Pohjoismainen luontosuhde - salainen aseemme ilmastonmuutoksen

Kirkkaan punaiset metalliputket kolisevat, kun lapset kirmaavat läpi uuden kiipeilytelineen. Muoviset liukumäet ja ruutuihin liimautuneet vanhemmat värittävät maisemaa. Asfalttinen jalkakäytävä tuntee jalkaparien töminän, ja pakoputkien puhaltamat pilvet sekoittuvat tupakansavuun, joka kohoaa nuorten parvesta. Putoavat lehdet lakaistaan nopeasti ja piilotetaan näkyvistä. Kuin surullisessa dokumentissa reviiriltään eksyneestä populaatiosta ihmiskunta asustaa keinotekoisessa kodissaan, kaupunkiympäristössä.

Pohjoista luontoa ajatellessa mieleen piirtyvät tummanpuhuvat havupuut ja karut tunturit. Etelässä saamme tuntea vehreän lehtitai sekametsän halauksen ja pohjoisessa nähdä taivaalla loistavat revontulet. Valitettavaa on, että jokapäiväisessä elämässämme nämä luonnon ihmeet eivät usein tavoita meitä, jotka elämme kaupungeissa ja lähiöissä. Täällä modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa meistä tuntuu siltä, ettemme ole enää luonnon armoilla.

Tämä luonnosta etääntyminen saattaakin olla suurin haasteemme ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä ongelmat, jotka eivät kosketa meitä tai läheisiämme, eivät myöskään ole ensisijaisia huolenaiheitamme. Tiedämme teoriassa ilmastonmuutoksesta ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä, mutta kaupungissa eläminen antaa mahdollisuuden sivuuttaa nämä ongelmat. Voisiko siis ratkaisu ihmisten välinpitämättömyyteen luonnonsuojelun ja ilmastonmuutoksen suhteen olla se, että luonnosta tehtäisiin henkilökohtaisempaa?

Miltä näyttäisi tulevaisuutemme, jossa luonto olisi vielä vahvemmin osa elämäämme? Päiväkotien pihat olisivat täynnä puita sekä

”Voisiko siis ratkaisu ihmisten välinpitämättömyyteen luonnonsuojelun ja ilmastonmuutoksen suhteen olla se, että luonnosta tehtäisiin henkilökohtaisempaa?” mättäitä, ja kouluissa yhä useammalla oppitunnilla lähdettäisiin metsiin oppimaan. Myös läksyt voisivat useammin liittyä luonnossa liikkumiseen. Myöhemmin elämässä luontoon pääsisi kuntoilemaan, rentoutumaan ja retkeilemään, ja näin monet jo tekevätkin. Pohjoismaissa olemmekin ylpeitä luontosuhteestamme, mutta arvostus metsiä ja tuntureitamme kohtaan ei synny tämänhetkisille tai tuleville sukupolville asfaltilla päällystettyjä katuja tallustaen. Yhteiskunnan tasolla tehtävillä toimilla olisi syytä johtaa kaikkia kansalaisia yhä vahvemmin luontoon ja tietysti kaiken tämän tekee mahdolliseksi vain se, että erityisesti kaupunkien sisäisille ja läheisille luontoalueille annetaan tilaa.

Nyt ilmastonmuutoksen uhan alaisina meidän on todella aika ryhtyä läheiseen luontosuhteeseen kannustaviin toimiin. Pohjoismaissa meillä on resursseja toimia ja näin mahdollisuus vaikuttaa osaltamme koko maapallon tulevaisuuteen. Yhdessä meillä on paljon tehtävää, mutta tärkeintä on pitää kiinni luontoalueistamme, jotka, olivat ne sitten pieniä tai suuria, mahdollistavat juuri tämän tärkeän suhteen luontoon, sillä rakkautemme niin uniikkeihin metsiimme ja järviin kuin vuonoihimme ja vuoriin on ratkaisevin voimavara ilmastonmuutoksen torjunnassa - meillä on jotain minkä puolesta taistella.

Julia Ilmo

Olen 19-vuotias lukiolainen Espoosta. Perinteisen suomalaisen tavoin olen aina viihtynyt metsissä, mutta erityisesti yläasteella aloin pohtia ilmastonmuutosta ja muita ympäristöongelmia.