Miksi yhdenvertaisuudesta on niin vaikeaa puhua ääneen – ja miksi juuri siksi siitä on opittava puhumaan?

Seuratessa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskeskustelua vaikuttaa usein siltä, että aihe nähdään irrallisena, pelkästään eri vähemmistöihin kuuluvien ihmisten etujen ajamisena. Jos ei itse koe kuuluvansa mihinkään vähemmistöön, voi tuntua siltä, että aihe kuuluu ”joillekin muille” – tai jopa, että yhdenvertaisuuteen ja tasaarvoon liittyvien asioiden esille nostaminen tuntuu kritiikiltä ja syytöksiltä omaa toimintaa kohtaan.

Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo eivät kuiten-

kaan ole mitään sen ihmeellisempää kuin hyvää työkaveruutta, hyvää johtamista ja kaikil-

le fyysisesti ja henkisesti turvallista tilaa. Niitä varmasti jokainen toivoo omalle kohdalleen.

Vaikka erilaiset suunnitelmat, kyselyt ja mittaamiset ovatkin tärkeitä välineitä, en usko, että niillä koskaan saadaan esiin koko totuutta siitä, miten yhdenvertaisuus ja tasa-arvo toteutuvat yhteisössä.

Vaikka kukaan ei olisi koskaan näkyvästi tai suoraan käyttäytynyt syrjivästi toista kohtaan, se ei takaa sitä, että tila todellisuudessa olisi turvallinen.

Ilmapiiri, kulttuuri ja kokemusmaailma pitävät sisällään paljon muutakin kuin työpaikalla nykyhetkessä tapahtuvat teot ja sanat. Näennäinen yhdenvertaisuus voi myös olla seurausta siitä, miten taitavasti ihmiset osaavat pitää piilossa ne osat itsestään, joiden pelkäävät altistavan syrjinnälle.

Olen itse ollut tilanteessa, jossa olen yhtäkkiä tajunnut, että toinen ihminen kokee tarvetta peitellä omaa identiteettiään seurassani. Vaikka tietenkin on jokaisen oma valinta, mitä puolia itsestään paljastaa, on joku minussakin saanut aikaan sen, että toinen ei ole kokenut oloaan riittävän turvalliseksi ollakseen oma itsensä. Tuolloin tajusin, ettei riitä, jos yhden-

vertaisuus asuu vain omassa sisäisessä arvomaailmassani, koska se ei välttämättä näy toiselle.

Toiselle ihmiselle minä saatoin olla potentiaalinen syrjijä, pilkkaaja tai juorujen levittäjä.

Ymmärsin, miten tärkeää on sanoittaa ympärilleen turvallista tilaa ja tuoda omat arvonsa

näkyviksi. Tämä havainto pysäytti myös sen takia, että turvallisen tilan puuttuminen on valitettavasti hyvin tuttu ilmiö, mutta en siltikään ollut ymmärtänyt omaa rooliani sen luomisessa muille.

Naisten turvallisuudentunteesta on puhuttu viime aikoina paljon, erityisesti illalla kotiinsa kävelemässä olleen englantilaisen Sarah Everardin murhan jälkeen. Lontoossa maaliskuussa 2021 tapahtuneen murhan jälkeen naiset eri puolilta maailmaa nostivat esiin asioita, joita ovat joskus tehneet kävellessään yksin kotiin.

Samat asiat ja teemat nousivat esille naisten kertomuksissa ympäri maailman. On normaalia, että sovimme laittavamme viestin, kun olemme päässeet turvallisesti kotiin; ettemme kuuntele musiikkia kuulokkeista yksin liikkuessamme ja että pidämme puhelinta soittovalmiina tai avaimia nyrkkirautana. Joudumme miettimään, olemmeko liian humalassa tai onko hame liian lyhyt, jottei meitä syyllistetä, jos jotain tapahtuu. Sitten nämä pelot ohitetaan ja niitä vähätellään toteamalla, että eivät kaikki miehet, #notallmen. Kyse ei olekaan siitä, että tilastollisesti uskoisimme jokaisen vastaantulevan miehen olevan raiskaajamurhaaja. Kyse on siitä, ettemme tiedä, kuka on, ja kuka taas ei ole. Ja tämän ilmiön ymmärtäminen on mielestäni keskeisimpiä asioita kaikessa yhdenvertaisuustyössä.

Jos ei ole koskaan kuulunut mihinkään vähemmistöön eikä vähemmistöön kuulumisen takia joutunut syrjityksi, pelkäämään tai muuttamaan omaa käyttäytymistään muiden seurassa, voi olla vaikeaa ymmärtää, miltä turvallisen tilan puuttuminen tuntuu. Turvallista tilaa ei voi mitata vain sillä, tapahtuuko turvattomuutta aiheuttavia asioita. Turvallinen tila syntyy vasta, kun ihminen pystyy luottamaan sen olemassaoloon ja tuntee olonsa turvalliseksi. Turvallisen tilan vaatiminen ei myöskään tarkoita, että syyttäisi muita turvattomuuden luomisesta. Se on pyyntö siitä, että meistä jokainen tekisi aktiivisesti turvallista tilaa näkyväksi. Se on esimerkiksi sitä, että puuttuu aina rasistiseen tai muuten syrjivään kielenkäyttöön ja kertoo, että sitä ei hyväksytä työyhteisössä. Se on sitä, ettei kommentoi hameeseen pukeutunutta kollegaa seksistisesti ja oleta, että se on sallittua toisen naurahtaessa (kiusaantuneena). Se on sitä, ettei loukkaannu, jos omasta käytöksestä huomautetaan, vaan on sen sijaan valmis korjaamaan omaa toimintaansa. Se on ymmärrystä siitä, että meistä jokaisen sanoilla on merkitystä ja valtaa. Ja että vielä enemmän valtaa on niillä sanoilla, jotka usein jätetään sanomatta.

Pidetään kaikki huolta tänäänkin, että ympärillämme on turvallista olla. Ja tehdään se näkyväksi sekä sanoilla että teoilla.

Jos yhdenvertaisuus asuu vain omassa sisäisessä arvomaailmassani, koska se ei välttämättä näy toiselle.

Kirjoittaja on entinen palopäällikkö ja nykyinen turvallisuusalan lehtori, joka haluaa luoda yhdenvertaista ja kaikille turvallista työelämää.

Anja Aatsinki

Riskienhallinta-jaoston johtokunnan jäsen Palopäällystöliiton edustaja valtakunnallisessa pelastusalan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöryhmässä