Identiteetin pop up

IDENTITEETIN POP UP Identiteetti on palannut yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi. Tämä näkyy mediassa toistuvasti esiintyvissä ilmiöissä kuten identiteettivarkaus ja identiteettipolitiikka. Identiteetistä puhutaan nyt laajemmassa mielessä kuin aiemmin. Se näkyy politiikassa, filosofiassa ja psykologiassa sekä tietenkin myös opinto-ohjauksessa.

Francis Fukuyama oli se yhteiskuntafilosofi, joka lanseerasi hyvin tunnetun ja ilmeisesti myös väärin ymmärretyn ajatuksen ”historian lopusta” jo kolmekymmentä vuotta sitten. Tällä ajatuksella yleisesti ja yksinkertaistettuna ymmärrettiin sitä, miten kylmän sodan päättyminen ja Berliinin muurin murtuminen olisi päättänyt yhden aikakauden, jonka jälkeen maailmanmeno olisi ollut lopullisesti liberaalin demokratian voittokulkua.

Fukuyama haluaa oikoa uusimmassa kirjassaan, Identiteetti – arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka, hänen vanhasta ajatuksestaan tehtyjä tulkintoja. Hän muistuttaa, että alkuperäinen essee oli nimeltään ”The End of History?” ja että nimen perässä oli kysymysmerkki. Hän muistuttaa, että 90-luvulla alkaneelle demokratisoitumiskehitykselle hän oli myös esittänyt mahdollisia vastavoimia. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin demokratisoituminen etenikin ja aina vuoden 2008 finanssikriisiin asti liberaali demokratia alkoi olla maailman oletusarvoinen hallintomuoto. Muistan itsekin, kuinka tuolloin Turkissa alkoi olla rento länsimainen meininki ja Venäjällä demokratian kukkia alkoi pompahdella. Nyt sitä tunnelmaa on turha hakea. Myös Puolassa ja Unkarissa ilmapiiriin on tullut ikävä särö.

Fukuyama muistuttaa hänen maininneen vuonna 1992 ilmestyneessä Historia loppu –kirjassaan Donald Trumpin esimerkkinä sellaisesta käsittämättömän kunnianhimoisesta yksilöstä, jonka halu saada tunnustusta oli ”onneksi” kanavoitunut turvallisesti liike-elämään. Hänestä olisi silloin ollut täysin absurdia, että tästä mediahahmosta tuli myöhemmin Yhdysvaltojen presidentti. Nyt kun Trumpin aikakausi alkaa olla ohi, Fukuyaman uusin teos on entistä ajankohtaisempi. Hän nimittäin selittää sen, miksi trumpismi oli mahdollista ja yhä on.

Arvostus ei jakaannu tasa-arvoisesti

Trumpin, Hitlerin, Maon, Ceaserin tai Perónin kaltaisissa hahmoissa on kysymys historiallisista ilmentymisistä, jota hän kutsuu megalothymiaksi, jota ei voida voittaa – sitä voi vain kanavoida tai hillitä. Tuon pahaenteisen sanan loppuosa on thymos. Se tarkoittaa kreikkalaisessa filosofiassa sitä, mikä meidän jokaisen sielussa on siellä olevana osana, joka kaipaa arvonsa tunnustamista.

Ihmiset eivät olekaan niin yksipuolisesti järkiperäisen taloudellisia toimijoita kuin on kuviteltu. Ihmiset ovat tulleet entistä alttiimmiksi aistimaan arvostuksen puutetta. Nykyajan liberaali demokratia lupaa ja tuottaakin jonkin verran tasavertaista arvostusta, mutta mikään ei takaa, että ihmisiä arvostettaisiin tasa-arvoisesti. Vaikka tasa-arvon suhteen Suomen kaltaisessa maassa oltaisiin varsin pitkällä, arvostus ei meilläkään jakaudu yhtäläisesti. Yksilöllisyyttä ja ihmisen valinnanmahdollisuuksia korostettaessa pelkkä taloudellinen ja tilastollinen edistys, jota viime vuosikymmeninäkin on tapahtunut, ei riitä. Ihmiset eivät olekaan niin yksipuolisesti järkiperäisen taloudellisia toimijoita kuin on kuviteltu. Ihmiset ovat tulleet entistä alttiimmiksi aistimaan arvostuksen puutetta. Fukuyaman mukaan tämä on tapahtunut samaan aikaan kun identiteettipolitiikassa, etenkin poliittinen vasemmisto, on entistä enemmän keskittynyt ajamaan moninaisten marginaaliryhmien – esimerkiksi mustien, maahanmuuttajien, naisten, LGBT-väen tai pakolaisten etuja. Myös Black Lives Matter –liike ja MeToo –liike ovat osa tätä tämän aikakauden identiteettipolitiikkaa.

Kun sitten vielä samanaikaisesti globalisaation tuottama taloudellinen hyöty on näyttänyt valuvan todella pienelle ryhmälle, prosentille ja tai jopa sen kymmenykselle, on soppa valmis. Yhdysvalloissa vuosina 2000 – 2016 puolet amerikkalaisista ei vaurastunut lainkaan, kun sen sijaan rikkain prosentti korjasi potin. Sama on näkynyt meillä Suomessa. Edes rikkain desiili ei juuri kasvattanut osuuttaan BKT:sta, mutta sen sijaan rikkain promille osoittautui erottuvan joka suhteessa muusta kansasta. Tästä on oivallinen kuvaus Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirjassa Huipputuloiset.

Fukuyama vyöryttää vahvaa historiallista näyttöä siitä, miten arvostuksen kaipuu ihmisessä on kasvanut. Ajankohtaiset poliittiset vastakkainasettelut liittyvätkin nykyään yhä enemmän statukseen kuin resursseihin. Ihmiset näkevät enemmän vaivaa välttääkseen sadan dollarin menettämisen kuin tienatakseen sata dollaria lisätuloja. Tästä seuraa se, että poliittisesti horjuvin ryhmä ei olekaan epätoivoiset köyhät vaan ennemminkin keskiluokkaiset, joista tuntuu, että he ovat menettämässä statustaan muihin ryhmiin nähden. Siksi nämä ihmiset eivät koe taloudellista ahdinkoaan rahan puutteena vaan identiteettivajeena. Juuri tähän saumaan ovat tulleet oikeistonationalistiset ja uskonnolliset konservatiiviryhmät, Trump ja moni muu hänen hengenheimolaisensa.

Opinto-ohjauksessa on arvostettava jokaisen oppijan tarinaa

Opinto-ohjauksen tehtävä on antaa nuorille toivoa tulevasta. Toimintamme lähtee siitä, että jokaisen ihmisen tarina on ainutlaatuinen ja arvokas. Yhdenver-