Solution Manual for Organic Chemistry Mechanistic
Patterns Canadian 1st Edition Ogilvie Ackroyd Browning
Deslongchamps Lee Sauer 017650026X 9780176500269
Full link download:
Solution Manual:
https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-organic-chemistry-mechanisticpatterns-canadian-1st-edition-ogilvie-ackroyd-browning-deslongchamps-leesauer-017650026x-9780176500269/
Practice Problem 2.1
Functional groups are shown in the following molecules.
a)
b)
c)
d) aromatic ring amine group H2N OH carboxylic acid group O
There are two groups based on the type of bonds involved ( or ) in each of the functional groups in the molecules above. The following groups are all formed using only bonds:
The following groups have both and bonds. The bonds are noted; all the rest are bonds.
Practice Problem 2.3
a) The molecule has four alcohol groups. These can act as hydrogen bond donors and hydrogen bond acceptors. The oxygen in the ketone group can also act as a hydrogen bond acceptor.
b) The molecule has three types of functional groups The amine groups with no attached hydrogen atoms can act as hydrogen bond acceptors. The alcohol groups will be hydrogen bond donors and hydrogen bonds acceptors. The amide groups will act as hydrogen bond donors and hydrogen bond acceptors.
Integrate the Skill 2.4
Functional groups and hybridizations for atoms in each group are shown.
Practice Problem 2.5
The two molecules are drawn below, with hydrophobic and hydrophilic regions indicated.
The alcohol-containing molecule would be more soluble in water, since it has an extra hydrogen bond site (donor and acceptor). The long hydrocarbon chain in the other molecule would interact favourably with long-chain hydrocarbon solvents like hexanes and make it more soluble in hexanes.
Integrate the Skill 2.6
Lewis structure of ethyl acetate CH3CO2CH2CH3 with bond dipoles and hydrophobic and hydrophilic regions indicated:
a) Five-carbon main chain:
b) Seven-carbon main chain:
c) Ten-carbon main chain:
d) The largest group of carbons are in the six-membered ring (in bold) with a four-carbon substituent.
e) The main chain has nine carbons (in bold) with three sidechains. The sidechains are given in alphabetical order and the main chain is numbered to minimize the numbers on the substituents.
f) The main chain has seven carbons (in bold) with two methyl sidechains.
g)
Integrate the Skill 2.8
a) The IUPAC name for this compound is isooctane.
b) Octane is a straight-chain molecule. It can efficiently pack with other octane molecules to establish dispersion attractions. Isooctane is a branched molecule and, therefore, has a shorter carbon chain to effectively interact with other isooctane molecules. The branches will also inhibit effective packing of the molecule. So, octane will have greater dispersion attractions and a higher boiling point
Practice Problem 2.9
a)
b)
c) The double bonds are in the ring, so it is named as a cyclohexadiene, shown in bold.
d) The molecule is a redrawn in a planar projection for clarity.
6 5 1
Integrate the Skill 2.10
First, draw the main chain, numbering the atoms in the chain. This helps with substituents. Now, add the substituents
Practice Problem 2.11
a) The only functional group is an aldehyde, so the suffix is -al. Numbering is from the functional group end.
b) The highest priority group is the carboxylic acid, with seven carbons in the longest chain. The alcohol group is named as a substituent, as it is not the highest priority functional group.
c) The ketone is the highest priority group. The substituents are named alphabetically.
d) The highest priority group is the alcohol. The locations of the double bond and the alcohol must be specified.
Integrate the Skill 2.12
The systematic name of the molecule is based on an eight-carbon main chain (in bold). The highest priority functional group is the alcohol. Numbering starts at the alcohol end and leads to the following name
There are many possible results from searches. Wikipedia is one location with a large amount of chemical information that is generally properly referenced. Searching for “3,7-dimethyloct-6en-1-ol” leads to the following page: https://en.wikipedia.org/wiki/Citronellol. The common name of this molecule is citronellol, reminiscent of citronella oil, of which citronellol is a component. It is often used to ward off biting insects like mosquitos and blackflies.
Practice Problem 2.13
The root is cyclohexa-1,3-diene, so the framework upon which to build the molecule is
1-(4-methylheptan-2-yl) is a seven-carbon group attached by the second carbon in the chain. This group also has a methyl attached on the fourth carbon. This is connected to carbon 1 in the ring
“5,5-difluoro” refers to two fluorine atoms, which are both attached to carbon 5 in the ring
5,5-difluoro-1-(1,4-dimethylhexanyl)cyclohexa-1,3-diene
2.14
a) e)
b) f)
c) g)
d) h)
2.15 For unsaturated molecules, the site of unsaturation is indicated in the structures shown.
a) e)
b) f)
c) g)
d) h)
2.16 Line structures and functional groups are shown.
a)
2.17
The electron density is concentrated on the fluorine atoms (outer regions; red in the textbook) since fluorine is highly electronegative and attracts electron density away from the carbon atom (central region; blue in the textbook). In methane, the charge density is evenly distributed, since carbon and hydrogen have similar electronegativities.
2.18
The non-polar region of the molecule is the long chain on the left. In the electrostatic potential map in the textbook, it is a light blue-green. The negative parts of the molecule are red in the electrostatic potential map in the textbook. The positive regions are dark blue in the electrostatic potential map in the textbook.
2.19
The intermolecular forces would involve hydrogen bonding from the carboxylic acid groups. This would be similar for both molecules. The only difference would be in the dispersion forces between the hydrocarbon chains. Line drawings of both would look like:
The alkane region in 2-ethylhexanoic acid is seven carbons long, while it is only five in hexanoic acid. This would result in more attractions in 2-ethylhexanoic acid and, therefore, 2ethylhexanoic acid should have a higher boiling point.
2.20
Molecules ranked in decreasing order of their expected boiling points.
a) H-bonding dipole interactions dispersion forces O
HO
b)
Since all the molecules are of similar size, the types of forces determine the order of expected boiling points. H-bonding is the strongest (highest BP), followed by dipole interactions, with dispersion forces being the weakest (lowest BP). The straight-chain alkane will have a higher boiling point, since the chains have more effective contact with neighbouring molecules and a higher net force of attraction.
The highest BP would be for the sodium salt, since there are full charges and electrostatic forces of attraction. The carboxylic acid group is more polar than the alcohol, so the Hbonding would be stronger in the acid.
The ammonium salt has isolated charges and electrostatic interactions. The molecules with hydrogen-substituted N atoms will have H-bonding. It will be stronger for the nitrogen with two attached hydrogens. The last molecule has no H-bond donors, so only dipole interactions are possible.
Molecules ranked in the expected order of increasing solubility in water:
least water-soluble
least H-bonding
largest hydrophobic region
most water-soluble
most H-bonding
smallest hydrophobic region
The two most soluble molecules have two hydrogen bonding groups on them. The smaller of the two will be most soluble, since it has a smaller hydrophobic region. The two least-soluble molecules have one hydrogen bonding group, but the least-soluble one has a much larger hydrophobic region due to the extra methyl substituents.
a)
b)
All of the –OH groups are hydrogen-bonding donors and acceptors. The ring carbons will be the hydrophobic region, but they are all close to polar groups. This will make this molecule very soluble in water and not very soluble in non-polar organic solvents.
The majority of this molecule is hydrophobic and it should be soluble in organic solvents. The hydrophilic region is small in comparison, so only limited solubility in water would be expected.
c)
d)
The amide and carboxylate groups are all hydrophilic. The carbon backbone is hydrophobic. This molecule has a formal charge (carboxylate group) and hydrogen bond acceptors (amide and carboxylate). So, it should have good solubility in water and polar organic solvents. It would have limited solubility in non-polar organic solvents.
The amine (–NH2) and –SO2NH2 groups are hydrophilic hydrogen bond donors and acceptors. The aromatic ring would be the hydrophobic region. It should have good solubilityin water and polar organic solvents. It would have limited solubility in non-polar organic solvents.
2.23
Carbons in the main chain are numbered in some diagrams to assist in naming.
a) c)
b) d)
2.24
Carbons in the main chain are numbered in some diagrams to assist in naming.
a) c)
b) Line structure makes naming easier. d)
Carbons in the main chain are numbered in some diagrams to assist in naming.
a) This might also be referred to as “4-(n-butyl)-3-methyldecane.”
b) Converting condensed structure to a line structure makes naming easier.
c)
d)
— Hänen miehellään oli hyvät tulot ja jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden. Hän itse on kertonut minun isälleni, että hänellä on viisitoista tuhatta…
— Niin, onhan tuo melkoinen omaisuus, — huomautti Przyjemski.
— Eikös ole? jatkoi Klaara. — Mutta niinpä hän käyttääkin sitä hyvin.
Paitsi meitä hän auttaa vielä muutamia toisia…
— Se on aivan oikein. Onhan eukolla jaettavaakin.
— Onpa kyllä, ja tästä työstä hän tuntee suurta iloa; muutoin hänen elämällään ei olisi mitään päämäärää… Hänellä ei ole lapsia.
Mies päätti:
— Koskapa hänellä on viisitoista tuhatta, niin hän muistuttaa parisilaista jumalanäidin kuvaa…
Przyjemski nojasi kyynärpäänsä portaita vastaan, painoi päänsä käteen ja vaipui niin syviin mietteisiin, että Klaara sen huomasi. Hänkin vuorostaan hetkesi äänettömäksi eikä uskaltanut sanallakaan miestä häiritä. Hiljaisuutta kesti muutamia minuutteja, sitte oikasi Przyjemski itsensä ja katsahti tähtiin. Klaara huomasi, että ryppy kulmakarvojen välissä syveni.
Mies virkkoi:
Tähdet lentelevät.
Myöskin Klaara vaistomaisesti hiljensi ääntään, vastatessaan:
— Elokuussa aina tapahtuu paljo tähdenlentoja, väitetään, että kun tähti lentää, tarvitsee vaan ajatuksissaan lausua toivomus ennenkuin tähti sammuu, niin toivomus varmasti toteentuu… Katsokaas tuossa taaskin yksi lensi! Tuossa toinen, kolmas!
Przyjemski loi katseensa taivasta kohden, jossa tähtiä lenteli ristiin rastiin, ja lausui verkalleen:
— Lausua toivomus… niin monta tähteä lentää, että Te kerkiätte aina jotakin toivoa, ennenkuin joku niistä sammuu.
Klaara vaikeni. Mies nyt kääntyi häneen päin ja istui niin lähellä, että Klaara selvästi huomasi silmien ilmeen.
Koettaessaan vapaasti lausua, sanoi hän:
— Minä olen hyvin itsekäs. Jos uskoisin, että lentävä tähti voisi täyttää ihmisten toivomukset, niin aina rukoilisin siltä tuota samaa asiata: että isäni tulisi terveeksi, että lapset lukisivat ahkerasti ja että heistä tulisi hyviä ihmisiä.
— Mitäs Te rukoilisitte itsellenne! Klaara katsoi kummastuneena.
— Itselleni! Tuota juuri itseni tähden ensin toivon.
— Onhan tuo oikein ilkeätä itsekkäisyyttä! Mutta ettekö todellakin tahtoisi, että tähti tuottaisi Teille niin suurta onnea, että se sydämen muuttaisi leimuavaksi tähdeksi ja kohottaisi sen korkealle, korkealle ylemmäksi kaikkia mitä maailmassa löytyy.
Nämät sanat kuullessaan Klaara tunsi, että hänen sydämensä muuttui leimuavaksi tähdeksi, ja juuri sen tähden, että hän tuon tunsi, hän virkkoi leikillisesti:
— Jos jotakin anoisin itseäni varten, niin anoisin sitä, että saisin olla ulkona metsässä kokonaisen päivän. Minua metsä eniten miellyttää. Sitte hän lisäsi:
— Mitäs Te anoisitte lentävältä tähdeltä?
Przyjemski vastasi ajatuksiinsa vaipuneena:
— Minä anoisin kultaiselta tähdeltä vakuutusta siitä, että on olemassa hyviä, puhtaita sydämiä maailmassa, ja sitte anoisin, että tuollaisen sydämen saisin omakseni…
Mies hetkeksi vaikeni ja sitte jatkoi:
Minä anoisin: Kirkas tähti, anna minun unhottaa kaikki synkät uneni…
Samalla kertaa suloisella ja katkeralla tunteella kuunteli Klaara hänen sanojaan. Ääni hyväili hänen korviaan, mutta sanoissa piili jotakin käsittämätöntä, joka sydäntä ahdisti.
Przyjemski nousi pystyyn ja virkkoi keveästi:
— Emmekö hiukan kävelisi puutarhassa?
Klaara nousi nöyrästi ja he vaelsivat pitkin kasteista nurmikkoa kahden karviaispensasryhmän välitse sireenimajaa kohden.
— Te sanotte anovanne lentävältä tähdeltä, että isänne tulisi terveeksi… Eikö hän sitte ole terve?
— Oi ei! Hän on hyvin heikko, on ollut kauvan.
— Mikä häntä oikeastaan vaivaa?
— On jotakin vikaa rinnassa.
— Tuohan on hyvin ikävää. Millä hän koettaa sitä parantaa?
— Muutamia vuosia sitten hän oli pitemmän hoidon alaisena, mutta nyt ei hän enää kysy keltään lääkäriltä neuvoa. Lääke on kallista ja auttaa vähän, kun saa tehdä voimia kysyvää työtä. Pääasia on, että hän mahdollisuuden mukaan noudattaa terveyden sääntöjä. Hänen täytyy mennä aikaiseen levolle, juoda maitoa ja syödä paljon hedelmiä.
— Tuo viimeinen keino pitäisi olla hyvin helppo — huomautti Przyjemski, — kun asuu suuren puutarhan keskellä ja on toinen vielä suurempi aivan vieressä… Ruhtinaan puutarhassa on paljon erinomaisia hedelmiä.
Klaara hymyili puolihämärän suojassa. Kuinka lystikäs mies! Mitä se tähän kuului, että hänen isänsä eli määrätty syömään paljo hedelmiä, ja että semmoisia oli ruhtinaan puutarhassa? Nuo olivat kaksi eri asiaa, ilman minkäänlaista yhteyttä keskenänsä.
Przyjemski katsoi häneen äänetönnä, aivan kuin olisi odottanut, että hän jotakin sanoisi. Sitte hän jatkoi huolettomasti:
— Ruhtinas ja minä olimme juuri tänään katselemassa kasvihuonetta ja siellä oli niin paljo hyvää tavaraa, että ruhtinas käski minun lähettää mielin määrin Perkowskin herrasväelle ja muille tuttaville, jos minulla semmoisia täällä oli… Taaskin mies vaikeni ja katsoi Klaaraan. Klaara huomautti:
— Ruhtinas mahtaa olla hyvin herttainen. Sitte hän osotti linnaa.
— Kylläpä se näyttää kauniilta valaistuine ikkunoineen! Tiedättekö mitä? Kun tänä iltana ensi kertaa katsoin sinnepäin, pidin noita ikkunoita tähtinä, jotka pilkottivat puiden lomitse.
He seisoivat aitauksen kupeella aivan lehtimajan vieressä. Puiden latvoista kuului hiljainen humina ja ikäänkuin vastaukseksi kaikui heti soitonsäveliä. Ne kaikuivat linnasta, valaistuista ikkunoista, mutta äkkiä vaikenivat.
— Mitä se oli? Soittaako joku linnassa? kuiskasi Klaara.
Przyjemski vastasi:
— Ruhtinas soittaa, hän on suuri soiton ystävä, ja me usein soitamme yhdessä.
— Vai soitatteko Tekin?
— Minä soitan selloa, ja hän säestää minua pianolla taikka päinvastoin.
Pidättekö soitosta?
Linnasta jälleen kaikui muutamia säveleitä, mutta tällä kertaa eivät heti tauonneet. Ne sulivat puiden hiljaiseen huminaan, ja kun tuo taukosi, kaikui vielä pianon säveleitä yksinänsä.
Klaara vastasi hiljaa:
— En voi koskaan soittoa kuulla tulematta liikutetuksi.
— Onko Teillä siihen usein tilaisuutta?
— Äidin kuoltua — hänen oli tapa soitella isälle iltaisin — vain pari kolme kertaa tuttavien luona.
— Onko tuo mahdollista? huudahti Przyjemski. — Neljään vuoteen kuullut soittoa ainoastaan pari, kolme kertaa! Kuinka voitte elää ilman musiikkia?
Klaara myhäili.
— Pitääkö minulla sitte välttämättömästi olla tuota nautintoa?
— Ei suinkaan, ei elämässä välttämättömästi tarvitse olla nautinnolta, varsinkin kun on Teidän ijässänne — vakuutti mies.
— Olenhan minä jo aivan täysikasvuinen — tokasi Klaara kiihkeästi.
Przyjemski katsahti ylöspäin.
— Joko tähdet lakkasivat lentämästä? Klaara myöskin katsahti taivaalle.
— Oi ei, katsokaa, tuossa lensi yksi tuon korkean puun yläpuolella, tuossa taaskin toinen linnan ylitse. Näittekö?
— Kyllä näin… Sanokaapas nyt: »Minä haluan kuulla hyvää soittoa».
Klaara purskahti nauramaan, mutta mies toisti: Sanokaa se! Sanokaa näin! »Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla kuulla kaunista soittoa juuri tällä hetkellä». Sanokaa se!
Hymyillen, vaikka vapisevin äänin alkoi Klaara tottelevaisesti:
Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla… Mutta Klaara keskeytti, sillä tuuli toi hänelle kokonaisen säveltulvan. Hänen silmänsä, jotka
yhä katsoivat ylöspäin, saivat ihastuksen ilmeen. Suu hymyssä ja säteilevin silmin seisoi hän kuin maahan naulattu ja kuunteli.
Przyjemski hiljensi äänensä melkein kuiskailuun.
— Näettekö, kuinka pian lentävät tähdet täyttävät maallisten sisartensa toivomuksia! Mutta miksikä vertaisin Teitä tähteen? Tuota vertausta on jo paljon väärinkäytetty ja se johtaa ajatukset aivan muihin ilmiöihin. Aivan toista nyt johtuu mieleeni. Tiedättekö kuka Heine oli?
— Saksalainen runoilija, — kuiskasi Klaara.
— Aivan niin, nyt tulin ajatelleeksi erästä Heinen runoa, jonka sopisi minun sanoa Teille jäähyväisiksi tänä päivänä.
Przyjemski painoi päänsä alas ja seisoi hetkisen äänetönnä, ikäänkuin muistellen runoa.
Soitto kaikui yhä selvemmin, puut hiljemmin suhisivat. Näihin yhtyi sametinhieno ääni, lausuen:
Sä olet niinkuin kukka, niin kuulas kaunoinen; Kun katson kasvois, murhe mun hiipii mielehen.
Ma taivaalt’ anon, että sois kaikkivaltias sun saastumatta olla noin kaunis, kuulakas.
Lausuessaan viimeiset sanat, tarttui Przyjemski Klaaran käteen ja painoi siihen keveän suudelman. Sitte hän oikasihe ja jatkoi:
— Haluatteko viipyä täällä hetkisen, niin minä ja ystäväni soitamme
Teille.
Przyjemski poistui nopein askelin, kadoten puiston tuuheitten puitten varjoon. Jonkun aikaa vallitsi hiljainen äänettömyys, mutta sitte ilma taas täyttyi sävelillä, jotka nyt kaikuivat kahdesta soittimesta. Selloa säesti piano ja säveleet tunkeutuivat joka sopukkaan sekottuen puiden huminaan ja laskeutuivat tenhovoimallaan Klaaran yli, joka nojasi aitaa vasten, pää käsien peitossa.
Klaara nukahti hyvin myöhään ja heräsi hyvin aikaiseen. Tavallisesti hän herättyään heti hypähti vuoteelta ja kiiruhti pesuvadille, jonka vettä hän polskutteli iloisesti kuin lintu purossa. Tänään hän istuutui vuoteen reunalle ja kuunteli. Hänen päänsä, koko olentonsa täyttivät säveleet, jotka hyväilivät korvaa ja sydäntä.
Sä olet niinkuin kukka, niin kuulas, kaunoinen…
Piano ja sello jatkoivat:
Ma taivaalt’ anon, että sois kaikkivaltias…
Mutta sitte hän tukahutti tunteensa ja hypähti vuoteelta. Puolessa tunnissa oli hän puettu. Niin kauvan kuin hän peseytyi, harjasi vaatteitansa, puuhaili yhtä ja toista, niin kauvan oli hänen sisimmässään hiljaista. Mutta hän tarvitsi vaan asettua ikkunan ääreen hetkiseksi, niin kajahti taas koko hänen olennossaan:
Sun saastumatta olla noin kaunis kuulakas.
Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Voi kuinka hän oli onnellinen. Hän ei koskaan ennen ollut aavistanut, että sydän kykeni sellaista
autuutta tuntemaan… Minä ja ystäväni soitamme Teille…» He olivat kauvan soittaneet ja he olivat kauvan kuunnelleet. Mikä yö! Ja hänelle olivat soittaneet — — — hänelle. Ei koskaan ennen ollut kukaan hänelle soittanut! — — — Przyjemski oli hänelle soittanut! Voi kuinka hän oli hyvä!
Klaara puristi käsiään ja ajatteli päättävästi:
— Tarpeeksi!
Hän heitti kauluksen olkapäilleen, sitoi pienen villahuivin päähänsä ja otti korin pöydältä, ei työkorin, vaan toisen kannellisen ripakorin. Hänen täytyi lähteä ulos ostoksille. Isä ja veli saisivat nukkua vielä runsaan tunnin, mutta Frania oli herätettävä ja sanottava hänelle, että keittäisi maidon ja kattaisi aamiaispöydän. Ennenkuin Klaara hänet herätti, tuli hänen kumminkin juosta puutarhaan noutamaan vesisankoa, jonka eilen oli kukkalavan viereen unhottanut. Frania saattaisi sitä tarvita eikä silloin tietäisi, missä se on. Klaara kiiruhti kuistiin, mutta äkkiä hän jäi sinne seisomaan kuin kiinnikasvanut. Mitä tuo oli? Mistä johtui? Noin oivallisia hedelmiä! Hän ei ollut koskaan elämässään sellaisia nähnyt!
Kapealla penkillä oli kori, täynnä mitä maukkaimpia hedelmiä. Keskellä kartionmuotoinen ananas, joka loisti kuin aamuauringon kulta. Ympärillä helakoita persikoita, keltaisia luumuja, vihertäviä viinirypäleitä, ja niiden alta hohti punaisia omenoita, suuria päärynöitä ja hienoja melooneja.
Ne kaikki olivat taiteellisesti ympäröidyt vihreillä lehdillä, jotka peittivät koko korin, ja siitä tulvi ihana haju, johon vielä yhtyi tuoreitten ruusujen tuoksu.
Klaara seisoi kädet ristissä. Näin ensi yllätyksen huumaamana olisi hän voinut itseltään kysyä: »Mistä tuo tulee?» Heti olisi vastaus ollut Valmiina: »Häneltä!» Joku oli varhain aamulla asettanut penkille korin »hänen» käskystään. Olihan »hän» itse eilen sanonut, että ruhtinas oli kehottanut lahjottamaan hedelmiä kaikille tuttaville.
Leimuava puna kohosi Klaaran poskille.
— Antakoon hän hedelmänsä kelle haluaa, mutta ei meille, ei vaan minulle, ei millään muotoa! Lahja ventovieraalta henkilöltä, ei millään muotoa!
Klaara herkästi tunsi tällä hetkellä, että Przyjemski oli hänelle sentään vieras, ja tätä tunnetta seurasi katkera tuska. Entäs sitten? Olkoon tuska kuinka tuima tahansa, tosiasiana pysyi, että tuo mies sittekin oli hänelle vieras. Kuinka isä sallisi vastaanottaa vieraan ihmisen lahjaa? Ei, lahja oli palautettava, mutta millä tavoin, kun ei ollut, kenenkä lähetti. Ehkäpä lähettäisi Stasin, mutta ei sekään käynyt laatuun. Klaaraa oikein kauhistutti ajatellessaan, että Frania tahi Stas heräisi ja tulisi kuistiin. Mitä hän silloin heille sanoisi?
Sitten Klaara ajattelisi, mitä hänen oli tehtävä, nyt oli kori mahdollisimman pian piilotettava, ettei kukaan sitä näkisi. Klaara pisti sen kiireessä ruokakaappiin ja avaimen taskuunsa. Olipa onni, että kaikki vielä nukkuivat. Nyt piti hänen herättää Frania ja kiiruhtaa torille —
Tuntien kuluessa, jotka nyt seurasi, tunsi hän itsensä milloin täysin tyyneksi ja välinpitämättömäksi, milloin niin syvästi suruiseksi, että tuskin saattoi kyyneliään pidättää. Hän päätti ottaa hedelmäkorin mukaansa lehtimajaan ja pyytää, että Przyjemski, jos hän sattuisi tulemaan, lähettäisi jonkun sitä noutamaan. Toisinaan hän tunsi
olevansa aivan varma siitä, että mies tulisi, toisinaan taas hän sitä epäili. Jollei hän tulisi, asettaisi Klaara korin aitauksen toiselle puolelle. Siellä Przyjemski tai joku muu sen huomaisi ja niin asia oli lopussa. Varmaankin mies loukkautuisi eikä tahtoisi Klaaraa enää tavata ja sitte, sitte olisi kaikki lopussa. Oli hetkiä, jolloin Klaara ei tuntenut vähintäkään tuskaa tätä ajatellessaan. Jos Przyjemski luuli, että Klaara piti hänen seurastaan lahjojen tähden, niin oli paljo parempi, ettei ollenkaan lähestynyt. Asiat jälleen muuttuisivat ennalleen, sellaisiksi kuin ne olivat kolme päivää sitten, jolloin Klaara ei häntä vielä tuntenut.
Eihän siitä ollut mitään vahinkoa hänen isälleen eikä Franialle eikä Stasille tahi kelle hyvänsä maailmassa. Mistä hän siis olisi suutuksissaan? Ja mitä se häntä oikeastaan liikutti?
Mutta puoli tuntia myöhemmin hänen sydämensä täytti niin valtaava tunne, ettei tietänyt mitä tehdä, ja hän viskasi työnsä luotaan, asettui kyynärpäät vanhaa piironkia vastaan ja painoi kädet kovasti silmilleen, ettei vaan puhkeisi kyyneleihin.
Tunti ennen päivällistä istui hän lehtimajassa, innokkaasti ommellen, allapäin. Hänen vieressään seisoi penkillä hedelmäkori. Äkkiä kuului kuivien lehtien kahinaa. Klaara painoi päänsä yhä syvemmälle ja ompeli yhä kiivaammin. Hän tunsi poltetta kasvoissaan ja silmäluomet tulivat raskaiksi. Silmiä rupesi hämärtämään, että työtä tuskin erotti.
— Hyvää päivää, neiti! lausui tuttu ääni aidan takaa.
Klaara nosti päätään, mutta hänen katseensa ei kohdannut Przyjemskin katsetta, joka jo oli hedelmäkoriin kiintynyt.
Mies seisoi hattu kädessä aivan liikkumattomana kummastuksesta. Ryppy oli kulmakarvojen välissä ennestään syventynyt ja suun ympärillä väreili harmin piirre, joka kumminkin kesti vain muutamia sekunteja. Sitte kirkastuivat kauniit kasvot ja saivat valoisamman ja lempeämmän ilmeen kuin mitä Klaara hänessä koskaan ennen oli havainnut. Klaara kalpeni ja hänen kätensä vapisivat. Przyjemski ojensi kätensä aidan takaa ja lausui hymyillen:
— Tervehtikäämme nyt ensinnäkin kunnollisesti toisiamme!
Klaaran kovettunut, punottava ja hieman vapiseva käsi tarttui nöyrästi hänen valkoiseen, pehmeään käteensä.
— Ja sitten tulee Teidän minulle puhua, mitä merkitsee, että kori on saapunut mukananne tänne.
Klaara nosti päätään ja vastasi, häneen vakavasti katsahtaen:
— Otin sen mukaani, kun ajattelin, että Teidät mahdollisesti täällä tapaisin, Olkaa hyvä ja ottakaa se aidan toiselle puolelle ja lähettäkää sitte joku sitä noutamaan.
Klaara sitten nosti hedelmäkorin molemmin käsin aidan yli ja Przyjemski teki niinkuin käskettiin, mutta sitte hän virkkoi tytölle:
— Kas niin, nyt on tuomio toimeen pantu, mutta tahtoisin myöskin tietää syyn.
Klaara huomasi, ettei mies suinkaan ollut loukkaantunut, päinvastoin, leikilliset sanat kaikuivat ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen Klaara sen vuoksi vastasi jotenkin nopeasti:
— En luule voivani asiata oikein selittää. Mutta onhan mahdotonta… me emme koskaan… ei isäni enkä minä… voihan olla köyhä ja kumminkin…
— Seistä omin jaloin, — päätti Przyjemski.
Mies seisoi hetkisen mietteissään, mutta katse ei osottanut vähintäkään harmia. Sitte hän jatkoi:
— Mutta otatte lahjoja rouva… eläinlääkärin leskeltä?
— Oi, se on vallan toista! — huudahti Klaara vakuutuksella. Rouva Dutkiewicz pitää meistä ja me pidämme hänestä. Ja siltä, joka rakastaa ja jolle tarjoo vastarakkautta, voi kaikkea vastaanottaa.
Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi vakavasti:
— Sellaista täytyy tehdä, sillä jos ei niin tekisi, näyttäisi siltä kuin ystäviään pitäisi vieraina!
Przyjemski ei hänestä silmiään kääntänyt. Sitte hän kysyi verkalleen:
— Eikö vierailta saa mitään vastaanottaa?
— Ei, — vastasi Klaara, katsoen miestä kiinteästi silmiin.
— Ja minä olen Teille vieras, vai kuinka?
Silloin Klaaran kasvoissa tuska väreili.
— Olette, — kuiskasi hän.
Przyjemski vielä hetkisen nojasi aitaa vastaan, mutta ei enää häneen katsonut, vaan kauas etäisyyteen. Sitte hän oikasihe, poistui muutaman askeleen päähän aidasta ja hattuaan nostaen virkkoi:
— Minulla on kunnia käydä Teidän isäänne tänään tervehtimässä.
Kulkien verkalleen lehtokujaa hän ajatteli:
»Niiltä, jotka meitä rakastavat, ja joille me tarjoomme vastarakkautta, täytyy vastaanottaa kaikki, sillä joll'emme niin tekisi, näyttäisi siltä, kuin pitäisimme ystäviämme vieraina.»
Varsin hienosti ajateltu, varsin hienosti. Ja mikä ihanteellinen usko rakkauden voimaan Me rakastamme, he rakastavat! Mutta sanoa noin nauramatta. Jos edes kerrankaan elämässäni voisin sanoa:
»Minä rakastan, sinä rakastat» nauramatta, niin suutelisin sinun jalkojasi, sinä pikku idylli risaisissa kengissäsi!
Olisi kysynyt suurta itsensähillitsemistä, jos Klaara olisi ilosta läiskyttänyt käsiänsä Przyjemskin vielä läsnä ollessa. Mutta hän teki tämän, kun säteilevin silmin ja hehkuvin poskin kiiruhti kotiin.
Niinmuodoin ei Przyjemski ollut häneen suuttunut, vaan päinvastoin, vieläpä luvannut tulla hänen isänsä luokse viereisille tänään, jo tänään! Oi, kuinka hän olikaan hyvä, kuinka hyvä! Klaara kyllä ymmärsi odottamattoman lupauksen syyt. Kun tuo vieras olisi tutustunut Klaaran perheeseen, lakkaisi hän olemasta hänelle vieras, ja Klaara voisi pitää häntä läheisenä tuttuna, ehkäpä ystävänäkin. Klaaran sydän oli täpötäynnä kiitollisuutta. Hän muisti joka sanan, minkä mies oli lausunut, joka liikkeen, minkä hän oli ottanut. Hymyillen hän varsinkin muisti sen juhlallisen tavan, millä mies oli hänen lupauksensa täyttäen vastaanottanut hedelmäkorin ja
laskenut sen alas nurmelle aidan toiselle puolen. Hän oli silloin osottanut sellaista käytöstä, kuin olisi toimittanut jotakin erinomaisen tärkeätä ja kiireellistä, ja samalla oli tuskin huomattava hymyily väreillyt hänen kapeilla, hieman ivallisilla huulillansa. Hänellä oli viehättävä suu ja samallaiset silmät ja otsa! Klaara ei edes tietänyt, mikä hänessä oli kauneinta. Ehkäpä hieno profiili tuuheine, tummine kulmakarvoineen, joiden välissä näkyi syvä ryppy, antaen kasvoille surumielisyyden ja elämänkokemuksen leiman… Mutta ei sittekään profiili, ei suu eikä silmät olleet hänessä kauneinta, vaan sielu, tuo ylpeä ja samalla tunteellinen sielu, jonka pohjan surumielisyys peitti. Entäs hänen hyvä sydämensä, sen täytynee olla hyvä, koskapa ei Przyjemski Klaaraan suuttunut, vaan pikemmin pyrki entistä lähemmäksi.
Näin ajatellessaan harsi Klaara kiireesti valkoisen reunuksen hameenliiviin ja sitte hän otti piirongista nahkavyön teräs-solkineen.
Pienessä ruokasalissa, joka samalla kertaa oli vierashuoneena, läheni päivällinen loppuaan. Huone, missä suuri, vihreä kaakeliuuni otti melkoisen suuren tilan, oli matala, siinä oli punaseksi maalattu lattia ja siniset seinäpaperit, punasilla kukilla kaunistetut.
Kahden ikkunan välissä istui Teofil Wygrycz kapealla, petsatulla sohvalla päivällispöydän ääressä, jota vahakangas peitti. Pöydällä oli muutamia lautasia ynnä ruoanjäännöksiä, vesikarahvi, suola-astia ja lasilautanen, jonka päällä oli piparjuurta. Piirongin päällä, joka oli vastakkaisella seinällä, seisoi pienen lampun vieressä lasi, tuoreita reseedoja täynnä, isän molemmin puolin istuivat molemmat nuorimmat lapset. Klaara tuli sisään keittiöstä, mukanaan päärynöillä täytetty lautanen ja rupesi, pöydän ääressä seisten, niitä kuorimaan.
— Minä olen tänään ostanut aivan erinomaisia päärynöitä, isä kulta.
Frania ja Stas myöskin saavat niistä osansa.
— Olivatko ne kalliita? — kysyi Wygrycz.
Hän oli vanhanpuoleinen mies, jolla oli soikeat, luisevat kasvot, kellertävä iho ja puoleksi tylsistynyt ulkomuoto, joka on pitkällisten tautia sairastavien sekä sellaisten ihmisten tuntomerkki, jotka ovat toimeensa tyytymättömiä. Ryppyisen otsan alta kumminkin pilkistivät älykkäät, lempeät silmät, joita ympäröi yhtä pitkät silmäripset kuin Klaaran.
Hänen vieressään istui vaalea, kalpea, noin viisitoistavuotias tyttö, jolla oli soikeat kasvot ja ohuet huulet kuin isälläänkin. Tyttö yht’äkkiä sanoa tokasi:
— Miksi olet tänään noin hienoksi pukeutunut?
Klaaralla oli yllänsä tavallinen, punaraitainen pumpulihame, mutta hänellä oli valkoinen reunus kaulassa ja nahkavyö solkineen. Hänen tukkansa ei ollut edes kammattu eikä se millään ehdolla tahtonutkaan sileäksi asettua. Pieniä lyhyitä kiharoita kiemurteli alas otsalta kaulalle ja heleä leukoija hohti kiharoiden lomitse. Juuri silloin kuin sisar teki huomautuksensa kumartui Klaara ottamaan päärynän kuorta lattialta, ja oikaistessaan itseään hän tyynesti lausui:
— Minä en totta totisesti ole pukeutunut hienoksi, olen vaan pannut puhtaan kauluksen kaulaani.
— Entäs uusi vyö? — tokasi Frania kiduttavalla äänellä.
Vastaamatta sisarelleen, jolla oli hyvin riidanhaluinen luonne, asetti
Klaara kuoritun päärynän ynnä veitsen isän eteen.
— Me saamme tänään vieraita, isä — sanoi hän.
— Vieraita? — toisti vanha kanslisti kummastuneena. — Ketä sitte! Rouva Dutkiewicz? … Mutta eihän hän ole mikään vieras.
Kuoriessaan toista päärynätä, vastasi hän tyynesti:
— Olen pari kertaa puutarhassa tavannut herra Przyjemskin, ruhtinas Oskarin sihteerin, ja olemme kauan puhelleet. Tänään hän sanoi tulevansa isän luokse viereisille.
Wygrycz virnisti.
— Mitä tuo nyt hyödyttää? Sillä tavoin vaan menetän ruokaleponi. Olen väsynyt enkä jaksa istua ja jutella.
Tämän hän sanoi ärtyisellä äänellä; hän todellakin tunsi itsensä aina väsyneeksi ja kantoi vastenmielisyyttä vieraita ihmisiä kohtaan.
Terävää kieltä ilmaisevalla vilkkaudella, puuttui Frania ohuella äänellään puheeseen:
— Vai niin, Klaara, sinä pyrit nuorten herrain tuttavuuteen.
— Elä ärsytä sisartasi! lausui Wygrycz nuhdellen nuorinta tytärtään, joka heti vaikeni.
Sen sijaan jatkoi pieni, puseroon puettu poikapahanen:
— Minäpä tiedän, kuka tuo Przyjemski on, sillä ruhtinaan puutarhurin poika on samalla luokalla kuin minäkin, ja hän on kertonut, että ruhtinas on saapunut tänne mukanaan sihteerinsä, josta hän paljon pitää. Sihteeri soittaa pianoa ja vielä muutakin, jota en muista… Hänen nimensä on Przyjemski, hän on hyvin hilpeä ja leikkii yhä puutarhurin lasten kanssa, kun vaan saa ne käsiinsä.
— Hiljaa, Stas tiuskasi Frania — Klaaran sulhanen on jo täällä.
Tukevia, Varmoja askeleita kuului pihalta. Kohta aukeni kuistin ovi ja sisään astui pitkä mies, jonka täytyi kumartua sisään päästäkseen. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli kaikki havainnut, pienen matalan huoneen, vihreän kaakeliuunin ja siniset, punaruusuilla kaunistetut seinäpaperit, neljä ihmistä ruokapöydän ääressä, resedakimpun piirongilla. Puna kasvoillaan, mutta jotenkin vapaasti Klaara lausui isälleen:
— Herra Julius Przyjemski…
Ja sitte vieraalle:
— Minun isäni…
Wygrycz nousi pystyyn ja ojensi pitkän, luisevan käden.
— Minulla on varsin suuri ilo… Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin hyvä!
Klaaran posket olivat nyt saaneet takaisin tavallisen värinsä. Tyynesti ja keveästi hän puhdisti pöydän ja läjä lautasia käsivarrellaan hän pujahti keittiöön, samassa kuin hän katseellaan antoi sisaren ymmärtää, että tämän pitäisi ottaa vesikarahvi ja vahakangas. Kankaan alla oli valkoinen, virkattu liina, levitetty
maalaamattomalle honkapöydälle. Stas otti resedakimpun piirongilta ja asetti keskelle pöytää.
Kun Klaara muutaman minuutin kuluttua palasi keittiöstä, havaitsi hän iloiseksi hämmästyksekseen, että isänsä oli antautunut vilkkaaseen keskusteluun vieraan kanssa. Tuo lyhyt hetki oli riittänyt karkottamaan väsymyksen ja mielipahan sävyn hänen kasvoistaan. Todellakin mahtoi Przyjemski olla oikea taikuri!
Asian laita oli sellainen, että Przyjemski oli alkanut tehdä vanhalle kanslistille muutamia kysymyksiä siitä kaupungista, missä tässä oli ikänsä elänyt, ja tällä tavoin kosketellut ainetta, josta Wygrycz oli huvitettu. Kanslisti laajasti selitteli kaupungin väestöä, sen yhteiskuntakerroksia ja taloudellista asemaa.
Ensi aluksi puheli Wygrycz hitaasti ja sanoja haeskellen, niinkuin on tapana ihmisten, jotka ovat tottumattomia lausumaan ajatuksensa, mutta vähitellen alkoi puhe sujua yhä keveämmin. Tummat silmät vilkastuivat ja saivat valppaan, älykkään ilmeen, ja luisevat kädet säestivät sanoja vilkkailla liikkeillä.
Tehtyään selkoa kaupungin sisällisistä oloista, lisäsi hän:
— Huonosti on asiat ylhäällä, huonosti alhaalla, huonosti keskikerroksissa. Kaikkialla vaan puutteita ja epäkohtia. Ja — suokaa anteeksi, että sen sanon — vika on varmaankin osaksi sellaisissa varakkaissa ja samalla nerokkaissa ihmisissä kuin ruhtinas Oskari…
Hän keskeytti, mutta jatkoi kohta epäröiden: