Missä he ovat nyt? - Tutkimus taitaa olla juttuni, sanoo Jussi Nurmi Sapporosta

Mitä kuuluu, Jussi?

- Oikein hyvää kuuluu, vaikka kiire on ollut, eikä voisi uskoa, että on jo yli kymmenen vuotta ylioppilaaksi tulemisestani.

Tällä hetkellä olen Sapporossa Pohjois-Japanissa, jossa olen asunut pian neljä vuotta. Kiireestä sen verran, että kirjoitan tällä hetkellä väitöskirjaa.

Maaliskuussa julkaistaan myös ensimmäinen vertaisarvioitu tieteellinen artikkelini! Se on tosin japaniksi, joten lukijakunta lienee Suomessa rajallinen.

Milloin opiskelit lukiossamme?

- Olin Ogelissa vuosina 2008–2012. Neljässä vuodessa siksi, että olin noin vuoden Japanissa vaihto-opiskelemassa.

Mikä sinua kiinnosti lukioikäisenä?

- Alun perin minua kiinnosti historia: kiinnostus oli jo ollut orastava lapsesta saakka, ja erinäiset historian ”suurtapahtumat” ja muinaiset valtakunnat kiehtoivat minua.

Yläasteen (vai yläkoulunko nykyään tulee sanoa) jälkeen aloin ymmärtää, ettei historian opiskelu ole, tai ainakaan tulisi olla, pelkkää vuosilukujen ja kuninkaiden (ja diktaattorien tai presidenttien) ulkoa opettelua, vaan historian niin sanotun suuren kuvaa tarkastelemalla, ymmärtäisi nykyhetkeäkin paremmin.

Lukiossa siten kiinnostukseni ei vain Suomen tai Euroopan historiaan, vaan ylipäänsä maailmanhistoriaan syventyi. En kuitenkaan laudaturia tullut kirjoittaneeksi ylioppilaskokeissa, sillä kompastuin jokeriin.

Kieletkin (siis niin sanotut vieraat kielet [*tämä tosin on näkökulmakysymys, polarisoiva sellainen]) myös jossain määrin kiinnostivat, ja olinkin kieliä opiskellessani ajoittain melkoinen ”kielioppipoliisi”.

Omasta mielestäni ainakin olin haka englannissa, mutta jatkoin lukiossa myös yläasteella aloittamaani saksaa. Samoihin aikoihin aloin kokeilla myös ensimmäistä ei-eurooppalaista kieltäni japania, joka lopulta vei voiton saksasta.

Mitä muistoja sinulla tulee mieleen koulustamme?

- Persoonalliset opettajat ja heidän vakiofraasinsa herättivät huvittuneisuutta lukioikäisenä, ja jäivät siten hyvin mieleen.

Mieleenpainuvimpina esimerkiksi Mikko ”No, ei tod” Tapper, Petteri ”lapsikin sen osaisi” Welling, sekä Keijo ”yhdellä isolla U:lla” Käkelä.

Ajoittainen humoristinen asenne opetukseen opettajilta, jotka toki olivat ennen kaikkia intohimoisia oppiaineeseensa, toivat mielekkyyttä oppimiseen.

Mitä lähdit opiskelemaan lukion jälkeen?

- Jatkoin J/japani-linjallani ja pyrin Helsingin yliopistoon opiskelemaan silloista Aasian tutkimusta. Minun täytyi panostaa pääsykokeeseen, sillä E:n papereilla ei lisäpisteitä herunut. Opiskelupaikan sain parin yrittämän jälkeen sangen korkeilla pääsykoepisteillä.

Kaikenlaisiin kieliin kannattaa tutustua: ei vain eurooppalaisiin, vaan muidenkin maanosien, sillä silloin oppii muista kulttuureista ja ajattelutavoista.

Yliopistossa odotti ainejärjestöt, kanssamieliset opiskelutoverit sekä toisaalta hyvin erilainen maailma kuin mitä lukiossa oli ollut: akateemiset vartit, seminaariluennot, ja loputon määrä ankeaa tieteellistä tekstiä Nara-kauden Japanin hovijuonittelua.

Huomasinkin pian, että muinaishistoriaa enemmän minua kiinnosti nykykieli ja sen käyttö. Samalla tutustuin ensimmäistä kertaa kielitieteeseen, eli kielen tutkimiseen, josta opiskelin sivuainekokonaisuuden.

Kielitieteessä on useita eri osa-alueita: kieliopin ja kielen rakenteita kuvailevasta ja tutkivasta deskriptiivisestä tutkimuksesta, kontekstisidonnaisia merkityksiä tutkivaan pragmatiikkaan.

Näistä minua alkoi erityisesti kiinnostaa pragmatiikka, vaikken aluksi pragmatiikanluennolla juuri mitään ymmärtänyt, koska jokainen merkitys saattoi olla niin monimerkityksinen.

Päädyin kuitenkin tutkimaan kielen pragmaattista puolta niin kandidaatintutkielmassani kuin pro gradussanikin. Tutkintokokonaisuuteen kuului myös kohdemaassa suoritetut opinnot, eli kohdallani tämä tarkoitti vaihto-opiskelua Japanissa.

Olinkin 2017–2018 Hokkaidon yliopistolla Sapporossa, jossa tutustuin yhteen vähemmän tunnettuun Japanissa puhuttuun kieleen, ainuun (ainu itak).

Kun maisteriopinnot Helsingissä lähenivät loppuaan, päässäni pyöri vain, kuinka pääsisin takaisin Japaniin. Onni olikin matkassa, ja sain kun sainkin apurahan Hokkaidon yliopistoon.

Tällä kertaa aloitin kielitieteen maisteriopinnot, aikomuksena tutkia negaatiota eli kieltoa ainun kielessä.

Ainu on isolaattikieli, eli sillä ei katsota olevan sukulaiskieliä (kuten esimerkiksi ruotsi, norja ja tanska ovat sukukieliä, osana germaanisia kieliä, jotka puolestaan ovat osa indoeurooppalaisten kielten kielikuntaa), eikä natiivipuhujiakaan enää ole juurikaan jäljellä.

Tämä johtuu historiallisista syistä: Japanin modernisoituessa imperialismin ja nationalismin hurmoksessa, valtio aloitti ainujen pakkoassimilaation: perinteinen ainuelämäntapa eli lohen ja kauriin metsästys ja ainun kielen käyttö ynnä muuta kiellettiin.

Valtion tuli olla yhtenäinen, joten ainujen japanilaistaminen johti muutamassa sukupolvessa kielen lähes täydelliseen katoamiseen. Onneksi jo 1900-luvun alkupuolelta alkaen ainua, ja etenkin ainujen oraalista perinnettä (jumal- ja sankaritaruja, lauluja ja runoutta, sekä tarinoita, jotka ehkä pohjautuvat oikeisiin tapahtumiin), on taltioitu suurin määrin. Tällaisia nauhoitteita ja niistä luotuja kirjoitettuja tekstejä käytän tutkimusmateriaalinani.

Maisteriopintojen aikana aloin kokea, että tutkimus taitaa olla se juttuni, ja siksi hainkin tohtoriopintoihin.

Tällä hetkellä olen ensimmäisen vuoden väitöskirjatutkija (tämä lienee nykyinen termi; huhtikuusta toisen vuoden), ja yritän selvittää millaisia pragmaattisia funktioita ainun lausenegaatiolla voi olla. Toisin sanottuna yritän selvittää mitä negaatiot eli kiellot tarkalleen ottaen kieltävät tai kiistävät milloin millaisessakin kontekstissa, ja mitä muita funktioita kiellolla on tarinankerronnassa.

Tarkoituksena on yrittää luoda periaate lausekiellon käytölle ainussa. Useimmille ihmisille negaatio itsessään voi tuntua itsestään selvältä, mutta sen käsite on olemassa vain ihmiskielissä ja -mielissä. Tämänhetkisten tohtoriopintojen jälkeen haluaisin jatkaa tutkijauraa kielitieteen ja ainun parissa.

Millaisia terveisiä haluat lähettää Ogeliin?

Kaikenlaisiin kieliin kannattaa tutustua: ei vain eurooppalaisiin, vaan muidenkin maanosien, sillä silloin oppii muista kulttuureista ja ajattelutavoista.

Maailmassa sanotaan olevan yli 6000 kieltä, joista suurin osa on globalisaation ja poliittisesti ”vahvojen” suurkielten (englanti, espanja, ranska, mandariinikiina…) takia katoamassa.

Suurinta osaa maailman kielistä ei myöskään kirjoiteta, vaan niitä vain puhutaan. Tällaisten kielten taltiointi ja analysointi on tärkeää, sillä ne ovat osa universaalia perintöämme ja monimuotoisuutta.

Nykyään Suomessakin puhuttaneen usein englannin ylivallasta ja siitä, että englanniksi tehdään yhä kasvavissa määrin tutkimusta suomen sijaan. Myös niin sanotusta turhasta englannista ja muun muassa tuotenimissä käytettävästä englannista oli alkukeväästä artikkeli Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (Janne Saarikivi ”DO YOU SPEAK FINNISH?” HS 3.2.2023).

Kielten opiskelussa kannattaa myös yrittää muistaa, että ei ole pakko olla ”täydellinen”. Mitä täydellisyys muutenkaan tarkoittaa? Ei liene edes realistista, että itselleen einiin-tuttua kieltä oppisi natiivitasoisesti, joten ”virheitä” ei kannata pelätä tai ottaa liian vakavasti.

Koulussa opiskeltavat kielet sitä paitsi ovat käytännössä aina standardikieliä, eli mitä suomeksi sanottaneen ”kirjakieleksi”. Standardikielikin on vain yksi (kyseisen) kielen variantti, joka loppujen lopuksi on keinotekoisesti luotu johonkin yhteen tai useampaan murteeseen pohjautuen.

Kuten aiemmin mainitsin, kielitieteen näkökulmasta ei ole oikeaa tai väärää. Tosin mikäli lausahduksen kielioppi ei ole kuulijan korvaan luonnollista, voi puhujan tarkoittama merkitys jäädä välittymättä. Toisaalta kukapa ei joskus takeltelisi sanoissaan?