Teatterintekijä esittäytyy: Jokapaikanhöylä nimeltä Riitta

Jokapaikanhöylä nimeltä Riitta

Hannun syytä kaikki. Saarijärven Teatterin puheenjohtaja Hannu Jakunaho houkutteli Riitta Lintusen mukaan Teatteri Lumperon näytelmään vuonna 2001. Hannu ja Riitta tunsivat toisensa pitkältä ajalta, olivat käyneet yhdessä kansakouluakin. Lumperossa oli pulaa naisnäyttelijöistä ja kun Hannu näki Riitan, hän esitti tarjouksensa oitis. Repliikkejäkään ei ollut juuri opeteltavana, mutta yhtä kaikki – tarve oli kova. Näin heitettiin Riittaan koukku, joka on pitänyt otteessaan tähän päivään asti.

”Sanoin, että mietin asiaa ja lähden kahtomaan ensin. Olin ollut lapsena mukana kansakoulun näytelmäkerhossa 60-luvulla. Välissä oli ruuhkavuosia ja muuta, joten taukoa näyttelemisestä oli kymmeniä vuosia. Teatterintekijä esittäytyy

Näytelmä oli Aapelin ”Siunattu hulluus”. Ajattelin, että onpa jännännäköistä porukkaa, paljon tuttuja ihmisiä mukana näyttelemässä. Tuumasin, että no, minäpäs kokeilen tätä ja siihen sitten jäin. Ohjaajana oli Veli-Pekka Halmila, joka oli ollut myös perustamassa Teatteri Lumperoa.

Rooli oli toisen Rummukaisen veljeksen vaimo, en enää muista kumman. Alussa oli pieni kohtaus, jossa olin ja lopussa, kun veljekset palaavat kotiin. Hirveää oli, että minun piti polttaa piippua. Siitä ei meinannut alkuun tulla mitään. Kun oli oikein kostea ja sateinen kesä ja minun piti juosta nurmikolla paljain jaloin, liukastuin näyttämöllä ja kaaduin melko komeasti. Jalasta alkoi vuotaa veri. Voi jestas, mutta kummasti se ei niin hirveästi hävettänyt. Jokuhan saattoi luulla sen kuuluvan näytelmään.

Ensi-illasta en muista mitään. Kyllähän mua jännitti – jännitti monta vuotta, mutta usein se helpotti kun pääsi näyttämölle. Hirveintä on odottaa kulisseissa, varsinkin jos vieressä on toinen vielä hermostuneempi, se tarttuu. Nykyään ei enää niin hetkauta.

En tiedä mikä siinä näyttelemisessä viehätti. Olen luonteeltani pohjimmiltani kauhean ujo, mutta kun saa olla jossakin toisessa roolissa ja repliikit on syötetty suuhun, eikä tarvitse itse tuottaa mitään, se oli helpottavaa. Omana itsenä esiintyminen on ollut kauheinta koko elämän. Teatteri vain alkoi viehättää enemmän ja enemmän, ja yleisön reaktiot olivat jotakin ihmeellistä.

Muutama vuosi on jäänyt välistä ja jos en ole ollut Lumperossa, olen ollut talviaikaan Saarijärven Teatterissa. Nyt on pakko vähän katsoa minkä verran jaksaa olla mukana. Tykkään enemmän ulkoilmateatterista, vaikka välillä tulee rakeitakin.

Teatteri tuli elämääni hyvällä hetkellä. Lapset olivat lähteneet maailmalle ja elin yksin. En ollut osannut lähteä mihinkään harrastuksiin, joten se tuli oikein hyvään aikaan, Kuva: Petro Salminen

vaikka tulikin kyllä ihan puskista.

Muutaman vuoden mukana oltuani, minut valittiin Teatteri Lumpero sihteeriksi ja yhtäkkiä olin taloudenhoitajana ja hallituksessa. Vuonna 2008 minut valittiin puheenjohtajaksi.

Teatterissa sai tehdä ja puuhata kaikkea. Harrastus alkoi täyttää päiviä. Olin töissä ja luojan kiitos, mulla oli valtavan ymmärtäväinen työnantaja. Ensi-illat olivat usein perjantaisin ja pääsin aina silloin lähtemään töistä vähän aikaisemmin – ja muutenkin sain hoidettua asioita työaikana. Se oli valtava helpotus.

Paljon kuulee sellaisilta, jotka eivät tiedä teatterin harrastamisesta, että kai teille maksetaan siitä. Pikemminkin päinvastoin – joskus tulee itsekin maksettua, eikä kaikesta aina tule säilytettyä kuittia, että voisi periä takaisin.

Olen näytellyt, toiminut johtokunnassa, myynyt lippuja ja ottanut vastaan varauksia. Kun jäin eläkkeelle, olen siivoskellut paikkoja ja tullut aina esiintymispaikalle hyvissä ajoin. Kesäteatterin kahvioon olen hankkinut tarvikkeita, mutta kun vapaaehtoiset kävivät vähiin, hankittiin oma yrittäjä hoitamaan kahviota.

Puvustustakin olen tehnyt, ja kun sain tyttäreltä äitienpäivälahjaksi porakoneen, olen pystytellyt lavastuksiakin. Kun Lumperolle tehtiin uutta varastoa 2018–2019, olin siellä työmaalla hommissa. Meitä oli sellainen muutaman hengen iskuporukka, samanikäisiä, jotka sen tekivät. Nuorempia ei tahdo saada sellaisiin hommiin.

Teatteriharrastuksen myötä ystäväpiiri laajeni, tuli uusia tuttuja laidasta laitaan. Se on siinä lajissa hirveän kiehtovaa. Nuorimmat olivat 4–7-vuotiaita. 2019 kun esitettiin Pikku Pietarin pihaa, siinä oli parikymmentä lasta ja vanhimmat näyttelijät yli 70-vuotiaita.

Meillä on ollut mukana toiminnassa muutamia nuoria, joilla on ollut ongelmia koulussa. He muuttuivat täysin, kun saivat esittää jotain muuta kuin itseään ja ovat tulleet jäljestäpäin puhumaan, että oli valtavan hieno kokemus olla mukana. Teatterilla on sellainenkin sosiaalinen vaikutus ja tarve. Mikä voi olla parempaa kuin se yhteisöllisyys mikä siinä syntyy. Ollaan niin yhtä porukkaa, se on kaikkein tärkeintä. Ei vain minä minä – vaan me.

Yhdistystyössä olen oppinut vasta viime vuosina pyytämään apua. Tahdon olla aina aika itsepäinen ja joskus on pakko tehdä nopeita päätöksiä. Alkuun en saanut johtokunnalta vastakaikua, enkä osannut ollakaan puheenjohtajana. Kaikki olivat liian kohteliaita, eikä kukaan uskaltanut sanoa omaa mielipidettään kokouksissa, mutta jälkeenpäin saattoi kuulla jotakin muuta. En osannut jakaa töitä muille ja hoputtaa mielipiteitä. Tilanne on nyt muuttunut paljon. Alkuaikoina oltiin ja keskusteltiin, mutta ei keskusteltu oikeista asioista. Nyt tyyli on muuttunut huomattavasti.

Teatteri Lumpero ja Saarijärven Teatteri ovat omia yhdistyksiään ja sama Hannu pyysi mukaan myös Saarijärven Teatteriin. Vuonna 2002 oli tekeillä Niskavuoren naiset -näytelmä ja Hannu sai puhuttua minut mukaan. Ohjaaja oli tuttu ja roolini pieni, Sandra, toinen keskusneideistä. Huomattavasti myöhemmin tulin teatteriin taloudenhoitajaksi.

Ei ole ollut vaikeutta sukkuloida näiden kahden teatterin välissä. Saarijärven Teatteri oli huomattavasti vanhempi, Lumpero perustettu 1982. Koskaan en ollut käynyt katsomassa kummankaan teatterin esityksiä, en yhtään kertaa kaikkien kymmenien vuosien aikana. Nuorena luin hirveän paljon ja katsoin Televisioteatterin venäläisiä näytelmiä ja muitakin, niitä tillitin silmä kovana. Kun sitten tulin mukaan, menin suoraan näyttämölle, suoraan asiaan.

Nyt minulla on juhlavuosi, 20 vuotta tätä harrastusta. Kohta alkaa ”Me Rosvolat” -näytelmän harjoitukset, se tulee alkukevääseen ja myöhemmin Veikko Huovisen ”Lentsu”. Muutamana vuonna olemme tehneet kesälle Lumperossa kaksi näytelmää, toinen lapsille touko–kesäkuussa, että kouluryhmät ehtivät käydä.

En ole katunut mukaantuloa, vaikka välillä väsyttää. Se menee onneksi nopeasti ohi kun menee ihmisten seuraan. Moni näyttelijäkin sanoo, että kun teatterille pääsee töiden jälkeen, unohtuu koko hankala työpäivä.

Kohokohtia on ollut näiden 20 vuoden aikana useita, mutta nyt vasta olen oppinut tämän homman. Vuonna 2006 näytelmä ”Suot siellä” kertoi Tarmo Mannin elämästä, siinä oli ammattilaisiakin mukana. Se sai valtavan suosion, ihmisiä tuli Helsinkiä myöten, se vetosi ihmisiin. 2014 näyttelin Eilan roolin ”Eila, Rampe ja huonot keenit” -näytelmässä, se oli melkoinen. 2016 ”Ja Jumala loi naisen” -näytelmässä jokainen oli pääroolissa ja tasavertainen toisten kanssa.

Välillä tuntui, kun otti varauksia vastaan ja puolen yön jälkeen lopetti, ja aamulla seitsemältä alkoi taas puhelin soida, että mihin sitä on lähtenyt.

Jonkin verran olen käynyt peruskursseja ja ohjaajat ovat vetäneet viikonloppukursseja näyttelemisestä ja opettaneet äänenkäyttöä ja hengittämistä. Nimenomaan ohjaajat ovat minua kehittäneet ja viime vuosina nuoremmat ohjaajat, kukin omalla tyylillään. Mankosen Anttikin on itse näyttelijä Tampereella Teatteri Telakassa, hän osaa kahtoa sen, mihin ihminen luontoo. Ketään ei voi väkisin pakottaa rooliin.

Viimeisen 10 vuoden aikana olen oppinut näyttelemään rennosti. En pelekää enää. Enkä mene lukkoon ja vain papata reploja ulkoa, vaan saan siihen muutakin.”

Riitta Lintunen

• Syntynyt 1954 Saarijärvellä • Asuu Pajupuron kylällä, kansakoululla entisessä keittolassa • Perheeseen kuuluu 3 lasta ja 2 lastenlasta • Elämäntyökseen tehnyt erilaisia toimistotöitä, kuten tilitoimistossa ja hirsitalotehtaan toimistosihteerinä, työskennellyt myös autoliikkeen yrittäjänä • Valmistui yo-merkonomiksi 1993 • Eläkkeellä • Harrastaa teatteria, toimii näkövammaisten kerhossa taloudenhoitajana, Kehräkumppanit ry:n ja Saarijärven teatterin johtokunnassa, viimeksi mainitussa myös taloudenhoitajana.