Kolumni: Kati-Aurora Kuuskoski

KOLUMNI

Palsta suomalaisen nukketeatterin tekijälle. Palstalla vuorottelevat UNIMAn hallituksen jäsenet.

Puppeteerit, vihreitä luonnostaan?

Vuosi sitten pongasin ammattiliiton tiedotteen Kajaanin teatteritapaamisesta, jonka teema oli ”Länsimaisen teatterin suhde luontoon”. Ilmoittauduin heti. Tuntui, että minulla oli paljon kokemusta ja näkemystä nukketeatteriesityksistä, joissa luonto on ollut vahvasti läsnä. Lisäksi minua kiinnosti, että minkälaisia tuotoksia muut teatterilaiset olivat tehneet luontoaiheesta. Otin varmuuden vuoksi matkaan mukaan perhosen elinkaareen pohjautuvan esitykseni käsiohjelmia ja DvD:n. Innokkaana ja isoin odotuksin suuntasin nelipäiväiseen tapahtumaan.

Teatteritapaamisen keskiössä oli useat luennot, joiden jälkeen aiheesta keskusteltiin yhdessä. Luennot aloitti filosofian tohtori Tarja Kallio-Tamminen, jonka luonto/teatterisuhde perustui kvanttimekaniikan todellisuuskäsitykseen. Totta puhuen olin ihan pihalla. En kuollaksenikaan ymmärtänyt, miten kvantti-ilmiöt liittyivät länsimaisen teatterin luontosuhteeseen. Erään toisen luennon otsikko oli ”Luonto näyttämöllä”. Teatterikorkeakoulun lehtori Aune Kallinen toi lavalle luonnon eli itsensä. Tutkimme sisäelimiämme ja syvennyimme ihmiskehon sisäisiin tapahtumiin.

Kajaanin teatteritapaamisessa pikku hiljaa hahmotin, että ihmisteatteri ja nukketeatteri käsittelevät luontoa ja luontosuhdetta yllättävän eri tavalla. Me nukketeatterilaisethan olemme kauttaaltaan vihreitä! Siinä missä draamateatteri tunkeutuu ihmismielen syövereihin ja luonteeseen, ammentaa nukketeatteri sisältöään ympäröivästä luonnosta. Etenkin lastenesitysten puolella. Monesti nukketeatterissa luonto/ympäristö tuodaan katsojien eteen konkreettisesti, toisin kuin draamateatteriesityksessä, jossa luontosuhde voi olla täysin teoreettisella tasolla. Nuken pään sisässä ei tapahdu mitään, luonto ja luonne pitää tuoda nukkeen ulkopuolelta. Ihmisteatterissa luonto voi olla täysin piilossa näyttelijän aivopoimuissa.

Luonto näkyy nukketeatterikentällä usealla tavalla. Otetaanpa katsaus teattereiden nimiin. Pikku Aasi, Hevosenkenkä, Kuuma Ankanpoikanen, Vekkulikettu, Fågel Blå… ainakin fauna on innoittanut nimenantajia alallamme. Nopea selaus tämänhetkiseen näytäntökattaukseen: Pöllö Siipirikko, Siipirikko varis, Kiinalainen kissa, Iso Karhu, Karhun kevätsoitto, Ihan sammakkoa, Pottusammakko. Tätä eläinteemaista listaa voi jatkaa aika pitkään, ennen kuin täytyy vaihtaa ihan perussatujen puolelle.

Lavasteissa ja nukkefiguureissa hyödynnetään luonnonmateriaaleja aivan eri mittakaavassa kuin ihmisteatterissa. Puu, hiekka, kivet, multa, vesi, villa, silkki… Jälleen lista, jota voi jatkaa pitkään. Olen nähnyt lukemattoman määrän nukketeatteriesityksiä, joissa ollaan temmelletty kädet multa- tai hiekkakasassa, siirrelty simpukkahahmoja, kolisteltu karahkoilla, heilauteltu silkkiä, valuteltu vettä vadista vatiin. Miksi luontoelementeillä on niin vankka jalansija nukketeatterissa? Kun apurahaa ei tipu, on näyttelijät ja lavasteet haettava metsästä ja rannalta? vai rakastammeko niin paljon luonnon tarjoamia materiaaleja, että haluamme työskennellä niiden ympäröimänä. Tiedä häntä. Olemmeko vihreitä luonnostaan?

Kati-Aurora Kuuskoski PROtotyypit Vastavalmistunut luonto-ohjaaja

Kuva: Himmu Mäkitervo