Makupaloja Vilajoelta

Säkkijärvi -lehdessä vuosina 2020-2022 julkaistuja maistiaisia Vilajoen kyläkirjan toimittajalta

Hyvä kyläkirjan odottaja,

kun kohta piirretään vuosi 2023, on tiedossa että tulevan vuoden alkupuolella päättyy pitkä odotus.

Hartaasti tutkittu, rakennettu ja odotettu säkkijärveläisen Vilajoen kylän oma, sen historiasta, sota-ajoista, elinkeinoista, taloista, koulusta, monipuolisesta seuratoiminnasta ja kylän asukkaista – heidän arjestaan ja juhlastaan – kertova kirja valmistuu. Joki on virrannut välillä kiivaammin ja välillä pato on juoksun hiljentänyt. Kirja on erityislaatuinen kyläkirjojen joukossa. Se johtuu itse kylästä: se on ollut suuri yli 150:ine taloineen, monipuolinen elinkeinoelämänsä puolesta, siellä on tehty merenkulun ja puutavaralaivauksen historiaa ja siellä on elänyt aktiivisia seuroissa toimijoita. Kylän vaiheiden selvittämiseksi on käännetty kiviä ja nuohottu lukuisia arkistoja paljon hienoja – myös uusia – löytöjä tehden.

Kirja antaa kaikille säkkijärveläisille paljon uutta ja kiinnostavaa tietoa, mutta vilajokiselle ja heidän jälkipolvilleen se on aarre.

Viimeiset luvut ovat työn alla. Kirjaa odotellessa jaamme Säkkijärvi-lehdessä julkaistuja makupaloja Vilajoen viisiin kirjan kotisivulla.

Hyvää Joulua

toivottaa Vilajoen kyläkirjatoimikunta 16.12.2022

KUVAT: SOTAMUSEO JA VILAJOKELAISTEN KUVA-ALBUMIT

Vilajoen historia ja tarinat ovat runsauden sarvi

Kesäinen aamu aukeaa Vilalahden rannalla, taivas on sininen ja pilvetön, lokit kirkuvat ja kaartelevat, karja on jo lypsetty ja paimenpojat ja -tytöt kuljettaneet elikot kartanoilta niityille ja hakamaille. Lahdella on ankkurissa pari merenkyntäjää, kaukomaan onkaria, joihin lastataan propsia kopukoilta. Tasainen puutavaran siirrosta aiheutuva jytke rytmittää aamua. Siellä höyrylaivan miehistössä on joku oman kylän pojistakin ja pienempi veljensä haikailee, kunpa vielä vuosi kuluisi nopeasti ja pääsi itsekin johonkin laivaan apupojaksi.

Onkarit huusivat lahdella lähtömerkin

Vilajoen kyläkirjakirjatyö etenee täydellä höyryllä, vaikkei Vilajoelle rautatietä saatukaan 1900-luvun alussa. Rautatielinjaus oli esillä satama- ja lastaustoiminnan takia. Olihan Vilajoki Säkkijärven suurin joki ja siten tärkein puutavaran uittojoki, jonka suussa Vilalahden rannoille joka kevät syntyvät puutavaraplaanit kertoivat merkittävästä elinkeinosta ja liiketoiminnasta. Lahteen pääsivät 8–9 metrin syväyksen laivat.

Ahtaustoimi alkoi kylässä jo 1890-luvun lopulla ja saksalainen puutavaraliike North German Pittwood rakensi vuonna 1903 Vilalahden itärannalle Lompkaksi kutsutulle alueelle lastauslaiturit. Puutavaraa tuotiin Vilajoen rannoille lauttaamalla myös lähikylistä. Vilajoki oli osa Viipurin satamien kokonaisuutta, johon voidaan laskea myös Säkkijärven Koivusaari, Uuras ja Koiviston satamat.

Aluksi Säkkijärvellä ja Vilajoella metsää ostivat ja puutavaraliiketoimintaa hoitivat kotkalaiset ja viipurilaiset yritykset, mutta jo 1900-luvun alussa oli kylässä omiakin puutavaraliikemiehiä kuten Heikki Hovi, Simo ja Aleks Hovi. Parhaina vuosina Vilajoella kävi 50–60 laivaa, joihin lastattiin 120 000 – 150 000 kuutiota pyöreää puutavaraa. Sortimentissa oli

kaivospuuta, propsia, paperipuuta ja pienempää tavaraa halkoja, koivulautoja ja –keppejä. Eksoottisen nimiset alukset, kuten Astur, Hamlet, Memel, Harlon, Inneröy, Romö ja Viadra veivät lastinsa mm. Dunkerquen, Ghentin, Calais’n, West Hartlepoolin, Grangemouthin ja Stettinin satamiin. Satamatoiminta hiipui 30-luvun kuluessa.

Kiveä Kazanin katedraaliin

Kun mennään vanhempiin aikoihin, samaisesta Lompkan rannasta laivattiin 1800-luvun jälkipuoliskolla kiveä Pietariin ja Kronstadtiin. Naapuripitäjän Virojoen Pyterlahden kivilouhimo oli rapakivialueen suurin ja kuuluisin graniittilouhimo, mutta laadultaan Vilajoen kiven ei tarvinnut häpeillä. Sitäkin voi edelleen ihailla Kronstadtin sataman rantapengerryksissä ja Kazanin katedraalin pylväissä. Juhana Hovilla (1816–90) oli tuolloin palveluksessaan useampia pohjalaisia kivimiehiä,

joista osa asettui kylään asumaankin. Juhana Hovi oli kaiken kaikkiaan aikaansaava patruuna, hänellä oli myös Vilajoen suussa saarella oma laivavarvi, jolta vesiin lasketuista aluksista suurin oli ehkä priki Ilmatar. Tuolloin olivat miehet rautaa ja laivat puuta. Vilajoelta useampi poika kouluttautui Viipurin merimieskoulussa merikapteeniksi ja moni palveli merimiehinä, laivakokkeina ja perämiehinä maailman suurilla merillä – heidänkin jälkiään kirja seuraa. Muun muassa Äyräväisen veljekset Antti ja Noak seilasivat USA:n Tyynenmeren laivaston sota-aluksella Monongahelalla Cap Hornin ympäri.

Railakasta menoa suitsi hyvät harrastukset 1900-luvun alussa tapahtui Vilajoella rautatiehankkeen lisäksi paljon muutakin. Kansakoulu oli saatu hyvin käyntiin vuonna 1896 ja sen ensimmäinen opettaja Olga Suorsa käynnisti kylässä monia hyviä harrastuksia. Vuosi-

sadan alussa oppilaita oli 64, osa Muhulahdesta, ja pientenlasten koulussakin 40. Kyläläiset jättivät haikeat jäähyväiset opettajattarelleen, kun tämä lähti Amerikkaan avioituakseen pastori Kaarlo Huotarin kanssa. Lähtövalokuva otettiin Viipurissa. Opettajiksi tuli kaksoissisaret Aino ja Hulda Salmi, jotka käynnistivät kylässä raittiusseuratoiminnan ja saattoivat olla mukana työväen järjestäytymisessäkin. Heidät savustettiin kylästä. Molemmista opettajista tuli merkittäviä henkilöitä työväenliikkeen riveihin, mikä tuohon aikaan oli harvinaista ja erikoista. 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen olikin melkoista hulinaa, elettiin sortokautta, Pietarista lakot levisivät Suomeenkin, ja Vilajoeltakin lähdettiin Amerikkaan ja Kanadaan siirtolaisiksi. Lehtiuutiset kuvaavat kylän vaarallisenakin paikkana, jossa juopuneet temmelsivät. Ehkä raittiusaate, kyläkirjaston perustaminen, satamaväen järjestäytyminen paikkakunnalla perustetun Säkkijärven työväenyhdistyksen

riveihin ja toimintaan sekä urheilutoiminnan järjestyminen Vilajoen Vesa –nimisen voimistelu- ja urheiluseuran nimellä ohjasivat hyvään vapaa-ajan toimintaan ja elämä kylässä asettui rauhallisiin uomiinsa. Olihan kylä saanut saanut aiemmin elää rauhallista ja sopuisaa elämää useiden vuosisatojen ajan. Pohja siihen oli ehkä luotu jo menneinä vuosisatoina, kun Säkkijärven nimismies piti virkataloaan Vilajoella.

Tuohon aikaan koettiin satamassa erikoinen tapaus, kun propsia lastaavien miesten vierestä yhtäkkiä merestä nousi kauhea hirviö! Käärmeen muotoinen, noin 40-50 jalkaa pitkä ja vanhan hirren paksuinen oli niin hurja näky, että miehiltä pääsi kauhistuksen huuto. Sangen usea henki todisti tapahtumaa ja erään saksalaisen laivan kapteeni antoi arvion hirviön mitoista. Laajempi aikakauden sanomalehtien tutkiminen paljastaa Suomenlahdella tuolloin liikkeellä olleen merisian eli pyöriäisen, jotka ovat nyt tänäkin kesänä taas olleet uutisissa. Vilajoen kyläkirja ei kerro pelkästään vanhoista asioista, vaan kylän tapahtumista, elinkeinoista ja elämästä aivan viimeisiin päiviin. Kylän jokaisen 157 talon polku avataan ja tupa lämmitetään; tavataan asukkaat ja kuulemme heidän vaiheistaan. Kertoopa kirja vielä kylän elämästä sodan jälkeenkin.

Kirjaa voi tilata ennakkohintaan 50 € sen julkaisemiseen asti. Kirja tulee jakeluun Säkkijärven kirkkopyhän yhteydessä.

TEA ITKONEN

Tilaukset: arto.ala-outinen@pp.inet.fi puh. 040 508 5170 Kirjan maksaminen: Saaja: Vilajoen kyläkirja Tili: FI27 5750 0120 3184 57 Viitenumeroa ei tarvita. Viestikenttään nimesi ja osoitteesi

Nostalgiset tiekyltit kertovat juurista

Terttu Ravi Muurikkalasta lähestyi Säkkijärvi-lehteä sähköpostilla kertoen, että kotitilansa pihan pitkäaikainen tiekyltti-projekti on nyt valmis ja avajaisia vietettiinkin 17. kesäkuuta.

– Suunnitelmiin löytyi uusi selkeä ratkaisu johon olen todella tyytyväinen. Ihan tuli ”tippa linssiin” kun tuli valmiiksi. Luokkikehykseen löytyi hevosenkengät, siitä tuli ns. ”tuulikannel”, kertoo Terttu onnellisena.

Heinäseipäiden välissä olevan tonkan Terttu on löytänyt Säkkijärven metsästä. Auran päällä on Säkkijärven Ravin pellolta löytyneen hirvenpään mallin mukaan tehty betonipää.

– Kävin viime vuonna kurssilla

ja valmistin sen. Aito hirvenpääveistos on Kansallismuseon vitriinissä, otin siitä kuvan ja suurensin. Tuo tekemäni pää on vain silhuetti.

Hirvenpää on myös Pukki-Ravi suvun standaarissa ja Kalevala -koruissa, joiden valmistus lopetettu. Tertun pihassa kasvaa myös Säkkijärveltä pappansa lapsuuskodin mailta monia vuosia sitten tuotu kullero. Hyvin se jaksaa kukkia hiekkaisessa maassa. Pihalla on myös papan Pietarin tammien terhoista istuttamista puista levinnyt tammi.

TERTTU RAVIN tien pienimuotoisia avajaisia vietettiin juhannuksen aatonaattona. Tilaisuu-

dessa avajaispuheen piti Suomen Säkkijärvi-seuran puheenjohtaja Ari Vainio . Kylttiprojektin toteutuksessa toimi suurena apuna Juha Kylmälä, jonka mummo oli kotoisin Ilmeeltä. Terttu leikkasi punamustan nauhan keritsimillä ja jokainen vieras sai halutessaan ottaa pätkän nauhaa muistoksi.

Toimen naiselta ei ideoita ja suunnitelmia puutu, seuraavana vuorossa tulee olemaan maitolavaprojekti.

Toinen kylteistä osoittaa Terttu Ravin tielle ja toinen kertoo Säkkijärvelle olevan 24 kilometriä.

S/S Modesta täydessä lastissa ja lähdössä Vilajoelta maailmalle. (Kuva Martti Nikunen)

Vilajoen kirjassa herkutellaan kartoillakin

Mahtaneeko olla useampia Säkkijärven kyliä, joista on piirretty kartta jo 1600-luvulla?

Kyläkirjatyöryhmällä oli tietoa, että toki 1700-luvulla piirrettiin verotuskarttoja ja sellainen varmasti Vilajoeltakin löydetään. Ja löytyihän se toki Kansallisarkistosta, mutta veroluettelo talojen maaomaisuudesta puuttui. Kartalle oli piirretty ja vesivärein väritetty pellot, nurmet ja niityt, piirretty tilojen päärakennukset ja sivukartanoitakin. Vilajoen länsipuolella oli veronmaksusta vapautetut talot, komissaari Joh. Elephantin omistama Vilajoen kartano (B, myöhemmin Hovi) ja Seppälän talo (K) ja itäpuolella talot Paavilainen, Toivari, Karasti, Pukki, Kähärä, Kunttu ja Skippari. Aikanaan luettelokiin löytyi Viipurin arkis-

tosta ja päästiin tutkimaan kylän nimistöä.

Kuninkaantietä kylän läpi

Toimittajan mielenmaisemassa Turun suunnasta kylää lähestyttäessä nousi mutkitteleva suuri rantatie metsäiselle mäelle ennen kylälle laskeutumistaan.

Tie kaartoi laskeutuessaan oikealle ja sen molemmin puolin aukesivat komissaari Johan Elephantin virkatilan (B) pellot (Vilajoen hovi). Tilan päärakennukselle erkani kärrytie oikealle etelään jo mäen harjanteen päällä ennen kylän peltoaukeamalle saapumista. Peltojen piennarta pitkin tie kaartoi kohti keisarin virkamiehen, Johan Elephantin, isännöimää taloa, joka sijaitsi Hovinmäen juurella.

Jo 1400-luvulla rakennetun sillan pielessä oli tilalle kuuluva toinen, pienempi rakennus ja joen rannassa Hovinsaaren edustalla oli kolmantena tiluksiin kuuluva mökki. Neljäs rakennus sijaitsi tilan eteläisimpien peltojen ja niittyjen läheisyydessä, lähempänä Merjoisniemeä.

Elephantin naapurina joen länsipuolella oli Simo Seppälän talo (9/K). Seppälään erkani suurelta rantatieltä oma kärrytie vasemmalle pohjoiseen jo ennen Elephantin tilan tienristeystä. Hänen maillaan oli toinen pienempi talo Seppälänmäen pohjoisreunalla Hovin maiden rajalla.

Kun Vilajoki ylitettiin, rantatie jatkoi kulkuaan Yrjö Karastin peltojen lävitse. Hänen talonsa sijaitsi peltoaukeaman itäpuolella tienristissä. Karastin talossa saattoi vaihtaa hevoset, yöpyä ja ruokailla, sillä hän oli Vilajoen kestikievarin pitäjä. Toinen asuinrakennus hänen maillaan sijaitsi lähellä siltaa rantatien pohjoispuolella.

Karastilta lähti kärrytie pohjoiseen Matti Pukin taloon (G). Yksi Pukin pelloista sijaitsi kestikievarin takana, mutta muut pellot olivat lähellä hänen joen rannalla ja kosken partaalla sijaitsevaa taloaan.

Kestikievarista etelään jatkui suuri rantatie Paavo Yrjönpojan talon (C) peltojen läpi. Hänen, Samuel Skipparin (L) ja Martti Kähärän (H) talot sijaitsivat rinnakkain tien oikealla puolella lähempänä jokea. Rantapellot viettivät kauniisti talojen ja joen välissä kohti jokea.

Vilajoen kylän vanhin kartta kertoo paljon kylästä. Numeron 33 tekstiiin tarvitaan tulkinta-apua.

kullakin.

Viipurin suuntaan jatkettaessa oli rantatien vasemmalla puolella toinen Skipparin talo (L) Koppolin ja Kotipeltojen keskellä. Sollonnurmi rantatien eteläpuolella oli jaettu kylän talojen kesken niittypalstoiksi. Sollon nurmen eteläpuolella Vilalahden rannalla sijaitsi Meriniitty, joka myös oli jaettu sarkoihin joen itäpuolisten talojen kesken.

Karttaharvinaisuus pikkujääkaudelta

Sipi Karasti, 28 Tuomas Pukki, 14 Knut Kähärä, 6 Knut Kunttu, 24 Yrjö Sollo ja 19 Johan Harju. Numeroa 33 on vaikea tulkita. Jos joku lukijoista saa tekstistä selvää, otamme tiedon mielellämme vastaan.

Miksi tämä kartta tehtiin 1600-luvulla? Omaisuuden tarkasta määrittelystä voisi ajatella, että verotustapa varten tietenkin. Maa oli tuolloin vielä osa Ruotsia, jossa isojako käynnistettiin 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Ajankohta oli karua aikaa, pikkujääkaudeksikin kutsuttua. Karjalassa vuoden 1695 kesä oli sateinen ja kylmä, mikä hidastutti viljan kypsymistä. Sadosta tuli heikko, ja kun metsän antimet jäivät vähäisiksi ja karjaa oli suhteellisen vähän, korostui kalastuksen merkitys. Se on aina ollut yksi vilajokisten elinkeinoista. Jo muinoin vietiin Viipurin linnaan ankeriaita ja lohta ja Pietariin nahkiaisia.

Tea Itkonen

Isojakokartassa vuodelta 1883 kylä on jaettu 10 taloon.

Edelleen samassa rivissä, jonkin matkan päässä etelään, jokea myötäillen seurasi Simo Kuntun (I) talo ja viimeisenä, lähimpänä joen suuta sijaitsi aivan rannassa Matti Toivarin (E) talo. Näillä taloilla oli Kähärän, Kuntun ja Toivarin talojen välissä Rantapellon sarka

Leena Kuntun Kansallisarkistosta löytämä kartta vuodelta 1694-95 on upea löytö. Voitte arvata, että työryhmässä on hurrattu. Tähänkin karttaan on jo merkitty kylän talot, niiden pellot ja niittyalueet sekä kylän metsät.

Karttaan liittyvästä luettelosta selviää talojen tai isäntien nimet. Numero 1 oli Vilajoen kartano, 51 Kartanon torppari, 54 Seppälä, 46 Matti Pukki, 37 kestikievari

1920-luvun yleiskartassa näkyy kantatilojen nimet.

Verotusta varten valmistettu kartta vuodelta 1770 esittää talot, pellot, niityt ja metsät.

Historialliset kartat Kansallisarkisto/kuvaaja Leena Kunttu

Vilajoen kivi veti vertoja Pyterlahden graniitille Lompkasta vietiin kiveä palatsi

Kiviä Suomesta louhittiin ja rahdattiin erityisesti Pietarin kaupunkia rakennettaessa 1700-luvun alkupuolelta alkaen. Graniitin lisäksi Ruskelan ja Viipurin seudun marmori oli kysyttyä materiaalia. Myös irtokiviä nostettiin merenpohjasta ja kuljetettiin nousevan suurkaupungin tarpeisiin.

Säkkijärven naapurikunta Virojoki on tunnettu kivilouhoksistaan ja Pyterlahden kaivostoiminta on hyvin dokumentoitu kuvin ja sanoin. Säkkijärven kivilouhimoista sen sijaan ei ole juurikaan kirjoitettu, mutta tiedetään, että louhimoita eli lompkia sijaitsi Sataman Suurellakalliolla ja Vilajoella. Sataman louhoksen toiminta arvellaan Säkkijärvi kautta aikojen -kirjassa lyhytaikaiseksi. Kyläkirjatyöryhmä on tehnyt tutkimustyötä kylän louhimoista ja tiedetäänkin, että kiveä on louhittu siellä jo varhain ja Vilalahden molemmin puolin.

Vilajoen länsiosassa on Lompka-niminen kylänosa Viipurintieltä Häränpäänniemeen kulkevan tien varrella. Kansallisarkistosta löytynyt Vilajoen kartta vuosilta 1694–95 nimeää tietyt pellot Kaivannonniityksi. Liittyykö nimi kiven hyödyntämiseen vai onko alueelta kaivettu jotakin muuta? Joka tapauksessa näillä kohdin on ollut myöhemminkin kivilouhimo. Edelleen kiveä on louhittu Häränpäänniemessä, jossa eräs louhittu kohta myöhemmin näkyy uima-altaan tapaisena vanhoissa retkivalokuvissa. Kallioperä on rapakivigraniittia.

Kylän itäosassa on louhittu sekä graniittia Vartioissaaresta että rapakivigraniittia noin sadan metrin etäisyydellä rannasta. Tällä alueella ovat kysymyksiä herättäneet Vilkasenlahdessa merenpohjassa maannet ja näkyvissä olleet graniittipylväät Vartioissaaren ja rannan välissä.

Kazanin katedraalin pylvästarpeet

Vilajoella tiedetään louhintaa harjoitetun ainakin 1800-luvun alussa, sillä erästä työriitaa Vilajoen lompkalla käsiteltiin Venäjän keisarikunnan oikeuslaitoksessa pitkään.

Keisari Aleksanteri I oli laskenut Kazanin katedraalin peruskiven syyskuussa 1801 ja rakentamisen alulle laittanut Paavali I halusi kirkon muistuttavan Rooman Pietarinkirkkoa. Katedraalin päämateriaaliksi oli valittu Viipurin alueen louhosten rapakivigraniitti. Kivien toimittajaksi katedraaliin oli hyväksytty kauppias Lev Uljanovits Anufriev . Muita sopimuksen saaneita kauppiaita olivat petroskoilainen Lazar Emovits Penteshinin ja Em Evstrastyevits Bekrenev. Anufriev sai lisäksi merkittävän sopimuksen graniitin toimittamisesta Kronstadtin satamaan.

Aiemmin samana vuonna, jo huhtikuussa, kauppias Anufriev oli palkannut Vilajoen lompkalle neljä miestä Ruskealasta ja Sortavalasta, kolme paikallista talonpoikaa ja yhden eläkkeellä olevan sotilaan. Laatokankarjalaiset miehet olivat Kuzma Ivanov, Martyn Fedorov ja Leonty Tromov, ilmeisesti Ruskealan marmorilouhokselta. Paikalliset olivat nimeltään Peter Pulkinen, Fabian Karasti, Erkki Pentikäin ja Jacob Soppi. Työntekijät olivat saaneet ennakkomaksun ja lähetetty Vilajoelle, jossa kauppiaan poika Peter Anufriev toimi louhoksen johtajana.

Riita syntyi palkoista, kun työnantaja moittien kivimiehiä laiskoiksi ja tottelemattomiksi irtisanoi heidät ilman lopputiliä. Työntekijät valittivat Viipurin lääninhallitukselle ja syyttivät kauppiasta, ettei tämä maksa rehellisesti ansaittuja palkkoja. Lisäksi viipurilaiset kauppiaat Abraham Stroganov ja Ivan Lifkov syyttivät Anufrieviä maksamatta

Kazanin katedraalin sisäpylväisiin käytettiin Vilajoen rapakivigraniittia. (wikimedia commons)

jätetyistä, louhokselle toimitetuista tarvikkeista. Koska tuomioistuin piti työntekijöiden ja kauppiaiden vaatimuksia oikeutettuina, takavarikoi Viipurin kruununnimismies louhoksella olleet työkalut, myi ne julkisella huutokaupalla ja suoritti työntekijöille palkat. Anufrievin galjotti (purjein varustettu kaleerialus) takavarikoitiin vakuutena Anufrievin veloista viipurilaisille kauppiaille. Tästä seurasi yli kolmivuotinen valitus- ja selvityskierre eri oikeusasteissa, jopa Venäjän senaatissa, mutta lopputuloksena työntekijät saivat palkkansa ja keisari petettyjen talonpoikien ja ruskealalaisten kivimestareiden puolustajana kasvatti hyvää mainettaan kansan keskuudessa.

Katedraali valmistui Nevski Prospektin varrelle arkkitehti Andrei Voronihin suunnitelman mukaisesti vuonna 1811. Katedraalissa on vilajokisen rapakivigraniitin lisäksi käytetty myös marmoria Viipurin seudulta. Vilajoen rapakiveä kehutaan vaalean värinsä vuoksi. Kazanin Jumalanäidin katedraali oli neuvostoajan pois kirkollisesta käytöstä, mutta vuonna 1991 se luovutettiin takaisin Venäjän ortodoksiselle kirkolle ja on jälleen Pietarin pääkirkko.

Kaksi kivipilariaihiota makasi Vilajoella rantamatalassa Vartioissaaresta koilliseen avautuvassa Vilkasenlahdessa ”ruususen unessa” vielä kesällä 2020. Mielenkiintoista olisi tietää, miten ne sinne joutuivat, miksi ne sinne jäivät ja oliko tuo 1800-luvun alun riitainen lompka juuri täällä? Vartioissaaren kallioperä on muusta Vilajoen kallioperästä poiketen graniittia, ei rapakivigraniittia. Kuitenkin aivan lähellä oli myös rapakivigraniittia, josta pylväitä on voitu louhia.

Kiviä operoitiin köysien ja taljojen avulla 200 vuotta sitten. Syksyllä 2020 oli käytössä konevoimaa ja taljoja, joiden avulla pilarit pyörivät nätisti, kun niitä hilattiin merenpohjaa pitkin kohti rantaa 50 metrin matkan verran. Vilajoella ranta oli ensin puhdistettu muista kivistä, jotta siirto sujui sulavasti. Pari sataa vuotta sitten pylväitä saatettiin kuljettaa kahdella tai kolmella aluksella, siten että pylväät olivat proomussa, joka oli kiinnitetty ja siten tuettu purjelaivan kylkeen tai kahden aluksen väliin, mutta nyt pylväitä siirrettiin rekka-autoilla.

Ilta-Sanomissa Geologian tutkimuskeskuksen erikoisasiantuntija

Mika Räisänen arvioi venäläisten kanssa tekemänsä yhteistyön perusteella, että kivipylväät olivat todennäköisimmin matkalla juuri Kazanin tuomiokirkon sisärakenteisiin, joissa käytettiin vaaleampaa rapakivigraniittia, jota Vilajoen kiviaines juuri on. Pylväiden arvellaan joutuneen veteen kuljetusonnettomuuden vuoksi. Mielenkiintoista on seurata, mitä tarkempi tutkimus pylväistä paljastaa. Lehdessä raportoitiin niiden säilyneen kohtalaisen hyvin merivedessä.

Tihutyö Vilajoella

Finlands Allmänna Tidning uutisoi 18.6.1855 vihollislaivaston liikkeistä Suomen rannikolla, että kesäkuun kuudentena päivänä vihollisen fregatti liikkui Urpalasta Säkkijärvelle ja Vilajoelle, jossa sen miehistö poltti kaksi kivilastissa ollutta alusta. Kivet olivat louhoksesta, koska ne olivat hakattuja kiviä. Tuolloin oli käynnissä Krimin sota ja rannikolla liikkui Englannin laivaston aluksia. Viestit laivaston liikkeistä kiirivät samana vuonna käyttöön otettua Helsingin ja Pietarin välistä lennätinlinjaa ja toisaalta jo vuosisadan alussa käyttöön otettua optista lennätinketjua pitkin. Lehtiuutinen ei kerro tarkemmin, millaisia kivet olivat tai mihin tarkoitukseen ne oli louhittu. Olivatko ne pylväitä vai pengerkiviä?

Laivojen upottaminen vuonna 1855 on saattanut myös tapahtua toisessa kohdassa Vilalahdella, ja kivet oli ehkä tarkoitettu Kronstadtin kiveystöihin. Tällöin tämä lasti saattaisi olla nostettu merestä tai maata merenpohjassa edelleen.

SÄKKIJÄRVEN Vilajoki nousi uutisotsikoihin viime syksynä, kun kaksi graniittipylvästä nostettiin merestä Vilkasenlahdella ja kuljetettiin Viipuriin nähtävyyksiksi. Säkkijärvi-lehdessä käsiteltiin tätä uutista vuoden lopulla. Vilajoen kyläkirja kertoo enemmän kivenlouhinnasta kylän mailla.

Vilajoen nuorisoa viettämässä kesäpäivää Merijoisniemellä louhosaltaan reunalla. (Väntsin kokoelmat)

in ja penkereille

Kronstadtin penkereet

Vilajoelta louhittiin ja kuljetettiin kivipaasia Kronstadtin linnoituskaupunkiin. Itse linnoituksen oli perustanut Pietari I jo vuonna 1703 Retusaaren itäpäähän. Kun myrskytulva marraskuussa 1824 nosti Suomenlahden pohjukassa veden 3,5–4 metriä tavanomaista korkeammalle, kärsi Kronstadtkin pahoin. Vesi nousi 3,5 metriä, peitti melkein koko saaren ja rikkoi rakennuksia sekä maavalleja. Tulvan tuhoamaa linnoitusta ja sen penkereitä alettiin rakentaa uudelleen kivestä, muun muassa vuosina 1825 – 40 rakennettiin päälinnakkeen ympärille kivimuuri.

Kerrotaan, että italialaisen lammen reunuspenkereet ja merenkulkukoulun kohdalla olevat rantapenkereet ovat Vilajoen graniittia. Kiveä on kuitenkin kulunut niin suuria määriä, että oletettavasti louhintaa on näihin tarpeisiin tehty Vilalahden toiselta puolen Hovin tilan mailla lompkaksi kutsutusta paikasta, josta sai sittemmin kylänosa nimensä. Hovin mailla louhoksia on havaittavaissa Puolustusvoimien tykistökartoissa (ilmakuvissa) ja tänäänkin satelliittikarttakuvissa. Louhokset ovat täyttyneet vedellä ja niillä on säännöllinen muoto, esimerkiksi Häränpäänniemessä ja Merjoisniemessä.

Heikki Hovi (1888 – 1973) on maininnut, että ”Juhana Hovi myi kivenlohkareet Vennäin ruunun poträssiköille Kronstadtiin linnoitukseen ja Pietarin kaupungin rakennustarpeiksi.”

Erik Hovi on muistellut isoisänsä, samaisen Juhana Hovin (1816 – 90) kertoneen, että ”surullisia muistoja jättäneellä 1860-luvulla usein toistuvien hallojen ja niistä johtuvien katovuosien aikana oli erittäinkin pohjoisesta kulkeutunut Vilajoellekin paljon kansaa etsimään töitä ja ruuanpuolta. Näiden tulleiden joukossa oli ammattitaitoisia kivi- ja rakennusmiehiä Pohjanmaalta, jotka useat perheineen asettuivat työmiehiksi Hoviin. Juhana alkoi harjoittaa kivien vientiä Kronstadtiin, jossa sitä käytettiin laitureihin ja linnoitustarpeisiin. Hänellä oli jo

tuolloin varvi ja omia laivoja merta kyntämässä. Tätä niin sanottua lompkaliikettä jatkui sitten laajassa mitassa ainakin 20 vuoden ajan. Talvisin louhittiin ja kesäisin kuljetettiin lotjilla eli parkoilla Venäjälle. Näillä tottuneilla kivimiehillä oli töitä ympäri vuoden. Lompkaliikkeet loppuivat venäläisen välittäjän tehdessä konkurssin.” Wiborgs Tidningistä saamme selville, että ainakin Antti ja Matti Kunttu olivat näitä 1860-luvun kivilaivureita, he ovat nimittäin jaaloillaan kuljettaneet kivilastia Kronstadtiin ainakin kesäkuussa 1866.

Kiviä tarvittiin myös Vilajoella

Juhana Hovi rakennutti kivimiehillä myös uuden asuintalonsa Uudenkartanon perustukset ja kivijalat lukuisiin muihin rakennuksiin. Pikkuinen väliaikaistyömaa oli Samulinrantaan rakennettava kivilaituri eli ristana. Kiviaines louhittiin oman tilan mailta. Paljon kivien parissa touhunneen Hovin Juhanan viimeisimpiä suurempia rynnistyksiä kivien kanssa oli Vilajoen sillan teko, jonka hän yhdessä vävynsä Heikki Hovin (1849 – 1913) kanssa urakal-

la valmisti 1880 – 83. Kuinkahan mahtava pyramidi olisi saatu siitä kivimäärästä, joka hänen toimestaan louhittiin tai muuten maasta irrotettiin ja muualle kuljetettiin erilaisiin tarkoituksiin käytettäväksi. Niinkin myöhään kuin 4.3.1890 on maarekisteriin kirjattu Hovien maista yhteisiä kivilouhosalueita yhteensä noin 3,5 hehtaaria ja lastauspaikka yhteiskäyttöä varten.

Vielä kerran Vilajoella louhittiin kiveä, kun rakennettiin uuden valtamaantien silta Hamina–Viipuri -välille 1930-luvulla. Silta rakennettiin teräspalkeista ja betonista, mutta kivilaatoilla verhottiin betonirakenteet. tämäkin kiviaines louhittiin Vilajoelta.

TEA ITKONEN

Lähteitä: Säkkijärvi kautta aikojen; V. Nikitin (Vilajoen historiaa); Viipurin arkisto LOGAV; is.  (7.10.2020), Erik Hovin ja Heikki Hovin muistelot; Kansallisarkisto; Suomen geologinen tutkimus, kartta N:o 28, Kuopio 1897; timomeriluoto. (kartta vuodelta 1855); maarekisteri; vanhat sanomalehdet

Käsityöharrastajat innostuivat neulomaan Säkkijärvi-sukkia

VIIME VUONNA oli elokuun Säkkijärvi-lehdessä juttu kuinka Säkkijärvi-raanun värit ja kuviot olivat siirtyneet malliksi villasukkiin. Yhdysvalloissa asuva Anni Archuletta (o.s. Ahola) oli ihaillut omalla seinällään roikkuvaa isoäitinsä kutomaa Säkkijärvi-raanua. Oli syntynyt ajatus neuloa samalla mallilla villasukat. Sittemmin sukkapareja oli syntynyt lahjoiksi suvun naisille. Anni lähetti Säkkijärvi-lehden toimitukseen kuvia sekä ohjeen sukkien kuvioon. Kuvia sukista ja sen kuviokaava löytyy myös Instagrammista Annin finnish_sock_fairy -tililtä (#säkkijärvisukat tai #säkkijärvisukatmaailmalla).

SÄKKIJÄRVELLÄ syntynyt, pian 92 vuotta täyttävä Hilkka Erola (o.s. Suni) lukee Säkkijärvi-lehteä tarkasti. Hän huomasi sukkien ohjeen ja innostui kokeilemaan niiden neulomista. Lehdessä julkaistu ohje oli kuitenkin hieman pieni. Hilkka sai apua tyttäreltään Taina Mäkelältä si ohjeen kuvion ruutupaperille.

– Nyt sukkia on syntynyt joululahjaksi meille lapsille, lapsenlapsille sekä lapsenlapsenlapsille, kertoo Taina. - Ja uusia sukkapareja syntyy hieman eri värimuunnoksilla koko ajan.

Kronstadtin pengerryksiin käytettiin Vilajoen graniittia, mm. italialaisella altaalla. (V. Nikitin)

Vilkasenlahdesta syksyllä 2020 nostetut graniittipylväät näkyivät hyvin etenkin matalan veden aikana. (V. Nikitin)

Anni Arshulettan (o.s. Ahola) neulomat Säkkijärvi-sukat, ovat innostaneet käsityöharrastajia neulomaan sukkia samalla kuviolla.

Hilkka Erolan tyttärelleen kutomat sukat. – Sukkia ei taida edes raaskia käyttää, ovat niin hienot, toteaa Taina Mäkelä.

Hilkka Erola (o.s. Suni)

Takaisin kotiin! – paluu

”Niin, siinä se nyt oli. Oma rakas kotipitäjämme oli jälleen meidän. Vihollinen oli työnnetty pois. Evakkoaikana keskustellessani pitäjäläistemme kanssa en tavannut ketään epätoivoon joutunutta ja uskoaan takaisin paluuseen kadottanutta. Jok’ikinen sanoi: vielä myö takaisin männään.

Olen 9.9.1941 Vilajoella, josta lähdin 6.3.1940. Aikaisin aamulla aloitin matkani kirkolta kotikylääni kohti. Tuttua oli seutu ja tie. Olinhan niin monen monta kertaa tuon matkan tehnyt. Tuntui hieman oudolta, kun ei ketään, paria sotilasautoa lukuun ottamatta, vastaan tullut. Metsä tien molemmin puolin oli koskematon, entisenlainen. Ei ollut väliaikainen isäntä ehtinyt siihen koskea.”

Näin kirjoitti Säkkijärven kunnanvaltuuston puheenjohtaja, Vilajoen poika, Heikki Hovi (1888–19xx) ylös muistikirjaansa palatessaan Vehkalahden Mullinkoskelle rakentamastaan evakkokodista tuttua tietä Säkkijärvelle kirkonkylään ja omaan kotikyläänsä Vilajoelle. Hänen muisteloansa on julkaistu tässä lehdessä vuoden 1965 syksyllä. Hovin tyttärenpoika Martti Honkanen kertoo työn alla olevassa Vilajoen kyläkirjassa, että isoisän kaipuu kotikylään, kunnallisiin tehtäviinsä ja puutavaraliikkeen hoitamisen jatkamiseen oli suuri. Isoäiti Alma Hovin toppuuttelut eivät isoisää pidätelleet: ”Nyt ko myö just ollaan päästy jaloilleen, niin ei lähetä mihkään, taksi myös vielä sieltä tullaan ja nopiast” ja vielä selkeämmin: ”Täst tulloo vielä töröpää.” Kun Säkkijärvi oli jatkosodassa vallattu, oli Heikki Hovi jo kahden viikon kuluttua tarkastelemassa asumisen mahdollisuuksia Säkkijärvellä.

Säkkijärven valtaus

Reservin majuri Matti Laine kertoo kyläkirjassa Kannaksen takaisinvaltausoperaatiosta. Eversti Bertil Heinrichsin komentama Jalkaväkirykmentti JR 24 valtasi Säkkijärven. ”Suomalaiset tekivät vahvoin voimin Viipurinlahden ylityksen Lihaniemeen ja katkaisivat Koivistolle menevän tien. Tämä operaatio oli yhtenä osana Sommeen ja Porlammin mottien syntymiseen. Hyökkäysvaihe Kannaksella päättyi Koiviston saarien valtaukseen ja Terijoelta Laatokkaan menevälle linjalle.”

Kuluneen vuoden aikana SA-kuvissa tuli yleisölle nähtäväksi uusia kuvia jatkosodan ajalta Vilajoelta. Kuvat kertovat rintaman alta pakenevalta puna-armeijalta sotasaaliiksi saadusta kalustosta, Teikarinsaaren valtaukseen liittyviltä joukkosidontapaikoilta ja taistelujen jälkeisestä maaston puhdistamisesta miinoista. Tästä kertoo Laine näin: ”22.8.1941 lähtivät 2. RPr:n joukot puhdistamaan ja miehittä-

mään rannikkoa. Samalla kerättiin sotasaalista. Viipurinlahden suu suljettiin tykistön ja moottoritorpedoveneitten toimesta. Teikarinsaari vallattiin 29.8.1941. Omat tappiot valtauksessa olivat kahdeksan kaatunutta ja 14 haavoittunutta.” Teikarinsaaren taistelujen aikaan joukkosidontapaikat olivat Vilajoella. Kuvat kertovat, että sotasaaliiksi saatiin muun muassa tykkivene, joka uskottiin korjauksen jälkeen palvelevan hyvin uutta isäntää. Kuvat kertovat myös, että Teikariin oli tarkoitus vetää moottoriveneellä tykki lahden pohjaa pitkin.

Syyskuun alussa koko Kannas oli suomalaisten hallussa ja kotiinpaluun tunnelmat karja-

laisten keskuudessa kiihkeät. Oli kuitenkin vastassa tuhoutuneita asumuksia, miinoitettuja maastoja, desanttien vaaraa ja elintarvikepulaa. Ylipäällikkö G. E. Mannerheimin päiväkäskyssä 3.9.1941 todettiin, että vanha valtakunnan raja oli saavutettu ja presidentti Risto Rytin julistuksessa (N:o 836) itsenäisyyspäivänä 1941 todettiin, että vallattu alue ”saatetaan Suomen täysivaltaisuuden alaiseksi”. Se oli myös lupa karjalaisille palata kotiseuduilleen, mutta paluun toivottiin tapahtuvan hallitusti olosuhteiden kehittymisen suhteessa. Karjalaisia eivät hankaluudet juurikaan pidätelleet.

Paluun järjestäminen

Jo heinäkuun lopulla oli karjalaisten pitäjien hoitokuntiin oltu yhteydessä kunnan esikuntien muodostamiseksi paluun varalle. Valtauksen jälkeen Säkkijärvi määrättiin kuuluvaksi Viipurin sotilashallinnon alaisuuteen. Sen alaisuudessa aloitti toimintansa Säkkijärven kunnan esikunta syyskuun alussa. Esikuntaan kuuluivat päällikkönä kirkkoherra Hannes Lahti, järjestyksen valvojana konstaapeli Toimi H. Värri ja siirtoväen vastaanottajana maanviljelijä Emil Lavonen Kansanhuollon johtaja Heikki Hovi vastasi elintarveasioista ja jälleenrakennuslautakuntaa johti rakennusmestari K. Toivonen. Palaavien asukkaiden avustus- ym. huoltoasioitten hoitajaksi nimitettiin rahastonhoitaja Aleks. Björklund ja ilmansuojelutoiminnan järjestämisestä vastasi paikallispäällikkö V. Kotonen.

Jatketaan matkaa Heikki Hovin seurassa, hän kartoitti tuttua maisemaa kirkonkylältä Vilajoelle matkatessaan näin:

”Polanmäeltä jo kylälakeus vilkahti puiden välistä. Näkyi joitakin kattoja, törröttäviä uunin piippuja, hajonneita seiniä. Myötämäkeä laskettelin kylään. Sepän paja Uudenkartanon pellon kulmassa oli pystyssä, samoin lato Uutelan tienhaaran pellolla. Uudenkartanon talo rakennuksineen oli palanut, vain kauempana ollut riihirakennus säilynyt. Merijoisin ja Kauton asuinrakennukset jäljellä, mutta pahoin vaurioituneina.

Ja niin olin jälleen omalla pihalla. Tuntui aivan uskomattomalta, että kaiken tämän jälkeen seisoin taas omalla tantereella ja kotikonnulla, jonka vihollinen oli tuhonnut. Paljastin pääni ja hartaana lähetin hiljaisen kiitoksen Jumalalle, joka oli antanut ihmeen tapahtua. Hän oli meidät karjalaiset jälleen saattanut synnyinseudulle, jolta luulimme iäksi eronneemme. Toivo meillä kuitenkin oli jäljellä, eikä se meitä pettänyt, sillä kertaa.”

Martti Honkanen kertoo, että vanhan Vilajoen talon raunioista löytyi vain pianon metallirunko. ”Siivotaan kaikki pois uuden tieltä! Sauna ja tupa valmistuivat kesällä 1942, koko talo syksyllä. Kolme nuorinta lasta olivat käyneet koulujaan missä milloinkin. Vuonna 1942-1943 lapset ehtivät käydä koulua taas Viipurissa.”

Heikki Hovi käy muistiinpanoissaan läpi kylän talo talolta ja joutuu toteamaan, että kylä on paljon kärsinyt. Talvisodan taktiikan mukaisesti osan talosta olivat jo omat polttaneet ja kylän välirauhan aikana asuttaneet neuvostokansalaiset ja -sotilaat olivat peräytyessään tehneet omat tihutyönsä. Jäljellä olevat rakennukset olivat pääosin jollakin tavoin vahingoittuneita. Muutamia saunoja ja pienempiä ulkorakennuk-

sia törrötti pystyssä siellä täällä eri puolilla kylää.

”Palaneen palokunnan talon pihamaalle oli rakennettu kookas bunkkeri monine ampuma-aukkoineen ja alue oli eristetty 2,5 metrin korkuisella piikkilanka-aidalla. Nähtävästi ollut politrukkien ja muiden kihojen asuntona, josta valvottiin kolhosniekkojen aherruksia. Metsät Vilajoen kylän mailla olivat yleensä hyvin säilyneet. Pellot melkein kesantoina, joihin oli jonkun verran kylvetty ruista, kauraa, perunaa ja kaalia. Kolhosniekat olivat, jopa viisisiipisillä auroilla kynneskelleet monin paikoin peltojen aidat ja ojat nurin. Ruiskuhilaita oli toisin paikoin runsaasti, mutta kauran, kaalin ja muut juurikasvit vaivoin erotti heinän seasta. Tällaisena näin kotikyläni Vilajoen sodan mielettömyyden jäljeltä, vuoden 1941 alkusyksyn kuulaina päivinä.”

Kauko Seppälä on muistellut paluuta näin: ”Ensin tehtiin väliaikaisia asuntoja, jotka myöhemmin oli tarkoitus käyttää saunoina ja talousrakennuksina. Nyt jälkeenpäin ihmetyttää, kuinka paljon niissä olosuhteissa ja lyhyessä ajassa oli saatu aikaan. Ei oltu odotettu, että yhteiskunta tulee auttamaan ja tekemään, vaan jokainen aloitti omatoimisen työn ja valmista tuli.”

Ensimmäisten palaajien oli hankittava ensin kattoa itsensä ja eläinten päälle. Pelloilta saatiin korjatuksi viljaa, perunaa ja heinää, mutta myöhään aloitettua sadonkorjuuta ei ehditty täysimittaisesti suorittaa, kun tuli poikkeuksellisen aikaisin, jo lokakuun puolessa välissä, talvi. Pulaa syntyi ihan kaikesta.

Jälleenrakennus Kunnan antamista ilmoituksista Viipurin rakennuspiirille selviää kyläkohtaiset jälleenrakentamisen asteet. Vilajoella 1.5–31.12.1942 välisellä ajalla oli asuinrakennuksia valmistunut 65 (koko pitäjässä 324) ja aittoja 2 (20), saunoja 6 (29) ja kotieläinsuojia 5 (42).

Lähteet: Kansallisarkisto

aletaan hinata telakalle. Siitä tulee vielä ”kalu”. (SA-KUVA/kuvaaja vänrikki Lohikoski)

Joukkosidontapaikassa

Vilajoelle

IS-komppaniassa raivaustöissä

IS-poikien joukossa valmisteli kotikylää paluumuuttajille myös 17-vuotias vilajokinen nuorukainen Pentti Ahlberg (s. 1924), joka 1980-luvulla muisteli jatkosodan aikaa takaisin vallatussa kotikylässä. Hän pääsi palaamaan IS-komppaniaan syyskuussa 1941. Entinen paimenpoika pääsi nyt jännittäviin hommiin.

”Ensin ne opetti vähän sotilasaakkosia, ennen kuin antoivat kiväärit. Sain ryssän sotasaalis-rengastähtäinkiväärin, lyhytpiippuisen, oli tarkka pyssy. Monta varista putos puiden latvoista. Sitten joskus 1942 talvella jouduttiin Johannekseen pioneerikursseille kolmeksi viikoksi, ja oli samalla alokaskoulutus. Sitten keväällä 1942 pääsin suutareita räjäyttelemään Vilajoelle. Niitä oli siellä useita satoja. Se oli elämäni mukavin aika ottaen huomioon myöhemmät sotavuodet.

Lämmin oli se kesä-42. Minun hommana oli myös suomalaisten kaatuneiden ilmoittaminen esikunnalle. Suomalaisia löytyi Vilajoella muutamia talvisodan

aikana kaatuneita. Venäläisiä muistaakseni löytyi vähän, heitä ei luetteloitu. Venäläiset olivat kai välirauhan aikana omansa korjanneet aukeilta näkyvimmiltä paikoilta pois. Suhnista ei kai niin pitäneet lukua. Sellaista se kai on vieläkin valtioiden välisissä taisteluissa.”

Säkkijärvi kautta aikojen kertoo, että talvisodan aikaisia ruumiita oli vielä paljon taistelupaikoilla Nisalahden ja Vilajoen välisellä rannikolla. Oli kunniatehtävä hoitaa nämä sankarivainajat kotikyliensä kirkkomaiden multiin, mikä onnistuikin heidän osaltaan, joilla oli tuntolevyt. Tunnistamattomat 90 vainajaa saivat kunniapaikan Säkkijärven seurakunnan vanhimmasta hautausmaasta pappiloitten väliseltä alueelta.

Kranaattien vaarattomaksi tekeminen oli 17-vuotiaalle nuorelle sotilaalle jännää hommaa, muisteli Pentti Ahlberg. ”Sen verran oli poikaviikaria, että paukuista piti tulla aina kova. Olihan meillä säännöt, miten ja missä räjäytetään. Tahto siinä innossa unehtua. Kerrankin Vilajoen koulun lähellä Jäniskujan suulla ison

kiven alle kannoin kaksi kappaletta kuuden tuuman kranua ja 20–30 käsikranaattia suutaria. Sen aikaiset pienet pojat Hovin Manu, Marttiin Tanu, kai Kaukeisen Eki ym. asuivat jo kotonaan takaisin vallatussa Vilajoella – pojathan ne keräil miulle melkein kaik kranut, muutamia pienempiä puskakranuja keräilivät kasaan. Se oli muuten näille kakaroille heidän ittensä tietämätä vaarallista hommaa. Kovasti kielsin heitä kantamasta, eivät oikein uskoneet, miten lähellä kuolema oli joskus yhen sytytysnallin varassa.”

”Ennen näitä hommia järjestin teiden suille vartiot, ettei siviilit kuole. Tämä oli yksi monista sen kesän hommista. Armeijan pyörällä kuljin kirkolta kahdeksan kilometriä aamuin illoin. Kirkolla oli pääpaikka, jossa olin parakkimajoituksessa. Aamulla aina leipälaukku täys rotulia ja evästä repussa, nallit ym. tulilangat. Tuli sitä välin Vilajoesta rotulilla hyvät kalasaaliit.”

Lokakuussa 1942 Pentti kutsuttiin armeijaan ja hänen raskaampi sotapolkunsa alkoi.

Ensimmäisinä asukkaina

Ellen ja Eino Hovi olivat ensimmäisiä Vilajoelle palaajia. Ellen on kertonut paluusta muistelemakirjassaan näin: ”Puolisoni Eino sai komennuksen Säkkijärvelle hoitamaan viljan korjuuta vallatuilta alueilta. Olimmekin ensimmäiset takaisin tulleet ihmiset raunioiksi tuhottuun kotikyläämme.

Ohi joulun ehdimme asua Vilajoella ainoina asukkaina. Venäläiset sotavangit ja heidän vartijansa siirrettiin toisille alueille.

Naapurikyliin oli asukkaita jo vähin muuttanut, mutta Vilajoella ei ollut asumiskelpoista taloa tai mökkiä, mihin olisi voinut tulla talven kylmyyteen.

Vasta kevät toi perheitä tullessaan. Meillä Rauhalassakin oli hetken aikaa asumassa kolme perhettä, kunnes saivat kokoon paikan, minkä suojassa aloittaa asumisensa. Kuolleena ollut kylä alkoi elää keväällä. Kiireinen jälleenrakentaminen alkoi kaikkialla. Maat oli saatava kylvökuntoon tuottamaan viljaa ja rehua. Rakennettiin asuntoja, ostettiin karjaa, luotiin uutta tulevaisuutta. Työtä tehtiin hellittämättä yötä päivää. Se oli kevättä 1942.”

Elämä pääsi käyntiin

Kahdeksanvuotias Raili Ala-Outinen (myöhemmin Ukkola) palasi Vilajoelle keväällä 1942. Hän on muistellut tuota aikaa näin: ”Kyllä se elämä oli ankeaa alkuun siellä kotona Vilajoella. Ei yhtään rakennusta ollut jäänyt palamatta meidän pihapiirissä. Asuimme naapurin, Sataman ladon toisessa päässä, he itse toisessa päässä. Koskaan en elämäni aikana ole nähnyt niin paljon sääskiä, ja suuria, kuin sinä ensimmäisenä kesänä. Ne tuli seinän rakosista ja meinasi ihan syödä. Äiti poltti illalla katajan oksia karkotukseksi, että voisi nukkua. Siellä savussa oli ihmisten paha hengittää.

Meidän omalle pihalle oli rakennettu tulipesä kivistä ja raunion uunin tiilistä. Siinä laittoivat ruokaa. Kaivon luokse oli tehty pöydäntapainen, jossa syötiin ja pestiin astiat. Sateen sattuessa syötiin ja oltiin siellä naapurin ladossa. Vaatteet pestiin joessa,

se oli lähellä. Meidän navetta oli tehty suurista kivistä, ne kiviseinät oli pystyssä, puuosat oli kaikki palaneet. Isä kaivoi pellon alapäähän suuren kuopan. Hän ajoi hevosella lehmien luurangot ja jäännökset navetan lattialta sinne ja peitti. Minä keräsin raatojen alta suuria toukkia ja leikin niillä. Se kesä oli aikuisilla työntäyteistä. Piti tehdä yötä päivää töitä.

Isä kaatoi metsästä rakennuspuita, veisti hirsiä, alkoivat tehdä Meerin kanssa taloa. Isä kynti, muokkasi ja kylvi viljaa peltoon. Pellot oli olleet hoitamatta sota-ajan. Ryssät oli tehneet perunaa johonkin kylän peltoon, se oli jäänyt syksyllä (1941) heiltä nostamatta. Ihme kyllä ne oli säilyneet paleltumatta. Siitä kyläläiset saivat perunansiementä, se oli punaista ruusulehteä. Isä rakensi kiviseinille navetan ensimmäisenä kesänä, että sai syksyllä eläimet sisälle. Isä osti liha-autosta lehmän, sillä oli kaksi vedintä, joista tuli maitoa.”

Suoma Hovi on muistellut Myllyn Hovi -kirjassa paluuta näin: ”Keväällä 1942 päästiin kotiin Säkkijärvelle ja se oli jotakin se; päästä kotiin vaikka raunioille. Tulin ensin Vilajoelle ja menin entisen naapurimme mökkiin, joka oli säilynyt ehjänä. Ei mummo tarjonnut yösijaa enkä tohtinut sitä kysyä. Ei muuta kuin matkaan vaan. Pimeys pakkasi päälle ja edessä oli synkkä metsätie. Kyllä ihmislasta pelotti.

Jatkosodan aikana olosuhteet olivat aluksi karut, mutta ruokaa pystyttiin laittamaan ja rakentamaan asuinsijat uudestaan. Anna Ahola keittopuuhissa. (Kuva Marja Lauber)

Pentti Ahlberg (Kuva Juha Ahlberg)

Vihollinen oli miinoittanut niemen kärjen. Is-pojista koulutetut pioneerit työssään. (SA-KUVA/kuvaaja vänr. Lohikoski)

Jatkuu seuraavalla sivulla...

Murtunut mies Hjalmar Stenborg kotinsa rauniolla. (Kuva Tapio Stenborgin kokoelma)

Takaisin kotiin! – paluu Vilajoelle Kirjat

Kesäkuussa muutimme kotikylään naapurimme Lavosen Hilman luokse ja syksyllä pääsimme omaan väliaikaiseen asuntoon. Muistan kun jouduimme raivaamaan poltetusta navetastamme eläinten raatoja. Eläimet jäivät sinne sotaväen haltuun, kun piti lähteä talvisotaa pakoon. Hajun ja siivon voi vain arvata.”

Siitä se elämä pääsi käyntiin, paljon uusia asumuksia rakennettiin, alakoulua käytiin Vilho Väntsin talossa ja yläkoulua Harjun Marin talossa, joessa vielä uitettiin puutavaraa, kauppapuodeista sai pula-ajan tavaraa, myllyt ja sahat toimivat ja seuratoiminta pyörähti käyntiin. Kun ennen sotia viljelysala oli reilut 330 hehtaaria, oli siitä vuonna 1943 jo otettu käyttöön 220 hehtaaria. Karjan osalta elpyminen oli hitaampaa, sillä kun kylässä sotia ennen oli

ollut lypsäviä lähes 200, oli niitä 1943 vain kuutisenkymmentä. Hevosia oli ennen sotia yli 50, mutta otot armeijaan ja ankara aika toi kylään vain noin 20 maamiehen luottoapulaista. Elettiin säännöstelyn alaisina ja muutakin kotieläinkantaa oli vielä vain murto-osa entiseen verrattuna. Kuitenkin toiveikkaina uskottiin tulevaisuuteen omissa kotimaisemissa. ”Kaksi vuotta saimme olla kotitanhuvilla ja tehdä töitä omilla pelloilla ja metsissä, kun tuli taas äkkilähtö”, kirjoitti Suoma Hovi muisteloissaan.

Teksti TEA ITKONEN Kuvat Vilajokisten kotialbumeista ja SA-kuvat

Lähteet: arkistot, Säkkijärvi kautta aikojen, Vilajoen kyläkirjaan saadut kirjoitukset ja muistelmat

Sota-aikana yliluonnolliset kokemukset olivat yleisiä

”Näin oudon ilmiön syksyllä 1939 lumen aikaan, kun hanki punersi. Vanhempani sanoivat, että se tietää veristä sotaa, kun hanki punertaa niin kuin olisi vereen kastettu.”

SUOMALAISET elivät kohtalonvuosiaan 19391945. Sota mullisti jokaisen elämän ja herkisti arjen ylittäville kokemuksille sotatantereella, kotirintamalla ja evakkoteillä. Sota merkitsi pelkoa, uhkaa ja hätää. Toisaalta koettiin myös yhteisöllisyyttä ja toivoa.

Erilaiset enteet ja aavistukset omasta, läheisen ihmisen tai maan kohtalosta olivat yleisiä. Sotilaan kuolema paljastui unessa, rintamalla kaatuneiden nähtiin palaavan kotiovelleen.

Satumaarit Myllyniemen uutuuskirja Yliluonnollinen sota purkaa sota-ajan tabuja ja antaa äänen suomalaisten aroille sotamuistoille.

” Äiti näki unen tammikuussa 1940: Venäjän miehet mittasivat Nisalahden uudella maantiellä aina meidän aitaamme asti ja panivat piikkilanka-aidan rajalle. Kotimme ja yksi pelto vain jäivät rajan ulkopuolelle. Äidin uni olisi käynyt toteen, jos raja olisi ollut siinä , mikä olisi nyt Nisalahden kylässä ollut sodalle valloitettua maata, eikä olisi otettu enemmin kuin mikä taistellessa vallattiin.”

KIRJAN KERTOMUKSET ovat tavallisten ihmisten arkoja muistoja. Selittämättömiksi jääneet kokemukset ovat antaneet

Salpalinja suojasi Suomen

Linnoituksen

tarina ja merkitys koskettaa jokaista suomalaista

SALPALINJAN merkitystä osana viime sotien lopputulosta ei vieläkään tunneta. Linnoituksessa ei taisteltu. Se täytti täydellisesti tehtävänsä rauhanomaisesti olemassaolollaan; puolustajan ja hyökkääjän veri säästyi. Suomi selvisi myös kylmästä sodasta.

Suomalaisten periksiantamaton maanpuolustustahto pelasti Suomen itsenäisyyden viime sodissa. Sotilaat taistelivat, kansa ja kotirintama tukivat. Syy taistella oli selvä. Sodan vaihtoehtona oli neuvostodiktatuuri.

Sotiemme sankarivainajat, invalidit, veteraanit ja lotat saavat jo heille kuuluvan arvostuksen ja kunnian Suomen puolustajina.

SALPALINJA on länsimaisen elämän mahdollistanut työn muistomerkki suomalaisille. Linnoitustöihin itärajalla ja Hankoniemellä osallistui pääosin välirauhan aikana yhtä aikaa

yhteensä noin 100 000 linnoitusrakentajaa ja kenttäarmeijan miestä. Lotat muonittivat. Aikanaan salainen Salpalinjan tehollinen rakennusaika oli vain puolitoista vuotta.

Lähes jokainen suku Suomessa oli jonkun jäsenensä kautta linnoittamassa rajojamme lapiolla tai rautakangella. Salpalinja on teko ja tarina, minkä tulee kuulua kaikkien suomalaisten sivistykseen. Se auttaa ymmärtämään Suomen selviytymistä viime sotien kurimuksesta. Kaikki hyvä Suomessa ei ole itsestäänselvyys.

NYT 80 VUOTTA Salpalinjan pääaseman rakentamisen jälkeen ilmestyneessä Terho Ahosen kirjassa kerrotaan linnoituksen tarina. Salpalinja –Suomen suoja (Readme.fi) on kattava kertomus Neuvostoliiton vastaisten rajojemme linnoittamisesta talvisodan jälkeen. Miehikkäläläinen Terho

toivoa, lievittäneet pelkoa ja auttaneet valmistautumaan pahimpaan. Moni kantaa edelleen mukanaan omaa tai sukunsa salaperäistä sota-ajan kokemusta. Kirja on neliosainen: 1. Kertojat ja tulkinnat, 2. Sodan mystiset vaiheet, 3. Omaääniset muistot ja 4. merkityksiä, joita sota loihtii tajuntaamme nykyajassa.

– Kokemukset kertovat tavallisen suomalaisen ihmisen selviytymisestä sodan paineessa. Ne antoivat lohtua synkimpiin hetkiin, mutta myös oikeutuksen viholliskuvan lietsomiselle ja tappamiselle. Kaikki sodan läpi käyneet eivät ole merkillisyyksiä kokeneet, mutta yleisiä kokemukset ovat. Jos sellaisen on kohdannut, siitä on kasvanut usein sodan avainkokemus, jonka selittämättömyys

on jäänyt vaivaamaan, Myllyniemi sanoo.

– Hyödynnän tarinalliseen muotoon puetussa kuvauksessa laajasti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoaineistoa, erityisesti vuosina 1973-2001 kerättyjä muistitietoaineistoja sekä sotamuistelmia, kaunokirjallisuutta, tutkimuksia ja sanomalehtiä.

Muistot ovat eri puolilta Suomea, erityisen paljon niitä on luovutetusta Karjalasta.

” Voi ihmettä, käki kukkuu kuivassa puussa, sanoi äiti kesällä 1939. Käki kävi kukkumassa usein sinä kesänä puutarhamme aidalla istuen. Äiti oli asunut Säkkijärvellä jo lähes 50 vuotta, mutta koskaan aiemmin ei käkeä ollut nähty kotimme lähellä. Jos käki kukkuu kuivassa puussa, se tietää joko sotaa, talon häviötä tai nälkävuosia, sanoi isoisä ennen. Mitä hän nyt olisi sanonut, jos eläisi tätä vuotta 1939, aprikoi äiti.”

FM SATUMAARIT MYLLYNIEMI on kulttuuriantropologi sekä luonto- ja kulttuurimatkailusuunnittelija. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti Yliluonnollinen sota -muistietokeruun vuonna 2017. Myllyniemi kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa suomalaisista toisen maailmansodan yliluonnollisiksi tulkituista kokemuksista Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen. (Kursiivit sitaatteja kirjasta.)

* Satumaarit Myllyniemi: Yliluonnollinen sota 1939–1945, SKS Kirjat 2021.

Ahonen (s.1951) on toiminut Salpalinja-oppaana ja -asiantuntijana sekä -tiedottajana noin 30 vuotta. – Kirjan pohjana olen käyttänyt vuonna 2010 aloittamani Salpalinjan Salat- blogin tekstiä. Muutama kymmenen juttua on lähtenyt hyvien avustajieni kynistä. Ja kun vielä kustantaja tarjosi mahdollisuutta tehdä itseni näköinen kirja, niin eihän hullua mikään pidätellyt, kertoo Ahonen yli 600-sivuisesta tietopaketista. Kirjalla hän haluaa kunnioittaa Viipurin maalaiskunnan Talissa syntyneen enonsa Martti Kölhin sekä evakkoäitiään, sotaveteraani Hilkka Ahosen (o.s. Kölhi) muistoa. Teos kansantajuistaa Salpalinjan synnyn syyt, rakentamisen, rakenteet ja sen vaikutukset aina tähän päivään asti. Salpalinjan perintö elää.

Terho Ahonen: Salpalinja Suomen suoja. Readme 2021

Talontekopuuhissa jatkosodan aikana. Tellingillä edessä Tilda Nikunen ja taustalla tyttäret Aili ja Inkeri ystävänsä kanssa. (Kuva Martti Nikunen)

...jatkoa edelliseltä sivulta

Vilajoen Uutelassa kestitään jälleen matkustajia

Kuninkaantien varrella, perinteisellä paikalla Säkkijärven Vilajoen entisen kylän sydämessä, aloitti uusi matkailuja majatalo ”Vilajoki Agro” toimintansa tammikuun pakkasilla. Uusi lehtikuusi- ja kuusipuupintainen rakennus tarjoaa majoitusta ja aterioita enintään 25 hengen seurueille. Majatalo sijaitsee paikassa, joka muistetaan Uutelan tarmokkaan Vappu-emännän hoitamana kievarina 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta.

Viipurilainen liikemies, Medved-ravintolan isäntä Aleksandr Braitsev , on uuden majatalon omistaja. Majatalon ravintolassa tarjotaan majoitusta huoneissa sekä huoneistoissa, matkailupalveluja ja ravintolassa nautitaan oman tilan ekotuotteista valmistettuja ruokia.

Matkailijoiden käytössä on viisi huonetta ja kolme huoneis-

toa, joissa on omat sisäänkäynti ja keittiö. Huoneiden sisustuksessa on ajateltu harmoniaa, sillä oleskelu Vilajoen kauniissa maisemissa ja puhtaassa ilmassa voi tarjota kiireiselle kaupunkilaiselle niin fyysistä kuin henkistäkin rentoutusta ja hyvinvointia.

Tilalla viljellään vihannek-

sia ja marjoja sekä kasvatetaan helmikanoja, viiriäisiä ja vuohia. Valokuvat booking.com-sivustolla kertovat myös maanviljelytilan luomisesta ja omasta ruoka-ainetuotannosta. Tämä kaikki näkyy myös aamiaispöydässä ja á la carte -ruokalistalla.

Arkkitehti Anatoli Kazaku on suunnitellut majatalon. Myös Uutelan vanhoja kivijalkoja on

hyödynnetty tilan suunnittelussa. Hotellin omistaja kertoo, että tilalle on rakenteilla myös sauna. Vapaa-ajan viettoon majatalo järjestää ratsastusta, hiihtoa, tilaan tutustumista, vierailun villisikafarmille Lavolan kylään, kalastusta ja muita erikoisretkiä. Viipuriin ja Monrepos’n puistoon majatalolta on matkaa noin 27 kilometriä.

Majatalossa on ollut heti alus-

Uutelan tila oli osa Hovia

ta 13.1. alkaen viikonloppuisin kotimaan matkailijoita, joten pandemia-ajasta huolimatta liiketoimintaa on voitu käynnistää. Matkailijoita palvellaan venäjän ja englannin kielillä. Lappeenrannasta on Vilajoelle matkaa 48 kilometriä.

TEA ITKONEN

Uutela oli aikanaan Hoviksi kutsutun tilan torppa, se näkyy jo vuoden 1694 kartassa. Isojaossa siitä tuli vuonna 1842 Uutela-niminen tila 1:5, jonka isäntä oli Antti Eerikinpoika Hovi (1814-1860). Uutelan tilukset olivat peltoineen, metsineen ja joutomaineen tuolloin lähes 120 hehtaaria ja tilaan kuului myös oikeus kalavesiin. Kun Antti Hovi kuoli jo 47 vuoden iässä, oli hänen puolisollaan Vapulla (1818-1901) tekemistä pitääkseen tuolloin jossain määrin velkaantunen tilansa rotissa säilyttääkseen sen ja siirtääkseen sen edelleen pojalleen Heikille

(1849–1913).

Talon suotuisa sijainti valtatien varrella tarjosi mahdollisuuden palvella matkustajia, vaikka talo ei varsinainen kestikievari ollutkaan. Vilajokelaisia kestikievareita olivat muun muassa Karastit, Seppälä ja Harju. Vappu Hovi kuitenkin vaurastui pikkuhiljaa ja hänen poikansa Heikki alkoi huolehtia tilan hoidosta jo parikymppisenä hänen veljensä merikapteeni Israel Hovin (1852–1926) seilatessa maailman merillä.

Heikki Hovista kehkeytyi taitava maanviljelijä ja puutavaraliikemies. Hän hankki lisämaita

ja yhdessä puolisonsa Vappu Juhanantytär Hovin (1848–1918) kanssa suunnitteli ja jakoi tilan kolmelle pojalleen. Hänen kuoltuaan Uutelan tila jäi hänen veljensä merikapteenin hoitoon, jonka jälkeen Israelin poika Aaron Hovi (s. 1892) oli tuolloin noin 160 hehtaarisen tilan viimeisin isäntä. Kivinavetassa ammui 15-päinen karja ja tilalta myytiin viljaa, maitoa, lihaa ja voita paikkakunnalle. Aaron ja Hilja Hovi rakennuttivat tilalle uuden, kahdeksan huonetta käsittävän, päärakennuksen sementtitiilistä vuonna 1929.

Tilalla kasvatetaan myös vuohia, joiden maitoa käytetään majatalon keittiössä. Kuva Villa Argo.

Kuva: Vilajoki Agro

Kuva: V. Nikitin

Kuva: Vilajoki Agro

Vanha Uutela, kuva Martti Honkasen kokoelmista.

Kylä lähti innolla sivistyspyrintöihin

Yhdistystoimintaa Vilajoon viisii

KUN SUURTA adressia sortoaikana koottiin protestiksi keisari Nikolai I:n antamalle helmikuun manifestille, kohotti yhteisenä koettu epäoikeudenmukaisuus kansallistunnetta entisestään. Jo ennen manifestia oli kansallisuusaate tullut Euroopasta Suomenkin saloille. Samanaikaisesti olivat useat sivistyshankkeet aluillaan. Kansan koulutettu kerros käsitti, että koko kansan sivistystyö vahvistaa yhteenkuuluvaisuutta, isänmaallisia tunteita ja ponnistelua sortovaltaa vastaan.

SÄKKIJÄRVELLÄ sivistyspyrinnöt näkyivät ensiksi lukutupien ja kirjastojen perustamisena 1880-luvun lopulta alkaen ja kotikoulujen järjestämisenä. Kotikoulut olivat aikuisväestölle suunnattua yhteiskunnallista ja sivistyksellistä valistustyötä puheitten ja esitelmien muodossa.

Sitten leimahtivat liekkiin raittiusaate, työväenaate, vapaapalokunta-aate ja nuorisoseuraliike, joiden puitteissa kaikki kansankerrokset saattoivat tuntea yhteistoiminnan iloa ja tasa-arvoisuuden tunteita.

SÄKKIJÄRVI kautta aikojen -kirja kuvaa aikakautta 1800-luvun lopulla aika synkeäksi, kansalle maistui mökäöljy ja oli paljon tappeluksia ja häiriöitä. Tämä ei luonnollisesti ollut mitenkään poikkeavaa koko suurruhtinaskuntaa katsottaessa. Raittiusliikkeelle oli kysyntää ja valistustoiminta yhdessä kuntakokousten toimenpiteitten kanssa kitki tapainturmelusta ja ohjasi kansaa raittiimmalle radalle. Kuntakokouksen yhteisöllistä rangaistusta viinamyynnin kitkemiseksi voidaan pitää radikaalina. Kunnanisät

Huugo raikas soi!

VILAJOELLA tartuttiin nopeasti sivistyspyrintöihin, siellä oli yksi pitäjän ensimmäisistä lukutuvista vuoden 1894 alussa ja viimeistään 1895 Vilajoella oli jo ensimmäinen kirjastokin. Ensimmäiset raittiusiltamat pidettiin helluntaipäivänä 1899, puhujana oli pastori M Tienari.

Kun kylään perustettiin raittiusseura Kipinä V vuonna 1903, perusti se tammikuun lopussa 1904 lukutuvan Erik Seppälän taloon. Raittiusseura sai heti jäsenikseen 23 miestä ja 17 naista. Opettajattaret Hulda Salmi puheenjohtajana ja Aino Salmi sihteerinä yhdistys järjesti iltamia ja piti yllä lukutupaa. Ensimmäisenä vuonna kokouksia pidettiin kahdeksan, iltamia viidet ja esitelmiä pidettiin yhdeksän.

ENSIMMÄISESSÄ vuosikokouksensa yhteydessä Kipinä järjesti Tee-iltamat , jotka käynnistyivät raittiuslaululla, jonka jälkeen kapteenska Maiju Hovi, Israel Hovin puoliso, luku kertomuksen ”Hoida puutarhaasi”. Seuraavalle kaudelle valittiin Hulda Salmi jatkamaan puheenjohtajana, varapuheenjohtajaksi Erik Seppälä, rahastonhoitajaksi ja muiksi toimihenkilöiksi työnjohtajat Erik Seppälä ja Sulo Hytönen. Kantomiehiksi eli jäsenmaksuja kokoamaan valittiin seppä Simo Kähärä, talonpoika Matti Paavilainen, kauppapalvelija Juho Hovi ja talollisen poika Juho Hovi Päätettiin oman tuvan rakentamisesta seuralle, mielellään yhdessä palokunnan kanssa.

Opettaja Salmien jätettyä kylän, Kipinää piti hehkuvana opettaja Maikki Jaakkola. Runebergin päivänä 1905 Kipinä järjesti kansakoululla iltaman, joka kokosi suuren luokkasalin täyteen kylän

väkeä. Laulu- ja runopitoisen illan helmiä olivat varmasti myös maanviljelijä Anton Harjun seuralle laatima runo ”Kipinä V:lle” ja seuran oman lehti ”Sovinto-lehti”, joka kulki juhlassa kädestä käteen ja herätti ihastusta lukuisilla kirjoituksillaan. Mielenkiintoinen kysymys onkin, onko Anton Harjun runo säilynyt jälkipolvilla ja löytyy kenenkään kotoa ”Sovinto-lehteä”?

OPETTAJASISARUKSET

Hulda ja Aino Salmi perustivat myös Toivonliiton yhdistyksen Vilajoelle. Toivon Liitto -nimisen raittiusseuran esikuvana oli eng-

lantilainen Band of Hope, joka oli erityisesti nuorisolle raittiusopetusta antava järjestö. Toivonliiton paikallisyhdistysten perustajat olivat kansakoulunopettajia ja yhdistykset toimivat kouluilla koululaisten vapaa-ajalla.Toivonliiton jäsenet olivat 10-16-vuotiaita.

VILAJOEN Toivonliitto järjesti iltaman 16.2.1905, jossa ohjelman suorittivat pääasiassa koululaiset – he onnistuivat kerrassaan hyvin! Kansakoululainen Ilmi Merijoki piti avajaispuheen, jossa hän kehotti liittolaisia pysymään lujana liitossaan ja kasvamaan sen suojassa vanhempain, opettajain ja koko isänmaan iloksi ja onneksi. Vilho Hovi lausui runon ”Tervehdys toivonliittolaisille”, Helmi Hovi luki kertomuksen ”Katrin voitto”, Hjalmar Pukki ”Tarinan takamailta” ja Valpuri Kähärä luki sadun ”Kalevalan tammesta”. Mimmi Outinen lausui Maamme-runon. Mainioksi mainittiin vuorokeskustelu

nimittäin määräsivät viinan myynnin maillaan sallineen isännän 40 markan sakkoihin ja lisäksi koko ”kärynneen” kylän kaikki isännät saivat 10 markan sakot. Kunnan viinarahat epäilemättä alkuun karttuivat, mutta epäoikeuden mukaisena epäilemättä koettu rangaistus alkoi purra ja salakapakointi vähetä. Raittiusyhdistykset alkoivat kasvattaa aikuisia, mutta erityisesti nousevia ikäpolvia raittiiseen elämäntapaan.

”Kummitus”. Renk’Matsu kyllä harmitteli, että kahta poikaa esityksessä näytteli tyttö. ”Voi, voi teitä pojat! Tupakoida te osaatte ja olla muutenkin tottelemattomia – sitä te kyllä osaatte, mutta ette osaa sitä mitä pitäisi – Tytöistä, jotka esittivät vuorokeskustelun, täytyy minun tyytyväisyydestä hymyillä ja sanoa – Aika poikia nuo meidän tytöt!” Tilaisuudessa oli pikkutyttöjen järjestämä puhvetti, josta kymmenellä pennillä sai suuren kupin teetä leivän kanssa.

KIELTOLAKI astui voimaan kesäkuun alusta 1919. Olot osittain rauhoittuivat, osittain kävivät levottomiksi. Kieltolakia rikottiin kaikkialla laajasti, eikä Säkkijärvi tai Vilajokikaan olleet poikkeus. Pikemminkin sijainti rannikolla mahdollisti liiketoiminnan harjoittamisen. Raittiusvalistusta jatkettiin kouluissa ja puhetilaisuuksissa tuolloin tällöin. Koulussa oli raittiuskirjoituskilpailuja. Kieltolaki päättyi 4.5.1932.

Vilajoen kansakoulussa oli kaksoset Hulda ja Aino Salmi opettajattarina. Hei perustivat raittiusyhdistys Kipinä V:n.

Kipinän kutsu Tee-iltamat, 1904.

Työväenyhdistyksen kutsu 1905.

Aivan mahtavat kansanjuhlat järjestettiin heti työväenyhdistyksen ensimmäisenä toimintavuonna.

Sulo Hytönen tunnettiin myös runoilijana ja kirjailijana.

Lompkassa leimahti työväenaate

TEOLLISTUMISEN nousu, maattoman väestön määrän lisääntyminen ja maanviljeystyön vaihtuminen teollisiin palkkatöihin 1800-luvulla toi Suomeen Euroopasta uusia ajatuksia kansallisesta heräämisestä ja sivistyksestä. 1800-luvun lopulla 70 % maan asukkaista oli säätyjaon ulkopuolella ilman valtiollisia oikeuksia. Työväenliike radikalisoitui 1895 äänioikeuskysymykseen liittyen ja perusti 1899 Työväenpuolueen, vuodesta 1903 alkaen Suomen sosiaalidemokraattinen puolue.

SÄKKIJÄRVEN Sanomissa julkaistiin 2.12.1899 nimimerkin ”Maalainen” voimakas kirjoitus työväenyhdistysten perustamisen puolesta kaikkiin Karjalan pitäjiin. Pitäjän sivistyneistöä hän kehotti käymään etunenään ja toimimaan sen kansan aineellisen sekä henkisen köyhyyden ja toimettomuuden poistamiseksi, jonka keskuudessa elävät. ”Työn kautta waloon ja wapauteen!”

Vilajoella ei ollut varsinaista teollisuutta, mutta kivityömaat, puutavaran uitto ja lastaus tarjosivat tilattomalle väestölle työpaikkoja, joihin tuli myös kylän ulkopuolelta työvoimaa. Ahtaustoiminta Viipurin satamissa aivan Vilajoen lähiseuduilla antoi vertailukohtia ja muodosti suurempaa ammattikuntaa.

SATAMATYÖLÄISET näkivät ahtausyrittäjien palkkioiden kasvun samalla, kun työnjohto ja työajat kehittyivät yhä kireämmiksi. Satamatyöläiset järjestäytyivät paikallisesti. Työväenliikkeen alkuaikojen vahva painotus työväen sivistystyöhön alkoi saada rinnalleen poliittista virettä. Epäkohtien järjestämiseksi tarvittiin järjestäytymistä ja joukkovoimaa.

JÄRJESTÖTOIMINTA alkoi Säkkijärvellä juuri Vilajoen kylässä, missä perustettiin ensin vuoden 1904 alussa Työväen sairaus- ja hautausapukassa. Siitä

raportoi Säkkijärven Sanomissa Renk’ Matsu, joka kertoi, että Matinpäivänä oli Erik Hovin taloon kokoontunut Richard Kerbsin työväkeä noin kuusikymmentä henkeä keskustelemaan kassan perustamisesta. Työnjohtaja Sulo Hytönen selitti kassan tarpeellisuutta ja hyötyä. Hänet valittiin kokouksen puheenjohtajaksi ja kirjurina toimi kivityömies Juho Väärälä. Vilkasta keskustelua herätti kysymys, olisiko kassaan liittyminen vapaaehtoista vai pakollista kaikille Kerbsin miehille. Päädyttiin siiihen, että liittyminen on jokaisen työmiehen oma asia. Jäsenmaksusta päätettiin, että liittymismaksu on yhden markan ja jäsenmaksu 50 penniä kuussa. Kassan puheenjohtajaksi ja sihteeriksi valittiin kokousvirkailijat ja rahojen tallettajaksi Erik Hovi. Muiksi toimikunnan jäseniksi valittiin Hanna Harju, Valpuri Hovi, Otto Siltanen, Jaakko Haikonen ja Alfred Vanhanen. Seuran sääntöjä laatimaan ja niille Viipurin läänin kuvernööriltä vahvistusta hakemaan valittiin työnjohtaja Erik Seppälä, rakennusmestari A. Stenroth, työmies Juho Vitikainen, Matti Kaitai, A. Rissanen, T. Neuvonen, J. Väärälä ja Sulo Hytönen Jäseneksi liittyi samana iltana viitisenkymmentä henkeä, miehiä ja naisia. Kuvernööri vahvisti säännöt lastauskauden jo päätyttyä, mistä uutisoitiin 4.11.1904 ilmestyneessä Karjala-lehdessä.

Tyrehtyikö järjestäytymisyritys kassan perustamiseen vai oliko se esisoittoa varsinaisen työväenyhdistyksen perustamiselle, siitä ei ole tietoa säilynyt. Vuoden 1905 yleinen poliittinen liikehdintä; työväen vaatimukset lyhennetystä kahdeksan tunnin työajasta, työväen vakuutuksesta tapaturman ja sairauden varalta, kieltolaista ja yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta sekä levottomuus ja lakot Pietarissa heijastuivat myös Vilajoelle. Helatorstaina 1905 Vilajoen työväestön jäsenet järjestivät mielenosoituskulkueen

Lastausmiehiä vuoden 1910 tienoilta (nimet löytyvät tiedoston nimestä) Vilajokelaisia kantatalojen poikia oli myös puutavaran lastaajina. Parhaimmillaan Vilajoelta lähti puutavaraa 120 000 – 150 000 m3 vuodessa.

Säkkijärven kirkolle. Osanottajia oli useita kymmeniä ja perillä pidettiin puheita muun muassa äänioikeusasiasta.

SÄKKIJÄRVEN Sanomat kirjoitti työväen järjestäytymisen puolesta 3.6.1905. Kirjoituksessa mainitaan, että Uuraassa on jo järjestäydytty ja työväenyhdistys tekee itse kaikki työsopimukset ilman välikäsiä. Niinpä työväestön palkat ovat kohenneet, ja työväki on turvattu tapaturmien varalta ja varoja riittää moniin hyviin tarkoituksiin. Kirjoituksessa todetaan, ettei Säkkijärven pitäjässä ole juuri montakaan isompaa teollisuus- tai liikepaikkaa, joihin työväenyhdistystä voisi perustaa. ”Vilajoki on miltei ainoa paikka, jossa semmoisesta voisi tulla kysymys, ja useista syistä olisi varsin suotavaa, että Vilajoen työväestö ryhtyisi puuhiin yhdistyksen perustamiseksi.” Kirjoittajan mukaan Vilajoki tulenee tulevaisuudessa muodostumaan huomattavaksi lastauspaikaksi, kun siellä jo tuohon aikaan sadat työmiehet ja naiset ansaitsivat kesäisin elantonsa.

järven tai Vilajoen työväenyhdistyksen nimeä. Yhdistyksen perustaja oli toimittaja Emil Leh’én viipurilaisesta Työ-lehdestä. Hän oli työväenkirjailija, joka tässä elämänsä vaiheessa toimi lehtimiehenä ja työväenaatteen levittäjänä. Paikalla oli parisen sataa henkeä, Lehén piti kaksi esitelmää, toisen äänioikeudesta ja toisen työväenliikkeen tarpeellisuudesta. Päätettiin perustaa työväenyhdistys, aluksi haaraosastona työväenliittoon, kunnes omat säännöt olisi vahvistettu. Puheenjohtajaksi valittiin K. Rosendal ja kirjuriksi Hj. Eskola. Jäseniksi liittyi heti noin sata henkeä. Yhdistyksen jäsenistö oli pääasiassa lastausväkeä.

Työväenliike rakensi samana vuonna oman lavan, jonka koristelu vastasi Viipurin laulujuhlien komeaa lavaa. Paviljongin otsikko oli köynnöksillä koristeltu ja keskellä otsikkoa oli lause:

” Yleinen äänioikeus ”

tenkin kuin vuorovesi Suomenlahdella tai itse lastaustoiminta, joka oli kausityötä. Kesäisin yhdistystoiminta sai kipinää ja talvisin hiipui. Se käynnistettiin useaan otteeseen uudestaan. Sisällissodan jälkeen yhdistys virkosi heinäkuussa 1921. Hallituksen jäsenet olivat Erik Seppälä, Juho Lavonen, Antti Kähärä, Arvid Tikkanen, Anton Kaukiainen ja Aino Tikkanen ja varajäsenet Väinö Salonen, Maria Kähärä, August Ketvell ja Mikko Seppälä.

Vuoden 1924 puoluetilastossa jäseniä on enää 16. Samaan aikaan Säkkijärvellä toimii kaikkiaan viisi työväenyhdistystä ja niissä on yhteensä 83 jäsentä. Toiminta hiipuu hiipumistaan, kunnes vuonna 1931 jäseniä on Vilajoella enää seitsemän miestä. Kunnan neljässä yhdistyksessä on 32 jäsentä.

Sulo Hytönen oli puuhamiehenä lähes kaikissa sivistyspyrinnöissä Vilajoella, mutta myös kova ammattiyhdistysmies. Hänen johdollaan satamatyömiehet järjestyivät valtakunnalliseksi liitoksi. Aloite lähti Vilajoelta.

SÄKKIJÄRVEN työväenyhdistys perustettiin Vilajoella 18.6.1905. Eri lähteissä ja dokumenteissa käytetään joko Säkki-

Työväenyhdistys järjesti Vilajoella kansanjuhlia, joista ensimmäiset elo- ja syyskuussa päättyivät komeasti ilotulituksiin. Ohjelmassa oli työväenlauluja, monenlaisia esityksiä sekä kuusiottelu, jossa kilpailtiin kiepissä, käsienseisonnassa, kuulan työnnössä, keihään heitossa, pituus- ja korkeushypyssä.

Yhdistyksen toiminta oli kui-

SAMANAIKAISEST I raittiusja työväenyhdistysten kanssa kylään perustettiin vapaapalokunta ja nuorisoseuratoimintaa. Näitä kaikkia sekä myöhäisempää martta-, lotta- ja suojeluskuntatoimintaa ja muita harrastuksia käsitellään Vilajoen kyläkirjassa. Paljon kiinnostavaa materiaalia ja aiemmin kirjoittamatonta tietoa on löytynyt.

Vilajoelta lähti puutavaraa maailmalle, Euroopan satamiin ja Egyptiin. – Kuva Olli Itkonen

Sama kaiku on askelten

– Ukrainan sota nostaa evakon muistot pintaan

Sillanpään marssilaulu on tuttu jokaiselle armeijan käyneelle miehelle, mutta sen tuntevat myös kaikki sota-aikaa eläneet. Se sykähdyttää kyllä nuoremmankin kuulijan sydäntä ja siinä kiteytyy tärkeitä isänmaahan ja sen puolustamiseen liittyviä arvoja ja aikoja.

Frans Emil Sillanpään kirjoittama runo Kotikontujen tienoita tervehtien julkaistiin Suomen Kuvalehden vuoden 1939 numerossa 43. Runollaan isä halusi lohduttaa poikaansa, joka oli kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Näin kertoi emeritus professori Reijo Pajamo laulun synnystä Jaakkiman Sanomissa no 2/2022:

”Suomen Kuvalehti julisti runon pohjalta sävellyskilpailun, joka innoitti yli 20 musiikkimiestä ilmaisemaan sanojen sisältämän ajatuksen ja tunnelman sävelten kielellä. Idean sävellyskilpailun julistamisesta oli Suomen Kuvalehden päätoimittajalle Ilmari Turjalle esittänyt säveltäjä Sulho Ranta.”

Yksi ehdotuksista oli aivan ylivoimainen. Se oli Aimo Mustosen sävellys. ”Sävelmässä oli sitä, mitä runoilijakin oli toivonut: että sotamiehet tuntisivat virkistystä virittäessään tämän laulun ja että heidän jalkansa nousisi kevyemmässä tahdissa.”

Oman sävellyksensä Mustonen kuuli esitettynä ensimmäisen kerran, kun radiossa julkistettiin kilpailun tulos. Erityisen elämyksen hän koki liikekannallepanokutsun saatuaan Helsingissä kadulla kiiruhtaessaan kohti kokoontumispaikkaa: ”Kävellessään kohti Helsingin rautatieasemaa häntä vastaan tuli sotilasosasto, joka

marssiessa lauloi Kotikontujen tienoita tervehtien. Eipä marssijat voineet arvata, että kadun reunassa seisova mies oli juuri kyseisen suositun marssin säveltäjä.”

Historia toistaa itseään karmaisevalla tavalla

Sotilaitten saappaitten kannat ovat tömistäneet tannerta Ukrainassa nyt jo kahdeksan kuukauden ajan. Meille suomalaisille ”sama kaiku on askelten”. Oma historiamme tulee iholle: hyökkääjä on sama kuin 30.11.1939, miehet ovat puolustamassa isänmaataan ja Viipurin läänin rajaseutujen asukkaita evakuoitiin.

Kammottavat sotauutiset tuovat mieleen hävityksen päivät isonvihan aikana 1700-luvun alussa. Silloin ei säästetty suomalaisia; ei miehiä, ei naisia, ei lapsia. Noin 20 000 naista, lasta ja nuorta kuljetettiin orjakauppiaille Kaspianmeren taakse ja venäläiset sotilaat hävittivät kokonaisia kyliä. Kansanmurhaksi nimittäisimme tänä päivänä Pohjanmaan miehityksen ajan tapahtumia. Säkkijärvi sai silloin myös oman ankaran osansa hävityksestä.

Neuvostoliitto aloitti perusteettomasti ja valheen pohjalta talvisodan, mikä johti karjalaisen kansan diasporaan ja kotikontujensa menetykseen. Aineelliset vahingot olivat mittavat, mutta vielä kouriintuntuvampia olivat läheisten kuolemat ja katoamiset sotatantereilla – ne koskettivat kaikkia suomalaisia sukuja. Ukrainalaisten askeleet kulkevat kuten suomalaisten talvisodan sytyttyä. Rintaman alta pakeneminen rajaseuduilta ja evakuoinnit olivat raskaita rasteja. Vaikka evaku-

ointeihin olivatkin viranomaiset suunnitelmien tasolla varautuneet jo kohta maan itsenäistyttyä, ei kaikkea voitu hallitusti äkillisissä tilanteissa hoitaa.

Vilajoki oli myös evakkoetappi

Säkkijärven pitäjän kautta evakuoitiin heti talvisodan puhjettua jo 20-luvulla suunniteltujen reittien ja etappitalojen kautta karjalaisia rajan pinnasta Uudeltakirkolta, Terijoelta, Johanneksesta ja Koivistolta. Suuri joukko kuljetettiin maanteitse, sillä myös hevos- ja kuljetuskalusto-otoista oli olemassa suunnitelmat sodan varalta. Evakuointisuunnitelmat olivat salaisia ja vain hyvin pienen piirin tiedossa, lähinnä kunnanjohtajien ja suojeluskuntien päälliköiden tiedossa.

Koska meri oli vielä sula, osa evakuoiduista tuotiin proomuilla Vilajoen sataman laituriin. Vilajoen martat ja lotat osallistuivat evakoiden huoltoon ja varustamiseen.

Rauhalan emäntä Ellen Hovi (s. Tuominen, m. Koivuselkä) palveli lottana. Hänen muistelmakirjassaan ”Kulkemani tie, 1985” kertoo näin: ”Rajan pintaa alettiin kiireesti evakuoida. Saaristossa asuvia tuotiin laivalla maihin Vilajoella; ihmisiä ja karjaa proomuihin lastattuna. Maanteitse he jatkoivat kohti Etelä-Suomea, ja tiet olivat yötä päivää täynnä jonoina kulkevia sodan pakolaisia.

Vilajoen hevoset määrättiin kyyditsemään naisia, lapsia ja vanhuksia Luumäelle. Eino määrättiin purkamaan karjaa proomuista maihin. Itse jouduin valjastamaan

hevosen ja kuljettamaan ihmisiä. Meillä ei ollut lupa ajaa varsinaista maantietä, vaan metsäisempää sivutietä, kunnes etäännyimme rannalta riittävän kauaksi metsien suojaan. Hirvittävä kokemus oli tuo yöllinen kyytireissu pitkän hevoskolonnan edetessä pimeässä illassa, hirvittävän tulipalon loimottaissa takana taivaan rannalla ja tykkien jyskeen kuin kaukaa kuuluvan ukkosen jylyn vauhdittaessa matkaamme.

Kolkkoa oli kuulla lasten itku, johon sekoittuivat rekien rahina ja hevosten askelten äänet. Erään mäen rinteellä kuului kauhistunut kirkaisu, kun joku äiti oli pudottanut lapsensa reen kallistuessa. Koskaan en saanut tietää, miten vauvan kävi kieriessään mäen rinnettä, ennenkuin hänet saatiin takaisin vällyjen suojaan.”

Kun rintama vyöryi Vilajoelle asti jäätä pitkin, kylässä taisteltiin ja asukkaat lähtivät kiireellä pakoon - evakkoon. Taloja poltettiin lähtiessä, jottei vihollinen saisi tukikohtaa kylässä. Tästä tuli helmikuussa 82 vuotta.

Vilajoen kyläkirjaan on koottu joitakin evakkokertomuksia, mutta kirjan pääpaino on toki sotia edeltävässä ja sotien aikaisessa ajassa Vilajoella. Kun nyt tunnemme kohtalonyhteyttä ja myötätuntoa Ukrainan valtiota ja ukrainalaisia sotapakolaisia sekä siellä omassa maassaan olevia evakoita kohtaan, muistelemme hieman yhdessä vilajokelaisten kanssa evakkoon lähtöä.

Leipä jäi leipomatta

Raili Ukkola (o.s. Ala-Outinen) kertoo näin: ”Viimeinen ilta-askare kotona. Ennen sotaa, pakoon lähtöä muistan aina. Äiti ja isä oli navetassa. Minä leikin pihalla. Tuli lentokoneet, pelkäsin, juoksin naapurin Stenborgin eteiseen komeroon piiloon. Kotiväki etsi ja löysi komerosta itkemästä. Samana iltana piti kokoontua koululle. Siellä annettiin määräys: aamulla aikaisin pimeän turvin piti mennä pakoon pariksi päiväksi Kallolaan. Meeri-sisko jäi hoitamaan karjaa kotiin.”

Oli 15. päivä helmikuuta 1940. Perheen isä Erik Ala-Outinen vei hevosen reessä puolisonsa Amandan ja kuopuksen Railin Kallolaan: ”En muista kenen hevonen se oli. Isän piti jo alkusyksystä luovuttaa oma hevonen sotaan, vaikka se oli kantava ja ainoa. Oli kova pakkanen ja pimeä. Ihmettelin, miten hevonen näkee mennä pitkin tietä. Oli kylmä siinä reessä, minulla oli omien vaatteiden päällä äidin Amerikasta tuoma musta plyyshitakki ja Maija-nukke kainalossa. Äidillä oli matkatavarana yksi valokuva-albumi, leipää kahden päivän varalle, niin kuin oli käsketty. Muita vaatteita ei ollut kuin ne, jotka olivat päällä. Äiti oli laittanut leipätaikinan alkuun, että leipoo sitten kun palataan kotiin.”

Kallolassa oli iso tupa ja sen lattialla vieri vieressä evakoita nukkumassa. Isä lähti heti Meerin

luokse kotiin, mutta palasi kertomaan, ettei kotiin enää päästä. Leipä jäisi leipomatta. Eläimet oli pitänyt tappaa: ”Siat, lampaat, vasikat, kanat, kaksi koiraa ja minun rakkaan Roopen; toista nuorta kissaa ei löytynyt ja se jäi kärsimään.”

Meeri ja naapurin Martta oli komennettu Suurpäälän kylään hoitamaan Aholan Väinön lehmiä. He olivat siellä vielä 5. maaliskuuta: ”Sotilaat tulivat sinne ja laittoivat tytöt kiireesti kävelemään pois sotatantereelta. Meeri ja naapurin Martta kävelivät noin 20 km tavoittaakseen kotiväet sieltä Kallolasta. Meeri tavoitti meidät, olimme juuri lähdössä. Martan kotiväki oli jo lähtenyt. Martalla oli sukulaistalo lähistöllä, hän meni sinne yöksi, aikoi jatkaa matkaa sukulaistensa kanssa. Siihen taloon tuli pommi ennen kuin he ehtivät lähteä. Siinä kuoli monta ihmistä. Martta loukkaantui sairaalakuntoon.”

Evakkoon pimeän suojassa

Pauli Peltola kertoo, että heille lähtömääräys tuli illansuussa kello 16 aikoihin ja kello 18 piti olla noin kilometrin päässä Uudenkartanon pihassa, josta kello 19 oli määrä lähteä sisämaahan päin: ”Meitä oli kävelemässä kokoontumispaikalle viisi henkeä, äiti ja meitä lapsia neljä. Kotimme oli vajaa 100 metriä evakuointialueen rajasta ja niinpä päädyttiin siihen, että isoäiti Maria Peltola jäi hoitamaan karjaa ja hänen piti lähteä vasta sitten, jos maantien toiselle puolelle tulee lähtökäsky.

Muistan sen evakkoon lähtöpäivän illan ankean tunnelman vielä hyvin. Ikkunat oli peitetty vilttien kanssa ja muuta valaistusta ei uskallettu pitää, kuin se mikä hellassa palavasta tulesta kajasti.”

Peltolat olivat kokoontumispaikalla jo erään Ylämaan miehen reessä, kun perheen isä, Väinö Peltola, ajoi hevosellaan talon pihaan: ”Hevonen oli aivan vauhko ja isä sai vaivoin pidettyä sen paikoillaan. Isä oli talvisodan aikana nostomiehenä määrätty armeijan palvelukseen ja hänen tehtävänään oli huoltoajon suorittaminen omalla hevosella Vilaniemen kylän ja Tuppuran linnakesaaren välillä, ajomatkan ollessa viisi kilometriä aukeaa jäälakeutta.”

Tuona päivänä Väinö Peltola oli palaamassa Tuppuran saaresta Vilaniemeen, kun kolme vihollisen hävittäjäkonetta kävi hänen ja kolmen reessä istuvan, lomalle lähdössä olevan sotilaan kimppuun: ”Koneiden ilmestyessä näkyviin, käski isä kaikkien hajaantua jäälle ja olla liikkumatta. Koneiden alkaessa ampua lähti hevonen karkuun Vilaniemeä kohti ja yksi koneista lähti hevosen perään. Kaksi konetta jäi tulittamaan konekivääreillä miehiä ja reestä pudonneita tavaroita, heinäsäkkiä ym. Miehistä kukaan ei edes haavoittunut. Valkoiset lumipuvut olivat silloin tarpeelliset. Hevonen sai toiseen takajalkaansa luodin raapaisun, mutta muuta

Lakanasta tehty lumipuku oli tärkeä varuste päiväsaikaan kuljettaessa. (SA-kuva)

vahinkoa ei tullut. Lotat näkivät Vilaniemen ilmavalvontatornista tapahtuman ja hälyttivät miehet ottamaan hevosen kiinni. Isä löysi sen Pätärin talon katoksesta vauhkona ja valkoisen vaahdon peitossa.”

Koska hevonen ei ollut kunnossa, sai Peltola loman ja pääsi evakuoimaan omaa perhettään. Suurpään pihassa Peltolat siirryivät oman hevosen rekeen ja ajoivat vielä kotiin: ”Siellä vaihdettiin reki korkeampilaitaiseen ja vuorattiin vällyillä ja muilla peitoilla. Lisäksi otettiin mukaan joitakin arvokkaimmaksi katsottavia tavaroita, muun muassa valokuvat. Myös isoäiti tuli mukaamme. Koti jäi autioksi ja karja navettaan.”

Peltolat oli määrätty siirtymään Paakkalan kylään, jossa oli evakoille yhteismajoitus erään maalaistalon tuvassa: ”Siellä me olimme vajaa pari viikkoa, kun 24. helmikuuta saimme määräyksen lähteä eteenpäin Luumäen asemalle. Lähestyessämme asemaa, tuli hälytys ja me suojauduimme pieneen kuusikkoon noin 250 metrin päähän asemarakennuksesta. Kun pommitus alkoi, näytti siltä, että mikään ei pysty pidättelemään meidän hevosta paikoillaan, niin kovasti se pelkäsi. Onneksi isä oli ehtinyt sitoa sen kahden puun väliin niin vahvasti, ettei se päässyt irti. Meidän kanssamme samaa matkaa kulkivat Mikko Hovin ja Antti Karastin perheet Vilajoelta.

Pommituksen lakattua he eteenpäin ja saivat määräyksen jatkaa Taavetin asemalle ja majoittua siellä rukoushuoneelle. Taavetin rukoushuone oli täynnä aikaisemmin saapuneita, mutta Peltolatkin mahtuivat lattialle.

”Hetken kuluttua tuli hälytys ja isä sekä Mikko Hovi ja Antti Karasti lähtivät ulos hevosten luo huolehtimaan niistä. Kun pommikoneet tulivat päälle ja alkoivat pommittaa, huomasivat miehet, että erään männyn juurella mies antoi taskulampulla valomerkkejä lentokoneille. Isällä oli käytössään taskuase ja hän sekä mainitut kaksi isäntää pidättivät miehen ja veivät pommituksen päätyttyä hänet nimismiehelle. Nimismies oli vain naureskellut ja sanoi miehen olevan tutun eikä mikään vakoilija.

Isäni kuitenkin arvasi, mitä on tulossa ja pakkasi meidät taas rekeen ja lähti ajamaan asemalta pois. Ajettuamme jonkin matkaa, isä poikkesi erääseen maalaistaloon pyytämään yösijaa. Hän sai kieltävän vastauksen. Sattui kuitenkin niin, että talon tytär oli ollut kätilönä Säkkijärvellä ja tunsi äitini. Tämän tuttavuussuhteen ansiosta pääsimme yöksi lämpimään.”

Reilun tunnin kuluttua Taavetin rukoushuonetta taas pommitettiin, mutta pommit eivät osuneet, ja ihmiset sisällä varjeltuivat kuin ihmeen kautta. Peltolat jatkoivat seuraavana aamuna matkaa Valkealan pitäjän Tuohikotin kylään odottamaan evakuointijunaa Selänpään asemalle: ”Odotettuamme kolme päivää tuli ilmoitus, että nyt kiireesti asemalle. Sinne on juna tulossa. Nousimme härkävaunuun ja niin matkamme alkoi Pieksämäen ja Haapamäen kautta Pomarkun asemalle Satakuntaan. On merkillistä, miten tieto kulki silloisissa sekavissa oloissa. Saimme nimittäin tietää Tuohikotissa ollessamme, että äitini veli Aarne

oli viikkoa aikaisemmin kuollut Viipurin pommituksessa ollessaan lomalle lähdössä.”

Pomarkun asemalla Peltolat saivat määräyksen mennä Siikaisiin, jossa heidät vietiin Alisen taloon muutaman kilometrin päähän kirkolta. Väinö Peltola lähti jo Tuohikotista takaisin Säkkijärvelle evakuointitehtäviin. Tuppuran saari menetettiin viholliselle 2. maaliskuuta 1940 ja välittömästi vihollinen nousi maihin Vilajoen rannoille ja sai sillanpääaseman mantereelta: ”Rauhantekopäivään 13. maaliskuuta 1940 mennessä rintama oli mennyt yli kotikyläni ja kaikki rakennukset saunaa lukuun ottamatta oli poltettu, vaikka emme sitä silloin tienneet. Kuuntelimme Alisen talon pakarituvassa rauhan ehtoja ja itkimme.”

Pelkoa ja naurua

Linda Soirimo oli 21-vuotias, kun hän perheensä mukana tuli Siikaisiin. Linda oli isänsä Juho Soirimon jälkiä seuraten toiminut Säkkijärvellä osuuskaupan myymälänhoitajana.

Mutalahden asemalla oli sotilasesikunta, jota pommitettiin jatkuvasti. Linda on kertonut, että häntä pelotti, kun hävittäjälaivueet tulivat kovalla jyrinällä ja pommit putoilivat lähistölle. Melskettä kesti kaksi päivää. Joka puolella roihusivat tulipalot. Lopulta Lindakin sai käskyn lähteä kaupasta. Hänelle sanottiin, että kahden viikon kuluttua voisi kaupanteko taas jatkua. Linda ei siihen lupaukseen uskonut, sillä niin sekasortoiselta kaikki ympärillä näytti. Evakkomatka vei ensin Lavolan kylään.

”Sinne käveltiin hirmuisessa pakkasessa. Ihmiset ajoivat lehmiänsä, elukat olivat surkeita ja karkasivat hankeen. Lavolasta matkattiin hevoskyydissä eteenpäin järven yli. Venäläiset ampuivat lentokoneista valopommeja, oli valoisaa kuin päivällä ja pelotti. Yöpyminen järjestyi koululle, nukuttiin lattialla, missä oli niin kylmä, että tukka jäätyi, vaikka kaikki vaatteet olivat päällä.

Asemalla evakot lastattiin härkävaunuihin. Evakkojunia pommitettiin, se pysähtyi aina välillä ja matkustajat komennettiin ulos ja silloin juostiin metsään. Kesti viikon, ennen kuin juna saapui Kankaanpäähän. Siellä lotat antoivat ruokaa. Karjalaiset ahdettiin linja-autoon, jolla matkattiin Siikaisiin vanhalle koululle.

Siellä Kettunen rouvineen jakeli karjalasta tulleet evakot kuin huutolaiset siikaislaisten isäntien rekiin. Koululaiset katselivat ihmeissään tapahtumaa. Soirimon perhe määrättiin Kalliomäen Riston kyytiin ja rekeen sullottiin 11 henkeä.”

Linda oli sisarensa Kaisun kanssa tässä joukossa ainoita nuoria, muut matkassa olevat olivat vanhuksia ja lapsia. Kuski oli vakava ja hevonen komea ja juoksi vauhdilla. Lunta oli paljon ja reen heleaisat antoivat mutkissa myöten: ”Reki kulki laidasta laitaan ja tytöt pelkäsivät sen kaatuvan, karjalaisille moinen aisamalli oli tuntematon. Kaiken surkeuden keskellä tyttöjä nauratti ja pelotti meno. Kyytipoika sai ensimmäisen kerran aiheen ihmetellä karjalaisten luonteenlaatua – mitä nämä onnettomat nauravat!”

Vuorijärvellä tulijat otettiin ys-

tävällisesti vastaan ja Kalliomäen tupa täyttyi hälisevistä evakoista: ”Murre tuntui kovin oudolta, samoin ihmisten vakavuus. Talon emäntä tuli kutsumaan karjalaiset ehtoolliselle. Linda kurkki Kaisun kanssa, että mistä se pappi keittiöön on tullut. Ei näkynyt pappia. Talon pöydässä oli lihasoppaa tarjolla ja taas olivat tytöt tukehtua nauruun, kun selvisi, mitä se ehtoollinen satakuntalaisittain on. Talon väki katseli tirskuntaa hämmästyneensä: evakot ovat tulleet sodan jaloista pitkän matkan vieraisiin oloihin, menettäneet koko omaisuutensa ja nyt sen kun nauravat!”

Murteesta riitti naurun aiheita. Soirimon tytöt menivät navettaan seuraamaan iltalypsyä ja Kalliomäen emäntä kysyi: ”Jäikö teirän kaikki itikat sinne Karjalaan?” Tytöt ihmettelivät kysymystä ja myöntelivät, kunnes heille valkeni, että lehmiähän se emäntä tarkoitti!

Kalliomäessä Soirimon sisarukset ehtivät olla vain viikon, kun heitä pyydettiin töihin. Lindalle tarjottiin töitä Leväsjoen osuuskaupasta ja Kaisulle Kirkonkylästä, Pajusen kaupasta. He lähtivät töihin halukkaasti ja muuttivat asumaan kauppaliikkeiden yhteyteen.

Viimeiset hetket kotikylässä

Ellen Hovin tehtäviin kuului karjanhoito, kunnes ne teurastettiin kylän lopullisen tyhjentämisen aikaan. Hän kävi myös saattamassa vilajokelaisia ikäihmisiä ja lapsia evakkoon Siikaisiin ja Merikarvialle. Sieltä hän palasi vielä kauppias Maila Ihalaisen kanssa kylään kunnan arkistoja evakuoineiden kunnanisien matkassa. Miehillä oli tarkoitus jatkaa vielä evakuointia.

”Kunnallislautakunnan puheenjohtaja Erik Hovi oli Rauhalan naapurin isäntä, joten me kolme tulimme suoraan Vilajoelle Heikki Hovin huvilalle.

Se yö oli kamala. Luulimme sen olevan meille viimeinen. Ensin tuli linja-autollinen haavoittuneita. He olivat ajaneet harhaan ja nyt oli tie tukossa. Lasti purettiin siihen autioon huvilaan.

Maila keitti pojille teetä. Minä sain tehtäväkseni auttaa haavoittuneita. Ohjeita minulle antoi eräs käteen haavoittunut kersantti. Lääkelaukusta hän antoi siteitä ja neuvoi käärimään. Eräälle

pojalle annettiin morfiinia pulverina – ruiskuja ei silloin ollut. Pojalla oli koko reisilihas hajalla. Oli kauhistavaa sitoa sitä. Mutta kersantti vakuutti, että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta pojan kohdalla. Pääasia, että nyt pysyisi puhtaana niin kauan, että pääsee lääkärin käsittelyyn. Kaksi miestä oli kuollut. Heidät kiedottiin huopiin ja jätettiin Hovin saunaan poiskuljetusta odottamaan.

Hevosia tuli ja kaikki haavoittuneet vietiin rekikuljetuksina kenttäsairaalaan sidottaviksi. Tuskin olivat ehtineet viimeiset hevoset lähteä, kun laivue tuli pommittamaan kylää. Todennäköisesti vihollisen tarkoitus oli pommittaa uusi maantien silta, että tie huoltojoukoilta katkeaisi.

Jeesuksen nimi oli turvanamme ja saimme kokea todeksi sen, että se toimii. Aamun tullen oli näky kauhistava. Ihan läheltä alkaen olivat pellot kuin kynnetyt mustalle mullalle. Mutta silta oli paikoillaan!

Eino tuli aamulla ja sanoi luulleensa, että tapaisi meidät kuolleina. Rauhalassa oli ulkona lumessa amerikkalainen kirstu täynnä liinavaatteita. Siellä oli myöskin pari Eikan parasta pukua, parhaita alusvaatteita sekä jotain omaa henkilökohtaistani. Tarkoituksemme oli saada tuo arkku tien varteen. Hänellä oli vielä hevonen yksikössä ja nyt olisi uskallettava ajaa metsän kautta Rauhalaan.

Mailan kaupasta haimme muutaman pakan kangasta kahtena eri pakettina. Mailalla olivat monen kuukauden rahat kassissa, koska ei ollut ollut tilaisuutta hoitaa niitä pankkiin. Ompelin meille

kummallekin vyöt, joihin ompelimme rahat. Sitten alkoi keinottelu päästäksemme radan varteen ja junaan. Ylämaalla pääsimme sinne sijoitetun sotilasyksikön yhteyteen ja pyysimme tavaroitamme tuotavaksi heidän kuormastossaan Taavettiin, josta sotilaat lastattiin junaan.

Kun rauha tuli 13.3.1940 emme olleet tiedotusvälineiden kuuloetäisyydellä, joten vasta sotilaat tiedottivat meille rauhan tapahtuneen. Rauha oli siis todellisuutta. Mutta todellisuutta oli myös kaiken menetys kohdallamme. Sisä-Suomi oli edessämme! Suomi oli nyt jaettu!

Evakuointiin ja evakkomatkaan sekä vastaan ottoon liittyy monenlaisia muistoja. Silloin eli vielä toivo kotiin paluusta. Tarvittiin valtavaa uskoa tulevaan ja jälleenrakennuksen ponnistuksia, kun jatkosodan aikana pystyttiin palaamaan Karjalaan. Kaikki menetettiin vielä uudestaan.

Evakuoinnin ennalta suunnittelu ja jämäkkä toteuttaminen pelastivat suomalaisia. Sota on nyt raadollisempaa. Voimme toivoa vain varjelusta ja voimia isänmaansa puolustajille, sodan päättymistä ja rauhaa sekä sotarikosten tuomitsemista. Tämän jälkeen tarvitaan voimia ja resursseja jälleenrakentamiseen.

Karjalan Liitto järjestää Talvisodan syttymisen muistopäivän tilaisuuden Alavudella 30.11.2022.

Tea Itkonen (Artikkelissa on poimintoja vuoden lopussa painoon menevästä Vilajoen kyläkirjasta)

Naiset ja teini-ikäiset nuoret kuljettivat lehmiä turvaan. (SA-kuva)

Puna-armeijan pommitus osui myös Maila Ihalaisen kauppaan. (Kansa taisteli/Gardberg)

Martta-aate otti Säkkijärvellä nopeasti kipinää

Säkkijärvellä marttatoimintaa toteutettiin koko pitäjän kattavan Säkkijärven Marttayhdistyksen alla. Teemat ja ohjelma laadittiin yhdistyksen hallituksessa ja niitä toteutettiin yhdistyksen alaisissa kyläkerhoissa kylän omaa erityislaatua ja tarpeita huomioiden. Tärkeitä toiminnan painopisteitä olivat puutarha- ja nuorisotyö.

Säkkijärven Marttayhdistys (alunperin nimellä Säkkijärven Haaraosasto) perustettiin maaliskuussa vuonna 1911 ja sen kokoonkutsujana ja johtohahmona toimi ruustinna Augusta Carpén, jonka puheenjohtajakausi kesti aivan alusta aina sotiin asti.

Marttatoiminta sai alkunsa Helsingissä Lucina Hagmanin aloitteesta maaliskuussa 1899. Voimakas motiivi oli helmikuun manifesti, jota vastaan naiset katsoivat voivansa taistella auttamalla naisia ja äitejä kehittämään itseään kodinhoidon ja kasvatuksen alalla.

Koska tärkeä kimmoke marttatoiminnan synnylle lähti Raja-Karjalan kurjista oloista, organisoitiin koko Karjalan alueelle nopeasti Raja-, Laatokan ja Kannaksen Karjalaan lähettiläät martta-aatetta (alkujaan sivistystä koteihin -aate) levittämään ja luomaan edellytyksiä toiminnan käynnistämiselle. Marttatoiminta otti hyvin tulta ja muodostettiin piirit, joista Etelä-Karjalan Marttaliiton alueeseen kuului Säkkijärvikin. Marttatoiminta levisi kaikkialla Suomessa.

Toiminta käynnistyi Säkkijärvellä rivakasti

Ruustinna Carpénin ei tarvinnut ylipuhua säkkijärveläisiä tomeria emäntiä, vaan yhdistys ja toiminta saatiin nopeasti käyntiin. Olihan jo edellisenä vuonna Ristsatamassa perustettu pitäjän ensimmäinen Alma Sataman luotsaama marttayhdistys, joka sekin liittyi kyläkerhona Säkkijärven Marttayhdistykseen. Kokouksessa liittyi heti 26 marttaa, ja vuoden lopussa jäseniä oli jo 80.

Seuraavana vuonna onnistuttiin useimpiin kyliin perustamaan kyläosasto, jota veti piirimartta. Piirimarttanaiset toimivat myös yhdistyksen johtokunnan apuna. Kaikkiaan martoissa oli vuoden 1912 lopussa jo 443 jäsentä. Jäsenmaksu oli 50 penniä. Puutarhanhoito oli tärkeä toiminnan

kohde. Niinpä kun Säkkijärvellä tiettävästi oli aluksi vain 13 kotipuutarhaa, tiedotettiin jo vuonna 1914, että 300 kodissa viljeltiin ainakin vihanneksia.

Kerhoja oli vuoden 1913 lopussa jo 15 kylässä ja marttoja yhteensä 447. Ruoanlaittokurssien pituus vaihteli kolmesta päivästä viikkoon ja osallistumisesta ei tuolloin peritty maksua. Esitelmiä oli pidettiin seitsemässä kylässä. Emäntä Eveliina Ala-Kulju puhui kotikasvatuksesta ja kananhoidosta. Martat edistivät juuri kananhoitoa ja loivat munaosuuskuntia.

Kevät- ja syysmarttapäivien esitelmät käsittelivät puutarhanhoitoa, kotien puhtautta ja järjestystä, keuhkotautia ja tärkeimpien viljelykasvien kehitystä hengellisiä puheita unohtamatta. Osallistujia näillä päivillä oli kuusisataa.

Lähes joka talossa oli nyt pieni kanala ja Viipuriin välitettiin jo melkein 5 000 kananmunaa. Yli 500 marjapensasta oli nyt istutettu vuoden aikana.

Martat osallistuivat Pietarin kotiteollisuusnäyttelyyn kokoelmalla paikallisia käsitöitä, joista saatiin palkintona suuri hopeamitali!

Puutarhaneuvontaan ja taimistoon panostettiin

Yhdistys hankki heti alkuun kotitalousneuvojan, joita parhaimpina alkuvuosina oli kolmekin yhtäaikaa. Aluksi heidän työnsä painottui kotikäynteihin, mutta pian tärkeimmäksi toiminnaksi muodostuivat kotitalouskurssit ja esitelmät. Ensimmäisen 25 vuoden aikana puutarhakursseja järjestettiin pitäjässä noin 430, ja niihin osallistujia oli kaikkiaan lähes 3 700. Hedelmäpuita istutettiin reilut 1 700, marjapensaita lähes 4 000 sekä koriste- ja aitapensaita sekä perennoja runsaasti.

Mansikkamaat olivat myös marttojen erityisenä työsarkana. Vilajoella ensimmäisiä aktiivisia 1-2 aarin kokoisten mansikkamaiden perustajia 1920-luvulla olivat Antti Mp Hovin, Emil Karellin ja Erik Kuntun emännät.

Heti 20-luvun alusta martat panostivat lapsitoimintaan opettaakseen puutarhan ja kasvimaan hoitoa. Vuonna 1923 lapsijäseniä oli jo 30 kylässä, lähemmäs 450 lasta yhteensä. Lapsille annettiin marjapensaita, ruusuja, raparperiä ja mansikantaimia. Opetusta annettiin kylvämisessä ja kasvien hoidossa. Lasten kerhoja kutsuttiin maatalouskerhoiksi. Vuonna

Lähde:

1931 kerhoja oli 28, niissä 175 tyttöä ja 90 poikaa. Toimintaa kehitettiin edelleen ja lapsille järjestettiin 30-luvulla kylvö- ja harvennuskurssien lisäksi säilyke- ja ruoanlaittokursseja.

Oman puutarhan ja taimiston perustaminen Naiskäsityökoulun pihapiiriin loi pohjan marttojen omalle taimiviljelylle ja hedelmäpuiden jalostukselle. Vuonna 1931 jalostettiin jo lähes 900 villirunkoa, joista pieni osa myytiin ja loput istutettiin omaan puutarhaan. Vuoden 1935 jalostuksen, 250 perusrunkoa, hoitivat neuvojat Hilda Lamminen ja Elsa Väntsi Marttojen toimintaan kuuluivat myös opinto- ja huviretket ja osallistuminen näyttelyihin. Vuonna 1931 Vilajoen kerho sai ensimmäisen palkinnon Säkkijärven maamiesseuran maatalousnäyttelyssä kyläkerhojen välisissä kilpailuissa. Säkkijärven marttayhdistys palkittiin useissa eri näyttelyissä ja kilpailuissa. Karjalan Marttapiiriliiton kaksivuotinen pihanhoitokilpailu järjestettiin 1934-35, siinä menestyivät hyvin erityisesti säkkijärveläiset. Kilpailussa painotettiin kompostin ja makin hoitoa. Vilajoelta toisen palkinnon saivat Aino Hovi, Uutelan Hilja Hovi ja Myllyn Hilja Hovi. Toisen palkinnon saaneet saivat kunniakirjan ja 25 markan rahapalkinnon. Kilpailussa oli kaikkiaan mukana 66 taloa eri pitäjistä.

Erilaisia käsityökursseja järjestettiin, ja niistä suurimman suosion saivat rottinki- ja niinityökurssit, muita mainittakoon lastu- ja juurikorikurssit. Ompelu- ja kutomakursseja ei juurikaan järjestetty, koska pitäjässä oli Naiskäsityökoulu. Kun 30-luvun alussa Marttaliitossa panostettiina hautausmaiden ja hautojen kunnostamiseen, Säkkijärvellä järjestetyille kuudelle kurssille osallistui reilut 1 100 henkeä.

Omaa toimitilaa kaivattiin ja se saatiin marraskuussa 1931. Marttatalossa oli kokoussali, työhuone ja asunto neuvojalle.

Ruokatalouskursseja järjestettiin ensimmäisen 25 vuoden aikana noin 220 ja niihin osallistui lähes 2 400 naista. Säkkijärven martoilla oli astioita ja keittiövälineitä yhteiskäyttöön, jonka lisäksi kyläkerhoilla oli omaa kalustoansa. Vuoden 1931 vuosikertomuksessa mainitaan, että Vilajoen martoilla oli 65 hengen pitokalusto ja kaksi

tusinaa kahvikuppeja.

Hengellinen työ yhteistyöllä

Hengellinen työ oli alusta alkaen tärkeä osa toimintaa. Sitä toteutettiin vuodesta 1921 alkaen diakonissan avulla. Hän kokosi lapsia pyhäkouluun ja arkisin lähetysompeluseuroihin. Tehtävään liittyi myös laupeudentyö vanhusten ja vähävaraisten luona.

Kun vuonna 1934 diakonissasta jouduttiin varojen puutteessa luopumaan, martat löysivät apua Nuorten Kristillisen Yhdistyksen sihteerin Mandi Sinkkosen ja pastori Maunu Koivunevan avulla. Sinkkonen järjesti vuonna 1933 varhaisnuorisotyöntekijäin kurssit naisille.

Vilajoen kansakoulun opettaja Sohvi Seppälä valittiin vuodesta 1937 alkaen Säkkijärven Marttayhdistyksen laajennettuun johtokuntaan tehtävänään auttaa ja tukea kristillistä nuorisotyötä.

Varhais- ja nuorisotyö innosti Vilajoella sekä Kirkonkylä-Suurpäälän piirissä. Vilajoella työtä johtivat Hilja Ravi ja Ida Kaukiainen. Toimintaan kuului kokouksia, raamatunlukupiiriä, lauluharjoituksia ja käsityöiltoja. Pastori Koivuneva piti kokouksia pojille ja aikuisille, ja poikakerho perustettiin vielä samana vuonna Kirkonkylä-Suurpäälään ja heti seuraavana vuonna Vilajoelle sekä Ristsatamaan. Vilajokelainen työmies Matti Toivari oli yksi pitäjän neljästä poikatyön johtajasta. Hänen piti pojille raamatunlukupiirejä, kokouksia ja askarteluiltoja.

Sodan kaiku heijastui marttatoimintaan

Säkkijärven marttayhdistys kerhoineen osallistui vuonna 1939 reserviläisten, heidän omaistensa ja siirtoväen varustamiseen. Linnoitustöiden vaihduttua lennossa ylimäääräiseksi kertausharjoitukseksi alettiin koota tavaralahjoituksia ja valmistaa itse varusteita. Lisäksi kerättiin ja jaettiin siirtoväelle vaatteita ja jalkineita yhden hevoskuormallisen verran. Sodan puhjettua rajan pinnasta äkkilähdöllä Uudeltakirkolta ja Terijoelta evakuoituja kuljetettiin Säkkijärven kautta, jossa tyypillisesti yövyttiin ennen matkan jatkumista juna-asemille. Kerhot pitivät vuosikokouksia vuoden

1940 alussa, mutta sitten koitti evakuointi.

Kun evakkotaipale päättyi, Säkkijärven Marttayhdistys jatkoi toimintaansa nopeasti, ja työskentely omassa, vaikkakin kärsineessä, kotipiirissä oli ihanaa. Marttamaja avautui jo 7.10.1941 Kirkonkylässä. Sotavuonna 1942 toiminta sai tukea valtiolta ja Marttapiiriliitolta. Piiriliiton avustuksista 500 markkaa kohdistui kullekin kyläkerholle kaluston hankkimista varten, ja lisäksi saatiin omenaja päärynäpuita, arkistotarpeita ja marttalaulukirjoja toiminnan käynnistämisen avuksi.

Toimintaa värittivät keräykset maanpuolustajien ja invalidien hyväksi, kaksi sotaorpokummilasta, joita tuettiin, mottitalkoot, kansanavun keräysten järjestäminen. Opeteltiin pula-ajan reseptejä, vaatteiden uudistamista ja tallukoiden tekoa.

Aivan viimeisiä tapahtumia ennen lopullista evakuointia olivat Kansanavun hyväksi järjestetyt tuottoisat juhlat. Säkkijärven Marttayhdistyksen 27 kyläkerhoa kokosi kaikkiaan noin 25 000 markkaa kansanavulle lahjoitettavaksi.

Uusilla asuinsijoilla

Säkkijärveläiset siirrettiin ensin Kemiöön ja Perniöön, josta osa edelleen Loviisaan, Lapinjärvelle ja Ruotsinpyhtäälle. Kaiken kaikkiaan asukkaat hajautettiin niin laajalle alueelle, että yhdistystoiminnalla ei ollut enää jatkumisen edellytyksiä.

Kuitenkin evakuoimisen jälkeen 8.10.1944 Säkkijärven Marttayhdistys järjesti Kemiön Vretan nuoriseuratalolla siirtoväenjuhlan, jonne suuntasi säkkijärveläisiä eri puolilta maata kaunis juhlasali täpösen täyteen. Kirkkoherrrojen Nymanin ja Lahden hartauspuheet, konsulentti Aili Vinhasen esitelmä nuorten kerhotyöstä, Hilkka Koukosen lausunta ja sekakuoroesitykset muodostivat ohjelman, jonka väliajalla nautittiin marttojen korviketarjoilu. ”Juhla jätti mieluisan virkistävän muiston hajaannuksesta kokoontuvien säkkijärveläisten mieliin.”

Toimintaedellytyksiä ei löytynyt ja Säkkijärven Marttayhdistyskin haikein mielin lakkautettiin yhdistyksen vuosikokouksessa Kouvolassa 29.1.1950.

Lämmöllä muisteltiin menneitä reilua kolmea vuosikymmentä ja marttaystäviä. Tilaisuus päätettiin kuten aina Säkkijärvelläkin virteen: ”Kiitos sulle Jumalani”. Marttojen työ jatkoi hedelmänsä kantamista lukuisissa säkkijärveläisissä uudiskodeissa. Martat eivät luopuneet toiminnasta, vaan hakeutuivat uusilla asuinsijoillaan mukaan paikallisten yhdistysten toimintaan tuoden sinne omia vahvuuksiaan.

TEA ITKONEN

Lähteitä:

Säkkijärven Marttayhdistyksen vuosikertomukset ja pöytäkirjat 1911–50

Säkkijärvi kautta aikojen Vilajoen marttakerhon jälkeen jääneet paperit vanhat digitoidut sanomalehdet

Säkkijärven marttayhdistyksen jäsenmäärän kehitys 1911–1945

Marttojen maatalouskerholaisia säilykekurssilla.

Säkkijärven martat 1911–1936, vuosikertomus

Joulunviettoa Vilajoon viisiin

Elämä soljui Säkkijärvellä maatalouden ja kirkkovuoden etappeja noudattaen. Sadonkorjuun jälkeen hieman huokaistiin ja pikkuhiljaa alettiin varautua kalenterivuoden huipennukseenJouluun! Joulua vilajokiset muistelivat näin.

Vaihtelua elämän tasaisessa menossa antoivat pidot ja juhlat, jolloin tuttavat ja sukulaiset suuremmassa joukossa kokoontuivat yhteen ja kävivät toisiansa tervehtimässä. Ei ihme, jos niitä ikävällä odotettiin, niiden tuloa toivottiin ja niiden valmisteluun käytettiin aikaa viikkomäärin. Juhlien juhla, joulu, oli odotetuin, sillä ”joulu juhlista jaloin, pappi paras vierahista” ja ”joka jouluhun eläisi, joulusta jokin tulisi: elikkä elo parempi, tahi kuolo rohkeampi”, sanottiin ennen.

Vilajoen kylän asukkaiden joulun valmistelua ja viettoa on muisteltu ja haastateltu kyläkirjaa varten, siitä tässä muutamia otteita.

Joulu tulee jorrotellen, juustokämpäle kädessä

Miehille ja naisille oli omat tehtävänsä. Jo syysapajilla pyydettiin hailia myös talven varalle. Kalat säilöttiin suolan kanssa. Heikki Hovi (s. 1888) on muistellut talven nuottapyyntiä näin:

Vesien jäädyttyä varustautuivat useat talolliset kuin myös läksijäimet norssin pyyntiin. Norssin verkot, tuurat, vetoköydet, uidin (uittosalko), tuulensuojakangas verkkokelkkaan ja vetohihna olalle ja niin pyytäjä oli valmis. Norsseja oli saatava aattolohkojen sekaan perunoiden, lampaanlihan ja sianlihan höysteeksi.

Lahden matalissa pohjavesissä harjoitettiin hamarakalojen pyyntiä. Jään alta pyydettiin harvoilla verkoilla ahvenia ja muita ruotokaloja sekä vedettiin joulun aluspäivinä pientä nuottaa, piti näet saada tuoretta suurta silakkaa (lahnaa, säynästä) jouluksi.

Syksyn valmisteluja oli myös sian teurastus, jota on muistellut Mauno Hovi (s. 1931) Vanhastahovista näin:

Meillä oli joka vuosi yksi sika kasvamassa omaa käyttöä varten. Muistan kun isä toi keväällä porsaan säkissä ja päästi sen tuvan lattialle juoksemaan. Sika teurastettiin syksyllä ja siitä saatiin myös joulukinkku. Sika suolattiin ja sii-

tä riitti syötävää lähes vuodeksi. Jouluna oli kinkun lisäksi erilaisia laatikoita ja perinteisesti äiti laittoi aina karjalanpaistia.

Tuomaanpäivästä aloitettiin juhlan varsinainen valmistelu, sillä ”tule Tuomas kulta, tuoppas joulu tullessasi” ”hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Paavo poies viepi”. Anna Sohvi Hovin (s. Ala-Outinen, s. 1883) haastattelu löytyy KOTUSin murrenauhoilta:

”Jouluksi paistettiin vehnästä, piirakkaa, pullaa, riisipiirakoita, marjapiirakoita, lihaa, kel oli kinkku, kel ei ollut kinkkuu paistetiin muuta lihaa. Keitettiin makiasoppa.”

Helmi Harju (s. 1903, o.s. Karell) mainitsee luumusopan joulun ajan jälkiruokana.

Jouluksi kettukin kenkärajansa korjaa

Jouluksi huoneet puhdisttiin parhaan mukaan ja varattiin parhaat vaatteet, sen vuoksi sanottiin: ”tule joulu, koska joudut, jo on paita paikattuna, pyyheliinat pyykittyinä”, ”tule, juhla, joudu joulu: jo on pirtti puhdistettu sekä vaattehet varattu”. Ennenaikaisia tapoja oli myös huolehtia, että jouluksi oli aviopuolisokin katsottu, sillä ”ennen kesä maidotta, kuin joulu ukotta”, ”ennen kesä lehmättä, kuin joulu akatta” ja ”ennen kesän kengättä, kuin joulu ämmättä”.

Heikki Hovi kertoo: ”Pyhämisten” päivän jälkeinen viikko oli riiviikko, kesärengit ja piijat kuin myös vuosipalvelijat pitivät vapaata. Tällöin palvelijat saivat rahapalkkansa jäännöksen sekä luvatut parsselit. Rengille saappaat, rukkaset ja kintaat, piijalle esliina, huivi ja kengät. Talon hevosella heidät kyydittiin kotiin ja evääksi pantiin piikkosäkkiin leipä, lampaan käpälä, voita ja raavaslihaa, kahvipapuja ja sokeria.”

Vapaaviikolla oli aikaa katsella puolisoa. Entisaikaan vuoden loppu olikin varsin yleinen vihkipäivä.

Suntio ja koulumestari kiertelivät joulunalusviikolla pitäjällä kokoamassa viljakappojaan ja muita antimia, kuten villaa, lihaa jne. Aprakkasepät tavallisesti kulkivat joulun alla kylän taloista kantamassa palkkansa luonnontuotteina, kuten viljana ja lihana, ja palkkaan kuului lisäksi olkikupo patjan pehmikkeeksi.

Koulun joulujuhlassa poltettiin joulupuu

Elsi Husu (s. 1908, o.s. Hovi) on muistellut, että joulukuusi oli hänen lapsuudessaan jo varsin yleinen. Wiipurin Sanomissa kerrottiin kansakoulun ensimmäisestä joulusta vuonna 1896. Ensimmäinen opettajatar Olga Ingeborg Suorsa (s. 1864) oli valmistanut 55 oppilaalleen joulujuhlan, jonne koko kylän väki oli tervetullut. Ensimmäisen lukukauden päättäjäisissä poltettiin lehden mukaan oikein roima joulupuu ja lapset saivat joululehden makeisia aivan taskun täydeltä. ”Wäkeä oli huoneiden täydeltä, ja sekä kuulemista että näkemistä täysikaswuisillekin.” Oppilaat antoivat opettajalleen kaksi hopeista teelusikkaa ja hänen perustamansa laulukunta lahjoitti johtajalleen ”Sävelistön” eli Emil Forsströmin sekaäänisiä laulelmia maamme nuorisolle.

Aatto joulusta paras, iltapuoli laskiaista

Joulun aatto, jolloin päästiin maistelemaan juhlan varustuksia, toi jo täyden juhlatunnelman mukanaan, sen vuoksi sanotaan: ”aatto juhlista paras, pappi paras vierahista” ja ”aatto joulusta paras, iltapuoli laskiaista”.

Oljet kannettiin puhtoiseen tupaan ja levitettiin lattialle. Kuusi koristeltiin omatekoisin ja osto koristein. Kauniit pöytätekstiilit ja kynttilät loivat tunnelmaa.

Elsi Husu on muistellut, että aatto oli lapsille pitkää odotusta ja jouluna ei saanut liikkua kylillä.

”Joululahjat tehtiin itse, esimerkiksi nuket ja niille vaatteet. Lelut olivat pääsääntöisesti puuleluja.”

Pekka Husulle (s. 1934) on jäänyt eräs erityisen mieluinen lahja mieleen:

”Sain pukilta hienon kirkkoreen. Isä oli nikkaroinut oikein senaikaisen kirkkoreen mallisen, mutta lapsen leikkikalun kokoisen reen. Elettiinhän silloin hevosvetoisessa maailmassa, jossa lapsikin eli täysin siemauksin ajan hengen mukaisesti”

Jouluateriasta on kertonut Väinö Hovi (s. 1902) näin:

”Jouluaattoaterialla meillä olivat naapurit: Tieliset, Merjoiset ja Sohvin väki. Pitkä pöytä oli täynnä. Norssisoppa oli ensimmäinen ruokalaji. Sitten lihaliemi ja piirakka. Kinkku-perunat ja

lanttulaatikko ym. joululeikkeet. Joulukuusi oli kattoon saakka. Aattona oli tuotu oljet tuvan lattialle, joitten päällä leikittiin sen aikaisia joululeikkejä. Tapaninpäiväiltana ne olivatkin valmista silppua. Pukki kävi aattoiltana. Se ei tullut koskaan sisälle, vaan heitti lahjat ovenraosta. Minulla oli omia leipomia piparia pussillinen pukille.”

Leikkejä muisteli myös Anna Sohvi Hovi:

”Lapsuuven aikana tuotiin olkikupo tuppaa ja lyötiin leskiä, pojat tekivät oljista sellaisen mutrikan, pampun, ja sitten juokseltiin, sokkona yksi vietiin nurkkaa, saatan, saatan sokkoa… Oltiin piirileikkiä tuvassa. Ja nipistöstä: pantiin huivi silmille ja milloin kukin kävi nipistämässä polvesta tai muualta ja niin kauan nipistettiin, kunnes tiesi nipistäjän.”

Jouluna Jumala syntyi, pyhä poika pakkasella

Kun sitten joulupäivä joutui, niin jokaisesta talosta, ken suinkin kynnelle kykeni, kiiruhti varhaiseen, kynttilöillä valaistuun joulukirkkoon. Elma Pohjola (s. 1915, o.s. Hovi) on kertonut, että joulu-aamuna äiti ja isä hoitivat navettatyöt, että palvelijat pääsivät joulukirkkoon. Jumalanpalvelus alkoi kello 6 aamulla. Rekeen otettiin kyytiin naapureita ja tiellä jalan kulkevia: ”jouluna joka pajulla, kaksi kolme kannaksella”.

Ja niin se varmasti olikin; jos ei muuten ollut tapana käydä kirkossa, niin jouluna käytiin. Kirkon jälkeen kotimatkalla otettiin hevosilla kilpa-ajot, ja mahdollinen ohitus tehtiin hangen kautta.

Erik Hovin (s. 1878) muistelmissa kerrotaan suurtaatista Juhana Hovista (s. 1816), jolla oli hyviä hevosia, niitähän keisarin aikaan tarvittiin talvisin Pietarin kauppaa hoitaessakin.

”Ja mukaavaahan sillä hyvällä juoksijalla oli ajella vaikka kirkolle erittäinkin jouluna kulkusten kilistessä ja aisakellon pompottaessa. Kotiinpäin kilpaa ajaen pyyhkäistä naapurin sivuitsekin.”

Siinä katsottiin, kenen tamma tahi ruuna ensiksi kotia eht, on muistellut Väinö Hovi.

Kirkosta palattua päästiin jouluherkkuihin ja juomiin käsiksi, eikä silloin saanut niitä säästää, sen vuoksi sanottiin: ”pieniä ovat silakat joulukaloiksi” tai ”kun on joulu, niin on joulu, tuopas akka, toinen rääpys”. Joulujuhlaan kuului esi-isien mielestä myös jouluryyppy, sillä ”juoda jouluna pitääpi, lihaa syödä laskiaisna”, ja ”siankynttä kynttelinä lapaluuta laskiaisna”.

Elsi Husun muisteloissa joulukirkosta kotiin palatessa tupa oli lämmin ja jouluruoat uunissa.

”Niitä odotellessa juotiin kahvit. Hovien perheessä isä toi Viipurista, joulukalan, jota sitten liotettiin kammarin uunissa. Lipeä tehtiin koivuhaloista. Kalaa annettiin naapureillekin. Jos lipeäkala ei ollut mieluinen tai jos siihen ei ollut varaa, syötiin perunakeittoa, jossa oli kalaa (norssia) mukana. Kinkkua oli niissä perheissä, joilla oli sikoja.”

Näin on joulumuistonsa kirjannut ylös Väinö Hovi:

”Kotia tultua oli sitten kirkkokahvipöytä tuvassa katettuna, iso rinkeli pöydässä, piparit, kakut ym. joululeivonnaiset. Puolelta päivin syötiin jouluateria kaikkine jouluherkkuineen.”

Onks Tahvana koton vai säretäänkö uuni

Joulupäivänä ei saanut mennä naapuriin, mutta tapanina sai lähteä jo aikaisin kylään. ”Hyvää päivää, onko tahvana kotona?” kysyttiin eli sopiiko tulla sisään. Miehillä saattoi olla pullot piilossa pöydän jalan vieressä. Tapaninpäiväiltana isommat lapset kiersivät kylää ”Ropakoimassa”. Silloin pojat laittoivat naisten ja tytöt miesten vaatteet päälleen. Talonväki yritti sitten tunnistaa ketä ne ovat.

Anna Sohvi Hovi on muistellut nuoruuden aikaa:

”Tahvanan päivänä piettiin samalla lailla leikkiä myö nuoret. Ja olhan siihen aikaan jo tanssiakii. Käivät taloissa, kaksi taloa oli Kujansuu ja Nokansepän talo, joissa käytiin tanssimassa, hanurin soittaja soitti ja myö tytöt ja pojat tanssittiin... suurtupa, nurkkatanssiksi sanottiin. Postin Saska ja Sepän Anttoo soittiit pelillä, nyt sanotaan hanuriksi. Kaks niitä oli niitä soittajia, toinen soitti tai toinen. Kyl se olkii hyppimistä siihe aikaa! Kyl ol märkänä selkä, kun illalla kottii män.”

Jos ois joka päivä joulu, toisin päivin pääsiäinen

Tapanin jälkeen pidettiin entisaikoina vielä pikkupyhiä aina uuteen jouluun eli uuteen vuoteen asti. Joulun alla 120 vuotta sitten valmistauduttiin Uudellakartanolla huolellisesti.

”Marraskuussa oli iso sisäremontti. Kaikki kamarit tapetoitiin uudelleen. Katot ja lattiat maalattiin. Tuvan hirsiseinät ja katto pestiin. Tuvan lattia pestiin vasta jouluviikolla. Jouluviikko oli kiireinen kuten aina ennenkin.

Joulun jälkeen odotettiin jotain erikoista tapahtuvaksi. Tuhkasen Maiju Kirkonkylästä oli tullut Uuteenkartanoon kyläilemään vähän niin kuin viikkokesteihin. Hän oli pitäjän rokkorouva, siis toimitti kaikki rokotukset ja paljon muutakin. Vaikeni Uudenvuoden aatto ja Uuteenkartanoon syntyi terve poika.”

Näin on kertonut Väinö Hovi, tuo silloin syntynyt poika.

Uudenvuoden vapaampaan juhlaan kuului myös tinojen valaminen ja niistä tulevaisuuden ennustaminen, kertoi Elsi Husu.

Nuutti lopetti joulunvieton ja silloin ”talo työlle, vieras tielle juhlan pidetyn perästä”. Hauskat muistot joulu aina jätti jälkeensä ja taas uudestaan tulevaksi toivottiin ja kaihoten lausuttiinkin ”jos ois’ joka päivä joulu, toisin päivin pääsiäinen”.

Tea Itkonen, Vilajoen kyläkirjan toimittaja

Nyt erityisesti on hyvä aika tehdä kirjan ennakkotilaus, jotta tiedämme tilata kirjasta riittävän suuren painoksen.

Kirja on antoisaa luettavaa kaikille säkkijärveläiselle, ei ainoastaan vilajokisille, mm seuratoimintaan, urheiluun, merenkulkuasioihin ja Säkkijärven sotahistoriaan liittyen.

Ennakkotilaushinta 50 €/kirja arto.ala-outinen@outlook. com Puh. 040 508 5170 Tili FI27 5750 0120 3184 57

Keski-Harjussa jouluna 1937 merikapteeni Matti Harjun lapsia perheineen.

Kiitos Säkkijärvi-lehdelle luvasta julkaista koosteena Vilajoen sivut!

Säkkijärvi-säätiön julkaisema

Säkkijärvi-lehti

on yksi maamme vanhimmista pitäjälehdistä

SÄKKIJÄRVI-LEHDEN ensimmäinen numero ilmestyi 15. maaliskuuta 1945 Loviisassa. Toiminnan alkaessa Säkkijärvi - lehden tavoitteeksi asetettiin yhteydenpito hajalleen joutuneisiin seurakuntalaisiin. Säkkijärvi-lehdellä oli tuolloin alkuaikoina merkittävä asema välittää kunnan hoitokunnan asioita ja yleistä valtiovallan tietoa uusille asuinsijoille asettuville säkkijärveläisille.

Tärkeä tehtävä lehdellä oli myös välittää terveisiä eri puolilta Suomea ja maailmaakin sekä kertoa ihmisten elämästä muuttuneissa olosuhteissa.

”Säkkijärvi se meiltä on pois, mutta on meillä sentään lehti!”

VUODET OVAT vierineet ja sinnikkäästi on lehti jatkanut toimintaansa. Edelleen Säkkijärvi-lehti on tärkeä linkki säkkijärveläisyyteen, lehti yhdistää ihmisiä, kertoo heille juuristaan ja auttaa jälkipolvia säilyttämään kosketuksen vanhempien ja isovanhempien kotiseutuun.

Lehdestä löytyy tarinoita ajankohtaisista seurojen ja sukujen tapaamisista ja kokouksista sekä matkoista. Säkkijärvi-lehden päätoimittajana toimii Paula Kiviluoma ja lehden toimitus sijaitsee Lappeenrannassa.

Kymmenen kertaa vuodessa ilmestyvällä sanomalehdellä on tätä nykyä noin 600 tilaajaa.

TILAA SINÄKIN SÄKKIJÄRVI-LEHTI

sakkijarvilehti@gmail.com tai 044-9898 103