Automuistoja

Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa siitä kun minä ajokortin sain. Paljon on myös tapahtunut muutoksia autoissa ja liikenneympäristössä. Yritän tässä kaivella muistini lokeroista asioita, joista nuoriso ei tietysti tiedä mitään, mutta jotka meille vanhuksille ovat elävää historiaa. En tässä väitä kirjoittavani faktatietoa vaan ajan hämärtämiä muistikuvia, joten älkää takertuko yksityiskohtiin.

Oli vuosi 1967 kun vanhempani kustansivat minulle autokoulun täyttäessäni 18 vuotta. Se oli hieno ja arvokaskin lahja, josta edelleen olen heille kiitollinen.

Autokoulu oli Hämeentiellä Helsingissä (Hakaniemen Autokoulu tms.) ja kouluautona oli Opel Record. Se oli hieno, hyvä ja suhteellisen iso auto sen ajan mittapuun mukaan. Millainen se siis oli ajaa. No hyvähän se oli ajaa, mutta pitää huomioida, että turvavöitä ei ollut, ohjaustehostinta ei ollut, jarrutehostinta ei ollut ja renkaat olivat ns. ristikudosrenkaat. Vaihteet sentään taisivat olla synkronoidut eli vaihtamisessa ei enää silloin tarvinnut välikaasua. Nuoriso etsiköön googlesta tietoa välikaasusta.

Tehostimien puute teki ajamisesta luonnollisesti aika raskasta. Jarrua sai polkea tosissaan eivätkä jarrut tietenkään olleet lukkiutumattomat. Liukkaalla kelillä jarruttelu olikin taidetta huonoilla renkailla (ei tainnut olla vielä nastarenkaitakaan) ja takavetoisella autolla. Ei ihme, että peltiä meni tuohon aikaan ruttuun usein. Ei tosin minulla.

PS. Talvirengaspakko määrättiin vasta 1978 ja turvavyöt määrättiin pakollisiksi etupenkeille uusiin autoihin vuonna 1971 ja 1975 kaikkiin henkilöautoihin. Vasta 1987 käyttöpakko laajennettiin myös takaistuimille.

Turvavyöt ja turvatyynyt muodostavat yhdessä hyvän turvan varsinkin kaupunkinopeuksissa.

Ohjaus oli raskas ilman tehostinta. Jos halusi saada asfaltilla pyörät kääntymään ,niin auton piti ehdottomasti olla edes pienessä liikkeessä. Taskupysäköinti vaati taitoa ja voimaa ja ahtaista paikoista pois pääsy oli voimalaji. Ehkä osin siksikin naisia nähtiin aika vähän ratissa.

Autot tosiaan silloin ennen olivat oikeastaan kaikki takavetoisia ja sehän sitten vaati liukkaalla kelillä omaa osaamista. Minä kuitenkin sain ajokortin ja siis luvan opetella ajamisen jaloa taitoa.

Perheessämme oli Skoda Octavia, jolla sitten aloitin kuljettajaurani. Skoda oli aikansa tuote, jonka erikoisuutena oli rattivaihde tai oikeastaan vain vaihdekeppi ohjauspylväässä. Metka laite ja ihan toimiva. Tosin se kerran jäi käteen, kun katkesi kesken kaiken. Hitsaamallahan se tuli taas kuntoon. Ajan tavan mukaan Skodassa oli tietenkin vakiovarusteena veivi eli käynnistinkampi. Nuorisolle taas tiedoksi, että veivillä ihan oikeasti veivattiin auto käyntiin jos se ei muuten suostunut käynnistymään. Pitää nimittäin muistaa, että vielä 60-luvulla öljyt olivat aika huonosti pakkasta kestäviä eikä starttimoottori aina jaksanut moottoria pyörittää. Silloin tarvittiin veiviä ja vahvaa miestä. Googlettakaapa taas tarkempia tietoja keksinnöstä nimeltä veivi tai käynnistinkampi. Kaikesta huolimatta Skoda oli ihan hyvä auto ja ajettiin niillä ralleissakin. Minä kävin velipojan kanssa jääradalla opettelemassa liukkaan kelin niksejä. Octavia oli siihen mainio peli. Siihen aikaan sai vielä merenkin jäälle aurata radan. Toisin on nyt. Muistan käyneeni ajamassa ainakin Mustikkamaan sillan kupeessa jäällä ja kokeilemassa vähän penkkojakin. Siellä oli hyvä opetella.

Myöhemmin minulla oli vielä tilaisuus osallistua Autokerhon järjestämälle liukkaan kelin kurssille Nummelan lentokentällä ja myös Helsingin poliisilaitoksen järjestämälle kurssille samassa paikassa.

Olen ehkäpä ollut etuoikeutettu päästessäni oikeasti opettelemaan liukkaan kelin ajoa. Laitoksen kurssilla jouduin ihmettelemään joidenkin täydellistä osaamattomuutta. Hyvä kun opettelivat. Kyllä jääratoja ja kursseja tarvittaisiin tänäkin päivänä, mutta eihän oikeita jääratoja ole enää juuri missään. Ne kun saastuttavat. Oma ajokokemukseni karttui Skodan jälkeen isäni hankkimalla Ladalla, joita sitten tuli Rikospoliisinkin käyttöön kupla Volkkareiden rinnalle. Lujaa laatua oli siis alla. Turvallisuuden suhteen ei autoissa vielä 70-luvun alkupuolella kovin suurta kehitystä tapahtunut. Kuitenkin turvavyöt alkoivat yleistyä ja ristikudosrenkaiden tilalle alkoi löytyä vyörenkaita.

Ladat säilyivätkin sitten rikospoliisin ajokkeina pitkälle 80-luvulle saakka ja taisivat poistua käytöstä vasta Neuvostoliiton kaaduttua. Jos ihan totta puhutaan ja mikseipä puhuttaisi, niin eivät Ladat niin huonoja autoja olleet. Kun isäni hankki toisen Ladansa, niin onnistuimme velipojan kanssa ylipuhumaan isän vaihdattamaan siihen penkit ja renkaat. Ajotuntuma muuttui merkittävästi paremmaksi. Okei, tänä päivänä Lada tuntuisi traktorilta, mutta kaikkihan on suhteellista.

HIDASTA 70 JA 80

LUVUILLA”

Isän autojen jälkeen ostin tietysti aikanaan ihan omankin auton. Ensimmäinen oma oli Isuzu Bellet, jonka työkaverit nimesivät ”juustohöyläksi”. Oikeastaan nimi oli aika osuva syystä, joka jääköön nyt omaan arvoonsa. Minä ostin Isuzun liiankin paljon käytettynä, mutta alkujaan sillä oli ihan hyvä maine.

Isuzun jälkeen 70- ja 80-luvulla tuli vielä joitakin ns. vanhan liiton autoja eli autoja, joissa ei mitään merkittävää uutta ainakaan turvallisuuspuolella ollut. Oikeastaan autojen turvalaitteiden kehitys oli aika hidasta 70 ja 80 luvuilla. Turvavyöt kyllä tietysti tulivat pakollisiksi kovan riitelyn jälkeen. Jotkut tahot kun pitivät niitä vaarallisina ja turvallisuutta heikentävinä. Jotain muutosvastarinnan tapaista kai se oli. Typerää ainakin.

Jarru- ja ohjaustehostimet yleistyivät nopeasti ja meille alettiin opettaa pumppausjarrutusta. Se oli siis lukkiutumattomien jarrujen esiaste. Kyllä me pojat sitten pumpattiinkin. Tehostimet kuitenkin tekivät ajamisesta kevyempää ja siten myös helpompaa.

Joskus 80-luvun puolessa välissä minulla oli hetken aikaa rahatilanne niin hyvä, että ostin Volvo 244:n. Siinä oli kuusisylinterinen dieselmoottori ja automaattivaihteet. Se oli erinomainen ajettava kesäkelillä, mutta liukkaalla aika toivoton Takavetoisena ja kevytperäisenä se luisteli herkästi ja ylämäet olivat myrkkyä. Kun laittoi tavaratilaan ison hiekkasäkin, niin tilanne hieman parani. Volvo kuitenkin opetti minulle sen, että automaattivaihteet pitää autossa olla. Sillä tiellä olen edelleen. Kaikesta edistyksellisyydestään huolimatta Volvokin oli vielä ns. perinteinen auto, jonka konepellin alta löytyi aika perinteinen moottori apulaitteineen.

Automaattivaihteita kohtaan oli 80-luvulla paljon ennakkoluuloja. Niiden kestävyyttä epäiltiin ja korjauskustannuksia pelättiin. Turhaan. Nykyiset automaatit ja robottivaihteet yms.ovat jo niin hyviä, että manuaalivaihteilla ajamisen puolustaminen on aika vaikeaa. Toki automaattivaihteinen auto on hieman manuaalia kalliimpi, mutta hintaero ei ole merkittävä. Varmasti manuaalivaihteet tulevat pysymään osana autojen voimansiirtoa. Niillä on kannattajansa ja onhan nykyaikainen manuaalilaatikko todella hyvä ja helppo käyttää. Automaatti on kuitenkin parempi. MOT.

Mielestäni automaattivaihteistokin on eräänlainen turvalaite. Varsinkin vähän ajavat ja muutenkin ns. huonommat kuljettajat hyötyvät automaatista kun se vapauttaa kädet ja toisen jalankin. Tarvitsee vain keskittyä ohjaamiseen ja nopeuden säätelyyn.

90-luvulla autot alkoivat muuttua vähitellen tietokoneiksi. Ensin uusinta tekniikkaa tuli tietysti kalleimpiin autoihin eli me tavalliset tallaajat saimme vain lukea mitä kaikkea autoissa jo on. Yksi kerrallaan ajotietokoneet ym. alkoivat ilmestyä myös tavallisiin autoihin. Vakiovarusteisin tulivat esim. ABS-jarrut, turvatyynyt, vakionopeudensäädin, peruutustutkat ym. ym. Osa nykyisistä varusteista ovat vain mukavia eivätkä varsinaisesti liity auton turvallisuuteen. Mutta aivan viime aikoina yleistyneet automaattiset jarrujärjestelmät, kaistavahdit ja esim. kuljettajan hereillä pysymistä seuraava järjestelmä ovat aika mullistavia turvan antajia. Navigaattoriakin voi pitää turvalaitteena kun oikean osoitteen etsimiseen ei tarvitse käyttää karttoja ja huomion voi kiinnittää olennaiseen eli ajamiseen.

Navigaattorihan löytyy nyt älypuhelimista, jos sitä ei autoon ole integroitu, joten kyllä se lähes kaikilla on matkassa muodossa tai toisessa. Paperikartat ovat historiaa kuten puhelinluettelotkin.

Yhä useammasta autosta löytyy nykyisin myös peruutuskamera ja varoitusvaloja ja -ääniä on jos jonkinlaisia. Ohjekirjaa tarvitaan, että tietäisi mikä mitäkin tarkoittaa.

Paljon on turvallisuuteen tehty parannuksia myös autojen rakenteiden ja materiaalien suhteen. Myös renkaat ovat jatkuvasti parantuneet. Kun vielä mainitaan ajovalojen kehittyneen jonkin verran 60-luvun hehkulampuista, niin eiköhän tärkeimmät ole käsitelty ainakin jotenkin.

Kauas on siis päästy vuoden 67 Opel Recordista ja hyvä niin. Kuitenkin voi kysyä ollaanko autoista tekemässä jo liiankin hyviä ja turvallisia. Tuleeko nykyaikaisessa autossa kuljettajalle jo liian turvallinen olo. Saattaako kuljettaja unohtaa fysiikan lait, jotka kuitenkin toimivat kuten ennenkin. Inhimilliset virheet voivat johtaa ja johtavatkin edelleen onnettomuuksiin, pahoihinkin. Niitä tapahtuu niin kauan kuin ihminen on vastuussa ajamisesta. Tulevaisuudessa tilanne saattaa muuttua, mutta siihen asti tarvitaan ajotaitoa ja osaamista liikenteessä.

Meitä, jotka ovat ajaneet Rekordin, Skodan ja Ladan kaltaisilla pelkistetyillä autoilla, on vielä jäljellä fossiiliosastolla aika montakin. Osa meistä tietenkin kuoli liikenneonnettomuuksissa turvattomissa autoissa turvattomassa liikenneympäristössä, mutta me muut selvisimme tuurilla/taidolla ja voimme nyt muistella menneitä hyviä aikoja. T-Fordia en minäkään ole koskaan ajanut.

PS. Nykyisin ajan Honda Civin farkulla vm. 2016. Se on luonnollisesti automaattivaihteinen ja varustettu lähes kaikilla herkuilla. Ajaminen on nautittavan helppoa enkä kaipaa sen paremmin Rekordia kuin Ladaakaan.