Juhliva Puukello 1966-70
Offsetia ja koskikahinaa Simo Hämäläinen Syksyllä kuusikymmentäkuusi ilmoittauduin Helsingin yliopiston Karjalaiseen osakuntaan. Ennemmin ehtineiden lieksalaisten tiedossa oli, että fuksi harrasti kirjoittelua ja oli jo muutamana kesänä ollut tekemässä paikallislehteä toimitusharjoittelijan pestillä - ilmeisesti minut ilmiannettiin. Puukellon silloinen päätoimittaja otti yhteyttä ja pyysi tulokasta toimituskuntaansa. Minähän suostuin. Puukello oli tuohon aikaan arvokkaan oloinen, perinteinen osakuntalehti, kulttuuriin kallellaan, ulkoasultaan viimeistelty. Sellainen, jonka kehtasi tarjota senioreillekin tilattavaksi. Painopaperi oli hyvää laatua, teksti linotypellä ladottua. Sain hoitaakseni toimitussihteerin työt, jotka olivat ennestään tuttuja. Kirjapaino oli Joensuussa, ja aineistot kulkivat kirjeitse. Neljä numeroa vuodessa oli saatava aikaan, jotta posti suostui jakelemaan julkaisun edullisella sanomalehtitaksalla. Päätoimittajan toimena oli pyytää, anella, vaatia ja kiristää tekstiä jokaiselta, jota epäiltiin kirjoitustaitoiseksi. Saalis oli yleensä laihanlainen. Osakuntalaiset ilmeisesti keskittyivät opintoihinsa niin tiiviisti, ettei aikaa vapaamuotoiseen pännänpyöritykseen enää jäänyt. Omat kiireensä oli päätoimittajallakin, niin että pian oli edessä vetovastuun vaihto. Uusia virkailijoita valitessaan osakunnan vuosikokous uskoi vastuun Puukellon tulevaisuudesta toimituskunnan nuoremmalle jäsenelle. Jätin Helsingin kaupungin
maistraattiin asianmukaisen ilmoituksen siitä, että vastasin nyt Puukello-nimisen julkaisun sisällöstä kuten painovapauslaki edellyttää, ja ryhdyin tuhotöihin. Lehden painomenetelmä muuttui offsetiksi, ladonnan hoiti päätoimittaja omin töppösormin osakunnan sähkökirjoituskoneella kokoushuoneen pitkän pöydän ääressä, otsikot liimailtiin siirtokirjasimista, kuvaaineistoa ei rasteroitu laattalaitoksessa vaan leikeltiin ja liimailtiin taittoon sellaisenaan. Valmiit sivut lähetettiin kirjapainoon, jossa ne kuvattiin ja siirrettiin painopinnoille. Ja sitten rotaatiokone hurahti. Aikaa ja rahaa säästyi. Varmaa on, etteivät suinkaan kaikki riemastuneet muutoksesta, mutta sen olin urallani jo oppinut, että päätoimittajien ammattitaidon alkeisiin kuuluu kyky olla kuuntelematta jupinoita ja napinoita elleivät niitä esitä merkittävät ilmoittajat. Entisellään oli tekstien tarjonnan onneton vähyys, ei auttanut loitsu ei rukous. Onnekseni juttusille tuli kerran pitkä kiharatukkainen poika, sanoi nimekseen Kinnusen Juha ja kertoi harrastavansa piirtelyä ja sen sellaista. Juhasta Puukello sai mielestäni oivallisen kannentekijän ja kuvittajan.
