Juhliva Puukello 2000-07
Karjalaisuutta etsimässä
rialueeseen, jota Heikki Koukkunen kutsui Raja-Karjalan sijaan Ydin-Karjalaksi.
Karjalaisen identiteetin kysymyksiä Pienessä Puukellossa vuosina 2000 - 2007
Janne Waris Olen yrittänyt vuosina 2000 – 2007 Pieneen Puukelloon kirjoittamissani artikkeleissa tuoda uusia näkökulmia karjalaiseen identiteettiin. Olen mieltänyt maakuntaidentiteettimme kuuluvan osaksi suurempaa kokonaisuutta: suomalaisuutta, eurooppalaisuutta, ortodoksista maailmaa, suomalaisugrilaisuutta, slaavilaista sivistyspiiriä ja jopa Bysantin valtakunnan kulttuuriperintöä kantavaa kansojen joukkoa. Karjalaisuus on kansallista korkeakulttuuria. Siksipä maailmankarjalainen tunteekin monikulttuurisen taustansa. 900-luvulla syntynyt Muinais-Karjala oli kielellisesti yhtenäinen ja suppea-alainen alue Laatokan länsirannalla. Muinais-Karjalan kulttuuriin vaikutti kaksi tärkeää tekijää: vanha suomalais-ugrilainen pohja ja uusi ortodoksinen ja slaavilainen aines. 1100 – 1200-luvuilla muinaiskarjalaiset levittäytyivät laajalle alueelle, joka ulottui Keski-Uudeltamaalta Aunuksen kannakselle sekä Inkerinmaalta Perämerelle ja Vienanmerelle asti. Myöhemmin karjalaisuuden alue rajoittui kartan osoittamille alueille: Täyssinän rauhan 1595 määräämän rajalinjan itäpuoliselle alueelle eli Osakuntamme kanta-alueelle. 1600-luvulla Pohjois- ja Laatokan Karjala melkein tyhjenivät asukkaista karjalaisten muuttaessa Tveriin ja vain Raja-Karjalaan jäi enemmistöväestöksi karjalankielistä ortodoksista väestöä. Ilomantsi praasniekkaperinteineen on kuitenkin aina kuulunut tähän kulttuu-
Eeppinen miehinen sankarirunous – Kalevalan ydin – on kerätty Osakuntamme kantaalueelta ja Vienasta. Lyyrisempi naisellinen aines, joka on koottu Kantelettareen, on pääosin peräisin Inkerinmaalta ja Karjalan kannakselta. Karjala on myös kolmannen ee-poksen kotiseutu, sillä Äänisniemen ja Vienanmeren rannikon – Pomorjen – venäjänkieliset lauloivat sankarilauluja – bylinoita – Kiovan Rusin sankareista eli bogatyreista. Onpa käynyt niinkin, että karjalainen runonlaulajasuku, joka oli laulanut Lönnrotille kalevalaisia runoja, on venäjänkieliseksi siirryttyään laulanut sata vuotta myöhemmin muinaisvenäläisiä bylinoita perinteen-kerääjille. Ehkä hyvämuistisuus on periytyvää, ehkä myös runonlaulantakulttuuri voi elää kaksikielisenä. Tarinat niin Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä kuin myös Ilja Murometsista, Dobrynja Nikititšistä ja Aljoša Popovitšistä ovat osa Karjalan suullista perinnettä. Olen pyrkinyt artikkeleissani tuomaan esille karjalaisuuteen liittyviä teemoja: kalevalaista runoutta, itäistä kristillisyyttä, suomalaisugrilaisuutta, karjalan kieltä ja venäläistä kirjallisuutta. Osakuntamme seniorit Onni Okkosesta lähtien ovat olleet miulle innoituksen lähteinä: Heikki Kirkinen, Aune Jääskinen, Veijo Saloheimo, Pirkko Sallinen-Gimpl, Aino Räty-Hämäläinen ja monet muut Osakunnassamme toimineet kulttuurivaikuttajat ja tutkijat ovat vaalineet karjalaista identiteettiä, vain muutamia mainitakseni. Heikki Koukkunen ja Matti Jeskanen ovat pitäneet karjalan kielen asiaa esillä. Sortavalan seminaari kasvatti Iivo Härkösen ja Pekka Ruotsin
