__MAIN_TEXT__
feature-image

Page 1

Operaatio Talvisodan aaveet


Pierre Charrel

Operaatio Talvisodan aaveet

Suom. Reetta Lahtinen ja Emilia Nieminen


1. painos 2017 Ranskasta suomentaneet Reetta Lahtinen ja Emilia Nieminen Kansi Veera Miettinen Taitto Paula Heiäng Painopaikka xxxx Š Pierre Charrel ja Reuna Oy, Kouvola ISBN 978-952-7221-XXX


Omistettu Florencelle, joka hänkin rakastaa Suomea.


Mahdollisia yhteiskuntia on olemassa äärettömän paljon. Äärettömässä maail­mankaikkeudessa kaikesta voi tulla totta ennemmin tai myöhemmin. On silti aina ihmiskunnasta kiinni tehdä totta siitä, minkä se todella haluaa olevan totta. Ihminen on olento, joka pystyy rakentamaan melkein mitä tahansa tahtoo – tai tuhoamaan mitä tahansa häntä miellyttääkin. Niin vanha kuin olenkin, joskus ihminen ällistyttää minua! Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra (suom. Laura Nieminen)

Perkele laukkaa keskuudessamme kuin kiljuva jalopeura! [...] Vaan kun Jumalan ruoska sivaltaa Perkeleen peräpäähän, siinä karvat pölisevät ja löysät valahtavat paholaisen housuihin! Arto Paasilinna: Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija


Prologi Itä-Suomi 2. joulukuuta 1939


Sotilas Oblediev oli kuolemaisillaan kylmyyteen, kuten kaksituhatta muutakin puna-armeijan kuudennen rykmentin sotilasta. He olivat olleet suomalaisten sotajoukkojen saartamina jo yli viiden tunnin ajan. Suomalaiset olivat hyökänneet neuvostorykmentin kulkiessa syrjäisen metsäalueen läpi. Hyökkäys löi sotilaat täysin ällikältä. Kuudes rykmentti oli ylittänyt rajan kaksi päivää aiemmin, eikä heidän matkansa ollut tähän mennessä vielä kertaakaan tyssännyt suomalaisiin. Oblediev oli jopa alkanut uskoa, että Stalin oli puhunut totta ilmoittaessaan 450 000:lle Suomea miehittämään lähteneelle miehelle, että Neuvostoliitto veisi vähäpätöistä naapuriaan kuin halpaa makkaraa. Iltapäivä oli lähes päätöksessään. Päivänvalon häilyvä kajastus oli juuri väistymässä syvän mustanpimeän edestä. Lämpötila, joka ei ollut päivän aikana laskenut kertaakaan alle kymmenen pakkasasteen, putoaisi pian alle kolmenkymmenen asteen. Niin oli käynyt aikaisempinakin päivinä. Oblediev ja muut kuudennen rykmentin miehet olivat aikaisemmin nauttineet pakkasilloista. He yöpyivät suomalaisissa kylissä, joiden asukkaat olivat paenneet. Talot olivat yhä lämpimiä, kun neuvostoliittolaiset tunkeutuivat niihin. He tarkkailivat ikkunan läpi lämpömittarin elohopean huimaa laskua, se kävi leikistä. Jotkut sotilaista löivät vetoa mittarin lukemasta. Mutta nyt rykmentti oli jumissa keskellä metsää, vailla mitään keinoa hakeutua suojaan kylmyydeltä. Autot, jotka kuljettivat leiriparakkeja ja polttoainetta, olivat tuhoutuneet suomalaisten iskun aikana, eikä univormu lämmittänyt tarpeeksi. Niinpä Oblediev oli varma, että yö koituisi heidän turmiokseen. Obledievin syvä epätoivo oli täysin ymmärrettävää. Hätä ei kuitenkaan johtunut yksistään siitä, että hän oli tietoinen tulevasta kuolemastaan. Lisäksi hyökkäys oli täyttänyt hänet kauhulla ja lamauttanut koko rykmentin. 10


Väijytys alkoi voimakkaalla pommituksella. Neuvostoliiton jalkaväkikolonna eteni pahaa aavistamatta metsätiellä, kun kymmeniä ammuksia sinkoutui heitä kohti puiden takaa. Näytös, jota Oblediev todisti, oli kaikilta osin aivan erilainen kuin Neuvostoliiton tykistön hyök­käys Suomen rajalla miehityksen alussa. Suomalaisten ammukset olivat täysin äänettömiä. Lisäksi ne olivat niin suuria, etteivät Neuvostoliiton tykkien ampumat kranaatit olleet mitään niihin verrattuna. Ammukset, jotka syöstiin neuvostoliittolaisten niskaan, olivat halkaisijaltaan yli metrin suuruisia tulipalloja. Ällistys, joka aluksi valtasi kuudennen rykmentin miehet, vaihtui pian paniikkiin, kun tulipalot iskeytyivät kolonnaan. Karmea meteli täytti metsän. Elävältä palavien miesten huutoihin sekoittui upseerien hätääntyneitä karjaisuja ja autojen räjähtelyä. Neuvostoliittolaiset kokosivat joukkonsa jotenkuten ja yrittivät vastata hyökkäykseen. He suuntasivat tykit metsään päin. Tulitus niitti puustoa parinkymmenen metrin säteellä, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta suomalaisiin. Liekkipallot putoilivat neljännestunnin ajan hellittämättömällä säännöllisyydellä. Onnekkaimmat uhrit kuolivat kertaiskulla. Muut kuolivat liekkien nieluun tovereiden seuratessa voimattomina ja kauhistuneina vieressä. Lopulta pommitus loppui aivan yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Upseerit uskoivat saaneensa mahdollisuuden vastaiskuun ja komensivat henkiin jääneet sotilaat hyökkäykseen. Juuri sillä hetkellä tapahtui jotain tulipallojakin kauhistuttavampaa ja selittämättömämpää. Oblediev oli ajautunut hyökkäysaallossa takariviin ja näki, kuinka etujoukoissa olevat miehet leimahtivat tuleen yhtäkkiä ja selittämättömästi. Vihollinen ei ollut ampunut ainuttakaan ammusta. Missään ei näkynyt yhtäkään valonvälähdystä, joka olisi paljastanut liekinheittimellä varustetun suomalaisen sotilaan. Ja kuitenkin ensimmäisen hyökkäysrivin taistelijat muuttuivat yksi 11


toisensa jälkeen ihmissoihduiksi. Etujoukkoa seuranneet miehet, joiden joukossa oli myös Oblediev, perääntyivät välittömästi. He eivät voineet muuta kuin hakeutua suojaan yhä savuavien tuhottujen autonromujen taakse. Heti kun he palasivat takaisin lähtöasemiinsa, yksikään heistä ei enää joutunut liekkien uhriksi. Joitain minuutteja myöhemmin kuorma-auton jäännösten taakse piiloutunut Oblediev näki, kuinka viisi miestä lähti uuteen hyökkäykseen metsää kohti luutnantin uhattua heitä pistoolillaan. Oblediev oli tarpeeksi lähellä nähdäkseen sotilastoveriensa pelon vääristämät kasvot. Saavutettuaan ensimmäiset puut miehet roihahtivat liekkeihin yhtä voimakkaasti kuin heitä edeltäneet uhrit. Taaskaan ei ollut havaittavissa mitään näkyvää syytä, joka olisi selittänyt ilmiön. Sama hyökkäysyritys toistettiin kahdesti, kummallakin kerralla upseerien aseellisen uhan alla. Molemmilla kerroilla tulos oli täsmälleen sama. Metsänreunaan lähetetyt sotilaat leimahtivat tuleen. Koko tapahtumasarja kesti vain puoli tuntia. Mutta rykmentti oli kokenut huomattavat tappiot. Noin tuhat miestä oli kaatunut. Heidän hiiltyneet tai silpoutuneet ruumiinsa lojuivat maassa ympäri metsää. Mitä tuli henkiin jääneiden tilanteeseen, sekin oli toivoton. Minkäänlainen pakoyritys ei tullut kuuloonkaan. Kuolema odotti kaikkia, jotka yrittäisivät paeta. Ja mikäli uusi pommitus alkaisi, neuvostoliittolaiset tiesivät edellisen perusteella, etteivät he kykenisi torjumaan sitä. Ennennäkemättömiä keinoja käyttävät suomalaiset eivät jättäneet maansa miehittäjille muuta vaihtoehtoa kuin kuolla kylmyyteen tai liekkeihin. Tällaiset epätoivoiset ajatukset pyörivät Obledievin päässä, kun lähempänä iltakahdeksaa uusi tulipallojen ryöppy vyöryi hänen rykmenttinsä ylle ja löi heidät maahan. Vaikka pimeys oli läpitunkematon, liekkiammukset osuivat kohteisiinsa yhtä tarkas12


ti kuin päivällä. Tuskanhuudot täyttivät ilman, jossa tuntui taas vahva palaneen lihan haju. Oblediev ja muut kynnelle kykenevät juoksivat eri ilmansuuntiin pakoon mystisiä ohjuksia. Mutta tulipallojen määrä vain kasvoi. Suomalaiset olivat selvästi päättäneet saattaa loppuun rykmentin tappamisen. Kun Oblediev oli juuri onnistunut kolmatta kertaa väistämään kuolettavan liekkipallon, hän päätti laittaa kaiken peliin ja paeta metsään. Hän yritti uskotella itselleen, että onnistuisi siinä kaaoksen turvin... Juostessaan puiden suuntaan Oblediev odotti milloin tahansa tuntevansa ihollaan liekkien poltteen. Mutta mitään ei tapahtunut. Hän ohitti tykkitulesta vaurioituneet puunrungot niin nopeasti kuin pystyi ja pääsi pian koskemattomaan osaan metsää. Hämärässä Oblediev törmäili jatkuvasti puihin. Se ei haitannut häntä nimeksikään, sillä ennen kaikkea hän pelkäsi törmäävänsä suomalaisiin. Ristinsieluakaan ei kuitenkaan nähnyt, ja Oblediev juoksi pitkään ennen kuin lysähti uupuneena kuusen juurelle. Oblediev oli hiestä läpimärkä. Hän salli itselleen lyhyen lepohetken ja vaipui varkain uneen. Jonkin ajan kuluttua liikkumattomuus alkoi kuitenkin vaikuttaa ja kylmyys herätti hänet. Kun Oblediev avasi silmänsä, hän huomasi, ettei ollut yksin. Hänen edessään seisoi kolme miestä. Kaikilla miehillä oli suomalaiset univormut, jotka muistuttivat niitä asuja, joita Obledieville ja hänen tovereilleen oli kuvailtu, kun he olivat valmistautuneet miehittämään Suomen. Pelko valtasi Obledievin siltä istumalta. Toivo heräsi kuitenkin hiukan, kun hän huomasi, ettei yhdelläkään kolmesta miehestä ollut asetta eikä edes kypärää. Hänen arvionsa mukaan miesten kasvoilla ei myöskään ollut merkkejä vihamielisyydestä. Kolme suomalaista vain tuijotti Obledieviä täysin tyhjin ilmein, hievahtamatta. Olivatko he kenties sotilaskarkureita? Olivathan rykmentin kasanneet politrukit kertoneet, että suomalaiset haluavat vain vapaut13


taa itsensä kansallisen hallituksensa vallasta. Ja että Suomen kansa on kateellinen Neuvostoliiton sosialistisesta paratiisista. Tähän mahdollisuuteen ripustautuen Oblediev yritti saada suomalaisiin kontaktia. Hän käytti koko vähäisen saksan kielen taitonsa, sillä hän ei puhunut suomea. Oblediev painotti erityisesti sanaa ”Kamarad” ja toisti sen vielä venäjäksi ”Tovaritch” olettaen, että miehet tiesivät ainakin, mitä se sana tarkoittaa. Vaikka Oblediev pyrki saamaan miehet ymmärtämään, että auttaisi heitä mielellään asumaan reaalisosialistisessa maassa, miehet pysyivät itsepintaisen hiljaa. Pian suomalaiset alkoivat kuitenkin liikkua, mutta pitivät katseensa yhä tiiviisti Obledievissä. Tämä näki heidän ensin riisuvan käsineensä ja ottavan sitten toisiaan käsistä. Hämmästynyt puna-armeijan sotilas uskoi ensin näkevänsä tässä rauhanomaisessa eleessä vahvistuksen sille, että suomalaiset halusivat tehdä hänen kanssaan tuttavuutta. Aivan lyhyen hetken ajan Oblediev uskoi pelastuneensa. Hän ehti jopa kuvitella palaavansa neuvostoliittolaisten riveihin näiden kolmen suomalaisen kanssa, jolloin häntä juhlittaisiin sankarina. Tämä iloinen kuvitelma jäi viimeiseksi ajatukseksi, jonka hänen mielensä ehti tuottamaan. Sekuntia myöhemmin Obledievin aivot täyttyivät kipusignaaleista, joita hänen liekkien nielaisema kehonsa viestitti, ja hän vaipui lähes saman tien tiedottomuuteen. Kolme minuuttia myöhemmin hänestä ei ollut jäljellä kuin mustanpuhuva tuhkakasa. Obledievin tuska ei herättänyt näkyvää reaktiota suomalaisissa. Jokainen heistä katsoi tyytyväisenä Obledievin palamista poroksi pidellen yhä vierustoverinsa kädestä kiinni. Kylmäpäinen kolmikko käänsi selkänsä ruumiille ja jatkoi matkaansa syvemmälle metsään kohti tuntematonta määränpäätä.

14


Osa 1 Tapaaminen Rovaniemellä vuonna 2017


1 Pekka, Juha ja Timo olivat viimeksi käyneet Rovaniemellä niinkin kauan aikaa sitten kuin lokakuussa 1944. Vierailu johti kaupungin täydelliseen tuhoon. Kolmikko avusti tuolloin merkittävästi saksalaisia joukkoja, jotka päättivät sytyttää Lapin pääkaupungin tuleen. Rovaniemen pyyhkiminen kartalta oli kolmannen valtakunnan rangaistus, jonka se päätti langettaa Suomelle. Syynä oli se, että Suomi oli rikkonut maita vuodesta 1941 yhdistäneen liiton ja solminut kuukautta aiemmin erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa. Vaikka Pekka, Juha ja Timo olivatkin suomalaisia, he kokivat kotimaansa takinkäännön yhtä kovana kolauksena kuin saksalaiset. He olivat käyttäneet talvisodassa taikavoimiaan venäläisiä vastaan ja olettaneet, että sotatoimet johtaisivat slaavivallan täydelliseen tuhoamiseen. Niinpä miehet eivät epäröineet hetkeäkään, kun SS-joukkojen salainen osasto, joka oli erikoistunut salatieteiden sotilaalliseen käyttöön, ehdotti heille osastoon liittymistä. Miesten ensimmäiseksi tehtäväksi osoitettiin Rovaniemen tuhoaminen. Tehtävä oli varmastikin heidän uusien johtajiensa tapa testata suomalaisten uskollisuutta. Eivätkä saksalaiset joutuneet pettymään, sillä kolmikko hyväksyi tehtävän mukisematta ja jopa valitteli SS-joukoille sitä, kuinka Wehrmacht oli evakuoinut suomalaiset asukkaat kaupungista joitain päiviä aiemmin. Pekan ja hänen kahden toverinsa kauna Suomea kohtaan oli niin vahva, että he olisivat mieluusti murhanneet verisesti 30 000 rovaniemeläistä. Keskipäivällä 10. lokakuuta vuonna 1944 Timo, Juha ja Pekka olivat asettuneet vartioon sata metriä kaupungin yläpuolelle kohoa­van Ounasvaaran rinteille. Heitä saattamaan lähteneet SSmiehet näkivät, kuinka kolmikko kiipesi ensin korkealle kalliolle, 16


jossa Pekka otti kumpaakin ystäväänsä kädestä kiinni. Mitään puhumatta ja kasvot ilmeettöminä kolmikko keskittyi alapuolellaan sijaitsevaan kaupunkiin. Muutaman minuutin ajan suomalaiset vain tuijottivat Rovaniemeä. Taivas oli täysin kirkas. Siksi SS-miesten leuat loksahtivat, kun he näkivät yhtäkkiä noin kahdenkymmenen pienen tulipallon ilmestyvän Pekan, Juhan ja Timon yläpuolelle. Palavat pallot roikkuivat ilmasta kuin näkymättömästä narusta ja pyörivät hurjaa vauhtia kasvattaen samalla kokoaan. Palloista ei lähtenyt mitään ääntä. Suomalaiset eivät puolestaan kiinnittäneet mitään huomiota päidensä yläpuolella leijaileviin hehkuviin tulipalloihin. He keskittyivät edelleen tarkkailemaan Rovaniemeä. Kaksi minuuttia myöhemmin pallot olivat kasvaneet halkaisijaltaan metrin kokoisiksi. Näky täytti saksalaiset kauhunsekaisella ihailulla. Vuosien kuluessa saksalaiset olivat kyllä ottaneet osaa moniin sotaoperaatioihin, joissa käytettiin hyödyksi taikavoimia. He olivat avustaneet Thule-seuran nekromantiassa Ranskan miehityksen aikaan vuonna 1940, Stalingradin taistelussa vuonna 1942 ja liittoutuneiden Normandian maihinnousussa. Mutta ne paranormaalit tapahtumat, joita natsit olivat todistaneet, eivät olleet valmistaneet heitä millään tavalla tähän näkyyn. Saksalaissotilaiden täytyi oikein ponnistella, etteivät he olisi joutuneet paniikin valtaan, kun tulipallot liikahtivat rajusti pois paikaltaan ja sinkoutuivat Rovaniemen suuntaan. Mistään ei voinut päätellä, miten pallot olivat syntyneet ja mikä niitä ohjasi. Muutamassa sekunnissa ne olivat iskeytyneet kaupunkiin. Ammukset olivat hädin tuskin koskettaneet kaupungin katuja ja aloittaneet sen muuttamisen liekkimereksi, kun kaksikymmentä uutta palloa muotoutui Juhan, Pekan ja Timon yllä. Ne kehittyivät samalla tavoin kuin aiemmat tulipallot ja syöksyivät vuorostaan kaupunkiin. Pommitus kesti viisi tuntia. Uusia palloja singahti yksi 17


toisensa jälkeen polttamaan kaupunkia. Saksalaiset eivät havainneet missään vaiheessa suomalaisissa väsymyksen merkkejä. Juha, Pekka ja Timo seisoivat liikkumattomina käsi kädessä kalliolla, pyytämättä edes juotavaa. Kun ilta alkoi seitsemän aikoihin hämärtyä, Rovaniemestä ei ollut jäljellä kuin 8 000 neliökilometriä tuhkaksi poltettuja raunioita. Yksikään rakennus ei ollut säästynyt kolmen suomalaisen maagin vapauttamalta yliluonnolliselta tulivyöryltä. Kun Pekka, Juha ja Timo palasivat Rovaniemelle 73 vuotta myöhemmin vuonna 2017, heidän eteensä avautui täysin tuntematon kaupunkimaisema. Kolmikko oli istunut autossa jo lähes kolmensadan kilometrin matkan Suomen ja Norjan rajalta asti. He katselivat maisemia ajankulukseen, ja se mitä he näkivät, täytti heidät inholla ja vahvisti sen, että ”Suomen sielu”, kuten Pekka sen tapasi usein muotoilla, oli vakavasti uhattuna ja täytyisi pelastaa hinnalla millä hyvänsä. Sodan jälkeen uudelleenrakennettu Rovaniemi oli heidän silmissään vain tiukasti suorakulmion muotoisiin alueisiin järjestettyjen betonilaatikoiden jatkumo. Tasaisen harmaita laatikoita ei voinut erottaa kuin liikkeiden mainoskylttien perusteella: kansainvälisten ketjujen supermarketteja, pikaruokapaikkoja, vaatekauppoja… Auto rullasi kohti keskustaa Yhdysvalloista, Saksasta tai Japanista tuotujen autojen seassa. Näky toi Pekalle, Juhalle ja Timolle mieleen ne pienet amerikkalaiset kylät, joissa he olivat joutuneet asumaan 73 vuotta kestäneen maastakarkoituksensa ajan. Ainoastaan tienviittojen suomenkieliset tekstit muistuttivat tasaisin väliajoin, että oltiinkin Suomessa. Pian auto pysähtyi keskustaan suuren ostoskeskuksen eteen. Kolmikko nousi autosta. Heidän huolestuneet katseensa kiersivät ostoksilla hyörivässä ihmisjoukossa. Rovaniemen nuoriso vaikutti yhtä vieraantuneelta suomalaisista juurista kuin heidän urbaani elinympäristönsä. Nuorisojoukkoja maleksi ympäriinsä kuunnellen 18


matkapuhelimistaan rap-musiikkia. Kaikki nuoret olivat pukeutuneet samanlaiseen asuun: koripallojoukkueen lippis, koripallojoukkueen pelipaita ja urheiluverkkarit. Pekka, Juha ja Timo näkivät heissä vain irvokkaita kopioita amerikkalaisista nuorista. Aikuisten tarkkaileminen sai kolmikon viimeistään vakuuttuneeksi siitä, että Suomi oli ajautunut hyvin vakavaan rappiotilaan. Toisiinsa nojailevat, likaisiin tuulipukuihin pukeutuneet miehet, joiden kasvot olivat alkoholin pöhöttämät, tutkivat kauppakeskuksesta ulos valuvaa asiakkaiden virtaa. Asiakkaista suurin osa oli lihavia naisia, jotka työnsivät ruokaa pursuavia ostoskärryjä ja olivat silminnähden malttamattomia pääsemään ostostensa kimppuun. Osalla naisista oli seuranaan mies tai lapsia, jotka hekin olivat selvästi ylipainoisia. Suomalaisten juurien unohtaminen, alkoholismi, lihavuus, kulutushysteria – tällaisia olivat välittömästi havaittavat syvät häpeänmerkit, jotka Pekka, Juha ja Timo näkivät rovaniemeläisissä, kuten kaikissa muissakin suomalaisissa. Kyseessä oli moraalinen ja fyysinen rappio, josta kolmikko oli tullut heidät parantamaan… Kun Pekka, Juha ja Timo olivat vihdoin saaneet matkalaukkunsa, he lähtivät hotellille, jossa viettäisivät seuraavan yönsä. Syyskuun alussa turistikausi oli jo päättynyt, ja kun he pääsivät perille hotellille, se olikin lähes tyhjä. Suomen passit, jotka miehet näyttivät vastaanottovirkailijalle, olivat erittäin hyviä väärennöksiä. Operaatiota avustavalla salaisella Uusi tuleminen -järjestöllä oli palveluksessaan taitavia väärentäjiä. Hotellin vastaanottovirkailija näpytteli kulmiaan kohottamatta kolmikon henkilötiedot tietokoneelle. Papereiden mukaan miehet olivat naimattomia eläkeläisiä, entisiä Valtiovarainministeriön virkamiehiä. Heidän asuinpaikakseen oli merkitty Helsinki. Ja vaikka yksikään passeissa mainittu tieto ei pitänyt paikkaansa, niistä kaikista valheellisin oli heidän ikänsä. Koska virkailijalla ei ollut mitään syytä epäillä käsissään olevien passien aitoutta, hän kirjasi 19


miesten syntymävuodeksi niissä mainitun vuoden 1945. Tosiasiassa kolmikon jäsenet olivat yli satavuotiaita: heistä jokainen oli syntynyt vuonna 1909. Vaikka Pekan, Juhan ja Timon salatiedetaidot eivät olleet tehneet heistä kuolemattomia, heillä oli sentään kyky hidastaa merkittävästi kehon ja mielen ikääntymistä. Jokainen heistä meni seitsemänkymppisestä. He olivat kieltämättä jopa hieman paremmin säilyneitä kuin suurin osa sen ikäisistä suomalaisista miehistä. Tämän ainakin vastaanottovirkailija laittoi merkille tarkkaillessaan hotellin uusia asiak­kaita vaivihkaa. Miehet olivat solakoita ja kiinteävartaloisia. Heidän kasvoillaan ei näkynyt kuin muutamia ikääntymisen merkkejä. Pekan otsaa leikkasivat ilmerypyt, jotka saivat hänen ilmeensä näyttämään aina tuimalta. Ankaraa vaikutelmaa vahvistivat hänen teräksenharmaat silmänsä ja hiusten samankaltainen metallinen sävy. Pekan katseleminen toi hotellivirkailijan mieleen hänen lukioaikaisen uskonnonopettajansa. Juhan hiukset eivät olleet vielä harmaantuneet, vaan ne kehystivät yhä vaaleina kasvoja, joissa syvimmät rypyt olivat piirtyneet hänen syvänsinisten silmiensä ympärille. Juhan silmät olivat vilkkaat, mutta muutoin hänen kasvonsa olivat niukkailmeiset. Hotellivirkailija ei osannut päättää, oliko tämä herra luonnostaan epäluuloinen vai yksinkertaisesti vain ujo. Timo puolestaan oli kaukana ujosta: hänen leveä hymynsä vietteli välittömästi hotellivirkailijan. Hymy oli aina ollut kuin liimattuna Timon kasvoille, mikä oli ajan myötä kovertanut hänen suunsa ympärille syvät juonteet. Timon silmät, vieläkin tummemman ruskeat kuin hänen hiuksensa, ovat yhtä lämpimät kuin hänen hymynsä. Timo olikin heistä kolmesta helpoiten lähestyttävä. Timo hoiti suurimman osan keskustelusta virkailijan kanssa tämän kirjatessa heitä sisään hotelliin. Pekka ja Juha tyytyivät kuittaamaan ystävänsä puheet nyökkäyksellä tai ytimekkäällä tokaisul20


la ”Aivan”. Timo selitti, että he ovat ystäviä jo monen vuoden takaa ja että parhaillaan matkalla Pohjois-Suomen halki. Puheliaana miehenä Timo vielä lisäsi, että he aikoivat nauttia hiljattaisen eläköitymisensä tarjoamasta vapaa-ajasta tutustumalla Lappiin, jossa heillä ei ollut aikaisemmin ollut aikaa vierailla. Työ oli vienyt kaiken ajan, eivätkä he olleet koskaan käyneet pohjoisessa, vaikka sinne pääsi Helsingistä lentäen nopeasti. Matkustamiselle ylipäätään ei ollut aikaa, ei Suomessa eikä ulkomailla. Timon itsevarmasti vedetty esitys sai virkailijan vakuuttumaan siitä, että hänellä oli edessään kolme harmitonta poikamiestä, jotka olivat ensimmäistä kertaa päässeet matkustamisen makuun. Vanhaa opettajaa muistuttava mies saattaisi olla äkäinen, mutta se oli pieni murhe. Ja jos jotain ongelmia ilmenisi, kolmikon suupaltein mies olisi epäilemättä sovitteleva. Mitä tuli tuppisuuhun, hän haluaisi varmasti olla mahdollisimman huomaamaton. Vastaanottovirkailija katseli miesten kävelyä hissille eikä tuntenut epäilyksen häivääkään.

2 Pekalla, Juhalla ja Timolla oli vasta seuraavana päivänä tapaaminen paikallisen Uuden tulemisen jäsenen kanssa. Jäsenen tulisi antaa miehille tarvittavat asiakirjat ja tiedot, joiden avulla he voisivat hoitaa tehtävänsä. Odotellessaan tapaamista kolmikolla ei siis ollut muuta tekemistä kuin jatkaa rauhallisten eläkeläisten esittämistä. He kävivät pikaisesti illastamassa kaupungilla. Päästyään takaisin hotellille Timon piti vielä ennen huoneeseen vetäytymistä mainita vastaanottovirkailijalle, kuinka Rovaniemen ”arkkitehtooniset ihmeet” hämmästyttivät heitä. Kun Pekka, Juho ja Timo seuraavana aamuna lähtivät hotelli21


huoneistaan aamupalalle, he törmäsivät kahteen hotellisiivoojaan. Nämä olivat tummaihoisia miehiä. Pekka, Juho ja Timo tervehtivät heitä asiallisesti. Siivoojat vastasivat tervehdykseen aivan yhtä tahdikkaasti, täydellisellä suomen kielellä. Siitä huolimatta kohtaaminen vain kasvatti ongelmien listaa, jota Pekka, Juha ja Timo pitivät nyky-Suomesta. Suomen muuttuminen monikulttuuriseksi yhteiskunnaksi oli miehille yhtä sietämätöntä kuin maan amerikkalaistuminen tai sen asukkaiden fyysinen laiskistuminen. Miesten liittyminen natsi-Saksaan vuonna 1944 ei oikeastaan ollut johtunut ainoastaan heidän halustaan tuhota Venäjä. He olivat myös jakaneet täysin kolmannen valtakunnan rasistiset näkemykset. Miehet eivät tosin olleet osallistuneet natsien suorittamaan juutalaisten ja romanien kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana. Neuvostosotilaat olivat sodan aikaan kolmikon yliluonnollisten voimien ainoat uhrit, eikä Suomen armeijalla, johon kolmikko kuului vuoden 1944 syksyyn saakka, ollut mitään roolia Hitlerin johtamissa vainoissa. Suomen ainoa tavoite liitossa Saksan sotavoimien kanssa vuonna 1941 oli nimittäin tuhota Neuvostoliiton Suomen itsenäisyydelle ja alueelliselle koskemattomuudelle asettama uhka. Vaikka Pekka, Juha ja Timo olivat liittyneet SS-joukkoihin, he pitivät itsensä erossa Hitlerin Saksan suorittamista vainoista: natsit olivat heille hyödyksi ainoastaan taistossa neuvostoliittolaisia vastaan. Timon, Juhan ja Pekan rasismi oli kuitenkin yhtä radikaalia ja pakkomielteistä kuin Hitlerin ja hänen kannattajiensa. Yksikään heistä ei olisi epäröinyt, jos natsit olisivat käskeneet kolmikkoa muuttamaan miehiä, naisia tai jopa lapsia ihmissoihduiksi sen varjolla, että kohteet olivat väärää rotua. Kun miehet saivat kuulla vuonna 1945, että natsit olivat surmanneet yli viisi miljoonaa juutalaista ja 250 000 romania, he pitivät tekoa perusteltuna sen sijaan, että olisivat kauhistuneet asiasta. 22


Vielä yli 70 vuotta myöhemmin miesten rotuviha ei ollut kadonnut mihinkään. Heidän mielestään Suomen tulisi olla rodullisesti ”valkoinen kuin lumi, joka peittää maan talvisin”, kuten asian oli muotoillut runoutta harrastava Pekka. Miehet saivat aamupalansa syötyä eivätkä valittaneet ruoasta, vaikka se ei ollut lähelläkään sitä, mitä esitteessä oli luvattu. Aamupalan jälkeen he palasivat huoneisiinsa. Pian he ilmestyivät taas hotellin käytävälle, tällä kertaa pukeutuneina päästä varpaisiin täydelliseen retkeilyasuun. Heillä oli tarkoitus tavata Uuden tulemisen yhteyshenkilö Ounasvaaralla. Vaara oli hyvin suosittu patikoijien keskuudessa kesäisin ja laskettelijoiden keskuudessa talvisin, mutta turistikausien ulkopuolella paikka oli autio. Lisäksi sen rinteitä peittävä sankka metsä tarjosi mitä parhaimmat puitteet salaiselle tapaamiselle. Matkallaan ulos hotellista miehet kohtasivat jälleen samat tummaihoiset siivoojat, jotka olivat tällä kertaa tupakkatauolla uppoutuneina keskusteluun neljän muun hotellityöntekijän kanssa, hekin syntyperältään afrikkalaisia. Puheenpätkät, jotka Pekka, Juha ja Timo sattuivat kuulemaan ohittaessaan kuuden miehen jouk­ kion, nostattivat välittömästi heidän mieleensä muistoja lähes neljänkymmenen vuoden takaa. Kieli, jota työntekijät puhuivat, oli somali. Pekka, Juha ja Timo olivat päässeet harjoittelemaan somalin kieltä, kun Yhdysvaltain salainen palvelu lähetti heidät kiireellä Afrikan sarveen vuonna 1975 avustamaan Somalian ja Etiopian kommunistisen vallan horjuttamisessa. Tuolloin, joidenkin viikkojen ajan, Pekka, Juha ja Timo iskivät öisin Neuvostoliiton harjoitusleireihin, joissa valtio koulutti hallituksensa joukkoja. Yhteisvoimin paikallisten aseistautuneiden antikommunististen ryhmien kanssa miehet sytyttelivät tuleen Moskovan pystyttämiä tukikohtia ja polttivat samalla elävältä niin monta Neuvostoliiton neuvonantajaa ja somalialaista tai etiopialaista sotilasta kuin vain suinkin pystyivät. 23


Afrikan tapahtumat olivat vain yksi monista Neuvostoliittoa vastaan suoritetuista operaatioista, joihin kolmikko osallistui sen jälkeen, kun Yhdysvallat oli houkutellut heidät liittymään amerikkalaisjoukkoihin toisen maailmansodan loppupuolella. Huhtikuun 1945 lopussa Timo, Juha ja Pekka kuitenkin vielä taistelivat SS-joukkojen riveissä. Heidän oli täytynyt lopulta lähteä Suomesta marraskuussa 1944, kun Saksan armeijan ahdinkoon joutuneet sotilaat eivät enää kyenneet pitämään siellä pintaansa. Kolmikko matkusti Berliiniin, jossa he jatkoivat yliluonnollisten voimiensa käyttämistä puna-armeijaa vastaan. Timo, Juha ja Pekka saivat mahdollisuuden aiheuttaa viimeiset ja vakavat vahingot neuvostoliittolaisille natsi-Saksan epätoivoisissa lopputaisteluissa. Antaessaan tukensa Volkssturmin rippeille, Wehrmachtin ja SS-joukkojen viimeiselle kouralliselle, kolmikko myös törmäsi sattumalta SS-taistelijoiden joukossa ranskalaiseen mieheen, jonka he olivat jo kerran tavanneet talvisodan aikana. Ranskalainen kuului niihin harvoihin eurooppalaisiin, jotka – vahvan antikommunismin ajamana – liittyivät joulukuussa 1939 Suomen armeijan riveihin. Pekka, Juha ja Timo olivat tavanneet hänet yhtenä jäätävääkin kylmempänä yönä tammikuussa 1940. Tuona yönä miehet tuhlasivat taikavoimiaan auttaakseen suomalaisia tarkka-ampujia, jotka jahtasivat georgialaisten rykmenttiä. Kyseisen neuvostoliittolaisia vainoavan iskuryhmän joukossa oli vapaaehtoissotilas, ”Fontenoy, a novelist by trade”, kuten hän esitteli itsensä kolmikolle englanniksi. Heti esittelynsä perään mies antoi itsestään rehentelevän ensivaikutelman ilmoittamalla ylpeästi olevansa ”yhtä hyvä kirjailija kuin sotilas!” Fontenoy onnistui kuitenkin pian voittamaan taistelutovereidensa ihailun. Hän oli ollut rohkea kohtaamaan puna-armeijan sisukkaat sotamiehet, mutta haavoittui vakavasti Suomussalmen taistelussa. Paareilla haavoittuneena makaava Fontenoy onnistui silti keräämään voimansa ja huikkaamaan kolmikolle hy24


västinsä, minkä jälkeen hän katosi Pekan, Juhan ja Timon elämästä vain ilmestyäkseen uudestaan keväällä 1945 Berliinin raunioissa. Jälleennäkeminen jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä natsismin väistämätön tappio sai aatteelle fanaattisesti omistautuneen Fontenoyn riistämään hengen itseltään. Suomalaisille itsemurha ei ollut vaihtoehto. Samalla kun Fontenoy kaatoi kurkkuunsa tappavan annoksen syanidia, Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun OSS:n agentti ehdotti suomalaisille saksalaisen univormun vaihtamista amerikkalaiseen. Siinä missä suomalaiset yhä taistelivat yliluonnollisin voimin neuvostoliittolaisia vastaan tuhoutuneessa Berliinissä, Yhdysvaltain hallitus puolestaan valmistautui jo seuraavaa konfliktia varten. Vuonna 1939 alkunsa saanut maailmanlaajuinen ideologioiden törmäys ei päättynytkään toiseen maailmansotaan. Liberaalin Amerikan ja kommunistisen Venäjän välinen liitto oli vain het­ kellinen tilanne, joka johtui ainoastaan halusta tuhota yhteinen vihollinen – fasismi. Yhdysvallat olikin varma siitä, että yhteenotto Neuvostoliiton kanssa alkaisi heti kun akselivaltojen kohtalo olisi sinetöity. Tulevaa taistelua ennakoiden Yhdysvaltain hallitus päätti säästää joitakin natseja, kuten myös akselivaltojen liittolaisia, sillä se uskoi heidän auttavan taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Tätä varten myös laadittiin lista erilaisten natsi-Saksan tiedustelupalveluiden agenteista, jotka olivat erikoistuneet taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Tällaisia olivat esimerkiksi V1- ja V2-ohjukset luoneen Werner von Braunin kaltaiset tiedemiehet sekä salatieteiden asiantuntijat. OSS oli koonnut vuodesta 1942 lähtien maagien kommandojoukkoja, jotka muistuttivat SS-joukkojen perustamia ryhmiä. OSS oli rekrytoinut newyorkilaisen vapaamuurarijärjestön Kultaisen aamunkoiton jäseniä, navajo-intiaanien poppamiehiä ja jopa alaskalaisia shamaaneja. Nämä maagiryhmät olivat olleet aivan yhtä 25


tärkeässä roolissa Yhdysvaltojen johtamissa sodissa kuin suomalaiskolmikko muissa sodissa. OSS lähetti joukkonsa niin Eurooppaan ja Afrikkaan, missä he kohtasivat Thule-seuran natsimaageja, kuin Aasiaankin, missä Japanin hallituksen perustamat nekromantiaa harjoittavat ryhmittymät kukoistivat. Suomalaisten maagien olemassaolon paljasti OSS:n yliluonnollisten voimien asiantuntijoille eräs tiedustelupalvelun brittiläinen konsultti. Konsultti oli rauhallinen kuusikymppinen, joka työskenteli Oxfordissa ja oli tunnettu filologian ja skandinaavisen mytologian asiantuntija. Hänen ainoa tiedetty kummallisuutensa oli julkaista sodan kynnyksellä nuorille lukijoille suunnattu kirja, jossa kerrottiin päähenkilön, puolikääpiön, kuvitteellisista seikkailuista keijujen ja lohikäärmeiden asuttamassa maassa. Tosiasiassa tämä lapsellinen satu oli avainromaani, kertomus konsultin omista todellisista kokemuksista. Romaani oli tarkoitettu erityisesti Skandinaviassa oikeastikin työskenteleville maagiryhmille. Maagit olivat salainen aihealue, jonka ”professori T” – salanimi, jonka OSS oli hänelle antanut – hallitsi yhtä täydellisesti kuin unohtuneet kielet, joita hän opetti arvostetussa englantilaisessa yliopistossa. Professori T:n tarjoamien tietojen turvin OSS lähti jäljittämään Pekkaa, Juhaa ja Timoa helmikuussa 1945. Joitain viikkoja myöhemmin amerikkalaiset löysivät Pekan, Juhan ja Timon Berliinistä. Tarkkailtuaan suomalaista maagikolmikkoa tositoimissa OSS:n yliluonnollisten voimien osasto vakuuttui siitä, että sillä oli käsissään kolme erittäin arvokasta värvättävää. Ja eräänä yönä, kun Pekka, Juha ja Timo lymysivät Alexander­ platzin raunioissa etsimässä ”grillattavia Popoveja”, kuten Timo tykkäsi ilmaista asian, eräs OSS:n agentti esitteli itsensä heille. Amerikkalainen ilmestyi suomalaiskolmikon vierelle miesten seuratessa neuvostosotilaiden ohikulkua osittain sortuneen ravintolan seinän takana. OSS-mies ilmestyi pimeästä kuin ammuttuna ja 26


onnistui ohittamaan kolmikon tiukan vartioinnin, mikä oli osoitus siitä, että miehellä oli varmastikin kykyjä salatieteissä. Pekka, Juha ja Timo vakuuttuivat siitä, että heillä oli edessään vakavasti otettava puhetoveri, eivätkä hätkähtäneet OSS-miehen hieman omalaatuista asua. Valoraketin katoava välähdys paljasti asevyöstä roikkuvan piiskaa muistuttavan esineen. Vyöstä roikkui lisäksi painava ja vanhanaikainen pistooli. Amerikkalaisella ei myöskään ollut univormua – hän oli pukeutunut nahkatakkiin, joka oli yhtä kulunut kuin hänen beiget kangashousunsa. Miehellä ei ollut edes kypärää, hänen päätään suojasi vain iso huopahattu. Yöllinen vieras olisi voinut aivan yhtä hyvin olla eläintenkesyttäjä kuin cowboykin. ”Nimeni on Jones”, hän tyytyi lyhyesti toteamaan. Hän aikoi tehdä suomalaisille tarjouksen, josta he eivät voineet kieltäytyä. Pekalla, Juhalla ja Timolla kesti lopulta vain hetki tehdä päätös liittymisestä OSS:n riveihin. Suomalaiset kylläkin inhosivat Yhdysvaltoja. He myös inhosivat sen edustamaa ideologiaa lähes yhtä paljon kuin Neuvostoliiton puolustamaa aatetta. Kieltäytyminen amerikkalaisen ehdotuksesta tietäisi kuitenkin varmaa kuolemantuomiota. Jones teki itse asiassa selväksi suomalaisille, että jos he kieltäytyisivät, Yhdysvallat ei epäröisi hetkeäkään heidän luovuttamistaan Neuvostoliiton hoteisiin. Pekka, Juha ja Timo olivat toki vahvoja ihmeidentekijöitä, mutta he tiesivät, että ilman minkään valtion poliittista tukea ja kulkuneuvoja he joutuisivat väistämättä vangeiksi. Kolmikolla ei myöskään ollut vaaleanpunaisia kuvitelmia siitä kohtalosta, joka heitä odottaisi, mikäli Neuvostoliitto todella kaappaisi heidät. Lisäksi OSS:n agentti ilmoitti miehille hyvin selkeästi, että Yhdysvaltojen seuraava vastustaja olisi Neuvostoliitto ja maailmanlaajuinen kommunismi. Ainakin heillä olisi ilo päästä jatkossakin käyttämään yliluonnollisia taitojaan vastustajaan, jonka kadotusta he toivoivat enemmän kuin mitään muuta. 27


Toukokuun toisena aamuna vuonna 1945 suomalaiset hyödynsivät Berliinissä vallitsevaa täydellistä kaaosta ja hylkäsivät kaupungin. Amerikkalaisten avustamina he liittyivät Yhdysvaltojen pitämiin asemiin Baijerissa. Seuraavana päivänä he olivat jo vaihtaneet SS-joukkojen asunsa amerikkalaissotilaiden univormuihin. Ja kun Saksan julistettiin antautuneen ehdoitta 8. toukokuuta, oli kulunut jo kolme päivää siitä, kun miehet olivat saaneet Yhdysvaltain kansalaisuuden ja jopa Yhdysvaltain salaisen palvelun virallisen jäsenyyden. Kylmä sota alkoi. Pekasta, Juhasta ja Timosta tuli aktiivisia ja tehokkaita taistelijoita ensin OSS:n valvonnassa ja myöhemmin sen korvanneen CIA:n alaisuudessa. Kolmikko poltti hiileksi tuhansia neuvostoliittolaisia ja heidän liittolaisiaan – tai ainakin Yhdysvaltain hallituksen sellaisina pitämiä henkilöitä – ympäri maailman, aina Euroopasta Aasiaan ja latinalaisesta Amerikasta Afrikkaan asti. Kun kolmikko käveli poispäin rovaniemeläisen hotellin tauolla olevista työntekijöistä vuonna 2017, Juhan mieleen juolahti, olikohan joku työntekijöistä kenties sukua niille miehille, jotka he tappoivat Afrikassa 42 vuotta aiemmin. Ja hetken ajan Juha näki silmiensä edessä somali- ja etiopialaissotilaiden tuskan kalvamat kasvot, kun liekit ahmivat heidän kehojaan. Tai olivatkohan työntekijät kenties kolmikkoa auttaneiden kapinallisten lapsia tai lapsenlapsia? Juha muisti myös automaattiaseiden räiskeen – kapinalliset olivat ampuneet niillä ilmaan antaen tunnustusta näytökselle, jonka pääosassa olivat heidän poroksi palavat vastustajansa. Pekalla, Juhalla ja Timolla ei kuitenkaan ollut nyt aikaa muistella menneitä. Tehtävä, johon he osallistuivat, oli paljon tärkeämpi, eikä se saisi viivästyä. Niinpä Juha karkotti muistonsa mielestään, keskittyi uudelleen nykyhetkeen ja suuntasi varmoin askelin Ounasvaaraa kohti. 28


3 Ounasvaaran erottaa Rovaniemen keskustasta Kemijoki – leveä joki, jonka voi ylittää henkeäsalpaavaa siltaa pitkin. Silta on yksi niistä nykyarkkitehtuurin luomuksista, joilla Rovaniemi ylpeilee. Siltaa ylittävässä kolmikossa se puolestaan herätti taas uuden esteettisen pahoinvoinnin aallon. Päästyään pois sillalta miehet kulkivat joitain minuutteja valtatietä pitkin. Tiellä ei siihen aikaan liikkunut autoja. Lopulta he saapuivat Ounasvaaran rinteiden juurelle. Vaaran rinteitä peittää paksu kuusimetsä. Metsän läpi kulkee useita kävelyreittejä, joista osa johdattaa patikoijat suosittuihin paikkoihin, kuten vaaran päällä olevaan hiihtokeskukseen. Loput reiteistä painuvat syvemmälle havupuumetsän sydämeen. Niitä pitkin rauhaa ja yksinäisyyttä rakastavat harrastelijapatikoijat pääsevät vaaran syrjäisempiin sopukoihin. Pekka, Juha ja Timo kulkivat yhtä tällaista syrjäistä reittiä pitkin. He etenivät tasaisin askelin lähes tunnin ja varoivat pitämästä ääntä. Ainoat elävät sielut, joihin he törmäsivät matkallaan, olivat eläimiä. Toisinaan he häiritsivät lintua tai pientä jyrsijää, joka oli paraikaa nauttimassa suuria mustikoita. Eläimet kaikkosivat täyttä vauhtia säikähdettyään äänettömästi kulkevien miesten äkillistä ilmestymistä. Kello oli jo lähes yksitoista, kun he saapuivat rinteen kalliopainanteeseen muodostuneelle metsäaukiolle. Aukion maaperä oli toisiinsa punoutuneiden mustikanvarpujen peitossa, ja sieltä täältä pilkotti suuria herkkutatteja. Paikka olisi ollut unelmien täyttymys metsän antimien poimijalle. Kolmikko ei kuitenkaan ollut yhtään sillä tuulella. He tarpoivat eteenpäin ja tulivat lopulta aukeaman keskellä olevan suuren kiven luo.

29


Pekka ja Timo istuutuivat kivelle ja ryhtyivät keskustelemaan matalaan ääneen. Juha jäi seisomaan ja käänsi katseensa vuorotellen oikealle ja vasemmalle tarkkaillen metsää. Joitain minuutteja myöhemmin Juha kosketti Pekan olkapäätä ja osoitti toisella kädellään metsänreunaa. Pekka ei aluksi nähnyt mitään. Tuntien kuitenkin ystävänsä tarkkailijantaidot hän ei yllättynyt lainkaan, kun näki pian hahmon ilmestyvän puiden välistä. Hahmo oli nainen, joka käveli määrätietoisesti suoraan miehiä kohti. Nainen oli kolmikon tapaan pukeutunut retkeilyasuun. Hän vaikutti noin 40-vuotiaalta. Vaikka naisen kasvot olivat piirteiltään symmetriset, niiltä huokuva julmuus sai aikaan sen, ettei häntä voinut sanoa viehättäväksi. Sama vaikutelma syntyi lihaksikkaasta vartalosta; se näytti sopivan paremmin taisteluun kuin aistinautintoihin. Nähdessään yhteyshenkilönsä Pekka tuli ajatelleeksi, että naiset taisivat olla järjestössä kaikissa tärkeimmissä rooleissa. Kuluneella viikolla Yhdysvalloista Suomeen johtaneen salaisen matkansa aikana Pekka, Juha ja Timo olivat olleet usein tekemisissä naispuolisten agenttien kanssa. Tämä ei kuitenkaan vaivannut miehiä ollenkaan, vaikka he toimivatkin äärivanhoillisen aatemaailman mukaan. Naisviha oli ainoa muihin ihmisiin kohdistuva vihan muoto, jota Pekka ja hänen toverinsa eivät tunteneet. Syntyhetkestään lähtien Suomen valtio oli suonut naisille aktiivisen aseman maanpuolustuksessa, erityisesti toisen maailmansodan aikaan. Lotat osallistuivat merkittävällä tavalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Pekan, Juhan ja Timon silmissä naiset olivat sotilaita siinä missä miehetkin. Sen vuoksi kolmikko puhuttelikin naisia operaatioiden yhteydessä kuten miehiä riippumatta siitä, olivatko naiset hierarkiassa alempana kuin he itse. Miehet toimivat samoin myös Uuden tulemisen agentin suhteen. Agentti, jonka heidän edellinen yhteyshenkilönsä oli nimen30


nyt pelkällä etunimellä Kirsti, käveli parhaillaan heitä kohti. Vaivautumatta edes tervehtimään Pekka huudahti naiselle kuivaan äänensävyyn: – Olet myöhässä, Kirsti! Timon puheliaisuudesta oli hyötyä vain silloin, kun heidän oli tarpeen vaikuttaa hyväntahtoisilta sellaisten ihmisten silmissä, joilla ei ollut aavistustakaan heidän aikeistaan. Kirstin kasvot eivät paljastaneet minkäänlaista reaktiota Pekan huudahdukseen, ne huokuivat yhä järkkymätöntä kovuutta. Hämilleen joutumatta Kirsti vastasi: – Olin tuskin kaksi minuuttia myöhässä! – Meidän tehtävämme kaltaisessa operaatiossa jokainen minuutti merkitsee, napautti Pekka. – Kiirehditään nyt, että saamme sen suoritettua, hän lisäsi lopuksi tajuten, kuinka turhaa saivartelu oli. – Selvä. Kohteenne saapuu Suomeen 48 tunnin kuluttua. Lennon arvioitu laskeutumisaika Helsinki-Vantaan lentokentälle on kello kymmeneltä aamulla. Kohde siirtyy seuraavaksi Helsinkiin, jossa hänen keskustelukumppaninsa odottaa häntä. Teidän tulee toimia juuri ennen kuin he tapaavat. Puhuessaan Kirsti avasi reppunsa ja veti sieltä esiin kolme ruskeaa, kapeaa kirjekuorta. Samanlaisia kuoria toiset Uuden tulemisen agentit olivat ojentaneet Pekalle, Juhalle ja Timolle välilaskujen aikana Kanadassa, Islannissa ja Norjassa matkalla Suomeen. Kirsti jakoi kuoret ja esitteli samalla niiden sisältöä. – Ensinnäkin löydätte sieltä asiakirjat koskien paikkaa, josta pääsette käsiksi kohteeseen ja voitte vaivatta ”hoidella” hänet. Asiakirjoihin on merkitty sijainti sekä teidät seuraavien kahden päivän aikana sinne auttavan henkilön nimi ja virkatehtävä. Jokaisessa kirjekuoressa on lisäksi teille uudet henkilöllisyystodistukset. Älkää unohtako tuhota edellisiä, näki Kirsti parhaana lisätä. – Sama koskee papereita, joissa kerrotaan kohteen sijainti: poltatte ne heti, kun 31


olette painaneet paikan mieleenne. Löydätte kuorista kolme lippua yöjunaan, joka lähtee Rovaniemeltä tänä iltana kello yhdeksältä Helsinkiin. Saavutte sinne huomenna aamulla kahdeksalta. Siltä varalta, että junamatkan aikana ilmenee ongelmia, jokaisella välipysäkillä on järjestömme jäseniä odottamassa. Tarvittaessa joku heistä tulee hakemaan teidät asemalta ja vie teidät loppumatkan autolla Helsinkiin. Kaiken pitäisi kuitenkin sujua hyvin. Maassa vallitsevasta sekasorrosta huolimatta rautatiet toimivat yhä yllättävän hyvin… Lisäksi järjestömme tekemän arvion mukaan pystytte jatkossakin esittämään turisteja uskottavasti. Kirstin hienotunteinen piikki irrotti Pekasta pienen hymynkareen ja sai Timon purskahtamaan nauruun. Metsän tutkailemiseen uppoutunut Juha näytti välinpitämättömältä. – Kun pääsette Helsingin rautatieasemalle, menkää välittömästi sen lähellä olevaan hotelliinne. Teille on varattu kolme huonetta uusilla henkilötiedoillanne. Esittelette itsenne Rovaniemen eläköityneinä virkamiehinä, jotka ovat tulleet vierailulle pääkaupunkiin. Huomenna teillä ei ole muuta tehtävää kuin tutustua paikkaan ja esitellä itsenne paikalliselle yhteyshenkilölle. Jatkatte turistien esittämistä, sen ei pitäisi olla… Kirsti oli valmiina päättämään selostuksensa kolmikkoa piikittelevään pilaan, mutta Juhan kädenliike sai hänet vaikenemaan. Juha kääntyi hetkeksi kahden ystävänsä puoleen ja osoitti metsän suuntaan. Muutama katseidenvaihto riitti kertomaan Pekalle ja Timolle, että heitä lähestyi kaksi odottamatonta vierasta. Heti operaation alussa oli sovittu, että he tapaisivat aina vain yhden agentin kerrallaan. Siispä näihin kahteen metsäaukiota kohti kävelevään henkilöön tuli suhtautua kuin tunkeilijoihin. Ennen matkaa oli laadittu toimintaohjeet tämänkaltaisten välikohtausten varalle: yksikään silminnäkijä ei saa todistaa kolmikon ja Uuden tulemisen välisiä tapaamisia. Jos nähdyksi tulemista oli mahdotonta välttää, jäljelle ei jäisi muuta vaihtoehtoa kuin todistajien eliminointi. 32


Tämä kohtalo odotti niitä kahta miestä, jotka pian ilmestyivät metsäaukion reunalle. Juha ei ollut ennättänyt huomata kaksikon lähestymistä tarpeeksi ajoissa, eikä heillä ollut aikaa paeta. Oliko kenties Pekan ja Kirstin välinen piikittely häirinnyt hänen keskittymistään? Ellei ikä sitten ollut viimein alkanut painaa... Tuntemattomat pysähtyivät hetkeksi, ilmeisesti yllättyneinä siitä, että tapaavat kolme miestä ja yhden naisen niinkin syrjäisellä paikalla keskellä metsää. Kaksikolla oli jaloissaan kumisaappaat. Niiden varsiin oli tungettu farkut, jotka olivat yhtä epäsiistit kuin kaksikon karheat villapaidat. Kummallakin oli käsissään kaksi suurta muoviämpäriä ääriään myöten täynnä mustikoita. Toivuttuaan yllätyksestä miehet hihkaisivat hilpeään äänensävyyn ”Hello, hello!” vahvalla slaavilaisella aksentilla. Tästä Kirsti päätteli, että miehet olivat rovaniemeläisten kauppiaiden palkkaamia kausityöläisiä, ehkä Karjalasta tai Kuolan niemimaalta kotoisin olevia venäläisiä. Vuoden 2015 alun talouskriisin jälkeen monet venäläiset olivat tulleet ruplaa luotettavampien valuuttojen perässä keräämään suomalaisissa metsissä pursuavia marjoja, jotka myöhemmin myytäisiin Helsingin toreilla. Pekka, Timo ja Juha eivät olleet Kirstin tapaan perillä siitä, millaisia vähäistä koulutusta vaativia työpaikkoja nyky-Suomessa oli tarjolla. Kolmikko tunnisti miesten aksentin välittömästi ja ymmärsi, että he olivat venäläisiä. Niinpä kolmikko täytti mielihyvin velvollisuutensa eliminoida henkilöt, joista oli heidän itsensä tietämättä tullut harmillisia silminnäkijöitä. Pekka ja Timo nousivat kiveltä ja asettuivat Juhan kummallekin puolen. Kolmikko tarttui toisiaan käsistä ja yhdisti näin maagiset energiansa. He aloittivat ensin vain toisesta marjanpoimijasta ja sytyttivät hänet tuleen. Kolmikon yhdistetty voima oli niin suuri, että he olisivat aivan hyvin voineet sytyttää kymmeniä henkilöitä tuleen kerralla. Mutta aina kun olosuhteet sallivat, he tappoivat ensimmäisen uhrinsa seuraavan silmien edessä. Tulevan uhrin 33


kasvoilta näkyvä kauhu tuotti heille yhtä suurta iloa kuin korventuvan ihmisen kärsimyksen karjahdukset. Näytös, jonka kaksi venäläistä tarjosi vastoin tahtoaan, ylitti kolmikon odotukset. Ensimmäinen uhri lyyhistyi maahan ja vääntelehti kivusta useita kymmeniä sekunteja. Toinen tunkeilijoista oli aluksi mykistynyt, mutta joutui pian paniikin valtaan ja ryhtyi itsekin kiljumaan, tosin hieman lievempään sävyyn. Sen jälkeen hän yritti paeta. Pekka, Juha ja Timo antoivat saaliinsa juosta jonkin matkaa ennen kuin leimauttivat hänet vuorostaan liekkeihin. Miehen hermojärjestelmä ei näyttänyt aluksi rekisteröivän hänen kehoaan ahnehtivia liekkejä, vaan oli varmastikin täysin pakovietin vallassa. Venäläinen jatkoi juoksemistaan kahdenkymmenen metrin verran, kunnes lopulta tuupertui maahan täysin hiiltyneenä. Pekka ja Timo irrottivat otteensa Juhan käsistä. Koko välikohtauksen ajan Kirsti pysyi jähmettyneenä paikoillaan ja näytti perin juurin kauhistuneelta. Pekka lähestyi Kirstiä, otti häntä kiinni hartioista ja ravisteli häntä rajusti todeten samalla: – Minun ja ystävieni täytyy palata hotellille mahdollisimman pian. Jätämme sinut huolehtimaan tästä sotkusta. Kolmikko vetäytyi syvemmälle metsään. Kirsti näytti vihdoin saaneen itsensä koottua ja suuntasi vieläkin savuavien ruumiiden luokse. Hän otti takintaskustaan kännykän ja näppäili numeron. Kahdesti hän kuuli linjan toisesta päästä puhelinvastaajan viestin, jolla eräs Markku ilmoitti murteellisella suomellaan soittavansa takaisin, kun häntä huvittaa. Lopulta Kirsti sai tavoittelemansa henkilön vastaamaan puhelimeen. – Markku? Kirsti ärähti vihaisesti. – Mitä ihmettä sinä teet? Tarvitsen apuasi yhden sotkun siivoamisessa. Tule luokseni tapaamispaikalle, jonka näytin sinulle eilen. Heti! hän tokaisi ja lopetti puhelun. 34


4 Markku ei koskaan saapunut tapaamiseen. Kirsti oli rekrytoinut Markun Uuteen tulemiseen muutama kuukausi sitten. Tuolloin Kirsti oli ollut varma, että hänellä oli käsissään ensiluokan agentti. Markku oli nuori mies, joka vietti aikaa Rovaniemen skinhead-porukoissa ja oli vakaumuksellinen uusnatsi. Markun aatteelliseen fanaattisuuteen yhdistyi voimakas mieltymys fyysiseen väkivaltaan. Hänen mielestään oli täysin hyväksyttävää pahoinpidellä ihmisiä ja nauttia siitä. Yhtenä päivänä Markku oli kertonut Kirstille internetistä löytämästään kokoelmasta kuvia, joissa oli väkivaltaisen kuoleman kohdanneiden ihmisten ruumiita. Markku oli massamurhien suuri ystävä ja harrastelija ja oli erityisen ylpeä siitä, että oli saanut käsiinsä kuvat kymmenestä Pohjanmaalla Kauhajoen koulusurmissa vuonna 2008 kuolleesta nuoren ruumiista. Markku oli lisäksi kertonut Kirstille palvontaa muistuttavasta ihailustaan norjalaisen Anders Behring Breivikin ”sankarillista tekoa” ja ”teoreettista ajattelua” kohtaan, joista hän oli onnistunut löytämään tietoa verkosta, vaikkei ollutkaan mikään tietokonenero. Kirsti oli ilmoittanut hänelle, että jos hän liittyy Uuteen tulemiseen, hän saisi pian osallistua operaatioon, jonka mittasuhteet saisivat Breivikin teot näyttämään mitättömiltä pikkujutuilta. Markku oli haltioissaan ja ilmoitti omalla puhetyylillään olevansa iloinen tavattuaan vihdoin ”ryhmän, joka tekee muutakin kuin jauhaa paskaa niin kuin ne munattomat Suomen rintaman miehet”. Markku hyväksyi Kirstin tarjouksen siltä istumalta. Kirstin mielestä Markku oli juuri oikea henkilö siirtämään ja hävittämään elävältä palaneiden ihmisten jäänteet. Markulla oli kolmaskin intohimo, jonka voiman Kirsti oli selvästikin aliarvioinut valitessaan Markun apulaisekseen. Tuo into35


himo oli voimakas mieltymys alkoholiin ja etenkin sen tuottamaan humalatilaan. Niin sanotut poliittiset tapaamiset, joita Markku järjesti muiden kaupungin skinheadien kanssa, olivatkin useimmiten veruke rajuille juomingeille. Lapin Kulta -pullot kerääntyivät röykkiöksi mökille, jossa Markku ja hänen ystävänsä viettivät aikaansa, ja Koskenkorva-pullot tyhjentyivät tasaiseen tahtiin. Porukassa vaihdetut ajatukset Suomessa ”sionististen eturyhmien” tekemistä rikoksista kävivät pian sekaviksi. Sotkuiseksi kävivät myös puheet siitä, kuinka Suomesta pitäisi häätää pois koko ”ulkomaalainen roskasakki.” Jokaisella tapaamiskerralla Markku ja hänen ystävänsä puhuivat halustaan mennä kaupungille ”pieksemään neekereitä ja ryssiä”. Miehet vihasivat erityisesti tummaihoisia ja venäläisiä, joita ei Rovaniemellä tosin asunut kovin montaa, mutta pelkästään heidän olemassaolonsa aiheutti ”uhan suomalaisen rodun puhtaudelle”, kuten Markku paasasi viinan marinoimalla tyylillään. Mitä tuli kouralliseen venäläisiä, jotka tulevat Rovaniemelle haalimaan kokoon joitain euroja, Markun ja hänen kumppaniensa mielestä he muodostivat ”vaarallisen viidennen moskovalaisen kolonnan” – väite, joka myös oli peräisin internetin sopukoista. Heitä ei kiinnostanut pätkääkään, että nykyisen naispresidentin Ksenia Tarkechskinin johtama Venäjä oli valinnut varsin sovinnollisen ulkopoliittisen linjan naapurivaltioita kohtaan. Markun ystäväpiirin illanviettojen sotaisaa tunnelmaa vahvisti norjalaisten Burzum- ja Mayhem -bändien sekä muiden kansallissosialististen yhtyeiden satanistinen ja aggressiivinen black metal -musiikki, jota he kuuntelivat erittäin kovalla volyymilla. Suunnitelmia taistelusta ”mustaa roskaväkeä” tai ”puna-armeijan vakoojia” vastaan ei kuitenkaan oltu koskaan toteutettu. Nämä nuoret kaljupäät päätyivät aina juhlien jälkeen makaamaan mökkinsä mäntylattialle tölkkien ja pullojen sekaan. Juuri niissä asemissa Markku makasi taas yhden ryypiskelyn jälkeen, kun 36


Kirsti soitti hänelle. Syvään alkoholinhuuruiseen uneen vaipuneena hänellä kesti joitain minuutteja tajuta kännykkänsä soittoääni. Lopulta Markku sai vastattua puhelimeen, josta raikui Kirstin raivostunut ääni. Hitaasti hän muisti, että Kirsti oli edellisenä päivänä varoittanut häntä mahdollisesta avuntarpeesta tänään. Ja mikäli apua tarvittaisiin, Markun pitäisi tavata Kirsti määrätyssä paikassa Ounasvaaralla. Tapaamispaikan tarkka sijainti oli merkitty karttaan, jonka Kirsti oli antanut. Markku sai lähdettyä ulos mökistä ilman että hänen raskaasti kuorsaavat ystävänsä huomasivat hänen poistumistaan. Hän käveli horjuvin askelin autolleen. Päässä jyskytti ja vatsassa velloi pahoinvointi hänen tarttuessaan vanhan Saabinsa rattiin. Markku lähti varovasti ajamaan mökkitietä pitkin kohti parinkymmenen kilometrin päässä olevaa valtatietä. Pian alkoholihöyryt hälvenivät sen verran, että Markku sisäisti tilanteen vakavuuden. Kyseessä oli itse asiassa ensimmäinen Kirstin antama tehtävä. Kirsti oli painottanut, että niissä operaatioissa, joihin Markku tulisi ottamaan osaa, olisi pelissä koko Suomen tulevaisuus. Kirsti oli lopuksi muistuttanut, että Uusi tuleminen palkitsi agenttiensa tehokkaan toiminnan, mutta oli toisaalta säälimätön, mikäli agentit hoitivat tehtävänsä puutteellisesti. Yhtäkkiä Markun valtasi paniikki sekä siitä, että Kirsti olisi tyytymätön häneen, että isänmaan turvallisuuden vaarantamisesta. Hänen pitäisi päästä tapaamiseen mahdollisimman pian, joten hän painoi kaasun pohjaan. Kun nopeusmittari näytti sataa, Markun pahoinvointi muuttui kestämättömäksi. Kouristuksenomainen oksennuskohtaus sai hänet menettämään Saabin hallinnan muutamaksi sekunniksi. Se riitti yli sadan kilometrin tuntivauhdissa suistamaan auton tieltä. Saab syöksyi niin rajusti päin puuta, että auton keula rusentui ohjaamoon asti. Muiden liikennerikkomusten ohella Markku oli unohtanut kiinnittää turvavyönsä. Hänen kalju päälakensa iskey37


tyi tuulilasiin. Isku tappoi hänet välittömästi. Samaan aikaan Kirsti yritti turhaan tavoitella Markkua uudestaan. Oli puolipäivä. Kirstiä huolestutti verkkaisuus, jolla Markku oli vastannut hänen ensimmäiseen soittoonsa. Hän katsoi aiheelliseksi laittaa mieheen vauhtia ja saneli puhelinvastaajaan solvausten tulvan. Kirsti karjui vastaajaan, että Markun tuli välittömästi saapua tapaamispaikalle. Vielä puolen tunnin ajan Kirsti yritti turhaan tavoittaa Markkua. Tämän pysyminen tavoittamattomissa nostatti Kirstissä sellaisen vihan ja ahdistuksen tulvan, ettei hän saanut tarkkailtua ympäristöä tarpeeksi valppaana. Niinpä hän kuuli aivan liian myöhään aukiota lähestyvien ihmisten äänet. Kuolleet kaksi venäläistä olivat kuuluneet kymmenen marjanpoimijan ryhmään, joka oli hajautunut varhain aamulla Ounasvaaran rinteille. Ämpärit olivat täyttyneet aamupäivän aikana, ja poimijoiden tuli viedä marjat kello kahdelta rovaniemeläiselle työnantajalleen. Tällä oli tapana rokottaa myöhästymisestä, joten työkaverit olivat lähteneet etsintöihin, kun kahta ryhmän jäsentä ei ollut kuulunut sovitulle tapaamispaikalle. He eivät olleet kovin halukkaita menettämään päivän palkkaansa. Kirsti näki kahdeksan miehen tupsahtavan yhtäkkiä metsästä. He lähestyivät aukiota vastakkaisesta suunnasta kuin missä heidän kahden ystävänsä hiiltyneet jäänteet sijaitsivat. He näkivät aluksi vain Kirstin, joka lähti välittömästi pakoon. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Melko iäkkäät ja pulleavatsaiset venäläiset liian isoissa ja eriparisissa vaatteissaan eivät todellakaan näyttäneet taistelijoilta. Heillä oli molemmissa käsissä marjoja ja sieniä pursuavia ämpäreitä. Kirsti oli hyvin treenattu lähitaistelija, mutta hän ei olisi sentään pärjännyt kahdeksaa miestä vastaan mahdollisessa yhteenotossa. Jos miehet olivat laittomasti maassa, he eivät haluaisi olla tekemisissä poliisin kanssa. Ehkä he pysyisivät vaiti kahden toverinsa 38


kohtalosta? Vaikka operaatio oli jäänyt viimeistelemättä, se ei välttämättä kääntyisi täydelliseksi katastrofiksi. Näin Kirsti vakuutteli itselleen pötkiessään pakoon. Miehet kävelivät aukion yli, eikä heiltä kestänyt kauaakaan löytää ruumiit. Kolme miehistä pyörtyi välittömästi ja lyyhistyi maahan. Yksi miehistä jäi auttamaan heitä, ja loput neljä saivat pidettyä oksennusrefleksin kurissa ja lähestyivät ruumiita. Ne oli helppo tunnistaa vieressä lojuvien mustikkaämpäreiden perusteella. Miehet tajusivat, että heidän toverinsa oli murhattu, joten he lähtivät jahtaamaan Kirstiä. Kirsti oli kuitenkin huomattavasti paremmassa kunnossa ja tunsi metsän paremmin, joten hän oli jo pitkällä. Kun miehet palasivat aukiolle hengästyneinä ja hikisinä, Kirsti istui jo autossaan ja ajoi parhaillaan nopeasti Ruotsin suuntaan. Uudella tulemisella oli pieni talo Ylikainuussa, pienessä ruotsalaisessa kylässä viitisenkymmentä kilometriä rajalta. Kirsti voisi viettää siellä jonkin aikaa. Koska hän ei ollut täysin varma, että venäläiset pysyisivät hiljaa näkemästään, hän piti viisaimpana pysyä toistaiseksi poissa Rovaniemeltä ja Suomesta. Kirstin valinta osoittautui oikeaksi. Toisin kuin hän oli olettanut, kaikilla marjanpoimijoilla oli asianmukainen oleskelulupa. Kaiken lisäksi tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun he matkustivat kotikylästään Karjalassa Rovaniemelle syksyksi töihin. Paikallinen poliisi tunsi heidät hyvin, ja heillä oli mitä parhaimmat välit. Järkyttyneinä kahden toverinsa hirveästä ja samalla oudosta kuolemasta heillä ei ollut aikomustakaan jättää syyllisiä rankaisematta. Miehet vaihtoivat lyhyesti muutaman sanan keskenään – ne miehet, jotka olivat siinä kunnossa, että pystyivät punnitsemaan tilannetta. Kolme pyörtynyttä makasi yhä maassa, mutta he olivat pikkuhiljaa tulossa tajuihinsa. Miehet päättivät, että Feodor, joka osasi heistä parhaiten suomea, soittaisi lainvalvojille. 39


Feodor näppäili kännykällään numeron 112. Puhelu ohjattiin poliisiasemalle, jonka vaihde vastasi heti ja yhdisti Feodorin esimiehelleen saman tien. Hetkeä myöhemmin Feodor sulki puhelimen ja ilmoitti muille poliisin olevan matkalla. Ennen poliisin tuloa he eivät saisi koskea mihinkään eivätkä tietenkään poistua paikalta. Miehet asettuivat lähemmäs toisiaan ja muodostivat huomaamattaan piirin keskelle aukiota. Kaikki välttivät katsomasta tuhkaksi poltettujen ruumiiden suuntaan. Niistä leijaileva palaneen lihan haju muistutti kuitenkin ystävien kohtalosta. Kostonhalu oli nyt väistynyt ja tehnyt tilaa kasvavalle pelolle. Kahdeksan venäläistä miestä odotti hartaasti poliisin saapumista ja tämän käsittämättömän painajaisen päättymistä.

5 Feodorin soitto sai Rovaniemen poliisiasemalla aikaan ennennäkemätöntä vipinää. Rovaniemi oli melko rauhallinen kaupunki. Väkivaltarikokset rajoittuivat humalaisten käsirysyihin baarien sulkemisajan jälkeen. Ne johtivat hyvin harvoin henkirikokseen, ja mikäli niin kävi, kyseessä oli yleensä vahinko. Eikä kukaan poliisin kiinniottamista juopoista ollut sytyttänyt uhriaan tuleen. Henkilö, jonka kanssa Feodor oli puhunut puhelimessa, oli Korvinen, Rovaniemen poliisipäällikkö. He tunsivat toisensa jossain määrin. Kaupungin ylimpänä poliisiviranomaisena Korvinen oli vastuussa Rovaniemelle työskentelemään tulleiden venäläisten asiakirjojen tarkistamisesta. Korvinen vakuuttuikin hyvin nopeasti siitä, että Feodor puhui totta. Vaikka nuhteetonta elämää elävä valtion virkamies Korvinen ei periaatteessa toivonutkaan kenenkään raakaa kuolemaa, hän ei voinut olla toivomatta salaa, että hänen toiminta-alueellaan tapah40


tuisi merkittävä rikos. Korvinen oli ollut virassaan Rovaniemellä jo kymmenen vuotta ja haaveili mahdollisuudesta näyttää kykynsä vaikkapa kuulustelijana Helsingin rikospoliisissa. Hän voisi herättää sisäministeriön kiinnostuksen ratkaisemalla tehokkaasti murhan, jonka modus operandi olisi mieluiten hirvittävä. Enää tarvittaisiin tilaisuus siihen. Kuunnellessaan Feodorin tärisevää ääntä ja kuvailua hiiltyneistä ruumiista ja pakenevasta mysteerinaisesta Korvisen katse harhaili työpöydän pinnalla, kunnes se törmäsi iltapäivälehden kanteen. Hajanaisten ajatusten vyyhti alkoi muotoutua poliisipäällikkö Korvisen mielessä. Nyt hänen toiveensa tulisi vihdoin täyttymään… Vuorokautta aiemmin Korvinen oli täysin rikoksettomiin päiviin kyllästyneenä uppoutunut Huomispäivän viimeisimpään numeroon. Kyseinen ostetuin suomalainen tabloid-lehti oli myös Korvisen suosikki. Sen räikeää kantta komisti sinä päivänä valokuva Venäjän edellisestä presidentistä.

41

Profile for REUNA Kustantamo ja kirjakauppa Oy

Väinämöisen veljeskunta lukunäyte  

Väinämöisen veljeskunta lukunäyte  

Advertisement