Puheenjohtajalta

Opiskelu ei ole välivaihe, vaan merkityksellistä jo itsessään

Kevättalven ensimmäiset auringonpaisteiset päivät antavat uskoa siihen, että olemme pääsemässä pandemia-ajan todellisuudesta eteenpäin.

Opiskelijat ja opetushenkilöstö ovat kantaneet suuren vastuun viime aikoina. Eri viestimissä on julkaistu uutisia opiskelijoiden uupumisesta ja muista mielenterveyden haasteista sekä yhteisöllisyyden puutteesta ja yksinäisyyden tunteesta etäopiskelun aikana. Me opinto-ohjaajat tunnemme professori Katariina Salmela-Aron tutkimustulokset korkeakouluopiskelijoiden uupumisesta koronan aikana. Oletan, että tutkimuksessa esiin nousseet näkökulmat ovat siirrettävissä myös muille asteille. Etäopiskelu vaatii itsensä johtamisen ja ajankäytön suunnittelemisen taitoja, ja jotakuta, jonka puoleen voi tarvittaessa kääntyä.

Yksin opiskeleminen voi olla vaikeaa. Liian vähälle huomiolle on jäänyt se näkökulma, että jokainen meistä tarvitsee peilin, jonka kautta voi peilata osaamistaan, puhettaan, toimintaansa... Kun on yhteydessä ainoastaan tietokoneen näytöllä oleviin nimikirjaimiin tai puhuviin päihin, ei välttämättä saa kiinni siitä, miten ryhmässä ollaan. ”Mitä jos muut osaa enemmän, mitä jos en itse tajuu mitään, mitä ope ajattelee minusta, nyt ne kaikki nauraa mulle.” Omiin ajatuksiin ja riittämättömyyden tunteeseen on helppo käpertyä.

Korona-arjessa me opinto-ohjaajat eri oppilaitoksissa ja koulutusasteilla olemme pystyneet olemaan opiskelijoiden peileinä ja aikuisina, joiden luo on voinut tulla edes virtuaalisesti. Opinto-ohjaajilla on hyvä brändi, opiskelijat luottavat meihin ja tietävät, että me olemme olemassa. Jatkossakin pidämme oven auki ja kynnyksen matalana. Virtuaalisesti tai ihan vanhanaikaisesti kasvokkain, ja se taitaa jälleen olla huippumodernia!

Joillekin opiskelijoille etäopiskelu on ollut helppoa ja luontevaa. On hyvä, että erilaisille oppijoille on erilaisia tapoja opiskella, ja erilaisia opiskelukokonaisuuksia on tarjolla. Oppilaitokset eivät voi kuitenkaan taipua ihan kaikkien yksittäisten opiskelijoiden mukaan.

Haluan uskoa, että ihmisille on ominaista olla yhteisössä, tekemisissä toistemme kanssa, ja sen vuoksi opiskeluissakin olisi tärkeää säilyttää yhteys toisiin.

Jokainen meistä tarvitsee peilin, jonka kautta voi peilata osaamistaan, puhettaan, toimintaansa.

Yhtä aikaa pandemia-ajan rinnalla koulutusmaailmassa on tapahtunut suuria muutoksia, joilla on useita kerrannaisvaikutuksia opiskeluun. Yksi yhteinen piirre näissä muutoksissa on mielestäni se, että opiskeleminen kilpistyy välivaiheeksi, joka vie seuraavaan vaiheeseen, ja suorituksen jälkeen taas seuraavan vaiheeseen. Toki on selvää, että edellisen asteen koulussa opitaan valmiuksia, joilla jatketaan koulutuspolussa ja elämässä eteenpäin – näinhän kuuluu ollakin.

Mutta alkaakohan vauhti olla jo liian kova? Onko peruskoulu syöttöliikennettä toiselle asteelle ja toinen aste syöttöliikennettä korkea-asteelle? Entäpä hiljaiset signaalit siitä, että peruskoulu on syöttöliikennettä korkea-asteelle; että siellä jo pohditaan, millaisilla ainevalinnoilla pääsee parhaiten korkeakouluun? Olisiko nyt aika pysähtyä ja nostaa kunkin koulutuksen merkitystä sellaisenaan? Paikkana, jossa opitaan siinä määriteltyjä taitoja ja valmiuksia. Paikkana, jossa oppilas tai opiskelija voi kasvaa ihmisenä ja rauhassa suunnata kohti aikuis- ja työelämää. Paikkana, joka on merkityksellinen jo itsessään, eikä ainoastaan suoritettava välivaihe.

Pandemia-aika opetti ihmiset pysähtymään ja olemaan kotosalla. Kodin seinien sisälle saattaa jäädä, eikä koti ole kaikille turvasatamakaan. Olisiko meidän hyvä seuraavaksi pysähtyä oppilaitokseemme, ja pohtia, mitä merkityksellistä kukin oppilaitos tarjoaa yhteisönä opiskelijoille ja henkilöstölle. Olisiko meidän koulumme paikka, jossa voimme tukea nuoria rakentamaan identiteettiä ja löytämään paikkansa maailmassa, juuri tällä hetkellä.

Pysähdytään hetkeksi ja kuunnellaan toisiamme! Me opinto-ohjaajat olemme tämän asian osaajia ja alan ammattilaisia.

Paula Lindqvist