REVUE issuu

KULTTUURILEHTI

REVUE

Tässä numerossa

3 Ei vain punaviiniä ja taidetta

4 Suomalaista tarunhohtoa Aaronin tavernassa

7 Avausvoiton metsästys Alpeilla

10 Voiton paikka

14 Suomen tunnetuin ääniReidar Wasenius

16 Tekoäly luo sielutonta musiikkia

17 Saako reiveillä huumeleiman otsaansa?

19 Mottosivu

20 Rohkeutta itsensä ilmaisuun improvisaation kautta

22 Tupla-artesaanin kodissa harva asia on suoraan kaupasta

26 Kirput kiertoon

29 Vaatekaappini kulmakivi on sulautuminen

30 Picasson piilottama koira ja mustiin pukeutuneet miehet

34 ”Brainrot” ei ole uusi asia

35 ”Unelmani on järjestää muotinäytös, jossa kaikki ovat alasti!”

37 Swaippailusta sokaistunut

39 Omituisten otusten kerho

40 Kulttuurihoroskooppi

41 Naurun rajojen tuolla puolen

44 Tutkapari kaukalon ulkopuolelta

46 Pelasta miut!

48 Älä anna kissasi kulkea vapaasti ulkona

49 Testi: Mikä Oulun kaupunginosa olet?

50 Ammattiurheilija asettui Kiiminkijoen varrelle

52 Zukertortin kummitus

55 Yennalle musiikki on tunnetta

58 Vammasta touhua

59 Testin tulokset

REVUE

Päätoimittaja: Nanni Niemelä

AD- & graafikkotiimi: Maaria Rautakoski, Jela Seppä

Editorit: Maaria Tuisku, Anni Korpela, Kalle Seppälä, Anna Korhonen

Valokuvaajat: Teemu Kontro, Emilia Hankala

Kuvittajat: Maaria Tuisku, Emilia Hankala, Jela Seppä, Nanni Niemelä Aputaittaja: Livia Piira

Toimittajat: Teemu Kontro, Joonas Ehro, Emilia Hankala, Aarne Jäntti, Eerik Haukipuro, Olivia Järvinen, Niina Tanskanen, Jela Seppä, Nanni Niemelä, Sáárákáisá Seurujärvi, Maaria Rautakoski,Ville Kyllönen, Anni Korpela, Anni Mikkola, Maaria Tuisku, Oskari Juntunen, Eevi Kärkinen, Sanna Niemi, Kalle Seppälä, Anna Korhonen

Ohjaavat opettajat: Kati Teirikko, Nina Patrikka

Kansi: Jenny Holzerin näyttely ”Light Line” , Valokuva: Maaria Rautakoski

Painotalo: POPA

Pohjolan Palvelut oy Rovaniemi 2024

Ei vain punaviiniä ja taidetta

Nuorempana kuvittelin, että en ole kulttuuriihmisiä. Olenhan maalta kotoisin. Miten olisin voinut kuluttaa kulttuuria? Eihän siellä ollut muuta kuin metsiä ja lehmiä. Ennen luulin, että kulttuuria ovat vain teatterit, taide ja kädessä punaviini. Pienessä päässäni kuvittelin, että vain siistit ihmiset isoissa kaupungeissa tekevät niin. Itse kuljin maita ja mantuja pieruverkkarit jalassa. Tietopeleissä yritin sivuuttaa viimeiseen asti kulttuuriosiot. Minähän en siitä mitään tiennyt ja ajattelin sitä hyvin tylsäksi asiaksi. Olin hyvin kapeakatseinen.

Täysi-ikäisyyteen asti ajattelin, ettei kulttuuri ole minun juttuni. Tajusin, että olen ollut koko ajan väärässä. Kulttuuria on joka paikassa ja jokainen kuluttaa sitä tietämättään. Niin myös minä. Se yh distää ihmisiä ja saa tuntemaan, että kuuluu johonkin yhteisöön. Yksi minulle tärkeimmistä yhteisöistä on urheilujoukkue. Siellä jaamme samoja arvoja sekä koemme yhdessä surut ja ilot.

Kulttuuri on vähän vanhentunut, jämähtänyt ja hanka lasti selitettävissä. Meille suomalaisille sitä on esi merkiksi ruisleipä tai se, millaiset käytöstavat ihmisillä on. Tietyllä tavalla kulttuuri on kuin elämäntapa. Se mitä arvostat ja minkä näkemisestä tai tekemisestä nautit, on kulttuuria.

Jokainen ajattelee kulttuurista eri tavalla. Eikä haittaa, jos on vielä hukassa. Niin minäkin olen ollut. Ja olen vieläkin. Olisihan tylsää, jos olisimme jo täysin valmii ta syntyessämme. Ajattelen elämää retkenä, jossa opimme ja kehitymme. Me olemme koonneet lukijoi tamme varten meidän näköisemme kulttuurilehden. Kerromme omin sanoin, miten näemme ja koemme kulttuurin ja mitä kaikkea se voikaan olla. Revue-le hdestä lukija voi löytää samaistumispintaa ja tavoit teenamme on avartaa lukijoiden ajattelua.

Suomalaista tarunhohtoa Aaronin tavernassa

Irlantilainen Aaron Gorman muutti Ouluun ja keräsi suuret seuraajamäärät sosiaalisessa mediassa. Nykyään hän pyrkii vain onnellisuuteen tekemällä itsensä näköistä sisältöä.

Aaron Gorman on tullut monen suomalaisen tietoisuuteen kertomalla sosiaalisessa mediassa muun muassa suomalaisesta kansanperinteestä ja mytologiasta. Sekoitus Irlantia ja Suomea hänen tuottamassaan sisällössä on kerryttänyt pelkästään Instagramissa yli sata tuhatta seuraajaa hänen tililleen.

Vaikka Gormanin persoona tulee esiin hänen videoillaan, on tämä parrakas tarinaseppo suurimmalle osalle hänen seuraajistaankin melko tuntematon. Istuimme hänen kanssaan Ainolan puistoon ottamaan selvää, kuka mies on.

Irlantilainen

Oulun taidemuseolla vastassa on punainen parta, ystävällinen hymy ja rento kädenpuristus. Aksentista ei voi erehtyä. Kyseessä on taatusti ihka aito irlantilainen.

Dublinista lähtöisin oleva Gorman on tehnyt sosiaalisesta mediasta harrastuksen lisäksi myös työn. Hän työskentelee paikallisessa valokaupassa Valostoressa muun muassa sisällöntuottajana.

Oululainen

Aaron Gorman muutti Ouluun vuonna 2019. Hän oli vieraillut kaupungissa aiemmin silloisen kumppaninsa kotimaisemissa pari kertaa. Saatuaan Oulusta työtarjouksen hänen oli helppo tehdä päätös muuttamisesta entuudestaan tuttuun paikkaan.

”Kaupunki vaikutti mukavalta, joten päätin kokeilla millaista se (elämä Oulussa) olisi. Viisi vuotta myöhemmin olen yhä täällä.”

Muiden ulkomaalaisten tavoin Gormanilta kysytään aina, mikä hänet on tuonut Suomeen ja Ouluun. Harvoin kukaan kuitenkaan kysyy, mikä hänet on täällä pitänyt.

”Tuo on erittäin hyvä kysymys. Minä vain todella pidän tästä paikasta ja työstäni. Elämäni on täällä. Ikävöin kyllä Dublinia, mutta Oulu tuntuu jo enemmän kodilta.”

Vuodet Suomessa ovat tehneet Gormanista itsevarmemman. Ouluun muu-

ton jälkeen hänestä on myös tullut isä. Hänellä on kaksi lasta, joista vanhempi on viisi ja nuorempi kolme vuotta vanha. Lapset ovat puoliksi irlantilaisia ja puo-

”Ikävöin kyllä Dublinia, mutta Oulu tuntuu jo enemmän kodilta.”

Tolkienin tarinat ovat tehneet häneen jo nuorena suuren vaikutuksen. Tolkienin kanssa hän jakaa kiinnostuksen ja intohimon Suomea ja sen kansanperinnettä kohtaan.

Gorman haluaa jakaa tarinoitaan eteenpäin muille. Sillä tavoin hän saavuttikin sosiaalisessa mediassa seuraajamäärät, joita hän ei olisi ikinä osannut odottaa.

Hän kertoo, ettei kohdenna sisältöään irlantilaisille eikä suomalaisille seuraajille vaan itselleen.

”Se on itsekästä, mutta teen sisältöä itseäni varten. Jos suomalaiset, irlantilaiset tai kuka tahansa tykkää siitä, niin kiva. Loppujen lopuksi teen sitä, koska pidän historiasta ja kansanperinteestä.

Aaron Gorman tuo suomalaista perinnekulttuuria esille sosiaalisessa mediassa.

liksi suomalaisia, mutta Gorman haluaa rohkaista heitä omaksumaan synnyinmaansa kulttuuria omaansa enemmän.

”Ei siksi, että irlantilaisuudessa olisi jotain pahaa, vaan koska he tulevat todennäköisesti asumaan täällä koko elämänsä, joten siinä on enemmän järkeä.”

Gorman näkee myös itse asuvansa koko lopun ikänsä Suomessa. Ainoaksi ongelmaksi hän kokee suomen kielitaidon puutteen, mutta senkin hän aikoo korjata.

Tarinankertoja

Aaron Gorman on ollut aina erittäin kiinnostunut tarinoista. Etenkin J.R.R.

Seuraajamäärien lisääntyessä Gorman kertoo muuttuneensa ylimieliseksi ja tavoitelleensa suosiota trendejä seuraamalla.

”Yritin olla tubettajapersoona ja tein reaktiovideoita ja muuta. Aloin kuitenkin vihaamaan itseäni ja tajusin, että minun täytyy muuttaa jotain. Tämä ei ollut minua.”

”Aloin vihaamaan itseäni ja tajusin, että minun täytyy muuttaa jotain. Tämä ei ollut minua.”

Hän piti muutaman kuukauden taukoa ja alkoi tehdä taas sitä, mistä itse eniten nauttii. Eli puhuu omista kiinnostuksen kohteistaan samanmielisille ihmisille. Samalla vanha brändi Irish in Finland muuttui, ja nykyisin hänen tilinsä nimi on henkilökohtaisempi Aaron’s Tavern.

Aaron

Mikäli pelkästään Gormanin kanssa käymäni keskustelun perusteella voi tehdä johtopäätöksiä irlantilaisten ja suomalaisten yhtäläisyyksistä, sanoisin sellaisen olevan ainakin vaatimattomuus.

Yleensä Suomea ja Irlantia yhdistäväksi tekijäksi mainitaan juomiskulttuuri, mistä Gorman ei juuri pidä. Se ja muut stereotypiat tuodaan aina esille haastatteluissa, joita hän onkin antanut runsaasti eri medioille.

Sen sijaan hän ei ole tottunut puhumaan itsestään. Hän yllättyy positiivisesti, kun haastan hänet kertomaan itsestään jotain, mitä useimmat eivät välttämättä pelkän sosiaalisen median tai lehtijuttujen perusteella tiedä.

Vastausta hän joutuu miettimään hetken, mutta pian opin hänestä ihmisenä hetkessä enemmän kuin koko haastattelun aikana.

”Haluan vain minun ja lasteni olevan onnellisia. Tällä hetkellä olen sen suhteen erittäin tyytyväinen.”

Aaron on lämmin ja helposti lähestyttävä.

Aaron rakastaa puhua ihmisille.

Aaron rakastaa urheilua.

Aaron rakastaa videopelejä.

Aaron haluaa tuoda Suomea ja sen kulttuuria esille irlantilaisille.

Aaronin unelma on elää onnellinen elämä ja olla sujut itsensä kanssa.

”Haluan vain minun ja lasteni olevan onnellisia. Tällä hetkellä olen sen suhteen erittäin tyytyväinen.”

33-vuotias

Työskentelee oululaisessa Valostoressa.

Sosiaalisen median sisällöntuottaja.

Aaron’s Tavern Instagramissa, Youtubessa ja Tiktokissa.

Alun perin kotoisin Irlannin Dublinista.

Muutti Ouluun vuonna 2019. Kahden lapsen isä.

TEKSTI JA KUVAT: TEEMU KONTRO

AARON GORMAN

Oulusta on tullut Aaron Gormanille toinen koti.

Avausvoiton metsästys Alpeilla

Helsingin Jalkapalloklubi eli

HJK on kautta aikain Suomen menestynein miesten jalkapalloseura. Se on voittanut 117-vuotisen historiansa aikana 33 Suomen mestaruutta, 14 Suomen Cupia ja 6 Liigacupin palkintoa.

Sen lisäksi se on ainoana suomalaisena seurajoukkueena esiintynyt Mestarien liigan lohkovaiheessa, jonne se pelasi itsensä vuonna 1998. Tuo voittokulku Euroopan suurimpiin valoihin muistetaan ”Metzin ihmeestä”, ottelusta, jossa HJK kaatoi ranskalaisen suurseuran FC Metzin ja eteni Mestarien liigaan.

Tuon ihmeen jälkeen seuraavia kotimaan rajat ylittäviä urotekoja jouduttiin Stadissa odottamaan syksyyn 2014 saakka, jolloin ”Klubi” pelasi Eurooppa-liigaa. Siitä seuranneen seitsemän vuoden tauon jälkeen on HJK nähty Euroopan kentillä neljä vuotta peräkkäin.

Siinä missä aiemmat eurotaipaleet muistetaan Metzin ja Torinon kaltaisista riemuvoitoista, HJK ei ole voittanut edelliseen kolmeen vuoteen eurokentillä ensimmäistäkään ottelua. Joukkue lähti lauhana lokakuun torstai-iltana hakemaan avausvoittoa Sveitsiin FC Luganon kustannuksella tukenaan satapäinen ja intohimoinen kannattajakunta.

Kun matsipäivä koittaa

Luganon oma kotistadion on remontissa, joten joukkue on määrätty pelaamaan kotiottelunsa kolmen tunnin ajomatkan päässä Thunissa. Ennen paikallista aikaa kello 21 alkavaa ottelua suomalaisfaneille on järjestetty kokoontuminen Thunin keskustassa sijaitsevassa irkkupubissa.

Tunnelma kauniissa alppikaupungissa kokoontuneiden HJK-kannattajien keskuudessa on hermostunut. Kireys on aistittavissa, sillä HJK on pelannut kotimaassa viimeiset kolme otteluaan voitoitta, ja Suomen mestaruus tuntuu lipsuvan käsistä. Joukkue, saati sen kannattajat, tuskin kestäisivät neljättä pettymystä putkeen. Ei näin kaukana kotoa. Tuntien kuluessa kireys pubissa laukeaa ja vaihtuu innostuneeseen spekulointiin sekä kannatuslauluihin. Onhan kuitenkin matsipäivä. Yhteinen rakkaus, HJK, luo aina tietyn yhteisöllisyyden tunteen, varsinkin reissun päällä. Samaa on vaikea tuntea muualla.

Kun fanit ovat kuluttaneet hampurilaisia ja hanaoluita kuin niistä haluttai-

siin eroon, on aika siirtyä stadionille. Suomalaiskannattajille on varattu oma bussikuljetus pubin liepeiltä Thunin laitamilla sijaitsevalle pelikentälle. Tiiviissä linja-autossa vasta onkin tunnelmaa.

Vilpittömän lapseninnon ja jännittyneisyyden sekoitus kuin virtaa suonissa. Kukaan noin sadasta bussin matkustajasta ei malta odottaa pelin alkua, uutta kokemusta. Sen myös kuulee. Osa ihmisistä pohtii tulevaa ottelua, mutta kuuloaistin valtaavat nopeasti alkavat kannatuslaulut.

Bassorumpu alkaa soida bussin takaosassa. Saman tien kaikki laulavat tietävät sanat:

”Sininen, valkoinen, sinivalkoinen! Meidän oma HJK on Suomen ykkönen, hei!”

HJK

Perustettu 1907

33 suomen mestaruutta

14 Suomen Cupin voittoa

Mestarien liigassa 1998 Eurooppa liigassa 2014, 2022

Konferenssiliigassa 2021,2023 ja 2024

Hoo-Jii-Koo

Stadionille saapuessamme huomaamme, että olemme kolkolla stadionilla täysin eristyksissä muusta ihmismassasta. Vierasfanien katsomonosa on rajattu aidoin ja vartijavoimin, joten kohtaamisia paikallisten jalkapalloihmisten kanssa ei synny.

Ottelun alkuun on vielä reilu tunti, mutta kannattajaryhmä alkaa silti ripeästi töihin. Omat lakanat on ripustettava esille, liimattava tarroja stadionrakenteisiin ja askarreltava suuret liput käyttökuntoon. On viestittävä, että täältä tulee HJK!

HJK-kannattajien tarra stadionrakenteissa.

Kun pelaajat vihdoin astelevat kentälle, kajahtaa faniryhmästä uuttera tunnusbiisi nimeltään “Hoo-Jii-Koo”.

”Taas kansa täyttää kentän, katsomon. Voit ääntäs käyttää, tää meidän matsi on!”

Sen jälkeen yhtenä ryhmänä vierasfanit huutavat ”Hoo-Jii-Koo”, ja ottelu vihdoin alkaa. Thunin 10 000 ihmistä vetävällä stadionilla on vain 952 katsojaa, joten lähes tyhjällä pelipaikalla suomalaisfanien huudot kaikuvat vastaansanomattomasti.

”On kun oltais kotona!” tuumaa suomalaispääty pikaisesti.

Hyökkää, HJK!

Ottelu alkaa helsinkiläisittäin nihkeästi, ja ennen ottelua keskuudessamme vallinnut kireys tekee paluun. Vierasjoukkue menettää paljon palloja ja on jatkuvasti pulassa puolustusalueellaan.

Lopulta Luganon puolustajan kaukolaukaus menee HJK-maaliin maalivahdin torjunnan kautta. Pallo pomppaa sisään tuskaisen hitaasti. Maali on todella lamaannuttava. Vierasjoukkueesta ja -kannattajista lyödään ilmat pihalle.

Ensimmäinen puoliaika etenee, mutta stadilaisten peli ei ota kulkeakseen missään vaiheessa. HJK on jatkuvasti paineen alla eikä saa pallollista tekemistään rullaamaan.

”Hyökkää, HJK!”

1–0-lukemissa lähdetään tauolle.

HJK-uskolliset eivät pitäneet ensimmäisellä jaksolla näkemästään, sen tuntee ja kuulee.

”Vittu, mitä paskaa!”

Osa jopa buuaa omansa pukukoppiin. Moneen huipputorjuntaan venyneelle maalivahdille annetaan kuitenkin aplodit hänen taaksensa lirahtaneesta maalista huolimatta.

Toke ulos!

Tauon aikana kannattajakunta nollaa äsken näkemäänsä, kun 45 minuutin kärsimysnäytelmä huuhdotaan alas maltaisesti. Muutoin hintavassa maassa stadionilla tarjoiltu olut ei maksa kuutta frangia enempää. Sekös Suomi-turistille maistuu.

Toiselle puoliajalle lähdetään kuitenkin päättäväisesti. Huudot käynnistyvät

uhmakkaasti, ja minuakin kehotetaan laittamaan puhelin taskuun pelin jatkuttua. Olemmehan tulleet paikalle ”Klubia” varten.

Siitä huolimatta peli ei ota muuttuakseen. Reilun tunnin pelin jälkeen Lugano tekee toisen maalinsa, joka tuntuu rutistavan viimeisenkin optimismin kannattajaryhmästä ulos. Realismi iskee. Tuloillaan on kymmenes europeli putkeen ilman voittoa.

Lisäajalla ero kasvaa jo kolmeen. Fanipääty hiljenee odottamaan kärsimyksensä päättävää loppuvihellystä, joka kuullaan neljä minuuttia 3–0-maalin jälkeen. Viimeisin voitto on edelleen vuodelta 2014, vuosikymmenen takaa.

Jättimäinen pettymys purkaa jännitteet. Kannattajat vaativat joukkueen päävalmentajan eroa.

”Toke ulos!”

”Mieti vähän, Toke!”

Toni ”Toke” Korkeakunnaan eroa vaatii myös HJK-kannattaja Teemu Lehtoranta, 23. Hän ei näe pelillistä prosessia syntyvän, eikä tunne optimismia tulevaisuudesta.

On vain yksi Klubi

Lehtoranta näkee koko kokemuksen antoisana, kun lähtee HJK:n mukana vierasreissuun. Kausikortin haltija on toista syksyä putkeen matkannut Eurooppaan omiensa tueksi.

”Olin vuosi sitten Frankfurtissa, jossa tuli turpaan 6–0. Kahden pelin maaliero on siis 9–0, joten olisin jokseenkin tyytyväinen yhteen maaliinkin!” hän naurahtaa.

Vaikka otteluiden lopputulokset ovat olleet karvaita, arvostaa Lehtoranta mat-

kaansa Sveitsiin kokonaisuutena. Hän myös muistaa syyn, miksi lähti reissuun, vaikka se syy tuottikin hänelle pettymyksen.

”On vain yksi Klubi!”

Tottahan se on. Ilman tätä joukkuetta tai jalkapalloa ei kokisi tätä tunneskaalaa muualla. Tämä on kokemus, jota ei voi ostaa kaupasta.

TEKSTI JA KUVAT: JOONAS EHRO

Nuoret kannattajat Joonas Ehro, Teemu Lehtoranta, Lauri Iiskola ja Alex Vappula nauttivat huurteisista juomista ottelun alla.

Voiton paikka

”Bingo!”

Huuto kuuluu lukuisia kertoja, ja joka kerta sen kuuleminen aiheuttaa turhautumista, paitsi sen yhden kerran, kun pääsen huutamaan sen itse.

Letkunpuiston Helmen yläkerrassa odotellaan bingon alkua. Bingon tulisi alkaa alakerrassa puoli yhdeksältä. Kello on jo 20.40, kun ovet avautuvat ja bingoväki astelee alakertaan.

Tunnelma on rento, kaikilla on omat jutut meneillään. Tänne tullaan selkeästi kavereiden kanssa. Paikka on kuin olohuone, ja pöytätilaa on isommillekin porukoille. Musiikki soi hiljaisella, ja jos itsekin on hiljaa, voi kuulla selvästi viereisien pöytien jutut.

”Oikeasti yksi seitsemästätoista osuu”, tuhistaan viereisessä pöydässä.

Se on taitolaji

Bingo on saanut maineen mummojen pelinä, vaikka perinteisiä mummobingoja on Oulussa enää yksi: Finnbingo.

Tätä paikkaa voi kuvailla vain yhdellä sanalla: retro. Bingoautomaatit punaisine valoineen seisovat suorissa riveissä. Lähes jokainen pelipaikka on täytetty.

Uudet pelaajat ovat selkeästi harvinainen näky, sillä meitä tervehditään uteliailla hymyillä. Hyväntuulinen työntekijä selittää säännöt ja ohjaa meidät istumaan. Finnbingon työntekijä Marika Viinikainen vahvistaa ajatukseni: täällä käyvät vakioasiakkaat, eikä uusia käy edes viikoittain.

”On kuin tulisi kavereiden kanssa töihin”, Viinikainen kertoo.

Kierrosten välissä työntekijät arpovat 50 euroa pelirahaa. Siitä huomaan, kuinka

hyvin täällä tunnetaan asiakkaat. Bingoemäntä huutelee nimiä ja tajuaa heti, jos voittaja ei ole paikalla. Kun voittaja löytyy, tiedetään heti, kenestä on kyse. Viinikainen kertoo tuntevansa asiakkaat nimeltä.

Täällä voi pelata bingoa kahdella eri tavalla: automaatilla, joka merkitsee numerot ja huutaa bingon automaattisesti, sekä paperisella bingolapulla. Monella tuntuu olevan kahden pelin taktiikka: lappuja automaatissa ja paperinen lappu pöydällä.

Bingo ilmoitetaan painamalla vihreää nappia.

Seinällä olevalta näytöltä voi seurata pelin kulkua. Samaa bingoa voi pelata myös kotisohvalta. Näytöllä näkyy nettipelaajien määrä ja se, kuinka lähellä voittoa he ovat. Kun potit nousevat, nettipelaajien määrä kasvaa.

Numeroiden arpomisesta ja bingojen kuuluttamisesta vastaa tietokoneohjelma, joka lukee numerot monotonisella äänellä.

”Bertta kuusi, Iivari kaksikymmentäseitsemän, Niilo kolmekymmentäkahdeksan, Gideon neljäkymmentäkahdeksan, Otto kuusikymmentäkolme.”

Tahti on sata kertaa nopeampi kuin baareissa. Numeroiden merkitsemiseen täytyy keskittyä otsa rypyssä. Eihän tässä edes ehdi katsoa, onko voitto lähellä. Ihmettelen, kuinka nopeasti kierrokset kulkevat.

”Se on taitolaji”, Viinikainen toteaa.

Täällä pelataan Viinikaisen mukaan noin neljä peliä puolessa tunnissa, mikä tarkoittaa noin 88 peliä päivässä.

”Bingo!” kone ilmoittaa ja kierros on ohi. Saman tien alkaa kuhina, tuhina ja lappujen repiminen. Työntekijät kiertävät jokaisen luona myymässä uusia lappuja. Äänistä päätellen moni on ollut lähellä voittoa, sillä pettynyt voihkinta kuuluu monesta suunnasta.

Tunnen oloni hieman ulkopuoliseksi, vaikka saankin vain iloisia katseita puoleeni, sillä olen selkeästi nuorin täällä. Viinikainen arvioi asiakkaiden keski-iän olevan 60 vuotta.

Voittoa ei tullut, enkä oikeastaan olisi halunnut viedä sitä näiltä vakiokävijöiltä.

Mitä me pelataan?

Perinteisen bingon rinnalle ovat nousseet erilaiset nuorten suosimat teema- ja baaribingot. Esimerkiksi Heidi’s Bier Bar Oulussa pyörii erittäin suosittu Dirty Bingo. Palkinnot ovat Erotiikan ajan sponsoroimat.

Pöytien ääressä näkyy kaveriporukoita. Pelaajat ovat aika nuoria. Bingoa vetää DJ, joka huutelee rivoja vitsejä numeroista. ”Sitten suomalaisen miehen peniksen keskimitta...numero kuusi!”

”Kaikkien lempinumero ja -asento: kuusikymmentäyhdeksän.”

Nyt huomaa olevansa baarissa, sillä volyymi on korkealla ja numerot sekä pelattavat rivit toistetaan moneen kertaan. Musiikki pauhaa ja äänekkäät asiakkaat huutavat joko pettyneesti tai iloisesti reaktioita numeroihin.

Yhdessä pöydässä ei tahdota pysyä mukana, sillä sieltä huudellaan jatkuvasti ”mikä oli?” ja “mitä me pelataan?”

Kun bingo huudetaan, kuuluu täällä, kuten Finnbingossakin, huokauksia ja pettynyttä voihkintaa.

Kaverukset Anniina Kortet ja Emmi

Lukkari kertovat käyvänsä bingossa aika harvoin, mutta silti on kyseessä kymmenes kerta. Kortet ei ole koskaan voittanut mitään.

Lukkarilla ja Kortetilla on samat ajatukset: bingossa tärkeintä on seura.

He ovat houkutelleet mukaansa ensikertalaisen Aatos Tikan. Tikka osoittaa vieruskaveriaan ja toteaa: ”Anniina pakotti”. Tikka kertoo bingon olevan hänelle eläkkeelle valmistautumista.

Vaihtelevat voitot

Lain mukaan bingossa saa olla voittona tavaraa, tavaraan oikeuttava lahja ja ostokortti tai oikeus yhteen tai useampaan uuteen peliin. Voittona ei saa olla rahaa tai rahaan vaihdettavissa olevia pelimerkkejä.

Finnbingossa voitot on nimetty euroiksi, vaikka ne oikeasti ovat voittopisteitä. Yksi voittopiste on euron arvoinen ja pisteillä voi lunastaa lahjakortteja tai uusia pelejä. Jokaisessa bingossa pelataan useampi kierros, mutta vain Dirty Bingossa palkinnot vaihtuivat. Toki Finnbingossa voittojen arvo vaihtelee pelimuodon mukaan.

1 rivi Peniksen muotoiset pastillit/ kirsikan makuinen liukuvoide

2 riviä Stimuloiva penisrengas/ penistossut

3 riviä Viininpunainen raippa/ Pimeässä hohtava dildo

4 riviä Tekopillu/ kolmen anaalitapin setti

Täysi lappu Vibraattori/ satisfyer G spot flex 1

Aatos Tikka, Anniina Kortet ja Emmi Lukkari tulivat pelaamaan Dirty Bingoa.

Voitot Dirty Bingo

Helmen bingo Finnbingo

Voitto kotiin

Dirty Bingossa haetaan nyt täyttä lappua. DJ pyöräyttää pallot liikkeelle.

“Mä tiedän, että nyt tuli bingo sillä, numero on kaksikymmentäkuusi”, hän toteaa.

Baarin toiselta puolelta kuuluu heti ”bingo”, ja Aino Ojala saapuu tyytyväisenä noutamaan palkinnon. Hän on voittanut vibraattorin.

Ojala sai bingon myös neljällä rivillä, mutta bingon huutajia oli kaksi. Voittaja valittiin kivi-paperi-sakset -pelillä. Onni ei suosinut Ojalaa.

Ojala on kuitenkin tyytyväinen voittoonsa.

”Aika uskomatonta. Olin skeptinen, koska en ikinä voita, mutta olisi ärsyttänyt, jos en olisi voittanut mitään”, Ojala kertoo.

Ojalalle kuulema sanotaan, että hänellä on hyvä tuuri, mutta hän ei ole sitä itse uskonut. Voittaminen ei ole Ojalalle tärkeintä, paitsi silloin, kun voitto on lähellä. Hänen mielestään jännittäminen tekee bingosta mukavaa.

”Jos en olisi voittanut, olisi varmasti ollut yhtä kivaa vaan käydä, pelata ja jännittää.”

Bingon päätyttyä narikkajonossa jupistaan siitä, miten voitot menevät aina samaan pöytään. Niin ne menivätkin,

Voittaja valittiin kivipaperi-sakset -pelillä.

sillä voitoista noin puolet sattui samaan pöytään.

Letkunpuiston Helmen rauhallisesta tunnelmasta huolimatta sydämeni pumppaa kovaa tahtia, ja odotan jännittyneenä numeroita.

”Viisikymmentäyhdeksän” – olen yhden päässä voitosta.

”Neljäkymmentäkolme” – ei ollut numero, jota odotin.

Olen yhä jännittyneempi, mutta kukaan ei huuda bingoa. Seuraava numero... ”Kolmekymmentäkaksi” – Bingo!

On minun vuoroni kiiruhtaa tiskille tarkastuttamaan lappu. Kaikki neljä riviä ovat aivan oikein! Voitin!

Aino Ojala voittonsa kanssa.

TEKSTI: EMILIA HANKALA KUVAT: TEEMU KONTRO

Marika Viinikainen tuntee bingoasiakkaat nimeltä.

Suomen tunnetuin ääni –Reidar Wasenius

”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saa yhteyttä...”

”Seuraavaksi Oulu.”

Tiesitkö, että näiden kahden hyvin tutunkuuloisen ääniraidan takana on sama ääniartisti? Reidar Waseniusta on useasti pidetty Suomen tunnetuimpana äänenä. Wasenius avaa omia kokemuksiaan ääniartistin urasta, tekoälystä ja omista haaveistaan sekä niiden saavuttamisesta.

Waseniuksen ura esiintyjänä alkoi varhain hänen äitinsä Kaija Snellman-Waseniuksen innoittamana. Lapsena Wasenius harrasti runonlausuntaa sekä yleisön edessä että runonlausuntakilpailuissa. Wasenius osallistui myös koulunäytelmiin aina yliopistoon ja Pennsylvaniassa käytyihin vaihtovuosiin asti.

Esiintymislavalta äänistudioon

12-vuotias Wasenius lähestyi Suomen Yleisradiota vuonna 1979 kirjeellä, jossa hän ilmoitti intonsa osallistua radion toimintaan.

”Siellä Pasilan studiolla he vastaanottivat kirjeen, jossa 12-vuotias poika tarjosi ääntään, joka ei ole ollut vielä äänenmurroksessa. He palasivat asiaan meidän iloksemme ja yllätykseksemme, ja pääsin mukaan radiokuunnelmiin. Sen jälkeen olin lisäksi mukana radioteatterissa ja jopa kieliohjelmissa, koska kasvoin kaksikielisessä perheessä”, Wasenius muistelee.

Laaja työkokemus ja yleisön arvostus toivat Waseniukselle ainutlaatuisen tilaisuuden: hänelle tarjottiin paikkaa Tele-operaattorin puhelinverkon äänenä.

Wasenius opiskeli tähän aikaan Aalto-yliopistossa ja tekniikka oli teekkarille tuttu. Nauhoitusprosessin jälkeen hänen äänensä kuultiin puhelinverkossa ensimmäistä kertaa vuonna 1992.

VR-Yhtymä ilmoitti 2013–2014 vuodenvaihteessa VR-äänen vaihdoksesta, ja alkuvuodesta valinnoissa oli mukana kuusi henkilöä Wasenius mukaan lukien. Wasenius oli juuri voittanut Radio Novan ääninäyteäänestyksen. Wasenius kutsuttiin 2014 tammikuussa Radio Novan studioon äänittämään kilpailua varten äänimateriaalia. Kutsu kilpailuun oli hänelle iso asia, mutta hän suhtautui silti kilpailuun itsevarmasti.

”Valintaprosessissa mukana olleiden kolmen miehen ja kolmen naisen joukosta olin ainoa, joka puhui täysin sujuvasti kolmekielisesti. Muiden ääniraidat kuunneltuani en ollut lainkaan yllättynyt, että voitin äänipaikan”, Wasenius naurahtaa.

Tekoäly työkaluna ja vihollisena

Tekoäly ja sen uhka ovat jatkuvasti läsnä ääniartistien työssä. Wasenius joutui viime keväänä äänikaappauksen uhriksi, kun hänen ääntään käytettiin tekoälyn muuttamana pornosivuston mainoksessa. Kyseinen tapahtuma on ikävä esimerkki tekijänoikeusrikoksista, joiden kohteiksi ääniartistit joutuvat.

”On olemassa toimijoita, jotka eivät välitä lainkaan tekijänoikeuksista ja reiluudesta. Laki ei välttämättä aina auta näissä tapauksissa ja juridisia toimenpiteitä pitää

tarkastella. Tärkeintä on se, että me ääniartistit teemme kaiken, mitä voimme. Rohkaisemme yrityksiä olemaan mahdollisimman reiluja”, Wasenius kertoo.

Wasenius tietää tekoälyn vaaroista ja tunnistaa oman VR-äänensä kestävyyden rajat ja väistämättömän totuuden.

”Itsellänikin on iso lehmä ojassa, sillä minut myös tullaan korvaamaan VR:n äänenä ja monessa muussakin paikassa tekoälyäänellä lähivuosina. Voisin jäädä murehtimaan, mutta sen sijaan päätin perustaa yrityksen, joka ottaa minun ja monen muun arvostetun artistin äänen ja tekee niistä kopioimalla tekoälyäänen.”

REIDAR WASENIUS

Syntynyt: 15.1.1976, Kauniainen

Tunnetuimmat työt: puhelinverkon ja VR:n ääni

Työkokemus: puhuja, personal brainer, radiojuontaja, freelancer-toimittaja ja ääniartisti

Luottamustehtävät: Ääniartistien

Liiton puheenjohtaja, Lexofonin puheenjohtaja

Tekoäly voidaan aseistaa myös ääniartistin työkaluksi. Waseniuksen suunnittelema Reidar Digital -äänipankki oli Waseniuksen viimesyksyinen projekti, jonka avulla hän aikoi myydä omaa tekoälyääntään. Projekti kuitenkin sai yllättävän käänteen joulukuussa äänipankista tehdyn Suomen Yrittäjät -lehdessä julkaistun uutisen menestyksen myötä. Jatkojutut Waseniuksen projektista toivat mediahuomiota, joka avasi uuden oven.

”Jatkojuttujen myötä lumipallo lähti vyörymään. Soittojen joukosta todella moni esitti mielenkiintonsa yhteistyöstä, vaikka olin mennyt jo julkisesti puhumaan omasta äänipankistani. Ihmiset liittyivät mukaan projektiin eri tavoilla. Osa oli teknologiavelhoja, osa ääniartisteja ja osa työskenteli radio- ja media-alalla. Sen tuloksena maaliskuun alussa syntyi Lexofon.”

”Itsellänikin on iso lehmä ojassa.”

Lexofon on reiluihin ääniartistien mahdollisuuksiin panostava yritys, joka myy kymmenien eri ääniartistien ja ääninäyttelijöiden tekoälyääniä yksityiseen ja projektikäyttöön. Waseniuksen mielestä yrityksen toiminta on erinomaista ja ihmisten panostus tärkeää. Lexofon on myös luonut oman Fair Play Voices -merkin, joka toimii tekijänoikeusmerkkinä ääniraidalle.

Ääniartistien kauan kaipaama koti

Ääniartistien liitto perustettiin kesäkuun alussa kuukausien suunnittelun jälkeen. Liiton verkkosivuilla kerrotaan liiton päätavoitteen olevan ammatikseen ääntään käyttävien artistien etujen edistäminen.

”Tämä oli pitkäaikainen ajatus ja jopa unelma monille. Lexofonin perustamisen jälkeen ajattelin liiton syntyvän, mutta sitä ei kukaan lähtenyt itse ajamaan eteenpäin. Minä otin sitten homman haltuun, runnoin kokoukset kasaan, kutsuin ihmiset ja sain sen toimimaan. Minut valittiin jälkeenpäin liiton

puheenjohtajaksi ja olen ollut roolistani todella iloinen ja ylpeä”, Wasenius kertoo.

Liiton perustamisen taustalla piili huoli ääntään työkseen käyttävien henkilöiden intressien vähäisestä valvonnasta. Esimerkiksi ääninäyttelijät ja Näyttelijäliitto ovat keskustelleet asiasta. Waseniuksen mukaan liiton perustamiselle oli myös syvällisempi syy.

”Meillä ei ollut kunnon kotia, joka valvoisi meidän intressejämme ja laatisi kunnolla harkittuja palkkasuosituksia alalle katsomatta muiden liittojen lähtökohtia. Liitolle oli huutava tarve ja tähän vastattiin. Monet ovat kutsuneet liittoa kodiksi. Olen iloinen, että meiltä ääniartisteilta vihdoin löytyy se.”

TEKSTI: AARNE JÄNTTI

KUVAT: REIDAR WASENIUS

Kuvakaappaus Lexofonin Fair Play Voices Mark -esittelystä.

Tekoäly luo sielutonta musiikkia

Tekoälyn käyttö musiikkimaailmassa näkyy tänä päivänä yhä selkeämmin. Muun muassa artistit ja tuottajat käyttävät erilaisia tekoälypalveluja luomisprosessin aikana. Tekoälyn yleistyminen luovassa työssä on hälyttävä merkki synkästä tulevaisuudesta taiteilijoille.

Musiikkiteollisuus kehittyy koko ajan ja teknologialla on ollut aina suuri merkitys musiikin viemisessä eteenpäin. Mikrofonien keksimisestä siirryttiin nopeasti sähkökitaroihin ja neliraitanauhureihin. Samalla instrumentit vaihtuivat syntetisaattoreihin ja rumpukoneisiin. Nykyään lähes jokaisella on kotonaan tietokone, johon saa alle sadalla eurolla ammattilaistason musiikinteko-ohjelmia. Musiikin tuottaminen ei ole ikinä ollut näin helppoa, ja tekoäly tekee siitä vielä helpompaa.

Musiikin striimauspalvelut, kuten Spotify, eivät kiellä tekoälyn tekemää musiikkia alustallaan, vaan pikemminkin kannattavat sitä. Spotify on ollut viime aikoina kohun keskellä, kun sen huomattiin täyttävän soittolistoja tekoälyllä tehdyillä kappaleilla. Tätä yritettiin piilotella luomalla keksittyjä artisteja kappaleiden esittäjiksi. Tämä on erityisen ongelmallista, koska oikeat muusikot eivät saa tilaa soittolistoilta ja Spotifyn ei tarvitse maksaa heille yhtä paljon.

Myös suuret kansainväliset levy-yhtiöt, kuten Universal Music Group, sekä musiikin striimauspalvelut kuten Spotify, ovat avoimesti puhuneet tekoälyllä tuotetun musiikin puolesta. Levy-yhtiöissä on jo alettu käyttämään sovelluksia, jotka pystyvät lähes täydellisesti jäljittelemään artisteja, oli se sitten soittoa tai lauluääntä. Nämä sovellukset ovat olleet toistaiseksi myös tavallisen kuluttajan käytössä, ja siksi sosiaalisen median palvelut ovat täynnä audioklippejä, joissa esimerkiksi ”Taylor Swift” laulaa takavuosien suomirock-yhtye Popedan hittibiisejä. Tässä ei vielä itsessään ole mitään ongelmaa, mutta kun musiikintekijät päättävät käyttää sovellusta hyväkseen uuden musiikin luomisessa omille artisteilleen, häviää musiikista kaikki taiteellinen arvo.

Tekoäly on kätevä väline – sitä ei ole kieltäminen. Mutta sitä tulisi rajoittaa reilulla kädellä taiteen tekemisessä. Musiikkialan jättiyritykset pyrkivät jatkuvasti tienaamaan enemmän maksamalla taiteilijoille vähemmän. Tulevaisuudessa meidän tulisi kuluttajina yrittää lisätä tietoisuuttamme tekoälystä ja vähentää tekoälytaiteen kuluttamista.

TEKSTI: EERIK HAUKIPURO

JELA SEPPÄ, NANNI NIEMELÄ JA EMILIA HANKALA

Saako reiveillä huumeleiman otsaansa?

Reiveihin on yhdistetty huumeet ennakkoluulojen takia. Vai onko sittenkään niin?

Järjestyksenvalvoja pyytää näyttämään henkkarit. Hän kohottaa porautuvan katseensa minuun ja päästää sisään. Silmillä kestää hetki tottua pimeään tilaan. Välkkyvien valojen seasta erottuu punertavia paperisia koristeita, jotka heiluvat ilmassa. Tilan seinille piirtyy erilaisia kuvioita kuin sahalaitoja, joita näkee migreenikohtauksen aikana. Suuren baaritiskin ympärillä pyörii jännittyneitä ihmisiä, jotka tarvitsevat vielä rohkaisua.

Vaikka basso kantautuu tilan takaosiin asti, on tanssilattialla vielä vaisu meininki. Ihmiset laahustavat tanssilattialle, odottavat, että joku muu uskaltaisi mennä ensin. Musiikki on ennalta-arvaamatonwwwta, sillä koskaan ei tiedä, minkä käänteen DJ tekee seuraavaksi.

1980-luvulla Suomeen saapui musiikkityyli, jonka ympärille on rakentunut vahva juhlimiskulttuuri ja erityisesti laittomien päihteiden käyttö. Elektroninen musiikki eli tekno on tanssittavaa ja miksattavaa musiikkia. Tämän musiikkityylin soittajat, DJ:t, eivät edes itse pyri olemaan katseen kohteena.

Reivit ovat elektronisen musiikin tapahtuma, joka tyypillisesti kestää koko yön. Niistä tiedotetaan yleensä epävirallisia kanavia pitkin, kuten Instagramissa.

Tila on koristeltu kankailla ja valoilla.

Ainoa tapahtuma, jossa kuulee hyvää musiikkia

Meininki alkaa rentoutua ja ihmisiä kerääntyy lavan läheisyyteen kuuntelemaan. Yksi heistä on Valtteri Halonen Hän kertoo käyneensä aiemminkin reiveissä yöklubeilla ja ilmaisissa ulkoilmatapahtumissa.

”Reiveissä kiinnostaa ennen kaikkea elektroninen musiikki ja heittäytyminen tunnelmaan. Kokemukseni reiveistä ovat enimmäkseen hyviä tai neutraaleja, ja ne on vietetty rennoissa tunnelmissa ilman draamaa”, kertoo Halonen.

DJ huutaa nostamaan kädet ilmaan. Ihmismerestä nousee yksittäisiä päitä ja käsiä. Otsalta valuvat hikipisarat pyyhkäistään hihaan ja jatketaan tanssimista.

”Kaikista baarikeikoista ja tapahtumista reiveissä käytetään kaikista eniten huumeita. Jos pitää aurinkolaseja päässä, ihmiset luulevat, että käyttää huumeita ja yleensä he tulevat juttelemaan asiasta”, kertoo Halonen. Hän pohtii, että ihmiset saattavat myös suojata silmiään kirkkailta valoilta, jotta voivat keskittyä musiikkiin paremmin.

Teknokulttuuriin on aina yhdistetty huumeet

Huumeiden käyttö on yleistynyt 1990-luvulta alkaen Suomessa. Tämä näkyy esimerkiksi kasvaneena huumekuolemien ja huumausainerikosten määränä. Muutoksesta on huolissaan erityisesti poliisi, koska huumeiden käyttö on lisääntynyt myös lasten ja nuorten keskuudessa.

A-klinikkasäätiön tuottaman verkkosivun Päihdelinkin mukaan teknomusiikin tuoma juhlimiskulttuuri on levittänyt Suomeen uusia huumausaineita, kuten ekstaasia ja gammaa (GHB).

Lavalle rientää energiantäyteisiä ihmisiä, sillä DJ-pöydän takana nostatetaan tunnelmaa. Mies kävelee ystäviensä kanssa päättäväisesti kohti tanssilattiaa. Hän esittelee itsensä Danieliksi, ja kertoo käyvänsä aktiivisesti reiveissä. Häntä kiinnostaa elektroninen musiikki, eikä hän pidä baarien soittamasta musiikista.

”Kyllä reiveissä on aika paljon huumeiden käyttöä, ja olen törmännyt siihen. En pidä siitä, mutta kokemukseni reiveistä ovat olleet silti yleisesti positiivisia”, kertoo Daniel.

”Kyllä reiveissä on aika paljon huumeiden käyttöä, ja olen törmännyt siihen. En pidä siitä, mutta kokemukseni reiveistä ovat olleet silti yleisesti positiivisia.”

Daniel

Basso menee luihin ja ytimiin

Ääniraitaa korostava biitti aiheuttaa liikeärsykkeet ja tekee musiikista tanssittavaa. Biitin käyttö on lisääntynyt, ja sen avulla erotetaan erilaisia elektronisen musiikin tyylejä toisistaan. Kuuntelija ei pysy kärryillä, montako kertaa biitti lyö minuutissa.

Musiikin rikkovat yleisön innostuksen huudahdukset. Kello on jo kolme yöllä, mutta väki ei ole vähentynyt paljoakaan tanssilattialta. On kuitenkin pikkuhiljaa aika poistua reiveistä.

Unohdin ottaa korvatulpat, joten korvissa soi varmasti vielä huomenna.

TEKSTI JA KUVAT: OLIVIA JÄRVINEN

Miksi olla hankala, kun voit olla pienellä vaivalla täysin mahdoton -Emilia H

Elämä on -Ville K

Yrittäjät yrittää ja fanit fanittaa -Joonas E

There’s no crying at the marketplace -Eevi K

Hups. -Jela S

Woppaa ja soppaa -Eerik H

Pidä pää kasassa ja jaksa -Maaria T

Se ei pelaa, joka pelkää -Nanni N

Jos tuntuu, että tää on ihan paskaa niin sitten ei tarvitse katsella -Niina T

Bitches be hoes and hoes be bitches -Maaria R

Timantit on ikuisia -Oskari J

Fiiliksellä, Fiiliksellä -Sanna N

Kylmät kädet, lämmin sydän -Anna K

Noh minkäs teet -Aarne J

I’m fucked up, homie, you fucked up

But if God got us, then we gon’ be alright -Kalle S

Slayyy -Olivia J

Ei tullu yhen mittään -Livia P

Ei tarvi ottaa kaikkea niin tosissaan. Ite vaan herään ja peilleilen -Anni K

Ei kait siinä mittään -Sáárákáisá S

Beer into the machine and manforesto -Teemu K

Rohkeus ei ole pelon puuttumista, vaan kyky toimia pelosta huolimatta -Jenna K

Rohkeutta itsensä ilmaisuun improvisaation kautta

Improvisaatio voi olla yhtä aikaa monta eri asiaa. Se voi olla harrastus, joka tarjoaa aikataulutettuun elämään luovuutta ja maadoittaa olemaan juuri tässä hetkessä. Se voi myös olla tapa kehittää vuorovaikutustaitoja.

Pieni näyttämö luo intiimin tunnelman. Katse kiinnittyy keskellä olevaan valkoiseen oveen. Sen kautta illan neljä näyttelijää saapuvat yleisön eteen.

Kulttuuritalo Valveella on alkamassa improvisaatioesitys, jossa katsoja kuljetetaan unien maailmaan. Kyseessä on Oulun ylioppilasteatterin Impronium-ryhmän Uneksi kanssamme! -esitys. Näyttelijät ottavat esiin punaisen hatun ja jakavat yleisöön kyniä sekä paperia. He ovat pukeutuneet keskenään erilaisiin yöasuihin. Pyyntö on yksinkertainen. Paperiin tulisi kirjoittaa asioita, jotka tekevät iloiseksi. Neljässä penkkirivissä alkaa näkyä liikettä. Eturivistä kysytään tarkentavia kysymyksiä. Hattuun kerätään ihmisten mielen päällä olleet ajatukset. Vuorovaikutus yleisön kanssa voi alkaa.

Kaksi ystävää viettää aikaa avannossa ja keskustelee iloisista arjen asioista. Seuraavaksi yleisöltä pyydetään ehdotuksia paikoista, hahmoista ja näiden

tunnetiloista. Innostuneista ideoista muodostuu vihainen pikaruokalatyöntekijä, jonka tunteet vaihtelevat ääripäästä toiseen asiakaspalvelutilanteessa. Tutuista televisiosarjoista tehdään uusia dramaattisia tulkintoja. Täällä tunteiden eri kirjot ovat sallittuja, jopa toivottuja.

Improvisaatioteatterissa näytelmät eivät synny käsikirjoittajan kynästä vaan vuorovaikutuksesta yleisön kanssa. Ylimääräistä rekvisiittaa lavalla ei tarvita. Esiintyjien voimakas läsnäolo saa myös yleisön tarttumaan tähän hetkeen.

Monipuoliset hyödyt

Kasvatustieteen tutkija Sirke Seppänen käsittelee väitöstutkimuksessaan muun muassa improvisaatioharjoittelun vaikutuksia vuorovaikutusosaamiseen ja sosiaaliseen stressiin.

Tutkimustulosten mukaan suhteellisen lyhyt improvisaatioharjoittelu lisää vuorovaikutusvarmuutta, sen osatekijöitä kuten esiintymisvarmuutta sekä

sietokykyä epäonnistumisia kohtaan.

Saman kokemuksen jakavat Impronium-ryhmän näyttelijät Julia Latvala ja Anna-Leena Jämsä. He ovat ohjanneet yhdessä Uneksi kanssamme! -esityksen. Latvalaa on lapsesta lähtien kiinnostanut improvisaatio. OYT:n improryhmään hän liittyi kaksi vuotta sitten. Jämsä puolestaan on näytellyt teattereissa yli 20 vuotta. Samaan ryhmään Latvalan kanssa hän päätyi viime vuoden lokakuussa.

Latvala kertoo saaneensa improvisaation harjoittelusta rohkeutta ilmaista itseään. Hän kokee pystyvänsä esimerkiksi tuomaan omaa mielipidettään paremmin ilmi sosiaalisissa tilanteissa.

”Kärsin aiemmin vaikeista paniikkihäiriökohtauksista. Niitä saattoi tulla missä arjen tilanteissa tahansa. Kun olin tehnyt improa noin kolme vuotta, huomasin kohtausten lähes kadonneen. Koen tämän olevan parhaimmillaan terapiaa minulle”, Jämsä kertoo.

”Pystyn päästämään enemmän irti odotuksista, että tänään pitäisi tehdä jotain maagista.”

Julia Latvala

Latvalan aloittaessa OYT:n improryhmässä hän koki alkuun häpeää ja riittämättömyyden tunnetta. Ajan ja kokemuksen kanssa tunteista voi kuitenkin päästä yli. Enää hän ei vaadi itseltään liikaa esitysten suhteen.

”Pystyn päästämään enemmän irti odotuksista, että tänään pitäisi tehdä jotain maagista.”

”Pitkä matka siitä on tultu. Ensimmäisissä teatteritreeneissä jännitti sanoa oma nimi, ääni tärisi”, Jämsä jatkaa.

Julia Latvala (ylh.) ja Anna-Leena Jämsä esiintyivät yöasuissa.

Hän korostaa armollisuutta itseään kohtaan sekä taitoa osata nauraa itselle. Molemmat kokevat turvallisen porukan merkityksen tärkeäksi.Seppäsen väitöstutkimuksen tulokset tukevat käsitystä, että toistuva esiintymistilanteiden harjoittelu vähentää sosiaalista stressiä. Psykologisesti turvallinen ympäristö on tärkeä, kun harjoitellaan haastavissa vuorovaikutustilanteissa toimimista.

Latvala ja Jämsä eivät pelkää epäonnistumisia. Mokan sattuessa he kertovat saattavansa jopa korostaa sitä. Silloin siitä saattaa tulla jotain ihan uutta.

Moka voi johdatella esitystä uuteen suuntaan. Näyttelijöiden mielestä on tärkeää tarkastella myös vaikeita aiheita. Häpeä on suuri tunne yhteiskunnassa, mitä voi käsitellä improvisaatioteatterin kautta.

”Improssa

kiehtovat sen rajattomat mahdollisuudet. Temmellyskenttä on valtava. Aiheet eivät koskaan

lopu kesken.”

Anna-Leena Jämsä

Rajana oma mielikuvitus

Seppäsen väitöstutkimuksen mukaan improvisaatiota hyödynnetään aloilla, joissa tarvitaan epävarmuuden sietokykyä ja yhteistyötä. Esimerkkeinä hän mainitsee työelämän ja koulutuksen. Improvisaation harrastajia vetävät puoleensa useat eri asiat.

”Parasta on itsensä ilmaisun vapaus. Kun menen lavalle, annan siinä hetkessä kaiken itsestäni. Kun lähden lavalta, oloni on puhdas ja tyhjä. En saa missään muualla sellaista tunnetta”, Latvala pohtii.

”Improssa kiehtovat sen rajattomat mahdollisuudet. Temmellyskenttä on valtava. Aiheet eivät koskaan lopu kesken”, Jämsä sanoo.

Illan aikana Jaakko ja pavunvarsi -tarinasta kerrotaan täysin uudenlainen versio. Tässä versiossa eri genrejen rajat menevät sekaisin. Tarinan kulkiessa kohti aikuisviihdemäistä sisältöä näyttelijöidenkin on vaikeaa pitää pokka yllä. Kohtaus palkitaan useilla yleisön joukosta kuuluvilla naurun purskahduksilla. Näyttelijöiden pehmeät, hitaat liikkeet vaihtuvat nopeasti tunnelman muuttuessa.

Taustamusiikki ja valot elävät esityksen mukana. Yleisö seuraa hiljaa improvisoidun murhamysteerin selvittämistä. Seksuaaliterapeutti löydetään murhattuna. Kuka hänet tappoi ja miksi? Nopeatahtisessa tilanteessa yksi hahmoista muistaa nimensä väärin. Sekaannuksen seurauksena yleisö puhkeaa jälleen nauramaan.

Kun viimeinen kohtaus tulee päätökseen, nelikko järjestäytyy riviin. Suosionosoitukset täyttävät hiljaisuuden.

TEKSTI JA KUVAT: NIINA TANSKANEN

Lavalla näyttelijät päätyivät selvittämään murhamysteeriä.

Tupla-artesaanin kodissa harva asia on suoraan kaupasta

Petra ”Petu” Moilanen asuu puolisonsa ja 11-vuotiaan lapsensa kanssa ulkoapäin tavalliselta näyttävässä rivitalossa Kaukovainiolla. Sisäpuoli taas on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja tavaroita.

Petra Moilanen ei osaa äkkiseltään vastata, kuvastaako koti häntä itseään. Mustavalkoisuutta Moilanen tosin välttää niin sisustuksessa kuin elämässäkin. Kodin sisustus on kaukana hillityn minimalistisesta skandinaavisesta sisustustyylistä.

Moilanen tarjoaa teetä valkoisesta kupista, jota koristaa punainen numero viisi. Numeromukeja hän on keräillyt pitkään kirpputoreilta. Tällä hetkellä niitä on kolme: vitosella, kolmosella ja kakkosella numeroidut kupit.

Muuten hän juo mieluiten pienistä kupeista. Niille onkin rakenteilla oma hyl-

lykkönsä, jonne puolison isot tuopit eivät tule tielle.

Kuppien lisäksi Moilanen keräilee ajopuita, joita on ympäri asuntoa. Ajopuut merkitsevät paljon Moilaselle, ja tulipalon sattuessa hän ottaisi ne mukaansa.

Pikisaaren kultavuodet ovat takana

Moilanen aloitti puupuolen opiskelut Kajaanissa 1999 ja siirtyi Ouluun Pikisaareen huonekalupuusepän linjalle vuoden jälkeen. Valmistumisen jälkeen hän päätti opiskella artesaanin linjoista vielä rakennusrestauroijan ammatin kiinnostuksesta vanhoja rakennuksia kohtaan.

Kotona harva asia on säilynyt sellaisenaan, ja melkein kaikki on rempattua. Vapaa-ajalla Moilanen nikkaroi, askartelee, remontoi ja järjestelee.

Tällä hetkellä aikaa vie keittiöremontti, jossa keittiön kaapeista puuttuu vielä etuosat. Olohuoneessa odottaa kaksi kaverilta saatua tuolia petsausta ja eteisen penkin kehykset istuinosaa. Moilasen äiti harrastaa tuolien verhoilua, joten tavaroiden tuunailu on tuttua jo kotoa.

Myöhemmin Pikisaaren opetus hajaannutettiin eri paikkoihin tai lopetettiin. Koulurakennus purettiin viime vuonna.

PETRA MOILANEN

43-vuotias

Rakennusrestauroija ja huonekalupuuseppä

Perheeseen kuuluu lapsi ja puoliso

Kotipaikka: Oulu

Unelmoi syksyisistä

yökävelyistä ja kaupunkitelttailusta

Moilanen haikailee monen muun alumnin tavoin opiskeluvuosia noissa tiloissa.

”Se oli hyvä koulu ja ymmärrän sen, miksi moni kaipailee sinne. Se oli siisti opiskelupaikka ihan paikkanakin, tosi sopiva käsityöläisammattiin opiskeleville.”

Seitsemäntoista vuotta alan parissa on näyttänyt restaurointialan taantuman: opettajat, opetuslinjat, opiskelupaikat ja opetustilat ovat kaikki vähentyneet.

”Tämänkin joku meinasi laittaa pois menemään, tästähän saa vaikka mitä.”

”Meillä oli silloin jopa kolme arkkitehtiä opettajana, nyt Oulussa kokonaista restaurointipuolta pyörittää vain yksi opettaja. Myös restaurointialan opiskelupaikat maanlaajuisesti ovat käsittääkseni vähentyneet radikaalisti, en tiedä miksi.”

Moilanen on kohdannut miesvaltaisilla rakennustyömailla epätasa-arvoa. Hän uskoo sen johtuvan kulttuurista, jossa miehet uskaltavat pyytää ja naiset eivät.

”Olen huomannut, että naisille ei anneta yhtä paljon vastuuta kuin miehille, eikä siinä suhteessa palkkaakaan. Tai sitten saa vastuuta, mutta ei edelleenkään samaa palkkaa”, Moilanen kertoo turhautumisestaan.

”Ekologisuus ei ole minulle pinnistelyä”

Melkein kaikki kodissa on käytettyä tai itse tehtyä. Ekologisempi eläminen tapahtuu Petralta kuin luonnostaan, eikä sen eteen tarvitse nähdä sen kummemmin vaivaa.

Moilanen esittelee kädessään olevaa puukaarta.

”Tämänkin joku meinasi laittaa pois menemään, tästähän saa vaikka mitä.”

Silloin tällöin Moilanen ottaa mukaan jätesäkin ja lähtee kävelylle. Roskakävelyissä saa samalla raitista ilmaa ja roskia pois luonnosta.

”Aina tulee koko säkki täyteen. Kyllä jokaisen täytyisi edes joskus käydä keräilemässä roskia.”

”Diagnoosi selitti monia asioita ja antoi luvan olla oma itsensä.”

Ä-kirjain löytyi hylättynä rautatieaseman läheltä metsiköstä. Kun kukaan ei sitä tullut hakemaan, Petu päätti ottaa sen mukaansa.

Pöydällä oleva Taifho-lauta on tehty pahvista ja nappulat vanhasta harjanvarresta.

”Minulla on nyt lupa olla sellainen kuin olen”

Moilanen viihtyy hyvin kotonaan ja arvostaakin vuosi sitten saamassaan ADHD-diagnoosissa sitä, ettei tarvitse muita viihdyttämään itseään. Diagnoosi selitti monia asioita ja antoi luvan olla oma itsensä.

Kouluaikoina ADHD toi jonkin verran haasteita koulunkäyntiin. Moilanen luuli, että vika oli hänessä itsessään ja koki itsensä erilaiseksi, kun ajattelutapa erosi niin paljon neurotyypillisistä.

Moilanen nostaa pöydälle itse tehdyn shakkilaudalta muistuttavan Taifho -pelilaudan ja aloitamme pelaamaan 1980-luvun hittipeliä. Moilanen pihisee innostuksesta ja yrittää kuulema narrata jokaisen vieraan pelaamaan peliä kanssaan.

Peli vie muistoihin Emmauksen asuntolaan puuomakotitaloon Jokioiseen, jossa sitä pelattiin yön pimeinä tunteina kahvitärinöissä.

TEKSTI JA KUVAT: JELA SEPPÄ

Talossa on paljon hauskoja ja yksityiskohtaisia esineitä, joilla on omat tarinansa.

Kirput kiertoon

Kirpputori, mystinen ja tunteita herättävä paikka. Aarteiden etsiminen on kuin terapiaa. Kirppikset täynnä ihania löytöjä ja toisaalta täynnä roskaa, joka kuuluisi jo kaatopaikalle.

Ovi aukeaa ja sisään virtaa raikas tuulahdus. Tilanteeseen nähden se tulee tarpeeseen. Vahva, hieman pistävä tuoksu leijailee ilmassa. Niin kuin joku ei olisi tuulettanut huonettaan vuosikausiin, urheiluvaatteet ovat unohtuneet lojumaan penkille myttyyn ja pölyt ovat jääneet pyyhkimättä.

Ulko-ovesta sisään astuvien katseista on havaittavissa aarrejahdin tuntua. Silmät kiiluvat kultakimpaleiden kuvia ja toivoa täynnä. Tässä lajissa pärjäävät vain parhaat.

Pesevätkö ihmiset vaatteitaan ennen myyntiin laittoa? Pitävätkö he vaatteitaan jossain ulkokellarissa ennen kuin tuovat ne kirpputorille myyntiin? Vanhempi mies istuu pöydässä lehteä lukien ja aamukahvia hörppien.

Ulko-ovesta sisään astuvien katseista on havaittavissa aarrejahdin tuntua. Silmät kiiluvat kultakimpaleiden kuvia ja toivoa täynnä. Tässä lajissa pärjäävät vain parhaat.

Hyllyjen välissä elämää

On vielä rauhallista. Hiljalleen käytävät täyttyvät ihmisistä. Osalla on päässään kuulokkeet. Ihanaa omaa aikaa eikä kiirettä minnekään. Mitähän he kuuntelevat?

Paikalla häärää myös äitejä lapsineen. Langat eivät meinaa pysyä heidän käsissään, kun toinen lapsista juoksee päätä pahkaa karkuun ja toinen huutaa kurkku suorana saadakseen tahtonsa läpi.

Hyllyn toiselta puolelta kuuluu kiivasta vuoropuhelua. Kaverukset ovat vihdoin löytäneet yhteistä aikaa ja ovat päättäneet lähteä kirpputorikierrokselle.

Onneksi tämä rasia oli lähes tyhjä. Tästä mahtava rasia kahvipuruille.

Ei kulu kuin hetki ja naamani eteen lävähtää romusta pursuava hylly, joka on kirjaimellisesti räjähtämäisillään liitoksistaan.

Päähäni pälkähtää tuhansia kysymyksiä. Mitä myyjien päässä liikkuu? Ovatko he tyytyväisiä suoritukseensa? Ajattelevatko he, että mahtavaa, nyt tämä hylly on todella houkutteleva ja puoleensavetävä. Kaikki asiakkaat himoitsevat ostaa vaatteeni ja tavarani pois.

Kirppistely kuin terapiaa

”Mielenkiintoni katoaa heti, jos hyllyt on ahdettu täyteen”, toteaa Irja Hentilä. Kirpputoreja säännöllisesti kiertelevä Hentilä pitää kirpputoreilla käymistä terapeuttisena ja hänelle tärkeintä kirpputoreissa on se, että ne ovat siistejä ja selkeitä. ”Niin kuin tavarataloon tulisi.”

Nurkan takana odottaa seuraava yllätys. Onnekseni löydän kylmälaukun. Tätä ette ehkä usko, mutta toden totta tuote on sisältä täysin homeessa. Siis mitä? Kuka tuo kirpputorille myyntiin esineen, joka on homeessa? Haju tunkeutuu sieraimiini. Sormeni tuntuvat iljettäviltä. Niin kuin ne surkastuisivat ja haihtuisivat pölynä ilmaan.

En pysty ymmärtämään. Miksi? Pursuava hylly ei ollut mitään verrattuna tähän. Ovatko myyjät vain laiskoja ja sysäävät myyntiin kaiken, mitä kaapin pohjalta löytyy? Eivätkö he vain jaksa kierrättää käyttökelvottomia tuotteita jätteenkeräykseen? Kenties ihmiset ovat liian rahanahneita.

”Ihmisillä on saattanut vahingossa kovassa kiireessä jäädä myyntiin tuotteita, mitä ei ole alun perin ajatellut myyvänsä”, kertoo Hanna Kärkinen.

Kärkinen tekee sosiaaliseen mediaan hauskoja ja inspiroivaa sisältöä kirpputoreihin liittyen ja on koko ikänsä kierrellyt kirpputoreja.

”Joskus ihmisillä saattaa olla subjektiivinen kokemus tuotteen laadusta ja sen käyttökelpoisuudesta”, jatkaa Kärkinen.

Hyllyistä silmiini pistää paljon pikamuotia, kuten Sheinin vaatteita. Paidan kainalot ovat kellertävät ja paita on pesussa kipristynyt.

Olen yhä järkyttynyt löydöstäni. Ovatko nämä niitä minun aarteitani? Minun tuuriani, hymähdän.

”Aina kannattaisi ajatuksella miettiä ennen tuotteen myyntiin laittoa, että voisitko itse ostaa saman tuotteen ja millä hinnalla”, vinkkaa Kärkinen.

Kärkisen mielestä on myös hyvä tarkistaa netistä tuotteen alkuperäinen hinta ja pyytää siitä noin kolmasosa, jos tuote on ehjä.

Pilkahdus hyvää antaa toivoa

Edetessäni huomaan paljon hyvääkin. Ihanasti ja siististi järjesteltyjä hyllyjä. Vaatteet ja tuotteet ovat houkuttelevasti ja visuaalisesti esillä. Ensin takit. Sitten mekot. Lopuksi paidat. Ja alemmalla tasolla housut. Väreittäin kategorisoidusti. Niitä on ihana hypistellä. Toivoni ei ole kokonaan menetetty. Kasvoilleni leviää vieno hymy.

SPR Kontin myymäläpäällikkö Vilma Ryytty ja muut työntekijät saavat arvuutella välillä tuotteita, mitä heille tuodaan.

Muutamat tuotteet toistuvat tasaisin väliajoin kierrellessäni kirpputorien hyllyköiden sopukoissa. Ne eivät enää hetkauta minua. Muoviset juomapullot, kosmetiik-

Tekeekö rikkoutunut lasi taulusta arvokkaamman?

ka- ja hygieniatuotteet sekä alusvaatteet. Asiat, mitä en itse suostuisi ikinä ostamaan käytettyinä, vaikka minulle siitä maksettaisiin. Niissä on jotain, mikä minua iljettää.

”Ihmiset saattavat vain kokeille laittaa kaiken myyntiin siinä toivossa, että jos se vaikka menisikin myydyksi”, sanoo Kärkinen.

Järjen ääni nyrkkisääntönä

Oulun alueen Suomen Punaisen Ristin Kontin myymäläpäällikkö Vuokko Ryytyllä on oma nyrkkisääntönsä sille, mitä kannnataa myydä.

Mitä voisit lahjoittaa ystävälle tai perheelle, sen voi myös viedä myyntiin.

Hanna Kärkinen

SPR Kontin nettisivuilta löytyy hyvät vinkit ja ohjeet, mitä tuotteita voi ja kannattaa myydä. SPR Konttiin tuoduista lahjoituksista suurin piirtein 20 prosenttia on käyttökelvottomia ja menevät suoraan jätteenkeräykseen.

”Lahjoittajien olisi myös hyvä erottaa tuotteista ne, mitkä kuuluvat jätteeseen ja mitkä ovat vielä laadultaan kierrätettävää tavaraa”, summaa Ryytty.

Pikamuotia ja karmivaa hajua kirpputoreilla

Hyllyistä silmiini pistää paljon pikamuotia, kuten Sheinin vaatteita. Paidan kainalot ovat kellertävät ja paita on pesussa kipristynyt. Katson mielenkiinnosta hintaa. Tuote maksaa saman verran kuin uutena. Jätän suosiolla hyllyn rauhaan. ”Nykyään pikamuoti on lisääntynyt kirpputoreilla, mikä on mielestäni harmillista”, kertoo Hanna Kärkinen.

Näen edessäni laatikoita, jotka ovat täynnä tavaraa. Käteni hamuavat tonkimaan sitä. Löytäisinkö nyt aarteen, jota en ole edes kuvitellut löytäväni? Käteeni tarttuu muovinen kermavaahdon pursotin, joka on pakattu läpinäkyvään muovipussiin. Avaan sen. Ulospäin kaikki vaikuttaa hyvältä. Joku minun sisälläni käskee minua nuuhkaisemaan tuotetta. Se oli iso virhe. Nenääni lemahtaa ihka aito oksennuksen haju. Yrjöttää ja ällöttää. Miten tämä on päätynyt tänne?

”Oulun Help Centerissä rikkinäiset ja käyttökelvottomat tuotteet aiheuttavat ongelmia tilan puutteen takia”, uutisoi Forum24. Kadun päätöstäni pursottimen avaamisesta. En saa hajua pois sisältäni. Toivoni on karissut jälleen.

Onnekseni löydän kylmälaukun. Tätä ette ehkä usko, mutta toden totta tuote on sisältä täysin homeessa. Siis mitä? Kuka tuo kirpputorille myyntiin esineen, joka on homeessa?

Eri kirpputoreja kierrellessäni huomaan, että samat ongelmat toistuvat. Löydän todella paljon käyttökelvotonta tavaraa.

Käytetty hiuskiharrin, rikkinäisestä taulusta pyynti hinta sata euroa, puoliksi tyhjät hygieniatuotteet, likaiset tavarat ja ylihinnoitellut vaatteet sekä esineet. Paljon vielä mätää. Ehkä aika tekee tehtävänsä. ”Ihmisillä voi olla tuotteisiinsa niin paljon tunnearvoa, että sen takia kirpputoreilta saattaa löytyä vaikka mitä mielenkiintoista”, pohtii Hanna Kärkinen.

TEKIJÄ: NANNI NIEMELÄ

KUVAT: NANNI NIEMELÄ, EMILIA HANKALA, HANNA KÄRKINEN

Tämä homeinen kylmälaukku odottaa uutta käyttäjää.

Tällä kermavaahdon pursottimella saisi takuulla oksennuksen makuisia kakkuja leivottua.

Vaatekaappini kulmakivi on sulautuminen

Jokaisella paikkakunnalla on omat pukeutumissääntönsä. Vaatetuksen perusteella voi erottaa, kumpi on kumpi, jos rovaniemeläinen ja helsinkiläinen seisovat vierekkäin.

Pukeudun kotipuolessa Inarissa ihan eri tavalla kuin Oulussa. Inarissa minun ja muiden pukeutumiskulttuuriin kuuluvat käytännölliset housut ja kumpparit. Eikä ole niin väliä, vaikka vaatteet eivät ole tiptop-kunnossa. En esimerkiksi kehtaa tälläytyä, jos olen Inarissa menossa paikalliseen baariin keikalle. Oulussa taas olen ainakin omasta mielestäni tyylikkäämpi ja pukeudun hienompiin vaatteisiin.

Miksi tyylini vaihtuu ympäristön mukaan? Miksi kumpparit eivät sopisi kaupunkiympäristöön? Yhtenä syynä on vaatteiden käytännöllisyys. Kumpparit jalassa olen valmis kulkemaan missä tahansa maastossa. Kaupungissa ei puolestaan tule tilanteita, joissa yllättäen rämpisin metsässä. En kuitenkaan usko, että käytännöllisyys olisi loppujen lopuksi niin merkittävä tekijä. Muuten kulkisin hieman kuraisilla ja spraymaalilla sotketuilla housuilla keskustassa enkä miettisi asiaa sen enempää.

Jos kuitenkin kulkisin kuraisilla housuilla keskustassa, tilanne olisi minulle epämukava. En näyttäisi siltä, että “kuuluisin joukkoon”. Voiko siis olla, että tyylinvaihdoksella ihmiset yrittävät sulautua joukkoon? Kyllähän sen huomaa, jos joku on pukeutunut erikoisemmin kuin muut.

Pukeutumiseen vaikuttavat paikkakunnan lisäksi myös

harrastukset ja mielenkiinnon kohteet. Oletko katsonut amerikkalaisia teinielokuvia, joissa esitellään koulun kuppikunnat? Oikeassa elämässä ihmisiä voi lajitella samalla tavalla!

Samaa alaa opiskelevat pukeutuvat usein samalla tavalla. Esimerkiksi luokanopettajaopiskelijoista on tehty meemejä, joissa he kaikki käyttävät Marimekon vaatteita. Kauppatieteitä opiskelevista miehistä on meemejä, joissa he käyttävät toppaliivejä ja pippelihousuja.

Vaatteet herättävät erilaisia mielikuvia kantajastaan.

Vaihtamalla tyyliä porukan ja paikkakunnan mukaan yritämme kenties viestiä muille olevamme “ihan ok”, eikä meihin tarvitse kiinnittää sen enempää huomiota.

Onneksi vaatteita voi omistaa useampia, eikä tarvitse tyylillisesti tunkea itseään tiettyyn vaatekaappiin. Voin samalla olla kuraisia housuja käyttävä maalainen sekä paljettimekossa sipsuttava kaupunkilainen.

TEKSTI: SÁÁRÁKÁISÁ SEURUJÄRVI

KUVITUS: JELA SEPPÄ

Picasson piilottama koira ja mustiin pukeutuneet miehet

Voiko edes maailmankuulu Guggenheim-museo saada vannoutuneen museovihaajan vaikuttumaan? Miten tällaisen kulttuuripyhäkön läsnäolo vaikuttaa kaupungin kulttuurielämään? Mitä tapahtui Helsingin paljon puhutulle Guggenheim-hankkeelle?

Solomon R. Guggenheim -museo sijaitsee New Yorkissa.

Museo kuuluu Solomon R. Guggenheim -säätiön neljän museon kokoelmaan. Kolme muuta museota sijaitsevat Venetsiassa, Bilbaossa ja Adu Dhabissa.

New Yorkin museo on säätiön ensimmäinen ja tunnetuin museo. Säätiö perustettiin vuonna 1937.

Säätiön tehtävä on edistää modernin ja nykytaiteen ymärtämistä ja arvostusta näyttelyiden, koulutusohjelmien, tutkimushankkeiden ja julkaisujen avulla.

Solomon R. Guggenheim -museo sijaitsee New Yorkin Upper East sidella.

Keltaiset taksit ajavat ohi äänitorvet pohjassa, työkoneet pauhaavat ja hot dog -kojujen generaattorit hyrräävät. Keltaisiin pukeutuneet miehet kolistelevat kärryjä, magneettimyyjät kauppaavat ”Rakastan New Yorkia” -magneetteja, ja koirat kirmailevat ihmisten ihastellessa valkoista betonirakennusta. Tämä ystävällisen näköinen ympäristöönsä sulautuva valkoinen rakennus kylpee auringon paisteessa. Isot kaarevat pinnat ja sulavat linjat ohjaavat kohti rakennuksen keskikohtaa, mustiin pukeutuneita miehiä, jotka seisovat kultakahvaisten ovien edessä.

Kävelen turvatarkastuksen läpi ja päädyn isoon aulatilaan. Yhtäkkiä silmien edessä vilisee tekstejä. Pyörryttää, hämmästyttää, ihastuttaa. Led-nauhasokkelo kiertää korkean rakennuksen betonisilla kaiteilla. Teksteissä lukee ”etsin sinua, hymyilen, kosken hiuksiasi, sinä olet se oikea, sinä olet se, joka teki tämän minulle, kysyn sinua, en kysy sinua, en aio kysyä sinua, en aio kertoa sinulle...” Kohina on loppunut, hiljaisuus ja rauha valtaavat tilan.

Kuulen hentoa puheensorinaa, kun ihmiset pää kenossa ihmettelevät ja katsovat taivaalle. Mustiin pukeutunut museovirkailija osoittaa mustaa pistettä lattiassa.

Astun pisteen päälle ja huomaan olevani keskellä rakennusta. Katson ylöspäin katossa olevaa massiivista kattoikkunaa ja virtaavia tekstejä. Yritän lukea niitä käännellen päätäni tekstien mukana, edestakaisin. Tekstit karkaavat silmistäni niin nopeasti, että hädin tuskin ehdin lukea niitä.

”Päässäni soi jatkuvalla syötöllä Timo Soinin lauseesta ”Voin sanoa hitaasti, voin sanoa nopeasti: Guggenheimiin ei tule valtionrahaa” tehty pilamusiikkivideo.”

Kyseessä on Jenny Holzerin ”Light line” -näyttely, jossa käsitellään feminismiä, väkivaltaa, sortoa ja haavoittuvuutta. Osa teksteistä on tekoälyn keksimiä ja osa on Holzerin tunnetuista sarjoista ”Truisms” ja ”Inflammatory Essays”. Holzerin teokset herättävät yleisesti katsojissa voimakkaita tunteita ja pistävät ajattelemaan. Tämä näyttely ei ole poikkeus.Koen ensimmäistä kertaa koskaan hämmästystä ja ihailua museossa katsoessani tätä massiivista näytöstä.

Pakollista sivistymistä

Olin pessimistinen ja täynnä ennakkoluuloja, ennen kuin astuin sisään. Kuvittelin, että museovierailu on todennäköisesti täysin turha eikä se kiinnosta minua lainkaan. Oletin, että tylsistyn puolen tunnin sisällä. Annoin tälle mahdollisuuden vain, jotta voin kertoa, että olen käynyt Guggenheimissa ja olen täyttänyt pakollisen velvollisuuden sivistää itseäni. Halusin myös tietää, mikä Guggenheim on, koska päässäni soi jatkuvalla syötöllä Timo Soinin lauseesta ”Voin sanoa hitaasti, voin sanoa nopeasti: Guggenheimiin ei tule valtionrahaa” tehty pilamusiikkivideo.

Kaduilla makaa ruumiita

Valkoiset kaaret ohjaavat ylös sokkeloa pitkin. Sokkelon välillä on tiloja, jotka ovat itsessään sokkeloita ja päätyvät takaisin sinne, mistä tulitkin. Kaikki on valkoista ja betonia. Äkkiseltään todella yksinkertaista, mutta tarkemmin katsottuna kaikkialla on todella tarkkoja pieniä yksityiskohtia. Rakennuksessa ei ole ainuttakaan ovea, lukuun ottamatta vessaa ja hissiä. Lattiat ovat täynnä ympyröitä, jotka ovat täysin identtisiä. Ajattelen, että joku on varmaan harpilla tehnyt tänne tuhansia ympyröitä. Miten ne muuten

Jenny Holzerin ”Light line” -näyttely käsittelee feminismiä, väkivaltaa, sortoa ja haavoittuvuutta.

olisivat noin symmetrisiä? Kummallista. Seinät ovat täynnä vihreitä, keltaisia, pinkkejä, sinisiä, violetteja ja valkoisia neliöitä. Neliöt ovat täynnä tekstejä, tekstit ovat täynnä lauseita. Tekstien päällä on tussilla kirjoitettuja lauseita. Lauseissa lukee: ”Nyt kaupunki on raunioina, kaduilla makaa asukkaiden ruumiita”, ”Yksin jätän kaupungin, jossa lapset ja lapsenlapset tapettiin, missä lapset ja lapsenlapset syntyivät”, ”Käsi ilman asetta kurottaa taivaalle” ja niin edelleen.

Lauseet liittyvät Gazan sotaan. Tämäkin on Jenny Holzerin kädentyötä. On outoa, kuinka paljon voimaa sanoilla ja lauseilla on. Näyttely on yksi vahvimmista taideteoksista, mitä olen nähnyt. Seinillä on niin paljon luettavaa, että jos lukisi jo-

”Guggenheimista haluttiin tehdä paikka, jossa resonoi taiteen olemus. Ja juuri sen takia se on spiraalin muotoinen. Spiraalin muoto korostaa ja vahvistaa taiteen energiaa.”

kaisen sanan, niin siellä viettäisi varmasti tuntikausia.

Saman käytävän toisesta päästä löytyy tila, jossa tunnelma on hyvin erilainen. Siellä haisee mädäntyneelle tai vähintäänkin tunkkaiselle. Huone on todella

iso ja melko tyhjä lukuun ottamatta paria pienempää teosta ja itse pääteosta, joka kiinnittää huomioni. Ei kuitenkaan välttämättä hyvällä tavalla. Keskellä lattiaa pilareissa on kiinni kaksi massiivista tummanpunaista karvakasaa. Tai ainakin kutsuisin niitä karvakasoiksi ulkonäön perusteella. En vaivaudu edes selvittämään, mistä on kyse. Kiinnostukseni meni täysin nolliin nähdessäni kasat. Tämä näyttely ei selkeästi ole minua varten. Se ei herätä minussa mitään muuta kuin lähinnä tylsistymistä. Näyttely on Maro Michalakakosin tekemä ja se on nimeltään ”Oh! Happy Days (Oh! Les Beaux Jour)”.

Koiran etsintää

Ontot käytävät kaikuvat, kaukaa kuuluu puheensorinaa ja epämääräistä kolinaa. Yhtäkkiä kuuluu laulua. Hiljaa, mutta varmasti. Mustaan pukeutunut museovirkailija kävelee ympäri huonetta hymy kasvoillaan ja laulaa. Kukaan ei edes huomaa, he ovat niin keskittyneitä tauluihin. Tilassa on monien tunnettujen kuvataiteilijoiden teoksia. Tunnistan nimistä Claude Monet’n ja Pablo Picasson.

Katson Pablo Picasson Le Moulin de la Galette -maalausta muutaman amerikkalaisen vieressä. Yllättäen iloinen lauleskeleva museotyöntekijä tulee viereemme. Hän on Warren Edwards. Edwards kysyy, löydämmekö kuvasta koiraa. Olen hieman hämmentynyt ja huvittunut. En löydä koiraa. Hän ohjaa katsomaan maalauksen alareunaa läheltä, ja tarkemmin katsottuna näen siinä jotain. En suoranaisesti koiraa, mutta jotain.

Warren Edwards esittelee Picasson kadonnutta koiraa.

Maro Michalakakosin ”Oh! Happy Days (Oh! Les Beaux Jour)” eli ”karvakasat”.

Edwards näyttää puhelimestaan kuvan tästä koirasta, joka on piilossa maalin alla. Se on kuulemma cavalierkingcharlesinspanieli. Samalla hän kertoo, kuinka he olivat röntgenin avulla löytäneet tämän kadonneen hauvan. Hänen mukaansa Picasso oli todennäköisesti päättänyt hävittää sen, koska koira oli ruskean turkkinsa ja kaulassa olevan ison punaisen rusettinsa ansiosta liian huomiota herättävä muuten kovin tummassa maalauksessa.

Warren Edwardsin mukaan Guggenheimin läsnäolo rikastaa alueen kulttuurielämää paljon. Hän kertoo, että se tuo yhteen erilaisia ihmisiä ja auttaa heitä ymmärtämään ja arvostamaan taidetta. Hänen mukaansa Guggenheimista haluttiin tehdä paikka, jossa resonoi taiteen olemus. Ja juuri sen takia se on spiraalin muotoinen. Spiraalin muoto korostaa ja vahvistaa taiteen energiaa, kertoo Edwards.

Museohaaveet haudattiin

Suomeen kaavailtiin omaa Guggenheim -museota pariinkin otteeseen 2010-luvulla. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Painavimpana syynä tähän oli Helsingin kaupunginvaltuuston äänestys. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan äänestykseen kuitenkin vaikuttivat monet eri asiat.

Guggenheim-hanke herätti paljon keskustelua Suomessa puolesta ja vastaan. Hankkeen kannattajat olivat sitä mieltä, että Guggenheimin avulla Suomi saisi paikan kansainväliselle kulttuurikentälle

ja saisi kulttuurituristeja. Vastustajilla sen sijaan oli paljon epäluuloja erityisesti hankkeen amerikkalaisuutta kohtaan.

Guggenheimin ajateltiin edustavan kulttuuri-imperialismia. Pelättiin, että Guggenheimin myötä Suomeen leviäisivät amerikkalainen kulttuuri ja arvot. Muita kinaa aiheuttaneita seikkoja olivat rahoitusmalli, arkkitehtuuri ja tontti, jolle museo olisi tullut.

Museolle järjestettiin avoin kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu ja kilpailun voittajaksi valittiin ranskalainen Moreau Kusunoki Architect -arkkitehtitoimisto. Museon paikaksi piti tulla Helsingin Eteläsatama. Eteläsatama on Suomelle tärkeä symbolisesti, joten monille oli liikaa,

että paraatipaikalle tulisi ranskalaisen suunnittelema amerikkalainen museo.

Aalto-yliopiston tutkijoiden mukaan Suomen Guggenheim-hanke kaatui ennen kaikkea kielteisen leimaamisen takia. Hanke sai alkunsa vuonna 2010 ja se kuopattiin vuonna 2016 ainakin näillä näkymin lopullisesti.

Tulevaisuus on tyhmä

Jokaisen kolkan kolunneena törmään seinään, jossa luki ”Tulevaisuus on tyhmä.” Kokemus päättyy sihen, ja matka alas spiraalia pitkin takaisin taksien vilinään alkaa. Aikaa elämästä kului kaksi tuntia ja kolmekymmentä minuuttia. Kokemus oli melkein jokaisen minuutin arvoinen. Viisi minuuttia, jotka vietin karvakasojen kanssa saattoivat olla turhia, ehkä.

Guggenheimissa käynti paransi kuvaani taidemuseoista. En kuitenkaan menisi niin pitkälle, että alkaisin vierailla

Suomen paikallismuseoissa. Toistaiseksi aion pysyä vain ja ainoastaan maailmankuulujen museoiden kävijänä. Lähdin ovista positiivisin mielin ja uutta oppineena. Kokemus oli mielenkiintoinen, ainutlaatuinen ja mahtava.

TEKSTI JA KUVAT: MAARIA RAUTAKOSKI

Tekoälyä on käytetty jutunteon apuna.

Guggenheimin edessä kaupataan taidetta ja hot dogeja.

Jenny Holzerin näyttelyn lauseet liittyvät Gazan sotaan.

“Brainrot” ei ole uusi asia

Aivojen mädäntymistä tai homehtumista liiallisen netin käytön tai suuren ruutuajan takia kutsutaan niin sanotusti ”brainrotiksi”. Siihen kuuluu myös hyvin paljon seikkoja sosiaalisesta mediasta, mitkä pitää tuntea tarkasti tietääkseen mistä puhutaan.

En ihmettelisi ollenkaan, jos vanhemmat olisivat kauhuissaan lapsiensa hokiessa lausahduksia kuten ”skibidi toilet”, ”fanum tax” ja ”rizz”. Se on varmasti pelottavaa vanhemmille, jotka eivät itse käytä sosiaalista mediaa.

Kauhuissaan ovat myös lastenlääkärit. Lastenneurologian erikoislääkäri

Susanna Leivonen kertoi elokuussa HS:lle, että vastaanotolle tulee jatkuvasti enemmän 3–5-vuotiaita lapsia, joiden vahvin kieli on Youtubesta tai muualta verkosta opitut englanninkieliset hokemat ja fraasit.

”Brainrot” ei kuitenkaan ole uusi asia. Niin kauan kuin on ollut internet, on ollut jonkin kaltaista ”aivojen mädätystä”.

2010-luvulla internetin huumorikentän valloitti SinäTuubaPaska (STP). STP:stä tuli eräänlainen YouTuben kulttuurin osa-alue. Videoissa muokattiin jo olemassa olevaa mediaa humoristisessa tarkoituksessa. Kyseinen media saattoi olla esimerkiksi musiikkivideo. Muistan esimerkin videosta, jossa oli muokattu Arttu Wiskarin Tuntematon potilas -musiikkivideota.

Kappaleen oikeat lyriikat menevät:

Mun kotiin murtaudutaan joka yö

Mä oon varma että ne on yläkerran jätkät

Kuivamuonatkin ne kaapista syö

Ja tuhkakuppiin jättää Boston-sätkät

Mutta kyseisessä 12 vuotta sitten julkaistussa videossa Wiskari on muokattu laulamaan:

Mun kotikylässä melutaan joka yö

Mä oon varma et ne on Ylänneen jätkät

Tuhkatkin ne kaapista syö

Ja tuhkakuppiin jättää kuivamuonat

Nyt kun myöhemmin palaan ala-asteella näkemiini videoihin, herää ajatus että, nykyajan ”brainrot” ei olekaan niin paha. Nuoriso ehkä ei olekaan pilalla. Enemmän herää ajatuksia siitä, olenko itse pilalla? Olenko sulattanut aivoni katsomalla hypereditoituja videoita Nalle Puhista?

Tähän kysymykseen en osaa antaa vastausta. Osaan kuitenkin ilman minkään kaltaista tutkintoa kertoa, että ne videot joita, katsoin nuorena ovat varmasti olleet haitallisempia kuin nykypäivän skibidi toiletit ja muut ”aivoja syövyttävät letkautukset”.

Ehkä meillä nuorilla aikuisilla on siis peiliin katsomisen paikka, jos me olemme huolissaamme nuoremmista sukupolvista. Kannattaisiko osan meistä myös pohtia itseämme ja tarkastella omaa käytöstämme ennen kuin kiinnitämme huomion muihin?

TEKSTI: VILLE KYLLÖNEN KUVITUS: EMILIA HANKALA

”Unelmani on järjestää muotinäytös, jossa kaikki ovat alasti!”

Unelmamuija

on

kehorakkautta edistävä taiteilija, jolle kehorauha on

tärkeä asia.

Istumme Unelmamuijan kanssa Oulun keskustassa olevassa kahvilassa. Hän aloittaa kertomalla kuinka kauhea sää ulkona on sanoilla ”vittu millainen sää!” Naurahdan, sillä ulkona vallitsee kauhea myrskysää ja tuuli tuivertaa lähes 20 metriä sekunnissa.

Unelmamuija eli Anne-Mari Alajuuma on oululainen kehorakkautta edistävä taiteilija, ratkaisukeskeinen valmentaja ja korusuunnittelija. Räväkkäsuinen Alajuuma sanoo olevansa oikeasti aikuinen yli 40-vuotias, mutta henkisesti ikinuori.

Kehopositiivisuus ja kehorauha on hänelle tärkeää. Hän tuo esille arvojaan maalaamalla tauluja, joissa teemana on naisen keho neonväreissä. Maalauksia ja koruja hän tekee ensisijaisesti itselleen. Jos joku haluaa ostaa niitä, se on vain plussaa.

Ensisijaisesti hän haluaa tehdä omannäköistä taidetta itselleen. Hänen teoksiinsa on voinut törmätä Oulussa muun muassa kirpputori Smukissa sekä Kulttuuribingon PervQ+-yhteisnäyttelyssä.

”Vaikka tänään olisi paska päivä, sinun ei tarvitse olla rakastunut itseesi vuoden jokaisena päivänä.”

Alajuuma on kokenut nuorena kovia

Alajuuma on tullut nuorena äidiksi. Hän on synnyttänyt kaksi lasta, jotka ovat hyvinvoivia ja terveitä. Hänellä on kaikki, mistä hän on nuorena unelmoinut: omakotitalo, kissa, mies ja yritys.

Yksi tärkeimmistä asioista on, että hän saa tehdä asioita, joista itse tykkää.

”Suurin saavutukseni on, että olen työkykyinen mielenterveyden kannalta ja saisin tehdä asioita, joista pidän, kuten maalata. Pidän myös taidehetkiä, joissa käytän valmennusta, jossa ihmiset saisivat muuta ajateltavaa, eikä kukaan lähtisi tyhjin käsin”.

Alajuuma on kokenut nuorena kovia. Hänellä on ollut haasteita mielenterveyden kanssa, sillä kun hän oli nuori, silloin ei vielä puhuttu masennuksesta.

Hän on vajonnut kahdesti syvään masennukseen, mutta on noussut pohjalta vahvempana.

Lääkäriltä hän sai diagnoosin, joka selitti Alajuumalle kaiken. Hänellä todettiin epävakaa persoonallisuushäiriö.

”Vaikka sinulla olisi tänään paska päivä, sinun ei tarvitse olla rakastunut itseesi vuoden jokaisena päivä. Tämä on vain elämää. On ihan sama, mitä teet tänään. Kaikkea täytyy tehdä ja kokeilla, koska sadan vuoden päästä kaikki sinun ympärilläsi ovat matoja. Elät vain oman näköistä elämää ja se riittää”.

”Maalaan ja kuuntelen Céline Dionia, Beyoncéa ja Madonnaa. Laulan ja huudan mukana. Olen tunteilla eläjä.”

Anne-Mari Alajuuma tuo arvojaan esille maalaamalla tauluja.

Matkustushaaveet ovat kariutuneet lentopelkoon

Alajuuman unelma olisi omistaa taidekahvila, jossa olisi myös second hand -myymälä. Samalla hän haaveilee, että voisi matkustaa enemmän ja saada New Yorkiin myyntiin itse suunnittelemiaan koruja.

”Yrittäjät luovat uskoa: jos mekin pystymme niin kyllä sinäkin!”

Matkustushaaveet kariutuvat lentopelkoon. Lentokoneen tippuminen maahan ei pelota Alajuumaa laisinkaan, vaan se, että hän menehtyisi koneessa jollain toisella tavalla, kuten sairauskohtaukseen.

Hän haluaisi myös järjestää muotinäytöksen, jossa kaikki olisivat alasti tai heillä olisi Alajuuman suunnittelemia vaatteita yllään. Muotinäytös alastonmalleilla sopisi hyvin Alajuuman portfolioon.

Myös yksi unelma on toteutunut, sillä Alajuuma on päässyt laulutunneille, joissa hän käy yhdessä tyttärensä kanssa. Hän rakastaa laulamista ja 1980- ja 1990-luvun rakkausballadeja.

”Maalaan ja kuuntelen Céline Dionia, Beyoncéa ja Madonnaa. Laulan ja huudan mukana, olen tunteilla eläjä”.

Vahvat naislaulajat myös inspiroivat, sillä minne ikinä he menevät, niin kaikki pysähtyvät kuuntelemaan.

Myös yrittäjät inspiroivat Alajumaa. Hän on heidän kauttaan alkanut uskomaan,

Yli 40-vuotias oululainen yrittäjä, kehorakkautta edistävä taiteilija, ratkaisukeskeinen valmentaja ja korusuunnittelija. Työskentelee myymälävastaavana Oulun Smukissa. Kuvailee itseään sanoilla: avoin, rehellinen ja täynnä rakkautta

että jokainen voi tehdä mitä vaan ja luoda itsensä näköistä elämää.

”Yrittäjät luovat uskoa: jos mekin pystymme nin kyllä sinäkin!”

TEKSTI: JENNA KORKEAMÄKI

KUVAT: ANNE-MARI ALAJUUMA

KUVITUS: EMILIA HANKALA

Alajuuman maalausten teemana on naisen keho neonväreissä.

Swaippailusta sokaistunut

Deittailu puhelimen ääreltä on helppoa ja normalisoitua nykypäivänä. Mitä on tapahtunut vanhoille kunnon treffeille, joilla tutustutaan kynttilän valossa? Deittailu on muuttunut vaikeammaksi eikä tutustumista tehdä kasvokkain.

Jännittää. Jännittää aivan älyttömästi. Vatsasta kouraisee oikein syvältä, kun kuulin, että minulle on järjestetty treffikumppani sokkotreffeille. Haluan tietää hänestä kaiken, mutta olla vielä hetken pimennossa ja yllättyä.

Kaikki kauhuskenaariot pyörivät filminä pääni sisällä. Mitä jos röyhtäisen tai nauran liian kovaäänisesti? Mitä jos olenkin ärsyttävä hänen mielestään?

Deittailu on nykyään ihan erilaista kuin ennen. Ylen artikkelin mukaan ihmiset ovat sitä mieltä, että deittisovellukset ovat tappaneet deittailun. Monet haluavat tavata uusia ihmisiä mieluummin kasvokkain.

Deittisovelluksissa vasemmalle ja oikealle swaippailu on väsyttänyt jo minunkin peukaloni. Uusien ihmisten tapaaminen luomuna on virkistävää vaihtelua tuohon peruskauraan.

Väestöliiton johtava asiantuntija ja psykoterapeutti Heli Vaaranen kommentoi Puoli seitsemän -ohjelmassa, että sellaiset ihmiset, jotka eivät halua olla toisten

ihmisten viihdettä, luottavat luonnollisiin kohtaamisiin eivätkä deit taile netissä ollenkaan.

Mitä jos röyhtäisen tai nauran liian kovaäänisesti? Mitä jos olenkin ärsyttävä hänen mielestään?

H-hetki lyö

Kerron jokaiselle ystävälleni, kuinka paljon minua jännittää. Kaikki haluavat tietää, kuka tuo 26-vuotias "Jake" on ja miltä hän näyttää.

Saavun hämärään, pieneen ja tunnelmalliseen baariin. Paikka on tyhjä silmälasipäistä baarimikkoa lukuun ottamatta.

"Moikka! Saisinko espressomartinin, kiitos", tokaisen hermostuksissani. Tämä kofeiinipitoinen cocktail saa ainakin mieleen ja kehoon virtaa.

Baarimikko aloittaa drinkin tekemisen. Hän kaataa tuoreen tumman espressoshotin, kahviliköörin ja jotain kirkasta cocktail-shakeriin jäiden seuraksi. Sitten alkaa loputon ravistelu.

Kuulen, kuinka baarin ovi avautuu hitaasti ja sitten paukahtaa kiinni. Käännyn ympäri huomatakseni, että sokkotreffikumppanini on saapunut. Oman mieleni kasvoton hahmo sai viimein fyysisen muodon. Ovesta astuu pitkä vaaleatukkainen parrakas mies. En tiedä helpottaako jännitys vai kasvaako se vaan entisestään.

Jaakko Jyrkkä antaa jämäkän kädenpuristuksen esittelyn ohessa. Seuraavaksi käsiimme tarttuvat kylmät drinkit ja

suunnistamme kohti pyöreää pöytää ja ruskeaa nahkasohvaa.

"Kuka sä oot?"

Siemaisen makeankitkerää juomaani ja nuolaisen vikkelästi ylähuuleltani siihen kertyneen vaahdon ennen ensimmäistä puheenvuoroani.

Sokkotreffikonsepti on jäänyt meiltä molemmilta kokematta, mutta kerran se on koettava. Minua jännittää vieläkin, mutta Jyrkkää ei. "Kaikki kauhuskenaariot olen käynyt läpi eli mikään ei voi minua yllättää", Jyrkkä kommentoi.

Treffit sujuvat luontevasti rupatellen. Alku on todellista tutustumista, sillä aloitamme totaalisesti puhtaalta pöydältä. Tuo pöydän tyhjyys ja puhtaus saatiin täytettyä höpinällä ja porinalla. Baarimikko tuo eteemme soman tuikkukynttilän lasisessa kupissa luomaan romanttista tunnelmaa.

*Röyh* "Anteeksi!"

Jaakko “Jake” Jyrkän treffijuomaksi valikoitui olut. Ehkä se lieventää jännitystä.

Jännitys purkautuu

Juttu luistaa niin sukkelaan, että taas alkaa kurkkua kuivaamaan. Kipaisemme yhdessä tiskille hakemaan yhdet huurteiset. Tämä on isoin virhe, jonka olen koskaan tehnyt. Ainakin se tuntuu siltä tällä hetkellä. Se, mitä olin pelännytkin, tapahtuu. Kylmä kupliva keppana lukitsee sisääni tuhannet ilmavat tulivuoret, jotka odottavat vain purkautumista.

*Röyh* Anteeksi!"

Nolostuksen pieni puna nousee hitaasti poskilleni. Onneksi Jyrkkä ei ole tuosta moksiskaan, hän naurahtaa ja jutustelu jatkuu. Tämähän on minua parhaimmillani.

Silmät auki jatkossa

On maanantai ja kello alkaa olemaan jo aika paljon. Viihdymme ainakin kolme tuntia toistemme kanssa, varmaan olisin kauemminkin jaksanut, mutta en halua vaikeuttaa aamun heräämistä. On aika lähteä.

Kävelemme hämärässä ja hiljaisessa Oulun yössä kahdestaan hetken samaa matkaa. “Koodaillaan!” huudahdan ja samalla tajuan, että pallo on minulla, sillä minä otin Jyrkän numeron talteen. Tästä hän myös huomauttaa minua ennen kuin tiemme erkanevat.

Bussimatkan köröteltyäni saavun kotiin, pesen naamani kosmetiikkatuotteista ja teen iltarutiinit loppuun. Läsähdän koirani kanssa sänkyyn ja mietiskelen, mitä ihmettä kirjoitan viestiin. Pitkän pähkäkäilyn jälkeen kiitän viestissä mukavasta illasta ja pahoittelen treffien venymistä.

Minuutit kuluvat ja on aika laittaa pää tyynyyn. Puhelin värähtää yöpöytää vasten ja näyttö valaisee huonetta. Pieni hymy hiipii huulilleni lukiessani viestiä. Tästä alkaa toisien treffien suunnittelu ilman sidettä silmillä.

"Koodaillaan!"

TEKSTI: ANNI KORPELA

KUVA: TEEMU KONTRO

KUVITUS: JELA SEPPÄ

Omituisten otusten kerho

Lapsi oppii viimeistään kouluun mennessään yhden kyseisen elämänvaiheen nyrkkisäännöistä: pahinta mitä voi tehdä on olla outo. Osa lapsista toki oppii tämän jo aiemmin kotoaan. Hyväksyttävyyden raamien sisällä pysyttely on sosiaalista pääomaa, jota ilman on hädin tuskin ihminenkään. Jos onnistuu käymään peruskoulun loppuun asti joutumatta silmätikuksi, voi sanoa selvinneensä koulumaailmasta voittajana. Toki voi olla, ettei tämä ole kaikille lapsille ja nuorille haaste eikä mikään. Näistä tapauksista kai kasvaa niitä aikuisia, jotka muistelevat, kuinka hauskaa yläasteella oli.

Työelämässä ollaan arvostavinaan moninaisuutta ja ”hyviä tyyppejä”, mutta käytännössä työhön kuin työhön halutaan samanlainen henkilö.

Niille, joiden on vaikea päästää irti koulun pihan friikkejä turpaan -mentaliteetista, avautuu onneksi politiikassa mahdollisuuksien maailma. Kunhan lupaa, että kaiken maailman kummajaiset ja muut ärsyttävät vipeltäjät laitetaan kuriin, kansantalous ja maailmanpoliittinen tilanne korjaantuvat samalla isällisen varmalla otteella kuin siinä sivussa.

Työelämässä ollaan arvostavinaan moninaisuutta ja ”hyviä tyyppejä”, mutta käytännössä työhön kuin työhön halutaan samanlainen henkilö: mukautuvainen, sosiaalinen, kaiken osaava tarmonpesä, jolla ei ole minkäänlaisia rajoitteita ja joka omistautuu työlleen sataprosenttisesti. Oma itsensä on kuitenkin oltava, ainakin jos on normaali. Syrjinnälle on nollatoleranssi, mutta kai nyt jokainen vitsejä ymmärtää ja pullakahveilla sanotut jutut jäävät sinne pullakahveille.

Tänä syksynä Suomea ovat kuohuttaneet muun muassa eläimiksi pukeutuvat lapset. Tavallinen, työssä käyvä kunnon kansalainen huokaa: pitääkö tällainenkin nyt hyväksyä? Ensin muutetaan karkkien käärepapereita ja nyt tämä! Eihän tässä jää muuta vaihtoehtoa kuin radikalisoitua poliittisesti. Internetissä puolet elämästään tuhlannut kolmekymppinen seuraa virtuaalimaailman ilmiöiden vuotamista tavan tallaajien tietoisuuteen vähän epäuskoisena: onko noille tosiaan uusi juttu, että kaikenlaista porukkaa löytyy?

Maailma on sekava paikka, ja ihmisten haluaisi toimivan ymmärrettävästi tai ainakin jakavan samat arvot. Ihmisillä on myös taipumus pitää itseään jonkinlaisina päähenkilöinä, joiden ympärillä kaikki pyörii, jolloin omaan maailmankäsitykseen sopimattomat ihmiset ja ajatukset tuntuvat pelkiltä häiriötekijöiltä. Järjestyksen kaipuutaan kannattaa kuitenkin ehkä toteuttaa mieluummin vaikka Marie Kondon opein kotonaan kuin yrittämällä normalisoida koko maailman.

TEKSTI: ANNI MIKKOLA KUVITUS: EMILIA HANKALA

Kulttuurihoroskooppi

Oinas (21.3.–19.4.)

Oinaan vahvimpia piirteitä ovat rohkeus, kilpailuhenkisyys ja räjähtävä temperamentti. Oinas osaa reagoida nopeasti eikä pelkää tarttua tilanteisiin. Hän nauttii urheilusta joko itse osallistumalla tai sitä seuraamalla. Kaikki haluavat oinaan omaan joukkueeseensa!

Härkä (20.4.–20.5.)

Härkä on aistillinen ja tunnekypsä. Härän kärsivällisyys ja sinnikkyys tulevat tarpeeseen hänen harrastuksissaan. Pitkä pinna ja tarkat silmät tekevät hänestä loistavan pienoismallien näprääjän. Härkä jaksaa odottaa liiman kuivumista eikä hätäile. Härkä päästää luovuutensa valloilleen maalatessaan yksityiskohtia.

Kaksoset (21.5.–21.6.)

Kaksonen on moniosaaja, mutta hänen sosiaaliset taitonsa loistavat hänestä kirkkaimmin. Tämän takia teatteri on kaksoselle täydellinen paikka ilmaista itseään. Kaksonen esittäisi mieluusti jokaisen roolin, jos se olisi vain mahdollista.

Rapu

(22.6.–22.7.)

Rapu on herkkä Muumimamman kaltainen hahmo. Hän lukee toisten tarpeita ja tunteita loistavasti. Ravun tarve hoivata läheisiään ilmenee esimerkiksi ruuanlaiton kautta. Rapu uppoutuu ruokapöydässä kuuntelemaan muita ja oppii siten uutta eri kulttuureista.

Leijona (23.7.–22.8.)

Leijona on tunnetusti karismaattinen ja rakastaa olla näytillä. Kulttuurinkuluttajana leijonasta kuoriutuu pieni ja suloinen kotihiiri. Leijona uppoutuu syvälle sohvan nurkkaan ja tutustuu sarjojen ja elokuvien eri genreihin. Tai sitten hän katsoo Greyn anatomian seitsemännentoista kerran.

Neitsyt (23.8.–22.9.)

Neitsyellä on vahvoja perfektionismin piirteitä, mutta salainen halu sotkea ja revitellä löytyy hänen sisältään. Neitsyt ilmaisee sisäistä myrskyään maalaamalla, mikä ulkoapäin näyttää tyyneltä. Tarkkuus taas tulee ilmi värivalinnoissa, mutta pienet yksityiskohdat jäävät hiomatta.

Vaaka (23.9–22.10.)

Vaa’an piirteisiin kuuluu harmonia ja, hah, yllättäen tasapaino. Musiikin selvät kuviot ja kaavat pitävät vaa’an jalat maassa. Jos vaaka alkaa oikein hullutella, hän etsii uuden genren, johon tutustua. Epätasapainokin on välillä hyvästä.

Skorpioni

(23.10.–22.11.)

Skorpioni on salaperäinen ja intensiivinen persoona. Runoudella skorpioni pääsee vuodattamaan sisäistä tuskaansa ja onnellisuuden tunteitaan sanojen muodossa. Hänen salainen runovihkonsa pysyy muilta piilossa kovan kuoren alla. Tunteista puhumista ei kuitenkaan kannata vältellä.

Jousimies

(23.11.–21.12.)

Jousimies etsii kokemuksia ja haasteita elämäänsä. Koska jousimies on kätevä käsistään ja mieleltään vapaamielinen, rakastaa hän piikitellä ihmisille pilapiirrosten kautta. Jousimies ei kuitenkaan tarkoita pilailulla mitään pahaa, vaan näyttää sillä välittävänsä.

Kauris (22.12.–19.1.)

Kauris haluaa täyttää elämänsä kaikenlaisella sisällöllä, kunhan ei vain tarvitse jäädä paikoilleen. Sisällön tuottaminen ei jää vain omaan arkeen, vaan jatkuu myös esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Kauriin täytyy välillä muistuttaa itseään levon tärkeydestä.

Vesimies (20.1.–18.2.)

Vesimies haluaa ikuistaa jokaisen hetken visuaaliseksi muistoksi. Vesimies löytää aina uuden näkökulman, tai no, kuvakulman. Aika tärkeiden ihmisten kanssa on vesimiehelle kaikki kaikessa. Vesimiehellä on eläkepäivien ratoksi leikekirja, johon on koottu hänen elämänsä kohokohdat.

Kalat (19.2.–20.3.)

Kalojen tunteet tulevat esiin liikekielen kautta. Fyysinen ilmaisu, tanssi ja eläytyminen hetkeen on kaloille parasta terapiaa missä tahansa tilanteessa. Herkkyys ei ole heikkous vaan voimavara, josta on apua elämän vaikeimmissa hetkissä.

Naurun rajojen tuolla puolen

Pujahdan ulko-ovesta kapeaan eteiseen ja jätän Pikisaaren viileän syysilman taakseni. Ravintola Mallassaunan tervetullut lämpö kääriytyy ympärilleni, mutta sisintäni jäytää epäilys. Pälyilen ympärilleni ja mietin, olenko varmasti oikeassa paikassa.

Menen tiskille ja odotan, että baarimikolle tilauksiaan huutelevat asiakkaat saavat juomansa kerättyä. Korotan viiman viiltämää ääntäni salin metelin yli ja kysyn, onko ”se stand up” tuolla yläkerrassa. Epätietoisuuteni näkyy varmasti päällepäin. Tunnen oloni hölmöksi, mutta saan baarimikolta myöntävän vastauksen. Luikin kiireesti takaisin ravintolan ulko-ovelle, jonka vierestä portaat kiemurtelevat toiseen kerrokseen. Seuraan ihmisiä, jotka hiipivät ylös rappu kerrallaan tuoppejaan varjellen. Jännitys painaa jokaista askeltani, kun astun kovaäänisen puheen ja musiikin seinämän lävitse etsimään huumorin ydintä.

Stand up -komiikka on naurattanut suomalaisia jo vuosikymmeniä, ja sillä on vankka jalansija myös Oulun huumoripiireissä. Aina löytyy kuitenkin joku, jolle stand up -komiikka on aivan outo asia.

Mikä tässä on hauskaa?

Stand up -komiikka löysi tiensä Yhdysvalloista Suomeen, kun ensimmäinen sille pyhitetty klubi syntyi Turussa 1990luvulla. Stan Saanilan ja monen muun puuhamiehen ansiosta lavakomiikka on sittemmin vallannut koko Suomen ja kerännyt ympärilleen myös festivaaleja ja televisio-ohjelmia. Oulussa komiikannälkäiset ovat jo vuosien ajan saaneet nauttia Remakka Stand Up -klubin ja monien muiden tapahtumien antimista.

Vielä jonkin aikaa sitten en olisi uskonut, että eksyisin itse keikkayleisön joukkoon sinisten ja pinkkien valonheittimien värjäämään saliin, joka on tuskin tavallista luokkahuonetta suurempi. Lukioaikoina kaverini yrittivät saada minut innostumaan stand up -komiikasta esittelemällä Youtubesta kehnolaatuisia keikkatallenteita, mutta useimmiten vain hymähtelin niille silkasta kohteliaisuudesta.

Nyt haluan osoittaa entisen itseni ennakkoluulot vääriksi. Haluan ymmärtää, mikä stand up -komiikassa kiehtoo niin paljon, että sitä kokoontuu katsomaan salikaupalla väkeä.

Yleisön edessä piipahtava seremoniamestari ilmoittaa, että Mallassaunan keikka on loppuunmyyty. Olkapää olkapäätä vasten pakkautuneiden katsojien joukossa on sekä nuoria että vanhoja huumorin ystäviä, pariskuntia ja yksi syntymäpäiviä juhliva ystäväporukkakin. Monet kilistelevät nauraen tuoppejaan ja ottavat kuvia muistoksi.

Lava on vielä tyhjä, mutta sille nostettu mikrofoni odottaa jo illan päävieraita.

Shokeeraavaa komiikkaa

Hätkähdän, kun yleisö puhkeaa suosionosoituksiin. Jalkojeni päällä tasapainoileva tuoppi uhkaa kaatua, kun liityn mukaan aplodeihin.

Illan koomikot, Maria Oiva ja Aurora Vasama, rientävät väkijoukon sivustaa pitkin lavalle. Ystävykset ovat tehneet stand up -komiikkaa yhdessä jo vuodesta 2017, kun tutustuivat toisiinsa Jamie MacDonaldin feministisen stand up -komiikan kurssilla.

Oivan ja Vasaman Perintö-keikka juontaa juurensa koronakevääseen 2020 ja sen absurdeihin tapahtumiin. Heidän pitkä kirjoitusurakkansa huipentui, kun esitys näki ensimmäistä kertaa spottivalot vuonna 2022.

Kolmantena esiintyjänä keikalla on mukana kuolema. Sekä Oiva että Vasama menettivät yhden vanhemmistaan kuolemalle koronan kurimuksessa, mutta hautajaisia ja perinnönjakoa seuranneesta sekasorrosta he kaivoivat esiin komiikan siemenen.

Yleisö ei säikähdä esityksen makaabereja lähtökohtia, vaan tempautuu heti mukaan vuoroleikkiin, jota johtaa ensin Vasama ja väliajan jälkeen Oiva. Katsojia ei tarvitse lämmitellä kauaa, sillä malttamattomimmat hörähtelevät, kun ensimmäinen juttu vasta punoutuu auki.

Vasama ja Oiva pitävät katsojia otteessaan, kunnes punchline iskee naurun pihalle koko yleisöstä. Hekotus jatkuu pitkään, mutta lopulta huumoria janoava yleisö asettuu taas kuuntelemaan.

Kaltaistani keltanokkaa koomikon ja yleisön välinen performanssi hämmentää. Vaatii paljon taitoa luoda vitsi, jonka esittäminen on sekä luontevaa että mukaansatempaavaa.

En kuitenkaan voi olla miettimättä, saako toisen ihmisen kuolleesta vanhemmasta kerrotulle tarinalle todella nauraa.

Vasaman ja Oivan esityksessä masennus, syöpädiagnoosit ja itse kuolema raaha-

Puolentoista tunnin spektaakkeli huipentuu lopulta viimeisiin aplodeihin, jotka jatkuvat niin kauan, että käsiä kihelmöi.

taan vuorotellen alastomana lavalle, jotta yleisö voi nauraen osoitella niiden rujoja ruumiita. Jos itkusilmäinen ystävä ker-

toisi äitinsä kuolemasta kahvipöydässä, se ei taatusti naurattaisi.

Soveliaisuuden kahleet pitävät huuliani irvistyksen ja hymyn välimuodossa, kunnes hihitys purkautuu sihahduksina hampaideni välistä. Seuraava käänne koomikoiden tarinassa muuttaa naurun hillittömäksi hörähtelyksi. Annan itselleni luvan rentoutua ja sulautua yleisön joukkoon, sillä kukaan ei voi keikan jälkeen vaatia päätäni pölkylle, vaikka nauraisinkin syöpävitsille.

Koomikoiden luvalla keikasta muodostuu tila, jossa mikään ei ole pyhää. Naurusta tulee heidän ja yleisön oma pieni salaisuus.

Huumori puhdistaa

Nauru nousee ja laskee hämyisässä huoneessa kuin aallokko koko esityksen ajan. Puolentoista tunnin spektaakkeli huipentuu lopulta viimeisiin aplodeihin, jotka jatkuvat niin kauan, että käsiä kihelmöi. Vieraat ottavat viimeiset kulaukset tuopeistaan, kiskovat takit niskaan ja katoavat hämärtyvään iltaan.

Yleisö ei pidätä hengitystään, vaan antaa naurunpurskahdusten ryöpytä vapaasti Mallassaunan himmeästi valaistussa yläkerrassa.

Ensikertalaisena olen yllättynyt, miten stand up -komiikan keinoin on mahdollista käsitellä niin sysimustaa huumoria. Kun jututan Vasamaa ja Oivaa keikan jälkeen, he kertovat, ettei heitä pelota tehdä rajua komiikkaa. Pelottavampaa on lavakuolema: jos yleisö ei naurakaan, heidän pelinsä on menetetty.

Siksi musta huumori vaatii yleisöltä halua ymmärtää. Stand up -komiikkaan liian vakavasti suhtautuvalta voi jäädä huomaamatta, että koomikot värittävät juttujaan yli kaikkien ääriviivojen.

”Me käytämme maailmaa pohjana ja luomme sen ympärille fantasiaa”, Oiva summaa.

Mustalla huumorilla on mahdollista sohia yhteiskunnan tabujen muurahaispesää ja auttaa yleisöä karistamaan arjen kuona edes hetkeksi. Tavallaan kyse onkin puhdistautumisrituaalista.

Oiva ja Vasama ovat terapiatyönsä tehneet jo kirjoittaessaan kokemuksistaan. He eivät hae esityksellään sääliä, vaan auttavat yleisöään puhdistautumaan. Oivan mukaan jotkut katsojista ovat jälkikäteen kiittäneet heitä siitä, että ovat voineet nauraa ensimmäistä kertaa läheisensä kuoleman jälkeen.

Aino Pohjola on havainnut pro gradu -tutkielmassaan, että stand up -keikassa on rituaalimaisia piirteitä, mutta toisaalta myös leikinkaltaisuutta. Yleisö voi koomikon kautta astua leikkitodellisuuteen, jossa maailma käännetään keikan ajaksi ylösalaisin.

Ennen kaikkea keikassa on kuitenkin kyse toivosta. Arjen kiireiden keskellä helposti unohtuva nauru voi saada elämän tuntumaan toivottomalta, mutta irrottelu yhdessä yleisön kanssa voi auttaa näkemään sumuverhon ohitse.

”Toivo ei välttämättä aina ole sitä, että annan jonkun konkreettisen vastauksen johonkin ongelmaan, vaan toivo voi olla myös sitä, että saa hetken aikaa olla samaan tahtiin nauravan yhteisön jäsen. Se antaa toivoa”, Vasama sanoo.

Luulen tietäväni nyt, mikä stand up -komiikassa viehättää. Keikka ei muodostu vain kokoelmasta irrallisia vitsejä, vaan se on tarkoin harkittu performanssi, jonka todellinen arvo paljastuu paikan päällä. Pirstaloidut keikkatallenteet tai toisten suusta kuullut versioinnit koomi-

Keikkaillan hilpeästä tunnelmasta jäävät saliin muistuttamaan vain lukuisat tyhjennetyt tuopit.

koiden kaskuista ovat kaukana totuudesta, sillä juuri hetkessä nauru on aidoimmillaan. Myös kamalille asioille on lupa nauraa ilman häpeän taakkaa.

Spottivalot vaihtuvat katuvalojen ja vähenevän kuun kelmeään loisteeseen, kun jätän Mallassaunan taakseni illan viimeisten vieraiden joukossa. Entisestään kylmentynyt ilma hyökyy jälleen ylleni, mutta en anna sen häiritä.

Ehkä arjen taakka on myös minulle hetken aikaa keveämpi kantaa tämän kokemuksen jälkeen.

Artikkelin lähteinä on käytetty myös:

Markus Luostarinen: Under stand up. Lavakoomikon käsikirja.

Tarja Kupias & Laura Koverskoi: Naurattava elämä.

Hanna Saarenketo: Remakka stand up -klubilla on naurettu jo 12 vuotta –oululaisiin uppoaa myös musta huumori. Mun Oulu 15.2.2023.

TEKSTI JA KUVAT: MAARIA TUISKU

Tutkapari kaukalon ulkopuolelta

Kauppahallin kahvion pöydässä istuu monelle oululaiselle tuttu ääni

Antti Meriläinen. Meriläisen perustama Kärppä-aiheinen podcast Petopodi on jo viiden vuoden ajan kuulunut oululaisten ja lätkäfanien kuulokkeissa.

Viime vuonna Meriläinen sai itselleen vakituisen juontajaparin, kun muun muassa Radio Megasta tuttu Joonas Hepola tuli mukaan. Hepola saapuu kauppahalliin valmiiseen pöytään. Häntä odottaa lämmin kahvi ja täytetty voisarvi.

”Näin se aina on, minä teen puitteet ja Joonas vain ilmaantuu paikalle”, Meriläinen vitsailee. Parivaljakon pilke silmäkulmassa -asenteen voi huomata heti ensimmäisistä liikkeistä lähtien, kun toisilleen tuttu kaksikko ”esittäytyy” toisillensa kättelemällä ja nimensä kertomalla.

Unelmasta totta oikeanlaisella asenteella

Idearikas, visionääri ja luottopakki. Näillä sanoilla juontajapari Hepola kuvailee Haukiputaalta lähtöisin olevaa Meriläistä. Urheilu ja sen seuraaminen on aina ollut lähellä hänen sydäntään. Nuorena jääkiekkoa ja jalkapalloa pelannut Meriläinen on viime vuosina innostunut dartsista ja sen myötä hänen parvekettaan komistaa dartstaulu.

Muut alan tekijät saivat hänet innostumaan media-alasta. Meriläinen nostaa esille Vesa Rantasen ja Tuomas Nyholmin pitämän Total Hockey Forever -podcastin. Myös Radio Megan kiekkoradio, Sebastian Waheeb ja Ari Stenius innostivat hänet mediaalan pariin. Auttavaa kättä podcastin tekemiseen on antanut Urheilucastin Esko Seppänen, joka toimi myös Meriläisen innoittajana.

Meriläinen on hyvä esimerkki siitä, että suorin tie omalle alalle ei aina ole välttämätöntä. Hän haaveili paikasta

34-vuotias vaimo ja kolme lasta mediamyynti ja podcast Haukipudas perusti Petopodin vuonna 2019

radiossa, mutta kun sitä ei irronnut yrityksistä huolimatta, päätti kova penkkiurheilija ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Tästä Petopodi sai alkunsa vuonna 2019. Aluksi juontoparina toimi Harri Niskala, jonka jälkeen kärppälegenda Lasse Kukkonen astui puikkoihin vähäksi aikaa. Hepolaa oli jo vuwonna 2019 kysytty mukaan Petopodiin, mutta aika ei ollut vielä oikea. Toisen kerran kysymyksen kuultuaan Kaakkurista lähtöisin olevan Hepolan ei tarvinnut miettiä muutamaa sekuntia pidempään.

Oikeat ihmiset auttoivat unelman toteuttamisessa

JOONAS HEPOLA

38-vuotias

poikamies

radiojuontaja

Oulu yli 10 vuotta radiojuontajana

Toisen kerran kysymyksen kuultuaan Kaakkurista lähtöisin olevan Hepolan ei tarvinnut miettiä muutamaa sekuntia pidempään.

Hepolan tie alalle on erilainen. Myös hänen elämäänsä on aina kuulunut urheilu. Salibandyuran kohokohtana hänellä on kaksi puettua liigaottelua. Nykyään kuntoilu tapahtuu kuntosalin ja eri pallopelien parissa.

Penkkiurheilu alkoi jo ennen vuotta 2000. Hepola muistelee, kuinka Kärppien liiganousu lykkääntyi vuodella Tuton iskettyä ratkaisumaalin keväällä 1999.

Hän nostaa Steniuksen lisäksi Mikko Mesiäisen isoksi syyksi, miksi innostui media-alan töistä. Kiinnostuksen vuoksi Hepola lähti Piippolaan esiintymislinjalle vuonna 2010. Hän kertoo, että tuo päätös oli yksi hänen elämänsä tärkeimmistä.

Kiekkoradioon hän päätyi, kun Waheeb vinkkasi avoimesta paikasta Hepolan työskennellessä AC Oulun lehdistötilaisuudessa. Hän ei aikaillut vaan haki paikkaa samantien Ei mennyt kauan, kun Mesiäinen soitti ja hän pääsi unelma-ammattinsa pariin. Kaikki ei

ANTTI MERILÄINEN

kuitenkaan sujunut kuin tanssi, vaan Radio Mega loppui muutaman vuoden kuluttua. Hepolan mukaan se opetti, että mikään ei ole ikuista ja hetkistä kannattaa nauttia.

Nykyään Hepola juontaa Radio Pookissa ja takaisin tulleessa Radio Megassa.

Jääkiekko ei ole ainoa rentoutumiskeino

Kolmen lapsen isä Meriläinen ja monella eri radiokanavalla työskentelevä Hepola mainitsevat heille tärkeäksi kiireettömyyden tunteen. Kotona oleminen, sauna ja kirjojen lukeminen kuuluvat heidän tapoihinsa latautua. He käyvät molemmat myös eri kulttuuritapahtumissa aina stand up -illoista musiikkikeikkoihin.

Jälleen yksi asia, mikä tutkaparia saattaa yhdistää tulevaisuudessa.

Puheeksi tulee myös luonto ja kalastus, jossa Hepola tykkää viettää aikaa muun muassa Urho-koiransa kanssa.

”Olen miettinyt, että kuka minut innostaisi kalastukseen. Vastaus on vain ollut liian lähellä. Sehän olet sinä”, Meriläinen hehkuttaa.

Jälleen yksi asia, mikä tutkaparia saattaa yhdistää tulevaisuudessa.

Podcastin toiminta kehittyy

Nykyajan kymmenien ja jopa satojen suomalaisten urheilupodcastien joukosta kaksikon mukaan erottuvat ne, joissa oikeasti puhutaan itseä kiinnostavasta aiheesta.

Pelejä täytyy seurata, jos haluaa saada kuuntelijoille laadukasta sisältöä. Kaksikon mukaan Suomesta löytyy tällä hetkellä kymmeniä podcasteja, joissa puhutaan asioista, jotka eivät kiinnosta edes juontajaa itseään tarpeeksi. Meriläisen mukaan Hepola toi podcastiin lisää ammattimaisuutta. Muun muassa kaukalolaitahaastattelut Kärppien harjoituksista alkoivat. Hepolan mukana podcastiin tuli kärppämuistoja, sillä hän on nähnyt muun muassa kaikki Kärppien mestaruusmaalit vuotta 1981 lukuun ottamatta paikan päällä.

Urheilutoimittaja Ilari Savonen on nykyään usein vieraana jaksoissa. Hän tuo mukaan enemmän koko liigaa käsitteleviä aiheita.

Podcast pyrkii luomaan kuuntelijoistaan yhteisön. Sillä on esimerkiksi oma Whatsapp-ryhmä, johon kärppäfanit voivat liittyä. Pelejä käydään ryhmässä läpi tarkalla silmällä.

”Vielä ei ole unelmaa saatu toteen, että ryhmästä löytyisi pari, joka lähtisi treffeille”, kaksikko naureskelee.

Meriläisen mukaan Hepola toi podcastiin lisää ammattimaisuutta.

TEKSTI: OSKARI JUNTUNEN

KUVAT: OSKARI JUNTUNEN JA NANNI NIEMELÄ

Petopodi on monille Kärppäfaneille tapa käsitellä Kärppien heikkoja suorituksia.

Meriläinen ja Hepola tuntevat toisensa pitkän ajan takaa.

Pelasta miut!

Vapaana ulkoilevat kissat eivät ole koskaan turvassa. Koko Suomen laajuinen kissakriisi ei ole pahimmillaan Oulussa, mutta ihmiset ympäri maata voivat omalla toiminnallaan kantaa kortensa kekoon ja auttaa kodittomia kissoja. Yksi esimerkki kissojen puolustajasta on Lemmikkihoitola Vierashuoneen perustaja Simo Tolonen.

Kissatalon ulko-oven auetessa kuuluu kissanpentujen vaativaa mau’untaa. Kun Simo Tolonen avaa pienemmän huoneen oven, vielä kovin pienet, mutta sitäkin äänekkäämmät pikkukissat juoksevat aulaan. Näiden kahden pennun emo, Jasmin, astelee perässä tyytyväisenä. Kahden pennun ja niiden emon lisäksi Vierashuoneella on väliaikaisasukkeina myös kolme muuta kissaa. Vierashuoneella kissojen on hyvä olla.

Suomessa kodittomia kissoja on paljon. Alueittain on runsaasti eroja siinä, johtuuko kodittomuus kissapopulaatioiden holtittomasta kasvamisesta, kesäkissakulttuurista vai siitä, että karanneita kissoja ei vain yksinkertaisesti kaivata takaisin kotiin. Tolosen mukaan Oulun alueella kissapopulaatioita on vähän, mutta esimerkiksi Seinäjoen suunnalla niiden määrä lisääntyy huomattavasti.

Tolonen perusti Lemmikkihoitola Vierashuoneen vuonna 2011. Vierashuoneelle kissoja tulee monista eri lähtökohdista, mutta ensisijainen tavoite on löytää kaikille koti. Jos aikaisempaa kotia ei löydy, ennen uuden kodin etsimistä kissat leikataan sekä FIV-testataan immuunikatoviruksen varalta. Vierashuone oli ensimmäinen löytöeläinkoti Oulun alueella, joka otti käyttöön FIV-testaukset jokaiselle uuteen kotiin lähtevälle kissalle.

Kissapopulaatioiden syntymisen ehkäisyyn on olemassa keinoja

Suurienkin kissapopulaatioiden muodostuminen vie erittäin vähän aikaa. Populaation aloittaa kaksi yleensä vapaasti ulkoilevaa, leikkaamatonta kissaa ja niiden pennut jatkavat sitä. Hyvin nopeasti populaatioista tulee sairaita, sisäsiittoisia sekä hillittömällä tahdilla kasvavia. Myös

Vierashuoneelle tulee jonkin verran populaatioista lähtöisin olevia kissoja.

Kissapopulaatioiden syntyyn on olemassa ratkaisu, jota ei kuitenkaan ole tällä hetkellä täysin mahdollista toteuttaa niin tehokkaasti kuin olisi tarve. Kaikkien kissojen leikkauttaminen sekä siruttaminen estäisivät populaatioiden syntymisen, mutta niin kauan, kun kissojen annetaan liikkua ulkona vapaina sekä leikkaamattomina, populaatioiden syntyminen on enemmän kuin taattua. Sirujen avulla kissojen omistajat löydetään helposti siruun laitettujen tietojen avulla, ja kissa pääsee siten takaisin kotiin.

Myös Vierashuoneelle tulee jonkin verran populaatioista lähtöisin olevia kissoja.

Jasmin ja sen pennut suostuvat rapsutteluun heti, mutta muiden kissojen kanssa luottamuksen saaminen vie enemmän aikaa. Pieni ja hieman arka Kirsi suostuu kuitenkin rapsutettavaksi pienen haistelutuokion jälkeen. Kissa ymmärtää nopeasti, että kyseessä on luotettava ihminen.

Pikimusta Laku-kissa oli ennen Vierashuoneelle tuloaan matkannut auton konepellin alla pienelle kissalle pitkän matkan, mutta lopulta Lakukin pääsi ulkoa turvaan Vierashuoneelle.

Kissakriisissä on kyse ympärivuotisesta ongelmasta

Simo Tolosen mukaan Suur-Oulun alueen suurin ongelma ovat karanneet kissat. Karkureita saapuu Vierashuoneelle kaikista eniten. Suurimman osan ajasta omistajat tulevat hakemaan karanneet lemmikkinsä takaisin kotiin.

Vaikka yleinen harhaluulo saattaa olla se, että Suomen kissakriisin syynä on kesäkissailmiö, tosiasiassa ongelma on ympärivuotinen. Suomen Eläinsuojelun (SEY) arvion mukaan Suomessa hylätään vuosittain noin 20 000 kissaa. Lähes 10 000 kissaa päätyy löytöeläintaloihin, mutta vain joka viides kissa haetaan takaisin omaan kotiinsa, SEY toteaa verkkosivuillaan. Iso osa kissoista myös menehtyy luontoon kylmyyden, nälän tai sairauksien seurauksena. SEY:n mukaan kissakriisin ytimessä on ihmisten vähäinen arvostus kissoja kohtaan.

Suomessa on useita järjestöjä sekä löytöeläinkoteja, jotka turvaavat kissojen hyvinvoinnin, pyrkivät ehkäisemään kissakriisiä ja etsivät kodittomille kissoille loppuelämän kodit. Nämä järjestöt pyörivät usein suurilta osin vapaaehtoisten työntekijöiden sekä lahjoitusten voimin. Ne tekevät ympäri vuoden parhaansa, jotta mahdollisimman moni kissa saisi elää lopun elämäänsä turvallisessa ympäristössä rakastettuina perheenjäseninä.

TEKSTI JA KUVAT: EEVI KÄRKINEN

Kirsi-kissa on Jasminia ujompi tapaus.

Jasmin-kissa nauttii rapsutuksista.

Älä anna kissasi kulkea vapaasti ulkona

Kolmevuotias Mimmi-kissa etsii viilennystä kesän helteiltä. Hän on synnyttänyt pentueen heinäkuun lopulla. Ruoan löytäminen sujuu kesäisin helposti, mutta pennuista huolehtiminen on haastavaa. Pentuja ei voi jättää hetkeksikään yksin. Nykyään Mimmi ja hänen pentunsa Max loikoilevat sohvallani, eikä heidän tarvitse enää koskaan pysyä valppaana ympäristön vaarojen suhteen.

Suomen eläinsuojelun mukaan kissoja hylätään vähintään 20 000 vuodessa. Luvut ovat olleet viime vuosina kasvussa. Näiden kissojen tilanne on huono, sillä suuri osa kuolee nälkään tai kylmyyteen. Osa haetaan löytöeläinkoteihin tai takaisin kotiinsa.

Ilmiön taustalla on kissojen vähäinen arvostus ja ajatus siitä, että kissan saa halvalla. Usein kissat päästetään leikkaamattomana liikkumaan vapaasti. Tämä muodostaa villiintyneitä kissapopulaatioita, jotka ovat usein sisäsiittoisia.

Vapaana kulkeva kissa on koko ajan alttiina vaaroille, mutta se voi olla haitaksi myös muille. Kissa on Suomen luonnossa vieraslaji. Saalistaminen on haitallista pikkunisäkkäille ja linnuille. On tärkeää muistaa, että kissan omistajalla on vastuu kissansa liikkeistä ja siitä huolehtimisesta.

Lapsuudessa kotini pihalla vieraili usein musta Tassu-niminen kissa. Se juoksi pensasaidan läpi tervehtimään, jos satuin leikkimään ulkona. Jossain kohtaa Tassua ei enää näkynyt, ja ajattelin perheen muuttaneen muualle. Jälkikäteen mietin, oliko kissaa käytetty koskaan lääkärissä tai pääsikö se talvisin sisälle suojaan pakkaselta. Ehkä perhe ei muuttanutkaan, vaan kissa saattoi kuolla pakkaseen tai jäädä auton alle.

Max ja Mimmi odottavat herkkuja.

Eläinsuojelutyötä tekevät tahot ovat saaneet paikallisesti parannettua kissatilannetta. Ongelmana on kissan omistajien välinpitämättömyys. Ajatus, että kyllä kissa pärjää. Kissa ei ole erakko, jolle riittää, että ruokaa ja juotavaa on saatavilla. Se tarvitsee virikkeellisen ja turvallisen ympäristön, jossa sen tarpeista huolehditaan.

Kissojen leikkauttaminen voi ratkaista kissapopulaatiokierteen, sillä leikattu kissa ei voi lisääntyä. Niiden tunnusmerkitseminen, rokottaminen ja säännölliset lääkärikäynnit ovat tärkeää huolenpitoa, josta jokaisen kissan omistajan tulisi kantaa vastuu.

Max ja Mimmi ovat asuneet luonani kaksi kuukautta. Ne pelkäävät vielä ihmistä ja ovat arkoja. Ruokaa ne rakastavat yli kaiken. Saattaa johtua siitä, ettei sitä ole aina ollut tarjolla. Adoptoiminen on ollut palkitsevaa, kun huomaan päivä päivältä paremmin, miten kissat alkavat tottua uuteen ympäristöön. Heillä kävi onni, sillä useat löytöeläinkotiin päätyneet kissat eivät koskaan pääse omaan kotiin.

TEKSTI JA KUVAT: OLIVIA JÄRVINEN KUVITUS: NANNI NIEMELÄ

Mikä Oulun kaupunginosa olet?

a) Vaihdan samppanjan skumppaan

b) Ei ole enää mistä säästää

c) En osta ikinä mitään uutta

d) Käyn Säästökuopassa

2. Millä kuljet?

a) Isin C-mersulla

b) “Lainatulla” pyörällä

c) Dallailen paljasjalkakengillä

d) Volovolla

3. Mistä hankit vaatteesi?

a) Sokokselta

b) Facebookin roskalavalta

c) Kirppikseltä

d) Tilaan netistä, koska mikään ei ole lähellä

4. Millainen on sisustuksesi?

a) Nordic style

b) Löytyy patja ja yksi tuoli vieraita varten

c) Entisöin itse kaiken

d) Mummun vanahat kalusteet

5. Mikä lemmikki sinulla on?

a) Pikkuinen ihana maltankoira. Hän on muotovalio

b) Lasketaanko sokeritoukat lemmikeiksi?

c) Löysin kadulta ragdoll-rotuisen kisun

d) Luna on joku sekarotunen mettäkoira

6. Mitä juomaa suosit?

a) Vesi, mutta jos olen villillä tuulella otan sen kuplivana

b) Vettä saa hanasta

c) ”Mitä sourei teil on hanas?”

d) Itse tehtyä marjamehua

7. Millaista musiikkia kuuntelet?

a) Klassista. Bach hivelee sieluani

b) Rap-musiikki sykkii suonissani. Tupac haippaa meikää.

c) Indie. Et varmaa tiiä Arppaa tai Itceviä

d) Junttipoppia. Portion Boys iskee ku nyrkki silmään

8. Mistä katsot elokuvia?

a) Käyn vain elokuvateatterissa

b) Piratoin netistä

c) En halua maksaa suoratoistopalveluista (käytän kaverin)

d) Katson telekkarista

Ammattiurheilija asettui Kiiminkijoen varrelle

Mike Minor on ollut kahdesti Yhdysvaltojen paraolympiajoukkueessa ja voittanut 53 maailmancup-mitalia, joista 37 oli kultaa.

Mike Minor, 34, on asettunut Kiiminkijoen varrelle vaimonsa kanssa ja suunnittelee seuraavia urheiluun ja lasitaiteeseen liittyviä liikkeitä rauhassa.

Pennsylvaniasta kotoisin oleva Mike Minor on harrastanut kaikkia urheilulajeja hiihdosta jalkapalloon ja painiin, mutta skeittilaudan ja lumilaudan nähtyään suunta oli selvä. Lajien hauskuus vei mukanaan ja molempien harjoittelusta ei ollut ainakaan haittaa, koska lajit tukivat toisiaan. Parikymppisenä tuli päätöksen aika, joka vei kohti isompia rinteitä ja ammattiurheilijan uraa.

”Jos haluaa skeitata, paras paikka siihen on Kalifornia, ja jos haluaa parhaaseen paikkaan lumilautailemaan, kannattaa mennä Coloradoon. Muutin Coloradoon.”

Minor työskenteli Coloradossa laskettelukeskuksessa talvikaudella hissipoikana ja kesät rakentaen alueelle skeittiparkkeja. Puitteet olivat kunnossa molempien lajien harrastamiselle.

Harrastajasta

ammattilaiseksi

Vuonna 2013 olympiaorganisaation jäsen näki Minorin poikkeukselliset kyvyt rinteessä ja pyysy häntä osaksi olympiatiimiä. Kahtena vuonna hän kieltäytyi kutsusta, mutta vuonna 2015 tilanne oli sopiva ja hän lähti mukaan.

Ensimmäiset vuodet olivat vauhdikkaita ja mitaleja kertyi. Minorin laji on lumilautakrossi. Hän kilpailee sarjassa, jossa luokituksena on raajapuutos. Hurjapäille sopivassa lajissa kisataan yksin, pareina tai isommalla porukalla.

Voittaja on se, joka laskee hyppyreitä, kumpareita, pujottelua ja kaarteita yhdistävän mäen alas ensimmäisenä. Reitillä vauhti on kovaa ja ilmalennot jopa kymmenmetrisiä. Vammat ja katkenneet luut ovat lajin varjopuolia.

Ouluun muuttanut lautailija on auttanut Suomen Rullalautaliiton uusissa soveltavan skeittilautailun projekteissa kokemusasiantuntijana.

Minor on kilpaillut lumilautailun lisäksi skeittilaudalla esimerkiksi Dew tour -tapahtumassa vuonna 2020. Kuva: Andrew Durso.

Matka Suomeen muutti kaiken

Vuonna 2017 tiimin harjoittelumatka Suomeen Pyhälle oli käänteentekevä. Hän tapasi tulevan vaimonsa. Vuosittaiset Pyhän reissut saivat jatkoa ja Suomessa viihtyminen treenijakson jälkeen venyi molemmista päistä. Minor muutti saman katon alle vaimonsa kanssa ja kävi kilpailemassa maailmalla Yhdysvaltojen tiimissä Suomesta käsin.

Vuonna 2019 Minor jätti ensimmäisen kerran olympiatiimin. Olympiaringin sisäinen sirkus riitti.

”Tuntui kuin olisin omillani, vaikka olin osa tiimiä. Paraurheilijan palkkiot vuositasolla ovat hyvällä tuurilla noin 10 000 dollaria, kun taas tiimin muut jäsenet tienaavat paljon enemmän ja verottomasti. Urheilija joutuu ottamaan suuria riskejä, koska kuka muka haluaa katkaista luitaan pelkästä ilosta tällä tasolla?”

Usein uran päätyttyä urheilijat päätyvät kaupan kassalle töihin, kun taas tiimin johtohenkilöt asuvat useissa osoitteissa hulppeissa tiloissaan. Urheilijalle tilanne on vaikea.

Vuodet 2019–2022 Minor harjoitteli ja rahoitti itse omat kilpailunsa. Hän teki historiaa voittamalla ensimmäiset Adapted X-games -kisat skeittilautailussa. Samaan aikaan intohimo lasitaidetta kohtaan kasvoi. Voittorahoilla Minor sai hankittua lasikokoelmaan uusia esineitä maailmankuuluilta taiteilijoilta.

Lasinäyttely ja urheilun uudet tuulet

Minor järjesti ensimmäisen Cream & Sugar -lasinäyttelynsä kesällä Oulun keskustassa Robert’s Coffeen tiloissa. Esillä oli nimekkäiden lasitaitelijoiden kahvikuppeja ja laseja. Suomessa lasitaiteella on pitkä historia, mutta tämän tyyppistä lasigalleriaa ei ole vielä Suomessa nähty.

”Keräilen lasiesineitä niiden kauneuden takia! Haaveenani on tuoda jonain päivänä lasitaiteen tekijät Suomeen.”

Vuosien pohdinnan jälkeen Minor palasi olympiatiimiin kaudelle 2022–2023 vain todetakseen, ettei jaksa sitä draamaa enää. Valmennustiimin jäsenet vaihtuivat taas, minkä takia Minor erosi joukkueesta lopullisesti.

”Oli kunnia olla osana tiimiä, mutta en halua olla olympiatiimin omaisuut-

ta enkä voittaa enää yhtäkään mitalia Yhdysvalloille. Seuraavat kaksi vuotta keskityn itseeni, en kisaa yhtäkään kisaa ja treenaan itseni elämäni kuntoon. Haluan nauttia taas lajin hauskuudesta.” Tulevaisuudessa kisaaminen ei ole pois suljettu vaihtoehto, mutta hänen edustamansa maa vaihtuu.

”Jos mitenkään mahdollista, kisaisin tulevaisuudessa mieluiten Suomen lipun alla.”

”Oli kunnia olla osana joukkuetta, mutta en halua olla olympiatiimin omaisuutta enkä voittaa enää yhtäkään mitalia Yhdysvalloille.”

MIKE MINOR

Asuu Kiiminkijoen varrella Virpivaimon ja Dinky-koiran kanssa. Ammattiurheilija ja lasikeräilijä. IG: Northernlights_ag

Auttaa Suomen Rullalautaliittoa soveltavan skeittilautailun projekteissa.

TEKSTI: SANNA NIEMI

KUVAT:SANNA NIEMI, ANDREW DURSO

Mike Minor järjesti ensimmäisen Northernlight art galleryn lasinäyttelyn Oulussa elokuussa. Kuvassa Matt Robertsonin kirahvimuki.

Pohjois-Suomen nopean shakin mestaruusturnaus pelattiin Oulun keskustan seurakuntatalolla.

Zukertortin kummitus

Suomalainen shakkikulttuuri on saapunut mielenkiintoiseen tienristeykseen: Paikallistasolla kotimaiset harrastajat jatkavat shakkiklubien ja -tapahtumien pyörittämistä. Samaan aikaan Suomen huippupelaajat ottavat selkään kansainvälisellä tasolla.

Pää pullollaan vihaa ja valheita, sydän täynnä jäätä. Urhea lähetti tähtää kohti sotilaita, jotka suojaavat vihollisen kuningasta. Puolelleen uskollisempi kuin yksikään ihminen, lähetin hyökkäys olisi itsetuhoinen, mutta tehokas. Vastustajan kuninkaan puolustus heikentyisi ja peli olisi kohta ohi.

Vastapuolen pelaaja harkitsee uhrauksen vaaroja ja torjuu sen ennaltaehkäisevällä siirrolla. Tarkoittaako tämä, että mitään merkityksellistä ei shakin suhteen ole tapahtunut? Päinvastoin: shakissa fiktio ja todellisuus eivät ole toisistaan irrallisia maailmoja, vaan ne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Muunnelma, jossa lähetti uhrataan, on olemassa ainoastaan pelaajien mielessä. Tapahtumaketju ei ole konkreettinen, mutta pelaajat ovat siitä tietoisempia kuin soluista verenkierrossaan. Heidän ajatuksissaan tapahtumat ovat todellisia. Ja juuri tässä

fiktiossa, tässä jaetussa unelmassa, sijaitsee shakkipelin sydän ja sielu.

Avauksen kautta loppupeliin

Istun Oulun keskustan seurakuntatalon huoneessa ja seuraan Pohjois-Suomen avointa nopean shakin mestaruusturnausta. Pelihuoneen pitkillä pöydillä on yhteensä kahdeksan lautaa ja niiden vieressä kahdeksan digitaalista shakkikelloa. Kuusitoista pelaajaa, joista yksikään ei ole nainen, komennetaan lautojen ääreen. Ensimmäisen erän alkaessa pelihuone on shakkikellojen painalluksia ja kameran räpsähtelyä lukuun ottamatta hiljainen.

Ensimmäinen peli päättyy viidessätoista minuutissa. Joku on ottanut selkään kiireellä. Erotuomari ja muut tarkkailijat

laahustavat pelihuoneessa äänettömästi. Erän kuluessa pelit tulevat yksi kerrallaan päätökseen ja pelihuoneen äänentaso nousee pelaajien keskustellessa peleistään. Viimeinen jäljellä oleva peli on masentava näytös: pelaaja, jonka aika on lopussa, yrittää epätoivoisesti pelastaa hävittyä loppupeliä. Erän loputtua shakkikellot resetoidaan ja seuraavan erän parit määritetään.

Syyskuun shakkiolympialaisissa Suomi päätyi sijalle viisikymmentäviisi. Suomi pärjäsi Venäjää paremmin, tosin Venäjä ei saanut osallistua shakkiolympialaisiin tänä vuonna. Itänaapurimme on tuottanut enemmän shakin maailmanmestareita kuin yksikään muu valtio (vaikkakin venäläisen shakkikulttuurin sankari Mihail Botvinnik syntyi Suomen suuriruhtinaskunnassa).

Suomen naapurimaat pärjäsivät huomattavasti paremmin: Norja sijalle neljätoista, Ruotsi sijalle kolmekymmentä ja Viro sijalle viisikymmentäyksi. Jopa Färsaaret ja Montenegro – valtiot, jotka väkiluvultaan ovat suhteellisen pieniä – sijoittuivat Suomea korkeammalle. Mistä johtuu tämä häpeällinen suoritus? Tämä ruskea tahra suomalaisen shakkikulttuurin alushousuilla.

Vuonna 1886 Johannes Zukertort hävisi ensimmäisen shakin maailmanmestaruusottelun Wilhelm Steinitzille. Sen jälkeen shakin historia on nähnyt seitsemäntoista maailmanmestaria. Yksikään heistä ei ole ollut suomalainen.

Vainoharhaisia

puolustussiirtoja

Turnauksen puolivälissä pelihuoneen ilmapiiri on muuttunut raskaammaksi ja kireämmäksi. Pelihuoneen ilma on tunkkainen ja sen valtavat ikkunat ovat osittain verhojen peitossa. Pelaajat ovat joutuneet keskittymään shakkiin yli kaksi tuntia. Tauot erien välissä eivät ole tarpeeksi pitkiä, jotta pelaajat ehtisivät käydä syömässä, ellei joku tuo heille ruokaa käteen.

Shakin pelaajia olisi stereotyyppisesti helppo luonnehtia vainoharhaisiksi, hikisiksi nörteiksi. Pelitilassa he käyttäytyvät

kuitenkin avoimesti ja ystävällisesti. Eikä hiki edes alkanut haisemaan, kunnes vasta neljännessä erässä. He eivät edes kieltäneet minua käyttämästä puhelintani pelitilassa (vaikka voisinkin käyttää sitä auttaakseni jotakuta pelaajaa huijaamaan). Vuonna 1997 Deep Blue -niminen shakkitietokone voitti maailmanmestari Garri Kasparovin ottelussa. Nykyään puhelimeni osaa pelata paremmin kuin yksikään koskaan elänyt suurmestari.

”Shakin historia on nähnyt seitsemäntoista maailmanmestaria.

Yksikään heistä ei ole ollut suomalainen.”

”Nimzo-intialainen puolustus. Minä pelasin mustilla. Sain hienosti tehtyä kuningaspuolen hyökkäyksen, jonka ansiosta voitin kaksi sotilasta ja muutin torniloppupeliksi, jonka voitin helposti”,

Sijoituksia syksyn shakkiolympialaisissa:

1. Intia

2. Yhdysvallat

3. Uzbekistan

4. Kiina

5. Serbia

14. Norja

30. Ruotsi

51. Viro

52. Färsaaret

55. Suomi

turnaukseen osallistunut 16-vuotias Juho Markkanen kertoo voittamastaan viidennen erän pelistä.

Markkanen on joutunut opettamaan shakkia itse itselleen, koska Suomessa on pulaa vahvoista opettajista ja olemassa olevat opettajat ovat liian kalliita.

”Suomessa ei ole paljon vahvoja shakinpelaajia”, Markkanen kertoo.

Juho Markkanen pelaamassa shakkiturnauksessa Oulussa.

Hän on tietysti oikeassa: shakkiolympialaisissa Suomen joukkueeseen ei kuulunut yhtäkään suurmestaria. Yhdysvallat kuuluisasti kohensi omaa menestystään ostamalla nörttejä muiden maiden shakkiliitoilta taistelemaan omaan joukkueeseensa. Suomen shakkiliitolla ei luultavasti ole tarpeeksi rahaa sellaiseen vaihtoehtoon. Yksi mahdollinen ratkaisu Suomen kyvyttömyyteen tuottaa suurmestareita saattaa olla suomalaisen shakkikulttuurin parantaminen.

Paul Morphyn shakkitehtävä: Valkoisen siirto. Shakkimatti kahdessa siirrossa.

”Shakkia pitäisi yrittää tuoda enemmän esiin valtamediassa”, sanoo Markkanen. ”Uutisissa hyvin harvoin kuulee [shakista] mitään. Shakkia on hankala tuoda telkkariin, koska arvokkain shakkipelin tyyli, eli klassinen shakki, on aivan liian tylsää tavan tallaajalle.”

Helsingin Sanomien shakkipalsta lopetettiin vuonna 2009.

Shakkia, rakkautta ja musiikkia

Tämänkaltaiset tapahtumat vetävät puoleensa toisaalta arveluttavaa porukkaa: shakkimestareita, häiriintyneitä neroja sekä oululaisen shakkijournalismin parhaimmiston – eli minut.

Seitsemännen erän jälkeen turnaus on ohi. Pelaajat vaikuttavat uupuneilta pelattuaan neljä tuntia shakkia. Menestyneille pelaajille annetaan shakkikirjoja palkinnoiksi ja kolme parasta palkitaan mitaleilla. Köyhät eväät. Suomalaisia shakkiturnauksia pelaamalla ei varsinaisesti rikastuta.

Shakkiin ei tietenkään tarvitse suhtautua niin vakavasti: shakkiyhteisöissä on aina käyty keskustelua siitä, onko shakki tiedettä, taidetta vai kilpalaji. Onko siis väärin, jos harrastaa ihan vaan lautapeliä?

Eräs 1800-luvulla syntynyt shakkimestari, tohtori Siegbert Tarrasch, kirjoitti kerran, että ”shakki, kuten rakkaus tai musiikki, tekee ihmisen onnelliseksi.”

Suomalaisten shakin harrastajien vilpitön rakkaus lajiaan kohtaan ei perustu siihen, tuottaako Suomi suurmestareita tai menestyykö Suomi kansainvälisissä turnauksissa. Suomen shakkimenestys ei toisaalta perustu mihinkään.

Ja mitä se sanoo suomalaisesta shakkikulttuurista?

”Tärkein asia shakkia opetellessa on sinnikkyys”, kertoo Markkanen. ”Ensimmäisessä turnauksessani hävisin kaikki pelit.

Suurmestari on maailmanmestaruutta lukuun ottamatta korkein arvonimi, jonka maailman shakkiliitto voi myöntää shakinpelaajalle.

Pelaajan on ansaittava 2 500 elopisteen vahvuusluku sekä saavutettava kolme riittävän menestyksekästä turnaustulosta ansaitakseen arvonimen.

Maailmassa on alle 2 000 suurmestaria – vähemmän kuin miljardöörejä.

Nuorimmat suurmestarit ovat ansainneet arvonimen 12-vuotiaina.

En kuitenkaan luovuttanut. Seuraavassa kuussa pelasin uudessa kilpailussa ja pärjäsin ihan hyvin.”

Suomalainen shakki ei ole riippuvainen siitä, että kotimaiset pelaajat menestyisivät kansainvälisesti. Tärkeämpiä ovat paikalliset tekijät: ruohonjuuritason vaikuttajat, jotka järjestävät kerhoiltoja ja turnauksia. Juuri he ovat vastuussa siitä valosta, joka loistaa Suomen shakkitunnelin päässä.

Artikkelin lähteinä on käytetty myös: Konsala, Kimmo: Shakin maailmanmestareita Lawson, David: Paul Morphy: The Pride and Sorrow of Chess

TEKSTI: KALLE SEPPÄLÄ KUVAT: TEEMU KONTRO

Digitaalinen shakkikello.

Yennalle musiikki on tunnetta

Madetojan musiikkilukion ja ammattiopisto Lappiassa musiikkialan perustutkinnon käynyt ammattilaulaja Jenna Näykki haluaa antaa musiikkinsa kautta kuuntelijoilleen mahdollisuuden käsitellä omia tunteitaan.

”Olisi mahtavaa, jos minun musiikkini voisi herättää tunteita ja fiiliksiä ja olisi innostavaa, inspiroivaa ja energisoivaa.”

Jenna, artistinimellä Yenna, työstää paraikaa uutta singleä. Hänen ensimmäinen singlensä julkaistiin vuonna 2023, ja se on saanut Spotifyssä noin 4 404 kuuntelukertaa.

”Jos jokin biisi ei tunnu samaistuttavalta, olisi epäluontevaa laulaa se. Kuitenkaan ei tarvi välttämättä olla mikään syvällinen teksti, mihin paneutuu, kunhan tunne välittyy toiselle ihmiselle.”

Yhden kappaleen tekemiseen uppoutuu nuorelta artistilta aikaa. Viimeisin demovalmis kappale valmistui lokakuussa, ja sen tekemisessä vierähti viisi kuukautta. Kuitenkin Näykin mukaan idea uudesta kappaleesta saattaa iskeä yhtäkkiä ja silloin kihinä sen tekemiseen on miltei kyltymätöntä.

”Olen pystynyt kääntämään asiat, joista minua on ennen poljettu tai kiusattu, kuten herkkyys, itselleni voimavaraksi.”

”Olisi mahtavaa, jos minun musiikkini voisi herättää tunteita ja fiiliksiä ja olisi innostavaa, inspiroivaa ja energisoivaa.”

”Se oli hyvin opettavaa ja haastavaa aikaa, koska opin paljon omasta laulusoundista ja siitä, että mikä toimii ja mikä ei toimi.”

Inspiraatio Näykin musiikkiin tulee esimerkiksi hänen seuraamiltaan artisteilta, arjen tapahtumista tai ja joskus ihan omasta lähipiiristä.

”Haluaisin esimerkiksi kirjoittaa laulun pettämisestä, vaikkei minulla ole omakohtaista kokemusta siitä, mutta mitä olen kuullut kavereilta, niin se on aika yleinen huolenaihe.”

Pop-diiva

Näykki brändää itsensä anteeksipyytelemättömäksi, itsevarmaksi popdiivaksi, jonka inspiraationa toimivat tietysti hänen seuraamansa artistit, kuten Anna Abreu, Nelli Matula ja ANI.

”Olen pystynyt kääntämään asiat, joista minua on ennen poljettu tai kiusattu, kuten herkkyys, itselleni voimavaraksi. Tämä tulee minulla esille nyt artistina.”

Tänä vuonna julkaistu single Wau onkin saanut innoitusta artistin omasta herkkyydestä ja mielenmaisemasta.

Onko tässä mitään järkeä?

”Olen tiennyt jostain kolmevuotiaasta asti, että minusta tulee artisti. Perhe on suhtautunut tosi kannustavasti, vaikka äiti aluksi miettikin, että mitä tästä tulee.”

Näykki pitää myös live-esityksiä. esiintymispelkoon hän käyttää lauluopettajalta saamiaan hengitysharjoituksia

”Joskus tulee mietittyä, että onko tässä mitään järkeä, mutta palautteesta saa voimaa. tai kun katsoo omia lempiartisteja, ymmärrän, etten halua tehdä mitään muuta, tää on se mun juttu.”

Näykki on teiniajoista asti seurannut artisti Robin Packalenin uraa. etenkin tämän lavakarisma, laulutaito ja tekniikka sekä rohkeus tehdä isosti ja myös kansainvälisesti inspiroivat tulevan artistin tuotantoa. Robin oli myös ensimmäisten kuuntelijoiden joukossa, kun Näykki julkaisi oman singlensä Sydän lyö (pam pam pam).

Wau on Yennan tänä vuonna julkaistu single.

”Pitäähän se minut vähän varpaisillaan, mutta tuntuu tosi hyvältä saada palautetta, kun on tehnyt kovan työn, varsinkin jos on vaikutusvaltainen ihminen tai muusikko.”

Tuleva tuotanto

Näykki pitää levysopimuksen saamista seuraavana isona askeleena urallaan. Hän haluaisi myös tehdä eri artistien ja lauluntekijöiden kanssa yhteistyötä. Edelliset singlet on tuottanut Jukka Lamminen, mutta tuleva single on Jennan omaa tuotantoa.

”Onhan minulla parannettavaa. Haluaisin tuoda oman persoonallisuuden esille paremmin ilman, että pienentäisin itseäni. Se on varsinkin näin popskenessä hyvin tärkeää.”

JENNA NÄYKKI

Pop-artisti/Ammattilaulaja

Singlet:

Sydän lyö. pam pam pam (2023)

Wau (2024)

Alustat: Spotify, Soundcloud, Instagram, Tiktok

Ikä: 24

Horoskooppi: Vesimies

Viimeinen puoli vuotta on ollut artistille tuottavuuden kannalta haastavaa aikaa yksityiselämän kiireiden sekä säestäjän puuttumisen vuoksi. Kuitenkin demovalmiskappale valmistuu todennäköisesti vuodenvaiheen jälkeen kokonaan.

Yennan koko tuotanto löytyy Spotifystä, Soundcloudista, Youtubesta ja Tiktokista.

TEKSTI: JULIANNA KORHONEN

KUVAT: SYDÄN LYÖ: SARA NEVANPERÄ

WAU: EVELIINA JÄNTTI

Sydän lyö (pam pam pam) on Yennan ensimmäinen single.

Vammasta touhua

Kello soi 6.00. Huoh. Ylös ja kahvi tippumaan. Asetun posliinivaltaistuimille ja vetäsen Kalevan käteen.

”Hal-li-tus leik-kaa sel-ko-kie-li-ses-tä op-pi-ma-te-ri-aa-lis-ta – lo-pun al-ku yh-den-ver-tai-sel-le kou-lu-tusjär-jes-tel-mäl-le.”

Mikä tää on? Aa jotai vammasten ja maahanmuuttajien oppimateriaaleja. Voi vittu nyt taas. Ei vammasten tarvi edes oppia mitään, kuka jaksaa oikeasti kitistä siitä, että jostain hemmetin selkokielisistä oppimateriaaleista leikataan?

Kaikki oli paremmin silloin, kun vammaset laitettiin metsään keskenään. Eihän ne siellä edes tarvitse mitään oppeja, saavat keskenään vammailla. Ei tarvi tulla mun nähtäville. Ja ku eihän niistä veronmaksajia voi tulla kuitenkaan, nii miksi niiden pitäis mitään opiskella. Meidän verorahat vaa menee niiden turhaan koulutukseen.

Ja maahanmuuttajat huoh. Eihän niitä edes haluta tänne. Miks haluttais niille rahottaa jotai oppimateriaaleja?

Kello on jo 6.30, pittää mennä vetäsee se kahvi. Kauppa pitää avata kasiksi.

Aamu kulkee aika hitaasti. Puran kuormaa ja valmistelen kauppaa. Ei täällä kauheena oo asiakkaita aamuisin.

Miks noi ei voi opetella suomea. Ei selkokieliset matskut vissii toimi, ku noin huonosti osaa.

Kello on 11.00, on mun aika lähtee ruokkikselle. En muistanu ottaa eväitä mukaan. Hyvä syy lähtee heseen.

Kävelen Hesburgeriin. Nään jo kaukaa, kun kassalla on joku hemmetin downi.

Täytän makaroonia hyllyyn, kun joku tulee sössöttämään jotain huonolla suomella. En mä saa mitään selvää sen sanoista.

”Duu juu spiik english”, kysyn ku en jaksa kuunnella tota mamusuomea.

Hän etsii tomaattikastiketta. Osoitan hänelle oikean hyllyvälin ja saan jatkaa hommiani.

Kävelen tiskille ja tilaan kerrosaterian. Maksan käteisellä, hitto ei ois pitäny. Sillä meni ikuisuus laskea ne rahat, huoh. Siis saako toi työnantaja jotain palkkiota ton palkkaamisesta. En keksi mitään muuta syytä, miks toi ois tänne palkattu.

Toi kuitenki näyttää sen verran vanhalta, (vaikka enhän mä noiden ikiä osaa arvioida) et tolla on varmasti ollu niitä selkomateriaaleja,

EIKÄ SE SILTIKÄÄN OSAA NOPEESTI LASKEA MUN KOLIKOITA.

En tajua kuka näistä välittää. Eikö luonnonvalinnan pitäis hoitaa tämmöset pois?

Tauko alkaa olla loppumassa. Kiiruhdan takas kaupalle.

Loppuvuoro pitääkin sitten olla kassalla. Iltapäivällä on yleensä tosi kiire.

Ei jumalauta tuolta tulee paikallinen spurgu. Se nostaa kuus halvinta kaljaa hihnalle ja ojentaa mulle kasan hiluja. Vittu. Oon tosi huono laskee näitä kolikoita, mulla menee aina kauheen kauan tässä.

Spurguki alkaa näyttää jo aika vihaselta.

”Ookko nää joku vitun vammanen, ku menee noin kauan. Anna ny vittu ne kaljat mulle.”

Haluaisin huutaa tolle pää punasena turpa kii ja heittää ne hiton kaljat päi lärviä, mutta sanon vaa, “noin ja 20 senttiä takas, hyvää päivänjatkoa!”

TEKSTI: MIKAEL LAIHANA

KUVA: MAARIA TUISKU

Eniten a-vastauksia:

Olet kuin Parkkisenkangas eli olet eliittiä! Iso lukaali ja nudistiranta löytyvät. Mitä muuta ihminen tarvitseekaan? Nistipatasi maistuu varmasti maukkaalta kultaisien aterimiesi kannattelemana. Olet uskollinen ja loistava ystävä. Pidät läheisimmistäsi aina huolen. Rikkautesi ovat myös ystäviesi rikkauksia.

Eniten c-vastauksia:

Olet vapaamielinen taiteilijasielu, Pikisaari! Boheemi olemuksesi on rauhoittava ja persoonallisuutesi on kuitenkin räiskyvä. Olet luova ja löydät aina uuden näkökulman, mistä katsoa asioita. Osaat arvostaa haurasta ja vanhaa estetiikkaa, mutta olet valmis itse luomaan uutta.

Eniten b-vastauksia:

Olet kuin Tuira. Tyydyt vähään eikä se ole huono asia. Elämässäsi ei kuitenkaan puutu sisältöä. Materialistisen tyhjyyden täytät seikkailulla. Sinun kanssasi ei tule ikinä tylsää. Olet lainaamisen mestari ja säästämisen asiantuntija. Maailma tarvitsee lisää sinunlaisiasi kierrättäjiä!

Eniten d-vastauksia:

Viihdyt omissasi oloissa kaukana keskustan melusta ja melskeestä. Pikku kylän meisingit passaa sinulle. Olet vielä pieni mysteeri monelle. Vaikka et puhu paljon, omaksut tietoa ja kuuntelet muita. Jokainen haluaa oman Haukiputaan lähipiiriinsä.