Mirth:TheEmotionalResponsetoPerceptionsofHumor
Our response to humor is not just an intellectual one The perception of humor invariably also evokes a pleasant emotional response, at least to some degree Psychological studies have shown that exposure to humorous stimuli produces an increase in positive affect and mood (Szabo, 2003) Just as other emotions like joy, jealousy, or fear occur in response to specific types of appraisals of the social and physical environment (Lazarus, 1991), humor comprises an emotional response that is elicited by the appraisal that an event or situation is incongruously funny The pleasant emotion associated with humor, which is familiar to all of us, is a unique feeling of wellbeing described by
FIGURE12
Source: CopyrightJohnJonik/PublishedinTheNewYorker Magazine
such terms as amusement, mirth, hilarity, cheerfulness, and merriment It is closely related to joy, and contains an element of exultation and a feeling of invincibility, a sense of expansion of the self, which the 17th-century English philosopher Thomas Hobbes referred to as “sudden glory.”
Surprisingly, although the emotional response to humor is a feeling that is familiar to everyone, scholars have not yet settled on an agreed-upon technical term to denote this particular emotion Researchers have specific terms to denote emotions like joy, love, fear, anxiety, depression, and so forth, but there is no common name for the emotion elicited by humor. This is because it is so closely aligned with laughter that, until recently, theorists and researchers have tended to focus on the more obvious behavior of laughter instead of the emotion that underlies it Some researchers have used the expressions “humor appreciation” (e g , Weisfeld, 1993) or “amusement” (e g , Shiota, Campos, Keltner, & Hertenstein, 2004) to denote this feeling, but these terms seem to be too cognitive and do not fully capture the emotional experience Psychologist Willibald Ruch (1993) has proposed the word “exhilaration” (related to “hilarity,” from Latin hilaris, meaning cheerful) as a technical term for this emotion. While exhilaration, in its common English meaning, contains a sense of excitement in addition to cheerfulness, Ruch suggested that this use of the term would deemphasize the excitement component, underscoring instead the emotional quality of cheerfulness, amusement, and funniness However, this term does not seem to have caught on with researchers, who likely have difficulty shedding the connotation of excitement.
To denote the emotional response to humor, we need a term that is clearly emotion-related, i.e., associated with humor and laughter without being synonymous with either, and that can have a range of intensities In our view, the term “mirth” works very well for this purpose The 2016 Oxford English dictionary defines mirth as “amusement especially expressed in laughter,” which seems to be exactly the required meaning. However, researchers have used “mirth” to refer to smiling and laughter, which are facial and vocal expressions of the emotion rather than the emotion itself, and therefore should be kept distinct Mirth is the distinctive emotion that is elicited by the perception of humor. Like other emotions (e.g., joy, love, sadness, fear), mirth can vary in intensity, ranging from mild feelings of amusement to very high levels of hilarity (Ruch, 1993).
Neurological studies support the distinction among the cognitive and emotional elements of the humor process, indicating that each involves different, but interconnected, regions of the brain (e g , Marinkovic et al., 2011; Samson, Zysset, & Huber, 2008; Vrticka, Black, & Reiss, 2013). The cognitive processes of perceiving and resolving incongruity seem to primarily occur in the temporo-parietal junction and the temporo-occipito-parietal junction In contrast, the mirth response involves the insula, the ventral anterior cingulate cortex, the amygdala, and the medial prefrontal cortex
In addition to involving particular parts of the brain, mirth is accompanied by a range of biochemical changes in the brain, autonomic nervous system, and endocrine system, involving a variety of molecules, including neurotransmitters, hormones, opioids, and neuropeptides (Panksepp, 1993) From other research we know that these biochemical changes underlie pleasurable emotional states associated with a variety of activities including eating, listening to music, sexual activity, and even ingestion of mood-altering drugs. This explains why people enjoy humor so much and go to such lengths to experience it as often as they can: whenever we laugh at something funny we are experiencing an emotional high that is rooted in the biochemistry of our brains. Moreover, this neurochemical cocktail affects many parts of the body, including the cardiovascular, musculoskeletal, digestive, and immune systems (W. F. Fry, 1994). The biological concomitants of the emotion of mirth form the basis of claims that have been made in recent years about the potential health benefits of humor and laughter
Laughter:TheBehavioralResponsetoPerceptionsofHumor
Like other emotions, the mirthful pleasure accompanying humor also has an expressive component, namely laughter Laughter is a distinctive, stereotyped pattern of vocalization that is easily recognized and quite unmistakable (Provine & Yong, 1991). At low levels of intensity, this emotion is expressed by a faint smile, which turns into a broader grin and then audible chuckling and laughter as the emotional intensity increases At very high intensities, it is expressed by loud guffaws, often accompanied by a reddening of the face as well as bodily movements such as throwing back the head, rocking the body, slapping one’s thighs, and so on. Thus, laughter is essentially a way of expressing or communicating to others the fact that one is experiencing the emotion of mirth, just as frowning, scowling, yelling, and clenching one’s fists communicate the emotion of anger Laughter is therefore fundamentally a social behavior: if there were no other
people to communicate to, we would not need laughter This is no doubt why it is so loud, why it comprises such a distinctive and easily recognized set of sounds, and why it rarely occurs in social isolation.
Although different cultures have their own norms concerning the suitable subject matter of humor and the types of situations where laughter is considered appropriate, the sounds of laughter are indistinguishable from one culture to another Developmentally, laughter is one of the first social vocalizations (after crying) emitted by human infants (McGhee, 1979). Infants begin to laugh in response to the actions of other people at about 4 months of age, and cases of gelastic (i e , laughter-producing) epilepsy in newborns indicate that the brain mechanisms for laughter are already present at birth (Sher & Brown, 1976) The innateness of laughter is further demonstrated by the fact that even children born deaf and blind have been reported to laugh appropriately without ever having perceived the laughter of others (Provine, 2001) Indeed, there is evidence of specialized brain circuits for humor and laughter in humans, which researchers are beginning to identify by means of neural imaging studies. Thus, the ability to enjoy humor and express it through laughter seems to be an essential part of what it means to be human.
Many theorists have suggested that the main function of laughter is to signal to others that one is engaging in play, rather than being serious (e g , van Hooff, 1972) That is, people use laughter to communicate positive emotion and to signal friendliness and playful intentions, indicating that one is in a nonserious frame of mind. The laughter accompanying friendly teasing, for example, signals that one should not take a seemingly insulting message seriously
More recently, researchers have suggested that the purpose of laughter is not just to communicate that one is in a playful state, but to actually induce this state in others as well (Owren & Bachorowski, 2003; Russell, Bachorowski, & Fernandez-Dols, 2003). According to this view, the peculiar sounds of laughter have a direct effect on the listener, inducing positive emotional arousal that mirrors the emotional state of the laugher, perhaps by activating certain specialized brain circuits (Gervais & Wilson, 2005; Provine, 2001). In this way, laughter may serve an important biosocial function of coupling together the positive emotions of members of a group and thereby coordinating their activities This would explain why laughter is so contagious; when we hear someone laughing, it is almost impossible not to feel mirthful and begin laughing too Yet another potential social function of laughter is to motivate others to behave in particular ways (Shiota et al., 2004). For example, laughter can be a method of positively reinforcing others for desirable behavior (“laughing with”), as well as a potent form of punishment directed at undesirable behaviors (“laughing at”)
ABriefHistoryofHumor-RelatedConcepts
As mentioned above, laypeople and contemporary scholars alike use the term humor very broadly to refer to anything people say or do that is perceived to be funny and evokes mirth and laughter in others Interestingly, this broad meaning of humor has developed only quite recently Indeed, the word has a very interesting and complex history, starting out with an entirely different meaning and gradually accumulating new connotations over the centuries Cultural historian Daniel Wickberg (1998) has provided a detailed and fascinating analysis of the history of humor, from which we have drawn much of what follows (see also Ruch, 1998a)
EtymologyofHumor
Humor began as a Latin word (humorem) meaning fluid or liquid It still retains this meaning in physiology in reference to bodily fluids, such as the aqueous and vitreous humors of the eye The Greek physician Hippocrates (4th century BC), who is considered to be the father of medicine, believed that good health depends on the proper balance of four fluids, or “humors,” of the body, namely blood, phlegm, black bile, and yellow bile Later, the Greek physician Galen (2nd century AD), who lived in Rome, introduced the idea that these four fluids possessed particular psychological qualities such that an excess of any one of them in an individual created a certain kind of temperament or character. A predominance of blood caused one to have a sanguine or cheerful temperament, too much black bile produced a melancholic or depressive personality, and so on
Besides seeing body fluids as the basis of relatively enduring character traits, physicians began to view fluctuations in these humors as the cause of temporary mood states. The dual meanings of
humor as an enduring character trait or temporary mood are still present today when we speak of someone being a “good-humored person” or “in a bad humor ” Thus, having originally referred to a physical substance, humor gradually developed psychological connotations relating to both enduring temperament and temporary mood. Until the 16th century, however, humor still did not have any connotation of funniness or association with laughter
In the English language, the word humor (which had been borrowed from the French humeur) continued to evolve. In the 16th century the idea of humor as an unbalanced temperament or personality trait led to its use to refer to any behavior that deviates from social norms Thus, a “humor” came to mean an odd, eccentric, or peculiar person (cf Ben Johnson’s Every man out of his humour, 1598) Because such people were often viewed as ridiculous, or objects of laughter and ridicule, it was a small step from there to the association of humor with funniness and laughter, and its entry into the field of comedy (Ruch, 1998a)
Eventually, the odd or peculiar person who was the object of laughter became known as a “humorist,” whereas a “man of humor” was someone who took pleasure in imitating the peculiarities of a humorist (e.g., Corbyn Morris in An essay toward fixing the true standard of wit, humour, raillery, satire, and ridicule, 1744) Thus, humor came to be seen as a talent involving the ability to make others laugh It was not until the mid to late 19th century, however, that the term “humorist” took on the modern meaning of someone who creates a product called “humor” in order to amuse others (Wickberg, 1998). Mark Twain is viewed by many scholars as one of the first humorists in this modern sense
ChangingViewsofLaughter
At the same time that the meaning of the word humor was evolving in the English language, popular conceptions of laughter and the laughable were also changing (Wickberg, 1998). Prior to the 18th century, laughter was viewed by most authors almost entirely in negative terms No distinction was made between “laughing with” and “laughing at,” since all laughter was thought to arise from making fun of someone. Most references to laughter in the Bible, for example, are linked with scorn, derision, mockery, or contempt (Koestler, 1964). The philosophical conception of laughter as essentially a form of aggression can be traced to Aristotle, who believed that it was always a response to ugliness or deformity in another person, although he thought it would not occur if the object of laughter aroused other strong emotions such as pity or anger. Following in the long tradition of Aristotle, the 17th-century English philosopher Thomas Hobbes linked laughter with a feeling of superiority, or “sudden glory,” resulting from some perception of inferiority in another person
During the 18th century, the word “ridicule” (from Latin ridiculum = joke and ridiculus = laughable) was used in much the same way that we use the word “humor” today, i e , as a generic term for anything that causes laughter and mirth However, while laughter was a passive response, ridicule was seen as active and aggressive, a form of attack Throughout Europe during this time, ridicule became a popular debating technique for outwitting and humiliating adversaries by making them laughable to others It also grew into a socially accepted conversational art form for entertaining others in social gatherings The person who was adept at generating clever remarks to skewer others and thereby provoke laughter was seen as a particularly desirable dinner guest Other words that were commonly used during this time along with ridicule were “raillery” and “banter ” While both of these terms referred to aggressive forms of witty repartee used in conversation, banter was seen as a coarser, more impolite, and low-class type of ridicule, whereas raillery was more refined and socially pleasing.
With the growing view of ridicule as a socially acceptable verbal art form and a desirable part of amiable conversation, the idea of laughter as an expression of contempt and scorn gradually gave way to a view of it as a response to cleverness and gamesmanship The sense of superiority inherent in laughter was now downplayed and seen as secondary, and the intellectual aspects were elevated over the emotional. Laughter was associated with a game of wits, a way of showing off one’s cleverness by creating intellectual surprise in novel relationships between ideas, rather than an expression of contempt, scorn, superiority, and aggression By the early 19th century, Hobbes’ superiority theory was being replaced by theories that viewed incongruity as the essence of laughter. William Hazlitt, an English writer of the early 19th century, epitomized this theory in his statement, “the essence of the laughable is the incongruous” (quoted by Wickberg, 1998, p 56)
The shift from an essentially aggressive view of laughter was motivated also by a new sensibility
among middle-class British society in the 18th century which emphasized the importance of benevolence, kindness, civility, and sympathy in people of refinement As reflected, for example, in the writings of Adam Smith (e.g., Theory of moral sentiments, 1759), a new set of humanitarian values elevated emotional discernment above cold rational logic. In keeping with this general outlook, social reformers began to argue in favor of a more humanitarian form of laughter based on sympathy rather than aggression This led to the need for a new word to describe this benevolent basis of laughter, and “humor” was coopted to serve this purpose. In contrast, the word “wit” (from Old English witan = to know) began to be used to refer to the more aggressive types of laughterevoking behaviors that had previously been described by the generic term “ridicule ” Thus, by the early 19th century, the umbrella term “ridicule” had been replaced by the two contrasting words, “wit” and “humor.”
WitVersusHumor
Both wit and humor were based on the notion that incongruity provoked laughter, but they were thought to do so in radically different ways. In theories of dramatic comedy, wit represented comedy based on intellect, while humor represented comedy based on character (Wickberg, 1998). Over time, wit became associated with ridicule, referring to aggressive cleverness and word play, whereas humor emphasized sympathy and benevolence, a more positive and desirable basis for laughter. Wit was intellectual, sarcastic, and related to antipathy; humor was emotional, congenial, and related to “fellow-feeling.”
The two words also had different social class connotations Wit was associated with the aristocracy and elitism Humor was a more bourgeois, middle-class concept associated with universality and democracy. Wit was also considered to be artificial, something that could be acquired through learning and practice, whereas humor was viewed as natural, an inborn talent of the individual Thus, the modern distinction between “laughing at” and “laughing with” was captured by wit and humor, respectively
Not surprisingly, people began to view humor as more socially desirable than wit, and many writers described it in glowing terms. For example, one 19th-century author identified humor as “the combination of the laughable with an element of love, tenderness, sympathy, warmheartedness, or affection” (quoted by Wickberg, 1998, p 65) The association between humor and democratic values (as opposed to the elitism and snobbery of wit) made humor a very popular concept in the egalitarian culture of the United States, particularly after the Civil War Sigmund Freud and most of his psychology contemporaries made the distinction between humor as benevolent and psychologically healthy and wit as aggressive and of questionable psychological value (Freud, 1960 [1905]).
Over the course of the 20th century, the distinction between wit and humor gradually diminished, and humor became the umbrella term for all things laughable Many theorists in the early 1900s also suggested that laughter almost always contained an element of sympathy Thus from the 17th to the 20th centuries, popular conceptions of humor and laughter underwent a remarkable transformation, shifting from the aggressive antipathy of superiority theory, to the neutrality of incongruity theory, to the view that laughter could sometimes be sympathetic, to the notion that sympathy is a necessary condition for laughter (Wickberg, 1998) These changing views reflected the prevailing social norms. As recently as the 1860s, it was considered impolite to laugh in public in the United States Even in the early 20th century, some spheres of social activity (e g , religion, education, and politics) were considered inappropriate for humor and laughter Today, humor and laughter are not only considered acceptable, but are actively encouraged in virtually every social setting.
EvolutionoftheConceptofSenseofHumor
Along with changes in the meaning of humor and attitudes toward laughter, the concept of “sense of humor” has also evolved over the past two centuries (Wickberg, 1998). In the 18th and early 19th centuries, British philosophers developed the notion of various aesthetic and moral “senses,” which were seen as refined sensitivities or abilities to discern or judge the quality of certain things Thus, they spoke of a sense of beauty, a sense of honor, a sense of decency, moral sense, and common sense. The “sense of the ridiculous” was an early expression to describe sensitivity to laughable things. By the mid-19th century, however, this phase had been replaced by “sense of humor.”
Although it began as a purely descriptive term, the sense of humor quickly became a highly valued virtue, taking on the positive connotations that were associated with humor (as opposed to wit) during that time. By the 1870s, the sense of humor acquired the very desirable meaning that it has today Indeed, a sense of humor came to be one of the most important characteristics a person could have and no one wanted to admit that they did not have a sense of humor
Over the course of the 20th century, the concept of sense of humor became increasingly vague and undefined. While it always retained some notion of the ability to make others laugh or the enjoyment of amusement and laughter, it took on the added meaning of a more general set of desirable personality characteristics What it meant to have a sense of humor came to be defined in large part by what it meant not to have one Saying that someone lacked a sense of humor came to mean that he or she was excessively serious, fanatical, or egotistical. Indeed, the lack of a sense of humor was viewed as a defining characteristic of some forms of mental illness, particularly schizophrenia, and denoted instability and paranoia (Wickberg, 1998)
In the latter half of the 20th century, psychologists increasingly defined sense of humor as an essential ingredient of mental health. For example, Gordon Allport (1961) associated a sense of humor with self-awareness, insight, and tolerance, and viewed it as a characteristic of the mature or healthy personality It is important to note, however, that he distinguished between this mature type of humor, which he saw as quite rare, and the less healthy “sense of the comic,” or laughter at absurdities, puns, and the degradation of others, which he saw as much more common. In sum, having a sense of humor became synonymous with being stable and well-adjusted, able to adapt to stress, affable, easy-going, and not prone to anger
During the 20th century, sense of humor also took on sociopolitical connotations for propaganda purposes. In the United States, it was seen as a distinctly American virtue, associated with tolerance and democracy, in contrast to those living in dictatorships, such as the Germans under Nazism or the Russians during the Communist era, who were thought to be devoid of humor After the tragic events of September 11, 2001, many American commentators expressed the opinion that Al Qaeda terrorists, and perhaps even all Muslims, lacked a sense of humor.
By the mid-20th century a sense of humor became a necessary characteristic in a politician, especially someone aspiring to be president A popular way for both liberals and conservatives to disparage one another was to claim the other lacked a sense of humor. For years, a sense of humor also was viewed as a masculine characteristic. For instance, many writers commonly assumed that women generally lacked a sense of humor (Wickberg, 1998)
The positive qualities associated with the concept of sense of humor influenced popular connotations of humor and laughter more generally. By the end of the 20th century, humor and laughter were not only seen as a socially desirable personality characteristic, but as an important factor in mental and physical health This view gained greater prominence following the publication of a book by Norman Cousins (1979), a well-known magazine editor, describing how he supposedly cured himself of a painful and debilitating disease by means of hearty laughter (along with massive doses of vitamin C). This book appeared at a time of growing disenchantment with traditional Western approaches to medicine and the rising popularity of alternative or complementary medicines
ThePsychologicalApproach
Psychology is often defined as the scientific study of behavior and mental processes (e g , Myers, 2013) Thus, psychology is a very broad discipline that subjects all facets of the human experience to scientific inquiry, including all kinds of overt actions, speech, and social interactions, as well as less easily observed processes such as thoughts, feelings, attitudes, and the biological mechanisms underlying all of these in the brain and nervous system As scientists, psychologists derive knowledge about people from direct, systematic, objective observation using predominantly empirical, quantitative research methods. Psychological research methods include controlled laboratory experiments in which one variable is manipulated to observe its effect on other variables, as well as correlational approaches in which variables are operationally defined and quantified, and their association across individuals is assessed
Psychologists engage in both basic and applied research. The goal of basic research is to make new discoveries about people, to contribute new knowledge to our understanding of behavior and mental processes In contrast, the goal of applied research is to solve specific, practical problems by conducting research in real-world settings or applying findings derived from basic research to real-
world situations
The centrality of humor to the human experience makes the study of humor applicable to disciplines of psychology that emphasize basic research as well as those that have a more applied focus (R A Martin, 2000) Basic researchers in the area of cognitive psychology may be interested in the mental processes involved in the perception, comprehension, appreciation, and creation of humor The functions of humor in interpersonal relationships and in broader social contexts are topics that interest social psychologists. Developmental psychologists may focus on the way humor and laughter develop from infancy into childhood and throughout the lifespan Personality researchers might examine individual differences in sense of humor and their relation to other traits and behaviors Biological psychology can shed light on the physiological bases of laughter and the brain regions underlying the comprehension and appreciation of humor. Similarly, psychologists in applied disciplines such as clinical, health, educational and industrial-organizational psychology conduct and apply research to address real-world problems relating to mental health and psychotherapy, physical health, teaching and education, and workplace productivity, respectively. In sum, researchers from nearly every branch of psychology potentially could make interesting contributions to the study of humor Indeed, a complete understanding of the psychology of humor requires an integration of findings from all these areas Table 1 1 provides a summary of the study of humor across different disciplines of psychology.
Table1.1
TheStudyofHumorAcrossDifferentPsychologyDisciplines
Psychology
Discipline
Cognitive
Personality
Developmental
Social
Physiological
Clinical
Health
Educational
Industrialorganizational
Primary Research Emphases Related to Humor
• Structural qualities of humor stimuli and the mental processes involved in the perception and appraisal of incongruity
• The way humor affects other cognitive processes, particularly memory and creative thinking
• Humor as a personality trait (sense of humor) describing general, stable tendencies in the way people perceive, respond to and initiate humor in daily life
• Relationship between sense of humor and other psychological variables and behaviors
• Development in the cognitive, emotional and social capacities to understand, enjoy and produce humor over the life span
• The changing social and emotional functions of humor over the life span
• The functions of humor in interpersonal relationships and broader social contexts
• Areas of the brain and neural processes underlying the cognitive-perceptual, emotional and behavioral elements of humor
• Potential benefits of humor for facets of mental health (e g , subjective wellbeing, ability to cope with stress)
• Applications of humor in psychotherapy
• Potential benefits of humor and laughter for physical health and wellness including immunity, pain tolerance, blood pressure, and longevity
• Potential benefits of humor as a teaching tool to make learning enjoyable, stimulate attention, increase retention and performance, and promote creativity
• Potential benefits of humor in the workplace including better relations among workers, and more creative thinking and problem-solving
TrendsinthePsychologicalStudyofHumor
Despite the integral and obvious role that humor plays in many different areas of human experience and its relevance to all branches of psychology, psychologists have been slow to devote much research attention to humor. Nonetheless, they have produced a sizable body of research over the past 50 years Fig 1 3 presents the results of a PsycINFO search on the number of peer-reviewed journal articles with the words “humor,” “humour,” or “laughter” in their titles published by decade across the nine branches of psychology that we depicted in Table 1 1
FIGURE13 Thenumberofpeer-reviewedpsychologyjournalarticleswiththewords,“humor,” “humour,”or“laughter”intheirtitlesbydecade
As you can see in Fig. 1.3, psychology has a long history of studying humor. However, psychology experienced a dramatic surge of humor research in the 1970s Indeed, the 184 humor articles published in the 1970s represents a whopping 349% increase over the 41 from the prior decade and a 50% increase over the total number of articles on humor appearing from 1900 through 1969. The sudden interest in humor in the 1970s is reflected most strongly in the basic research disciplines of personality, developmental and social psychology Collectively, those three disciplines accounted for half of the peer-reviewed research articles published in that decade Most strikingly, 39 social psychology articles were published in the 1970s, an increase of 875% over the four published in the previous decade.
The growth of humor research in the 1970s was sustained throughout the 1980s; however, the emphasis shifted from social and developmental psychology to the applied research of clinical and educational psychology. Together, personality, clinical and educational psychology accounted for 62% of the humor research published in the 1980s.
Psychology experienced a second surge of humor research in the 1990s Not coincidentally, this coincided with the formation of the International Society of Humor Studies (ISHS) founded in 1988 by English literature professors Alleen Pace Nilsen and Don Nilsen (Fig. 1.4). ISHS is a multidisciplinary organization of humor scholars that holds annual conferences and publishes a quarterly scholarly journal entitled Humor: International Journal of Humor Research (HUMOR; for more information, see the ISHS website at www hnu edu/ishs) Thus, as the 1990s began, psychologists and other humor scholars had a publication outlet available to them that was devoted solely to humor research Indeed, HUMOR published 90 (33%) of the 271 psychology articles that appeared in the 1990s
FIGURE14 AlleenPaceNilsenandDonNilsen,cofoundersoftheInternationalSocietyofHumor Studies Source: ImagecourtesyofDonNilsen
There appears to be a third wave of humor research in the 2000s that has continued to the present time Each of the nine disciplines depicted in Table 1 1 is responsible for this third wave; however, the greatest number of research articles from 2000 to the present appeared in personality psychology (272 articles), social psychology (133 articles), and clinical psychology (129 articles)
Jon Roeckelein (2002) noted that one of the curiosities of the psychology of humor is that, although it comprises quite a sizable research literature, it remains on the fringe of the discipline as a topic of peripheral rather than central importance Roeckelein (2002) examined 136 introductory psychology texts published between 1885 and 1996 and found only three all published before 1930 that made any reference to humor or humor-related topics. In preparing the 2nd edition of this book we searched the subject index of 10 introductory psychology textbooks published between 2010 and 2016 The terms “humor” or “laughter” appeared in only three Each of the three textbooks briefly mentioned humor as it related to coping with stress and only two alluded to empirical research findings. Similarly, as Roeckelein also observed, humor appears to receive only rare and cursory mention in scholarly reference works For instance, the recent 2016 APA Handbook of Personality and Social Psychology, a major reference work for social psychologists spanning more than 2700 pages, included only six sentences about sense of humor and cited only six empirical studies.
We propose that psychologists tend to relegate humor to secondary importance for two reasons First, because of its nonserious nature and association with fun and mirth, many psychologists view it as too frivolous for serious academic study. In his 2010 book, Humor: The Lighter Path to Resilience and Health, Paul McGhee concluded from personal conversation with research psychologists that most are simply interested in more serious topics Fortunately, the idea that psychologists should concentrate only on “serious” topics like psychopathology and human deficits seems to be waning
in recent years, as demonstrated by an increased interest in “positive psychology,” with its emphasis on the study of human strengths and positive emotions (Aspinwall & Staudinger, 2003; Seligman & Csikszentmihalyi, 2000). However, even within the field of positive psychology, humor receives relatively little attention As McGhee (2010) noted, “major books by acknowledged leaders in the field do not include the word humor in the subject index let alone devote a chapter to it” (p xix) McGhee further noted, “Among the 64 chapters in the latest (2009) Oxford Handbook of Positive Psychology, none of the 131 contributors to the volume saw any basis for including humor or laughter in their discussion of the field” (p xx)
Second, as Dixon (1980) suggested, humor is an elusive phenomenon that is difficult to study in part because it historically lacked a precise definition that lent itself to clear operational definitions Once again, however, we propose that the complexity of humor is all the more reason for researchers to apply their efforts, skills, and ingenuity to an understanding of it Furthermore, as we will try to demonstrate in this book, the cumulative efforts of many researchers over the past few decades have brought increasing focus to the field, generating new theories with testable hypotheses and developing practical and reliable research methods for investigating them. Thus, although it certainly continues to pose interesting challenges for researchers to tackle, humor no longer seems to be such an intractable topic of study (Box 1 1)
Box11
A conversation with Dr. Rod Martin
AftercompletingaPhDinclinicalpsychologyattheUniversityofWaterlooin1984,RodMartinworked asaprofessorofpsychologyattheUniversityofWesternOntario,untilretiringin2016 Amajorfocus ofhisresearchhasbeenonthepsychologyofhumor,particularlyasitrelatestopsychologicalhealth andwellbeing Hehasauthoredmorethan100scholarlyjournalarticles,books,andbookchapterson hisresearch,andhasgivenpresentationsinnumerouscountries Hisresearchhasbeenfeaturedin nationalandinternationalnewspaperandmagazinearticlesandradioandtelevisionprograms Heis marriedwiththreeadultchildrenandeightgrandchildren
Thomas Ford: What have been your primary areas of interest related to the psychology of humor?
Rod Martin: As a professor in the field of clinical psychology, most of my research has focused on the role of humor in mental health and wellbeing This interest started when I was a graduate
student and did my PhD dissertation on potential benefits of a sense of humor in moderating the effects of stress on negative emotions This led to further research examining various mechanisms of the stress-buffering effects of humor, including humor-related changes in cognitive appraisals and effects on interpersonal relationships and social support This research also led to interesting questions about what exactly a sense of humor is, and how we can measure it Over the years, my students and I have developed several self-report tests for assessing various aspects of humor. In recent years most of my research focused on ways in which humor may be detrimental as well as beneficial for emotional well-being and relationships, using the Humor Styles Questionnaire
TF: What was it about humor that you found appealing as a topic for psychological inquiry?
Rod Martin: I’ve always been fascinated by the way humor touches on every aspect of psychology, from cognitive to social to biological, and so on Research and theories from all areas of psychology can help to understand humor, and in turn the research on humor can further enrich these other areas as well. There’s no end to the possibilities for research on humor. I’ve also always been intrigued by the fact that humor is such an important part of everyday life for most people, and yet traditionally it was largely ignored by the mainstream of psychological research It has been exciting to be part of a relatively small number of researchers, feeling somewhat like pioneers exploring new territory.
TF: What would you say have been some of the most interesting developments in psychology of humor that you have seen over the course of your career?
Rod Martin: Overall, I’d say the most exciting development is the way research on humor has mushroomed in recent years. When I first started in this field, it was fairly easy to keep up with the published humor studies in psychology journals from year to year, but now there are so many new studies coming out in such a wide range of topic areas that it’s much more difficult to keep up with it all Along with all this growth in the quantity of studies, I think there has also been an increase in the quality and sophistication of a lot of this research. As a result, it has been gratifying to see how humor research has gradually become more recognized and accepted as a “respectable” topic of study in mainstream psychology For example, we’re starting to see general psychology textbooks include sections on humor-related research findings and applications.
TF: In what areas of psychology do you see particularly interesting developments in theory and research related to humor today?
Rod Martin: I’m very interested in theories and research on the role of humor and laughter in interpersonal relationships and social communication. It’s fascinating to explore the ways humor can facilitate social interaction and bring people together, while at the same time having a potential for dividing people, gaining power, ostracizing people, and so on Humor is certainly enjoyable and beneficial, but it also has its darker sides, which I find interesting Another development that I’ve found very interesting is the increase in neuroscience-related humor research exploring the brain structures and mechanisms underlying humor comprehension and enjoyment There’s still so much that we don’t know about the brain, and the whole field of neuroscience is fascinating to me, so it’s great to see more research in this field coming out on humor.
TF: Do you have a favorite joke?
Rod Martin: It’s not really a joke, but my favorite cartoon for demonstrating the cognitive mechanisms involved in humor is one in which a doctor is talking to Kermit the Frog and is holding an X-ray of Kermit’s head, showing the bones of a hand reaching up inside it. The doctor says, “Sit down Kermit What I’m about to tell you may come as a big shock ” I think it’s a great illustration of bisociation, because when people get the joke, their minds are reverberating back and forth between a view of Kermit as a sentient individual with a personality, and Kermit as just a hand puppet. It’s also incongruous to think of this doctor who doesn’t seem to realize that, if Kermit is really just a puppet, there’s no use giving him his X-ray results
TheManyFormsofHumor
Humor is a form of social play elicited by a perception of playful incongruity that produces the emotional response of mirth expressed through smiling and laughter Although the basic cognitive, emotional and behavioral elements are common to all instances of humor, the range of social
situations and events that can elicit the humor response is remarkably diverse Further, the complexity of human language and imagination enables us to create humor in a seemingly endless variety of forms. As human language, culture, and technology have evolved, we have developed new methods and styles of communicating humor, from spontaneous interpersonal joking and banter, to oral story-telling traditions, to comedic drama and humorous literature, to comedy films, radio and television shows, and to jokes and cartoons disseminated over the Internet
Most of the humor and laughter that we experience in our daily lives arises spontaneously in the course of our everyday interactions with other people (R A Martin & Kuiper, 1999) This sort of interpersonal humor occurs in nearly every type of informal and formal interaction, including conversations between lovers, close friends, fellow students, coworkers, business associates, store clerks and customers, doctors and patients, teachers and students, and even complete strangers standing in line at a bank
Individuals vary in the degree to which they produce humor in their daily interactions with others. Most of us enjoy the positive emotion of mirth so much that we highly value those individuals who are especially good at making us laugh. These are the people that we often describe as having a “good sense of humor,” and they tend to be particularly sought out as friends and romantic partners (Maner & Ackerman, 2013; Bressler, Martin & Balshine, 2006) Some people develop such a talent at eliciting mirth in others and making them laugh that they become professional humor producers, entering the ranks of humorous authors, cartoonists, stand-up comedians, comedy writers, and actors The billions of dollars spent on various forms of comedy each year further attests to the high value placed on the emotional pleasure associated with humor The kinds of humor we enjoy in daily life can be divided into four broad categories: (1) performance humor, (2) jokes, (3) spontaneous conversational humor, and (4) unintentional humor.
PerformanceHumor
Performance humor includes things like television sit-coms, stand-up comedy, humorous books and movies, in which people produce humor as part of staged performance or “act.” Given the immediate availability of performance humor on media outlets like YouTube, Hulu, and Netflix accessible through computers and smart phones, people have greater access to performance humor in the course of daily life than ever before Thus, questions related to the appeal and interpersonal functions of performance humor are important topics of psychological research. Questions about performance humor, however, have historically generated greater interest from disciplines such as cultural and media studies and literary studies than psychology
Jokes
During the course of normal conversations, some people like to amuse others by telling jokes, which are short, amusing stories ending in a punch line These are sometimes also referred to as “canned jokes” to distinguish them from the sorts of informal jesting and witty quips to which the words “joke” and “joking” can also refer. Here is an example of a joke of this sort (adapted from Long & Graesser, 1988, p. 49):
A man goes to a psychiatrist who gives him a battery of tests Then the psychiatrist announces his findings, “I’m sorry to have to tell you that you are hopelessly insane ” “Hell,” says the client, indignantly, “I want a second opinion.” “Okay,” says the doctor, “You’re ugly too.”
The joke consists of a set-up and a punch line The set-up, which includes all but the last sentence, creates for the listener a particular set of expectations about how the situation should be interpreted The punch line suddenly shifts the meaning in an unexpected way, creating the perception of incongruity. In this particular joke, the punch line plays on the meaning of the phrase “second opinion,” shifting the frame of reference from that of a serious, professional doctor–patient relationship to a nonsensical one in which one person is insulting another The structure of the joke itself signals that the incongruity of the punch line should be appraised in a playful, humor mindset. Note, however, that there is also an aggressive element in this joke (“You’re ugly too”). As we will see, there is much debate about the degree to which aggression is an essential aspect of all jokes (and perhaps even all humor)
In everyday conversation, joke-telling is usually prefaced by verbal or nonverbal cues (e.g., “Did
Another random document with no related content on Scribd:
Senjälkeen hän palasi ja pysähtyi Klaaran eteen hattu ja kirja kädessä. Klaara oli jo vetänyt langan neulan lävitse ja ruvennut ompelemaan karkeata pitsiä polvellaan olevaan myssyyn.
— Onko tuo eläinlääkärin rouvan myssy?
— Rouva Dutkiewiczin, — oikasi Klaara.
— Niin, minä olen jo monena vuotena reunustanut kaikki hänen myssynsä.
— No, ettekö aio puhua minulle, miksi sisarenne Teitä kiusaa? Pikku veljenne vakuutti nimenomaan, että sisar niin tekee, ja lupasi auttaa Teitä häntä vastaan.
Hämillään kumartui Klaara työnsä yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua vastasi hän työlästyneenä:
— Frania ei pidä työstään neulomossa, eivätkä siellä ole häneen aivan tyytyväisiäkään. Hän hankkii ulkona kaupungilla koko joukon tuttavia, jotka eivät häneen hyödyllisesti vaikuta.
Przyjemski puuttui puheeseen:
Hänellä on jotakin suun ympärillä ja silmissä, joka osottaa, että hänellä on epätasainen ja hieman riidanhaluinen luonto. Hän varmaankin tuottaa Teille monta vastenmielistä hetkeä.
— Oi, ei, ei suinkaan, — huudahti Klaara kiihkeästi. — Hän on hyvin siivo, ja hänellä on hyvä sydän. Minua vaan suututtaa, ettei häntä ompelu huvita… Täytyyhän hänen kumminkin oppia jotakin, että hän sitte voi itse ansaita leipänsä. Isä ja minä olimme ajatelleet, että hänestä pitäisi tulla ompelija, kun on niin harvoja teitä
valittavana. Mutta hän vahingottuu siitä, että noin juoksentelee ulkona kaupungilla, enkä minä voi keksiä mitään keinoa sen estämiseksi. Mutta sekä isä että että minä olemme siitä suutuksissa.
Klaara lausui nämä sanat allapäin ja hetkeksikään ompeluaan keskeyttämättä. Przyjemski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettansa, mutta ei istuutunut ja katseli lakkaamatta kukkalavalle päin, ikäänkuin olisi jotakin odottanut. Vihdoin havaitsi hän kiiltonappisen pojan, joka kiiruhti suuri kukkakimppu kädessään. Przyjemski meni häntä vastaan.
Klaara katsahti ylös, kun Przyjemski poistui, ja näki kuinka hän käytävän päässä otti pojan kädestä kukkakimpun, kätki sen selkänsä taakse ja sitte kiirein askelin lähestyi Klaaraa. Hänestä tuntui, että nuo kukkaiset varmaankin olivat hänelle aiotut, ja hän teki niin kiivaan liikkeen, että myssy ja pitsit luiskahtivat polvelta maahan.
— Przyjemski, joka nyt oli hänestä vain muutaman askeleen päässä, läheni kiireesti, polvistui pian hänen edessään ja otti toisella kädellään maahan pudonneet esineet, ja ojensi hänelle toisella kädellään kukkakimpun.
Heti hän seisoi Klaaran edessä, joka peitti punastuneet kasvonsa kukkiin.
Kimppu oli kiireessä koottu ja sidottu, mutta kukkaset olivat kauniita ja tuoreita. Niiden lumoava tuoksu ja loistavat värit sulivat Klaaran mielikuvituksessa samaksi tunteeksi, minkä hän oli kokenut, kun tuo kaunis, komea mies oli hänen edessään ollut polvillaan ja upottanut silmänsä hänen silmiinsä.
Myöskin oli Przyjemski liikutettu, mutta voitti pian entisen mielenmalttinsa. Istuutuessaan Klaaran viereen hän lausui:
— Ja unhottakaamme nyt kaikki kotoiset huolet ja kaikki mikä on ilkeätä, pikkumaista ja kiduttavaa — ja turvautukaamme parempaan maailmaan.
Ja sointuvalla, tunnevivahduksiin taipuvalla äänellä, hän alkoi lukea:
Kuin unikuva mun armaani haipui, ma kaihosta kuolen, mun onneni vaipui. Mun sieluni huutaa: miks’ viivyt sä maassa, miks’ seuraa et häntä sa taivahassa, miks’ korkeuksiin sa nousta et voi, miss’ hälle nyt koittaapi autuuden koi?
Minuutit lensivät; keltaisia ja punasia lehtiä silloin tällöin tuprusi alas puista, auringon vinot säteet yhä lyhenivät, hopeanvalkoiset silmukat tummassa maassa yhä pienenivät ja harvenivat. Klaara lakkasi ompelemasta. Kädet helmassaan hän tuikkivin silmin kuunteli.
Przyjemski luki:
Ain’ taivahan hehku vaan syöntä kalvoi, vaikk’ei liekkiä tuntenut pinta. Ja safiirin loisto nyt silmissä valvoi, ja kiivaammin aaltoili rinta.
Klaaran hengitys muuttui miltei läähättäväksi. Oliko se unta? Oliko hän kuollut ja jo paradiisissa? Kukkakimpusta, joka oli hänen vieressään, kohosi hurmaava tuoksu. Hänen toisella puolellaan luki kaunis, liikutuksesta värähtelevä ääni:
On hetkinen, jolloin kuu ei oo noussut, ei leivonen laula, ei orava kiiku, kun puiden oksat ei tuulessa liiku ja hiljemmin pulppuvi puro…
Lehtisiä vaipui maahan siellä täällä puista, lehtikuja hengitti lepoa ja rauhaa, ja hämärä alkoi laskeutua. Hän luki:
Voi kuinka silloin syömet hehkuu,
Voi kuinka ne kernaasti anteeks’ antaa
Ja kaikki unholan virtahan kantaa…
Minuutit lensivät; runo läheni loppuansa. — Petetty oli paennut »kuin unikuva», rakastaja valittelee, kun on armaansa kadottanut:
Leivonen laulaa ja lähde kiehuu, ne hänestä kertoo — sen sieluni kuulee, ja tuskissaan se kuolevan luulee…
Przyjemski nosti silmänsä ja katsahti Klaaraan. Kaksi suurta kyyneltä kimalti hänen silmäripsissään.
Hitaalla liikkeellä ojensi Przyjemski käsivartensa ja pani kätensä hänen käteensä. Klaara ei kättänsä vetänyt pois, mutta kirkkaat kyynelpisarat vierivät hänen poskilleen, jotka punottivat kuin rusopilvi.
— Ovatko nuo surun vai onnen kyyneleitä? — kysyi mies hiljaa.
— Onnen, — vastasi Klaara tuskin kuuluvasti kuiskaten.
Sanomattoman onnen tunne, johon kaihoa sekottui, täytti hänen rintansa sillä hetkellä. Mutta äkkiä hän tunsi, että miehen käsivarsi hiljaa kietoutui hänen vyötäistensä ympäri ja hän heräsi. Onneen ja
kaihoon liittyi nyt kainoutta, ja tuo tunne oli niin voimakas, että se tunki edelliset syrjään.
Arasti ja pelästyneenä hän siirtyi pitkin penkkiä mahdollisimman kauvas ja alkoi kiireesti silmät maahan luoden koota pitsejä ja musliinia ompelukoriin.
— Minun täytyy mennä kotiin, — kuiskasi Klaara. Mies istui etukumarassa, käsi polvea vastaan ja otsa kättä vastaan. Hänen hienot hermostuneet sieramensa laajenivat ja supistuivat, ja hänen sormensa puristivat kovasti musliinin kappaletta, mikä hänellä oli kädessään.
Mutta tuota kesti vain lyhyen ajan. Hän pian taas voitti itsensä, ja uudestaan pani hän kätensä hänen kädelleen, mutta tällä kertaa miltei käskevästi.
— Ei, Te ette saa vielä mennä, me emme vielä ole lukemista lopettaneet.
Nyt ensi kertaa havaitsi Klaara hänen äänessään jotakin käskevää. Yhä pitäen kättänsä Klaaran kädessä ja silmät maahan luoden istui Przyjemski hetkisen mietteissään, ja purren keveästi huultaan. Sitte veti hän pois kätensä ja jatkoi paljoa lempeämmällä äänellä:
— Mieleeni lakkaamatta johtuu muita runosävelmiä, jotka vaikuttavat kuin hammasten kiristys keskellä enkelien laulua. Mutta minun sittekin täytyy antaa Teidän niitä kuulla. Kun me yhdessä olemme kuulleet enkelien laulua, niin kuulkaamme yhdessä myöskin kiristystä. Miksi kuulisit sitä yksin?
Hänen huulensa saivat ivallisen ilmeen ja ryppy tuli kulmakarvojen välissä syvemmäksi. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
Joku päivä sitten löysin ystäväni huoneesta runokirjan ja rupesin uteliaisuudesta sitä selailemaan. Minä helposti opin runoja ulkoa ja muutamia säkeitä painui mieleeni. Kuulkaa nyt oikein tarkasti!
He toisiansa niin arvostivat, ett’ rakkauttansa ei ilmaisseet. He kasvojansa vaan katselivat kuin salaa, nuo lemmestä nääntyneet.
Niin he vihdoin erkanivat, syömet aivan särkyneinä, kauvas sitte kaikkosivat, tuskaa toisen tietämättä.
— Kuulitteko… he rakkautta hehkuivat, mutta elivät kaukana toisistansa, edes aavistamatta toistensa tunteita ja siksi, että »he toisiansa niin arvostivat. Tuo on hammasten, kiristystä ja epäsointua. Korkein rakkaus kukkii arvonannon pohjalla; arvonanto on se suitsutus, joka kohoaa korkeimmasta rakkaudesta. Ei mitään ole maailmassa yksinkertaista, kaikki on monimutkaisuutta. Ettekö nyt tahdo kauvemmaksi paeta? Ehkäpä me lopetamme »Sveitsissä».
Kuinka olenkaan Teille kiitollinen, kun olette minua tutustuttanut tuollaisiin aarteisiin! Suurimman osan ikääni olen viettänyt ulkomailla, ja enimmäkseen olen ulkomaan kirjallisuutta lukenut. Mutta meidän oma kirjallisuutemme on myöskin suuremmoinen. Olen Teiltä paljon oppinut.
Mielenliikutuksesta huolimatta purskahti Klaara sydämelliseen nauruun.
— Te? Minulta? Mitä vielä?…Kuinka voisin opettaa jollekin jotakin?
Stasin olen opettanut lukemaan ja kirjoittamaan, siinä kaikki.
— Mitä minulle olette opettanut, selitän Teille ehkä myöhemmin, mutta lopettakaamme runo!
Kun menneisyytehen mieleni kiitää, ma kuvansa näen, mutt’ pois se liitää.
Minuutit lensivät. Klaara oli jälleen ryhtynyt työhönsä, mutta se sujui hitaasti ja huonosti.
Lukevan ääni vaikeni. Puiden takana nurmikolta olivat nyt melkein kaikki kultaiset valopilkut kadonneet, ja sädeverkko samoin. Sen sijaan sytytteli iltarusko soihtujaan puiden latvoihin. Alempana vallitsi hämärä ja kukkalava, joka ennen loisti väririkkaana, lepäsi nyt pimeänä, vain valkokukat vielä esiintyivät.
Klaara nosti valmiiksi reunustetun myssyn pystyyn ja lausui:
— Hyi, miten olen myssyn reunustanut?
— Kuinka niin? — hymyili Przyjemski. — Onko nauha vinossa?
— Aivan vinossa! Katsokaas! Tuossa koko joukko poimuja, tuossa taas ei ollenkaan.
— Kuinka onnetonta, kyllä kai sen puratte.
— Tietysti, minun täytyy purkaa kaikki. Mutta onnettomuus ei ole kovin suuri, puolessa tunnissa ompelen sen uudestaan.
— Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Te samalla kertaa tahdoitte palvella runoutta ja proosaa, mutta proosa ei onnistunut…
Klaara mietti hetkisen, sitte virkkoi:
— Tässä tapauksessa ajattelen toisin. Minusta tuntuu, että kaikissa toimissa voi olla runoutta, kaikkein proosallisimmassakin.
Tuo riippuu vaan kulloinkin tarkotuksesta…
— Syistä, — oikasi mies.
— Aivan niin, Te olette oikeassa.
Mutta mistä syistä reunustatte Te rouva Dutkiewiczin myssyjä?
— Minä teen sen siksi, että pidän hänestä ja tunnen kiitollisuutta häntä kohtaan, ja siksi, että hän näyttää niin herttaiselta noissa myssyissään.
— Mikä onni, että voida pitää rouva Dutkiewiczistä! huomautti mies huoaten.
— Kuinka niin? — kysyi Klaara.
— Nähkääs, rouva Dutkiewiczia saattaa kunnioittaa ja samalla avonaisesti sanoa, että pitää hänestä, mutta on koko joukko toisia tapauksia, jolloin joko täytyy tuntea kunnioitusta ja olla vaiti taikka puhua ja uhrata kunnioitus. »He toisiansa niin arvostivat…»
Przyjemski ei saanut puhua loppuun, sillä viereisestä puutarhasta kajahti Stasin ääni!
— Klaara! Klaara!
Kun hän ei tavannut sisartaan lehtimajassa, ei hän tietänyt, missä sisar mahtoi olla, ja siksi hän nyt rupesi huutamaan.
Klaara otti ompelukorin ja nousi kiireesti penkiltä.
— Ja minun kukkaparkani? — muistutti hänelle Przyjemski. — Ettekö niitä ota?
— Kyllä, kyllä, kiitoksia — vastasi Klaara ottaen kukkakimpun miehen kädestä, joka ei vielä hellittänyt hänen kättänsä.
Przyjemskin siniset silmät leimusivat, ja hienot sieraimet jälleen hermostuneesti värähtelivät. Muutaman minuutin kuluttua päästi hän Klaaran käden ja alkoi kulkea hänen rinnallaan käytävää pitkin. Sen päässä kysyi Przyjemski:
— Kuinka aikaiseen illalla olette lopettanut taloustoimenne?
— Kymmenen seutuun. — Silloin ovat isä ja Stas aina sekä Frania useimmiten jo menneet levolle.
— Kun olette vapaa kaikista toimistanne, tulkaa tänne puutarhaan, niin saatte kuulla soittoa. Minä ja minun ystäväni soitamme Teille kymmenen seudussa. Haluatteko?
— Kiitoksia, sangen kernaasti, — vastasi Klaara pysähtyen veräjälle, jonka yli puut heittivät synkkiä varjojaan.
Przyjemski tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen hetkisen allapäin.
— Kun minä soitan, — kuiskasi hän, — ajattelen, että Te seisotte tässä aidan vieressä, soittoani kuuntelemassa. Sillä tavoin meidän sielumme yhtyvät.
Hän vei Klaaran kädet äkkiä huulilleen.
Tuntia myöhemmin istui Wygrycz kapealla sohvalla ruokasalissa ja joi verkalleen teetänsä. Hänen edessään pöydällä seisoi savimaljakko täynnä kauniita kukkia, joidenka näkeminen tuotti hänelle ilmeistä nautintoa. Hän imi niiden tuoksua ja hyväili niitä käsillään. Varsinkin herättivät muutamat verbeenat hänen huomiotansa. »Ne ovat kuin tähtiä!» sanoi hän huulillaan hymyily, joka sillä kertaa oli aivan vapaa tavallisesta katkeruudestaan.
Klaara sytytti lampun ja tarjoili isälleen teetä sekä Stasille maitoa, puuhaili tuhannet asiat ja sen ohessa jutteli yhtä päätä. Hän kertoi olleensa ruhtinaallisessa puistossa, jossa Przyjemski oli ääneen lukenut runoja, että hän täällä oli saanut kukat ja nähnyt pitemmän matkan päässä kukkalaitteet palatsin edustalla, ja että ne olivat näyttäneet ihastuttavan kauniilta vihantaa vastaan.
Koko hänen olemuksensa henkäili suurta riemua, liikkeensä olivat melkeinpä hermostuttavan vilkkaat. Huomasi, ettei hän voinut istua paikoillaan, että hänen tarvitsi käydä, juosta, puhua, irtautua pulppuavan elämänhalun liiallisesta taakasta. Joskus hän vaikeni, keskeytti lauseen ja jäi liikkumattomaksi, ajatukset ja katse kauvas harhaillen.
Wygrycz ei näyttänyt häntä kovin huomaavan. Hän vain toisella korvallaan kuunteli Klaaran puhetta ja vaipui kesken kaikkea aatoksiin, mutta hänen muotonsa ei jäänyt synkäksi eikä harmistuneeksi, kuten tavallista, päin vastoin ilmestyi hänen huulilleen puoleksi veitikkamainen piirre. Frania, joka muutamia minuutteja sitten oli palannut neulomosta, kuunteli mielenkiinnolla, mitä hänellä oli kerrottavana ja puhkesi vihdoin terävällä äänellään puhumaan:
— Äh, en luule tuosta yhtään mitään tulevan. Tuo herra Przyjemski on tietysti Klaaraan rakastunut, mutta epäilen suuresti, aikooko hän siltä Klaaran naida. Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle… Tuommoiset hienot herrat vaan panevat köyhien tyttöjen pään pyörälle, ja sitte heittävät heidät oman onnensa nojaan.
Wygrycz kavahti pystyyn.
— Vait, sinä kyykäärme — huusi hän. — Aina sinä vaan kiusaat ja kidutat sisartasi! Kuka sinulle on sanonut, että tässä on kysymys rakkaudesta tai naimisiin menosta…
Hän alkoi kiivaasti yskiä ja molemmat tyttäret kiireesti toivat hänelle vettä, teetä ja pastilleja, mutta vaikka kohtaukset pian menivät ohi ja Frania katuneena alkoi hyväillä isäänsä ja sisartaan, oli Klaaran iloisuus mennyttä — sammunut kuin kynttilä.
Klaara kyllä tiesi, että nuoret tytöt, jos he rakastavat ja saavat vastarakkautta, myöskin menevät naimisiin. Mutta hän hyvin harvoin tätä ajatteli, ja kaikista vähemmin oli hän tätä ajatellut Przyjemskiin nähden. Tähän saakka eivät hänen toivomuksensa ulottuneet kauvemmaksi kuin että saada nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan; tuo oli ollut hänelle korkein onni. Sisar oli raakamaisesti paljastanut hänen sydämensä sisimmät tunteet. Ikään kuin hämähäkin verkkoon takertunut kärpänen surisivat Franian sanat hänen päässään: »Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle». Klaaralla oli aina ollut se tunne, että tuo mies oli häntä paljoa etevämpi luonnonlahjoiltaan ja elämänkokemukseltaan. Tähän tuli vielä yhteiskunnallisen aseman erotus. Joskin vain jonkunlainen hienompi palvelija ruhtinaan luona, oli hän Klaaraan verraten kumminkin korkea herra. Hän nimitti ruhtinasta ystäväkseen ja tuntui pitävän ruhtinaan taloa ikäänkuin omanaan. Niin, kukapa tietää,
ehkä hän myöskin oli rikas! Tuo viimeinen ajatus oli hänellä kaikista katkerin.
Sisimmässään oli Klaaralla se tunne, että joskin hän Przyjemskiin verraten oli köyhä ja mitätön, niin ei kumminkaan mikään ylipääsemätön juopa heitä erottanut.
— Jos hän minua rakastaa… — ajatteli hän.
— Rakastaa! Rakastaa! — tuo sana yhä kaikui hänen sydämessään. Tuskin olivat perheen muut jäsenet menneet levolle, kun hän kiiruhti ulos kuistiin.
Ilta oli tyyni, mutta pilvinen eikä yhtään tähteä tuikkinut. Sitä kirkkaammin säteilivät palatsin valaistut akkunat. Väliin kiiti ankara tuulenpuuska ilman halki, väliin taas vallitsi täydellinen tyven. Silloin, äkkiä, aaltoili leveä sävelvirta puiston ja puutarhan läpi.
Oli joku suurempi, klassillinen sävellys, pianolle ja sellolle sovitettu, jonka vakavat, mahtavat säveleet tunkeutuivat korkeista, kapeista, valaistuista ikkunoista.
Klaara kiiruhti suoraan puutarhan läpi ja pysähtyi aitauksen luona, aivan sireenimajan luona. Hän kumartui aitaa vasten ja kuunteli. Ei mikään ajatus häntä nyt vaivannut, vaan sanomaton autuus täytti hänen sydämensä kokonaan. Synkkä yö, ikkunat, jotka loistivat pimeässä, tuulen huokaukset, mahtava sävelvirta — tuo kaikki oli hurmaavan ihanata. Mutta häntä ei yksistään kauneus lumonnut, hän samalla tunsi kiitollisuutta ja liikutusta, hänen sielunsa kohosi noita ikkunoita kohden, joista tulvi paradiisin kirkkautta ja sopusointua.
Hänen korvissaan kaikuivat sanat: »Meidän sielumme yhdistyvät» ja hän syvästi tunsi noiden sanojen totuuden. Hän painoi kasvot käsiinsä, ja läähättäen imi säveleitä kuin ilmaa.
Aika riensi. Vihdoin tuli muutaman minuutin äänettömyys, linnassa lakkasi soitto, mutta kohta se jälleen kaikui, vaikka hiljemmin ja ikäänkuin etäältä. Sellon ääni oli vaiennut, pianisti jatkoi yksin. Hän soitti jotenkin kauvan. Sen sijaan kaikui hiljaisia askeleita puistosta. Klaara säpsähti, kuin olisi sähköiskun saanut. Hänen edessään, aidan toisella puolen, seisoi hoikka mies. Tämä tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja kuiskasi:
— Minä tahdoin vihdoinkin tavata Teitä vielä kerran. Soittaessani ajattelin yhtä mittaa: »Minun täytyy häntä tavata». Ja minä lakkasin soittamasta ja tulin. Minä sanoin ystävälleni: »Jatka, jatka!» — minä tahdoin puhua kanssasi sävelten kaikuessa. Kuinka yö on pimeä ja tuuli suhisee! Se ikäänkuin soittoa säestää vai kuinka? Kuunnelkaamme yhdessä!
Przyjemski puristi hänen käsiään yhä kovemmin ja nojasi päätään hänen päätään yhä lähemmäksi. Hetkisen he seisoivat äänettöminä kuunnellen. Soiton intohimoiset, kaihoilevat säveleet sulivat yhteen tuulen suhinan kanssa, joka kantoi ne puiston pimeän läpi heteitä pilviä kohden.
— Oletko iloinen, kun tulin? Minusta tuntui, että minun täytyy Sinua tavata ja ottaa Sinulta jäähyväiset — minä en saa Sinua tavata koko huomispäivänä. Minä odotan tänne erästä setää tänä iltana, ja hän ottaa minut luokseen ylihuomiseen asti. Oletko iloinen, kun tulin Sinua vielä kerran katsomaan? Oletko?
— Olen, — kuiskasi Klaara.
Przyjemski veti häntä yhä lähemmäksi ja jatkoi yhä hiljaa:
— Tule veräjälle, minä kohtaan sinua siellä, ja niin me menemme yhdessä penkillemme lehtokujaan, tahdotko?
Klaara puisti päätään ja kuiskasi rukoilevasti:
— En… elä pyydä minua, sillä silloin minä tulen!
Przyjemski kiivaasti sysäsi Klaaran kädet luotaan, mutta heti taas painoi ne rintaansa vastaan.
— Ei, elä tule: Kiitos, ettet tahdo tulla. Aita kernaasti erottakoon meidät. Mutta elä käännä pois päätäsi, nojaa minua vastaan… kas noin, rakkaani.
Klaaran pää lepäsi Przyjemskin rinnalla … Säveleet kaikuivat pimeässä, kaihomielisinä… Katse armaansa katseeseen vaipuneena kysyi mies:
— Rakastatko minua?
Klaara vaikeni hetkisen, mutta sitte kaikui hänen huuliltaan kuin hiljaisin huokaus:
— Minä rakastan sinua.
— Oi, rakkaani!
Mutta juuri silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Jo jonkun aikaa oli miesolento näyttäytynyt pimeässä, pari kertaa varpaillaan lähentynyt puhelevia, ja sitte taas arasti poistunut. Miehellä oli yllään jonkullainen liveripuku kiiltävine nappineen, jotka kiilsivät niinpian kuin hän astui esiin pimeimmästä varjosta. Parin kuiskailuita hän ei
voinut kuulla, ja ehkei hän edes nähnyt naisolentoa, jota mies varjosti. Mutta tuon jälkimäisen hän hyvin tunsi, ja milloin palvelija läheni, milloin taas epäröi, kuinka menettelisi.
Mies aidan luona kuiskasi, kasvot painuneena yli tumman pään, joka lepäsi hänen rinnallaan.
— Katso minuun! Älä kätke huuliasi minulta! Se on turhaa, minä kumminkin löydän ne!
Vaikka kuiskeena kaikuivat sanat kumminkin intohimoisina, ja huomasi, että niiden lausuja oli tottunut voittamaan. Mutta muutamia askeleita hänen takanansa kuului samassa kunnioittava, arka ääni:
— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne!
Hän säpsähti, antoi käsivartensa vaipua ja kääntyi kiivaasti ympäri sekä kysyi:
— Mitä tämä on?
— Teidän ruhtinaallisen korkeutenne setä on tullut ja käskenyt minun ilmoittamaan Teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne…
Nyt vasta näytti mies, jolle nämä sanat lausuttiin, tointuvan, ja raju viha valtasi hänet.
Vapisevin äänin ja kiivaalla liikkeellä huusi hän:
— Mene tiehesi!
Kiiruullisia askeleita kuului osoittaen, että joku poistui. Hän uudestaan kääntyi naisen puoleen, joka jäykkänä ja kangistuneena, ikäänkuin maahan kiinni kasvaneena, seisoi aidan toisella puolen.
Koettaen hymyillä alkoi hän:
— Minun salaisuuteni on ilmaistu! Tuo lurjus! …
Elä suutu, minä tein sen vaan peljäten, että karkaisit luotani…
Tuijottavin silmin kuiskasi Klaara:
— Te… ruhtinas?
Äänessä oli jotakin mieletöntä. Mies jatkoi:
— Niin… entäs sitte? Pitäisikö sentähden…
Ja hän koetti uudelleen tavottaa Klaaran käsiä, mutta tämä nosti ne päätään kohti ja hautasi ne tukkaansa, ja hänen huuliltaan kajahti sanomaton huuto, niin äänekäs, että se kauas kantoi puiston läpi. Samassa hän kääntyi ympäri ja juosten kuin kuoleman tuskassa hän katosi hämärään.
V.Ruhtinas Oskar palasi huviretkeltään kolmannen päivän iltana! Tunti sen jälkeen näytti hän synkkänä kävelevän puistokujaa.
Nurmipenkillä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Tuo oli vähää ennen pimeän tuloa. Nurmikko, joka pisti esiin mahtavien puurunkojen lomitse, lepäsi vinojen auringonsäteiden valaisemana; maassa värähteli hopeanvalkoisia silmukoita. Nurmelle oli unohtunut muutamia kuihtuneita kukkasia.
Oli aivan sama kuva kuin toissa päivänä.
Ruhtinas heittäytyi penkille, otti lakin päästään, nojasi otsansa kättä vastaan ja huokasi raskaasti.
Noin tunti sitten, heti palattuaan hän oli lyhyeen kysynyt: »No, mitäs kuuluu? kamaripalvelijaltaan Benediktiltä, joka silloin sattui yksin olemaan herransa luona.
Vanha, uskollinen palvelija ja suosikki oli syvästi kumartaen vastannut:
— Huonoja uutisia, teidän ruhtinaallinen korkeutenne… — He ovat muuttaneet.
— Kuka on muuttanut? — huudahti ruhtinas.
— Wygrycz.
— Mistä he ovat muuttaneet?
— Pienestä talosta tästä puutarhan vierestä.
— Milloinka?
— Tänä aamuna.
— Minnekkä?
— Sitä en tiedä, mutta jos Teidän ruhtinaallinen korkeutenne käskee…
Hän oli aikonut sanoa: »Niin otan minä asiasta selvän» — mutta tarkemmin harkittuaan hän havaitsi viisaammaksi olla lausetta loppuun jatkamatta. Hän odotti. Ruhtinas ei lausunut mitään. Tämä vaan katseli ulos ikkunasta ja kääntymättä hän teki vielä yhden kysymyksen:
— Etkö ole neitosta nähnyt?
Kyllä Benedikt oli hänet nähnyt. Kun hän alituisesti tahtoi pitää pientä taloa silmällä, oli hän eilen illalla heti kymmenen lyötyä tehnyt kierroksen puutarhan viereisessä puistossa. Silloin hän äkkiä sai kuulla nyyhkytyksiä. Hän lähestyi varovasti varpaillaan ja huomasi puurunkojen välissä olennon, joka lepäsi polvillaan aidan vieressä, käsivarret ja otsa siihen nojaten.
Se oli nainen, joka itki katkerasti. Kerran hän nosti päätään ja katsahti palatsia kohti. Sitte hän puhkesi vielä katkerammin itkemään
ja kumartui niin alas, että kasvot melkeinpä maata hipasivat. Mutta kun Przyjemski samassa alkoi soittaa, hypähti hän ylös ja kiiruhti sieltä salamannopeudella. Tuo tapahtui kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla. Tänä aamuna seitsemän seutuvilla oli sitte
Benedikt pistäytynyt tuttavan luona, joka asui kadun toisella puolella ja saanut tietää, että Wygrycz oli muuttanut auringon noustessa, ja että muuan eukko palvelijoineen ja kissoineen on ottanut heidän talon haltuunsa.
Kaiken tämän kertoi Benedikt tyyneesti, arvokkaasti. Kun hän oli puheensa päättänyt, virkkoi ruhtinas ympäri kääntymättä:
— Sinä voit lähteä.
Kamaripalvelija tuskin tunsi sen ääntä, joka nämä sanat lausui.
Nyt istui ruhtinas Oskari nurmipenkillä, otsa kättä vastaan, syvästi suruissaan ja mietteissään.
»Kuin unikuva mun armaani haipui…» Haipui? Mutta vähätpähän siitä! Olihan varsin helppoa saada armaan asunto selville. Tarvitsi vaan sanoa Benediktille sana, niin tämä huomenna tai ylihuomenna kyllä tietäisi Klaaran asunnon. Mutta pitäisikö hänet hakea käsiin? Klaara oli paennut. Naisen itsensä varjelemisvaisto oli häntä siihen pakottanut. Semmoinen on luonnon laki. Naaras pakenee koirasta, ellei tahdo hänen kanssaan pesää rakentaa. Ja Klaara älykkäänä ja ylevän ylpeänä oli ymmärtänyt, että häntä täällä odotti vain lyhyt onni ja suuri onnettomuus. Hän oli paennut, joskin sydän verta vuoti.
Mikä luja tahto lapsessa! Ruhtinaan suhteen oli hän sittekin näyttäytynyt liian heikoksi; ja ruhtinas samoin oli tuollaisissa tapauksissa hyvin heikko. Kuka tietää, mitä olisi saattanut tapahtua!
Hyvä oli, ettei se saanut tapahtua, sillä ruhtinas ei olisi sitä koskaan itselleen anteeksi antanut. Eikö siis olisi aivan väärin hakea Klaara käsiin ja asettaa hänet uudelleen vaaraan? Hänet, sillä ruhtinaalle Klaara tuotti pikemmin pelastusta, tuotti uskoa ja luottamusta sellaiseen, jonka olemassa oloa hän jo oli alkanut epäillä. Muutamassa päivässä oli ruhtinas ikäänkuin uudesta syntynyt…
Mikä onni siis, saada omistaa tuo puhdas, suloinen olento, jonka sydän viehätti yhtä paljo kuin ulkomuoto! … Jos ruhtinas taaskin Klaaran tapaisi, niin pyytäisi häneltä anteeksi, että oli hänen rauhaansa häirinnyt, karkottanut pois syrjäisestä piilopaikastansa ja tuottanut hänelle sanomatonta tuskaa…
Mutta — mitä seuraisi anteeksi pyynnön jälkeen? »Sois kaikkivaltias Sun saastumatta olla noin kaunis, kuulakas». Mutta kaikkivaltias ei häntä varjelisi. Jos he jälleen kohtaisivat toisensa, niin ei ruhtinas häntä sellaisena varjelisi. Olisi todellakin vahinko tuon kukkaisen. Ja kumminkin…
Ruhtinas nousi ja kulki eteenpäin. Puistossa, joka oli yhdensuuntainen villiytyneen puutarhan kanssa, pysähtyi hän uudelleen. Hänen silmänsä suuntautuivat pieneen, köynnöskasvien peittämään taloon, ja kauvimmin ne viipyivät kuistin kohdalla.
Kapealla penkillä istui mustapukuinen eukko valkea myssy päässä. Hän kutoi sukkaa, ja puikot kimaltelivat auringon valossa.
— Varmaankin rouva Dut… kiewicz. Ruhtinas mietti hetken, sitte avasi Veräjän ja astui puutarhaan. Vanhus kavahti pystyyn ja nähdessään ruhtinaan nostavan lakkia tervehdykseksi, virkkoi hän hyväntahtoinen hymy leveällä suullaan:
