Vaihto-opiskelijana Saksassa - välähdyksiä rajan takaa Julia Niemeläinen Kesäkuu 2006 Maaseudulla entisen Itä-Saksan puolella on rauhallista ja yllättävän tyhjää. Harzvuoriston keskellä voisi kuvitella olevansa Suomessa, sillä tienposkessa kasvaa koivua ja kuusta. Vastaantulijoita on yhtä harvassa kuin Pohjois-Karjalassa. Siellä täällä notkelmissa näkyy pieniä kyliä, rykelmiä harmaita taloja. Matkaamme kiemurtelevaa tietä kohti autobaanaa. Sightseeing-ajelun jälkeen haluamme löytää nopean tien, jota pitkin hurauttaa opiskelukaupunkiini Bochumiin. Matkaa baanalle on vielä jäljellä, kun tienmutkan takaa esiin tulee harmaa, matala rakennus. Kun pääsemme lähemmäksi, se näyttää autiolta ja ränsistyneeltä. Sen edessä ovat portit, joihin on kiinnitetty kyltti ”Agrargenossenschaft Schwenda – Karlsrode”, Karlsroden maatalousosuuskunta. Päättelemme, että kyseessä on vanha kolhoosi.
Pian päätelmämme saa vahvistuksen. Jonkin matkaa eteenpäin ajettuamme tien reunassa on kerrostalo, keskellä maaseutua ja kaukana muusta asutuksesta. Hylätyssä talossa on asuttu joskus. Ulko-ovien vieressä on postilokeroita, jotka nyt ovat ruostuneet ja repsottavat – postia niihin ei ole jaettu
pitkään aikaan. Talon seinässä on graffitti: ”Smash facism”, siinä lukee. Syksyllä 1989 Finnjet, maailman suurin ja nopein matkustajaautolautta, kyntää Itämerta. Se on matkalla Helsingistä kohti Saksan Travemündeä. Seison laivan kannella ja katselen sinisenharmaaseen horisonttiin: olen matkalla Kieliin. Yksinäisellä merellä seilaa toinen laiva, joka aivan yllättäen kääntyy. Parin päivän sisällä Kieler Nachrichten osaa kertoa kääntymisen syyn: laiva on kääntynyt poimimaan kylmässä meressä uineen väsyneen miehen. Miehen tavoitteena on ollut päästä uiden Itä-Saksasta Länsi-Saksan puolelle, mutta nyt häntä odottaa auttamatta paluu takaisin DDR:ään. Lokakuussa seison isoveljeni ja amerikkalaisen au-pairimme kanssa Brandenburgin torin reunalla Berliinissä. Checkpoint Charliella aupairimme on joutunut maksamaan dollareita vääränvärisestä passistaan päästäkseen idän puolelle. Torilla ja kaduilla on ihmisiä, taustalla hulmuavat punaiset liput, on suuren juhlan aatto. Pian televisiossa ja lehtikuvissa näytetään, kuinka kaksi vanhaa herraa suutelevat toisiaan sosialistisen ystävyyden merkiksi. Pian maailma kuitenkin muuttuu. Jo muutaman viikon kuluttua muurit alkavat murtua, ja lännen kaupunkeihin matelee jonoissa pahanhajuisia Trabantteja, joiden maatunnuksesta yksi D ja yksi R on tuhrittu mustalla maalilla – jäljelle on jätetty vain D, yhdistynyttä Saksaa kuvaamaan. Ikkunan alla torvet tööttäävät, ihmiset heiluttavat käsiään ja riemuitsevat. Keväällä 1990 käyn
