opetus vaatii. Perusasioiden jatkuva kertaaminen ei voi olla vaikuttamatta myös omaan tekemiseen, turvataan sääntöihin kun pitäisi jo haastaa opittu, lähteä uusille urille.


Eletään koulua, ei elämää varten. Onneksi opittua voi soveltaa lähes kaikessa, mitä elämässä sitten tekeekin. Elämiseen riittävä palkka ei synny niinkään yksittäisen työn hinnasta kuin työn jatkuvuudesta. Sanomalehtisarjakuvista saa rahaa koska työ on säännöllistä, niissä joutuu kuitenkin miettimään mikä on se itselle mahdollinen pienin yhteinen nimittäjä, joka turvaa mahdollisimman suuren yleisön, ja mikä on riittävän mielenkiintoista kansallisella tasolla kilpailemaan suurten kielialueiden ehdoilla tuotettujen isojen tekijöiden kanssa. Suomessa on myös useita erinomaisia ruohonjuuritason tekijöitä, jotka eivät saa työstään juurikaan palkkaa mutta ovat vapaita tekemään mitä tahtovat. Jos marginaalisarjakuvaa onnistuu viemään riittävän laajalle alueelle, on mahdollista saada marginaaliyleisöstäkin riittävä toimeentulo, pieninä paloina, kärsivällisen oman työn kautta. Markkina-alueen hankkiminen on hidasta, usein aluksi niin, että tekijä tapaa henkilökohtaisesti jokaisen, myy työnsä kädestä käteen. Kustantajat ja syndikaatit auttavat jonkin verran, mutta loppupeleissä kaikki on tekijän vastuulla. Ihmeitä voi tapahtua helpommin, jos itse jaksaa auttaa. Ja kaikki sarjakuvan kentällä toimijat, mvyös kustantajat ja jakelijat, ovat kiinnostuneita hyvästä sarjakuvasta. Jokainen haluaa olla mukana uuden, omaperäisen menestystarinan synnyssä. Jokaisessa asuu pieni entusiasti, harrastaja joka on aidosti innostunut nähdessään jotain mistä itse pitää, ja saadessaan tutustua tekijöihin ihmisinä. Siitä on valtava apu tekijälle, tosin se ei vielä takaa että yleisö saa-

Ulli Lustin Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä vie omakohtaisuuden ja tilanteet äärimmilleen.

daan mukaan. Silti, monet sarjakuvaklassikot ovat saaneet mahdollisuutensa yhden ainoan päättäjän diggailun seurauksena.

Yleisö Nykyisessä pirstaloituneessa miljoonan nimikkeen mediakentässä lukijan pitää tunnistaa itseään kiinnostava aineisto mahdollisimman nopeasti. Kustantajien ja julkaisijoiden profiloituminen tietyntyyliseen materiaaliin helpottaa tätä, mutta myös sarjan sisällä on hyvä miettiä oman maailman lainalaisuuksia. Metatason lakeja, jotka siis kohdistuvat muotoon, ovat mm. sivumäärä, ruutujen muoto ja rakenne, tasaiset ruutuvälit joiden ajallinen kesto on vakio, kerronnan tyylikohtaiset konventiot jne. Nämä luovat lukijalle turvallisuuden tunteen, ja tarvittaessa niiden rikkominen tarinan myöhemmässä vaiheessa tuo oman dramatiikkansa. Sitten tarvitaan relevanttia sisältöä, joka on jollain tasolla totta. Hurjinkin avaruusooppera tai vampyyrifantasia kertoo tekijästään, ja projisoi todellisia kokemuksia kuten yksinäisyyttä ja rakkautta. Epätodellisinkin fantasia voi olla uskottavaa omien lainalaisuuksiensa puitteissa. Hahmosuunnittelu on hyvä kohta aloittaa, mutta päähenkilö itsessään ei ole sarjan voima, olipa tämä kuinka cool tahansa. Päähenkilö on sarana, jonka ympärillä asiat pyörivät, ja voima syntyy sivuhahmoista joita päähenkilö peilaa, ja tilanteista joissa päähenkilö joutuu tekemään ratkaisuja. Aina on löydettävissä jokin taso jolla asiat muuttuvat omiksi, ja tekijä pääsee hyödyntämään omia aitoja havaintojaan. Omakohtaisuus ei kuitenkaan välttämättä riitä viemään tarinaa eteenpäin. Rakenne, ja miten se kerrotaan, on tärkeä. Kerrontaa pitää harjoitella kunnes päästään ohi pelkistä kohtauksista, joita on hauska kuvata, mutta jotka eivät itsessään riitä sisällöksi. Tarinoita kannattaa lukea, elokuvia katsoa, niin paljon että yleisölle tutut lainalaisuudet joilla tarinaa kerrotaan nousevat esiin. Ja muistaa että kaikki mikä on julkaistu, ei suinkaan ole hyvää. Ihminen oppii elämään sillä mitä hän syö. Jos syö terveellistä ravintoa, sairastuu roskaruuasta, ja jos syö roskaruokaa, oppii elämään sillä vitamiinitonta elämää juurikaan ihmettelemättä. Monipuolisuus on valttia. Sarjakuvassa kaikki on tärkeää. Jokainen piirre yhdessä on tärkeämpää kuin hahmot, vitsit tai edes naseva dialogi. Onnea matkaan!

59


Niksi-info Hinta–laatusuhteeltaan hyödyllisin piirrosvälinehankintani on ollut erasing shield. Ostin sellaisen Amerikan matkalla parilla dollarilla. Suomeksi se voisi olla vaikka ”kumitusmaski”. Eräs kotimainen nettikauppa myy niitä nimellä ”raapelevy”, mutta en ole varma, onko siellä asiaa ymmärretty aivan oikein. Vai enkö minä ole. Minun lyijykynäluonnokseni voivat välillä käydä vähän sekaviksi. Voisi sanoa, että teen niihin ikään kuin kolme kerrosta. Ensin teen kuta kuinkin tikku-ukkoasteella olevan karkean layout-luonnoksen, jolla hahmottelen kuvan pääelementtien paikat, asennot ja keskinäiset mittasuhteet. Sitten rakennan näiden tikku-ukkojen päälle anatomiaa ja vaatteita. Olen kuullut tästä työvaiheesta käytettävän nimitystä structure drawing. Tässä vaiheessa moniviivaisuus on sekavimmillaan. Lopuksi piirrän luonnoksen puhtaaksi astetta tummemmalla lyijykynällä.

Opin tämän työtavan, kun näin Kari Korhosen lyijykynäpiirroksia Turun Cosmic Comic Caféssa. Kari oli tehnyt alkuluonnostelun sinisellä ja vasta viimeisen viivan tavallisella lyijykynällä, jolloin nämä kerrokset erottuvat selkeämmin toisistaan. Minä en koskaan oikein saanut itseäni tottumaan sinikynään, joten teen kaiken peruslyikkärillä: alkuvaiheet haaleammalla 2H:lla ja siistimmän viivan 0,9 mm lyijytäytekynällä HB:lla. Erasing shield on yksinkertaisesti pieni metallilevy, jossa on erimuotoisia ja -kokoisia aukkoja. Viivoja, kaaria, pisteitä. Levyn avulla on mahdollista kumittaa sekavankin luonnoksen keskeltä pois yksittäisiä viivoja, sotkematta muita viivoja sen ympäriltä. Mitä yksinkertaisin idea, mutta toimii kuin häkä. Tulee semmoinen höhlä olo: miksi kukaan ei ole neuvonut minulle tämmöistä aikaisemmin! Jyrki Vainio Niksi-info on uusi palsta, jolla eri sarjakuvantekijät kertovat vinkkejään. Otamme myös vastaan ehdotuksia osoitteessa sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Julkaistuista nikseistä kirjapalkinto!


Pienlehteilijä, bloggaaja, pientapahtuma! Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan. Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.comtai Kvaak.fi-sivustolla. Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

61


62

VIIVI RINTANEN

tisarjojen kokoelma. Äänet jakautuivat kaikkiaan 36:lle julkaisulle. Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi oli käännösalbumien puolella selvä ykkönen. Manu Larcenetin neljäs Blast, Joakim Pirisen Komisario Neliön välähdys sekä Simon Hanselmanin Megg, Mogg ja Pöllö seurasivat tiiviinä rykelmänä. Toisin kuin edellisessä kyselyssä, kukaan ei valitellut käännösvuoden kehnoutta. Lähes kaikki osallistujat löysivät äänestettävää molemmista luokista. Käännösten sarjassa ääniä sai 31 eri albumia. Kotoperäisissä albumeissa kärkisijat jakautuivat tasan 5-5 suurten kustantajien (WSOY, Like, Arktinen Banaani) ja pienten (Asema, Suuri Kurpitsa, Daada) kesken. WSOY vei kansainvälisessä sarjassa komean kaksoisvoiton. Loput top 10 -sijoitukset hajosivat viidelle isolle ja kolmelle pienelle kustantamolle.

RIAD SATTOUF

Eli kuinka asiantuntijat asettelivat vuonna 2015 julkaistut albumit järjestykseen

KOOSTANUT

Pauli Kallio

s

arjainfon vuosiäänestykseen otti osaa ennätysmäiset 30 sarjakuvaan vihkiytynyttä. Joukkoon kuuluu kriitikoiden lisäksi järjestöaktiiveja, kirjastoihmisiä ja kirjakauppiaita. Heitä pyydettiin laatimaan viiden parhaan lista kotimaisista julkaisuista ja käännösalbumeista. Ykkönen sai viisi pinnaa, kakkonen neljä ja niin edelleen. Kansallisessa sarjassa kaksi erottui selvästi yli muiden. Viivi Rintasen esikoisalbumi Mielisairaalan kesätyttö voitti Tommi Musturin Toivon kirjan lopulta vain kolmella pisteellä. Kymmenestä eniten ääniä saaneesta Musturin, Närhen, Ahtisen, Ahosen ja Rapin kirjat valittiin myös SarjakuvaFinlandian kärkikymppiin. Sarjakuvagurut suosivat entistäkin selvemmin suoraan albumiksi piirrettyjä kokonaisuuksia. JP Ahosen Villimpi Pohjola on kotimaisten menestyjien ainoa leh-

Voittajat: Viivi Rantasen Mielisairaalan kesätyttö (Suuri Kurpitsa) ja Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi (WSOY).


TOMMI MUSTURI

Reetta Laitinen, Sarjainfon ex-päätoimittaja 1. Turunen: Ufoja Lahdessa 2. Ahtinen: Homepäiväkirja 3. Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö 4. Musturi: Toivon kirja 5. Meltio: Pedot

Kari Heikonen, kriitikko 1. Musturi: Toivon kirja 2. Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö 3. Otsamo: Nipa Kettu & Joe Kaniini 4. Ranta: Oululaisia suurmiehiä 5. Jarla: Jäätävä spede

KATI NÄRHI

VIIVI RINTANEN: MIELISAIRAALAN KESÄTYTTÖ 69 ”Naiseuteen, ruumiin rajoihin, hulluuteen ja hierarkioihin paneutuva sarjakuva on ihailtavan rohkea ja pohdiskeleva kannanotoissaan.” – Outi Iivonen ”Jää kummittelemaan mieleen.” – Mari Ahokoivu 2 TOMMI MUSTURI: TOIVON KIRJA 66 ”Hiljaisen viisas teos, joka antaa lohtua vanhenemiseen. Värit ja sommittelu vievät mukanaan.” – Reijo Valta 3 KATI NÄRHI: SEITSEMÄS VIERAS 27 ”Huumori ja jännitys limittyvät vitsikkäästi pienessä mysteeritarinassa.” – Kalervo Pulkkinen 4 LAURI AHTINEN: HOMEPÄIVÄKIRJA 26 ”Homepäiväkirjassa on arkea, pelkoa, vihaa ja selviytymistä.” – Merja Lundén 5 EEVA MELTIO: PEDOT 22 ”Ihmisten ja eläinten suhteesta jännästi perinteitä ja nykyaikaa sekoitellen.” – Harri Römpötti 6 JP AHONEN: VILLIMPI POHJOLA – VALOMERKKI 21 ”Tavanomaisena opiskelijasarjakuvana alkaneen sarjan paras kokoelma-albumi.” – Ville Hänninen 7 MARKO TURUNEN: UFOJA LAHDESSA 19 ”Napakan kokoinen paketti fantasia-arkea kuuluu suomalaisen nykysarjakuvan peruslukemistoon.” – Tuomas Tiainen 8 ANNA SAILAMAA: MEHILÄISPESÄ 15 ”Tyttöjen ronskit puuhat omalaatuisissa lähikuvissa.” – Harri Römpötti 9 AAPO RAPI: TAHVANA 13 ”Mitään ei selitetä puhki, vaan kaikki vain tapahtuu ja etenee myyttiseen loppuun asti.” – Jokke Saharinen 10 VILLE PIRINEN: YHESTI YHES KAHEKSANNES PAIKAS 12 ”Juuri sopiva määrä jutustelevia tarinoita ryyditettynä alkoholilla, eritteillä, kuolemalla ja huumorilla.” – Outi Iivonen 11 PAULI KALLIO: NOIN SEITSEMÄN TAIDETTA 11 11 JYRKI NISSINEN: BORGTRON – KAIKKI TARINAT 11 13 KATJA KETTU & JAN ANDERSSON: PERÄKAMMARIN POIKA 10 13 MARKO RAASSINA: KALEVALA 10 15 ILPO KOSKELA: LUSIA 9

JYRKI NISSINEN

1

LAURI AHTINEN

Toni Jerrman, Tähtivaeltajan päätoimittaja 1. Rapi: Tahvana 2. Musturi: Toivon kirja 3. Mäkelä: Minun elämäni – Singin' in the Rain 4. Raassana: Kalevala 5. Närhi: Seitsemäs vieras

EEVA MELTIO

63


64

JOAKIM PIRINEN

Mikko Meriläinen, Soundin päätoimittaja 1. Hanselman: Megg, Mogg ja Pöllö 2. Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3. Pirinen: Komisario Neliön välähdys 4. Kubert: Yossel – 19. huhtikuuta 1943 5. Dupont & Mezzo: Love in Vain

Outi Iivonen, libristi, Akateemisen kirjakaupan sarjakuvaosasto 1. Larcenet: Blast 4 – Toivottavasti buddhalaiset ovat väärässä 2. Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko 3. Sattouf: Tulevaisuuden arabi 4. Vaughan & Staples: Saga 2 5. Dupont & Mezzo: Love in Vain Harri Römpötti, kulttuuritoimittaja 1. Pirinen: Komisario Neliön välähdys 2. Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3. Larcenet: Blast 4 – Toivottavasti buddhalaiset ovat väärässä 4. Christensen: Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat 5. Chihoi & Hung: Juna SIMON HANSELMAN

RIAD SATTOUF: TULEVAISUUDEN ARABI 60 ”Lähi-itämaista lapsuuskuvausta Marjane Satrapin ja Zeina Abirachedin jalanjäljissä. Libyan ja Syyrian valtioiden luhistuminen luo tarinalle omanlaisensa perspektiivin.” – Juha Mäkinen 2 MANU LARCENET: BLAST 4 – TOIVOTTAVASTI BUDDHALAISET OVAT VÄÄRÄSSÄ 43 ”Tarina porautuu syvälle ihmismielen syvimpiin syövereihin ja jää häiritsevästi kytemään takaraivoon.” – Jokke Saharinen 3 JOAKIM PIRINEN: KOMISARIO NELIÖN VÄLÄHDYS 39 ”Pirinen on oppinut 30 vuodessa kanavoimaan tunnetilansa taiteeksi, joka on paitsi viisasta ja kekseliästä myös uskomattoman hauskaa.” – Ville Hänninen 4 SIMON HANSELMAN: MEGG, MOGG JA PÖLLÖ 37 ”Huumeidenkäytön, masennuksen ja näköalattomuuden kuvaus on hersyvän hauska ja raa'an viiltävä.” – Tuomas Tiainen 5 CHARLIE CHRISTENSEN: AARNE ANKKA – KANSANKODIN PESÄNJAKAJAT 33 ”Ilmeikkäät kuvat jäävät melkein loputtoman puheen varjoon, mutta jutut ovat aika teräviä.” – Harri Römpötti 6 ANDRÉ FRANQUIN: MUSTAT SIVUT 24 ”Eurooppalaisen sarjakuvan suuren miehen sairauskertomus ja kyynisen humanismin musta hurraa.” – Sippo Mentunen 7 ANNELI FURMARK: PUNAINEN TALVI 20 ”Lämpimän murretuilla väreillä luotu mielenkiintoinen ajankuva 70-luvun ihmisistä, maisemista ja aatteista.” – Maijastiina Vilenius 8 JOE KUBERT: YOSSEL – 19. HUHTIKUUTA 1943 18 ”Äärettömän vahva ja vaikuttava sarjakuva tuo ihmisten kärsimyksen ja epäinhimillisen kohtelun lukijan iholle asti.” – Toni Jerrman 9 JEAN-MICHAEL DUPONT & MEZZO: LOVE IN VAIN 17 ”Musiikin verevintä historiaa tyylitajuisena ja hikisenä sarjakuvariffittelynä” – Sippo Mentunen 10 HERGÉ: TINTTI – LOHJENNUT KORVA 16 ”Vihdoin suomeksi alkuperäisessä asussaan. Erityiskiitos ”wanhasta” Otavan logosta ja paperilaadusta.” – Nike Sarapohja 11 LUKE PEARSON: HILDA JA KIVIPEIKKO 14 12 PAULA BULLING: AAMUVIRKKUJEN MAASSA 12 13 FLOYD GOTTFREDSON: VAARALLINEN MIKKI 8 ALEJANDRO JODOROWSKY & FRANCOIS BOUCQ: BOUNCER – KAININ SILMÄ 8 15 ARCHIE GOODWIN: SODAN LIESKAT 7

MANU LARCENET

1

Äänestykseen osallistuivat: Juha Aarnisalo, Mari Ahokoivu, Harri Filppa, Kalle Hakkola. Kari Heikonen, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Toni Jerrman, Matti Karjalainen, Kyösti Koskela, Verna Kuutti, Reetta Laitinen, Merja Lundén, Sippo Mentunen, Mikko Meriläinen, Tero Mielonen, Juha Mäkinen, Kalervo Pulkkinen, Hannele Richert, Johanna Rojola, Harri Römpötti, Jokke Saharinen, Nike Sarapohja, Juha Sihto, Hannu Sinisalo, Aino Sutinen, Tuomas Tiainen, Reijo Valta, Maijastiina Vilenius ja Miia Vistilä.


ArviotÇ

TOIMITTANUT

Ville Hänninen

65


KASPER STRÖMMAN: Tallipiällikkö • WSOY

Miesbloggaajan yhteiskuntaoppi TUOMAS TIAINEN

Graafikko, bloggari ja sarjakuvantekijä Kasper Strömman tunnetaan parhaiten ajankohtaisia aiheita kommentoivista, lämpimän kantaaottavista ja veikeän humoristisista blogikirjoituksistaan. Sellaisia toden totta tarvitaan näinä aikoina. Myös Strömmanin graafisille kyvyille on käyttöä. Tasapainoinen etiketti, logo tai vaikkapa painotuotteen ulkoasu – kauneus, ylipäätään – lisää hyvinvointia, vaikkei kaikilla ruokakunnilla olisikaan varaa designerien suunnittelemiin lastenvaatteisiin. Itse arvostan eniten Strömmanin tapaa nostaa itsensä mielipidevaikuttajaksi. Moderni henkilöbrändäys kävisi case-esimerkiksi korkeakoulutason markkinoinnin oppikirjoihin. Kasper Strömman -tuotemerkin näkyvyys hyödyttää sekä suunnittelijaa että suunnittelijan asiakaskuntaa, ja me aikaamme (so. sosiaalista mediaa) seuraavat tarinoiden kuluttajat voimme kartuttaa pistetiliämme tekemällä aineistoa tunnetuksi. Jaamme Kasper Strömmanin fiksuja ja hauskoja tekstejä, koska haluamme olla fiksuja ja hauskoja. Strömmanin status ei ole syntynyt tyhjästä. Takana

66

on varsin mittava tuotanto, joka koostuu niin kirjoitetusta ja kuvitetusta materiaalista. Kaikki kantavat sisältönsä linjakkaasti suunnitelluissa puitteissa. Maininnan arvoisia julkaisuja on useita. Tomas De Ritan kanssa tehty The King Nosmo Cookbook (Napa, 2009) on naseva kokoelma ruoka-aiheisia valokuvia ja kääredesignia. Esteban-pienlehtien parhaista paloista koottu kokoelma Kiitos Esteban 2002–2010 (Huuda Huuda, 2010) huvittaa Pahkasian puutteessa riutuvaa kaikkitietävää 2000-lukulaista. Oikoluvun puutteesta kärsivä The Kasper Strömman Design Encyclopaedia (Huuda Huuda, 2012) pyöhii Suomi-designia ja tarjoaa ohjeita klassikoiden rakentamiseen. (Harri Koskisen Block-lampun vastine tehdään jäädyttämällä energiansäästölamppu vedellä täytetyssä thairavintolan muoviastiassa.) Suosikkini Strömmanin tuotannosta on Nora Strömmanin tekstiin tehty Tiikerikonttori. Omakustanteena vuonna 2010 julkaistu lastenkirja leikittelee asettamalla ihmisenkaltaisen tiikerin konttorityöläisen rooliin. Kissapetokin tarvitsee aamukahvia saadakseen silmänsä auki, ja työmatka toimistolle


tehdään testissä pärjänneellä perusautolla. Arkirealistisen harmaan ja kirkkaana loistavan shokkioranssin kontrastille rakentuvat kuvat hehkuvat upeasti. Nora Strömmanin teksti tarjoaa oivalluksia aikuislukijalle tarinaa kuuntelevien lasten huomion kiinnittyessä hauskaan kuvitukseen. Sen vastapunnukseksi asettuu väkisinkin Strömmanin uusin teos Tallipiällikkö, joka ei iloittele esteettisesti kansia ja sisälehtiä lukuunottamatta. Sitäkin enemmän kirjassa on dialogia. Valkoinen möykkymäinen Hans kohtaa jo kirjan toisessa ruudussa Tallipiälliköksi itseään kutsuvan autotallitontun. Vanhaan pohjoismaiseen kansanperinteeseen perustuvan mutta nykyaikaan päivitetyn Tallipiällikön ilmaantuminen tempaa Hansin, tämän vaimon Birgitan sekä edellisiin läheisesti kytkeytyvän posliinikauppias Ilpon elämän sivuraiteelle. Juoneen liittyvät olennaisesti myös Hansin ja Birgitan olohuoneessa jo vuosia asunut mutta vasta nyt havaittu norsu sekä Ilpon pihalla maukkaan jyvädieetin avulla munivat (kyllä, munivat) tontut. Kuten todettu, Tallipiällikkö ei perustu kuviin. Sivulla on kuusi ruutua eikä yksittäisessä verrattain ahtaassa ruudussa juurikaan tilaa hengittää ilman puhekupliakaan. Tämä tekee lukukokemuksesta raskaahkon. Kaiken auki kirjoittamisen sijaan kaipaisi välillä hengähtämistä, elävää rytmiä ja tilaa. Nostalgia-allergikkona en haluaisi penkoa menneisyyttä, mutta viittaan silti Super Esteban -sarjoihin ja niiden ilmavuuteen ja dynamiikkaan. Väljyys tuo Strömmanin piirrokset paremmin esiin, sillä piirtää hän osaa. Vapiseva, usein viitteellinen viiva pitää muotonsa. Strömmanilla on ulottuvuuksien tajua, väkevää ymmärrystä objektien mittasuhteista. Kohtauksien erottaminen eri väreillä on hyvä idea ja helpottaa tekstiähkyssä. Tarina sisältää paljon hyvää. Herkkänahkainen tonttu Tallipiällikkö on

hauska hahmo, itseään tärkeänä pitävä minikokoinen mahtaja hassussa hatussa. Myös päähenkilö Hansissa on keskivertoa maantietukkaa enemmän ytyä, kaikessa keski-ikäisessä ohjailtavuudessa ja valjuudessakin. Hän on puristuksissa olevan nykymiehen yksi kuva ja siksi useille samaistuttavissa. Munintaorjuuteen vangittu kananaivoinen tonttuparvi Ilpon pihalla on Tallipiällikön huvittavin asia. He, kuten todellisessakin elämässä ne, jolla on vähiten valtaa, kärsivät verisimmin. Nimeämättömään paikallistaajamaan sijoittuva kertomus sisältää tutunlaista kepeästi käsiteltyä mutta sisällöltään vankkaa yhteiskunnallisuutta ja teräviä huomioita nykyelämästä. Hansin, Birgitan ja Ilpon ihmissuhdedraama on banaalia todellisuutta monille. Sad FM, kaupungin johtava vollotusasema, soittaa vain mollia. Tatuoinnit sopivat 0–99-vuotiaille. Puutarhatontut taas eivät sovi ainakaan suomalaiseen pihaan. Epilogi postiyrityksen karikkoisista vaiheista tarjoaa kärkevimmän katsantakulman. Etanapostissa puhaltavat muutoksen tuulet ranskalaisen yhtiön ostettua koko osakekannan. On tehostettava. Ranskalaiset irtisanovat koko henkilökunnan mutta tarjoavat mahdollisuutta jatkaa postinkantoa perustamalla oman yrityksen ja siten myymällä postinkantopalveluita Etanapostille. Toki tällöin lankeavat eläkemaksut ja muut välilliset työvoimakustannukset yrittäjälle itselleen. Vive La Poste d’Escargot! Tallipiällikön sisäkannet on luovutettu Paikallisuutiset-ilmaisjakelulehdelle (”Kulmakuntasi tapahtumat viikon viiveellä”) artikkeleineen, ilmoituksineen ja mainoksineen. Ne tekevät sarjakuvan maailmasta muhevamman. Hauskoja käänteitä sisältävän mutta hieman litteäksi jäävän tarinan sijaan huomio kiinnittyy yksityiskohtiin. Pieteetillä harjoitettu yläkoululainen viisastelu ja nykyelämän absurdiuden satirisointi sujuvat Strömmanilta.

munintaorjuuteen vangittu kananaivoinen tonttuparvi ilpon pihalla on tallipiällikön huvittavin asia.

67


PAULI KALLIO & VILLE PIRINEN: Ornette Birks Makkonen sarjakuvasankarina  •  Suuri Kurpitsa

Miehemme mestaroivat TUOMAS TIAINEN

On kulunut jo 15 vuotta siitä, kun Pauli Kallio huokaili alle kolmikymppisen Ville Pirisen viileyden edessä Ornette Birks Makkonen kohtaa luojansa -kokoelman kommenttiraidalla. Aikaa on virrannut, mutta kaksikko porskuttaa yhä vain. Puupäähatun vihdoin saanut piirtäjä Pirinen on edelleen yhtä cool kuin Kallion näppäimistöltä maailmalle lähtevät käsikirjoitukset ovat notkeita ja nokkelia. Herrat tunnettaneen parhaiten mainitun DJ:n seikkailuista. Niin supersankarillisia kuin perin inhimillisiäkin piirteitä omaavan tiskijukka Makkosen edesottamukset ovat viihdyttäneet jo parinkymmenen vuoden ajan. Rumban sivuille syntynyt Ornette siirtyi muutaman mustavalkovuoden jälkeen Soundiin ja vaihtoi väreihin. Nyt Makkonen on ohjattu suurempien voimien toimesta ulos Soundistakin. Aivan tyystin DJ tuskin unohtuu niin kauan kuin tekijöissä henki pihisee. Ornette Birks Makkonen sarjakuvasankarina on jo 11. Makkos-kirja, ei tosin perinteinen kokoelma musiikkilehdissä julkaistuja tuttuja sarjoja. Nyt Ornette vierailee tusinassa kotimaisessa sarjakuvaklassikossa. Idean antoi suomalaisen kirjan historiaa esittelevän sastamalalainen Pukstaavi-museo, joka tilasi kymmenen yksisivuista kunnianosoitusta. Näyttelytyöt ovat laajentuneet albumiin pidemmiksi tarinoiksi. Pari uuttakin versiointia on syntynyt.

68

Lähtöpisteeksi asetettiin satavuotisen suomalaisen sarjakuvan kunniaksi Professori Itikainen. Ilmari Vainion klassikon lisäksi tekijät valitsivat tunnettuja sarjakuvia eri vuosikymmeniltä. Puitteina toimivat Pekka Puupää, Maan mies Marsissa, Kieku ja Kaiku, Joonas, Poikamme musisoivat, Mämmilä, Viivi ja Wagner ja Kiroileva siili, Fok_it ja Kramppeja & nyrjähdyksiä. Myös Muumin oli määrä olla mukana, mutta tavaramerkkejään vainoharhaisesti varjeleva Moomin Characters ei tätä hyväksynyt. Muumi-Orneten sijaan nähdään sivun mittainen muumiton kannanotto ”Haikeat hyvästit Muumilaaksolle”, jossa sankarin pysäyttää aita. Lähtökohdista johtuen kirjan kuvallinen, kerronnallinen ja kielellinen ilmaisu on monipuolista. Puupäässä teksti juoksee ruutujen alla, Kieku ja Kaiku kerrotaan runomitassa ja Fok_itkin kulkee kuin Rinta-Kannon kynästä. Omimmillaan Ornette tuntuu olevan Itikaisen matkassa New Orleansissa. Parillekin todellisuuden tasolle päästään Kramppi-jaksossa, jossa Kallio viittaa sekä tunnetuimpaan sarjakuvaansa että rahavallan ohjaileman reaalitodellisuuden pakottamaan taannoiseen saneeraukseen. Kirjoittajan ja piirtäjän tuntien ei yllätä, että seikkailut sujuvat hallitun suvereenisti. Ornetten lukeminen vie yhä aurinkoiseen sunnuntaiauvoon. Lisää saa tulla, tilausta – tarvettakin – on. Mestarismiesten yhteistyön kahta seuraavaa vuosikymmentä odottavat niin tekijät kuin lukijatkin.


CHARLIE CHRISTENSEN: Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat • Suomennos: Ville Hänninen & Vesa Kataisto • Zum Teufel

Häpeämätöntä räkää ääripäähän VESA SAARINEN

Otetaan ryyppy: Aarne Ankka on palannut! Keskikaljakänninen, helvetin kiukkuinen ruotsalaisankka julistaa Kansankodin pesänjakajat -albumissa tosiasioita ruotsalaisesta hymistely-yhteiskunnasta. Tuomionsa saa länsinaapurimme lisäksi koko Eurooppa, jossa vastenmielinen äärioikeisto nostaa päätään ja jossa tylsämielinen ”hiljainen enemmistö” tekee parhaansa sulkeakseen silmänsä ja korvansa uusnatsismin nousulta. Charlie Christensenin (s. 1958) piirtämä ja käsikirjoittama Kansankodin pesänjakajat on hätähuuto, tai räkäinen ärjäisy, paitsi vapaan Euroopan puolesta ennen kaikkea äärioikeistoa ja sen hiljaisia hyväksyjiä vastaan. Aarne Ankka ei hymistele vaan sanoo natsia natsiksi, Ruotsidemokraattia iljettäväksi ja jokaista syylliseksi. Kansankodin pesänjakajissa ei ole sivuakaan hyvää mieltä, vaan teos on kylmää, kyynistä ja Euroopan historian kyllästämää synkkää jynkytystä. Albu-

min huumori, jota Christensen tarjoilee pieninä annoksina saarnansa välisoittoina, on sekin pikimustaa. Christensenillä on sanottavaa. Sitä korostaa myös albumin muoto: teos on monologimainen ja saarnahenkinen. Tekstiä albumissa on paljon, eikä Christensen jätä lukijalle tilaa hengittää. Kuvitus toimii albumissa usein lähinnä lavasteena, ja perinteisintä sarjakuvakerronnallista tarinaa Christensen ei edes halua kertoa. Ketään kumartamaton taiteellinen ratkaisu on oiva. Kansankodin pesänjakajat välittää synkän yhteiskunnallisen viestinsä sekä muodoltaan että toteutukseltaan niin tylysti, että Christenseniä voi vain kumartaa. Toisen kumarruksen ansaitsee Ville Hännisen ja Vesa Kataiston elävän vimmainen, tämän ajan uuskieltä tihkuva suomennos. Kansankodin pesänjakajat on viime vuoden tärkein käännössarjakuva. Se on säälimätön teos, joka käsittelee tärkeää aihetta raikkaalla raivolla. Albumi rikkoo sekä poliittisia että sarjakuvataiteellisia konventioita, ei pyydä anteeksi ja tykittelee menemään sellaisella vimmalla, että ei ole Pohjanlahden itäpuolella vastaavaa aikoihin luettu.

69


PAULA BULLING: Aamuvirkkujen maassa • Suomennos: Hannele Richert • Suomen sarjakuvaseura

Vieraat vieraassa maassa OTTO SINISALO

Alun perin vuonna 2012 julkaistu Aamuvirkkujen maassa näyttäytyy vuonna 2016 merkityksiltään huomattavankin erilaiselta kuin ilmestymisvuonnaan. Paula Bullingin dokumentaarisessa sarjakuvassa kuvaama eurooppalaisten valtioiden mielivaltaisesti pallottelemien pakolaisten ahdinko tuntuu nyt muistutukselta viattomammista ajoista. Ei voida kuitenkaan sanoa, että Aamuvirkkujen maassa olisi menettänyt merkitystään. Teos on jopa relevantimpi nyt kuin ilmestymisvuonnaan. Saksalainen Bulling on muuttanut kansalaisrohkeutensa taiteeksi. Dokumentaarisen sarjakuvan keinoja käyttäen Bulling kuvittaa tarinaksi kohtaamisia ”pakolaiskotien” – vastaanottokeskus, saksalaisittain – asukkaiden kanssa. Kohtaamiset alkavat keskusteluista Bullingin keskukseen jumiutetun ystävän kanssa, mutta laajenevat keskusten ulkopuolelle, ”aamuvirkkujen” kansoittamaan Saksi-Anhaltiin, johon ilmeisen loputtomassa uudelleensijoituskierteessä pyörivien turvapaikanhakijoiden tie kulkee. Tarinankerronnallisesti Bulling tarttuu hetkeen. Turvapaikanhakijoiden taustoja ei avata, eivätkä pitkät tekstimassat hukuta kuvia. Tyylillisesti läheisin vertailukohta suomalaisille lukijoille voisi olla Amanda Vähämäki, jonka tavassa hahmotella henkilöt tilaan on samaa väkevyyttä kuin Bullingil-

70

la parhaimmillaan. Bulling tosin ankkuroi hahmot ympäristöönsä kenties Vähämäkeä painokkaammin, mutta sitä tarina vaatiikin: tarinan keskiössä ovat vieraat vieraassa maassa. Bullingin kiinnostavin ratkaisu on keskittyä juuri tähän vieraaseen maahan, Saksaan: emme lainkaan kuule meille jo nyt kovin tuttuja traagisia tarinoita turvapaikanhakijoiden syistä lähteä. He ovat täällä, nyt, ja Bullingia kiinnostaa ensisijaisesti, miten he elävät ja miten heitä kohdellaan: mikä turvapaikanhakijoiden käsittelyprosessissa on vialla. Vuoden 2016 lukija kokeekin Bullingin kuvaukset saksalaisesta passiivis-aggressiivisesta rasismista lähes hellyttävinä. Aikana jolloin natsien katupartiot jalkautuvat ja polttopullot lentävät, saksalaisukon arvailut afrikkalaisen maahantulijan ”yksinkertaisemmasta” ranskan kielestä ovat lähinnä huvittavia. Tarinan päätös viittaa profeetallisesti eurooppalaisen rasismin eskaloitumiseen avoimeen väkivaltaan – tilanteeseen, jossa vuonna 2016 elämme. Bulling käy myös dialogia omien aikeidensa kautta, kuvittaen keskustelunsa, joissa taiteilijaa epäillään ”vierauden” tarkoitushakuiseksi kuvaajaksi. Vuonna 2016 tekijän epäilykset vaikuttavat lähinnä huvittavilta. Jos meillä olisi ollut enemmän Bullingeja, kenties nyt nähtävä häpeällinen ja häpeilemätön avoimen rasismin ja muukalaisvihamielisen väkivallan aalto ei pyyhkisi ylitsemme.


JAAKKO PALLASVUO: Pure Shores • Landfill Editions

Pallasvuon paluu sarjakuviin VILLE HÄNNINEN

Jaakko Pallasvuo on nykyajalle ominaisella tavalla monialainen taiteilija, jolta luonnistuvat yhtä lailla videoesseet kuin digitaalinen kuvataide – ja sarjakuvakin. Berliinissä asuvan Pallasvuon teoksia on julkaistu Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Pallasvuon esikoisteos Pyytäjät ilmestyi suomeksi Huuda Huudalta vuonna 2011. Sen julkaisi myös englantilainen Landfill Editions, joka on kustantajana erikoistunut sarjakuvakirjojen lisäksi taiteilijakirjoihin ja taidezineihin. Kustantamon linja on samanhenkinen kuin suomalaisessa Kuti-lehdessä: estetiikka ammentaa nykyajan popkulttuurista, tietokonepeleistä nettiin. Neljän vuoden jälkeen hiukan yllättäen ilmestynyt Pure Shores istuu Landfill-kustantamon muuhun julkaisutuotantoon. Kansi viettelee typografiakannella, härskin pinkillä värillä ja tahallisen rumilla varjostuksilla tehostettuna. Pinkin painoarvo näkyy kirjassa muutenkin kauttaaltaan sekä esilehdissä että viivan värinä.

Samaa häiriköintipyrkimystä näkyy Pure Shoresin kerronnassa ja 2020-luvulle sijoittuvassa tarinassakin. Selvästi Pallasvuolla ei ole ollut minkäänlaista pyrkimystä eheyteen. Pyytäjät oli kerronnaltaan perinteisempi ja tavoitteli jonkinlaista dramaturgista kaarta, vaikka tarina jäikin lopulta vähän irralliseksi. Samoin Pallasvuo loi sivukompositioilla edes jonkinlaista jännitettä. Pure Shoresin rytmi on sen sijaan miltei rikottoman tasainen. Ruutu, ruutu. Ruutu, ruutu. Ruutu, ruutu. Sivunvaihto. Ruutujaoltaan tasainen kerronta hakee voimansa tarinan sisäisestä jännitteestä. Lukijan on löydettävä itse henkilöitä eteenpäin ajavat voimat. Pure Shoresin tapauksessa jännite tuntuu syntyvän kaiken ylle levittyvästä sarkasmista ja monitulkintaisuudesta. Aluksi todella hajanaiselta tuntuva teos kerää voimansa jonkinlaisesta punk-estetiikasta. Luonnosmainen, hiukan Frank Santoroa muistuttava piirrostyyli auttaa välttämään lopullisia tai voimakkaita tulkintoja. Pallasvuon galleria- ja nettiteosten energisyys kuitenkin puuttuu, ja sen mukana vähän kaikki.

71


KAISA LEKA & CHRISTOFFER LEKA: Place of Death • Absolute Truth Press

Elämä: paikka jossa kuollaan REIJO VALTA

Pitkään yhdessä työskennelleiden Kaisa ja Christoffer Lekan sarjakuvat ammentavat heidän omasta elämästään ja elämäntavastaan. Pariskunta on tehnyt laajoja teoksia pyöräilystä ja hindulaisuudesta. Kokonaisuudet painoasua myöten ovat olleet hiottuja ja tarkkaan harkittuja. Suomen kirjataiteen komitea valitsi hindumytologiaan sukeltaneen Time After Timen (2014) vuoden kauneimmaksi sarjakuvakirjaksi. Lekojen uutuudessa Place of Death ollaan tekijöille tutuissa teemoissa, vaikka perusrakenteeltaan kirja on lapsille suunnattu. Hyvän lastenkirjan tapaan teemat laajenevat myös aikuisille virikettä antaviksi. Jälkisanat liittävät käsitellyn hindulaiseen teologiaan. Kaisan ja Lekan tavallinen, rauhallinen arki muuttuu, kun vilkkaat veljenpojat tulevat temmeltämään. Kaisa haluaisi työrauhaa, ja Leka ohjaa pojat kuuntelemaan kertomusta Venäjän pyöräretkeltä. Kerran eräällä niitylle majoittuessaan paikallinen mies sanoi heille, että tämä on Kuoleman paikka. Väsyneinä he kuitenkin jäivät siihen yöksi ja myöhem-

72

min illalla samainen mies toi heille lahjoja, teetä ja hilloa. Lekan kertomuksen sisällä kertoma kauhutarina sai Kaisan ja veljenpojat löytämään jotakin yhteistä. Ehkä. Tämä maailma, jossa elämme,on paikka, jossa kuollaan. Me kaikki tulemme joskus kuolemaan. Miten kertoa tästä käsityksestä lapsille? Lekojen kirja on yksi ratkaisu. Place of Death on huolellisesti paketoitu kokonaisuus, johon kuuluu varsinaisen teoksen lisäksi pienlehti ja tekijöiden esittely. Vaaleanpunaiseen pienlehteen ovat sarjakuvataitelijakollegat piirtäneet kuvia pariskunnasta ja heidän polkupyöristään. Polkupyörän piirtäminen on tunnetusti vaikea, osa tekijöistä tehnyt kuvaansa vitsin tätä ajatellen. Pienlehti on nimetty René Magrittea mukaellen This is not a bicycleksi. Paketti on rusetoitu yhteen mustalla silkkinauhalla. Tämän kirjan ottaa mielellään luettavaksi tai selailtavaksi. Porvoossa Bookwellilla painatettu teos on tasapainoinen luomus marmoroituja esilehtiä myöten. Grafia on aiheesta nimennyt Place of Deathin yhdeksi Vuoden huippu-ehdokkaaksi julkaisugrafiikan sarjassa.


KAI VAALIO: Zombailut – Tummaa paahtoa • Johnny Kniga

Itseironisesti Lattareissa REETTA LAITINEN

Kai Vaalio (s. 1986) vietti 3,5 kuukautta Latinalaisessa Amerikassa vuonna 2014. Matkan aikana syntyi sarjakuva-albumi. Se on itsenäinen jatko-osa omakustanteena ilmestyneelle Zombailut – Kaakkois-Aasian rinkkarit -albumille, joka kertoi Vaalion edellisestä reppureissusta. Matkasarjakuvaa ovat Suomessa tehneet albumeiksi asti vain muutamat taiteilijat, ennen kaikkea Aino Sutinen sekä Kaisa ja Christoffer Leka. Vaalion ote on edellä mainittuja ronskimpi ja jätkämäisempi. Madventuresia on katsottu, ja takakannessakin albumia suosittelevat kaikkien travellereiden sankarit Riku ja Tunna. Matkakertomusten syvin olemus ei yleensä ole ympäristön vaan matkailijan itsensä havainnoinnissa. Myös Vaalio keskittyy lähinnä omaan itseensä ja travelleriyhteisön ja -elämäntavan kuvaukseen. Ote on itseironinen, itsensä vakavasti ottaville sankarimatkailijoille Vaalio naureskelee. Paikallisia ihmisiä ja elämänmenoa olisi silti voinut yrittää kuvata hieman tarkkaavaisemmin. Ulkomaalaisten pari-kolmekymppisten kanssareppureissaajien edesottamukset kun painottuvat surffaukseen, vatsatautiin ja päihteisiin, eikä Vaalion omakaan odysseia aivan viimei-

sille sivuille asti kanna (minkä mies jossain vaiheessa itsekin myöntää). Ei Vaalio toki mikään tyhjäpäinen travelleri ole. Albumin teemoissa vilahtelevat vakavatkin kysymykset, kuten raha, seksi, prostituutio, päihteet, rikollisuus, korruptio ja huumekauppa. Lisäksi albumi on erinomainen opaskirja reppumatkalle haluavalle nuorelle. Vaalio kuvaa rehellisesti ja hauskasti matkaan liittyviä konkreettisia kysymyksiä kuten reissuun valmistautumista, rahankäyttöä ja eri maiden matkailun erikoispiirteitä. Vaalio on saanut selkeitä vaikutteita Matt Groeningin Elämän helvetti -sarjakuvista niin piirrostyylillisesti kuin lähes suorina lainoinakin. Esimerkiksi erilaiset ”76 erityyppistä trävelleriä” -listaukset ovat silkkaa Groeningia. Vaan mikäpäs siinä. Tyylilaina toimii, ja kehnommaltakin taholta voisi vaikutteensa imeä. Yli 300-sivuinen albumi ei käy raskaaksi, sillä Vaalio pitää kerronta- ja piirrostyylinsä kepeinä. Välissä on tuunattuja värivalokuvia ja koko sivun kuva-aukeamia. Painojälki on laadukasta ja albumin graafinen ilme on huolella suunniteltu, mistä iso käsi myös kustantamolle. Jos markkinointi sattuu vielä pelaamaan, niin kohderyhmää albumille ainakin riittäisi kaikista Madventuresinsa puhki katsoneista hc- tai wannabe-travellereista.

73


MATTI HAGELBERG: Läskimooses 27/2015 • Kreegah Bundolo LEO KUIKKA: Tappavat kädet  •  Kreegah Bundolo

”Ykkösluokan postimerkki, kiitos!” OTTO SINISALO

Herra Matti Hagelberg: arvostelukappaleen saatekirjeessänne epäilitte, etteikö Läskimooses ylittäisi arvostelukynnystä lehdessämme. Haluamme vakuuttaa, Tri Hagelberg, että seuraamme suurella mielenkiinnolla Läskimooseksen lähestymistä; ja että me olemme kuulleet sanan Fu-Maailmasta; ja yhtä lailla olemme kuulleet sanan Ohtosta. Ja me olemme lukeneet ilmestyksen taiteilija Leo Kuikan Tappavat kädet -lehdestä. Ja siinä olemme nähneet, kuinka diminutivisilla hahmoilla kuvattu tarina arjen musertamasta miehestä kertoo meille arjen turhuudesta, siitä miten ihmisen Id salaa – ja joskus julki – raivoaa. Ja siitä miten se tarina kohoaa, miten tavan hulttiomieskin voi olla sisällään Kiinan keisari; ja miten hänet tullaan ylhäältä noutamaan olemaan osa suurta kokonaisuutta, jonka te olette meille kuvanneet; miten arkinen teoksessa löytää fantastisen. Ja me olemme lukeneet uusimman ”Läskärin”, ja me olemme valmis kuulemaan lisää. Olemme nähneet teidän luovan salaliittoteoriosta, pop-kulttuurista ja omasta visiostanne – joka B.E.M -vuosikymmenten aikana on hioutunut – jotain, jota ei ole kuu-

74

naan nähty suomalaisessa sarjakuvassa; ei edes teidän sarjakuvissanne aiemmin, tällä väkevyydellä, vaikka olettekin raapekartongin hylänneet, ja taiteessanne tussikynää syleilleet. Ja me siten tiedämme, ettei mitään ”Läskärin” kaltaista ole kuunaan Suomaalla luotu. Me todistamme siten, että uskomme, että kun Ilmestys on valmis, on myös herra Matti Hagelberg tehnyt suurimman teoksensa; teoksen jolle me houkat nauroimme kun se julkistettiin, kun kuulimme että Tri Hagelberg ja kustantaja Nissen aikovat julkaista sarjakuvalehteä näillä Suomaan markkinoilla, jossa lehtiä enää ostavat eläkeläismuorit tai muuten dementoituneet. Ja siten me todistamme, että olimme väärässä, ja nyt kuulemme Sanaa. Totisesti olemme todistaneet, että Uutta ollaan luomassa, rakentaen Vanhan päälle; että ollaan toteuttamassa synteesi, jossa vanhan ajan eeposten kerronta ja niiden jälkimoderni tulkinta on Tri Hagelbergin tussikynästä meille hämmästeltäväksi tuotu. Ja me myös pyhitämme Kari Leppäsen juhlavuoden, kuten te olette tehneet, ja iloitsemme ”Läskärin” kerhopalstan Leppäs-fanitaiteesta. Ja totisesti me olemme Läskimooseksen todistajia; ja kun Läskimooses lopulta saapuu, me arviomme jälleen; ja silloin tullaan lopullisesti toteamaan, onko Herra Matti Hagelberg tehnyt suurteoksensa.


SIMON HANSELMANN: Megg, Mogg ja Pöllö • Suomennos: Janne-Matti Keisala • Kumiorava

Pilvenkatkuinen kokonaistaideteos VERNA KUUTTI

Tapahtui eräänä iltana, että poimin ystäväni hyllystä satunnaisen sarjakuvakirjan. Luin sarjakuvan kissasta, joka katseli salaa verestäväsilmäisen noitatyttöystävänsä tanssivan pikkuhousuisillaan. Näin kissan erektion. Seurasin, kuinka kissa ja noita järjestivät kämppikselleen, pöllölle, synttäriyllätykseksi raiskauksen. Kaikkialla oli törkyä, oksennusta, epämääräisiä läikkiä ja ruttuja. Pilveä poltettiin patabongista, älyämpäristä, muovipussista ja piipusta. Noita sytytti kissansa palamaan. Olin lumoutunut. Milloin viimeksi mitään kirjaa olisi pitänyt lukea lyhyinä kerta-annoksina, koska se herättää niin paljon hämmennystä? Simon Hanselmannin Megg, Mogg ja Pöllö -sarjakuvat ovat hervottoman hauskoja, yököttäviä, julmia, ihmeellisen kauniita ja ihan-vitun-sama-minkälaisia. Hanselmann on onnistunut luomaan universumin, jossa hän näyttää pystyvän tekemään aivan mitä huvittaa mutta silti pitämään hahmonsa tosina ja jopa kiinnyttävinä. Sarjakuvan päähenkilöt tekevät hirvittäviä asioita toisilleen, toteuttavat himojaan

estoitta ja vellovat apatian kourissa. Ei haaveita menestyksestä, ei kontrollia, ei normeihin mukautumista. Ihmissusi-Jone juo läpällä älyämpärin vanhentuneen sisällön, joka haisee “mädäntyneiltä lehdiltä ja siemennesteeltä”. Pöllö oksentaa. Miksi tämä tuntuu niin virkistävältä? Kaikessa törkyisyydessään Megg, Mogg ja Pöllö ei jää pelkäksi pippeli- ja pössyttelyhuumoriksi. Hanselmann tasapainoilee mestarillisesti surumielisyyden, ällöttävyyden ja komiikan rajalla. Mitä likaisempaa huumori on, sitä koskettavampina näyttäytyvät ohimenevät kauneuden tai rakkauden kokemukset. Monotoninen laatikkokerronta, pop-estetiikka ja loistelias akvarelliväritys luovat maailman, jossa inhorealistinen arki ja satujen ihmeet yhdistyvät hämmästyttäväksi vieraantumisen kuvaukseksi. Kumiorava on tehnyt melkoisen satsauksen suomentaessaan liki 400-sivuisen koosteen Meggiä, Moggia ja Pöllöä. Julkaisun työstämisessä on ollut haastetta, sillä teoksen mittaan vaihtuvat niin piirrostyyli, värimaailma kuin paperilaatukin. Järkälemäinen kirja on nappisuoritus, jonka kansilehtien runsaita akvarellikuvituksia tekee mieli hypistellä vielä pitkään kirjan päätyttyä.

75


PERTTI JARLA: Fingerpori 9 • Arktinen Banaani

Naapurina Vilenius, koulukaverina Huhtasaari OTTO SINISALO

Epätodennäköinen vertaus: Fingerporin jatkuvassa menekissä on jotain samaa kuin persukuningatar, kansanedustaja Laura Huhtasaaren nauttimassa kansansuosiossa. Taustoitan: vietin määrittävät yläaste- ja lukiovuoteni kansanedustaja Huhtasaaren kanssa Pohjois-Pirkanmaalla, rinnakkaisluokkalaisena. Ja edelleen hämmästyn siitä, että ikätoverini – saati sitten minä – ovat varttuneet yhteiskunnan jäseniksi, selvinneet nuoruudestaan ilman, että joku on pakottanut heitä pitämään esimerkiksi kypärää. Kuinka liiman- ja kiljunhajuisesta kylähullujen pesästä on voitu lähteä luomaan elämää, saati sitten politiikkaa? Laajennan: merkittävä osa suomalaisista, ja siten suomalaisista taiteilijoista on maalta muuttaneita. He, jotka ovat kasvaneet Helsingin tai Tampereen tai Jyväskylänkin kaltaisissa kaupungeissa, eivät ole nähneet ummehtunutta Perus-Suomea. Yhden hevosen kunnista ponnistavat he, jotka ovat kaikki – vertauskuvallisesti, ainakin – tämän yhden hevosen kanssa siveytensä menettäneet. Tämä pätee myös sarjakuvataiteilijoihin. Petri Hiltunen tuskin olisi rakentanut mielessään fantasiamaailmoja ilman lapsuutensa Kesälahden ummehtuneisuutta. Kaikki me pienpaikkakuntalaiset ymmärrämme vieremäläisen Jyrki Nissisen Borgt-

76

ron-sarjakuvan ”kauhu panojen” painostavan uhan (tai mahdollisuuden). Pertti Jarlan nuoruuden Nastola on epäilemättä värittänyt Fingerporin kaupungin – joka on yhtä lailla länsirannikolla kuin Neuvostoliiton rajallakin – ilmapiiriä. Totta kai Jarlan strippisarjakuvan viehätys on ensisijaisesti nokkelissa sanaleikeissä ja kaksimielisyyksissä. Mutta sarjan jatkuvan suosion ydin on kuitenkin syvemmällä. Jo yhdeksän Fingerpori-kirjaa julkaisseen Jarlan nerous piilee siinä, miten voimme nähdä kaksimielisyyksiä viljelevän sarjakuvakunnan myyttisenä menneen ajan Perus-Suomena. Toisaalta voimme katsoa Fingerporin stoalaisia, nappisilmillään järjettömyyttä hyväksyen tuijottavia hahmoja ja ymmärtää olevamme he. Jokaisen pikkupaikkakuntalaisen naapurustossa on asunut Asko Vilenius; kaikki me olemme jääneet pois oman Kyyttö Oy:mme ”junasta”. Sammakoita tämän tästä suustaan pudotteleva Huhtasaari – ja moni muu nyky-Suomen aktiivipoliitiikko – olisi täydellinen Fingerpori-hahmo, ellei olisi todellinen. Nyt meidän on viihdykkeeksemme kuitenkin tyydyttävä Fingerporin alati vääriin sanankäänteisiin kompastuvaan mutta hyväntahtoiseen kunnanjohtaja Homeliukseen. Hänelle löytyy todellisuudesta lukuisia tyhmempiä ja ilkeämpiä vertailukohtia, kunhan vain avaa sanomalehden politiikkasivut.


CHARLES M. SCHULZ: Tenavat – Parhaat sarjat 1950–1959 • Suomennos: Juhani Tolvanen • Otava

Pikkuaikuisten varhaisvaiheet TUOMAS TIAINEN

Egmontin muutaman vuoden takainen yritys seurata Fantagraphicsin jäljissä Täydellisine Tenavineen tyssähti harmillisesti kahteen ensimmäiseen kirjaan. Tarve asialliselle Tenavat-julkaisusarjalle lienee kuitenkin taas herännyt markkinointiosastoilla viimeistään 3D-saleihin tuunatun Tenavatelokuvakkeen myötä. Ehkä joku ostaisi sarjakuvaa näin taloudellisen ja henkisen herpaannuksenkin aikoina? Kun ensimmäinen Tenavat-strippi julkaistiin toinen lokakuuta 1950, takana oli jo monta vuotta puurtamista. Kirjekurssilla (!) piirtämisen opetellut Charles M. Schultz oli aiemmin tehnyt Li’l Folks -pilakuvasarjaa tutunoloisilla pyöreäpäisillä hahmoilla. Sinnikkäästi töitään useille eri sarjakuvasyndikaateille esitellyt Schulz sai lopulta paikan auringossa United Featuresin huomassa. Syndikaatti halusi kuitenkin joitain muutoksia. Sarjassa piti olla toistuvat, nimetyt hahmot. Muodoksi vaadittiin neljä samankokoista ruutua. Nimikin piti vaihtaa. Schulzin Good Ol’ Charlie Brown ei mennyt läpi, vaan syndikaatti valitsi nimen Peanuts viitaten Howdy Doody -lastenohjelman lapsiyleisöön (”peanut gallery”). Sanomalehtisarjakuvan kultakaudella suositun ”topperin”, sunnuntaisarjan ylimmällä rivillä olleen erillisen sarjan, Schulz sentään onnistui torppaamaan.

Oli likellä, ettei Tenavat hyytynyt jo alkumetreilleen. Sarjan aloitus oli hieman kuivakan oloinen eikä hahmoille ollut vielä kehittynyt persoonallisuuksia. Alun ilmeettömämmät Pave, Kielo ja Lippe saivat väistyä taka-alalle Tellun, Epun ja Amadeuksen astuessa kuvioihin. Ilman uusia hahmoja Tenavat olisi voinut jäädä sanomalehtisarjakuvan alaviitteeksi. Ressukin sai rutkasti persoonallisuutta saadessaan mahdollisuuden ilmaista ajatuksiaan. Klassikoksi Tenavat kasvaa ensimmäisen vuosikymmenensä loppua kohden. Jaska Jokunen huomaa häviävänsä vanhempien lapsien lisäksi myös nuoremmilleen: joka vuosi Tellu vetää jalkapallon sivuun Jaskan yrittäessä potkua, Eppu päihittää keskushenkilön jo vauvaiässä, Amadeuksen erityislahjakkuudesta nyt puhumattakaan. Myöhempiin vakiintuneisiin kaavoihin tottuneena on hauska huomata jokaisen uuden tulokkaan olleen joskus selvästi Jaska Jokusta nuorempi. Myöhemmin ikäerot tasaantuivat. Ylipursuavan krääsämäärän ja onnittelukorttitelineissä majailevien kädenlämpöisten latteuksien kyllästämänä on joskus vaikea muistaa, että Tenavat käsittelee varsin painavia aiheita. Sarjan kypsyttyä lapsuuteen viitataan enää pienin artefaktein, sisältö on aikuisen ahdistusta, neurooseja, riippuvuuksia. Tenavat ei aina ole hyvän mielen sarjakuva. Kooste ensimmäisen kymmenen vuoden sarjoista tarjoaa näkökulman Tenaviin ennen kuin siitä tuli maailmanlaajuinen popilmiö. Peruslukemistoa jokaiselle.

77


HUGO PRATT: Corto Maltese – Mysteerien laguunit • Suomennos Heikki Kaukoranta • Jalava

Corto huikaisee ja haukotuttaa VERNA KUUTTI

Corto Maltese -rintamalla kiivaimman odotuksen aihe on huhtikuussa suomeksi ilmestyvä Keskiyön auringon alla -albumi, jossa maailman viilein merikapteeni on kokenut jälleensyntymän espanjalaisduo Canales Juan Díazin ja Pellejero Rubénin kynästä. Ainakin ranskalaismediassa Alaskaan sijoittuva seikkailu on saanut varovaisen myönteisiä arvioita, joten Corto-fanaatikot voivat lakata pelkäämästä pyhäinhäväistystä. Odotellessa voikin keskittää energiansa sen miettimiseen, ovatko Jalavan uudelleen julkaisemat, väritettyinä ja tarkistettuina käännöksinä painetut vanhat Corto-seikkailut turmelusta ja rahastusta vai onnistunutta kasvojenkohotusta ja välttämätöntä kulttuurityötä. Kun puhutaan sarjakuvan kaanonista, kysymys alkuperän varjelemisesta hengittää niskaan. Viimeisin Jalavan Corto Maltese -kokoelma on viime vuoden päätteeksi ilmestynyt Mysteerien laguunit, johon on koottu aiemmin Banaanikonga- ja Kelttiläistarinoita-albumeissa suomeksi ilmestyneitä sarjakuvanovelleja. Tarinoita yhdistävät löyhästi veden äärellä oleminen ja mystisen aarteen jahtaaminen – molemmat toki arkipäivää poskipartaiselle maailmanmiehellemme. Hugo Prattille tyypillisesti sarjakuvat linkittyvät toisiinsa pikemminkin satunnaisten viittausten ja heittojen kautta. Corto Maltesen maailma on äärimmäisen rikas historiallisten henkilöhahmojen,

78

hienosyisten juonikuvioiden ja mielikuvitusta kutkuttavien tapahtumapaikkojen kudelma, mikä toisaalta tekee lukemisesta ajoittain raskasta, toisaalta synnyttää janon tietää lisää. Sarjakuva imee lukijaansa kohti ensyklopedista fanittamista. Itselleni Corto Maltesessa kiehtovinta ovat aina olleet sarjakuvahistorian ehkäpä hienoin henkilöhahmo ja Prattin maagisen notkea piirrosjälki. Lennokas viiva ja dramaattiset mustat blokit pääsevät oikeuksiinsa mustavalkoisessa versiossa, joten en ole haikaillut värityksen perään. Silti Patricia Zanottin väritystyötä katselee mielellään: murretut sävyt eivät vie tehoa rönsyilevältä viivankäytöltä vaan antavat uutta elävyyttä etenkin tapahtumapaikkojen kuvaukselle. Aasialaisesta tussimaalauksesta muistuttava paletti sopii melankoliselle matkalaiselle, jonka löytöretket eivät koskaan ole silkkaa eksotiikkaa. Riiston, hyväksikäytön ja ihmisen pimeän puolen kuvaus ovat olennainen osa Corton vaellusta. Albumin novelleissa tulevat hyvin esille Prattin vahvuudet ja heikkoudet tarinankertojana. Parhaimmillaan hän on “Suloisten unten laguunissa”, jossa toden ja kuvitelman sotkeutuminen luo Orinocon jokisuistoon sijoittuvaan kertomukseen Conradia henkivän houreisen, painostavan tunnelman. Ikävystyttävimmillään hän on “Mammonan lipun alla” -novellissa, jonka rintamalle sijoittuva nokkela huijausjuoni kääntyy sekavuudessaan itseään vastaan. Sanokaa vaikka heikkolahjaiseksi, mutta mielestäni Pratt sortuu välillä kertomaan liikaa tekstillä. Tekstipaljouden tavaamisessa ei auta edes Heikki Kaukorannan osaava suomennos.


Pienet lehdet Rakkaudesta sarjakuvaan Lähetä lehtesi tai nettisarjakuvasi www-osoite osoitteeseen Merja Lundén / Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki, tai ota yhteyttä merja.lunden@sarjakuvaseura.fi. Palautetta ja nettisarjisvinkkejä voi antaa myös Twitterissä @meluaja. Olen päivisin kirjastonhoitaja ja öisin sarjakuva-aktiivi.

NINA LAPPALAINEN

Vallankumous & rakkaus (ja kuinka ne liittyvät toisiinsa) on piristävä feministinen kokoelma lyhyitä juttuja, strippejä, ajatelmia ja kauniita pornahtavia kuvia. Kehotus itsensä hyväksymiseen ja rakastamiseen on joka sivulla vähintään rivien välissä. Oldénin nimi kannattaa muistaa, koska Vallankumous & rakkaus on osoitus monipuolisesta osaamisesta, fiksuudesta ja hauskuudesta.

Nina Lappalainen: Late sarjis.late@gmail.com

Jenna “Jelden” Oldén: Vallankumous & rakkaus (ja kuinka ne liittyvät toisiinsa) fjelden.sarjakuvablogit.com “Vallitsevassa ilmapiirissä itsensä rakastaminen on radikaali teko.” Sen verran Jenna Oldén kirjoittaa ja piirtää nussimisesta, että koen velvollisuudekseni kertoa tämän mainion pienlehden sopimattomuudesta alle 16-vuotiaille.

JENNA OLDÉN

Latella ei mene kovin hyvin. Elämä ei kulje halutunlaisesti eteenpäin eikä sossun tai TE-toimiston kanssa asioiminen ole herkkua. Nina Lappalaisen sarjakuva Late on tärkeä tarina yhteiskunnan vauhdista tippuneesta ihmisestä, joka haluaa muuttaa elämänsä, mutta jaksaminen ei aina ihan riitä. Mustavalkoinen sarjakuva pyrkinee kaikessa yksinkertaisuudessaan paljastamaan yhden ihmisen taipaletta. Lappalaisen ruutujako ei ole perinteisin paksuilla mustilla reunoillaan ja hyppimisellään. Kiehtovinta on kun Late kirjaimellisesti horjahtelee polullaan suorittaen eri yhteiskunnan vaatimia tehtäviä. Elämä-nimisellä pelilaudalla täytyy kulkea eteenpäin.

Emmi Valve: Pen Fetish Jos vintagetyyli, pinup-tytöt ja suloinen roisius miellyttävät sinua, on Emmi Valveen Pen Fetish -pienlehti juuri sinulle. Valve on saanut fetissilehteensä vaikutteita pornografian laillistamista edeltäviltä ajoilta, kun lakia kierrettiin tekemällä kuvataide- tai taidehistoriateemaisia julkaisuja, joissa oikeasti hekumoitiin vähäpukeisilla tai alastomilla naisilla.

79


EMMI VALVE

Pen Fetish -lehtisessään Valve yhdistää oikean piirustusoppaan ohjeita omiin kauniisiin täysin asiaan kuulumattomiin kuviinsa. Yhdistelmä on kiehtova pelottavassa yhteensopivuudessaan. Emmi Valve on monipuolinen taituri, johon kannattaa viimeistään nyt tutustua!

Keski-Suomen Sarjakuvaseura: Sound of Comics A-K Salonen, Juri Kanerva, Maria Lehikoinen, Jari Moilanen, Antti Arvola, Ville Rautiainen, Juho Hautala, Juha-Matti Kinnunen, Heidi Ruotanen, Iikka ja Avi Heikkinen keskisuomensarjis.wordpress.com kessusaku@gmail.com

Muurlan opisto: Tora (Murena Albumi #2) Emilia Karvanen, Aino Eronen, Heini Schulman, Janne Kuusiniemi, Joonas Niinistö, Jesse Enho, Katriina Purola, Milja Hukari, Mira Rauhalinna, Heidi Lähdetmäki, Kajo Vuolasvirta, Tytti Teräväinen, Linda Salmi muurlanopisto.fi

LINDA SALMI

Muurlan opiston sarjakuvalinjan opiskelijat ovat tehneet albumin, joka sisältää enimmäkseen vähintäänkin kiinnostavia tarinoita ja tekijöitä niiden takana. Toran teemana ovat oman elämän selviytyjät, joten mitään ilottelua ja huumoria ei juuri ole luvassa. Muutama kevyempi työ antologian joukossa vali-

80

tettavasti rikkookin hieman kokonaisuutta. Teknisesti piirtäjien taso vaihtelee hyvin paljon alkeellisesta osaamisesta melko hyvään. Toimitustyö on tehty kuitenkin hyvin eikä teknisen tason vaihtelu häiritse liikaa. Selkeys tarinan alkamisessa ja loppumisessa sen sijaan häiritsi, mielellään aina otsikko kun uusi tarina alkaa! Huomio kiinnittyi harmillisen usein myös käsikirjoitukseen, juonenkuljetukseen ja dialogiin. Huutelen jälleen kerran parityöskentelyn perään, koska taito sekä piirtää että käsikirjoittaa ei valitettavasti ole aina samassa tekijässä. Yhteistyöllä monet Tora-kokoelman tarinatkin saataisiin ehyemmiksi.

Keski-Suomen Sarjakuvaseuran musiikkiteemainen antologia Sound of Comics on komean näköinen teos. Musiikkiteema tulee viehkosti esille kannen gorillassa, joka Miley Cyrusta matkien heiluu murskauspallonsa päällä. Ihmetystä herättää että kannessa ei lue antologian nimeä vaan seuran lyhenne. No, lyhennekin viittaa musiikkiin... Taitto on tehty hienon yhdenmukaisesti sisällysluettelosta tekijäesittelyihin asti. Toki alun ”soittolistassa” olisi voinut lukea myös tekijät, ja lopun tekijöissä olla kaikki tekijät mukana! Jokaista sarjakuvaa edeltää otsikkosivu, jossa vinyyliin on kirjoitettu teoksen nimi ja tekijä. Mahtavaa loppuun asti mietittyä tematiikkaa! Lisäksi sarjakuvien välissä on tyhjä sivu, jolla on sekä esteettinen että käytännöllinen tarkoitus. Itse sisällöstä nousee kaksi tekijää vahvasti muiden yläpuolelle. Avi Heikkisen “Uskon riemuvoitto” on huvittava dokumentinomainen kertomus


JUHA-MATTI KINNUNEN

ton Marty Mars goes to Darklands, joka sisältää stillkuvia keskenjääneestä animaatioleffasta. Animaationa tai isoina julisteina tämä varmasti toimiikin paremmin. Hieman psykedeelinen tarina irvokkaasta ankkahahmosta ei pääse oikeuksiinsa pienikokoisessa, vaikkakin laadukkaasti tehdyssä, lehdessä.

76

77

ELISA RUUHIJÄRVI

siitä, kun jokainen maapallon asukas kuuli saman musiikkikappaleen samaan aikaan. Heikkinen osaa piirtää ihmisiä järisyttävän hyvin! Juha-Matti Kinnusen sanaton “Wicked mix” on hykerryttävän taitavasti piirretty ja käsikirjoitettu fantasiaelementtejä sisältävä tarina täydellisen musiikkikappaleen tekemisestä. Keski-Suomea kannattaa sarjakuvaskenen pitää silmällä.

Tuomas Tiainen: Marty Mars goes to Darklands deadgenesis.com/category/marty-mars

TUOMAS TIAINEN

Tuomas Tiainen julkaisee suhteellisen ahkerasti sekä lyhyehköjä pienlehtiä että kunnianhimoisempia albumeja, unohtamatta osallistumistaan erilaisiin antologioihin ja kokoelmiin. Sanottavaa Tiaisella siis tuntuu olevan ja hyvä niin. Tiaisen työt ovat kuitenkin välillä melko käsittämättömiä, kuten tämä sana-

Lahden kansanopisto: Hiljainen näyttämö Leena Lockman, Rosa Karhapää, Elisa Ruuhijärvi, Juri Ojanen, Sonja Veijalainen, Emma Krogell, Roni Ojanen, Henni Tolppanen, Mikko Lintunen, Leena Kaunisto, Karissa Laine, Mandi Pulli, Antti Allen, Saga Paukku, Sofia Vaaranen lahdenkansanopisto.fi Vuonna 2015 Lahden kansanopiston sarjakuvaopiskelijat laittoivat valot pois ja vuonna 2016 he ovat esillä otsikolla Hiljainen näyttämö. Jatkuvuus antologioiden ulkonäöissä ja teemoissa on kivaa, vaikka mieleen tuleekin, että kuinka kauan Lahdessa jatkuu sinänsä oikein käyttökelpoinen ja inspiroiva kauhuteema. Tämä uudempi antologia on raikkaampi kuin Valot pois, joka melkein tukehtuu mustuuteensa. Hiljaisesta näyttämöstä esiin nousee Elisa Ruuhijärven groteski treffi-ilta. Hienoa pelkoa ja hulluutta silmissä, ja kaikki sanattomasti.

81


Vuoden 2016 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa 2017. Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen. Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle. ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu, taitto ja kuvatoimitus: Ville Manninen Arvostelut: Ville Hänninen Sihteeri: Pauli Ruonala Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään. Avustajat tässä numerossa: Mia Collan, Ville Hänninen, Heikki Jokinen, Pauli Kallio, Simo Kankkunen, Vesa Kataisto, Katariina Katla, L. Kiuru, Ilpo Koskela, Verna Kuutti, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Merja Lundén, Milla Martikainen, Severi Nygård, Hannele Richert, Vesa Saarinen, Ville Salervo, Otto Sinisalo, Henry Söderlund, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Emmi Valve, Maijastiina Vilenius. Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €. Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki


Suomen Suomensarjakuvaseuran sarjakuvaseuranjulkaisuja julkaisuja Paula Paula Bulling: Bulling: Aamuvirkkujen Aamuvirkkujen maassa maassa

Teos kertoo Teos kertoo itäisenitäisen SaksanSaksan turvapaikanhakijoista, turvapaikanhakijoista, heidänheidän elämästään elämästään vastaanottokeskukvastaanottokeskuksessa ja sessa päivittäisistä ja päivittäisistä kohtaakohtaamisista misista rasismin rasismin ja väkivallan ja väkivallan kanssa. kanssa. Myyntituotot Myyntituotot ohjataan ohjataan Suomen Suomen Punaisen Punaisen RistinRistin toimintaan. toimintaan.

15€15€

LukeLuke Pearson: Pearson: Hilda Hilda ja kivipeikko ja kivipeikko

Brittiläinen Brittiläinen Pearson Pearson on on kehittänyt kehittänyt omanoman HildafolkHildafolktaruston, taruston, jonkajonka päähenkilönä päähenkilönä seikkailee seikkailee nuorinuori sinitukkainen sinitukkainen Hilda-tyttö. Hilda-tyttö. Sympaattinen Sympaattinen peikkoseikkailu peikkoseikkailu sopii lapsille sopii lapsille ja ja aikuisille. aikuisille.

16€16€

Tuomas Tuomas Tiainen, Tiainen, Karstein Karstein Volle Volle (toim.): (toim.): Nyt riittää! Nyt riittää! – Enough – Enough is is Enough! Enough!

5€ 5€

Helsingin Helsingin KirjamesKirjamessujen sujen yhteydessä yhteydessä tehty tehty hauska hauska pienlehti pienlehti sisältää sisältää suomalaisten suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden sarjakuvataiteilijoiden rasisminrasisminvastaisia vastaisia sarjakuvia. sarjakuvia. MyyntiMyyntituotottuotot ohjataan ohjataan SPR:lle. SPR:lle.

Anneli Anneli Furmark: Furmark: Punainen Punainen talvi talvi

12€12€

Kurkistus Kurkistus pohjoispohjoisruotsalaisen ruotsalaisen perheen perheen elämään elämään poliittisesti poliittisesti latautuneella latautuneella 1970-luvulla. 1970-luvulla. Furmarkin Furmarkin sarja oli sarja oli Angoulêmen Angoulêmen vuoden vuoden sarjakuva-albumin sarjakuva-albumin palkintoehdokkaana palkintoehdokkaana vuonna vuonna 2016.2016.

JesseJesse Jacobs: Jacobs: Avaruusmeduusa Avaruusmeduusa

Chihoi Chihoi & & HungHung Hung:Hung: Juna Juna

8€ 8€

Hongkongilaisen Hongkongilaisen lyijykynälyijykynätaiturin taiturin ensimmäinen ensimmäinen suo- suomennettu mennettu albumi albumi perustuu perustuu taiwanilaisen taiwanilaisen kirjailijan kirjailijan novel-novelliin jaliin kertoo ja kertoo absurdin absurdin tarinan tarinan elämästä elämästä junassa. junassa.

12€12€ Justin Justin Wong:Wong: Hello Hello World World

20€ 20€

Autobiographical Autobiographical work work by thebyHong the Hong KongKong artist,artist, basedbased on theonlife the life of theofauthor the author and his and son. his son. Published Published in english in english by theby the Finnish Finnish Comics Comics Society. Society.

Lisää Lisää kirjojamme kirjojamme netissä: netissä:

sarjakuvakeskus.fi/kauppasarjakuvakeskus.fi/kauppaja-kahvio/ ja-kahvio/ sarjakuvakeskuksen sarjakuvakeskuksen -julkaisuja -julkaisuja Kirjat,Kirjat, Sarjainfot Sarjainfot sekä muita sekä muita Sarjakuvakeskuksen Sarjakuvakeskuksen kaupan kaupan tuotteita tuotteita Sarjakuvakeskuksen Sarjakuvakeskuksen verkkokaupassa: verkkokaupassa:

sarjakuvakeskus.fi/kauppa sarjakuvakeskus.fi/kauppa

Kanadalaisen Kanadalaisen sarjakuvapiirtäjän sarjakuvapiirtäjän absurdistinen absurdistinen minikokoelma. minikokoelma.

Liity Liity sarjakuvaseuraan sarjakuvaseuraan ja ja tilaa tilaa

Suomen Suomen sarjakuvaseura sarjakuvaseura on sarjakuvaon sarjakuvaalan kattojärjestö, alan kattojärjestö, joka on joka on toiminut toiminut vuodesta vuodesta 1971.1971. SarjainfoSarjainfolehti perustettiin lehti perustettiin vuonna vuonna 1972.1972. Liittymällä Liittymällä saat Sarjainfon saat Sarjainfon kotiisikotiisi neljästi neljästi vuodessa vuodessa sekä jäsensekä jäsenkortinkortin etuineen. etuineen. Jäsenetuja Jäsenetuja tarjoavat tarjoavat AsemaAsema Kustannus, Kustannus, Egmont, Egmont, Fantasiapelit, Fantasiapelit, Farbe,Farbe, Geezers, Geezers, KulkuKulku KatinKatin Poika,Poika, Miktor Miktor / / Vammalan Vammalan kirjapaino, kirjapaino, Jalava,Jalava, LaatuaLaatua lapsille, lapsille, Otavan Otavan kirjakauppa, kirjakauppa, Pieni Pieni leffakauppa, leffakauppa, Rosebud, Rosebud, Sarjakuvakeskus, Sarjakuvakeskus, SnowSnow White, White, Tempera Tempera ja Turun ja Turun Sarjakuvakauppa. Sarjakuvakauppa. Jäsenmaksu Jäsenmaksu 30 €/vuosi, 30 €/vuosi, allealle 18-vuotiailta 18-vuotiailta 25 € 25 € Lisätiedot Lisätiedot ja tilaukset: ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi sarjakuvaseura.fi Suomen Suomen sarjakuvaseura sarjakuvaseura somessa: somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo facebook.com/sarjainfo


Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

00170

9 770356 496000

Suomen sarjakuvaseuran jäsenille

10 % alennus nyt myös verkkokaupassa!

Tttttttn Sttttjttttttttttttttttpptt Lttnnttntttttttt tttt 2tttttttt Ttttttttt ttttttttn ttttttmttptttttttttt Ktttttttttttttttttttttttttttttttttt tttttttttttttttttttttttttttttttttttttttttttttttttttt

www.sarjakuvakauppa.fi


Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.