Yliopiston ja kirkon suhteesta Olavi Dannenberg Tämän artikkelin kirjoittamisen yhtenä motivoijana on saamani kutsu Helsingin yliopiston avajaisiin, joita vietettiin 10. syyskuuta 2007. Kutsussa esiintyvä sana “avajaisjumalanpalvelus” herättää minussa tieteentekijänä ja ateistina monia moraalisia kysymyksiä. Toisena huomattavana alkutekijänä lienee ollut vaimoni osallistuminen filosofisen tiedekunnan promootioon keväällä 2007, jolloin jouduin vakavasti miettimään mahdollisen promootioon osallistumiseni suhdetta vakaumukseeni ja periaatteisiini. Kolmantena tekijänä ovat monenlaiset kokemukseni pitkin yli kymmenen vuotta kestänyttä osakuntauraani. Toivon, että toisin ajattelevat eivät mahdollisesti hieman provosoivaan sävyyn kirjoitetusta tekstistäni loukkaannu liikaa, vaan mahdollisesti miettisivät syitä siihen, miksi tunnen ja koen nämä asiat esittämälläni tavalla. Minulle, teoreettisen fysiikan tutkijana, yliopistolaitoksen ihanne – autonominen sivistysyliopisto, joka antaa tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa korkeinta opetusta – on erittäin tärkeä. Tutkimuksen perustana on tieteellisen metodin soveltaminen. Yliopistolaitoksen juhlassa ja arjessa näkyvä kirkolle alisteinen asema on kaikkea muuta kuin näiden ihanteiden mukaista ja voi monissa tilanteissa saattaa muiden uskontojen edustajat tai mihinkään uskomattomat vaikeaan asemaan suhteessa omaan moraaliinsa. Tieteellinen metodi lyhyesti Modernin tieteellisen metodin perustavana osana voidaan pitää 1300-luvun alkupuolella vaikuttaneen fransiskaanimunkin Wilhelm Occamilaisen kahta perustavaa laatua olevaa periaatetta, joista ensimmäisen mukaan “positiivisen eksistenssiväitteen esittäjällä on aina todistustaakka”. Tämä tarkoittaa, että jos joku väittää jonkin asian olevan olemassa, hänen on pystyttävä todistamaan väitteensä. Toinen ajatuksista tunnetaan nimellä Occamin partaveitsi, eli “yhtä selitysvoimaisista teorioista yksinkertaisin on todennäköisimmin oikea”. Occamin tarkoituksena oli tehdä rajanvetoa uskonasioiden ja päättelyyn liittyvien asioiden välille. Sanomattakin on selvää, että kirkon johto piti häntä kerettiläisenä. Mitä ensimmäinen periaate tarkoittaa?
Ajatellaanpa väitettä “Taskukellossani on demoni, joka pitää huolta siitä, että kello käy oikeassa ajassa. Demoni on pieni ja näkymätön, eikä sitä voida millään tavoin havaita.” Kenen tehtävä on todistaa ja mitä? Millä tavoin todistaisit, että demonia ei ole olemassa? Modernin logiikan myötä on helppo ymmärtää, että negatiivista eksistenssiväitettä (“taskukellossa ei ole demonia”) ja positiivista universaaliväitettä (“kaikki korpit ovat mustia”) ei voida todistaa. Sen sijaan positiivinen eksistenssiväite (“taskukellossa on demoni”) ja negatiivinen universaaliväite (“kaikki korpit eivät ole mustia”) voidaan todistaa, mikäli väitetty asiaintila on totta (todistukseksi kelpaa se, että raahataan demoni tai ei-musta korppi näytille). Ketään ei siis voida vaatia todistamaan negatiivista eksistenssiväitettä, koska se on loogisesti mahdotonta, vaan tällaista todistusta kaipaavan ihmisen on itse pystyttävä todistamaan oma vastaväitteensä
