Aikuisten oikeesti

Muistatko, kun olit ala-asteikäinen? Kun perheesi sai kutsun sen kissan koiran kaiman serkun ylioppilasjuhliin, missä lakkipäinen juhlakalu näytti aivan yhtä aikuiselta kuin Sauli Niinistö? Ja nyt kun kerron sinulle, että olet samanlainen kypsä aikuinen parin vuoden sisällä, niin tuntuuko sinusta siltä?

Ylioppilaaksi valmistuminen ei ole sama asia kuin esimerkiksi peruskoulusta pääseminen. Kun pääsit yläasteelta, jatkoit seuraavana syksynä samanlaista arkea, jossa kävit samalla lailla joka päivä koulussa ja olit aivan yhtä teini kuin edellisenäkin keväänä. Mutta kun valmistut ylioppilaaksi, ei ensi syksyssä vääjäämättä siinnäkään vain toinen koulu: siellä siintää aikuisuus. Tai ainakin niin kaikki sanovat.

Aikuinen. Kun kuulet sanan aikuinen, millaista ihmistä ajattelet? Piirtyykö mielessäsi kuva keski-ikäisestä pukumiehestä toisessa kädessään salkku ja toisessa puhelin, johon hän puhuu bisnespuhelua? Vai tuleeko ensimmäisenä mieleesi oma naamasi? Voisin esittää aika pätevän arvauksen vastauksestasi.

Hommahan nyt vain on niin, että Suomen lain mukaisesti olet aikuinen sillä siunaamalla sekunnilla, kun täytät kahdeksantoista vuotta. Mutta mitä aikuisuus on? Äänioikeutta, ajokortti, kaljan ostamista kaupasta? Veroja, budjetteja ja sosiaalitukia? Viisautta, vastauksia, yleissivistystä? Itsenäisyyttä? Oma asunto ja halpoja Pirkka-nuudeleita? En minä vain tiedä. Vaikka olenhan sentään aikuinen.

Kuulin kerran sanottavan, että ihminen on viisaimmillaan juuri valmistuessaan ylioppilaaksi. Valmistun ylioppilaaksi kolmen kuukauden päästä. Voiko olla, että alamäki alkaa siitä? Alkaako alamäki ennen kuin tuntuu edes siltä, että ylämäki on ehtinyt alkaa? Ennen kuin edes tunnen olevani aikuinen?

Koko lapsuutemme eli käytännössä koko elämämme olemme pyöritelleet mielessämme samaa lausetta: sitten, kun minä olen aikuinen. Mutta nyt, kun olen aikuinen, en enää tiedä mitä se tarkoittaa. En tiedä, mitä aikuisuus tulee olemaan ja millaista elämää tulevaisuudessa elän. Sellainen tietämättömyys on pelottavaa.

Kun pääsin yläasteelta, tiesin tasan tarkkaan, millaisena arkeni jatkuisi seuraavana syksynä. Nyt en kuitenkaan tiedä edes, missä kaupungissa asun ensi syksynä. Tiedän hädin tuskin, mitä teen ensi viikolla. Kahdentoista vuoden ajan olen elänyt samaa elämää, käynyt koulussa, kasvanut lapsesta teiniksi ja siitä aikuiseksi, ja nyt sitten pitäisi olla se aikuinen. Nyt pitäisi osata elää jollakin muulla tavalla. Sekin on pelottavaa.

Ylioppilaaksi valmistuminen ei kuitenkaan ole kenenkään elämän loppu, vaikkei täysin tietäisikään, millaista elämä aikuisena on ja miten sitä eletään. Päinvastoin: aikuisuus voi parhaimmillaan olla uusi alku, jolla saa tehdä, mitä haluaa. Voi olla, ettei elämää enää rytmitä samanlainen arki, joka sitä on aina rytmittänyt, mutta se ei myöskään enää sido sitä.

Lukio on sen verran intensiivinen jakso nuoren elämässä, että voi helpostikin tuntua siltä, ettei muuta elämää voi ollakaan. Mutta viisaana abina voin teille muille kertoa, että jossakin vaiheessa lukio loppuu. Älkää siis unohtako ottaa lukioajastanne kaikkea irti. Elämä ei kuitenkaan lopu, vaikka lukio loppuu.

Eikä aikuisuus ole mikään myyttinen toinen puoli sellaisen oven takana, jonka läpi kävelet täyttäessäsi 18 tai valmistuessasi ylioppilaaksi ja joka menee lukkoon takanasi. Kaikki ei lopu siihen, eikä kaikki muutu siitä.

Lukion loppua ja aikuisuutta ei saa pelätä liikaa. Tai ainakaan siihen pelkoon ei saa juuttua, koska silloin mistään ei ainakaan tule mitään. Pieni pelko suuresta tuntemattomasta tulevaisuudesta on normaalia: ketäpä ei pelottaisi tieto siitä, ettei tiedä tulevaisuuden tapahtumista välttämättä mitään? Tietämättömyys kertoo kuitenkin siitä, ettei aikuisuuden tarinaasi ole vielä kirjoitettu. Saat kirjoittaa sen itse.