Nuorisotyön ihmeellinen maailma. by Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus

Howard Williamson

NUORISOTYÖN IHMEELLINEN MAAILMA Pohdintoja Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen strategioista ja käytännöistä

Julkaisuja 1/2012

Howard Williamson

NUORISOTYÖN IHMEELLINEN MAAILMA Pohdintoja Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen strategioista ja käytännöistä JULKAISIJA: Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus, julkaisuja 1/2012 ISBN 978-951-9245-15-7 KUVAT: Nuorisoasiainkeskuksen kuva-arkisto, kuvapankki iStockphoto PAPERI: Maxi Offset 300 g/m² (kansi) & 120 g/m² (sisäsivut) Paperille on myönnetty EU-ympäristömerkki, rek.nro FI/11/001. PAINATUS: Aksidenssi Oy Helsinki 2012

1. ESIPUHE . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 6 2. TAUSTAA: TILANNEKATSAUS . . . . . . . . . . . 8 Nuorten sosiaaliset olot Suomessa Nuorisotyö Suomessa Helsingin kaupungin lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma vuosille 2009–2012 Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus

SISÄLLYS

8 10 10 14

3. ARVIOINTIOHJELMA JA -PROSESSI . . . . . .

4. TÄRKEIMMÄT ONGELMAKOHDAT . . . . . . .

Tulosten ja vaikutuksen arviointi 17 Perusnuorisotyö? 18 Nuorisojärjestöjen rahoittaminen 21 Aloitteellisuus, yritystoiminta ja yrittäjyys 22 Virastojen välinen yhteistyö 24 Tietopohja – keitä palvelujen käyttäjät ovat? 25 Nuorisotyö verkossa 26 Avoin nuorisotyö 29 Osallistuminen – kohti ”yrittäjyysminää” 31 Tyttöjen Talo 32 Kohdennettu nuorisotyö 34 Nuorisokulttuuri ja sosiaalisen käytännöt – tyvestä puuhun ja joskus maan altakin 38

5. MINNE MENET, HELSINGIN NUORISOTYÖ? . . (I) kumppanuustyö (II) työ verkossa (III) yhteistyö ryhmien ja yhteisöjen kanssa (IV) vanhemman nuorison priorisointi Neljä nuorisotyön päämäärää

39 39 40 40 42 42

6. PÄÄTELMÄT . . . . . . . . . . . . . . . . . .

7. JATKOTEHTÄVÄ ARVIOINNIN JÄLKEEN – KYMMENEN KYSYMYSTÄ NUORISOTYÖLLE (Lasse Siurala) . . . . . . . . . . . . . . . . . .

NK:N TOIMINTAYMPÄRISTÖ, HOWARD WILLIAMSONIN TULKINTA . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 48 LÄHTEET . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 49 LIITE: ENNAKKOAINEISTOT ARVIOIJALLE . . . . . . . . . . . . . . . . . 50

1. ESIPUHE ”Kunnallisista palveluista (ja niiden huonosta laadusta) kuulee usein valituksia ja vitsejä. Suosittelen käyntiä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa. Siellä työskentelee asialleen omistautuneinta ja edistyksellisimmin ajattelevia ihmisiä, joita olen tavannut pitkään aikaan. He ovat aidosti huolissaan nuorison osallistumisen nykytilasta, ja heillä on rohkeutta muuttaa tämä huoli toiminnaksi. Mikäli Ruuti-hanke onnistuu, kyseessä on olennainen hyppy eteenpäin neuvottelevalle demokratialle Suomessa – ja koko Euroopassa.” (Tommi Laitio, tutkija, Demos – Facebook.)

jalassa. Toivon, että tätä raporttia lukiessa reaktiona olisi studium ja joskus jopa punctum. Pyydän sinua pohtimaan näitä asioita ja antamaan virheet anteeksi. Lopuksi haluan esittää lämpimät kiitokseni kaikille niille, jotka mahdollistivat vierailuni ja kertoivat minulle kokemuksistaan, ajatuksistaan ja näkökohdistaan. Toivon tehneeni niille oikeutta tässä raportissa. Toivon myös, että kohtaamisemme ja keskustelumme ovat jo nyt tuottaneet lisäarvoa tutkimilleni yksittäisille hankkeille ja aloitteille esittämieni kysymysten ja käynnistämieni pohdintojen avulla.

Vaikka Ruuti-hankkeen (ks. s. 31) uudet visiot nuorten osallistumisesta ovat tärkeitä ja kenties välttämättömiä nuorten ihmisten elämässä, muut toimintatavat ja käytännöt – sekä ”nuorisotyön” rajojen sisällä että niiden ulkopuolella – ovat myös tärkeitä. Seuraavat pohdinnat perustuvat erilaisiin dokumentteihin, joiden tuottajana tai kohteena on Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus. Pohdinnat perustuvat myös kaksipäiväiseen vierailuun, joka tarjosi tietoa ja ymmärrystä kohdennetusta, kulttuurisesta, paikallisesta ja digitaalisesta nuorisotyöstä, jota virasto tarjoaa tai tukee Lasten ja nuorten suunnitelman (2009– 2012) laajemmissa puitteissa. Nuorisoasiainkeskus pyrkii tavoittamaan aiempaa suuremman joukon nuoria ihmisiä entistä tehokkaammin yhdessä muiden kunnallisten virastojen (etenkin terveys- ja sosiaalisektorin) kanssa. Ulkopuolisen tarkastelu toimii todennäköisesti alustana pohdinnalle, keskustelulle ja kehittymiselle. Kenttävierailu toteutettiin samaan aikaan, kun Kreikka joutui hyväksymään uudet, ankarat toimenpiteet voidakseen pelastautua kansainvälisten pankkilaitosten troikalta. Samoihin aikoihin myös maineikas sosiologi Richard Sennett julkaisi kirjan Together: The Rituals, Pleasures and Politics of Co-operation (Yhdessä: yhteistyön rituaalit, ilot ja politiikka), jossa hän puolustaa dialogin ja keskustelun arvoa. Kumpikin saattaa tuntua etäiseltä seuraavien näkökohtien kannalta, mutta ne liittyvät olennaisesti siihen, että Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus pyrkii löytämään uusia tapoja ylläpitää nuorille suunnattujen palveluiden sopivaa ja merkityksellistä tasapainoa taloudellisten paineiden keskellä ja löytämään samalla uusia kumppanuuksia – sekä muiden virastojen että nuorten kanssa – varmistaakseen oman työnsä kestävyyden. Seuraavaksi arvioidaan Helsingin kaupungin nuorisotyötä ja sen strategiaa vuoteen 2016 saakka. Ensiksi selostetaan hieman taustaa ja esitellään teemat ja ongelmakohdat. Lisäksi selostetaan myös kenttävierailun aikana esiin tulleita näkökohtia. Kaiken uhalla esitän myös dokumentteihin ja kohtaamisiin perustuvia omia pohdintojani ja ajatuksiani, sekä vahvistavia että kriittisiä. Jotkin niistä ovat varmaankin aiheettomia, toiset kohtuullisen hyödyllisiä ja jotkin toivon mukaan riittävän provokatiivisia synnyttääkseen rakentavaa keskustelua. Roland Barthes on kirjoittanut kirjassaan Camera Lucida, että suurin osa muiden näyttämistä valokuvista on epäkiinnostavia ja jopa ikävystyttäviä. Silloin tällöin joukossa on kuitenkin yksi, joka herättää huomiota ja ilmiön, jota Barthes kutsuu nimellä ”studium”: halun tutustua siihen lisää. Vielä harvemmin eteen tulee kuva, jonka synnyttämä tunne on ”punctum”: tunne, joka tunkeutuu ihmisen tajuntaan ja mielikuvitukseen. Tästä Roland Barthes antaa esimerkkinä seepianvärisen, muodollisen valokuvan perheestä Yhdysvaltojen syvässä etelässä. Kaikki ovat pukeutuneina pyhäpukuun, mutta lapsilla ei ole kenkiä

2. TAUSTAA: TILANNEKATSAUS Suomalaiset nuoret yleisesti (ja sen myötä helsinkiläiset, kun ottaa huomioon väestön keskittymisen pääkaupunkiin ja sen liepeille Vantaalle ja Espooseen) eivät pärjää erityisen huonosti, mutta eivät myöskään yhtä hyvin kuin muutama vuosi sitten. Tiettyjen ongelmakohtien ja indikaattorien (koulutus, työllisyys, terveys) perusteella on havaittavissa kasvava vähemmistö, joka kamppailee erilaisten haasteiden parissa ja jonka siirtyminen aikuisuuteen sujuu vähintäänkin heikosti, ellei kokonaan epäonnistuneesti. Kaiken tämän vuoksi nuorisopolitiikan suuntaa ja sen painopistettä on arvioitava uudelleen. Uudelleenarviointia kaipaa myös nuorisotyö, joka on ollut vuosien ajan merkittävä ankkuri nuorten vapaa-ajan aktiviteettien järjestäjänä. Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen on pitänyt omaksua uusia ajattelutapoja ja ryhtyä suunnittelemaan uudenlaista nuorisotyötä, jonka laajempaan kontekstiin kuuluvat nuorten elämän sosiaalisiin oloihin liittyvät terveyden, oppimisen ja ammatinvalinnan haasteet.

laisista nuorista asiat ovat hyvin: heidän hyvinvointinsa on itse asiassa lisääntynyt viime vuosina ja he ovat tyytyväisiä elämäänsä (Koste 2011, s. 5). On myös toisenlaisia kohtaloita. Joka viides nuori ei pärjää yhtä hyvin. He kokevat olevansa jollakin tavalla sosiaalisesti ulkopuolisia, heillä on huomattavasti tavallista enemmän ongelmia fyysisessä ja henkisessä terveydessä ja sen myötä itsemurhaan ja itsensä vahingoittamiseen sekä huumeiden ja alkoholin käyttöön liittyviä huolenaiheita. (Mikään tästä ei ole odottamatonta: Rutterin ja Smithin (1995) mukaan ilmiön aiheuttaa ”sosiaalisen juurettomuuden” tunne, ja samansuuntaisia tuloksia on saatu Isossa-Britanniassa Nuffield Foundationin uudessa tutkimuksessa (Hagell 2012).) Rikokset ja väkivalta nuorten keskuudessa ovat kasvava ongelma, samaten koulutuksen piiristä pudonneiden ja alisuoriutujien lisääntyvä määrä sekä nuorisotyöttömyys: neljännes työmarkkinoilla olevista nuorista on työttömänä. Työvoimatutkimuksen mukaan syrjäytyneiden nuorten määrä on kasvamassa: ”Lisäys on erityisen huomattava sellaisten alle 20-vuotiaiden keskuudessa, jotka eivät näy missään rekistereissä siksi, etteivät he ole ilmoittautuneet työttömiksi, koska eivät ole oikeutettuja työttömyyspäivärahaan.” (Koste 2011, s. 15.) Opetus- ja kulttuuriministeriön arvion mukaan Suomen hieman yli miljoonasta 15–29-vuotiaasta (hiukan alle 20 % koko Suomen väestöstä) jopa 15 000 on tällä tavoin tuuliajolla. Jokaisessa ikävuosiryhmässä on siis noin 1 000 nuorta, joiden tekemisistä ei ole mitään tietoa. (Huom. Tähän ryhmään viitataan nykyään ympäri maailmaa kammottavalla englanninkielisellä lyhenteellä NEET eli Not in Education, Employment, or Training, mikä tarkoittaa työelämän tai opiskelun ulkopuolella olevia ihmisiä.) Nykyinen kaikkia Euroopan maita koskeva talouskriisi ei näytä kuitenkaan vielä aiheuttaneen nuorten pitkäaikaistyöttömyyttä Suomessa. Hyvin harvat nuoret ovat työttöminä vuotta pidempään. Monissa kansainvälisissä vertailututkimuksissa on todettu, että erittäin hyvistä yhteiskuntaa koskevista tiedoista huolimatta suomalaisia nuoria ei kiinnosta puoluepolitiikka. He osallistuvat aiempaa vähemmän muodolliseen nuorisojärjestö- ja muuhun toimintaan, ja heillä on ristiriitaisia ajatuksia vapaaehtoistyöstä. Vaikuttaa siltä, että nuoret luottavat sosiaalisten instituutioiden tarjoamaan huolenpitoon. Nämä instituutiot haluaisivat kuitenkin edistää nuorten osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan ja saada heidän äänensä kuuluviin yhteiskunnassa, kuten YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (UNCRC) 12. artiklassa sanotaan. Suomen nuorisolaki vuodelta 2006 määrääkin seuraavaa:

Nuoria Pihlajamäen nuorisopuiston avajaisissa vuonna 2010.

Nuorten sosiaaliset olot Suomessa Muun maailman ja Euroopan maiden nuorison oloihin verrattuna suomalaisten nuorten elämä on melko hyvällä mallilla. Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen tehtäviin kuuluu pitää tilanne ennallaan, ja siihen liittyviä uusia haasteita on jo selvästi alkanut ilmaantua. On silti tärkeää asettaa nämä haasteet oikeaan mittakaavaan. Suurimmalla osalla suoma-

”Nuorille tulee järjestää mahdollisuus osallistua paikallista ja alueellista nuorisotyötä ja -politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn. Lisäksi nuoria on kuultava heitä koskevissa asioissa.” (Koste 2011, s. 43.) Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Ruuti-hankkeen keskeisintä ydintä on pyrkimys edistää ja vahvistaa nuorten osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan.

Nuorisotyö Suomessa Ainakin historiallisessa mielessä nuorisotyö Suomessa on merkinnyt vapaa-ajan aktiviteettien järjestämistä ammattilaisten aikuisten valvomana siten, että ne perustuvat nuorten omiin mielenkiinnon kohteisiin ja tarpeisiin (Peltola 2010). Nuorisotyö on muodollisesti erillään koulusta, sosiaalityöstä ja lasten hyvinvoinnista, ja sitä säätelee vuoden 2006 nuorisolaki. Opetusministeriö on maanlaajuisesti vastuussa nuorten työjärjestelmästä ja nuorisotyöstä. Kunnat tarjoavat kunnallisia nuorisopalveluita: toimintaa nuorisokeskuksissa tai nuorisotaloissa sekä kohdennettua nuorisotyötä. Ne myös rahoittavat paikallisia nuorisojärjestöjä. Nuorisopalveluita tarjotaan kaikille nuorille, etenkin alle 18-vuotiaille. Nuorisotyön on tarkoitus olla sekä integroivaa että kasvattavaa. Sen tulisi tarjota tilat nuorison kokoontumiselle sekä antaa mahdollisuuksia kokemuksille, vuoropuhelulle ja oppimiselle. Kuten muissakin maissa, myös Suomessa nuorisotyö on usein toiminut ylhäisessä yksinäisyydessään keskittyen ainoastaan nuoriin ihmisiin sen sijaan, että se olisi keskittynyt laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tämä yleinen käsitys nuorisotyöstä on jatkuvasti täydentynyt, ellei toisinaan jopa korvautunut, ajatuksella nuorisotyöstä ”siirtymävyöhykkeenä”, joka tukee nuorten siirtymistä aikuisuuteen (ks. Verschelden ym. 2009) ja johon liittyy nuorisotyön kytkeminen laajempiin julkisiin palveluihin. Tällaisia julkisia palveluja ovat esimerkiksi hyvinvointiin, terveyteen ja työllisyyteen sekä myös sosiaaliseen osallistumiseen liittyvät palvelut. Peltolan (2010, s. 28) erityinen mielenkiinnon kohde on nuorisotyön ”kulttuurien välinen” avautuminen erityisesti Helsingissä, missä vieraita kieliä puhuvia on noin 10 % väestöstä. Peltola on tehnyt seuraavan havainnon: ”Nuorisotyön toimintaa ei voida ajatella erillisenä alueena, vaan tarvitaan monenlaisia yhteistyömuotoja muiden nuorisotyön kentän toimijoiden sekä nuorten, perheiden ja paikallisyhteisöjen kanssa työskentelevien ammattilaisten kesken. Eri ammattilaisten välisen yhteistyön merkitys on kasvanut viime vuosina, ja erityisen tärkeää se on toimittaessa herkkien nuorten ihmisten kanssa.” Tähän melko suorasukaiseen toteamukseen kätkeytyy joukko Suomen kannalta monimutkaisia kysymyksiä ja haasteita, jotka liittyvät sekä virastojen väliseen yhteistyöhön että mahdollisuuteen keskittää – ja kohdentaa – nuorisotyön toimintaa erityisesti haavoittuvimpiin ja osattomimpiin nuoriin.

Helsingin kaupungin lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma vuosille 2009–2012 Nämä muutokset ja uudet haasteet ovat Helsingin kaupungille selvästi yksi syy kehittää kaikenkattavaa lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmaa, joka luotiin vuonna 2007 uudistetun lastensuojelulain velvoittamana: ”Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman tavoitteena on lisätä helsinkiläisten lasten ja nuorten hyvinvointia kaupungin eri virastojen yhteistyötä tiivistämällä ja kehittämällä lapsille ja nuorille suunnattuja palveluja.” (Helsingin kaupunki 2009, s. 3.)

Hyvinvointisuunnitelman keskeinen tavoite on saada lasten ja nuorten sijoittamiset kodin ulkopuolelle vähenemään ehkäisevien palveluiden avulla. Suunnitelmalla on tiettyjä hyvinvointiin liittyviä tulostavoitteita prosessi- ja resurssitavoitteita, jotka liittyvät eri hallinnonalojen strategiseen yhteistoimintaan ja resurssien jakautumiseen, sekä henkilöstötavoitteita, jotka liittyvät suunnitelman tehokkaaseen operatiiviseen toteuttamiseen. Hyvinvointitavoitteet ovat • nuorten terve ja turvallinen kehittyminen • vanhempien osallistumisen lisääminen ja vanhemmuuden vahvistaminen • lasten ja nuorten osallistumisen ja yhteisöllisyyden vahvistaminen • lasten ja nuorten koulutuksen ja työllistymispolun varmistaminen. Tämän saavuttamiseksi tarvitaan kunnallishallinnon eri virastojen välistä yhteistyötä, palvelujen yhtäläistä saatavuutta kaikille, lisätukea monikulttuuris- ja maahanmuuttajataustaisille nuorille sekä Internetin entistä laajempaa hyödyntämistä tiedottamisessa palveluiden saatavuudesta ja käytöstä. Lisäksi toimijoiden on jaettava perustietoja keskenään, jotta yhteistyö olisi tehokkaampaa ja jotta voitaisiin varmistua siitä, ”ettei ketään jätetä yksin”. Hyvinvointisuunnitelmassa halutaan vahvistaa Suomen tilannetta, jossa lapset ja nuoret yleensä terveinä ja turvassa oppivat ja nauttivat elämästä. Samalla hyvinvointisuunnitelma luettelee eräitä huolenaiheita: ”Nuorten hyvinvointi on varsin eriytynyttä. Ammattikoululaisten terveys ja terveyskäyttäytyminen on huomattavasti heikompaa kuin kuudesluokkalaisten. Koulupudokkuus tuo mukanaan vakavan sosiaalisen syrjäytymisriskin. Noin 300 nuorta jää vuosittain ilman peruskoulun jälkeistä toisen asteen opiskelupaikkaa. Nuorten vakavat psyykkiset oireet ovat myös lisääntyneet hälyttävästi, mikä ilmenee erityisesti nuorten huostaanottoina ja psykiatrisen hoidon tarpeena. Poikien psyykkiset oireet ilmenevät usein näkyvästi, ja tytöillä kyse on usein itsetuhoisuudesta. Maahanmuuttajataustaisten nuorten kohdalla on monentasoisia haasteita, kuten koulutus-, työllisyys- ja asumusvaikeuksia.” (Helsingin kaupunki 2009, s. 9.) Vieraillessani Helsingissä sain kuulla, että 13 % helsinkiläisistä nuorista on heikossa tilanteessa: “korjattavaa on ilman muuta – kaikki ei ole hyvin”. Perusviesti on se, että on olemassa merkittävä ja kiistatta kasvava nuorten ihmisten vähemmistö, jossa näkyy ongelmavyyhdeksi kuvaamani ilmiö: koulupudokkuus, aineiden väärinkäyttö, henkinen pahoinvointi, käytösongelmat ja rikokset. Sen sijaan, että yritettäisiin vain korjata näitä ongelmia, hyvinvointisuunnitelmassa keskitytään voimakkaasti ehkäisyyn ja varhaiseen tukeen. Tavoitteena onkin ehkäistä lasten ja nuorten huostaanottoa sijoitusperheisiin ja myöhemmin laitoshoitoon. Seuraavien palveluiden tarve on suhteellisen ilmeinen: yleiset peruspalvelut (kuten lasten terveys tai muodollinen koulutus), ehkäisevät palvelut ja varhainen tuki (yhteistyö vanhempien ja perheiden kanssa sekä neuvonta ja ohjaus) sekä korjaavat palvelut (esimerkiksi lastensuojeluun ja päihteiden väärinkäyttöön erikoisasiantuntijapalvelut). Kolmiomainen ja ylöspäin kapeneva malli perustuu siihen, että mitä tehokkaampaa toiminta on kolmion alaosassa, sitä vähemmän tarvitaan asiantuntija-apua ja kallista toimintaa sen huipulla. Isossa-Britanniassa juuri tämä oli se malli teini-ikäisil-

le, jolla on tiedotettu nuorisotukipalveluista (Connexions) kuluneen vuosikymmenen aikana: tarpeiden mukaisesti räätälöity yleispalvelu. Siellä lähestymistapa on porrastettu: erilaisiin ongelmiin kohdistetut yleiset tukitoimet, joihin kuuluvat ammattiauttajien tarjoama tuki, yhteisöpohjainen asiantuntijatuki, yhteisöpohjainen määriteltyjen ongelmien hoitaminen sekä asuinpaikan tai laitoksen hoitopalvelut. Vajaa kymmenen vuotta sitten Euroopan neuvosto käynnisti keskustelun nuoriso-, perhe- ja lapsipolitiikan saattamisesta tiiviimpään keskinäiseen yhteyteen. Tämän hankkeen käynnistämiskokouksessa pohdin politiikan painopisteen muutoksia ikäryhmien kannalta: ikävuodet 0–12 (jolloin kyseessä on lähinnä turvallisuus ja kehitys), noin 11–18-vuotiaat nuoret (jolloin kyseessä on lähinnä nuorten pitäminen ”hyvässä kunnossa” ja joidenkin edellä lueteltujen ongelmien välttäminen) ja nuoret aikuiset ikäryhmässä 16–25 (jolloin kyseessä on nuorten elämänhallinnan edistäminen ja tukeminen siirryttäessä työmarkkinoille, itsenäiseen elämään ja tulevaan perhe-elämään). Helsingin kaupungin hyvinvointisuunnitelmassa tartutaan samanlaisiin ikäkausihaasteisiin ja pohditaan lapsille (eroteltuna ikäryhmiin 0–6 ja 7–12) ja nuorille (13–20-vuotiaat) suunnattavia palveluita. Lapsille kohdistettuja palveluita pidetään enimmäkseen laadukkaina, monipuolisina ja joustavina. Huolenaiheena ovat kuitenkin vanhempien mielenterveyteen ja päihteiden käyttöön liittyvien palveluiden saatavuus (ongelma, joka huolestutti myös Huumeiden väärinkäytön neuvoa-antavaa neuvostoa muutama vuosi sitten – ks. ACMD 2003) sekä tämänhetkisten lastensuojelutoimenpiteiden paineet. Varttuneempien lasten kohdalla ongelmana on leikkipuiston ja nuorisokerhojen tai nuorisotalotoiminnan välinen kuilu. Joidenkin lasten vanhemmilla taas ei ole varaa kustantaa heille harrastuksia. Myös lapsille ja nuorille tarjottavien psykologiapalveluiden riittämättömyys huolestuttaa. Mielenkiinnon kohteena ovat etupäässä nuorille suunnatut palvelut. Hyvinvointisuunnitelmassa todetaan jälleen, että palvelut ovat yleensä laadukkaita, vaikka nuoret toisaalta kommentoivatkin informaation puutetta ja vaikeutta päästä palveluiden pariin. Nuorten taloudelliset esteet ja heikko mielenterveys ovat kaksi näkyvintä ongelmaa:

verran. Samalla on odotettavissa, että harrastustoimintaan osallistuvien nuorten määrä lisääntyy. Nämä ovat muodollisia indikaattoreita, jotka liittyvät hyvinvointisuunnitelman tavoitteisiin. Matkallani sain myös kuulla, että Helsingin kaupungissa ilmenee ”uudenlaista tahtoa” eri hallinnonalojen kumppanuuteen ja yhteistoimintaan. Kunnan pääasialliset toimijat voidaan luokitella seuraavasti: • sosiaalipalvelut • terveyspalvelut • koulutus/opetus • nuorisotyö • urheilu/liikunta • kulttuuri • kirjastot • sairaalat/sairaanhoito. On selvästi olemassa myös kolmas toimija: kansalaisjärjestöt (vaikka en kovin paljon niiden toiminnasta kuullutkaan). Hyvinvointisuunnitelman toteuttamista pidetään suurena haasteena, mutta kysyessäni vastarinnan tasosta tai ilmentäjistä niiden olemassaolo kiellettiin selvästi. Hyvinvointisuunnitelman ilmoitettiin tuottavan ”ammatillisia synergioita”, joiden avulla voitaisiin tuottaa kokonaisvaltaisia palveluita. Osaamisalueiden yhdistämisen ja yhteisymmärryksen myötä on syntynyt uusia yhteisiä palveluita. Vaikka yhteistä koulutusta on ollut vain rajallisesti, ihmiset ovat työskennelleet yhdessä ja puhuneet yhteistä kieltä. Hyvinvointisuunnitelman yleinen kehys on johtanut moniammatilliseen aktiivisuuden lisääntymiseen

”Tukimuodot on myös havaittu puutteellisiksi. Lastensuojelun tai mielenterveyspalveluiden perinteinen toiminta ei tuota tuloksia kaikkien nuorten ongelmiin, ja tarvitaankin uusia, kattavia ja moniammatillisia auttamismuotoja…aktiivinen, moniammatillinen tuki ja ohjaus pudokkaille puuttuu edelleen. Ehkäiseviä palveluita ja varhaista tukea ei ole tarpeeksi saatavissa.” (Helsingin kaupunki 2009, s. 12.) Kuten arvata saattaa, hyvinvointisuunnitelman erityistavoitteet ovat laajoja, ja niissä keskitytään lapsiin ja nuoriin ja heidän perheisiinsä. Ne ulottuvat väkivallan ja psykososiaalisten häiriöiden ehkäisemisestä siihen, että lapset ja nuoret opastettaisiin yhden kiinnostavan harrastuksen pariin riippumatta vanhempien sosioekonomisista olosuhteista. Hyvinvointisuunnitelmassa keskitytään erityisesti niihin 300 nuoreen, jotka jäävät joka vuosi peruskoulun jälkeen vaille opiskelupaikkaa. (Moniammatillinen Luotsi-hanke toimii lippulaivana tämän ongelman ratkaisemiselle – ks. hankkeesta s. 34.) Mikäli hyvinvointisuunnitelman toimeenpanossa onnistutaan jossakin määrin, on ennustettavissa, että lasten ja nuorten sijoittaminen kodin ulkopuoliseen hoitoon, nuorten masennus ja tupakointi sekä koulutuksen ulkopuolelle jäävien nuorten määrä vähenee jonkin Lapset seinämaalausten parissa, Kalasatama Refresh -tapahtumassa keväällä 2012.

ja yhteiseen panostukseen. Arvio hyvinvointisuunnitelmasta saadaan valmiiksi myöhemmin vuoden 2012 aikana.

• turvallisuus – turvallisten tilojen ja kehitysympäristön luominen nuorille ja henkilökunnalle.

Hyvinvointisuunnitelman esittely toi monin tavoin mieleeni Englannissa ja Walesissa toteutetun nuorisorikollisuuden torjuntaan suunnatun Youth Offending Teams -toiminnan (Yots), joka perustettiin Ison-Britannian vuoden 1998 rikos- ja häiriölain säätämisen jälkeen. Vaikka laissa on kysymys yksinomaan nuorista lainrikkojista ja riskiryhmistä, se on vuoden 1998 jälkeen velvoittanut kuntia perustamaan Yots-yksiköitä (joita kutsutaan nykyään nuorisorikospalveluiksi), joiden rahoitus tulee viideltä tärkeältä virastolta: sosiaali-, terveys-, koulutus-, ehdonalais- ja poliisitoimelta. (Otan tämän esille tässä, koska kiinnitin huomiota siihen, että useimmissa käymissäni keskusteluissa poliisiin ei viitattu lainkaan.)Hyvinvointisuunnitelman tavoitteet toivat mieleeni myös Ison-Britannian aiemman lasten palvelukehyksen sekä kansallisella että paikallistasolla: Every Child Matters (Jokaisella lapsella on merkitys). Vaikka Britannian nykyinen hallituskoalitio on nyttemmin hylännyt tämän palvelukehyksen, se sai alkunsa lastensuojelutragediasta, mutta kehittyi kattavaksi lapsi- ja nuorisopolitiikaksi, jonka piiriin kuului seuraavat viisi teemaa:

Suppeassa julkaisussa esitetään visio – “tilaa olla nuori, tulla kuulluksi ja loistaa” – sekä nuorisoasiainkeskuksen tehtävät, joina pidetään elämänhallinnan, yhteisöllisyyden ja osallistumisen edistämistä. Kaupungin palveluviraston yhdentoista nuorisotyöyksikön ydinpalvelut luetellaan seuraavasti:

• turvallisuus • terveys • hyvä olo ja saavutukset • positiivinen panostus • taloudellisen hyvinvoinnin saavuttaminen. Nämä varsin yksinkertaiset teemat (joiden toteuttamista ovat tiede ja taide auttaneet) ovat selvästi havaittavissa myös monissa hyvinvointisuunnitelman teemoissa. Pian sen jälkeen, kun Every Child Matters julkistettiin, laadittiin myös sitä täydentävä toimintakehys nimeltä Youth Matters (Nuorisolla on merkitys). Siinä on kolme ydinkomponenttia: • paikka, jonne mennä ja jotain tekemistä • tieto, neuvonta ja ohjaus • kohdennettu tuki nuorille.

• nuorisokeskusten avoimet illat nuorille • pienryhmätoiminta • loma-aikojen toiminta • nuorten osallistuminen ja demokratiakasvatus • nuorisotyö verkossa. Sen jälkeen näistä viidestä palvelualueesta esitetään tarkempi selvitys, joka sisältää periaatteet ja toimintatavat, menetelmät ja tavoitteet sekä kunkin palvelun odotettavat tulokset. Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen tuottamassa monikielisessä esitteessä todetaan, että virasto ”tarjoaa nuorille laadukasta vapaa-ajan toimintaa” ja että sen nuorisoohjaajat ovat ”mielellään yhteistyössä vanhempien kanssa”. Kaupungin nuorisopalvelut jakautuvat neljään osaan. Nuorisotaloissa aikaa voi viettää monella tavalla: voi tavata ystäviä tai harrastaa (esimerkiksi teatteria ja tanssia, julkaisuja radiotoimintaa, autonhuoltoa ja skeittausta). On olemassa nuorisotalo, joka on tarkoitettu vain tytöille, liikennekasvatuspuisto, jossa nuoret voivat suorittaa kaksipyöräisen ajoneuvon kortin, sekä eläinpuisto. Toinen kaupungin nuorisopalvelualue on henkilökohtainen ohjaus, jota on tarjolla sekä nuorisotaloissa että erikoispalveluna, joita ovat esimerkiksi Asemanseutu (monikulttuurinen kohtauspaikka), Työllistämiskokonaisuuden kehittämisprojekti, Kompassi (nuorison informaatiokeskus) ja Luotsi (kohdennettu tukiohjelma nuorisolle). Kolmas palvelualue liittyy kokovuotiseen tapahtumaohjelmaan, joka sisältää tanssia ja musiikkia. Lisäksi neljäntenä nuorisopalvelumuotona virasto järjestää tiloja ja muuta tukea helsinkiläisille nuorisojärjestöille ja muille nuorisoryhmille.

Tässä kohdin tuntuu sopivalta kääntää katse Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskukseen.

Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus

Nämä palvelut on tarkoitettu ensisijaisesti 9–18-vuotiaillle nuorille. Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa on noin 400 työntekijää.

Lyhyessä julkaisussa nimeltä Paikallisen nuorisotyön periaatteet luetellaan Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen arvot: • elämänilo – kokemus, muista välittäminen, uteliaisuus ja innostus tulevaisuudesta • asukaslähtöisyys – nuoret ovat kaupunkilaisia, joiden tarpeet on otettava huomioon • ekologia – kestävän elämäntavan tukeminen, nuorten saattaminen yhteyteen luonnon kanssa • yrittäjyys/yrittäjämielisyys – nuorten tukeminen uusien ideoiden esiintuomisessa • oikeudenmukaisuus – tasavertainen kohtelu, nuorten tukeminen ja syrjinnän ehkäiseminen • talous – tehokkuuteen ja tuloksiin pyrkiminen, resurssien vastuullinen käyttö

3. ARVIOINTIOHJELMA JA -PROSESSI Arvioinnin perustana oleva vierailu toteutui kahtena päivänä vuoden 2012 helmikuun puolivälissä. Tapaamisiin osallistui Helsingin kaupungin yleisestä hyvinvointipolitiikasta vastaavia henkilöitä, kohdennetun ja kulttuurisen nuorisotyötä edustajia, nuorisojärjestöjen edustajia, paikallisen ja monikulttuurisen nuorisotyön johtajia ja toimijoita, kunnallisen nuorisotyön arvioinnista vastaavia henkilöitä sekä edustajia organisaatiosta, joka kehittää Internetin kautta tehtävää nuorisotyötä. Ennen vierailua oli saatavilla erilaista kirjallista aineistoa ja asiakirjoja. Tämän liitteessä luetellun aineiston lukeminen kesti 2–3 päivää. Heti toisen vierailupäivän jälkeen kollegoille, joihin kuului myös Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen johtaja, annettiin ensi vaikutelmiin perustuvaa palautetta. On tärkeää korostaa, että kyseessä ei ole virallinen arviointi, vaan eräänlainen sysäys pohtia erilaisia ongelmia, jotka tällä hetkellä askarruttavat nuorisoasiainkeskuksessa työskentelevien mieltä. Selvitystä on kutsuttu ”tarkastukseksi”, mikä olisi Britanniassa varsin pelottava prosessi, mutta kuulemani mukaan sana tarkastus on suomen kielessä sisällöltään paljon kevyempi. Toivon voivani valaista joiltakin osin Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen työtapoja ja antamalla uudenlaisen näkökulman tuttuihin käytäntöihin¹ rohkaista ihmisiä oman työnsä tutkiskeluun ja kenties erilaisten näkökulmien pohtimiseen ja omaksumiseen. Asioiden katsominen ”vierain silmin” voi tuoda esiin asioita, jotka ovat saattaneet jäädä toiminnan keskiössä olleilta varjoon. Toisaalta tällainen perspektiivi voi olla myös merkityksetön, jos se ei vastaa Helsingin todellisuutta. Tällaisessa tapauksessa voitte jättää kommenttini huomiotta. Ulkopuolisen on mahdotonta päätellä, mitkä asiat oikeastaan ovat merkityksellisiä. Tämän kaltainen selvitys voi ainoastaan tarjota lähtökohdan keskustelulle. Olen kuvaillut saamaani kirjallista aineistoa säästeliäästi. Tämän raportin lopussa on aineistoluettelo, johon voi perehtyä itsekseen. Olen käyttänyt lainauksia satunnaisesti ja valikoivasti luodakseni sanomalleni kontekstia ja joissakin tapauksissa myös tekstin kuvituksena. Arvioidessani nuorena tutkijana koulujen “miniyrittäjäpäiviä” tiimin vanhempi tutkija totesi, että ennenaikaisen innostumisen välttämiseksi on tärkeää kysyä toistuvasti: ”Onko sillä merkitystä?” Tätä kysymystä tulee toistaa, kun tarkastelemme seuraavissa luvuissa käsittelemiäni asioita.

¹Joku on joskus sanonut, että olemme usein liiankin innokkaita luomaan uutta valoa vanhoihin ongelmiin – selittämään ja ymmärtämään niitä uudella tavalla; sen sijaan on usein yhtä tärkeää luoda vanhaa valoa.

4. TÄRKEIMMÄT ONGELMAKOHDAT *Kysymyksiä ei käsitellä missään erityisessä tärkeysjärjestyksessä.

Tulosten ja vaikutuksen arviointi Hyväksyn täysin tarpeen rekisteröidä ja mitata taloudellisen ja inhimillisen panostuksen välistä suhdetta, prosessin ominaisuuksia sekä lopullisia tuloksia ja vaikutuksia. Samaten allekirjoitan toteamuksen, jonka mukaan ”kaikkea merkityksellistä ei voi mitata, ja kaikki mitattavissa oleva ei ole merkityksellistä”. Olen myös huolestunut vallalla olevasta pyrkimyksestä eristää nuorisotyö muista merkityksellisistä kehitysprosesseista lasten ja nuorten elämässä. Ja lopulta minua huolestuttaa se, että juuttuessamme liikaa näihin asioihin pystymme käsittelemään niitä vain lyhyellä tähtäimellä, vaikka voimme monin tavoin nähdä, että nuorisotyön vaikutus voi kestää kirjaimellisesti koko eliniän. Luin julkaisun Youth work performance and quality assessment (Nuorisotyön toteutumisen ja laadun arviointi) ja kuuntelin tarkoin esitystä laadun ja tulosten arvioinnista. Minuun teki suuren vaikutuksen se, että oli vakaasti päätetty olla nojautumatta vain yhteen menetelmään tai mittariin ja perehtyä toteutuksen arviointiin monin eri tavoin. Menetelmiä olivat: ammattipalaute esimiehille, ”asiakaspalaute” (vaikka en pidäkään asiakas-sanasta, ja pidän parempana termiä palvelun käyttäjä, mikäli ei puhuta nuorista ihmisistä), ”asiakastutkimus”, itsearviointi ja tarkastukset/auditoinnit (jotka pohjautuvat erilaisiin aineistoihin), pienryhmätoimintaa koskeva numeroiden pyörittely sekä tuottavuusmalli, jossa pohditaan talouden ja tunnuslukujen välistä suhdetta. Tutustuessani aineistossa oleviin lukuihin huomasin, vaikkakaan en yllättynyt, että niissä oli valtavasti vaihtelua. Talouden, tehokkuuden ja toimivuuden arvioiminen noiden tietojen perusteella on todennäköisesti hyvin vaikeaa. Jonkun on lopulta tulkittava lukuja. Ennen sitä on selvitettävä tärkeä kysymys tietojen luotettavuudesta ja asianmukaisuudesta. Jotkin tiedot ovat varmasti luotettavampia kuin toiset. Mukaan tulee aina tärkeä luottamusta koskeva kysymys. Toimintatapojen tutkijat ovat sitä mieltä, että jos toimijat ja palvelujohtajat tuntevat saavansa apua jokapäiväiseen työhönsä annettujen tietojen perusteella, he ovat motivoituneita toimittamaan entistä tarkempaa, yksityiskohtaisempaa ja rehellisempää tietoa. (Luottamuksen puuttuessa tapahtuu tietenkin päinvastoin, ja toimitettu aineisto saattaa olla tekaistua, liioiteltua tai vääristeltyä – täsmälleen samalla tavalla kuin nuoret ”sepittävät tarinoita” luottamuspulan vallitessa.) Eri lähteistä saatua erilaista informaatiota voidaan tulkita eri tavoin, sekä positiivisesti että negatiivisesti. Perinteisesti nuorisotyö voi toimia joko pinnallisesti suurissa joukoissa tai intensiivisemmin pienissä joukoissa. Kumpi on tärkeämpää? Millainen tasapaino on syytä löytää? Tasapainoa koskeva lisäkysymys liittyy arvioinnin ”mahdollistaviin” näkökohtiin vastakohtanaan ”varmistavat näkökohdat”. Edellinen tukee ammatillista kehittymistä, jälkimmäinen liittyy johtamiseen. Nuorisoasiainkeskuksen käyttöön ottamat ja soveltavat arviointityökalut ovat peräisin Englannista (vain yksi!). Siksi kannattaa ehkä panna merkille, että aiemmissa tarkastelutavoissa (koulutuksessa, johon nuorisotyö kuului) nämä työkalut nähtiin ammattikäytäntöjen liittolaisina, kun taas viime aikoina niitä on pidetty vihollisina, joiden tavoitteena on ammatillinen nöyryyttäminen. Uusi Englannin koulujen päätarkastaja Sir Michael Wilshaw on päättänyt lakkauttaa tarkastus-

merkinnän ”tyydyttävä” (muut ovat erinomainen tai heikko), koska hänen mukaansa tuohon kategoriaan asettuneet koulut eivät olleet riittävän hyviä vaan parannuksen tarpeessa. Hyvin paljon riippuu siitä, kuinka arviointisuhde rakennetaan, ja on todella hyvä, ettei tarkastus-sanalla ole suomen kielessä yhtä uhkaavaa merkitystä kuin englannin kielessä!

Perusnuorisotyö? Yksi vuonna 2011 ilmestynyt lukemani julkaisu oli nimeltään Mikä on olennaista nuorisotyössä. En aio käsitellä sitä yksityiskohtaisesti, mutta sen kehysajatukset on käytävä läpi. Julkaisu alkaa lausumalla, että nuorisotyössä on kyse siitä, että ”vaalitaan aktiiviseksi kansalaiseksi kehittymistä”. Julkaisussa esitetään muitakin lausumia nuorten sosiaalisesta identiteetistä, ikätoverien, median ja populaarikulttuurin kasvavasta merkityksestä nuorten maailmankatsomuksen rakentumisessa, ja siitä, että nuorisotyön tarkoitus on tarjota aktiiviseen kansalaisuuteen tähtäävä oppimisympäristö ja prosessi yhteiskunnan kanssa käytävän vuoropuhelun kautta. Nämä ovat melko visionäärisiä ja käsitteellisiä ajatuksia, mutta tärkeitä, koska niiden avulla pyritään ankkuroimaan nuorisotyön anti nuorten ihmisten elämään. Samaan on pyrkinyt Britanniassa hiljattain lanseerattu edistyksellinen koulutustavoite, joka pyrkii rakentamaan oppimiskäytäntöjä siltä pohjalta, että nuorten koulutusta tulee pitää ”johdatuksena ideoiden maailmaan” (Pring ym. 2009) koulujen, teknologian, ikätoverien, yhteisön ja nuorisotyön avulla. Julkaisussa esitelty ”perusnuorisotyö” esittelee uusia nuorisotyön painopistealueita käyttäen lähtökohtana sellaista olettamusta, että nuorisotyön on määriteltävä itseään koko ajan uudelleen. Painopistealueet ovat seuraavat: • nuorille erilaisia mahdollisuuksia toimintaan ja vaikuttamiseen • opintojen ja työelämän yhteensovittaminen • Internet nuorten kasvuympäristönä • ikäryhmäpainotus: 13–24-vuotiaat • palvelutarpeiden erilaisuus • ryhmien ja yhteisöjen lisääntyvä yhteistyö • nuorisotyön kehittyminen oppimisympäristönä • uudet yhteistyökumppanuudet • palveluverkoston uudistaminen • jatkuva muutos.

ja erityisesti nuorille rikoksentekijöille tarkoitettuihin laitoksiin. Katunuorisotyöllä ei selvästi ole muuta vaihtoehtoa kuin perustaa nuorten asioihin puuttuminen heiltä saatuun suostumukseen (jos nuoret eivät pidä työntekijöistä tai tarjonnasta, he voivat lähteä tiehensä). Kuka tietää mitä on, tai tulee jatkossa olemaan, nuorten vapaaehtoisen sitoutumisen takana muissa yhteyksissä. Onko sillä väliä? Jos osallistuminen ei ole vapaaehtoista, tarkoittaako se, ettei nuorisotyö enää toteudu? Arturas Deltuva Liettuasta on vakaasti sitä mieltä, että nuorisotyö toteutuu vain, jos tila (paikka) ja menetelmä osuvat yksiin – liikunnanopetus vapaa-ajan tiloissa ei ole sen enempää nuorisotyötä kuin epämuodollinen opetus kouluissa (Deltuva, julkaistaan myöhemmin). Pidän kyseisestä perusnuorisotyötä käsittelevästä julkaisusta, vaikka siinä voitaisiinkin mielestäni tarkentaa eräitä yksityiskohtia. Kannatan ajatusta, jonka mukaan nuorisotyön tulee auttaa nuoria luomaan kontakteja ja suhteita omien yhteisöjensä sisällä sekä muiden sukupolvien edustajiin. Aiemmin, kun nuorten elämä oli tiukasti sidoksissa perheeseen, kouluun ja työpaikkaan, nuorisotalot tarjosivat heille tilaisuuden olla aktiivisesti erillään. Tällä tavalla he saattoivat olla itsenäisempiä, tasavertaisempia ja vapaampia. Voidaan väittää, että tällainen perinteisellä tavalla toimiva palvelu nykyään pikemminkin pakottaa nuoret erillisiksi ja irrallisiksi ja jopa ulkopuolisiksi laajemmista yhteyksistä. Joidenkin näkemyksen mukaan nuorisotalojen ei pidä enää olla pakosaarekkeita nuorten kulttuuri- ja virkistystavoitteille vaan luoda mahdollisuuksia vapaaehtoisuudelle ja yhteisöön liittymiselle. Niiden pitäisi antaa nuorille mahdollisuus olla osa lähiympäristön palveluja sosiaalista verkostoa. Nuorisotyöntekijöiden tiukka näkemys on, että nuorisotyö ei ole nuorisorikollisuuden ehkäisemistä eikä työttömyyden torjumista, vaikka poliitikot ja poliittisen hankkeet pyrkisivätkin näitä yhteyksiä näkemään². Nuorisotyö voi sen sijaan, yhtäpitävästi avoimissa nuo-

Monet näistä teemoista ja ajatuksista tukevat nuorisoasiainkeskuksen visiota, jota käsitellään tämän raportin viimeisessä luvussa (Minne menet, Helsingin nuorisotyö? ks. s. 39). Toisia teemoja esiintyy muissa yhteyksissä. Käsittelen niitä nyt. Pidin kerran luennon, jonka aiheena oli ”Nuorisotyö: vaalittuja arvoja ja pyhiä lehmiä”. Kyseessä oli yritys saada aikaan keskustelua ydinarvoista ja periaatteista, jotka vaativat vankkaa puolustusta, sekä 1900-luvun mahdollisesti pyhistä lehmistä, jotka on syytä unohtaa 2000-luvulla. Vierailuni Helsingissä toi ilman muuta esiin jännitteitä, joita vallitsee avoimen nuorisotyön ja kohdennetun nuorisotyön kannattajien välillä. Molemmat ovat tietenkin tärkeitä ja välttämättömiä. Myös vapaaehtoisuuden periaate, joka on nähtävissä esimerkiksi Helsingin voimakkaimminkin kohdennetussa nuorisotyössä (Luotsi), on Britanniassa hämmennyksen tilassa. Syynä tähän on se, että nuorisotyö ja nuorisotyöntekijät ovat uskaltautuneet muihinkin kuin vapaaehtoisiin ympäristöihin, kuten kouluihin

Nuoria Fallkullan kotieläintilalla. ²Britanniassa nuorisopalveluiden ministerikonferensseissa 1989–1992 tehtiin täysin selväksi, että nuorisotyön odotetaan saavan aikaan kouriintuntuvia ja mitattavia tuloksia ammattiin valmistamisessa ja nuorisorikollisuuden ehkäisemisessä. Sittemmin Euroopan komission ylistämä nuorisotyö (sosio-kasvatuksellinen opetus?) on liitetty läheisesti sen havaittuun ja oletettuun rooliin kasvatuksellisten ja taloudellisten päämäärien palvelijana.

risotaloissa työskentelevien ihmisten kätkettyjen ja epäsuorien näkemysten kanssa, pyrkiä edistämään nuorten henkilökohtaista muuttumista, joka on edellytyksenä aseman muuttumiselle. Tämä on melko äskettäin Englannissa tehdyn nuorisotyön arvioinnin ydinpäätelmä (Merton ym. 2004). Nuorisotyön keinoin voidaan siis tukea nuorten itseluottamusta, pohdintoja, motivaatiota ja päättäväisyyttä siten, että he ehkä itse pidättäytyvät rikoksista tai ryhtyvät entistä tarmokkaammin etsimään työtä. Silti on aina muistettava, että nuorisotyö ei ole mikään erillinen saareke, vaan se on selvästi kytkeytynyt julkiseen politiikkaan ja palveluihin. Nuorisotyöntekijät eivät toimi missään loistavassa ja etuoikeutetussa eristysasemassa. Ajatus täydellisestä keskittymisestä nuoriin, ilman ehtoja ja arvostelua, on melko varmasti virheellinen. Tämä ilmenee hyvin nopeasti missä tahansa koulutustilaisuudessa, kun nuorisotyöntekijät vetävät omat rajansa (esimerkiksi työskentelyssä rasististen nuorten kanssa) ja keskustelevat roolistaan epäsosiaalisen käytöksen tai päihteiden väärinkäytön kohtaamisessa. Puristejakin on edelleen, mutta suurin osa nuorisotyöntekijöistä katsoo asettuvansa alla olevan kolmion keskelle, ei mihinkään sen kulmista. Jos he havaitsevat olevansa kulmassa, he tuntevat olevansa loukussa ja lamaantuneita, valtion esineellistämiä, nuorten yksilöllistämiä tai periaatteiden mitätöimiä.

Julkisen politiikan tavoitteet

Nuorisotyöntekijän paikka ja asema

Nuorisotyön filosofia ja periaatteet

Nuorten ilmaisemat tarpeet ja toivomukset

Nuorisotyöntekijän asema yhteiskuntapolitiikan, nuorten tarpeiden ja nuorisotyön periaatteiden kokonaisuudessa.

Nuorisojärjestöjen rahoittaminen ”Keskinäisen halveksunnan tukahduttaminen julkisen rahoituksen toivossa” – Britannian entisen ministerin lausunto nuorisojärjestöistä näiden tehdessä yhteisiä, tiettyjä hallituksen nuorisohankkeita koskevia hakemuksia. Kaikissa maissa pidetään tärkeänä itsenäisten nuorisojärjestöjen tukemista. Se voi kuitenkin muuttua kiistakysymykseksi täsmällisempien käytäntöjen, menettelytapojen ja edeltävien tapausten astuessa mukaan kuvaan. Pitkät perinteet elävät sitkeästi, ja jotkin nuorisojärjestöt saattavat kuvitella, että heillä on automaattinen oikeus tietyntasoiseen rahoitukseen. Jos yleisten resurssien vähentyessä on vähemmän jaettavaa kaikille tai jos uudet järjestöt pyrkivät varmistamaan itselleen oman siivunsa, syntyy jännitteitä ja tyytymättömyyttä. Helsingin nuorisoasiainkeskuksen kansalaistoiminnan toimisto rahoittaa Helsinki-Team'in jäseniä (perustettu 1943, nykyään jäsenenä 19 nuorisopiirijärjestöä) ja nuorten tarpeita ja kiinnostuksen kohteita palvelevia paikallisia nuorisoyhdistyksiä, joita on Helsingissä noin 400. Yksikön tarjoamia resursseja käytetään tilojen, henkilöstön ja koulutuksen hankintaan. Vaikka resursseista (ja nuorten jäsenyydestä) kilpaillaan jäsenien kesken, on esitetty näkemys, jonka mukaan Helsinki-Team, johon kuuluu suomen- ja ruotsinkielisiä partiolaisia, poliittisia nuorisojärjestöjä, Punainen Risti, settlementtijärjestöjä ja 4H-kerhoja, muodostaa ”suuremman nyrkin yhteiskunnassa” ja on sitoutuneen ja yhtenäisen nuorisotyön tärkeä edustaja. Helsinki-Team'ia on kuvattu ”työkaluksi, ääneksi ja kaikupohjaksi”. Kansalaisjärjestöjen tukemisen perusteet ovat suhteellisen yksinkertaisia. Järjestöjen pitää toimia nuorten henkilökohtaisen kehityksen hyväksi laillisesti hyväksytyllä tavalla. Sen lisäksi ne voivat anoa varoja aktiviteettien, projektien ja leirien tarjoamista varten ja henkilökunnan palkkakuluihin. Helsinki-Team'in 19 jäsenelle järjestetään kolmen vuoden välein laadunhallinnan arviointi, joka perustuu sekä itsearviointiin että vahvuuksien ja heikkouksien, saavutusten ja rajoitusten pohtimiseen. Vaikka Helsinki-Team on toivonut rahoitusjärjestelmään enemmän joustavuutta, kyse on toistaiseksi ollut rahoituksen tasapainottamisesta, ei supistamisesta. Toisin kuin muualla Euroopassa, raha ei ole vielä muodostunut ongelmaksi. On kuitenkin tunnustettu, että Helsingin lisääntyvä monikulttuurisuus saattaa johtaa uusien nuorisojärjestöjen syntymiseen, mikä tiivistää kilpailua resursseista ja vuorostaan synnyttää suuremman tarpeen todistella oman toiminnan laajuutta ja tehokkuutta. (On mielenkiintoista, että flaaminkielisessä Belgiassa perinteiset nuorisojärjestöt ovat säilyttäneet oikeutensa julkiseen rahoitukseen. Vasta nyt on Flaamin opetusministeriö rohkaissut maahanmuuttajien nuorisojärjestöjä anomaan rahoitusta ja ilmoittanut hallituksen antavan heille aiempaa suurempaa tukea.) Kun kysyin yhteyksistä yksityisen sektorin kanssa, minulle vastattiin napakasti, että monet nuorisojärjestöt ovat näissä asioissa paljon edellä Helsingin nuorisoasiainkeskusta: erilaisia rahoituslähteitä löydetään ja säilytetään hyödyntäen liike-elämän kumppaneita, sponsoreita ja lahjoittajia. Sain kuulla, että Helsinki-Team'in rooliin kuuluu tuen tarjoaminen Helsingin nuorisoasiainkeskukselle ja lisäksi keskuksen tarvitsemien argumenttien ja tietojen valmistelu, joiden avulla keskus voi edelleen saada julkista taloudellista tukea poliittisilta päättäjiltä.

Kysyin kaksi lisäkysymystä. Ensimmäinen koski sitä, pidettiinkö suhteita Helsingin nuorisoasiainkeskukseen tärkeänä linkkinä vai mahdollisena ansana: nuorisoasiainkeskus kun kuitenkin sekä avustaa että kouluttaa nuorisokansalaisjärjestöjä (järjestämällä vuotuisen seminaarin tulosten esittämisestä ja oman toiminnan mittaamisesta) sekä arvioi niiden toimintaa pitkin matkaa. Toimiessani Walesissa kansallisen vapaaehtoisen nuorisojärjestöorganisaation avustustoimikunnan puheenjohtajana olen joutunut kasvokkain tämän kysymyksen kanssa, kun olen joutunut sekä hyväksymään hakemuksia että tasapainoilemaan niiden välillä. Avustusohjelmaa hallinnoi Walesin nuorisovirasto, joka myös tuki vapaaehtoisia nuorisojärjestöjä ja auttoi niitä hakemusten valmistelussa. Walesin nuorisoviraston varapuheenjohtajana olin rakentanut ”palomuurin” kehittämis- ja päätöksentekotoimintojen väliin välttääkseni kaikki epäilyt intressikonflikteista. Tätä ei kuitenkaan koettu ongelmaksi Helsingissä. Tuntui, että rahaa oli riittävästi (ja että ”saman pesän poikaset haluavat aina lisää”). Kysymys oli resurssien jakamisesta oikeudenmukaisesti sekä sopivasta tasapainosta joustavan ja kohdennetun toiminnan välillä. Vaikutelma oli, että ”toistaiseksi kaikki on hyvin”. Nuorisojärjestöillä on merkittävä rooli Helsingin nuorisotyön tarjonnassa, ja niiden suhde nuorisoasiainkeskukseen on ”kuin avioliitto”. Havaintoni mukaan suhde saattaa muuttua jonkin verran karheammaksi, kun rahan saaminen tiukkenee.

kiä vahvistamaan yhteyttä nuorten aloitteellisuuden ja yrittäjyyden välillä. Yksi sektori, jolla nuoret voivat menestyä sekä ammatillisesti että taloudellisesti, on kulttuurituotanto ja luova teollisuus. Kulttuurista nuorisotyötä tekevässä Happi-toimintakeskuksessa on kulttuurituotannolle vaikuttavan luova ympäristö: tarjolla on taidetta, musiikkia, tietokonepelejä, valokuvausta, elokuvaa ja julkaisumediaa. Kyseessä on upea paikka, joka huokuu energiaa ja luottamusta. Happi tarjoaa tukea nuorille, jotka haluavat käyttää sen tiloja. Se on turvallinen paikka, joka tarjoaa ”kulttuuria kaikille”. Keskuksen ulkopuolella Happi tarjoaa kouluille tietoa toiminnastaan sekä tekee yhteistyötä nuorisojärjestöjen kanssa. Sen keskeinen olemassaolon syy on saada asioita tapahtumaan nuorten elämässä: se paitsi järjestää tilat, joissa nuoret voivat kartuttaa kokemuksiaan, myös tarjoaa myös monenlaista opetusta. Koska monet aktiviteetit liittyvät eri tavoin toisiinsa, nuoret saavat tilaisuuden lähteä ”kulttuuriselle matkalle”, joksi tätä ilmiötä ennen kutsuttiin. Sen aikana on mahdollista ”ylittää rajoja” olemalla mukana useissa erilaisissa työryhmissä. Toiminta kuulostaa hyvin taiteelliselta, ja tekeekin mieli kysyä, missä kohdassa nuorisotyö päättyy ja kulttuurityö alkaa. Hapessa vakuutuin siitä, että tuo liitoskohta osui juuri sopivaan paikkaan. Keskuksen toiminnassa rakennetaan tietoisuutta omasta itsestä, itseluottamusta ja henkilökohtaisia taitoja, sekä teknisempiä taitoja, joita tarvitaan kulttuurin tekemisen eri vaiheissa.

Vaikka resurssit pysyisivät suurin piirtein nykytasolla, niiden jakaminen saattaa tiukentua useampien järjestöjen pyrkiessä saamaan osansa kakusta. Toinen kysymykseni koski sitä, pitäisikö kansalaisyhteiskunnan tukiyksikön toimia entistä enemmän ennakoiden etsimällä ja rohkaisemalla hakemusten tekoon myös sellaisia järjestöjä, joilla on kenties jokin erityistavoite tai jotka keskittyvät tiettyjen nuorisoryhmiin tai muihin nuorisoa koskeviin erityisasioihin. Tämä on ollut ongelma muualla, missä periaatteessa reaktiokykyinen, vakiintuneisiin suhteisiin ja menettelytapoihin keskittynyt prosessi on (vaikka vain havainnointisyistä todellisten syiden sijasta) estänyt muita ryhtymästä toimeen. Sen lisäksi tämänkaltainen prosessi on rajoittanut nuorisotyökäytäntöjen mahdollista moninaisuutta ja sitä kautta estänyt tiettyjen sosiaaliryhmien tai maantieteellisten alueiden nuoria saavuttamasta näitä palveluita. Tämä havainto on pelkkää spekulaatiota, mutta se perustuu kokemuksiin tilanteista, joissa nuorisotyön tarjonnan ”aukkokohdat” (esimerkiksi vammaisille nuorille tarjotut palvelut tai ympäristöaloitteet) on tunnistettu, ja sen jälkeen nuorisokentän asianmukaisia toimijoita on aktiivisesti rohkaistu etsimään tukea ideoille ja niiden toteuttamiselle. Tähän ehdotukseen suhtauduttiin jonkin verran vaitonaisesti, vaikka ei haluttukaan myöntää, että asialla voisi olla yhteys rahoituspotin jakamista koskevan kilpailun lisääntymiseen. Tämä on edelleen oikeutettu kysymys.

Aloitteellisuus, yritystoiminta ja yrittäjyys Nuorisotyöntekijät ujostelevat usein yrittäjyyshengen ilmenemistä joko itsessään tai työssään nuorten parissa. Kuitenkin he ovat aina valmiina korostamaan nuorisotyön arvoa aloitteellisuuden ja luovuuden vaalijana. Onko tässä jokin paradoksi? Ehkä on, ehkä ei. Harva väittäisi, ettei nuorisotyössä ole kyse yrittäjien tuottamisesta, mutta samalla tavalla moni toteaisi, että yrittäjyys on yksi aloitteellisuuden ja tarmokkuuden mahdollisista tuotoksista. Euroopan komissio pyrki aikanaan luomaan yhteyden näiden kahden välille 1990-luvun alun PETRA-ohjelmalla, joka käsitteli nuorten yrittäjyyttä. Tuolloin kuultiin raivokkaita argumentteja nuorten yrittäjyyden ja itsensä työllistämisen välisestä suhteesta (ks. De Wachter ja Christiansen 1993). Taloudellisen epävarmuuden aikoina sekä nuorten että julkisten palveluiden on syytä pyr-

Reaktori-tapahtuma järjestettiin nuorten toimintakeskus Hapessa vuonna 2011.

Vähemmän luottamusta minussa herätti luovuuden ja kaupallisuuden liitoskohta. Peliteollisuudessa, jossa Suomi "etsii uutta Nokiaa" (kuten eräs henkilö asian ilmaisi), on tietokonepelien kohdalla jo olemassa yhteys Hapen ja kaupallisten yritysten välillä nuorten testatessa ja jopa luodessa uusia ideoita. Minulle kerrottiin, että tämä suhde sisältää "keskinäistä arvostusta ja hyötynäkökohtia". Silti en ollut varma, millainen tämän suhteen kaupallinen ulottuvuus on. Aivan kuten Happi ylläpitää kaupallisia suhteita yksityisiin yri-

tyksiin, se voisi myös laatia erilaisia "sopimuksia" nuorten kanssa, joka hyödyntävät keskuksen resursseja – jos ja kun ne saavuttavat kaupallista menestystä. Tämä on arkaluonteinen kysymys. Happi-toimintakeskuksen tyyppisen paikan ylikaupallistaminen ei sovellu suomalaisen nuorisotyön laajempaan kontekstiin, ja se nakertaisi nuorten mahdollisuutta käyttää tiloja avoimesti ja vapaasti. On kuitenkin muistettava Hapen valtavat ylläpitokustannukset. Jotkin rahoittajatahot olisivat epäilemättä varsin tervetulleita. Kyseessä on valtava rakennus, joka voisi tarjota tilaa tusinalle yrityshautomolle ja aloituspaikan nuorille, jotka toivovat tekevänsä rahaa luovilla kyvyillään. Nuoret voisivat maksaa porrastettua vuokraa, joka nousisi henkilökohtaisen ja ammatillisen tuen (mentoroinnin) tarpeen vähentyessä ja liiketoiminnan kehittyessä ja menestyessä. Ehkä voitaisiin luoda sopimus, jossa Happi saa tietyn prosenttiosuuden levyjen, taideteosten tai valokuvien myynnistä tekijöiden menestyttyä sovitussa määrin. Tämä tarjoaisi jonkintasoisen yhteyden todelliseen elämään ja samalla palauttaisi investointirahoja keskukselle. Nämä ovat vaikeita ja usein mahdottomina pidettyjä kysymyksiä nuorisotyössä, mutta niitä ei pidä sivuuttaa kokonaan, ainakaan ennen huolellista harkintaa. Loppujen lopuksi, jos Hapen filosofiana ja tavoitteena on antaa nuorille ”siivet ja mahdollisuus lentää”, ehkä siinä onnistuneet voisivat vuorostaan vuorata tulevaisuuden yrittäjien pesää. Keskuksen vaikuttava työ vaatii resursseja, ja tulevaisuudessa edessä on varmasti yhä suurempia haasteita pääoman ja rahoituksen järjestämiseksi.

Virastojen välinen yhteistyö Olin hämmästynyt kuullessani, että yhteisen koulutuksen puutteesta huolimatta Helsingin kaupungin lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmasta 2009–2012 on vallalla laaja yhteisymmärrys. Sen lisäksi on myös pakottava tarve työskennellä tiiviimmin yhteistyössä, yhdistää tietoja ja jakaa informaatiota. Kirjoitin muistiinpanoihini, että tämä on ”melkein liian hyvää ollakseen totta!”. Britanniassa, jossa valitaan ensi marraskuussa maan ensimmäiset ”poliittiset” poliisi- ja rikoskomissaarit, yksi ehdokkaista ilmoitti äskettäin, että hänen tultuaan valituksi hänen alaisenaan toimivat poliisit tulevat olemaan ”rottien jahtaajia, ei sosiaalityöntekijöitä”. Tällä hän tarkoitti, että Britannian poliisitoiminnan äskettäinen kehitys ja etenkin PACT (Police and Communities Together eli poliisi ja yhteisöt yhteistyössä) on saanut poliisit pehmenemään. Virastojen välisessä yhteistyössä on aina se riski, että ammattien rajat hämärtyvät, vastuualueet sekoittuvat ja luottamus toiminnan ammattimaisuuteen laimenee. Kuten joku on todennut, tuloksena voi olla hedelmäsalaatin sijasta hedelmäsose. Olen kerran kirjoittanut, että virastojen välinen kumppanuus ja yhteistyö perustuvat organisatoristen, ammatillisten ja henkilökohtaisten tekijöiden ”horjuvan tasapainon” varaan (Williamson ja Weatherspoon 1985). Organisatorinen sanelu onnistuu vain niin kauan, kun ammattimaista tai henkilökohtaista vastustusta ei esiinny. ”Työskentely yhdessä lasten ja perheiden hyväksi” (Kahan 1972) on ollut Britanniassa sosiaalipolitiikan mantra yli neljäkymmentä vuotta (tällä hetkellä se ilmenee Walesissa manifestina ”tiimi perheen ympärillä” Families First eli Perheet ensin -nimisen poliittisen aloitteen piirissä), mutta olettamusta synteesistä ja sopimisesta (”yhteinen ymmärrys”) asianosaisten kesken ei voida pitää itsestäänselvyytenä. Kaksi menetelmää yhteisen ymmärryksen lisäämiseksi ovat mainitsemisen arvoisia. Yksi on yhteinen sijaintipaikka, jolloin erilaisia palveluita järjestetään samassa rakennuksessa

niin, että ihmiset (”asiakkaat”, palveluiden käyttäjät, nuoret) voivat kirjaimellisesti astua sisään samasta ovesta ja päästä palveluiden pariin samassa paikassa. Tällä on kääntöpuolensa, sillä ihmiset eivät välttämättä halua saada psykologin neuvontaa samassa paikassa, jossa he harrastavat musiikkia, tai eivät halua tulla nähdyksi mennessään psykologin luo. Yhden toimipisteen lähestymistapaan on suoraviivaisempikin vaihtoehto, sillä näitäkin palveluita voidaan tarjota virtuaalisesti, maantieteellisesti ja ammattimaisesti. Britanniassa on suositeltu nuorille jo niinkin varhain kuin vuonna 1981 informaatio- ja tukikeskusta yksittäisen henkilöiden ja ryhmien opastamiseksi eri palveluiden ja mahdollisuuksien piiriin (Norman 1981). Mahdollisesti lupaavampi lähestymistapa, jota kokeilin joitakin vuosia sitten terveyskysymysten kohdalla, on käynnistää ammatillinen vaihto ja vahvistaa sitoutumista ja keskinäistä ymmärrystä toisen sektorin kanssa. Terveyskysymyksissä tähän liittyisi nuorisoasiainkeskuksesta henkilö, jonka erityisvastuualueena on mielellään terveyspainotteinen nuorisotyö ja joka oleskelee terveysviraston tiloissa, ja vastaavasti henkilö terveysvirastosta oleskelee nuorisoasiainkeskuksessa. Kumpikin osapuoli jakaa asiantuntemustaan toiseen leiriin, ja palattuaan omalle kotikentälleen he edustavat toisen osapuolen organisatorisia ja kulttuurisia näkökulmia ja pohtivat niiden käsittelemistä³. On yllättävää, kuinka paljon tällainen toiminta voi rasvata keskinäisen ymmärryksen, vaihdon ja yhteistyön rattaita sekä strategisen että operatiivisen kehityksen kannalta. Mallia voidaan tietenkin laajentaa muille toiminta-alueille, kuten asumiseen, talouskehitykseen, ammattikoulutukseen ja työmarkkinoille. Yksi yllättävä asia oli, että poliisi herätti huomiota vain poissaolollaan useimmissa virastojen välisissä yhteistyöhankkeissa. He olivat kyllä mukana liikennekasvatushankkeessa, vaikkakin melko negatiivisessa mielessä suhtautuen mopedeihin lähinnä lain rikkomisen näkökulmasta. He osallistuivat myös, ehkä yllättäen ja paljon positiivisemmassa mielessä, etsivään internet-nuorisotyöhön. Kolme poliisia työskentelee aktiivisesti internet-toiminnan piirissä. Heidän kerrottiin siirtyneen partiotyöstä verkkoon, jossa tavallaan toteutetaan ”korttelipoliisin” työtä Internetissä. Heidän tehtäviinsä kuului tiedon, neuvojen ja tuen jakaminen nuorille. Muutoin poliisi ei kytkeytynyt nuorisotyöhön ainakaan millään virallisella ja strukturoidulla tavalla. Tällä ei ehkä ole merkitystä, mutta sillä voi olla.

Tietopohja – keitä palvelujen käyttäjät ovat? Heti alussa haluan korostaa – koska yhä useammin ainakin Englannissa julkisin varoin toteutettavaa nuorisotyötä annostellaan tietyille nuorisoryhmille, joilla on erityisiä ominaisuuksia – että tämä osio ei perustu mihinkään ensivaikutelmana syntyvään haluun vahvistaa kohdennettua lähestymistapaa, vaikka se saattaakin liittyä raporttini käynnistämään keskusteluun. On kuitenkin tärkeää ”tuntea palveluidensa käyttäjät” etenkin, jos resurssit ovat rajalliset. Sellaisten palveluiden (kuten musiikin tai urheilun) maksuton käyttö, jotka yksityisen sektorin järjestäminä olisivat maksullisia, tekee tästä kysymyksestä aina vain tärkeämmän. Huomiota herättävää on, kuinka vähän jotkin (esimerkiksi luovien ja kulttuurimahdollisuuksien tai leirien) tarjoajat ilmeisesti ovat perillä käyttäjien sosioekonomisesta tilanteesta. (Minulle kerrottiin, että 27% Happi-toimintakeskuksen käyttäjistä on maahanmuuttajataustaisia, mutta että se ei kerro mitään heidän vanhempiensa taloudellisista mahdollisuuksista, vaikka joitakin olettamuksia voidaankin kohtuudella tehdä.) Kerrot-

³Yleensä terveyden edistämiseen liittyviä viestejä voidaan levittää nuorten verkkosivujen ja hankkeiden kautta; nuorison terveystutkimuskysymykset voidaan suodattaa takaisin terveysstrategioiden piiriin.

tiin, että ovi on avoin nuorten astua sisään. Matala kynnys on Helsingin nuorisotyön keskeinen arvo. Tällaisen positiivisen ja loistavan filosofian takana piilee kysymys, ovatko nuoret ”siellä jossakin” tietoisia näistä mahdollisuuksista, ovatko he kiinnostuneita hyödyntämään tarjottuja mahdollisuuksia ja uskaltavatko he astua ovesta sisään. Jos palveluiden käyttö halutaan kohdentaa paremmin – ja tällä ei ole tarkoitus sanoa, että jos ovesta astuu etupäässä etuoikeutettuja ja motivoituneita nuoria, heitä pitäisi estää tekemästä niin – saattaa olla syytä kehittää tehokkaampi ja laajempi tiedotusstrategia. Näin voitaisiin varmistaa yhtäläinen tietoisuus ja mahdollinen saavutettavuus tai suorastaan positiivinen toiminta niiden hyväksi, joilla ei ole mahdollisuutta vastaaviin kokemuksiin yksityisin tai henkilökohtaisin keinoin. Onko tällä merkitystä? Ehkä on, ehkä ei. Avointen palvelujen ongelmana on riski ”tukkeutua” sellaisista, jotka ovat selvästi vähemmän tällaisten palveluiden tarpeessa – terveydenhuollon piirissä tällaisista käyttäjistä puhutaan termillä ”huolestuneet hyvinvoivat”. Tämä ei sisällä argumenttia poissulkevasti kohdennetun lähestymistavan puolesta (jolla myös voi olla joukko negatiivisia vaikutuksia), vaan sen puolesta, että pyritään vahvistamaan niiden priorisointia, jotka taloudellisista syistä, taustansa, kulttuurin, asuinpaikan tai muun syyn tähden eivät kenties osaa hakeutua tarjolla olevien palveluiden piiriin. Jotkut eivät ehkä tiedä niistä, ja toisilla – niillä jotka tietävät – voi olla muunlaisia esteitä. Tällöin saatetaan tarvita kohdennetumpaa tukea ja rohkaisua, jotta henkilöt löytävät polun ovelle, jonka takana on kaikille kuuluvia palveluita.

Nuorisotyö verkossa Nuorisotyö verkossa ei ole minulle lainkaan tuttua. Lähimmäksi sitä pääsin, kun eräs toimija antoi neuvoja, informaatiota ja ohjausta matkapuhelimella! Siksi en kokenutkaan voivani kommentoida Helsingin kehitystä tässä asiassa, vaan olin enemmänkin kiinnostunut oppimaan siitä lisää.

ja nuorisotyöhön. Se on ensimmäistä kertaa mukana nuorisotyöntekijöiden koulutuksessa. Monikulttuurisuutta on käsitelty jo jonkin aikaa, mutta rasismia ei. Painopiste on vahvasti asenteissa ja käyttäytymisessä, ei yksilössä. Sain kuulla, että järkyttävin tosiasia on se, että Suomessa tai Helsingissä sadasta rasismia kohtaavista ihmisistä 60 % on suomalaisia: siis ihmisiä, jotka ovat syntyneet Suomessa maahanmuuttajaperheeseen. Viisitoista vuotta sitten tullessani ensi kertaa Suomeen sain lukea, että suomalaiset ovat Euroopan suvaitsevimpia ihmisiä. Olen kotoisin Birminghamista Englannista ja elänyt suuren afrikkalais-karibialaisen ja pienemmän aasialaisen väestön keskellä sekä toiminut lähes yksinomaan tummaihoisten yhteisprojektin puheenjohtajana edelliset 18 vuotta, ja olin varsin tietoinen siitä, että Helsingissä tummaihoisia oli hyvin vähän – suurin osa maahanmuuttajista oli venäläisiä. Tilanne on nyt muuttunut huomattavasti, ja sen myötä on alkanut esiintyä ennakkoluuloja ja vihamielisyyttä, joka olisi voitu tai oikeastaan pitänyt pystyä ennakoimaan.) (II) Digitaalinen nuorisotyö Digitaalinen nuorisotyö on kehittynyt kohtuullisen pitkällä aikavälillä 1980-luvulta alkaen, vaikka resurssiongelmat ovat usein estäneet nopeamman kehityksen. Myös äskettäinen optimismi asioiden etenemisestä ja nuorisotyöntekijöiden kouluttamisesta digitaaliseen nuorisotyöhön – Happi-toimintakeskuksessa toimivan Euroopan sosiaalirahaston rahoittaman projektin turvin – on kariutunut henkilöstövaihdosten takia. Viimeisin aloite on Helsingin nuorisoasiainkeskuksen aktiviteetteja koskevan hakukoneen kehittäminen. Suuri haaste on kuitenkin mittakaava: muut Suomen suurimmat kaupungit on saatava hankkeeseen mukaan, mikäli visio digitaalisesta nuorisotyöstä halutaan toteuttaa. (III) Verke Elokuussa 2010 opetus- ja kulttuuriministeriö nimitti 13 yksikköä toimimaan kansallisina kehitys- ja palvelukeskuksina. Yksi niistä on Verke eli Verkkonuorisotyön valtakunnallinen

(I) Rasismi ja internet Euroopan neuvoston kampanjan Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia (rasismin, suvaitsemattomuuden ja vierasmaalaisuuden pelon vastustamiseksi) innoittamana Helsingin nuorisoasiainkeskus käynnisti hankkeen internet-rasismia vastaan. Kaikki ovat nykyään tietoisia vihapuheen ja rasismin yleisyydestä verkossa, mikä korostui voimakkaasti sen jälkeen, kun Anders Behring Breivik tappoi 77 ihmistä Norjassa heinäkuussa 2011. Internetissä olevalla vihalla on oikeita vaikutuksia oikeisiin ihmisiin. Mitä sille pitäisi yrittää tehdä nuorisotyön keinoin, vai pitäisikö mitään? ”Vihapuhe” on kiistanalainen termi, jota ei edes mainita Suomen laissa: se liittyy yleisempään ajatukseen ahdistelusta, häirinnästä tai ahdingosta sekä häiriön aiheuttamisesta. Internet-rasismin vastainen hanke käynnistettiin 2009. Ensimmäisessä vaiheessa pyrittiin selvittämään ja ymmärtämään, mitä internetissä oikeastaan on meneillään. Lapset ja nuoret eivät yleensä puhu näistä asioista aikuisille. Nuorisotyöntekijätkään eivät halunneet puhua näistä ongelmista, joita pidettiin ”liian negatiivisina”. Monessa suhteessa tämä lähtökohta on yhtäpitävä suomalaisten käytäntöjen kanssa: itseään tarkkailevassa ja määrittävässä ja suvaitsevaisessa maassa ollaan vastahakoisia myöntämään, että tällainen käytös on todellisuutta. Nyt on olemassa työkalupakki, joka liittyy internetissä olevaan rasismiin, antirasismiin Nuorisotyö on seurannut nuorten perässä verkkoon.

nuoria varten ihmisen muistia tukevan menetelmän, FREUDin (Find, Retrieve, Evaluate, Use ja Defend eli löydä, palauta mieleen, arvioi, käytä ja puolusta). Mieleeni tuli myös seminaaripamfletti nimeltä Creators not Consumers (1979), jonka on kirjoittanut englantilainen nuorisotyöntekijä Mark Smith. Vaikka tekstissä puhutaan luisteluretkestä, se voitaisiin muuntaa Verken toimintaan, jossa nuorten halutaan olevan oman tulevaisuutensa arkkitehteja eikä sattuman uhreja tai muiden markkinoimien tuotteiden kuluttajia. Verke on kunnianhimoinen ja dynaaminen hanke. Sen puitteissa on jo kehitetty etsivä internet-nuorisotyö, jonka avulla pyritään luomaan kontakteja ”kadoksiin” joutuneisiin nuoriin. Tämä herättää tietenkin kysymyksen, voidaanko näiden nuorten olettaa oleskelevan verkossa, vaikka joissakin muissa Euroopan maissa ehkä odottamatonkin jakautuminen verkkoa käyttäviin ja käyttämättömiin on luultavasti Suomessa varsin vähäinen ongelma. Verke on kehittänyt myös internet-nuorisotietopalveluita, ja nuoret itse osallistuvat niiden suunnitteluun ja kehittämiseen. Internet-lähestymistapa saattaa toimia ainakin niiden nuorten kohdalla, jotka eivät ole ryhtyneet perehtymään saatavilla oleviin palveluihin. Nyt he voivat päästä alkuun ja päättää sitten, haluavatko jatkaa.

Pelitalo on osa Verkeä ja sijaitsee nuorten toimintakeskus Hapessa.

kehittämiskeskus, jota koordinoi Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus. Kehittämiskeskus tuottaa ja kehittää nuorisotyötä ja aktiviteetteja, jotka voivat hyötyä internetin ja tietotekniikan käytöstä. Lisäksi keskus toimii asiantuntijana ja tukipalveluna keskittymällä lisäämään asiantuntija-alueeseensa liittyvää informaatiota ja tietotaitoa. Näiden toimintojen kohderyhmänä ovat nuoret ja nuoriin liittyvien alojen ammattilaiset. Keskuksen toimintaa kehitetään kansallisena ja monialaisena julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistyönä. Keskuksen henkilökuntaan kuuluu työntekijöitä Helsingin nuorisoasiainkeskuksesta sekä sosiaali-, terveys- ja opetusvirastosta. Verke-hankkeessa on kyse sekä virallisesta että epävirallisesta koulutuksesta ja oppimisesta, joita toteutetaan verkkopohjaisen yhteistoiminnallisen oppimisen ja tiedonrakentamisen kautta. Kyse on elinikäisen oppimisen tukemisesta. Sen toteuttamiseksi projektiin kuuluu verkkotyöskentelyä kaikilla nuoriin liittyvillä alueilla – mukana ovat nuorisojärjestöt, poliisi, terveydenhuolto ja luonnollisesti nuorisotyö4. Verke on kehittänyt myös internetnuorisotietopalveluita, joissa nuoret itse osallistuvat palveluiden uudistamiseen. Visiona on ollut luoda internet-nuorisotalo, jossa nuoret ja erilaiset virastot voidaan saattaa toistensa yhteyteen. Sen lisäksi, että nuorille tarjotaan matalan kynnyksen opastusta todellisen maailman ongelmista ja mahdollisuuksista (mukaan lukien Helsingin nuorisoasiainkeskuksen tarjoamat tai edistämät palvelut), heille halutaan antaa mediapedagogista ja mediakriittistä koulutusta, jonka avulla he voivat hyödyntää Internetiä parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä toi mieleeni eräitä ideoita, joita kehiteltiin Prahan linnassa vuonna 1999 järjestetyssä Student Forum 2000:ssa. Keskusteltuaan koulutuksen arvoista globalisoituvassa maailmassa ryhmä erittäin älykkäitä nuoria eri maista päätyi ajatukseen, jossa informaation lisääntyminen Internetissä ja epäselvyys siitä, mikä oikeastaan on mainontaa, markkinointia, propagandaa, mytologiaa tai tietoa, on synnyttänyt tarpeen luoda

Näiden kehityshankkeiden voima on nuorisotyön kannalta siinä, että ne ovat perimmältään yhteisesti tuotettuja ja liittävät nuoret itsensä mukaan toimintaan. Sain kuulla, että kyseessä on ”yhteistoiminnallinen tiedon rakentaminen”. Joissakin kohdin minua kuitenkin askarruttivat eettiset kysymykset, jotka olivat ratkaisematta: identiteetti, haavoittuvuus, rajat ja luottamuksellisuus. Internetin hallinta on tällä hetkellä ajankohtainen vanhemman polven poliitikkojen mielissä, mutta nuorisotyön näkökulmasta tekniikan kehittymisen vauhtiin ja sen tasalla pysymisen vaatimiin resursseihin on liitettävä pohdintoja eettisestä vastuusta, olivatpa näiden toimien kohteet mitä mieltä tahansa vertaiskontrollista ja eettisen ja moraalisen osaamisen kehittymisestä.

Avoin nuorisotyö Lähes 20 vuotta sitten pidin Kööpenhaminassa puheen nimeltä ”Avoin nuorisotyö”. Silloinkin avoin nuorisotyö oli monissa paikoissa uhattuna, kohteena leikkauksille, joissa toisaalta priorisoitiin kohdennettu ja ongelmakeskeinen toiminta ja toisaalta haluttiin avoin nuorisotyö kaduille kalliiden rakennusten sijasta. Britannian lapsiministeri lausui melko äskettäin ironisesti, että ”on parempi pysyä kotona katsomassa televisiota kuin mennä sekavaan nuorisotaloon”. Toisaalta taas brittiläisen nuorisotyön historiaa tutkinut Bernard Davies vetoaa omaan kommenttiini, jonka mukaan ”nuorisotalo on nuorisotyön perusleiri”. Suomessa on useimpia muita maita pidemmät perinteet ylläpitää eri asuinalueilla avoimia nuorisotaloja sekä muita julkisia palveluita, kuten urheilukeskuksia, kirjastoja ja terveysasemia. Vieraillessani eräässä tällaisessa nuorisotalossa minua tervehdittiin toteamalla, että ”kunnallinen nuorisotyö on arvokas aarteemme”. Tunsin heti olevani kotonani tässä nuorisotalossa, etenkin sitten, kun nuoria alkoi tulla paikalle koulupäivän päätyttyä. Minulle kerrottiin, että nuorisotalossa tarvittaisiin enemmän kohdennettua nuorisotyötä. Kyseessä ei missään tapauksessa ollut Luotsin kaltainen kohdennettu toiminta. Sillä tarkoitettiin ennemminkin sellaista kohdennettua työtä, jota usein tarvitaan ensimmäisen kontaktin, vuorovaikutuksen ja keskustelun jälkeen. Oli selvää, että nuorisotalon työntekijät katsoivat tehtäväkseen periaatteessa ”olla käytettävissä” ja pitivät toiminnan ytimenä ihmisten välistä vuorovaikutusta. Sen katsottiin olevan kaiken vuorovaikutuksen ja tuen perusta. Minulle vakuutettiin, että toiminnan suunnittelu sisältää nykyään usein ris-

Muita Verken toiminnan piiriin kuuluvia kehitysalueita ovat Vespa-projekti (Lasten ja nuorten verkkososiaalipalvelut), Netari (internet-nuorisotalo), NoRa-projekti (Ei rasismille), Pelitalo, Toisen asteen yhteys ja Verkkoterkkari-projekti.

kin estää toiminnan siirtyminen nuorten haluamaan ja heidän kokemustensa ja elinympäristönsä mukaiseen suuntaan. Pelättiin, että tämänkaltainen nuorisopalvelu muistuttaa ”menneen ajan sosiaalidemokraattisten nuorisotalojen jäänteitä”. Tämän kyseisen nuorisotalon vieressä on maanalainen skeittirata, joka toimii entisen pommisuojan tiloissa. (Vierailin siellä myöhemmin: skeittihallin kokoa ei kerta kaikkiaan pysty kuvailemaan, ja skeittilautojen aiheuttama meteli on korvia huumaava.) Nuorison osallistuminen on tämän talon keskeinen periaate, ja sillä on taipumus saada aikaan ”loputon samojen ongelmien kehä”. Nämä ongelmat ovat kuitenkin nuorison alituisia huolenaiheita, ja ääneen lausuttuna yksi niistä kuului: ”Olemmeko menettämässä arvot, jotka antoivat meille sen, mitä meillä on? ” Toisin sanoen ei ehkä kuitenkaan tarvita uutta ajattelua ja uusia lähestymistapoja esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten uusien nuorisoryhmien kohtaamiseksi tai nuorten elämään vaikuttavien uusien haasteiden, kuten mielenterveysongelmien, käsittelemiseksi: esitettiin argumentti, jonka mukaan entistä toimintatapaa voidaan ja pitääkin jatkaa. Päätelmänä oli myös, että Suomen kouluampumisten kaltaisten traagisten tapahtumien seurauksena aikuiset suhtautuvat paljon aiempaa ennakkoluuloisemmin nuoriin ihmisiin. Nuorisotyö on saanut alun perin alkunsa asuinyhteisöjen tukea tarjoavien aikuisten toiminnasta. Nykyään tarvitaan ehkä suorempia kontakteja ammattimaisten nuorisotyöntekijöiden ja nuorten välillä. Avoin nuorisotyö on edelleen nuorten silmissä uskottavaa, ja työntekijöiden tehtävänä on pitää tilanne ennallaan. Avoin nuorisotyö on tässä nuorisotalossa täysin erilaista kuin Luotsin tapainen kohdennettu nuorisotyö, johon suhtauduttiin keskusteluissa kriittisesti ja jota pidettiin sosiaalityön piiriin kuuluvana tai jopa halventavasti ”Legoland-yhteisöpuuhana”, jossa nuorten asioihin puututaan rakentamalla esteitä poliisin, koulujen, nuorisotyön taiteen ja muun vastaavan keinoin. Vakaana tavoitteena on keskittyä nuorisotyön ytimeen ja sen omiin ominaisuuksiin rakennettaessa pitkäaikaisia suhteita ja tuettaessa nuoria näiden päivittäisissä emotionaalisissa haasteissa.

Ryhmä jatkoi puhumalla ystävyyssuhteiden rakentamisesta, henkilökohtaisen tuen tarjoamisesta syrjäytyneille ja yksinäisille sekä syvien ystävyyssuhteiden luomisesta. Pelkkä nuorisotilojen olemassaolo tuo nuorille mahdollisuuden ystävystyä ja olla vuorovaikutuksessa luotettujen aikuisten kanssa. Olen pitkälti samaa mieltä heidän kanssaan. Olen johtanut 25 vuotta pientä nuorisokeskusta, jonka toiminnan pohjana on Thompson Report (DES 1982) ja viiden A:n periaate (association, activities, autonomy, advice ja advocacy eli yhteistoiminta, aktiviteetit, autonomia, neuvonta ja puolustaminen), joten tunnen tämänkaltaisen nuorisotyön pitkävaikutteisen arvon. Juuri viikko sitten eräs 42-vuotias nainen löysi minut Facebookista ja kirjoitti varsin koskettavasti, että hänen ollessaan teini-iässä olin suhtautunut häneen avoimesti ja rohkaissut katsomaan asioita muiden näkökulmasta ja asemasta. Tällaisen tarinan ohella pyrin kaikin tavoin ilmaisemaan, kuinka ja miksi oma avoin nuorisotyöni oli arvokasta. Voin vain toistaa sen, mitä sanoin jo kauan sitten: on kyse uskosta, ei niinkään tieteestä.

Osallistuminen – kohti ”yrittäjyysminää” Ruuti on Helsingin nuorisoasiainkeskuksen uusi suuri idea. Kohteena on Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma 2009–2012, jonka tavoite on ”tehdä yhteistyötä Helsingin kaupungin hallintovirastojen kanssa ja luoda pysyvät toimintamenetelmät ja -mallit, jotka mahdollistavat lasten ja nuorten osallistumisen omien tilojensa suunnitteluun ja suunnitelmien toimeenpanoon.” Lippulaivahanke Ruuti pyrkii rohkaisemaan ”erilaisten äänien saamista kuuluville”, ja hanke on luonnollisesti erittäin tervetullut. Hanke perustuu vakuuttavaan käsitteelliseen ajat-

Yksi nuorisotyöntekijä näki avoimen nuorisotyön olemuksen sen ennustettavuuden puutteessa. Avoimen nuorisotyön suunnitteleminen on käytännössä mahdotonta, jos halutusta suunnasta ei ole aavistustakaan, eikä siitäkään, ovatko nuoret rentoja vai vaikeammin käsiteltäviä. Pisteliäs näkemys, jonka mukaan nuorisotyöntekijöille ”maksetaan siitä, että he tervehtivät nuoria”, torjuttiin hyvin päättäväisesti. Vaikka olen paljolti samaa mieltä näiden näkemysten kanssa, jatkoin kysymällä ryhmältä, mitä he tarkkaan ottaen olivat, jos kerran eivät pingiksen pelaajia eivätkä sosiaalityöntekijöitä. Keitä he olivat ja mihin he asettuivat nuorille suunnattujen julkisten palvelujen mosaiikissa? Miten he pystyivät osoittamaan, että varhainen puuttuminen tuo pitkällä tähtäimellä säästöjä julkisiin menoihin? Tässä haastateltavani totesivat, että skeittialueet merkitsevät sitä, että nuoriso ei skeittaa parkkipaikoilla eikä siten vahingoita ihmisten autoja. Sitten he kääntyivät puolustuskannalle ja totesivat pitävänsä harmillisena sitä, että nuorisotyön edut ja vaikutukset pitää pystyä todistamaan: ”Meillä ei oikeastaan ole sanoja kuvaamaan omaa työtämme. Tarjoamme kaikille avointa toimintaa. Tunnemme prosessit ja niiden merkityksen. Niiden kuvaileminen ’ulkopuolisille’ on kuitenkin hyvin vaikeaa.” Ruuti on tarkoitettu kaikille vaikuttamisesta kiinnostuneille helsinkiläisnuorille.

teluun sekä huoleen siitä, mitä on muualla Euroopassa hiljaisesti pidetty demokraattisen ja muodollisen nuorisoedustuksen tyranniana. Ruuti pitää perusperiaatteenaan moniarvoisuutta ja on luonut vakiintuneita mekanismeja nuorten äänen kuulumisen varmistamiseksi, mutta myös sen välittämiseksi kunnan eri virastojen kuultavaksi (ks. kaavio s. 48). EU:n puheenjohtajamaiden järjestämien nuorisotapahtumissa usein lausuttujen julkilausumien kautta Euroopan nuorisofoorumi on pitänyt nuorison osallistumista edellytyksenä, jotta voidaan tarttua nykynuorten kohtaamiin monenlaisiin haasteisiin: työttömyys, terveys, äänestäminen jne. Tuskin kukaan on eri mieltä siitä, että nuorten näkemysten esiin tuominen ja nuorten ottaminen mukaan päätöksentekoon on varsin ratkaiseva osatekijä nykyisessä nuorisopolitiikassa ja käytännössä, vaikka tärkeitä kysymyksiä on edelleen ratkaisematta: kuka, kuinka, missä, mitä ja miksi? Joihinkin näistä kysymyksistä on helpompi vastata kuin toisiin. Kaikki ei ole itsestään selvää, vaikka ensi silmäyksellä olisikin nähtävissä keino nuorten osallistumisen edistämiseen – taistella YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaisesti demokratiavajetta vastaan, tuottaa aktiivisen kansalaisuuden kokemus ja lähestulkoon varmuudella saada aikaan parempaa politiikkaa. (Suomessa lasten ja nuorten oikeus tulla kuulluksi itseään koskevissa asioissa on mainittu Suomen perustuslaissa ja nuorisolaissa.) Vielä vähemmän on itsestään selvää, jos osallistuminen liittyy hienovaraisesti nuorten itsenäisyyden lisäämiseen ja kun se vuorostaan on nuorten elämässä asialistalla heidän ottaessaan huomattavasti enemmän vastuuta omasta tulevaisuudestaan (ja kantaessaan vastuun, kun asiat menevät vikaan). Huomattava ristiriita vallitsee siinä, että tutkijoiden mukaan nuoret tarvitsevat haastavissa siirtymävaiheissa enemmän tukea ja vahvistusta, ja nuorisojärjestöjen mielestä nuoret taas haluavat enemmän itsenäistä päätäntävaltaa. Tuen ja itsenäisyyden välinen rajaviiva on itse asiassa jatkumo, jonka eri kohdille eri nuorisoryhmät asettuvat. On varottava, ettei nuorten itsenäisyyttä edistävä politiikka jätä hauraampia ja edelleen tukea tarvitsevia nuoria liian varhain oman onnensa nojaan. (Tästä syystä on hyvä havaita, että nuorisoasiainkeskus on muuttanut kohderyhmänsä ikäjakaumaa, joka oli ennen 13–18 ja nyt 13–24.) Niukkojen resurssien paineissa toimivat julkiset viranomaiset ja pikemminkin uusliberalistiset kuin sosiaalidemokraattiset poliittiset toimijat innostuvat todennäköisesti edistämään ”yrittäjyysminää” ja antavat itsenäisten nuorten pärjätä omillaan. Eräs nuorisorikollisuutta käsittelevän kirjan kirjoittaja mainitsi kerran, että ”vapaus voi teini-ikäisen silmin muistuttaa erehdyttävästi laiminlyöntiä”.

Tyttöjen talo

Tyttöjen talo on pojista vapaa vyöhyke 10–28-vuotiaille tytöille ja nuorille naisille.

Helsingissä nuorisoasiainkeskus (yhdessä muutamien muiden rahoittajien kanssa) tukee juuri tällaista tytöille ja nuorille naisille tarkoitettua tilaa. Ruotsissa toimivien vastaavien palvelujen mallin mukaan perustettu Tyttöjen talo on yksi viidestä Suomessa toimivasta vastaavanlaisesta talosta. Helsingin Tyttöjen talo on ollut toiminnassa 12 vuotta. Setlementtiliikkeen (ja Toynbee Hallin) innoittama talo on tarkoitettu 10–28-vuotiaille tytöille ja naisille, ja se on avoinna arkisin klo 13–20 sekä toisinaan myös viikonloppuisin. Talo on avoin kaikille, mutta huumeiden tai alkoholin vaikutuksen alaisena sinne ei saa tulla. Kyseessä on matalan kynnyksen tila (sisäänpääsyvaatimuksia tai -kriteereitä on vain vähän), ja perussääntönä on muiden kunnioittava kohtelu. Talossa työskentelee kymmenen eri ammattiryhmiä edustavaa henkilöä ja ryhmänohjaajaa. Talon johtaja on ammatiltaan psykologi ja terapeutti.

Nuorisotyön (ja laajemminkin kasvatuksen ja muun politiikan) historiaa värittävät väittelyt siitä, voiko eri nuorisoryhmille tarjota erilaisia palveluita. Tämä huolenaihe tulee usein esiin, kun tietyn palvelun käyttöä ”dominoi” tai siihen liitetään jokin erityisryhmä. Vaikka sitä ei usein lausutakaan ääneen, nuorisotyön filosofian keskiössä on nuorten saattaminen yhteen: tavoitteena on sosiaalisen yhtenäisyyden ja keskinäisen ymmärryksen, suvaitsevaisuuden ja kunnioituksen luominen tekemällä asioita yhdessä.

Tyttöjen talo on luonteeltaan yhteisöllinen. Se on tarkoituksellisen tyttömäinen – ”täydellinen teini-ikäisille tytöille”. Huolimatta Suomen yhtäläisten mahdollisuuksien ja sukupuolineutraaliuden kulttuurista, ja ehkä juuri siksi, talo ei nimenomaan ole sukupuolineutraali. Sen tavoitteena onkin tuoda näkyväksi piilevä epätasa-arvo ja sorto, jonka kohteeksi naiset Suomessa edelleen joutuvat. Talo tarjoaa paljon erilaista tekemistä yksinäisille tytöille. Käyntejä on noin 1 000 kuukaudessa, talo tarjoaa intensiivistä tukea 500 tytölle vuosittain, ja noin 1 000 tyttöä on mukana avoimissa ryhmissä.

On olemassa myös mielipide, jonka mukaan jotkin ryhmät tarvitsevat tilaa, joka on varattu vain heille. He tarvitsevat turvapaikan toisten hallitsevalta käytökseltä ja sellaisen ympäristön, jossa he voivat keskustella avoimesti, rehellisesti ja turvallisesti vailla pelkoa siitä, että joutuvat naurunalaisiksi, hyväksikäytetyiksi tai nöyryytetyiksi. He tarvitsevat paikan, jossa he voivat kehittää omia kykyjään ja kasvattaa elinvoimaansa.

Jokainen huone on sisustettu tiettyä tarkoitusta varten, vaikka tuo tarkoitus olisikin pelkkä ”chillailu”. Vuoden mittaan talossa toimii noin 50 ryhmää. Joissakin ryhmissä keskitytään tiettyihin harrastuksiin, kuten joogaan tai hip-hoppiin, joissakin avoimissa ryhmissä kokataan tai tehdään käsitöitä ja jotkin ovat interaktiivisia tai terapeuttisia, jolloin niissä käsitellään syvällisiä asioita valokuvauksen tai taiteen keinoin. Tytöt ja nuoret naiset saat-

tavat olla ensisijaisesti mukana tietyssä ryhmässä (kuten esimerkiksi nuoret äidit). Talossa on kuitenkin paljon myös muuta sosiaalista kanssakäymistä: keskustelua yleisistä asioista, kuten väkivallasta ja ihmissuhteista ja mahdollisuus saada neuvontaa tai seksuaaliterveyteen liittyviä palveluita. Henkilökuntaan kuuluukin yksi sairaanhoitaja, ja seksuaaliterveydelle omistettu huone on tutkimustilan lisäksi myös keskustelupaikka. Laajempi näkökulma tähän asiaan on se, että tämäntyyppinen nuorisotyö toimii terapeuttisen hoitotyön rajamailla ja alueella. Tällainen ympäristö vastaa moniammatillisen ryhmätyön ja käytäntöjen haasteisiin (joita on jo aiemminkin käsitelty), etenkin koulutuksen ja valvonnan osalta. Valvonnan kolmoismerkitystä – tarkkailua, huolehtimista ja laajempaa näkemystä – korostetaan Tyttöjen talossa. Olisikin kiinnostavaa tietää, millä tavoin tiimin nuorisotyöntekijät vaihtavat muistiinpanoja ja jakavat kokemuksia sellaisten kollegojen kanssa, jotka toimivat erilaisissa ympäristöissä. Tällaiset palvelut maksavat epäilemättä paljon. Tyttöjen talo kuitenkin tuntuu tärkeältä ja tarpeelliselta. En tavannut palvelua käyttäviä nuoria naisia, mutta mieleeni on jäänyt yksi tilastotieto, joka heijastelee talon kasvatuksellista roolia ja sen mahdollisesti hyvinkin pitkäaikaista vaikutusta näiden naisten elämään: talon nuorten äitien ryhmässä noin 60 % imettää vauvaansa, kun koko Suomen tuoreista äideistä vain 34 % tekee niin. Otanta on tietenkin pieni – liian pieni tilastollisten päätelmien tekemiseen. Voidaan olettaa, että Tyttöjen talon palveluita käyttävien nuorten naisten käyttäytymismallien muutos ei ole aivan helposti saavutettavissa, mutta silti jotakin merkittävää on saatu aikaan.

Kohdennettu nuorisotyö (I) Luotsi Nuorisotyön yksikkö Luotsi on moniammatillinen hanke, joka sisältää sosiaali- ja terveyspalveluita sekä nuoriso-osaston palveluita. Se tarjoaa tukea, ennaltaehkäisevää toimintaa sekä varhaista puuttumista palvelun piirissä olevien nuorten pulmiin. Varhaista puuttumista tarjotaan vain sellaisissa tapauksissa, joissa ongelmat eivät ole vakavia ja joissa on aihetta olettaa positiivista reaktiota. Jokaisella Luotsiin ohjatulla nuorella on yksilöllinen tukiohjelma ja hänen asioihinsa perehtynyt tukihenkilö. Luotsin periaatteena on vahvuuksiin pohjautuminen, nuorten elämäntilanteeseen paneutuminen, teini-ikäisten kannustaminen sitoutumiseen sekä vähintään vuoden ajan jatkuvat säännölliset kontaktit. Luotsi-projekteja on tarjolla sekä hauraille ja haavoittuville nuorille että erityisryhmille, kuten venäläisille ja romaneille (suomalaisille romaneille, joita on ollut maassa satoja vuosia), joille koulunkäynti ja edistyminen ovat erityinen ongelma. Aggressiiviset ja hyperaktiiviset kuuluvat Luotsin erityisasiakaskuntaan. Luotsin henkilöstö toisti usein, että tavoitteena on ”ehkäisy, ei korjaaminen”. Voidaan kuitenkin väittää, että tämä kahtiajako on jossakin määrin virheellinen: jo näkyviin tulleiden syrjäytymis- ja irrallisuussignaalien korjaaminen on paras tapa ehkäistä niiden syveneminen. Sain kuulla hyvin innokkaan kuvauksen Luotsin arvosta – kuinka haastavat ja vähäosaiset nuoret saavat yksilöllistä tukea, kuinka nuoren lähipiiristä (koulu, sosiaalityö, terveydenhuolto, uskonto, vanhemmat ja nuorisotyö) koostuva verkosto osallistuu tavoitteiden asettamiseen, kuinka Luotsin piirissä olevat nuoret aktivoituvat, saavat kokemuksia ja vertaistukea ja kuinka kaikki tämä ”laajentaa heidän maailmankuvaansa” ja lisää heidän omanarvontuntoaan.

Huolimatta siitä, että hankkeesta saamani yleiskuva oli miellyttävä, mieleeni tuli myös joitakin kriittisiä havaintoja ja kysymyksiä. Esitin ne jo tapaamisessa, mutta niitä ehkä kannattaa käsitellä vielä lisää. Ensinnäkin kyseessä on varmasti ollut valtava hyppäys aiemmin perinteisen nuorisotyön piirissä työskennelleille henkilöille. Vaikka toiminta perustuu ajatukselle, jonka mukaan ”nuorisotyössä on mahdollisuuksia paljon enempään”, siirtyminen ennaltaehkäisevän toiminnan pariin ja sen myötä yhteistyöhön muiden virastojen kanssa on väistämättä sisältänyt erilaisia jännitteitä, jotka liittyvät esimerkiksi luottamuksellisuuteen ja tietojen jakamiseen. Viimeksi mainittua koskevien käytäntöjen ja sopimusten laatiminen on tietenkin mahdollista, mutta siitä huolimatta mutkattoman ammattikäytännön omaksuminen ei aina suju täysin ongelmitta. Kaiken kaikkiaan kohdennettu nuorisotuki (joksi sitä on Britanniassa kutsuttu, ja on syytä huomata, että termi ei viittaa nuorisotyöhön) on iso harppaus ainakin joillekin nuorisotyöntekijöille. Toinen olennainen asia on se, että ryhmätyössä on mukana tavallisesti (ja mahdollisesti aina) vain niitä nuoria, jotka on nimitetty Luotsi-ohjelmaan. Tosin ryhmiin kuului molempia sukupuolia ja toisinaan nuoria, joiden käyttäytymisongelmat olivat erityyppisiä, mutta ilmeisesti mukana ei ole niitä, joita voitaisiin kutsua ”tavallisiksi” nuoriksi. Kun ajatellaan tämänhetkisiä teoreettisia debatteja sosiaalisen pääoman yhteen liittämisestä ja siltojen rakentamisesta sekä myös Luotsin itsensä ajatusta maailmankuvan laajentamisesta ja toisaalta sitä tosiasiaa, että ryhmissä on mukana vain haasteellisia nuoria, voidaan aiheellisesti kysyä, kuinka Luotsi-nuoret voisivat päästä mukaan nuorten tavanomaisiin aktiviteetteihin. Luotsi-hankkeen tavoitteena on tuoda nuorten elämään merkityksellisyyden, suunnan ja päämäärän tuntu. Se ei ole tarkoitettu nuorille, joilla on vakavia ongelmia, kuten huumeiden käyttöä ja rikollisuutta. Haasteellisemmille nuorille se saattaa toimia sillanrakentajana ohjaamalla heitä tarvittavien palveluiden piiriin. Osallistuminen on vapaaehtoista. Jokaisella neljän ammattilaisen ryhmällä on vuosittain asiakkaana noin 10–15 nuorta, ja noin 350 nuorta vuodessa käy Luotsi-ohjelman läpi. Kerrotaan, että tähän mennessä 90 % mukaan otetuista on käynyt läpi koko ohjelman. Laaja arviointi ohjelman vaikutuksista on odotettavissa syyskuussa 2012. (II) Työttömät nuoret Nuorisoasiainkeskus on luonut laajan kehitysohjelman, jonka aiheena on nuorisotyöttömyys: ”avataan nuorille ovi työelämään”. Yhteistyössä työvoimatoimiston kanssa se tarjoaa 14–25-vuotiaille ohjausta ja kolmesta kuukaudesta vuoteen kestäviä työtilaisuuksia päiväkodeissa, vanhustentaloissa ja nuorisotaloissa. Nuorille tarjotaan neuvontaa ja tukea heidän tavoitteidensa saavuttamiseksi sekä pyritään löytämään pysyviä ratkaisuja heidän ongelmiinsa. Tämä on ilman muuta hyvin tärkeä hanke. Pitkittäistutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että nuorten työttömyys jättää heihin pitkäaikaiset haavat. Ne vaikuttavat koko elämän ajan ihmisten työpaikkojen pysyvyyteen, tulotasoon, terveyteen ja muihin seikkoihin. Nuorten pitäminen mahdollisimman tiiviissä yhteydessä koulutukseen ja työmarkkinoihin on ehdottoman välttämätöntä. Siitä huolimatta nuorisotyön panostus tähän kysymykseen on ollut monissa maissa kiistanalainen kysymys. Helsingissä hankkeeseen liittyvät nuoret, jotka haluavat työpaikan tai jotka haluavat pysytellä työmarkkinatuen piirissä. Työttömät nuoret saavat valtion työmarkkinatukea ja

Acta-lain mukaan heidän on oltava aktiivisia työttömyysaikana. Tämä on vaatimuksena työmarkkinatuen saamiseksi. Monilta nuorisoasiainkeskukseen tulevilta nuorilta puuttuu motivaatio sekä tärkeitä sosiaalisia ja elämänhallintaan liittyviä taitoja. Monet ovat maahanmuuttajataustaisia, ja kuten eräs henkilö asian ilmaisi: ”jotkut eivät tajua kelloa”. Minun annettiin ymmärtää, että hanke on yleisesti ottaen ollut menestys. Seurantapuhelut osoittavat, että useimmat projektiin osallistuneet nuoret ovat joko opiskelemassa tai työssä. Sain kuitenkin kuulla, että osa ”katoaa” ja menettää samalla valtion työmarkkinatuen. He päätyvät joko asumaan vanhempiensa luokse ja näiden elätettäviksi tai itsenäisesti kodittomiksi. Tähän työllisyysohjelmaan osallistuvia nuoria kuvattiin ”toivonsa menettäneiksi nuoriksi”. Kullakin on omat, yksilölliset tarpeensa, joihin Suomi pystyy yhä heikommin vastaamaan. Minulle kerrottiin, että näissä tapauksissa tarvittiin laaja valikoima erilaisia toimenpiteitä, etenkin ”sosiaalisia työpajoja”, joiden kautta nuorisotyö pystyy auttamaan nuoria elämään omaa elämäänsä. Ohjelmaan osallistuvia nuoria oltiin hyvin vastahakoisia luokittelemaan tai kategorisoimaan millään tavoin. Tämä on varsin naiivi ja petollinen asenne, vaikkakin melko tyypillinen nuorisotyöntekijöiden piirissä (ja nuorisotyöntekijänä olen itsekin samanlainen). Toimintatapojen näkökulmasta jonkinlaisen kehyksen rakentaminen on pakollista. Kauan sitten luokittelin Britannian hallituksen työllisyysohjelmaa varten erilaisia elementtejä siten, että ne edustivat joko sosiaalityö-mallia tai sotilas-/työ-mallia. Edellisessä välitettiin hyvin vähän työstä, jolloin kaikki huomio kohdistui yksilön ymmärtämiseen ja tukemiseen. Jälkimmäistä asennetta kuvasi osuvasti eräs valvoja/kouluttaja, entinen sotilas: ”Paras myöntää, kamu, että elämä on yhtä oravanpyörää, joten paras kouluttaa heidät oraviksi. ” Toisin sanoen tämä henkilö ei halunnut tuhlata aikaa nuorten henkilökohtaisiin vaikeuksiin tai olosuhteisiin. Hän vaati täsmällisyyttä, tottelevaisuutta ja kovaa työtä, ja näiden epäonnistuessa seurauksena oli rangaistuksia ja rahallisen tuen pieneneminen.

Nuorisoasiainkeskus liittyy mopoharrastukseen sekä suorasti että epäsuorasti, sillä nuorisotyöntekijät osallistuvat kokoontumisiin ja nuorille järjestetään liikennekasvatusta ja moottorityöpajoja, joissa opetellaan korjaus- ja huoltotaitoja. Suomessa nuoret saavat 15 vuotta täytettyään ajaa mopoa, jotka kulkevat korkeintaan 45 km/h. 16-vuotiaana he saavat ajaa kevytmoottoripyörää. Kymmenen viime vuoden aikana kaksipyöräisten ajoneuvojen käyttäjämäärä on kolminkertaistunut. Kuten ”jengikulttuurissa” aina, mopoilmiössä on omat sääntönsä ja hierarkiansa. Alkoholia ei käytetä eikä tappeluita harrasteta. Mopokauden aikana kokoonnutaan parkkipaikoilla iltakuudesta alkaen. Katunuorisotyöntekijät ovat näillä paikoilla iltamyöhään kohtaavan ja keskustelevan työtavan mukaisesti. Ohjaajat ovat tuottaneet liikennekasvatukseen koulutusmateriaalia, ja he opastavat nuoria liikennekäyttäytymisessä. Tästä nuorisoasiainkeskuksen työtavasta on paljonkin sanottavaa, mitä tulee tilanteen hyödyntämiseen, vastaanottoon, merkityksellisyyteen ja tehokkuuteen. Puuttumatta sen enempää nuorisotyöntekijöiden ja mopoharrastajien kohtaamiseen ja sen tuloksiin – joka on peruskysymys kaikessa katunuorisotyössä – hanketta voi vain täydentää tai kehittää tai tukea?

Sitkeät ja itsevarmat nuoret pilkkasivat sosiaalityö-mallia ja käyttivät hyväkseen sen edustajien joustavuutta ja pehmeyttä, hauraat ja ongelmaiset nuoret taas saivat huonoa kohtelua puolustusvoimia tai teollisuustyötä mukailevista malleista, joiden jäykkyys ja kovuus koitui niiden tuhoksi. Helsingissä on varmasti nuoria, joilla ”ei ole tajua kellosta”, mutta ajanhallinnan kehittämiseen ja tukemiseenkin on olemassa erilaisia menetelmiä ja mekanismeja. Joidenkin nuorten kanssa toimimiseen tarvitaan kärsivällisyyttä, toiset taas tarvitsevat painostusta. Olen verrannut tätä laajemmissa, haasteellisten nuorten kohtaamista koskevissa keskusteluissa vaativaan ajo-opetukseen. Jotta osaisi välttää kolarin mutkaisella vuoristotiellä, on tiedettävä täsmälleen, milloin painaa jarrua ja milloin kaasua. Nuorisotyössä jarru on usein pohjassa liian pitkään. (III) Liikennekasvatus DVD, jossa kadulla kulkee satoja mopoja, jotka muistuttavat 1950-luvun rockereita tai vielä useammin 1960-luvun modeja, on varsin vaikuttava. Aivan kuten Vespa 150 (ennemmin kuin Triumph 750), helsinkiläisten nuorten ajamat mopot kulkevat kovempaa kuin moottorin kapasiteetin tai vaatimattoman koon perusteella luulisi. Ajovarusteet ja ajotaito sekä pelkät numerot kertovat aivan muuta; puhutaan nuorten kulttuuri-ilmiöstä. Kuten Elina Nikoskinen on tätä ilmiötä tutkiessaan todennut, nämä mopot ovat ”siistejä” ja ajajat ”kovia”. Mopokauden kokoontumiset parkkipaikoilla tarjoavat tilan ja paikan esiintymiselle ja yleisön osallistumiselle.

Nuorisoasiainkeskus on vastannut räjähdysmäisesti nousseen mopoilun tuomiin haasteisiin.

Nuorisokulttuuri ja sosiaaliset käytännöt – tyvestä puuhun ja joskus maan altakin Helsingin kaupungin nuorisotyö on vaikuttavaa siksi, että se perustuu niin suurelta osin nuorten erilaisiin kulttuureihin. Helsingin nuorisoasiainkeskus ei ainoastaan tue näitä aktiviteetteja (esimerkiksi skeittausta ja pelejä) vaan on niissä aktiivisesti mukana (mopoilmiö, sosiaalinen media, verkostoituminen) voidakseen kehittää ja soveltaa nuorisotyön periaatteita ja käytäntöjä. Sellaiselta tilanne ainakin näyttää. Mikäli keskuksen avoimessa nuorisotyössä toimivien kertoma pitää paikkansa, nuorisotyön keskiössä ovat edelleen suhteiden rakentaminen, keskustelu ja reagoiminen. On kuitenkin vaikeaa kuvitella minkäänlaisen dialogin olevan käynnissä maan alla sijaitsevan skeittihallin metelissä. Siellä ei kerta kaikkiaan voi keskustella. Tämä ei kuitenkaan ehkä haittaa. Kuvaavaa on, että kuten muuallakin, nuorisotyö on tällä hetkellä erilaisten aktiviteettien, ideoiden ja pyrkimysten tienristeyksessä. Skeittipaikka lienee siitä äärimmäinen esimerkki. Sen nuorisotyölle asettama haaste on yhtä lailla läsnä moponuorten parissa, jotka lienevät kiinnostuneempia esiintymisestä kuin keskustelemisesta, tai Hapen tietokonepeleihin uppoutuneiden nuorten keskuudessa heidän olleessaan kovin haluttomia keskeyttämään peliään juttutuokiota varten. Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus on mieltynyt toimintamalleja koskeviin julkaisuihinsa, mutta ehkä sen kannattaisi laatia myös joitakin tapaustutkimuksia nuorisotyön kentältä – kuinka nuorisotyö kytkeytyy nuorisokulttuuriin, kuinka vuorovaikutuksessa nuorten kanssa tunnistetaan ongelmakohdat ja haasteet, kuinka nuorisotyöntekijät vastaavat niihin ja mihin nämä nuoret päätyvät? ”Nuorisokulttuurista aktiivisiksi kansalaisiksi: nuorisotyön näkökulma” voisi olla tällaisen julkaisun nimi.

5. MINNE MENET, HELSINGIN NUORISOTYÖ? Olen valinnut otsikon tarkoituksella. Vuonna 1998, kun nuorisotyö oli äärettömän epäsuosittu termi Tony Blairin uuden työväenpuolueen hallituksen muotoillessa koko maan kattavaa nuorisopolitiikkaa, käytin samaa otsikkoa. Silloin kirjoitin Englannin kansalliselle nuorisovirastolle artikkelin, jossa kysyin: ”Kasvaako vai kuihtuuko nuorisopalvelu?” (Williamson 1998). Minne se oli menossa, kuihtuisiko se pois? Viime vuoden loppupuolella Helsingin nuorisoasiainkeskus julkisti oman näkemyksensä roolistaan ja panoksestaan nuorten ihmisten elämään. Tämä tehtiin kunnan ja kenties kunnianhimoisemmin koko maailman mittakaavassa. Kuinka Nuorisoasiainkeskus muuttaa maailman paremmaksi vuoteen 2016 mennessä? -niminen julkaisu laadittiin marraskuussa 2011. Siinä määriteltiin neljä päämäärää, joiden perustana eräät kehityksen perusperiaatteet toimivat. Nämä neljä päämäärää olivat: 1) asioihin vaikuttaminen – Ruuti 2) toimintakonseptin uudistaminen 3) toiminta, jonka tarkoituksena on ehkäistä koulutusvaiheesta toiseen siirtyvien putoaminen järjestelmästä (nivelvaihepudokkuus) 4) nuorisotyön kehitys oppimisympäristönä. Näiden neljän tavoitteen ajatellaan toteutuvan parhaiten seuraavilla keinoilla: kumppanuustyöllä, Internetin lisääntyvällä ja entistä tehokkaammalla käytöllä, pienryhmätoiminnan korostamisella ja yhteisötyöllä, jossa nuoruus nähdään voimavarana sen sijaan, että nuoriin suhtauduttaisiin ratkaisua vaativana ongelmana, sekä keskittämällä nuorisotyö nuoriin ja nuoriin aikuisiin, ei varhaisnuoriin. Harva lienee eri mieltä perusperiaatteista – ainakaan periaatteessa! Käytännössä asiassa on sudenkuoppia, jotka pitää vähintäänkin tunnistaa ja toisinaan ottaa myös kunnolla käsiteltäviksi. (I) Kumppanuustyö On jo todettukin, ettei kumppanuustyö ole automaattisesti muita työtapoja tehokkaampaa. Se on selvästi omiaan luomaan yhtenäisemmän ja johdonmukaisemman lähestymistavan kohderyhmään. Monet toimijat voivat kertoa tässä lähestymistavassa tapahtuneista yhteentörmäyksistä ja konflikteista, jotka vähintäänkin ovat ehkäisseet tehokkuutta. Pahimmillaan nämä yhteentörmäykset ovat aiheuttaneet väliintuloja, joilla on ollut kielteinen vaikutus, ja ilmiön, jossa vastahakoisemmat ”asiakkaat” ovat usuttaneet eri ammattiryhmät toisiaan vastaan. Britanniassa on kirjoitettu tästä aiheesta klassikkojulkaisu Surviving Poverty eli Köyhyydestä selviytyminen (Stewart ym. 1989). Julkaisussa kerrotaan nuorten aikuisten rikoksentekijöiden (ikäryhmässä 17–21) sopeuttamisesta, jonka aikana ehdonalaispalvelun sopeuttamistavoitteita hankaloittivat sosiaaliturvajärjestelmän rajoitukset tämän ikäryhmän pääsystä etujen piiriin. Niinpä ehdonalaisvirkamiehet joutuivat käyttämään suhteettoman paljon aikaa yrittäessään saada rahaa asiakkailleen, vaikka he olisivat voineet sinä aikana paneutua laajemmin ammattitehtäviinsä. Jos tällaiset ongelmat ja jännitteet halutaan välttää, kumppanuustyön käytännöistä kaivataan yhteistä

Kontulan nuorten toimintakeskus Luupin skeittihalli on yksi nuorisoasiainkeskuksen suosituimmista toimipaikoista.

strategiaa ja näkemystä. Kunkin toimijan roolit ja vastuualueet on rajattava huolellisesti, etenkin informaation jakamisen ja luottamuksellisuuden osalta. Tämä on harvoin mutkatonta. Eri ammattialoilla ja ammattikuntien sisällä, esimerkiksi lastensuojelussa, saattaa olla valtavia näkemyseroja siitä, miten erimielisyyttä aiheuttavat asiat pitäisi hoitaa. Tällaisia asioita ovat mm. riski-, haitta- ja vaaratekijät. (II) Työ verkossa Edellä mainitut huolenaiheet ovat edelleen melko tuntemattomia Internetin käytössä. Suomi on aina ollut tässä asiassa edistyksellinen, etenkin Veikkaus Oy:n tukeman nuorisotyön alalla, joka on tuen ansiosta voinut ottaa käyttöön uudenlaisia työtapoja. Helsingin nuorisoasiainkeskuksen visio on, että Internet on ”väline, jonka kautta nuoria on helppoa tavoittaa, jossa heidän aktiivista kansalaisuuttaan voidaan vaalia ja jossa heitä voidaan tukea sosiaalisesti”. Tämä näkemys on hyvin kannatettava, mutta on otettava huomioon myös eräät muut näkökulmat. Sennettin esipuheessa mainitussa kirjassa (2012) Together (Yhdessä) mainitaan, että Internetissä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa eivät aina tule esiin sosiaalisen todellisuuden monimutkaisuus ja vivahteet. Niinpä on harkittava huolellisesti Internetin käytön laajentamista ja sen sopivuutta nuorisotyöhön. Lisäksi on ratkaistava joitakin yleisempiä kysymyksiä palvelujen saatavuudesta (digitaalinen jakautuminen) ja otettava huomioon mahdollinen hyväksikäyttö Internetissä sekä suojelukysymykset. (III) Yhteistyö nuorten ryhmien ja yhteisöjen kanssa Ryhmätoiminnan merkityksen painottaminen ei todellisuudessa ole mitenkään uutta. Nuorisotyön historiikeissa korostetaan poikkeuksetta ryhmän (kerhon, joukon, porukan) keskeistä merkitystä, ja viime aikoina korostunut yksilöllisesti kohdennettu nuorisotyö on pikemminkin poikkeava lähestymistapa. Vähemmän on sen sijaan keskitytty luomaan yhteyksiä sukupolvien ja yhteisöjen välille. Sukupolvien välisiä linkkejä on suorastaan vältel-

ty sillä perusteella, että nuorison on katsottu tarvitsevan omaa tilaa. Sukupolvien välisen solidaarisuuden edistäminen sisältää tietenkin uusia haasteita, vaikka se onkin tämänhetkisen Euroopan unionin nuorisostrategian keskeinen teema. Nuorisotalot eivät voi aina olla kovin ”räväköitä” (vaikkapa seksuaaliterveyttä koskevien visuaalisten julkaisujen osalta), jos ne palvelevat samaan aikaan sekä nuorisoa että yhteisöä yleisemmin. On kuitenkin monia keinoja rakentaa yhteyksiä nuorten ja vanhempien ihmisten välille, sillä jälkimmäiset voivat toimia esimerkiksi ohjaajina, neuvonantajina, opastajina ja yhteistyökumppaneina. Nuorillakin on annettavaa vanhemmalle sukupolvelle esimerkiksi keskustelujen, avunannon (esimerkiksi ostokset ja puutarhanhoito) ja seuranpidon merkeissä. Molemminpuolisen ymmärryksen edistäminen on ilman muuta yksi modernin ajan haasteista, kun uusi teknologia ja muutosvauhti tuntuvat saattavan sukupolven yhä selvemmin erilleen. Eräs nenäkäs nuori mies kulki vanhemman miehen ohi tämän onkiessa kaikessa rauhassa joentöyräällä. Vanhempi mies tervehti kohteliaasti. Nuori mies käyttäytyi vähättelevästi ja piti naurettavana yksinäistä kalastusta todeten, ettei hänellä ole mitään yhteistä vanhemman sukupolven kanssa kasvettuaan avaruusmatkailun, sähköpostin, YouTuben, kansainvälisen turismin, Internetin ja Googlen, kännyköiden ja älytekniikan aikakaudella. Vanhempi mies huomautti rauhalliseen sävyyn, että juuri hänen sukupolvensa on keksinyt kaikki nuo asiat, ja kysyi, mitä nuori mies itse aikoi tehdä lastensa hyväksi… Vastavuoroisuuden ja vuorovaikutuksen idea on tulevaisuuden nuorisotyössä elintärkeä etenkin julkisen rahoituksen niukentuessa. Luuppi-toimintakeskuksen henkilökunta on havainnut, että nykyään nuoria kohtaan on paljon enemmän ennakkoluuloja ja negatiivisia asenteita, jotka johtuvat suurelta osin kielteisestä mediahuomiosta erityisesti Suomen kouluampumisten jälkeen. Tämä voidaan muuttaa ainoastaan positiivisemmalla lähikokemuksella. Yhteisöjen parissa toimiminen on sen takia nuorille aktiivisen kansalaisuuden opettelun lisäksi myös kanssakäymisen opiskelua. Yhteiskunnassa toimimisen ja paikallisen tuen varmistamisen kautta nuorisotyö saa todennäköisemmin tarvitsemaansa poliittista tukea voidakseen säilyttää julkisen rahoituksensa. Jälleen on kuitenkin sanottava, että nämä suhteet sisältävät riskejä ja ongelmia. On oikeastaan helpompaa pitää nuoret erillään. Silloin mikään ei voi mennä pieleen eikä nuorison toimia julkisilla paikoilla voida tulkita väärin. Vuonna 1985 paikallishallintoyhdistykselle kasvatuksen tulevaisuudesta pitämäni puheen lopussa puhuin koulutuksen vaikeasta haasteesta opettaa nuoret tulkitsemaan tilanteita riittävän hyvin tietämään, ollako rohkea vai myötäilevä (väärä reaktio johtaa hylkäämiseen tai eristämiseen). Minulta kysyttiin, millaisen opintosuunnitelman tai toimintaohjelman kannalla olen. Sanoin kannattavani vapaata lukujärjestystä tai mallia, jossa 16-vuotias pääsisi vuorovaikutukseen muun kuin lähisukuun kuuluvan yli 65-vuotiaan henkilön kanssa. Kohtaamisen keskiössä olisi maailma ja sen tarjoamat valinnanmahdollisuudet silloin, kun yli 65-vuotias oli noin 16 vuoden ikäinen. 16-vuotias luultavasti hämmästyisi vanhemman elämäntyyliä 16-vuotiaana, ja vanhempi puolestaan alkaisi ymmärtää nykyelämän monimutkaisuutta materiaalisen hyvinvoinnin keskellä. Tällainen hanke olisi hyödyllinen laajemmin, koska se vaimentaisi tai ainakin voisi vaimentaa nuorten ongelmista johtuvien tarinoiden kielteistä vaikutusta. Kuten vastaavissa dokumenteissa ympäri maailmaa, myös nuorisoasiainkeskuksen selvityksessä halutaan nähdä nuoret voimavarana, eikä ongelmana. Usein tarvitaan kuitenkin valtava määrä hyvää nuorisoa rakentamaan siltoja epäluuloisen vanhemman sukupolven

Vuorovaikutus nuorten ja aikuisten välillä on ensiarvoisen tärkeää.

sekä laajemminkin yhteisön välille, ja vain yhden henkilön ikävä teko riittää tuhoamaan ne sillat silmänräpäyksessä. Toivottavasti Ruuti-hanke osoittautuu keskeiseksi osaksi rakennusprosessissa, joka luo tukevia siltoja muun yhteisön sekä sen poliittisten ja hallinnollisten edustajien kanssa. (IV) Vanhemman nuorison priorisointi Nuorten ja nuorten aikuisten kanssa toimiminen esiteinien ja varhaisnuorten sijasta on nykyään lähes yksiselitteistä. Jo hyvin varhain havainnoidessani siirtymävaiheiden muuttuvaa luonnetta ja nuorisotyön muotojen mahdollista muutostarvetta kirjoitin, että nuorisotyö keskittyy edelleen niin hartaasti ”nuorten akuuttiin ahdistukseen”, että on kokonaan jäänyt huomaamatta ”nuorten aikuisten krooninen kriisi” (Williamson 1985). Keskittyminen vanhempiin nuoriin ei ole täysin ongelmatonta. Nuorisotyöntekijänä vedin aina nimenomaan nuoremman ikäryhmän kerhoja, koska halusin itselleni pysähdyspaikan ja astinlaudan suhteiden rakentamista varten. Juniorikerhon nuorten– 10–13-vuotiaiden – kanssa juttelin urheilusta, popmusiikista, lomista ja nuorten siskoista ja veljistä (jos he ylipäätään halusivat jutella) sekä järjestelin pelejä, yöpymisiä, diskoja ja matkoja. Viiden vuoden kuluttua tämä työ kantoi hedelmää. Nuoret olivat tottuneet juttelemaan kanssani, ja he puhuivat perhe- ja ihmissuhdeongelmistaan, kohtaamisistaan poliisin kanssa, kouluhaluttomuudestaan, huumeiden ja alkoholin käytöstä ja niin edelleen. Kun nuoret täyttivät 20 vuotta, puhuimme edelleen ihmissuhteista, työpaikoista ja lapsuudenkodista muuttamisesta. Minä järjestin heille sekä yksilö- että ryhmätukea. Syyt puolustaa jatkuvuutta palvelutarjonnassa ovat siis todella vahvoja. Nuorisoasiainkeskuksen ajattelussa kritisoin sitä, että aiempi vapaa-ajan toimintaan keskittynyt tarjonta on suurelta osin sellaisten henkilöiden järjestämää, jotka eivät ole koulutettuja ja osaavia nuorisotyöntekijöitä. Näkemykseni mukaan tämä on järkevää henkilökunnan käyttöä, mutta myös kokeneimmat ja pätevimmät nuorisotyöntekijät, jotka keskittyvät kenties vanhempaan ja siten haastavampaan ikäryhmään, kannattaisi toimia ajoittain myös nuoremman ikäryhmän kanssa. Vaikka juuri nämä työntekijät eivät olisikaan paikalla enää viiden vuoden kuluttua, lapset oppivat tietämään, että palvelu sekä senhetkiset ja tulevat työntekijät ovat myöhemminkin heidän käytettävissään. Kohdennettu ja muu erityisnuorisotyö onnistuu tavallisesti parhaiten silloin, kun tarjolla on kytköksiä – vaikka vain kuulopuheina tai jonkinlaisina henkilökohtaisina suosituksina – avoimempiin palveluihin oman ikäryhmän ulkopuolellakin (France ja Wiles 1996).

liitossa, jossa nuorisotilojen käytöstä luovuttiin kommunismin romahtamisen jälkeen, on nähty valtavasti vaivaa nuorisotyön modernimpien muotojen kehittämiseksi. Niissä maissa, joissa on jotenkin onnistuttu säilyttämään kulttuuri- ja harrastuskeskukset, on siirtymävaihe sujunut paljon helpommin. Tilat ovat usein tärkeitä, ja kerran menetettyä voi olla mahdoton saada takaisin. Kustannusten ja riskien jakaminen voi olla välttämätöntä hankalina aikoina: avainkysymys on, miltä pohjalta resurssien jakoneuvottelut käydään ja miten jakaminen saattaa haitata nuorisotyön tehokkuutta. Monenlaiset siirtymäkaudet ja -vaiheet ovat nuorille vaikeita. Teini-ikäisten elämässä yleisimpiä ovat siirtymiset koulutusasteelta toiselle. Putoaminen koulujärjestelmästä on lisääntymässä. Tällaisia nuoria pidetään usein ”vihamielisinä” ja siten asenneongelmaisina, mutta itse olen suosinut termiä ”irrallinen”, joka on neutraalimpi ilmaus nuorista, jotka ovat muualla kuin missä me haluaisimme heidän olevan (eivätkä he usein itsekään ole tyytyväisiä oloonsa ja tilanteeseensa. Heidän motivaationsa hypätä jälleen kärryille vaihtelee monista syistä. Irrallisuutta on luokiteltu monin tavoin, mutta ellemme vaivaudu ymmärtämään irrallisuuden syitä, emme todennäköisesti kykene saamaan aikaan hyvää ja uskottavaa reaktiota. Jotkut nuoret vaativat huomattavasti enemmän kärsivällisyyttä kuin toiset. Jotkut vaativat enemmän tukea ja asioihin puuttumista, toisille taas riittää kevyt tönäisy ja tieto siitä, että lisäapua on tarvittaessa saatavana. Siispä nuorisoasiainkeskuksen halu avustaa nuorten ”elämänhallintaa” – suomalaisen professori Helena Helven ja brittiläisen tutkijan John Bynnerin kehittämä käsite (1996) – erityisesti tämän yhden asian tiimoilta on ehdottomasti aiheellinen. Tarvitaan silti myös yhteisiä ponnisteluja, jotta saataisiin kontakti joihinkin näistä irrallisista nuorista, ja vielä enemmän tarvitaan herkkyyttä toivotun vastakaiun aikaansaamiseksi. Sosiaalinen takuu tai yhteiskuntatakuu on tärkeä poliittinen sitoumus, mutta irrallisen (ja toisinaan myös aidosti vihamielisen) nuoren kanssa rakennettava sopimuksen pohja – ja erityisesti valinnan ja sanktioiden välinen tasapaino – on se, millä sopimuksen arvoa ja uskottavuutta nuorten parissa koetellaan.

Neljä nuorisotyön päämäärää Palataksemme Helsingin nuorisoasiainkeskuksen neljään tavoitteeseen: Ruuti on keskuksen yhteinen asia. Olen jo puhunut myönteisesti sen periaatteista, näkemyksistä ja tavoitteista sekä esittänyt ajatuksia tavoista, joilla niitä voitaisiin vielä vahvistaa. Toimintaan on siis tarkoitus kytkeä ”kaikki ihmiset ja kaikki paikat”. Herääkin kysymys, kuka todellisuudessa lopulta on mukana, kun Ruuti-hankkeeseen sitoutuvia on niin monella suunnalla. Nuorisotilat ovat kirous nuorisotyötä johtavien elämässä. Ylläpito ja muut juoksevat menot nielevät resursseja. Halu rationalisoida tilojen käyttöä ja hallintaa näyttää ensi silmäyksellä järkevältä. Katunuorisotyötä suositaan joissakin paikoissa yhä enemmän kuten liikkuvaa bussipalveluakin. On rakennettu edullisesti ylläpidettäviä nuorisotiloja puistoihin ja muille julkisille paikoille, ja on kannustettu tilojen yhteiskäyttöön. Rakennusten hylkäämisessä ja tiloista luopumisessa on kuitenkin oltava varovainen. Entisessä NeuvostoNuorisotyön tehtävänä on tukea nuoria elämänhallinnassa.

Joitakin saattaa hymyilyttää nuorisoasiainkeskuksen halu kehittää nuorisotyötä oppimisympäristöksi. Monien näkemysten mukaan se on johtanut nuorisotyön filosofian murentumiseen, vaikka se ei aina olekaan käytännössä vaikuttanut sillä tavoin. Haasteena on aina ollut saada muut vakuuttuneiksi siitä, että nuorisotyö on muutakin kuin pingistä ja biljardia. Kuten nuorisoasiainkeskuksen visiossa aiheellisesti todetaan: ”nuorisotyötä ja sen toimintaa suunnitellaan, toteutetaan ja arvioidaan tietoisesti oppimisen näkökulmasta”. Nuorisotyön muuttuessa suunnitelmallisemmaksi ja strukturoidummaksi on muodollinen oppiminen kouluissa muuttunut entistä oppijakeskeisemmäksi ja projektiperusteisemmaksi. Nuorisotyön epämuodolliset ja kokeilevat oppimistavat siis lähenevät koulujen muodollisempia ja didaktisempia koulutuskäytäntöjä. Ainut hankala asia tässä on se, että muodollisesta koulujärjestelmästä vieraantuneille nuorille järjestelmällisemmäksi muuttunut nuorisotyökäytäntö on jo käynyt liian etäiseksi. Kaikkialla Euroopassa on tehty päätöksiä luopua eräistä matalan kynnyksen avoimista työmuodoista, jotka eivät näytä pystyvän tuottamaan todisteita omasta arvostaan, tuloksellisuudestaan ja tehokkuudestaan. Tilalle tulee suoremmin kohdennettuja kontakteja ja tiettyjen nuorisoryhmien ottamista huomion kohteeksi. Tämä on vääränlainen toimintatapa. Se saattaa toimia joidenkin kohdalla, ja puhun tästä ryhmästä termillä ”irrallisimmista vähiten irralliset”. Se saattaa myös kannustaa nuorisovirastoja keskittymään tähän ryhmään. Kumpikin vaihtoehto voi työntää kaikkein irrallisimmat nuoret entistä enemmän marginaaliin. On harkittava erittäin tarkasti, kuka saa vastuulleen oppimispakettien ja -polkujen kehittämisen ja tuottamisen, kuinka ne jaetaan ja mitä arvioidaan määriteltäessä niiden tehokkuutta. Toistan aiemman havaintoni siitä, että nuorisotyön tulee tarjota oppimisympäristö, joka helpottaa ja tukee henkilökohtaista muutosta, joka vuorostaan voi rohkaista nuoria tekemään muutoksia asemaansa tai tilanteeseensa. Jos nuorisotyötä arvioidaan sen perusteella, miten se kykenee tuottamaan jälkimmäistä, on seurauksena riski, että nuoret – etenkin irralliset ja tuen tarpeessa olevat – näkevät sen eri valossa.

6. PÄÄTELMÄT Kaikissa risteyksissä on eri teitä, joita voi lähteä seuraamaan. Helsingin nuorisoasiainkeskus on päättänyt ryhtyä kulkemaan virastojen yhteistyöreittiä hyvinvointisuunnitelman kehyksen mukaan. Se on päättänyt ottaa lippulaivahankkeekseen Ruudin, jonka tarkoitus on edistää nuorten vaikutusmahdollisuuksia kahteen suuntaan: nuorisokenttää/nuoria ja kaupungin hallintoa kohti. Sosiaalitoimenjohtaja ylistää henkilökohtaisesti nuorisoasiainkeskusta sen tehokkaasta tavoitteiden täytäntöönpanosta: nuorten vapaa-ajan aktiviteettien järjestämisestä ja tukemisesta, demokraattisen ajattelun laajentamisesta, nuoren äänen saattamisesta kuuluvammaksi ja varhaisen ehkäisevän puuttumisen käyttöönotosta. Nuorisoasiainkeskuksella on nuorisotyön mission lisäksi myös sosiaalinen missio. Se näyttää yhdistäneen onnistuneesti sekä perinteisen että innovatiivisen nuorisotyökäytännön toimiessaan sekä tapahtumapaikkana että siirtymävyöhykkeenä. Tällä tavoin se myötäilee kaksijakoisuutta, joka on vallitseva piirre Euroopan neuvoston nuorisotyön historiassa. Nuorisoasiainkeskuksen pysyväksi haasteeksi jää näiden eri aktiviteettien tasapainottaminen. Nykyisenä haasteena on pohtia, mitä toimintoja asetetaan etusijalle, jos käyttövarat tulevaisuudessa vähenevät. Tämän raportin tarkoituksena ei ole osoittaa mitään tiettyä suuntaa. Sen tarkoituksena on nostaa esille kysymyksiä, jotka etäältä katsottuna kannattaa ottaa pohdittavaksi ja keskusteluun, kun päätöksiä valmistellaan.

7. JATKOTEHTÄVÄ ARVIOINNIN JÄLKEEN – KYMMENEN KYSYMYSTÄ NUORISOTYÖLLE (Lasse Siurala) 1. Asiakkuustuntuma Raportin mukaan toimipisteiden tieto nuorista rajautuu kovin ahtaasti niihin nuoriin, joita toimipisteisiin valikoituu ja niistäkin tiedetään taustoja vain niukasti: Mitä tiedetään nuorista, jotka eivät ole nk:n nuorisotoiminnassa mukana? Mitä tiedetään nuorista, joiden pitäisi olla toiminnassa mukana? Miten heitä tulisi houkutella mukaan? 2. Miten nuoria tuetaan elämässään eteenpäin? Raportin mukaan monissa erikoistuneissa toiminnoissa, kuten Hapessa, samat nuoret jatkavat toimintaansa kovin pitkään samassa ryhmässä. Miten näitä nuoria voitaisiin tehokkaammin tukea taitojen karttuessa ammattimaisempiin toimintoihin (ammatillisille koulutukseen ja kursseille, alan opistoihin, työharjoitteluun, jne.) ja yrittäjyyteen? Mikäli nuorten taipumukset taas viittaisivat johonkin muuhun kulttuuriseen ilmaisuun, miten heitä voitaisiin ohjata muihin harrastuksiin? Mikäli nuoret tarvitsevat muuta sosiaalista vahvistamista, tukea tai apua, miten heitä ohjataan muihin palveluihin? Nk ei ole taidealan oppilaitos, ei kilpaile alan yritystoiminnan kanssa eikä voi yksin vastata kaikesta nuorten tarvitsemasta tuesta. Kun eteenpäin ohjaaminen tehostuu, myös läpivirtaus paranee. 3. Miten parantaa kustannustehokkuutta ja lisätä tulorahoitusta? Raportin mukaan monien erikoistuneiden toimintojen yksikkökustannukset muodostuvat varsin korkeiksi samalla kun ne ilmaisina tai kovin halpoina ’polkevat markkinoita’. Onko mahdollisuuksia laskea kustannuspainetta taksoja korottamalla, yrityskumppanuuksin tai jollain muulla tavalla? Tai luopumalla kalliista (kustannus per nuori) toiminnoista silloin kun ne eivät ole strategisesti keskeisiä. 4. Miten tehdään tilaa uudelle järjestötoiminnalle kustannusneutraalisti? Raportin mukaan Helsingin voimakas monikulttuuristuminen ja uusien nuorisoryhmien lisääntyminen tulevat aiheuttamaan paineen nykyisten järjestötukien uudelleen jakamiseksi. Nykyiset (etabloituneet) tukien saajat eivät ehkä kovin innokkaasti luovu omastaan uusien hyväksi. Onko tämä tulevaisuuden näkymä perusteltu ja miten sen hallintaan voitaisiin ajoissa varautua? Miten tällaista kehitystä – jota voitaneen pitää myönteisenä – voitaisiin aktiivisesti ohjata? Kansalaistoiminta”skenen” itsesäätely ei tässä ehkä riitä? 5. Voitaisiinko kohdennetussa työssä tehdä enemmän töitä ”sekaryhmien” kanssa? Raportin mukaan esimerkiksi Luotsin työ painottuu kovin vahvasti yksilötyöhön ja työhön, jota tehdään ryhmissä, jotka koostuvat oirehtivista nuorista. Nuorisotyön vahvuus on kuitenkin ryhmien kanssa tehtävä työ ja erityisesti heterogeenisten ryhmien kanssa tehtävä työ. Toisaalta kun ryhmän muodostavat vain erityisen tuen kohteena olevat nuoret, muodostuu siitä helposti ”poikkeavuuden akatemia” - ongelmakäyttäytymistä tukeva oppimisympäristö. Samalla positiivisen vaihtoehdon roolimalli ja oppimisympäristö jää hyödyntämättä. Kun nuorisotoimessa toimii jo useita satoja aktiivinuorten ryhmää, voidaanko näitä ryhmiä hyödyntää tehokkaammin osana kohdennettuja hankkeita?

6. Onko kaikki toimintamme nuorisotyötä? Raportti kysyy onko skeittaus, pelitoiminta, mopotoiminta, sosiaalinen media, liikennetoiminta jne nuorisotyötä. Mikä noiden toimintojen nuorisotyöllinen perustelu tarkalleen ottaen on? Ei ehkä riitä se, että vastaamme, että (1) ne ovat osa moni-ilmeistä brändiämme, (2) nuoret haluavat/tarvitsevat niitä, (3) nuoria tavoitetaan niiden avulla tai että (4) ”niihin on kytketty nuorisotyöllinen näkökulma”. Tarvitaan selkeämpi vastaus siihen, miten ne kytkeytyvät aktiivisen kansalaisuuden oppimiseen tai yhteiskuntaan integroitumiseen? Entä voisiko niistä vastata joku muu kuin kunnallinen ammatillinen nuorisotyö? 7. Miten Ruuti maastoutetaan? Raportin mukaan Ruuti on kiistatta hieno konsepti, mutta miten se maastoutuu nuorisotyön arkeen ja tavallisten nuorten keskuuteen? Nuorisotyöntekijöiden haasteeksi tulee niiden nuorten motivoiminen, jotka paremminkin tuntuvat tarvitsevan ”rakkautta, tukea ja läheisyyttä” kuin toimintaryhmiä, vaikuttamista ja dialogia päätöksentekijöiden kanssa? 8. Nuorisotyö oppimisympäristönä Raportin mukaan on tärkeää nähdä nuorisotyö sosiaalisten taitojen non-formaalina oppimisympäristönä, jonka arvostusta suhteessa kouluoppimiseen tulisi vahvistaa. Pitäisi löytää tapoja, joilla nuorisotyössä opitut taidot voitaisiin tehdä läpinäkyväksi ja opetustoimen tunnustamaksi. Tähän on pyritty esimerkiksi kehittämällä non-formaalin oppimisen todistuksia kuten Nuorten Akatemian kansalaisoppimisen Sininen Kirja tai EU:n Komission Youth Pass. Ne eivät oikein ole lyöneet läpi ja niiden ongelmana on, että ne ’formalisoivat non-formaalin’. Mitä muita tapoja olisi? Tämä on haaste nuorisotyölle ja varsinkin nuorisoasiainkeskukselle, joka – jos nyt joku – voi löytää tapoja vahvistaa nuorisotoiminnan merkitystä oppimisympäristönä. 9. Missä nuorisotyön osaamisen rajat kulkevat? Raportin mukaan nuorisotyössä kohdataan hyvinkin haastavia asiakkaita, esimerkiksi tyttötyössä, jolloin voidaan kysyä missä kulkee se raja, jonka jälkeen nuorten ongelmien kanssa työskentely kuuluisi jollekin muulle ao erityistaidon osaavalle työntekijälle? Noita rajoja vedetään varmaan nuorisotyön käytännöissä, mutta onko niitä mihinkään kirjattu, ovatko ne kaikille samat, tietävätkö kaikki ne ja ovatko ne perusteltuja? Mitä on se ’nuorisotyön ulkopuolinen’ osaaminen, jota tämän päivän helsinkiläisen nuoren kanssa toimittaessa tarvitaan? Minkälaisin kumppanuuksiin tai monihallinnollisin tiimein sitä voitaisiin koota? 10. Mistä nuorisotyön vaikuttavuus syntyy? Howard Williamson totesi, että nuorisotyön ytimessä on nuorten elämänhallintaan ja harkintaan vaikuttaminen. Nuorisotyötä ei sen sijaan ole esimerkiksi nuorten työ-, opiskelutai harjoittelupaikan järjestäminen, päihteiden käytön rajoittaminen tai moniammatillisen tuen antaminen. Voidaanko tällainen erottelu tehdä? Pitäisikö nuorisotyöksi määritellä selkeämmin esim. ”nuorten tilannesidonnaisen harkinnan vahvistamiseksi nuorisotyöllisin keinoin” ja jättää työllisyysviranomaisille työelämään integroinnin tehtävät, päihdevalistus kouluille ja käytön kontrolli lainsäätäjille, poliisille ja vanhemmille sekä moniammatillisen tuen järjestäminen sosiaali-, terveys- ja työllisyysviranomaisille? Suuri kysymys on: Miten tällaisen työjaon puitteissa nuorisotyön vaikuttavuus osoitetaan?

NK:N TOIMINTAYMPÄRISTÖ, HOWARD WILLIAMSONIN TULKINTA

LÄHTEET ACMD (2003), Hidden Harm, Lontoo: Advisory Council for the Misuse of Drugs Helsingin kaupunki (2009), Helsinki City Welfare Plan for Children and Youth 2009–2012: Summary, Helsinki: Helsingin kaupunki (hyväksytty lyhennelmä, epävirallinen käännös) Deltuva, M. (tulossa), A story of youth work in Lithuania, teoksessa M. Taru ym. (toim), The history of youth work in Europe Vol 4, Strasbourg: Euroopan neuvosto

AKTIIVISET KANSALAISET

DES [Department of Education and Science] (1982), Experience and Participation: The Youth Service in England [The Thompson Report], Lontoo: Her Majesty’s Stationary Office

Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma 2009–2012

De Wachter, B. ja Christiansen, S. (1993), Training for enterprise – Promoting initiative and creativity in young people, Brysseli: Euroopan yhteisöjen komissio

OPETUSTOIMI — SOSIAALITYÖ JA TERVEYSASIAT — KULTTUURI — KIRJASTOT

France, A. ja Wiles, P. (1996), The Youth Action Scheme: an evaluation, Lontoo: HMSO Hagell, A. (2012), Changing Adolescence: social trends and mental health, Bristol: Policy Press Helve, H. ja Bynner, J. (toim.) (1996), Youth and Life Management: international perspectives, Helsinki: Yliopistopaino

NUORUUS

Kahan, B. (1972), Working together for children and their families, Lontoo: DHSS

Kohdennettu — Kulttuurinen — Paikallinen — Verkossa Luotsi

Happi

Luuppi

Koste, A. (toim.) (2011), Young People in Finland 2010, Helsinki: Allianssi

Verke

Merton, B. ym. (2004), An evaluation of the impact of youth work in England, Leicester: De Montfort University Youth Affairs Unit Norman, J. (1981), Neighbourhood services for young people at risk and in trouble, Leicester: National Youth Bureau

Nuorison osallistuminen Ruuti

Rakenteellinen yhteistyö (kunnalliset virastot)

HELSINGIN NUORISOASIAINKESKUS

Peltola, M (2010), Intercultural Opening in Municipal Youth Work in Finland, teoksessa E. MüllerBachmann ja I. Dähnke (toim.), Moving Societies towards Integration, Eutin: CJD Eutin Pring, R. (2009), Education for All; The Future of Education and Training for 14–19 year olds, Lontoo: Routledge Rutter, M. ja Smith, D. (toim.) (1995), Psychosocial Disorders in Young People: time trends and their causes, Chichester: Wiley

Nuoret AVOIN

Nuoret ORGANISOITU

VAPAA-AIKA NUORUUSIKÄ JA KULTTUURI

Sennett, R. (2012), Together: The Rituals, Pleasures and Politics of Co-operation, Lontoo: Allen Lane Smith, M. (1979), Creators not Consumers, Leicester: National Association of Youth Clubs Stewart, G., Stewart, J., Prior, A. ja Peelo, M. (1989), Surviving Poverty: Probation Work and Benefits Policy, Lontoo: Association of Chief Officers of Probation Verschelden, G. ym. (2009), The history of youth work in Europe, Strasbourg: Euroopan neuvosto Williamson, H. (1985), Struggling beyond youth, Youth in Society, nro 98, tammikuu 1985 Williamson, H. (1998), Quo Vadis? Whither or Wither the Youth Service? Leicester: National Youth Agency Occasional Julkaisu Williamson, H. ja Weatherspoon, K. (1985), Strategies for Intervention: an approach to youth and community work in an area of social deprivation, Cardiff: University College Cardiff Social Research Unit

LIITE: ENNAKKOAINEISTOT ARVIOIJALLE 1. Comprehensive Development Project for Youth Employment (PowerPoint Presentation – PPP) 2. Traffic training and motor activities (julkaisu) 3. Youth work unit ‘Luotsi’ City of Helsinki (PPP) 4. Nevo Drom project (PPP) 5. Developing Professional Ways to Encounter – Observations and descriptions of multi-professional youth work online (julkaisu) 6. Programme for the Visit 7. Celebrating Pluralism – beyond established forms of youth participation, by Lasse Siurala and Heini Turkia (julkaisu) 8. Helsinki Youth Department Local Services – The Guiding Principles of Local Youth Work (julkaisu) 9. Youth Department’s Service Network and Premises (julkaisu) 10. Mopeds and moped riding – an analysis of the phenomenon, its significance and position in the life of the young, by Elina Nikoskinen (julkaisu) 11. Youth Centres as an enabling local community: youth perspective, by Anu Gretschel (julkaisu) 12. Youth work performance and quality assessment (julkaisu) and Quality assessment model in youth work (PPP) 13. What is essential youth work? (Konseptijulkaisu) 14. Helsinki Team Ry – Umbrella of youth organisations (julkaisu) 15. How will the Youth Department make the world a better place by 2016 (julkaisu) 16. Helsinki City Youth Department Annual Report 2010 17. Young people in Finland 18. Anticipations for education and the labour market 19. The two directions of influence for the young 20. Interaction Plan for Children and the young 2009–12 21. Helsingin kaupunki: Helsinki City Welfare Plan for Children and Youth 2009–2012 – Summary 22. Happi Centre (PPP) 23. Girls’ House 24. EU Multicultural Work 25. Helsinki City Youth Department multilingual brochure 26. Auditing and Self-Evaluation Model for Youth Work – Open Door Youth Evenings 27. Web-based youth work and digital services 28. Verke – The National Development Centre for Online Youth Work 29. Message delivered from the Director of Social Affairs 30. Demos quotation

Julkaisuja 1/2012

NUORISOTYÖN IHMEELLINEN MAAILMA Howard Williamson tunnetaan yhtenä kokeneimmista eurooppalaisen nuorisotyön ja nuorisopolitiikan asiantuntijoista. Laajan nuorisotyön arvioinnin hän on toteuttanut 19:ssa Euroopan tai sen lähialueen valtiossa. Williamsonin tekemällä arvioinnilla nuorisoasiainkeskuksesta haettiin ulkopuolista näkemystä viraston strategisista linjauksista sekä keskeisistä toimintamuodoista. Arviointi perustuu kahteen menetelmään ja aineistoon. Ensiksi arvioijalle kerättiin laaja kirjallinen materiaali helsinkiläisen nuorisotyön periaatteista, strategisista tavoitteista, tärkeimmistä toimintamuodoista ja niillä aikaansaaduista tuloksista. Toiseksi arvioija kiersi havainnoimassa ja keskustelemassa nuorisotyön toimipaikoissa työntekijöiden sekä nuorten kanssa. Arviointi nostaa esille havaintoja, joilla on merkitystä sekä helsinkiläisen nuorisotyön kehittämisessä että pohdittaessa koko suomalaisen nuorisotyön tulevaisuutta ja tulevia suuntia. Esimerkiksi nuorten vaikuttamisjärjestelmä Ruudin Williamson näkee muotoaan hakevana lupaavana uutena toimintakokonaisuutena ja nuorisotyön kumppanuudet vahvana voimavarana, mutta myös keskustelua vaativana linjauksena. Lisäksi Williamson pohtii, mikä on alueellisen ja kohdennetun nuorisotyön välinen suhde ja tasapaino Helsingissä? Tunnemmeko tarpeeksi hyvin toiminnassa mukana olevat nuoret, jotta nuorisotyö voisi tuottaa parasta mahdollista tulosta? Howard Williamson työskentelee eurooppalaisen nuorisopolitiikan professorina Glamorganin yliopistossa Walesissa. Hän on toiminut Englannin hallituksen nuorisopoliittisena neuvonantajana ja samaan aikaan tehnyt pitkään nuorisotyötä omassa nuorisotalossaan.