Puheenvuoro: Antti-Juhani Manninen

Katsojan huomioita turvallisuudesta Puheenvuoro

Etsin paikkani, ja istun valmiiksi paikoilleni. Esitys alkaa. Tilaan astuu hahmo, jota en entuudestaan tunne. Koetan määrittää sitä katseellani. Mietin, kuka sen on, millainen rooli silllä tulee olemaan näytelmässä. Sen hahmo on täysin ihmismäinen. Se on siis ihminen. Hyväksyn sen. Sen piirteet ovat, ainakin jossain määrin, miehekkäät. Se on siis mies. Mutta nukeistahan ei voi koskaan olla varma. Kutsutaan sitä siis varmuuden vuoksi henkilöksi. Koska en tunne henkilöä, hän on jossain määrin arvaamaton. En kohdista häneen suuria odotuksia, toisin kuin kohdistaisin esimerkiksi henkilöön, jonka tiedän olevan Hamlet tai kuningas Lear. Arvaamattomuudesta seuraa muun muassa vaarallisuuden mahdollisuus. Kuvitellaan kuitenkin vielä eteenpäin. Kuvitellaan, että tila, jossa tämä tapahtuu on lavastettu avoimeksi, keskikaupungilla sijaitsevaksi, hieman määrittelemättömäksi sisätilaksi. Tämän voin päätellä lavasteisiin tehtyjen ikkunoiden läpi näkyvistä rakennuksista ja oven suunnalta kiirivistä todennäköisesti nauhoitetusta kaupungin äänistä. Tällaiseen tilaan sisään astunut henkilö saattaa olla kuka tahansa. Kaupunkitila on aina vaarallisuuden ympäristö. Se ei vielä määritä henkilöä yhdeksi tai toiseksi. Historiallisesti on mahdotonta, että näin moni ihminen asuisi samalla pienellä maa-alueella. Ruokaa ei olisi ollut riittävästi, ja kilpailu siitä, samoin kuin kumppaneista, olisi pian muuttunut verilöylyksi, ehkä. Pieniä todisteita tästä löydän omasta käytöksestämmekin. Esimerkiksi, jos huomaamme jonkun juoksevan täyttä vauhtia kaupungilla, huomiomme kiinnittyy välttämättä juoksijaan. Juoksu on merkki siitä, että jotain saattaa olla vialla. Valpastumisemme mahdollistaa turvallisuuden varmistamisen. Entä jos tämä edellinen ei tapahtuisikaan nukketeatterissa, vaan ihan oikeassa elämässä, bussissa, tai vaikka kahvilassa? Ehkä edellistä skenaariota on turha ajatella (nukke)teatterina, mutta kaikenlainen määritteleminen auttaa jäsentämään maailmaa. Teemme jatkuvasti asioista erillisiä toisistaan, analysoimme asioiden osasia, ja tiettyjen osasten yhdessäesiintymiset pystymme nimeämään tietyillä sanoilla. Sanat ovat turvallisia. Edellisessä moni asia viittaa nukketeatteriin, mutta varmuutta ei tällä kuvailulla saavuteta. Kyse voisi olla myös jokapäiväisen elämän tilanteesta. Jokapäiväisesssä elämässä emme toki kai näin aktiivisesti pyri ymmärtämään ja määrittämään tilannetta jokaisen eleen ja pikku tapahtuman ja yksityiskohdan mukaan. Teatterissa taas pyrimme. Luemme teatteria hahmojen, lavasteiden, tekojen, tilan ja tilanteiden kautta. Nyt kun olemme tämän pienen johdannon kautta tarpeeksi valveutuneita lukemaan symbolista merkkikieltä, ehkä olo on jo mukavan turvallinen... voidaksemme uskaltautua... (NUKKE)TEATTERIIN! Lähdetäänpä. Ensiksi, jotta katsominen edes onnistuisi, meidän täytyy hahmottaa oma tehtävämme, katsomistehtävämme, ja suorittaa se mahdollisimman tai riittävän hyvin. Osta lippu, jätä takki naulakkoon tai narikkaan, älä hukkaa lippua, näytä lippusi tarkastajalle, etsi ripeästi paikkasi, istu siihen, istu kunnolla, nauti. Toiseksi meidän pitää ymmärtää, mitä tekijät yrittävät tällä, nällä eleillä, sanoilla ja asetelmilla sanoa, juuri tässä hetkessä. Näin pysymme tarinan juonessa tai esityksen teemassa tai konseptissa mukana. Kolmanneksi, jotta voimme pitää itseämme älykkäänä ihmisenä, perustelemme tämän nimenomaisen teatteriesityksen älylliseksi ja älyllisesti tasokkaaksi toiminnaksi. Useimmiten onnistumme tässä, sillä osalla esityksistä on todella jokin oma perusajatus, jonka voi tavoittaa valitun näyttämöllepanon avulla. Tai sitten onnistumme itse rakentamaan valituilla katsomistavoillamme merkityksiä, mielleyhteyksiä, sisältöjä ja jopa kokemuksia itsellemme, vaikka varsinainen näyttämöllepano ei juuri niihin antaisi aihetta. Mukavaa on ainakin jälkeenpäin keskustella tästä ystäviemme kanssa. Ja tietysti haluamme pitää itseämme älykkäänä katsojana, tästä ei edes keskustella. Neljänneksi pyrimme perustelemaan itse teatterin järkeväksi toiminnaksi, vai? Mitä järkeä olisi tehdä jotain järjetöntä? Tai käydä katsomassa jotain järjetöntä? Onko teatteri lähtökohtaisesti järjellistä toimintaa, vai sittenkin jotain muuta? Miltä vaaralta teatterin järjellistäminen tai älyllistäminen meidät pelastaa? Missä vaarassa me oikein katsojina olemme?

Antti-Juhani Manninen

Kirjoittaja on turkulainen nukketeatterin tekijä ja Nukketeatteri Kuuman Ankanpoikasen jäsen