Chapter 1 State Formation, State-Building and International Element
1.1 Introduction
Emergence of new states, throughout history, tends to be explained by rational interpretation of existing terms, definitions and rules of international law. Creation of states emerging out of exemptions (to the prevailing bulk of rules) are either embraced and therefore legitimized or habitually denied. New states created as a result of unilateral secession associated with widespread international support but questioned by parent states remain erratic. These atypical practices have prompted debates about the limits of international law, new borders of illegality and, perhaps, necessity for development of international law. Explaining the emergence of the state of Kosovo is thus an inquiry of both rational interpretations of international law, exemptions and international legal processes that shaped Kosovo’s quest to statehood.
Therefore, in this book, it is noted that state formation and state-building have been two inherently connected issues surrounding the process of state creation throughout history. Their relevance has grown in the last decades, as the emergence of new states such as Kosovo has topped the agenda of the international community. This phenomenon has been the subject of numerous works of late, which have considered the role of the international community in supporting state-building and establishment of democratic institutions.1 In principle, state formation and statebuilding are naturally a bottom-up phenomenon. Most states in the world have undergone these two developments under a strong local ownership, or at least under a locally managed process. The international element in these processes was either weak or too narrow to be seen as satisfactorily relevant for consideration. There are however very few examples marked by a profound international involvement in the
1 Sutter (2009), pp. 1–13; D’Aspremont (2012), p. 61 et seq; Heupel (2009), pp. 57–73; Glasius and Kostovicova (2009), pp. 127–153; Raue (2009), pp. 155–177; Weller and Wolff (2006), pp. 2–13; Crampton (2012), pp. 159–176; Wild (2012), pp. 261–275; Hehir (2007), pp. 125–141.
© Springer Nature Switzerland AG 2019
D. Doli, The International Element, Statehood and Democratic Nation-building, https://doi.org/10.1007/978-3-030-05995-8_1
3
1 State Formation, State-Building and International Element
process of state formation and state-building.2 The case of Kosovo is symbolic of those traits. It, therefore, falls well within the scope of these examples where the international element was deeply entrenched in the process of state formation and state-building.3
Kosovo remains a quintessential example of a complex process of state formation and state-building wherein the international element has played an important role not only in the design of the process but also the expression of that design. This book, therefore, is generally concerned with the law and practice of statehood, and focuses on the role of the “international element” in the creation of the State of Kosovo. Its essential aim is not to acknowledge whether international law recognizes such practice, but rather to elucidate the nature and scope of the involvement of the ‘international element’ into the Kosovo process of state formation and statebuilding in the purview of contestations and strategies to overcome them. But, to this end, this book examines the international process in Kosovo’s state formation and state-building primarily from a legal perspective, while exploring relevant policy issues if they are deemed relevant to respond to the legal question. For the purpose of the analysis pursued in this work, the ‘international element’ has the following meaning: the involvement of international actors in any form and by any means in the process of state formation and state-building in Kosovo—since the humanitarian intervention to the moments of writing this book—with a focus on developments, instruments and/or legal scenarios that prove to have left a legacy.
One should therefore note that the process of state formation and state-building in Kosovo has been supported, conditioned and managed by several international actors. There is a bulk of literature supporting this claim in general terms. To be more specific, the United Nations General Assembly, the five permanent members of the Security Council, the International Court of Justice, the European Union, the OSCE members have altogether played an important role in the process of state formation and state-building in Kosovo. Lacking local ownership can be observed as shaping the major events leading to Kosovo’s state formation under international law. Nevertheless, this process appeared to have developed itself through a rather undefined chronology that should be studied under a legal approach.
2 International Community has continuously played a role in shaping statehood claims and managing creation of new states, as it is clearly shown through the Vienna Congress (1815), the creation of new states as a result of decolonization, or even by “managing” the dissolution of former federal entities such as Yugoslavia. For more see Crawford (2007), pp. 503–545. However the role of international community was either isolated or concealed compared with the dimension and profoundness of its involvement in the case of Kosovo (as it is clearly elucidated in the next chapters of the book).
3 For example Ernst acknowledges that: ‘State-building in Kosovo is a negotiation process between “internationals” and “locals.” Its logic is more political than technical, the outcome contingent on the intentions of the international actors. The goals of “internationals” and “locals” differ, which results in fuzzy governance. In time the balance of power tilts toward the local actors. With the start of the status process, the relation between internationals and locals is depoliticized. The “peacebuilding” process excludes the warring parties and imposes a predefined settlement’ See Ernst (2011), abstract.
Considering specific and special patterns on how Kosovo’s quest to statehood has been shaped and evolved, the book tackles the international process with regards to Kosovo’s state formation and state-building primarily from a legal perspective, giving a special emphasis to the role of the EU throughout the course of these developments—especially in the aftermath of the declaration of independence. Although there is solid literature devoted to this topic from a political science and policy perspective, the literature that tackles this issue primarily from a legal perspective, and with an emphasis on the role of the EU after 2008, is insufficient and has not adequately explored the dimensions of EU’s involvement in relation to Kosovo.
One must recall that the process leading to Kosovo’s independence and afterwards its state-building, both internally and externally, has been subject to legal and political dissensus. The aim of this book is therefore to look into the key developments demonstrating the role of the international element in Kosovo’s state formation and state-building primarily from the lens of legal arguments modeled to oppose contestations around Kosovo’s claim to statehood. It would not be original if the book provided merely a descriptive elaboration of the complete process. To the contrary, the original aspect of this book is that it provides a novel and original assessment of the developments surrounding Kosovo’s state formation and statebuilding process by relying on the grounds of the existing literature and providing a legal perspective to the analysis relating to the role of the ‘international element’.
As both Kosovo’s state formation and state-building have been managed through a multitude of stakeholders, the timing, planning and engagement of these actors has had a major impact on Kosovo’s developments towards statehood. Less influential developments and initiatives have not received sufficient focus, and, while not underestimating their relevance, the book aims to consider the most seminal processes and initiatives, It is not the intention of this book to provide an exhaustive perspective on the role of the international element in Kosovo’s state formation and state-building process. Rather, the aim is to provide a legal analysis in the most tenacious developments that shaped the final outcome of Kosovo’s statehood.
On this basis, one must recall that Kosovo endured several implications from within and outside, each of them interconnected in one way or another and interdependent in their relationship. To this end, the book explores both notions, namely state formation and state-building in Kosovo. Though inherently interconnected, and in a few cases, referring to the same core issues, I use the term state formation to refer to the emergence of Kosovo (as a state) under international law and the term state-building to refer to the process of institution building to ensure that Kosovo is able to fulfill the criteria of statehood and to stand as a sovereign entity according to international law and state practice. In this regard, this book strikes a balance4
4 The book is based on the author’s interpretation of developments and events leading to Kosovo’s independence and state-building. As a citizen of the Republic of Kosovo, and considering the need to respect the principle of objective and neutral interpretation of these developments, I would like to express that in certain perspectives I follow a subjective line of reasoning. I make the two subjective points overt hereby in order to ensure that the reader is kept informed of what appears in the remaining chapters. I commit to be absolutely objective in the rest of interpretations, and rely heavily on literature to make sure this is the case. The two subjective positions I follow are the
between these two concepts, and emphasizes the EU’s role in state-building and the depth of this role after 2008.
1.2 The Main Objectives and the Structure of the Book
The book covers two interconnected and interdependent aspects of Kosovo’s state: the aspect of Kosovo’s state formation and that of Kosovo’s state-building, both from a legal perspective.5 The objectives of this book are simple. It explains state
following: (a) I support an independent state of Kosovo and I trust there is a legitimacy in domestic and international terms for it to be so, and, (b) I support the idea of secession under international law under the conditions of systemic violations of international human rights law and international humanitarian law. The idea of the preliminary notice on this issue is to make the flow of the argument transparent, and, as most authors do, ensure that the scientific contribution of this book is accurate and preliminarily noted to the reader.
5 The book is primarily based on a positivist methodologic interpretation of law relating to the developments inside and outside Kosovo, considering the normative aspect as rather isolated from its political and social features. The use of positivist method is primarily noted in those parts where the author elucidates the legal texts and court decisions that played a major role in the process of Kosovo’s state formation and state-building. It was in several cases accompanied with a doctrinal analysis over those positivist interpretations relying on relevant literature and landmark case-law interpretations. Besides the positivist methodology, the book uses descriptive methods to elaborate the flow of developments especially in relation to the historical parts of the book (part I) and those in the chapters relating to state-building in Kosovo (part III). The descriptive approach has helped this book by elaborating upon the ways developments flowed and the nature of position of the parties. Historical developments have been primarily considered from this position. In very limited scenarios, the book uses a prescriptive approach in providing recommendations for improving the situation in Kosovo, for both local and international stakeholders. The book uses several sources to analyze the developments and legal position of Kosovo under international law. First and foremost, UNSC resolutions concerning Kosovo’s status are pursued in a chronological order. UNSC documents, including Secretary General Reports on Kosovo and other cases provide for the majority of this legal analysis. The UN documents are given a primary position in this analysis. In this regard, ICJ opinions and landmark cases have also been extensively used to interpret developments in relation to Kosovo, and to determine an understanding of several events that shaped Kosovo’s position under international law, as well as others. Except for the ICJ, the book also relies on the legal texts and documents of the EU, considering that it often acted as an UN intermediary on Kosovar affairs, and, later on, as the key specialized organization internationally authorized to deal with the Kosovo state-building process. The decisions of the European Court of Justice have also been considered in some cases, with a view of interpreting the meaning of EU laws on several treaty bases whereby the EU framed its engagement on Kosovo. Legal texts and documents from Kosovar institutions and other third states have been used too, including interpretations provided by Kosovo’s Constitutional Court and EULEX judges sitting on Kosovo’s courts. Other texts relevant to Kosovo’s regional context, such as documents and conventions from the Council of Europe, and European Court of Human Rights standards on the broader European human rights law architecture have been frequently cited in the book. The book also relied on a bulk of rich literature, comprising of books, journal articles and other policy articles relating to the international process on Kosovo. While there is a solid literature on Kosovo, this primarily tackles Kosovo’s developments from 1998 to 2008. There is little, or far less, literature elaborating upon Kosovo’s development in international law after 2008. Aspects of the Kosovo-Serbia dialogue, or the EU’s role in Kosovo’s
formation and state-building primarily through the lens of international law. The book covers only those parts of state formation and state-building where the international element is predominantly evident and seminal in the process. And finally, this book covers those processes in which international element is influential in shaping the process of state-building in Kosovo. As an example, the book covers the ICJ Advisory Opinion on Kosovo’s Declaration of Independence more thoroughly compared to the role of ICO under the Ahtisaari Plan. The book argues that the ICJ Opinion has a far deeper significance and universal impact on Kosovo’s statehood compared to the role of the ICO which was more unilateral and domestic in the process of Kosovo’s state formation and later state-building.
The book aims to respond to this main question: What legal significance does the “international element” bear in Kosovo’s contested and unilateral state formation, with a peculiar outlook on the EU’s engagement in Kosovo’s post-2008 statebuilding process and the disputes that followed? As one could see, the main question poses two directions for examination: namely, the state emergence and state-building. It focuses on the EU’s role after Kosovo’s independence, considering that it takes over the burden to run some of Kosovo’s essential sovereign attitudes in internal and external affairs.
However, there are several intermediary issues arising in this background. What were the narratives that framed Kosovo’s legal position in internal and international law? What were the key legal frameworks under which the state of Kosovo emerged? What was the legal function which the UNSC tasked to its subordinate mission(s) in regards to Kosovo’s status settlement? What were the legal foundations on which Kosovo’s state emergence relies, and do they play a role in Kosovo’s position in international law today? What is the specific legal position of the EU’s role in Kosovo? How beneficial it is for Kosovo’s legal sovereignty internally and externally? What is the specific legal impact of the EU-induced and managed KosovoSerbia dialogue in this relationship, and what significance does it bear for Kosovo’s longer term state-building and stability? What place does the EU-engineered special court for Kosovo occupy in Kosovo’s internal legal order and international law, and what does it mean for Kosovo’s consideration by the EU nowadays? What would be
internal, and external state-building, have only been rarely examined by relevant literature. To this end, the book makes an extensive review of the existing literature, selecting literature on pre-2008 developments in Kosovo on the basis of legal relevance for Kosovo’s independence and statebuilding. The literature covering the post-2008 legal developments has been used quite exhaustively. To this end, the book relies on a large bulk of literature in an attempt to ensure that it takes into consideration a depth of scientific knowledge on the issue. The original contribution of the book on the topic relies profoundly on this ground; it, however, draws upon this on the basis of the author’s interpretation and the narrow research question. One must note that, however, most authors have chosen a rather similar pattern of explanation with regards to the meaning of the ICJ Opinion on Kosovo’s Declaration of Independence. While there is similarity between all authors on this interpretation, the study aims to depart from that line of interpretation to offer a more nuanced argumentation on the topic. The part concerning Kosovo’s state-building post-2008 and the legal consideration of this perspective is of course more novel than the previous part due to the fact that state-building developments in a legal perspective remain rather silent in the current literature.
a fair theoretical conclusion on the legal place that the “international element” occupied in Kosovo’s state formation and state-building process? While several of these questions seem narrow in their legal perspective, the analysis to respond to these questions is definitely based on supporting fields such as policy, politics and security.
The book is organized into three parts. The first and second parts pertain to an analytical perspective elucidating the issues falling under the scope of the research question. The first two parts provide an elaboration based on evidence, as opposed to being prescriptive in nature. The third, thus the final part, is more concluding in nature and offers authors theoretical observation on what one can learn from this process of analysis in a deducted form.
On the basis of these three criteria, the book starts with a historical review of developments that framed the discourse on Kosovo and its entitlement to statehood/ nationhood, it describes the process of the international humanitarian intervention in 1999 and the rule of Kosovo under UNMIK—the process which led to the declaration of independence and the impact of state recognitions and the ICJ Opinion on this declaration. This comprises the first part of the book, and is considered from a legal perspective alone, with few empirical observations.
The first part starts with four chapters, one on the historical narratives that framed the legal question for Kosovo, one on the international humanitarian intervention in Kosovo and the aftermath administration of Kosovo under the UNSC 1244 Resolution, and the declaration of independence and the process leading to Kosovo’s state emergence—with the interpretation of the ICJ Opinion as the cornerstone of this debate. The idea of beginning this part with a historical review, which is primarily of legal background, is to ensure that the discourse that framed the question on Kosovo and the following disagreements on its legal status to statehood is further evaluated. It would be unsustainable if legal contestations on the issue of Kosovo are not first given a historical consideration, one which guides the reader to the origins of today’s disagreements both internally and externally. The chapters following the historical part flow in a chronological sequence of developments surrounding Kosovo’s path to and after independence. As one could observe, the first part tackles the aspect of Kosovo’s state formation through the lens of legal contestations concerning it, wherein the position of the ‘international element’ is considered from a more universal perspective.
The second part consists of the developments relating to the state-building process, post-2008, after Kosovo declared its independence. This part tackles more substantially the role of the EU in Kosovo’s state-building efforts, with an emphasis on the most influential development of the Kosovo-Serbia dialogue, the EULEX Mission in Kosovo, and the latest EU-engineered Specialist Court located in the Hague. The second part is considered through the lens of an analysis that is primarily legal, one that insists in deconstructing the legal aspects of the implications that affected Kosovo’s state-building and the role of the EU therein.
The second part covers the EU’s peculiar engagement in Kosovo’s state-building perspective, both internally and externally. It is less universal than the first part, considering the EU’s more regional perspective of engagement. The reasons for this
change in attitude are twofold: first, after Kosovo’s independence, the EU was transformed—and as a result took over—the international responsibility for supervising and dealing with Kosovo’s state-building issue, and, second, the EU’s engagement was not anymore primarily external but also internal, in the sense that it also became an actor in charge of supporting the internal aspects of Kosovo’s state-building and horizontal relations with Serbia. This is the reason that makes the second part more oriented towards aspects of state-building and a more internal rather than international approach to the issue. The second part begins with an observation of the means which the EU used to frame its engagement with Kosovo, theorizing on the nature of this engagement and the support it offered to Kosovo’s internal and external state-building. Three peculiar aspects of this engagement are considered in more depth, each through an independent chapter, namely the Kosovo-Serbia dialogue, the EULEX Mission in Kosovo and the EU-engineered specialist court. It is argued that paving the path from the process of Kosovo’s state emergence to the central parts of Kosovo’s state-building in the context of the role of the EU is both logical and a natural flow of the relevance of the “international element.”
The last part of the book presents a theoretically legal observation in the form of a concluding remark for the complete process of state formation and state-building in Kosovo in regards to the role of the ‘international element’ with a special emphasis on the role of the EU. The last part is grounded on an original overview by the author, drawing upon previous parts that have been developed under a significant bulk of literature and legal analysis. In the final part of the book, author argues that the role of the “international element” in Kosovo’s state formation and state-building process has had a constitutional significance. The constitutional nature of this significance could be observed both in the process of state emergence and state-building.
The third part of the book, therefore, offers a theoretical contribution in regards to the legal disagreement raised and the function that the ‘international element’ played in the process of Kosovo’s state formation and state-building. It explores the peculiarities of this engagement, the discourse it provided on Kosovo’s status in international law and internal law, and the EU-engineered processes in Kosovo. This theoretical chapter makes a connection between the first and second part, paying specific attention to the meaning the ICJ Opinion provides for Kosovo’s entitlement to statehood and the legal implications and benefits deriving from the EU’s role. The theoretical observation drawn in the third part contributes to an original, larger answer to the central question of the book.
It is important to underline that the connection between parts and chapters follows a legal skeleton, as it interconnects aspects of international law, EU law and Kosovo’s internal law. Such interconnection is considered from the current legal narrative surrounding the debate on Kosovo’s legitimacy and legality as a state, the internal state-building process accompanied with the role of the EU therein, and contestations drawn by Serbia against Kosovo’s entitlement to regulate its own affairs in domestic and international dimensions. In addition, though the function of domestic law may not seem directly relevant for analysis, Kosovo’s image plays a
central role in recognition, accession to international organizations and diplomatic relations.
References
Books and Articles
Crampton B (2012) (International Administrations) Kosovo. In: Caplan R (ed) Exit strategies and state-building. Oxford University Press, New York, pp 159–176
Crawford RJ (2007) The creation of states in international law, 2nd edn. Oxford University Press, Oxford
D’Aspremont J (2012) The rise and fall of democratic governance in international law. In: Crawford J, Nouwen S (eds) Selected proceedings of the European Society of International Law, vol. 3, 2010. Hart Publishing, Oxford
Ernst A (2011) Fuzzy governance: state-building in Kosovo since 1999 as interaction between international and local actors. Democracy Secur 7(2):123–139, abstract
Glasius M, Kostovicova D (2009) The European Union as a state-builder: policies towards Serbia and Sri Lanka. In: Raue J, Sutter P (eds) Facets and practices of state-building. Martinus Nijhoff Publishers, Leiden, pp 127–153
Hehir A (2007) UNMIK- facilitating Kosovo’s final status or its future status? Reconceptualizing the problem, changing the solution. In: Hehir A, Robinson N (eds) State-building: theory and practice, 1st edn. Routledge, New York, pp 125–141
Heupel M (2009) State-building and the transformation of warfare. In: Raue J, Sutter P (eds) Facets and practices of state-building. Martinus Nijhoff Publishers, Leiden, pp 57–73
Raue J (2009) Constitution-building in Eastern Europe: achievements of and challenges to the Council of Europe. In: Raue J, Sutter P (eds) Facets and practices of state-building. Martinus Nijhoff Publishers, Leiden, pp 155–177
Sutter P (2009) State-building or the dilemma of intervention: an introduction. In: Raue J, Sutter P (eds) Facets and practices of state-building. Martinus Nijhoff Publishers, Leiden, pp 1–13
Weller M, Wolff S (2006) Bosnia and Herzegovina ten years after Dayton: lessons for internationalized state building. Ethnopolitics 5(1):1–13
Wild R (2012) Competing normative visions of exit. In: Caplan R (ed) Exit strategies and statebuilding. Oxford University Press, New York, pp 261–275 1 State Formation, State-Building
History, Identity and Myths. How Narratives of the Past [Are] Shape[ing] the Present?
2.1 The Myth, Identity and Nationhood
It is true for many international disputes that where one stands today depends from where one starts. This proposition has a particular salience in the Balkans.1
Discussions concerning the ‘ownership’ over Kosovo throughout centuries have mainly been fashioned by historical narratives which rely on specific references to the legal status of the territory at various time periods.2 Yet, it remains unclear whether these narratives have a role in shaping Kosovo’s current claim to statehood, or in answering legal questions surrounding Kosovo’s claims to statehood.3 Today, however, these narratives tend to crystallize the position of both Albanians and Serbs over Kosovo’s independence, a State recognized by 116 countries, but opposed by Serbia and its traditional allies.4
As this book intends to clarify, in terms of international law, these historical contentions are complex, and to some extent, have influenced the perspectives and principles with which the international community chooses to outline the main issues surrounding the legal status of the present-day territory of Kosovo under international law.
1 Warbrick (2008), p. 675.
2 To some extent similar patterns are manifested throughout Europe, see Brubaker (1996), p. 55 et seq. According to Vickers ‘The actual name ‘Kosovo’ is of Turkish-Albanian origin and was used to designate the Kosovo vilayet which, before the Balkan War of 1912, covered the territory of Sandjak, Gornje Polimlje, Kosovo and Metohija, as well as northern Macedonia up to Veles, and eastern Macedonia up to the Bregalnica catchment.’ Vickers (1998) Introduction, pp. xiv, xv.
3 For the role that narratives have in shaping the future solutions see Marko-Stöckl (2010), pp. 327–352; Kaplan (1993), pp. 29–45.
4 These narratives, except used in popular parlance, are also part of the official standings of both Albanians and Serbs with regard of the Kosovo issue. This is best explained by referring to the submissions of the Government of Serbia and Government of Kosovo in the International Court of Justice Advisory proceedings. See Written Comments of the Republic of Serbia, pp. 51–72.
© Springer Nature Switzerland AG 2019
D. Doli, The International Element, Statehood and Democratic Nation-building, https://doi.org/10.1007/978-3-030-05995-8_2
11
2 History, Identity and Myths. How Narratives of the Past [Are] Shape[ing] the Present?
Historical claims over the territory of Kosovo have been used to define and structure many of the legal arguments concerning territorial integrity, self-determination and statehood. This is notably demonstrated by various submissions in the ICJ Advisory Opinion proceedings on Kosovo’s unilateral declaration of independence’s accordance with international law.5 The history of Kosovo is important in understanding why Kosovo still matters for both Kosovars and Serbs. Therefore, in the following part, briefly, the book exposes the key historical moments that persistently shaped the future of Kosovo. It particularly depicts the legal status of Kosovo throughout eighteenth, nineteenth and twentieth centuries, and elucidates how concepts of nationhood and independence interplay between the old and new ideas of statehood and identity. Though this chapter does not directly question the role of the ‘international element’ in the Kosovo’s state formation process, it still demonstrates the way which paved later the relevance and the necessity for the ‘international element’ to engage with the Kosovo status question. Author argues, therefore, that without a historical narrative—as maintained in Chap. 1 too—that surrounds the later involvement of the ‘international element’, the book would have fell short of providing a proper causal and generic perspective that elucidates the contestations on Kosovo’s statehood.
While there are numerous narratives, two prevailing stories about Kosovo’s history and at present, its claim for statehood, dominate the debate. Unsurprisingly, these narratives reflect in many respects the myths, truths and falsehoods concerning Kosovo’s history and origin, which both Albanians and Serbs utilize in order to reinforce their claims over it.
In general, the debate over Kosovo disregards international law and focuses on history and myths over reality. Within this narrative, the dispute between Albanians and Serbs over Kosovo dates back in centuries.6 On the one hand, (Kosovo) Albanians rightly argue that their origins stem from the llyrians and Dardanians, suggesting they were the first of the two to inhabit the region.7 On the other hand, Serbs as descendants of Slavs, arrived in the middle of the sixth century A.D., following the great Slav exodus into the region.8 With regards to the very first origins, historical information suggests that the first inhabitants of the Balkan Peninsula are Illyrians and the Thracians. To this account, Jelavich confirms that:
The first inhabitants of the peninsula about whom a body of information is available are the Illyrians, who lived in the region generally west of the Morava valley to the Adriatic, and the Thracians, who settled east of the river in lands stretching from the Aegean to north of the Danube. Both of these peoples, with Iron Age civilizations, had tribal organizations. The Thracians established an organized state in the fifth century B.C. The Dacians, a branch
5 See Written Comments of the Republic of Serbia, pp. 51–72; Written Comments of the Republic of Kosovo, pp. 39–51.
6 Judah (2008), p. 18.
7 Carnegie Endowment for International Peace (1914), p. 21; Forbes et al. (1915), p. 84.
8 For more on the Slav arrival in the Balkan Peninsula and the Serb origin see: Forbes (1915 [2015]) in Forbes et al., pp. 12–23.
of the Thracians, were to become a basic element in the formation of the Romanian nationality. The Illyrians were the ancestors of the modern Albanians.9
As one could observe, Jelavich notes that the Slav invasion into the Balkans, especially in areas inhabited by the Albanians, had several consequences. In particular, she notes that the ‘great prosperity experienced during Roman times came to an end with the invasions. The Slavic advance in particular deeply affected the Albanian lands. The native Illyrian population, however, was not Slavicized’.10 On the other hand, the Serb historical narrative starts from the thirteenth century, much later compared to the accounts provided by historians confirming the records supported by Albanians.11 The Serb narratives assert that Kosovo became the heart of their medieval Nemanjić’s Kingdom. It was only after the arrival of Ottomans, they argue, starting in 1389, that the Albanians began to migrate into Kosovo from modern day Albania.
However, claims over Kosovo become even more relevant when assessing arguments that make Kosovo an inner part of the Serbian national narrative. Although those arguments do not relate to the present situation, they, however, help explain this orientation. Tim Judah, for example, argues that at the beginning of the nineteenth century, Kosovo became an immutable part of the Serbian historical narrative.12 The nineteenth century narrative functions as a critical source to shape three of the most important identity principles of the Serb nation.13 According to Judah, the narrative depicts the relationship of the first medieval Serbian kingdom and the church; it helps bond the Serbs to the Orthodox Church doctrine, and, in conclusion serves as a means to “unfold the truth” about the sanctity of Kosovo.14
The earliest accounts documenting Kosovo as a sacred place, according to Serb history, first date back to the thirteenth century.15 During the thirteenth century, Stefan Nemanja, the founder of the Serbian Kingdom, led efforts to establish a State and was particularly noted for the establishment of the autocephaly (i.e. independent jurisdiction) of the Serbian Orthodox Church in 1219. This initiative allowed
9 Jelavich (1983b), p. 4.
10 Jelavich (1983b), p. 25. Moreover, Vickers determines that: ‘In Kosovo, especially in its eastern part, most Albanians were gradually assimilated into the Eastern Orthodox faith by numerous methods, including the baptism of infants with Serbian names and the conducting of all religious ceremonies such as marriages in the Serbian language. In Montenegro entire tribes such as the Kuc, Bjellopavliq, Palabardha, Piprraj and Vasovic were assimilated; those who resisted assimilation retreated into the hills of what is now northern Albania.’ See Vickers (1998), p. 8.
11 See for more Vickers (1998).
12 Judah (2008), pp. 21–23.
13 It is contended that the origins of Balkan nationalism can be traced back in the late eighteenth and early nineteenth centuries, a process that according to Kitromilides is a ‘mental construction of nations’, which he refers to as ‘imagined communities’, See Kitromilides (1989), p. 149 et seq. In similar vein see Kitromilides (1996), pp. 163–191.
14 See for more Judah (2008), pp. 21–23.
15 See Vickers (1998), p. 6.
2 History, Identity and Myths. How Narratives of the Past [Are] Shape[ing] the Present?
the Nemanja dynasty to ally its kingdom with Orthodox-ism through an independent Serb Orthodox Church.16 The latter is interpreted as ‘the moment’ that ‘permanently’ linked the Serbs with, and oriented them towards Eastern Orthodox-ism.17 After the fall of Constantinople, the Nemanjic state expanded its administrative and cultural centres in Kosovo.18 The Peja region, and later, the patriarchy, became the most noted region in Kosovo during Stefan Dusan’s reign (1308–1355).
Historians, however, reveal two important clues about the status of the territory of Kosovo before the thirteenth century and the alleged importance that the region of Peja had under Stefan Dusan’s rule. Miranda Vickers confirms that the present day territory of Kosovo until 1180 was entirely governed by the Byzantium Empire and that the birthplace of the medieval Serb Kingdom was actually Raška, originally part of the present day territory of the Republic of Serbia excluding Kosovo.19 This is further confirmed by Forbes et al. who acknowledge that during the eleventh and twelfth centuries the Serb territory consisted of three territorial units, of which, the region of Raška was considered the cradle of the first Serbian state, and therefore not Kosovo.20 Moreover, Forbes argues that after the authority of the Serbian Kingdom was extended to the territory of Kosovo, the Region of Peja was essentially noted as one of the centers of the Serb Orthodox church and, specifically, the Serbian Kingdom.21 Vickers explains that the occupation of the Albanian-speaking lands by Serbs, including Prizren, was only fully accomplished in 1343 during Stefan Dušan’s reign.22 In addition, considering the quasi-state formations of the medieval times, various monarchs mainly extended their influence and power by compelling local chieftains to acknowledge the sovereignty of the monarch. This pattern was apparent even in present-day Albania and Kosovo where the monarchic families of Dukagjini, Balsha, Thopia and Kastrati were governing as semiindependent states.23
16 For more see Judah (2008), p. 21.
17 For more on the orthodox Christians and see Cunningham and Theokritoff (2008), pp. 1–18.
18 See Vickers (1998), p. 8.
19 Moreover Vickers determines that: ‘Up till 1180, when the Emperor Manuel Comneni died, Kosovo had been governed by Byzantium. The castle of Zvecan near Mitrovica that guarded the great mining centre of Trepca, played a major role in the twelfth century struggle of Byzantium against the Serbs. The original homeland of the Serbs was in the mountainous area around Raska, near the present-day region of Novi Pazar.’ See Vickers (1998), p. 6.
20 Forbes et al. disclose that: ‘In the interior of the Serb territory, during the eleventh and twelfth centuries, three political centers came into prominence and shaped themselves into larger territorial units. These were: (1) Raška, which had been Slav’s centre and is considered the birth-place of the Serbian state (this district, with the town Ras as its centre, included the south-western part of the modern kingdom of Serbia and what was the Turkish sandjak or province of Novi-Pazar); (2) Zeta, on the coast (the modern Montenegro); and (3) Bosnia, so called after the river Bosna, which runs through it.’ See Forbes et al. (1915), p. 87.
21 Forbes et al. argue that: ‘During Stephen Dusan’s reign the political centre of Serbia, which had for many years gradually tended to shift southwards towards Macedonia, was at Skopje (Uskub in Turkish), which he made his capital’. See Forbes et al. (1915), pp. 94–95.
22 See Vickers (1998), p. 9.
23 Vickers (1998), p. 11.
The second part of the Serb narrative about Kosovo continues by acknowledging that Kosovo remained part of Serbia until the battle of Kosovo, in 1389, following the formation of anti-Ottoman coalition of Serbs, Albanians, Hungarians, Bosnians and Bulgarians.24 In 1459, the Serbian medieval state, and Kosovo, fell entirely under Ottoman rule. It is precisely these historical facts which that were exploited 500 years later, predominately by Serb historians and nationalist politicians, to craft narratives about the spiritual heritage of Serbia in Kosovo. The latter was utilized to promote and consolidate modern Serbian statehood ambitions.25 In fact, the modern narrative about the sanctity and ownership of Kosovo was introduced in 1889; in the 500th anniversary of the battle of Kosovo, after the Congress of Berlin (in 1878) recognized the independence of Serbia. However, the Congress of Berlin did not include the present day territory of Kosovo as part of Serbia.26
Jean-Arnault Dérens acknowledges that the 1889 commemoration was a celebration of the newly recognized Serbian state and was an attempt to reintroduce its links with the Serbian Orthodox Church, which, on its part, transformed Kosovo into a ‘sacred land’. Dérens argues that from this moment onwards the church started to make Kosovo “a mystical space,’ a symbol of resistance to secularization and modernization, and later to the Albanian demographic threat. After 1945, it was a symbol of resistance to communism itself’.27
The myth making was therefore simple. To relinquish Kosovo would be a denial of Serb national and religious heritage.28 The modern usage of these narratives helped incentivize the ‘national awakening’ movement among Serbs at various points in time and incentivized the latter to construct expansionist ideals towards
24 Jelavich (1983b), p. 31; Hupchick (2001), p. 111.
25 For more see Miranda (1998).
26 For more see Judah (2008). To better grasp the means how Kosovo was becoming an issue of the Serbs national consciousness Vickers acknowledges that: ‘Decasyllabic epics chanted by bards and easily memorised by generations of listeners were instrumental in preserving the Serbian national identity; the heart of the national consciousness being the Kosovo myth and its covenant. By transforming the national defeat into a metaphor for survival, the poems about Kosovo served a double function, providing a rationalisation of the past that was a salve to wounded pride and at the same time containing a radical programme for the future The Tsar’s curse on all those who do not fight for Kosovo would serve as a reminder to Serbs for all time’ [emphasis added]. See, Vickers (1998), p. 16.
27 ‘On the 500th anniversary of the battle, in 1889, Cedomil Mijatović, Serbia’s foreign minister, said that: an inexhaustible source of national pride was discovered on [sic] Kosovo. More important than language and stronger than the Church, this pride unites all Serbs in a single nation. … The glory of the Kosovo heroes shone like a radiant star in the dark night of almost five hundred years. … There was never a war for freedom—and when was there no war?—in which the spirit of Kosovo heroes did not participate. The new history of Serbia begins with Kosovo—a history of valiant efforts, long suffering, endless wars, and unquenchable glory. … We bless Kosovo because the memory of the Kosovo heroes upheld us, encouraged us, taught us and guided us. [emphasis added]’. Extracted from Judah (2008), p. 23.
28 Vicker affirms that: ‘For Serbs to renounce Kosovo would be to deny their national and spiritual heritage.’ Vickers (1998) at XII.
2 History, Identity and Myths. How Narratives of the Past [Are] Shape[ing] the Present?
neighboring territories—in particular, Kosovo.29 The linkage between ‘great Serbian medieval monarchy’ and existing territorial borders provided an opportunity for Serb politicians and historians to develop a convincing argument that the territory of modern Serbia needed to comply with Stefan Dusan’s kingdom.30 In turn, under that logic, the ‘great Serbia’ had to rise from its ashes.
Regardless of the fact that nationality and prima facie nation-states are modern societal constructs, the usage of medieval kingship formations as a means to link identity and history with efforts to the establishment of modern state is present in many countries throughout the Balkans. Jelavich, in explaining the structures of the medieval state formations, implicitly responds that ‘…none of these early states were national in the modern sense. The governments represented primarily alliances of strong nobles around a central leader.’31 According to the latter account, the areas invaded and occupied by medieval state formations varied considerably, and considerations that there existed ‘set center(s) of national life’ were wrong. Jelavich explains by corroborating that:
the areas occupied by the states fluctuated radically; there was also no set center of national life – with the exception, of course, of Constantinople for Byzantium. For instance, we have seen the Bulgarian capital shift from Pliska, to Preslav, to Ohrid, and then to Turnovo. The center of Serbia moved southward; Dusan’s capital was finally Skopje…32
An interesting account is provided by Banac, who claims that the concept of national identity, especially of Bulgarians, Croats and Serbs was developed before modern ideas of nationalism and nationality.33 Banac further explains this idea by maintaining that this was a result of ‘a collective memory of their medieval statehood, and this memory survived in various forms-in the consciousness of national elites but also in part in popular imagination-despite interruptions or reductions in full state independence.’34
Despite disagreement over ethno symbolism, most historians agree that control over the territory of present-day Kosovo has shifted among different powers and administrations and that Serbia does not reserve a separate historical claim to Kosovo. Features of these narratives are part of the mainstream arguments that frame the debate over Kosovo. While these views tend to argue the origins of Albanians and Serbs, respectively and build their claims over a specific territory (that is Kosovo), in terms of international law, they can, to some extent, be relevant. For example, resolving unequivocally the entitlement over a territory is considered the first step towards self-determination.35 While relevant, these arguments cannot
29 The creation of the modern Serb state along the lines of the old Serb kingdom was one of the aims of the Serbs after the independence. For more see White (1996), pp. 39–52.
30 The creation of the modern Serb state along the lines of the old Serb kingdom was one of the aims of the Serbs after the independence. See White (1996), pp. 39–52.
31 Jelavich (1983b), pp. 26, 27.
32 Jelavich (1983b), p. 27.
33 Banac (1984), p. 23.
34 Banac (1984), p. 23.
35 See for more: Brennan (1995) and Keal (2003). Of course, the right to invoke the claim to selfdetermination would particularly have an impact on the dismemberment of the concerned state, or
help to answer claims of historical rights or self-determination due to the lack of notable evidence and national myths.36
Regardless of the fact that the debate about ‘who was first’ seems mythical and not properly developed, it has unquestionably impacted the behavior and development of a ‘collective identity’ (as Flank suggests) tantamount to ‘a competing nationalism within the state’.37 Therefore, these historical narratives have shaped the viewpoints of Albanians and Serbs regarding Kosovo, deepened their differences (at least from a historical point of view) in relation to their identity and distinctiveness. The debate over the statehood of Kosovo, therefore, develops within this clash of identities and ideas of distinctiveness between Albanians and Serbs.
2.2 Kosovo, Ottoman Empire and Yugoslavia
Beginning in 1459, the present-day territory of Kosovo and the entire Balkan Peninsula were effectively part of the Ottoman Empire for five centuries until 1912. Small, semi-independent, power brokers, including noble Albanian families, gradually became part of the Ottoman system of governance. During the first half of the nineteenth century, the Ottoman Empire began a process of administrative reforms which aimed to redesign the administrative and regional map of the Ottoman Empire.
Albanian national awakening, as well as claims for, independence proved sufficient for the Ottoman Porte to resist the idea of merging the Albanian inhabited territories into a single political unit. Undoubtedly, strong pressure from the ongoing wars involving Bulgaria, Russia and claims for independence by both Albanians and Serbs were some of the factors that induced changes within the Ottoman Empire itself.
To that extent, in 1836 the Balkan region, was divided into two eyelets, namely that of Janina and Rumelia. Another reform was introduced in 1865, which further reshaped the administrative units of the Balkans within Ottoman Empire. According to the latter, four Vilayets, administrative provinces that replaced the concept of eyelets, were established, namely the Vilayets of Janina, Bitola (Monastir), Shkoder and Kosovo.38 Vilayets were mostly populated by ethnic Albanians, and included large population of different ethnicities.39 The Vilayet of Kosovo consisted of the
at least provide means to grow nationalism within that state. According to Falk the latter seems to refer that international law in part favors ‘…claims of self-determination made by indigenous people based on a “first people” entitlement rationale’. See Falk (1988), p. 18. In addition see Brennan (1995) and Keal (2003).
36 Calic (2000), p. 23.
37 Falk (1988), p. 18.
38 Jelavich (1983b), p. 363.
39 Ibid.
2 History, Identity and Myths. How Narratives of the Past [Are] Shape[ing] the Present?
present-day territory of Kosovo, parts of the current territory of Macedonia, Serbia and Montenegro.
However, after the Treaty of Berlin and the recognition of the independence of Serbia in 1878, the territory of Kosovo remained part of the Ottoman Empire, and soon became a center of national awakening for Albanians.40 In 1878, Albanian representatives gathered from different regions of the Ottoman Empire to establish the League of Prizren, an Albanian nationalist movement. As part of a national awakening movement, the League sought to establish an autonomous Albanian State within the Ottoman Empire.41 The League contended that an autonomous Albanian state could be established by uniting the Vilayets of Kosovo, Shkoder, Janina and Monastir, and consisting of a predominantly Albanian population in a single political unit.42 The League’s appetites were not met, due to the political turmoil within the Ottoman Empire, and eventually led to an outbreak of armed conflict between the Porte and the League forces. The League efforts were soon transformed into a process which shaped the Albanian claims for independence from the Porte: present-day Kosovo.43
As Serbia occupied Kosovo in 1912, during the first Balkan war, serious efforts to systematically record population information proved myths and stories about Kosovo’s population to be wrong. According to the estimates from the population census showed that “Serbian population in Kosovo amounted to 24% of the general population in 1919”.44 Faced with such a reality, the first response of the Serb government was to introduce a colonization program aiming at artificially changing the demographic make-up of Kosovo. However, such policy proved to be futile.45 During that time, as the International Commission about the Balkan War reported, Serb and Montenegrin military forces:
undertook and did everything, from the first day on which they invaded the Albanian territory, either to compel the inhabitants to lose their nationality, or brutally to suppress the Shkiptar race.” Houses and whole villages reduced to ashes, unarmed and innocent populations massacred en masse, incredible acts of violence, pillage and brutality of every kind— such were the means which were employed and are still being employed by the Serbo-Montenegrin soldiery, with a view to the entire transformation of the ethnic character of regions inhabited exclusively by Albanians46
During the Balkan War of 1913 and the period of the First World War, the territory of Kosovo was not administered effectively by the Kingdom of Serbia. Persistent armed conflicts regularly broke out among Albanians fighting to unify
40 See for more Jelavich (1983b), p. 361.
41 See Judah (2008), pp. 35–36; Vickers (1998), pp. 43–44.
42 Vickers (1998), p. 44.
43 Mertus confirms that “Kosovo is integral to both group’s competing national identities: the national awakening of Albanians occurred at the League of Prizren in 1878, but Kosovo also contains places of significance to modern Serbian national identity….” Mertus (1999), pp. 10 and 11.
44 Vidmar (2009), p. 784.
45 Ibid.
46 Carnegie Endowment for International Peace (1914), p. 151.
Another random document with no related content on Scribd:
vaipui kasaan ja tarttui kiinni satulannuppiin. Jäljellä oli ainoastaan se mies, joka oli ottelussa palvelijani kanssa, ja nyt käännyin katsomaan, miten heidän laitansa oli. He olivat tehneet pikku pysähdyksen hengähtääkseen, ja minä riensin heidän luokseen, mutta kun se veitikka näki minun lähestyvän, käänsi hän hevosensa ja hävisi metsään, jättäen meidät voittajiksi.
Ensimmäiseksi työkseni — sen muisto herättää minussa tänä päivänäkin mielihyvää — pistin käteni taskuuni, vedin sieltä puolet kaikista rahoistani, mitä omistin tässä maailmassa, ja annoin ne miehelle, joka oli puolustanut minua niin reimasti. Olisin voinut suudella häntä iloissani! En ainoastaan ollut hänen hyvän miekkansa avulla pelastunut tappiosta, vaan myöskin tiesin ja tunsin tyytyväisenä, että taistelu oli tavallaan kohottanut arvoani. Palvelijani oli saanut kaksi haavaa ja minä pari naarmua, hevoseni oli tipo tiessään, ja toinen palvelijani oli hengetönnä. Mutta se tunne, joka minua elvytti nyt mennessäni puhuttelemaan herra de Cocheforêtia ja hänen sisartaan, oli enemmän arvoinen kuin puolet vertani. Mademoiselle oli laskeutunut ratsailta, ja vaikka hän käänsi pois kasvonsa, näin kuitenkin, että hän itki, sillä naamio oli luisunut sivulle. Hänen veljensä oli tunnollisesti pysynyt samassa paikassa lähellä kaalamoa taistelun alusta loppuun asti ja kohtasi minut kohotetuin kulmin ja omituisesti hymyillen.
»Myöntäkää, että olen siivo ihminen», sanoi hän kevyesti. »Minä olen täällä, herra de Berault, ja sitä ei voi sanoa noista kahdesta herrasmiehestä, jotka juuri ratsastivat tiehensä.»
»Niin», vastasin hänelle hieman katkerasti, »soisinpa, etteivät he olisi ampuneet palvelijaparkaani ennen kuin läksivät.»
Hän kohautti olkapäitään.
»He ovat ystäviäni», sanoi hän. »Ette voi vaatia, että moittisin heitä.
Mutta ei siinä kaikki, herra de Berault.»
»Ei», vastasin ja pyyhin miekkani terää. »Meillähän on tuo naamioitu herrasmies tallella…» Ja sitten käännyin mennäkseni hänen luokseen.
»Herra de Berault!» huusi de Cocheforêt jälkeeni lyhyesti ja tiukasti.
Minä pysähdyin.
»Mitä haluatte?» kysyin kääntyen häneenpäin.
»Tuo herrasmies…» sanoi hän empien ja katsellen minua pitkään, »oletteko ajatellut, mikä hänet perii, jos luovutatte hänet viranomaisille?»
»Kuka hän on?» kysyin karskisti.
»Se on jokseenkin arkaluontoinen kysymys», vastasi hän otsa rypyssä.
»Ei minulle», tokaisin minä, »koska hän on vallassani. Jos hän riisuu naamarinsa, niin voin helpommin päättää, miten menettelen hänen suhteensa.»
Tuntematon oli pudotessaan menettänyt hattunsa, ja hänen vaaleat, kiharaiset hiuksensa laahasivat pölyistä maata. Hän oli kookas ja ryhdikäs mies, ja vaikka hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein köyhä, huomasin muhkean jalokivisormuksen hänen sormessaan ja olin näkevinäni muitakin ylhäisen sukuperän
merkkejä. Hän nojaili yhä vuorenseinämää vasten puolittain tajuttomana eikä näyttänyt huomaavan, että minä silmäilin häntä.
»Tuntisinko hänet, jos hän paljastaisi kasvonsa?» kysyin äkkiä, sillä mieleeni juolahti uusi ajatus.
»Tuntisitte», vastasi herra de Cocheforét.
»No?»
»Ja se olisi meille kaikille onnetonta.»
»Vai niin!» vastasin puoliääneen ja tarkastelin ensin vanhaa ja sitten uutta vankiani. »Siis — mitä haluaisitte minun tekevän?»
»Jättäkää hänet tänne», vastasi herra de Cocheforêt, ja hänen kasvonsa saivat jännittyneen levottomuuden ilmeen.
Minä olin jo varmistunut siitä, että hän oli kunnian mies, ja siksi uskoin häntä. Hänen huomattava levottomuutensa ystävän puolesta herätti minussa jonkinlaista liikutusta. Sitäpaitsi tiesin olevani liukkaalla maalla, joka teki varovaisuuden tarpeelliseksi.
»Sen teen», sanoin tuokion mietittyäni. »Mutta ei suinkaan hän vain tee minulle jotakin kepposta? Lähetä kirjettä tai…»
»Ei, mon Dieu! Hän kyllä käsittää», vastasi de Cocheforét innokkaasti. »Ette joudu katumaan sitä. Lähtekäämme nyt jatkamaan matkaamme!»
»Niin, mutta hevoseni?» sanoin hiukan kummastuksissani hänen kovasta kiireestään. »Kuinka voin…»
»Me kyllä saavutamme sen», vakuutti hän. »Se on varmasti pysytellyt tiellä. Lectoure on täältä vain lieuen päässä, ja me voimme siellä antaa määräyksen, että nuo molemmat miehet noudetaan ja toimitetaan hautaan.»
Minä en olisi voittanut mitään asettumalla vastustavalle kannalle, ja vielä tovin puheltuamme oli asia sovittu. Me kokoilimme, mitä olimme pudotelleet, herra de Cocheforét auttoi sisartaan satulaan, ja viiden minuutin kuluttua olimme taipaleella. Kun metsän reunasta vilkaisin taakseni, olin näkevinäni naamioidun miehen nousevan katsomaan meidän jälkeemme, mutta puiden oksat olivat tiellä, niin että näin ehkä väärin. Olin kuitenkin hyvin taipuvainen otaksumaan, että tuntematon oli enemmän tajullaan ja vähemmän loukkaantunut kuin näytti.
XII luku
Tienristeyksessä
Koko aikana ei mademoiselle ollut virkkanut minulle ainoatakaan sanaa, ei pahaa eikä hyvää. Hän oli näytellyt osaansa katkeroittuneen vakavasti ja nähnyt tappionsa tosin kyynelin, mutta vaieten, eikä hän ollut koettanut vaikuttaa rukouksilla, ei vastarinnalla taikka suostuttelulla. Ja taistelun päättyminen ja näyttämön jääminen taaksemme ei tuottanut mitään muutosta hänen käytökseensä. Hän piti tahallaan kasvojaan käännettyinä poispäin minusta eikä ollut läsnäoloani huomaavinaankaan. Tapasin etäämpänä hevoseni syömässä tien vierellä, nousin satulaan ja asetuin paikalleni heidän molempien taakse, kuten aamullakin ja
sitten samosimme eteenpäin äänettöminä, kuten silloinkin, melkein kuin ei olisi mitään tapahtunut; ihmettelin naisen kummallista itsehillintää — minua oudoksutti, että hän oli voinut olla saapuvilla sellaisessa tapauksessa, sen näkymättä hänestä päältäpäin.
Mutta vaikka mademoiselle koetti salata sitä, oli se kuitenkin tehnyt häneen muutoksen. Naamio tosin peitti hänen kasvonsa, mutta se ei voinut kokonaan peittää häneen mielialojaan, ja vähitellen huomasin, että hänen päänsä oli kumarassa, että hän ratsasti hajamielisesti ja että hänen ryhtinsä ei ollut sama kuin ennen. Havaitsin myöskin, että hän oli joko pudottanut tai heittänyt pois ratsuraippansa, ja vähitellen aloin ymmärtää, että taistelu ei ollut laisinkaan tuottanut minulle hänen suosiotansa takaisin; päinvastoin liittyi hänen vanhaan vihaansa minua kohtaan vielä häpeätä siitä, että hän oli alentunut niin syvälle, vaikkakin pelastaakseen veljensä, ja mielikarvautta siitä, että tappio oli ollut sen ainoana palkkana.
Sen tulin näkemään Lectouressa, jonka majatalossa oli yksi ainoa huone, joten meidän täytyi kaikkien syödä päivällistä yhdessä. Minä käskin asettaa pöydän heille tulisijan eteen ja istuuduin itse pienemmän ääreen oven suuhun. Muita vieraita ei ollut, ja se teki seurustelun puutteen vielä silmäänpistävämmäksi. Herra de Cocheforét näytti sen tajuavan. Hän kohautteli hartioitaan ja katseli lattian poikki minuun päin surullisen leikkisästi hymyillen. Mutta mademoiselle oli järkähtämätön. Hän oli riisunut naamionsa, ja hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet. Yhden kerran, mutta ainoastaan sen yhden kerran, näin aterian aikana hänessä muutoksen. Hän punastui, luultavasti omista ajatuksistaan, ja hänen kasvonsa sävähtivät purppuranpunaisiksi ihan hiusmartoa myöten. Näin punan leviävän yhä enemmän, mutta sitten hän käänsi minulle ylpeästi selkänsä ja katseli ulos ikkunasta lokaiselle kadulle.
Arvattavasti olivat sekä hän että hänen veljensä toivoneet paljon tästä hyökkäyksestä, joka oli kaiketi järjestetty jo Auchissa. Sillä kun ehtoopäivällä pitkitimme matkaamme, huomasin heissä tapahtuneen muutoksen. Heidän ryhtinsä ilmaisi, että he olivat valmistuneet pahimpaan. Synkät ajatukset nykyisestä asemasta ja uhkaavasta tulevaisuudesta kuvastuivat kuin sumuna heidän silmissään. Tunti tunnilta lannistui herra de Cocheforêtin miehuus, ja hän puheli yhä harvemmin. Nyt, kun päivänvalo alkoi kadota ja hämy levittäysi ympärillemme, ratsastivat veli ja sisar käsitysten, vaiteliaina ja alakuloisina, ja ainakin toinen heistä itki. Kardinaali, mestauslava, Pariisi… kaikki tämä kohosi kamalina, kylminä varjoina heidän ympärillään. Sitä mukaan kuin vuoret, jotka he olivat tunteneet koko ikänsä, vaipuivat ja häipyivät takanamme meidän ratsastaessamme Garonnen leveään laaksoon, vaipuivat ja häipyivät heidän toiveensakin ja sijalle tuli kolkkoa epätoivoa. Vartion ympäröimänä ja uteliaiden katseiden tähystelemänä olisi herra de Cocheforêt voinut käyttäytyä miehuullisesti ja ylpeästi, ja lopun tullessa hän osoittautuisi luultavasti uljaaksi. Mutta nyt, melkein yksin harmaassa hämyssä, matkalla vankilaan, tietäen monet, pitkät ja yksitoikkoiset päivät edessään, ilman mitään yllykettä tai elvykettä — tällaisessa tilanteessa ei ollut ihme, että hän tunsi ja osoitti tuntevansa veren kiertävän suonissaan hitaasti ja ajatteli itkevää puolisoansa ja taaksensa jäänyttä hävitettyä kotiansa enemmän kuin sitä asiaa, sitä aatetta, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaikkensa.
Mutta Jumala tietää, että he eivät olleet ainoat masentuneet. Minä itse olin melkein yhtä synkkä. Auringon laskiessa oli voiton ja taistelunriemun hehku, joka oli lämmittänyt vertani, jo kauan sitten jäähtynyt, ja sitä oli seurannut apeus, haluttomuus, kaiken inho, jollaista tuntee pelipöydän ääressä vietetyn pitkän yön jälkeen. Tähän asti oli ollut vaikeuksia voitettavana, vaaroja, menestyksen
epäilyksiä. Nyt oli loppu varma ja hyvin lähellä, niin lähellä, että se varjosti kaiken muun. Minun täytyi, minun piti saada riemuita voitosta, ja minä tarrasin siihen ajatukseen kuten pelaaja pitää kiinni viimeisestä kortistaan, niin että mietin valmiiksi tavan, ajan ja paikan ja koetin yksinomaan askarruttaa ajatuksiani sillä. Mutta hinta? Voi, sekin ajatus tunkeutui mieleeni yhä useammin, mitä enemmän ilta joutui. Kun huomasin tien varressa milloin minkin esineen, jonka muistin ennen sivuuttaneeni matkallani etelään, vaikka niin peräti erilaisessa mielentilassa ja toisin tarkoituksin ja suunnitelmin, jotka nyt tuntuivat etäiseen menneisyyteen kuuluvilta, tein itselleni kysymyksen, minäkö se tässä todella olin, Gil de Berault, Zatonin kantavieras, premier joucur, vai joku La Manchan don Quixote-ritari, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan ja uskoi parturinkylttien olevan kultaa.
Me saavuimme Ageniin hyvin myöhään illalla, hapuiltuamme syrjäteitse pitkin joen vartta. Valot ja »Merenneito»-majatalon loimuava takkavalkea tuntuivat meistä jo paremman maailman tuikkeilta ja herättivät tuossa tuokiossa uutta eloa ainakin kahteen meistä. Lieden ympäriltä kuului kummallista puhetta Pariisin tapahtumista, kardinaalia vastaan tehdystä salaliitosta, jonka etunenässä oli leskikuningatar, ja perustelluista toiveista, että se tällä kertaa johtaisi tuloksiin. Mutta isäntä nauroi pilkallisesti sellaisille mielikuville, ja minä myönsin hänen olevan oikeassa. Vieläpä herra de Cocheforêtkin, joka alussa oli taipuvainen saamaan rohkaisua näistä huhuista, menetti toivonsa kuullessaan, että tiedot olivat tulleet Montaubanin kautta, mistä — jo siitä asti kun kaupunki oli edellisenä vuonna pakotettu antautumaan — kaikenlaisia perättömiä juttuja kardinaalista alituisesti pantiin liikkeelle.
»Ne ottavat häneltä hengen kerran kuukaudessa», sanoi isäntämme nauraen. »Toisinaan on Monsieur hänet nujertanut, toisinaan Monsieur César — ymmärrättehän, Vendômen herttua ja väliin leskikuningatar. Mutta sen jälkeen kun herra de Chalais ja marsalkka onnistuivat niin kerrassaan kehnosti ja saivat maksaa yrityksensä, uskon minä sokeasti hänen ylhäisyyteensä — senhän sanotaan olevan hänen uuden nimityksensä.»
»Onko näillä tienoin rauhallista?» kysyin häneltä.
»Täydellisesti. Siitä asti kun Languedoc-juttu saatiin loppuun on kaikki ollut kunnossa», vastasi hän.
Mademoiselle oli vetäytynyt pois, niin että hänen veljensä ja minä saimme olla parin tunnin ajan kahden kesken sinä iltana. Minä jätin hänelle vapauden päästä eroon seurastani, jos hän tahtoi, mutta sitä hän ei käyttänyt hyväkseen. Jonkinlainen toverillinen suhde, joka oli hyvinkin outo meidän keskinäisen asemamme johdosta, oli alkanut kehittyä välillemme. Hän näytti saavan omituista mielihyvää seurastani, laski leikkiä vanginvartijatoimestani, kysyi toisinaan ivallisen näköisenä, saisiko hän tehdä sitä tai tätä, vieläpä tiedusti kerran, mitä minä tekisin, jos hän rikkoisi antamansa sanan.
»Tai esittäkäämme toinen oletus», jatkoi hän vilkkaasti. »Ajatelkaa, jos minä olisin tyrkännyt teidät päistikkaa tänä iltana siihen kirottuun lammikkoon alhaalla jokivarressa? Kuinka sitten olisi käynyt, herra de Berault? Pardieu, minä ihmettelen itseäni, kun en sitä tehnyt. Minä olisin ehtinyt Montaubaniin neljässäkolmatta tunnissa ja löytänyt viisikymmentä lymypaikkaa yhtä hyvin kuin yhdenkin, eikä kukaan olisi tiennyt tekosestani mitään.»
»Paitsi sisarenne», huomautin tyynesti.
Hän irvisti.
»Niin», sanoi hän, »pelkäänpä, että minun olisi täytynyt surmata hänetkin, jottei minun olisi tarvinnut hävetä hänen edessään. Te olette oikeassa.»
Hän vaipui mietteisiin ja istui tovin äänettömänä. Sitten huomasin hänen katselevan minua jotenkuten yksinkertaisesti kummastellen, ja siitä johduin kysymään:
»Mitä ajattelette?»
»Te olette ollut monissa kaksintaisteluissa?»
»Niin olen.»
»Ettekö ole milloinkaan käyttänyt epärehellistä iskua?»
»En milloinkaan», vastasin. »Miksi sitä kysytte?»
»Sentähden että — halusin saada vahvistuksen eräälle vaikutelmalleni. Suoraan puhuen, herra de Berault, minusta tuntuu kuin teissä olisi kaksi eri henkilöä.»
»Kaksi…?»
»Niin. Toinen on se mies, joka vangitsi minut, ja toinen se, joka laski ystäväni menemään tänään.»
»Ihmetyttikö teitä, että annoin hänen mennä? Se oli varovaisuutta, herra de Cocheforêt», selitin minä. »Olen vanha peluri. Minä tiedän, milloin panos on liian korkea minulle. Se mies, joka pyydysti leijonan sudenkuoppaansa, ei ollut tehnyt hyvää kaappausta.»
»Ei, totta se on», vastasi hän hymyillen. »Ja kuitenkin… niin, teissä on kaksi eri luonnetta.»
»Niin on useimmissa», myönsin huoaten. »Mutta ei aina samalla kertaa. Väliin on toinen esillä, väliin toinen.»
»Mitä toinen pitää toisen aloittaman työn täyttämisestä?» kysyi hän purevasti.
Kohautin olkapäitäni.
»Sen täytyy niin olla», sanoin minä. »Jos saa perinnön, niin se on otettava vastaan velkoineen ja kaikkineen.»
Hän ei vastannut vähään aikaan, ja minä luulin hänen taas ajattelevan omia asioitansa. Mutta äkkiä hän katsoi jälleen minuun, »Vastaatteko minulle erääseen kysymykseen, herra de Berault?» virkkoi hän ystävälliseen tapaan.
»Mahdollisesti.»
»Sanokaa minulle sitten — se on todellakin hyvin mielenkiintoista, — sanokaa minulle, mikä minulle onnettomana hetkenä lähetti teidät vaanimaan minua?»
»Herra kardinaali.»
»En kysynyt kuka», sanoi hän kuivasti. »Kysyin mikä. Teillä ei ollut vihaa minua vastaan?»
»Ei.»
»Te ette tuntenut minua?»
»En.»
»Mikä kumma teidät siis sai niin tekemään? Lempo soikoon, hyvä herra», jatkoi hän kiivaasti ja avomielisempään tapaan kuin oli ennen käyttänyt, »luonto ei ole ikinä aikonut teistä pyöveliä. Mikä olikaan siis syynä?»
Minä nousin seisaalle. Oli hyvin myöhä, huone oli tyhjä ja tuli sammumaisillaan.
»Sen sanon teille — huomenna», lupasin. »Silloin on minulla jotakin sanomista teille, ja se kuuluu siihen myöskin.»
Hän katsoi minuun hyvin kummastuneena ja hiukan epäluuloisesti. Mutta silloin huusin valoa ja keskeytin hänen kyselynsä menemällä heti levolle. Aamulla emme tavanneet toisiamme ennen kuin oli aika lähteä matkalle.
Ken tuntee eteläisen tien Ageniin asti ja tietää kuinka viinitarhat kaupungin pohjoispuolella kohoavat pengerminä, toinen punainen maakerros toisen päällä, vihreinä kesällä, mutta karuina ja kivisinä syysmyöhällä, muistaa, kenties erään paikan, missä tie noin kahden lieuen päässä kaupungista luikertaa ylös jyrkkää mäkeä. Mäen laella on neljän tien risteys, ja taivasta vasten kohoaa tienviitta, joka osoittaa, mikä tie vie Bordeauxiin, Perigueuxiin tai tiilikattoiseen Montaubaniin.
Tuo kukkula oli etelään matkustaessani erityisesti jäänyt mieleeni, kenties siitä syystä, että minulle sieltä aukeni ensimmäinen laaja näköala yli Garonnen laakson, jolloin olin tuntenut olevani ikäänkuin sen maan kynnyksellä, missä minun tuli suorittaa tehtäväni. Se oli saanut minulle erityisen merkityksen, niin että pidin sen alastonta
lakea tienviittoineen ja -risteyksineen Pariisin ensimmäisenä ulkovartiona, ensimmäisenä merkkinä siitä, että nyt olin palaamassa vanhaan elämääni.
Kaksi päivää olin nyt odottanut nähdäkseni tämän kukkulan. Se sopi oivallisesti siihen, mitä minulla oli mielessäni. Tämä tienviitta teineen, jotka kääntyivät pohjoiseen, etelään, itään ja länteen — saattoiko olla soveliaampaa kohtaus- ja eroamispaikkaa?
Me saavuimme mäen alle kello yhdentoista vaiheilla, herra de Cocheforêt, mademoiselle ja minä. Järjestys oli päinvastainen kuin eilen, ja minä ratsastin etumaisena; toiset tulivat verkalleen perässä.
Pysähdyin mäen juurella, annoin mademoisellen ratsastaa ohi ja pysäytin viittauksella herra de Cocheforêtin.
»Olkaa hyvä ja viivähtäkää hiukan», sanoin hänelle. »Pyydän teiltä suosionosoitusta.»
Hän katsoi minuun hiukan ylpeästi ja silmissään leimahdus, joka osoitti, kuinka kahle vähitellen syöpyi hänelle lihaan. Hän oli aamiaiselta lähtenyt reippaana kuin sulhanen, mutta sittemmin oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja nyt hänen oli kovin vaikea hillitä kärsimättömyyttään.
»Minulta?» sanoi hän katkerasti. »Mikä se on?»
»Haluan puhua mademoisellen kanssa muutaman sanan kahden kesken», selitin hänelle.
»Kahden kesken?» huudahti hän kummastuneena.
»Niin», vastasin epäröimättä, vaikka hänen kasvonsa synkistyivät. »Voitte muuten kaiken aikaa pysytellä kyllin lähellä, jos haluatte.
Mutta minulla on omat syyni tahtoakseni ratsastaa vähän matkaa mademoisellen kanssa.»
»Kertoaksenne hänelle jotakin?»
»Niin.»
»Voittehan kertoa sen minulle», vastasi hän epäluuloisesti. »Minä takaan, että mademoisellen ei tee mieli…»
»Tavata tai puhutella minua? Ei, sen kyllä käsitän», sanoin minä. »Mutta tahdon kumminkin puhella hänen kanssaan.»
»Olkoon menneeksi, voitte puhutella häntä minun läsnäollessani», vastasi hän tuikeasti. »Jollette mitään muuta halua, niin voimme ratsastaa hänen luokseen.» Hän liikahti kuin toteuttaakseen esityksensä.
»Siihen en tyydy, herra de Cocheforêt», sanoin heti päättävästi ja pidätin häntä. »Minä pyydän teitä: olkaa hiukan myöntyväisempi! Pyydän ihan vähäpätöistä etua, mutta samalla vakuutan, että jollei mademoiselle suostu toivomukseeni, hän joutuu sitä katumaan koko ikänsä.»
Ylimyksen kasvot synkistyivät yhä enemmän.
»Suuria sanoja», sanoi hän pisteliäästi nauraen, »mutta minä luulen ne ymmärtäväni.» Sitten hän kirosi ja huudahti kiivaasti: »Mutta minä en salli sitä! Minä en ole ollut sokea, herra de Berault, ja käsitän aikeenne. Mutta minä en salli sitä. En tahdo kuulla mistään sellaisesta Juudas-kaupasta. Luuletteko, että voisin sallia sen ja sitten katsoa ihmisiä silmiin?»
»En tiedä, mitä tarkoitatte», sanoin vaivoin hilliten itseni. Olisin voinut lyödä sitä narria.
»Mutta minä tiedän, mitä te tarkoitatte», vastasi hän pidätellen raivostustaan. »Te tarkoitatte, että hän möisi itsensä… möisi itsensä teille, pelastaakseen minut. Ja te vaaditte minua seisomaan vieressä katsomassa kauppaa. Ei, hyvä herra, ei milloinkaan! Ei milloinkaan, vaikka joudunkin teilattavaksi. Minä tahdon kuolla kuten ylimys, jos olenkin elänyt niinkuin narri.»
»Luulen teidän tekevän tuon kuten olette toisenkin tehnyt», vastasin suunniltani katkeroittuneena. Ja kuitenkin ihailin häntä.
»Niin, minä en ole aivan niin tyhmä kuin te luulette!» huudahti hän vihasta säihkyvin katsein. »Minulla on silmät nähdäkseni.»
»Olkaa siis hyvä ja kuulkaa korvillanne», vastasin kuivakiskoisesti. »Vain hetkinen. Ja uskokaa minua, kun sanon, ettei minulla ole koskaan hetkeksikään ollut sellaista kauppaa mielessäni. Tahdon ainoastaan puhella hänen kanssaan. Minulla ei ole mitään pyytämistä häneltä, en halua häneltä mitään, en suosionosoitusta tai muutakaan. Sen, mitä sanon hänelle, hän kertoo epäilemättä teille. Mitä pahaa voisin tehdä hänelle täällä tiellä ja teidän näkyvissänne?»
Hän silmäili minua synkin katsein, vielä punaisena kasvoiltaan ja epäluuloisena.
»Mitä aioitte sanoa hänelle?» kysyi hän tiukasti. Hän ei ollut lainkaan kaltaisensa. Hänen kevyt, iloinen huolettomuutensa oli kerrassaan kadonnut.
»Te tiedätte, mitä en aio hänelle sanoa, herra de Cocheforét», vastasin minä. »Sen pitäisi riittää.»
Hän tähysteli minua hetkisen, vielä tyytymättömänä. Sitten hän sanaakaan hiiskumatta viittasi minua ratsastamaan sisarensa luokse.
Mademoiselle oli pysäyttänyt hevosensa vähän matkan päähän meistä, varmaankin ihmetellen, mitä oli tekeillä. Minä ratsastin hänen luokseen. Hänellä oli naamio yllä, niin etten voinut nähdä hänen kasvojensa ilmettä, lähestyessäni häntä, mutta se tapa, kuinka hän käänsi hevosensa pään veljeänsä kohti ja katseli ohitseni, puhui selvää kieltä. Silloin tuntui äkkiä kuin maa huojuisi jalkaini alla. Vapisten paljastin pääni hänen edessään.
»Mademoiselle», sanoin hiljaa, »suotteko minulle kunnian seurata teitä pikku matkan eteenpäin?»
»Miksi niin?» vastasi hän, eikä varmaan kukaan nainen ole puhunut kellekään miehelle niin jäätävällä äänellä.
»Siksi, että haluan selittää teille eräitä asioita, joita ette ymmärrä.»
»Mieluummin haparoitsen pimeässä», vastasi hän, ja hänen sävynsä oli sanoja julmempi.
»Mutta, mademoiselle», jatkoin hellittämättä, sillä minä en tahtonut menettää rohkeuttani, »sanoitte minulle eräänä päivänä hiljakkoin, että te ette milloinkaan tuomitsisi minua liian pikaisesti.»
»Teidän tekonne tuomitsevat teidät, enkä minä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Minä en ole kylliksi samalla tasolla teidän kanssanne, voidakseni tuomita teitä — Jumalan kiitos.»
Minua puistatti, vaikka olin päivänpaisteessa.
»Mutta te olette kerran ennen ajatellut samalla tavalla», huudahdin hetken vaitiolon jälkeen, »ja kuitenkin huomasitte jälkeenpäin erehtyneenne. Sellainen hairahdus voi uudistua toistekin, mademoiselle.»
»Mahdotonta», sanoi hän.
Se koski minuun.
»Ei», huudahdin minä, »se ei ole mahdotonta. Te olette mahdoton. Te itse olette sydämetön, mademoiselle. Minä olen näiden kolmen päivän kuluessa tehnyt paljon keventääkseni asemaanne; nyt pyydän teitä tekemään jotakin vastalahjaksi, mikä ei maksa teille mitään.»
»Vai ei?» vastasi hän pitkäveteisesti; hän katsoi minuun, ja hänen äänensä ja silmäyksensä vihloivat minua kuin veitsi. »Vai ei? Luuletteko, herraseni, ettei minulle maksa mitään itsekunnioitukseni menetys, jonka minulle tuottaa jok'ainoan sanan vaihtaminen kanssanne? Luuletteko, ettei minulle ole raskasta olla täällä, kun tunnen häväistystä joka katseesta, jonka luotte minuun, kun jokainen henkäisy teidän läheisyydessänne tahraa minua? Eikö se ole mitään?» jatkoi hän katkerasti ivaten. »Se on jotakin! Mutta sen merkitystä en usko teidän milloinkaan ymmärtävän.»
Istuin satulassa hetken aikaa hämilläni ja tuskasta vapisten. Kovaa oli ollut tuntea, että hän vihasi ja inhosi minua, ja tietää, että se luottamus, jota hän oli alkanut tuntea minua kohtaan, oli muuttunut kammoksi. Mutta vielä vaikeampi oli kuunnella hänen säälimättömiä sanojaan, punastua ja kalveta hänen herjaavan kielensä vitsomana.
Toviin en voinut saada sanaakaan suustani. Sitten viittasin herra de Cocheforêtiin.
»Pidättekö hänestä?» sanoin käheästi ja tylysti. Hänen tuima sävynsä oli tarttunut minuun.
Hän ei vastannut.
»Jos pidätte, niin teidän tulee antaa minun puhua. Evätkää vielä kerran, mademoiselle — en minäkään ole muuta kuin ihminen — niin jätän teidät rauhaan. Mutta te kadutte sitä vielä koko ikänne.»
Viisaampi olisi minun ollut aloittaa siltä taholta alunpitäen. Hän voihkaisi tahtomattaan, laski päänsä riipuksiin ja näytti vaipuvan kokoon. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hänen ylpeytensä oli tyyten hävinnyt.
»Minä kuuntelen teitä», kuiskasi hän.
»Jos suvaitsette, niin ratsastamme eteenpäin», sano käyttäen hyväkseni menestystä, jonka olin saavuttanut. »Teidän ei tarvitse pelätä. Veljenne tulee takanamme.»
Tartuin ohjaksiin ja käänsin hänen hevosensa, ja hän salli sen vastustamatta. Seuraavassa hetkessä ratsastimme eteenpäin pitkin silmänkantamattomiin ulottuvaa suoraa tietä. Kunnaalla, jolle se päättyi, näin viitan — kaksi epäselvää mustaa viivaa taivasta vasten kuvastumassa. Sinne saavuttuamme pidätin vaistomaisesti hevoseni ja annoin sen kävellä hitaammin.
»No, hyvä herra?» sanoi hän kärsimättömästi. Ja hänen koko ruumiinsa vapisi kuin häntä olisi palellut.
»Minulla on tarina kerrottavana teille, mademoiselle», vastasin minä. »Voin teistä tuntua liian perinpohjaiselta, mutta minä vakuutan, että mielenkiintonne herää ennen kuin olen lopettanut. Kaksi kuukautta sitten asui Pariisissa muuan mies — huono ihminen kenties, joka tapauksessa pidettiin häntä yleensä paatuneena, oudon maineen saanut mies.»
Hän käännähti minuun päin, ja hänen silmänsä loistivat naamion läpi.
»Säästäkää minut sitä kuulemasta, hyvä herra», sanoi hän kylmäkiskoisen halveksivasti. »Myönnän ennakolta oikeaksi kaikki, mitä sanotte.»
»No niin», jatkoin kuitenkin tyynesti, »olipa hän millainen olikin, hän taisteli eräänä päivänä kardinaalin julistuksesta huolimatta muutaman englantilaisen kanssa St. Jacques-kirkon takana. Englantilaisella oli suosijoita, mainitsemallani miehellä ei ainuttakaan, eikä hänen nimensä kuulunut loistavien joukkoon; hänet vangittiin, vietiin Châteletiin, tuomittiin kuolemaan ja jätettiin kahdeksi päiväksi kuolonajatuksiinsa. Viimein tehtiin hänelle ehdotus. Jos hän tahtoi etsiä ja toimittaa kiinni toisen miehen, maanpakolaisen, jonka päästä oli luvattu palkinto, pääsisi hän itse vapaaksi.»
Vaikenin hetkeksi ja hengähdin syvään. Sitten jatkoin verkalleen, katse tähdättynä etäisyyteen, ei häneen:
»Mademoiselle, nyt tuntuu helpolta sanoa, kumpainen menettelytapa hänen olisi ollut valittava. Tuntuu vaikealta enää havaita lieventäviä asianhaaroja. Mutta yhden seikan tahdon huomauttaa hänen puolustuksekseen. Se tehtävä, jota hänelle tarjottiin, oli hyvin vaarallinen — hän tiesi, että hän pani henkensä
alttiiksi, vieraan miehen takia. Ja vielä yksi seikka: hän voitti aikaa. Maanpakolaisen saattoi joku toinen vangita, kenties surmata… mutta siitä kylliksi, mademoiselle, me tiedämme, minkä vastauksen mies antoi. Hän valitsi vähemmin jalon menettelytavan ja kunniasanalla sitoutuneena varustettiin hänet rahalla ja laskettiin vapaaksi, vapaaksi sillä ehdolla, että hän vangitsee tuon toisen.» Vaikenin taas, mutta en uskaltanut katsoa häneen, ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoin jälleen:
»Kertomuksen jälkiosasta tunnette katkelman, mademoiselle, mutta ette kaikkea. No niin, mies lähti yksinäiseen kylään ja suureen vaaraan, ja hän hankki vaikka — sen Jumala tietää alhaisella tavalla, pääsyn uhrinsa kotiin. Mutta kun hän oli sinne kerran päässyt, alkoivat hänen voimansa pettää. Jos hän olisi tavannut miehisen vartion linnassa, olisi hän ehkä täyttänyt tehtävänsä suuremmitta tunnonvaivoitta. Mutta hän kohtasi siellä ainoastaan kaksi avutonta, jaloa naista, ja sanon vielä kerran, että ensimmäisestä hetkestä alkaen hän tunsi vastenmielisyyttä tehtäväänsä kohtaan, johon kova onni oli hänet pakottanut. Hän pysyi siinä kuitenkin. Hän oli antanut sanansa, ja yhtä sukuominaisuutta vastaan se mies ei ollut milloinkaan rikkonut, nimittäin uskollisuutta omaa puoluettansa kohtaan — sitä miestä kohtaan, jonka palkkaama hän oli. Mutta hän ajoi asiaansa vain puoliväkisin ja hyvin onnettomana, uskokaa tai älkää, toisinaan häpeän masentamana. Mutta vähitellen, melkein vastoin hänen tahtoaan, kehittyi murhenäytelmä hänen silmiensä edessä, kunnes hänen lannistumiseensa tarvittiin enää yksi vaikutin.»
Katsoin mademoiselleen ja vapisin. Mutta hänen kasvonsa olivat kääntyneet toisaanne, enkä voinut päätellä mitään hänen asennostaan. Niinpä jatkoin:
»Älkää käsittäkö minua väärin, älkää käsittäkö väärin, mitä nyt aion sanoa. Tämä ei ole rakkaustarina, eikä se voi saada sellaista ratkaisua kuin romaanikirjailijat käyttävät lopettaessaan kertomuksensa. Mutta minun täytyy mainita että tämä mies, joka oli melkein puolet iästään elänyt kapakoissa, majataloissa ja pelipöytäin ääressä, oli ensi kerran moneen vuoteen tavannut jalon naisen, ja hänen hyvyytensä paisteessa ja uhrautuvaisuudessa oppi mies näkemään, millainen hänen oma elämänsä oli tähän asti ollut ja miltä hänen tehtävänsä oikea puoli näytti. Minä luulen — jopa tiedän», jatkoin, »että hänen häpeäntunteensa satakertaisesti lisääntyi, kun hän viimein sai selville salaisuuden, jota oli tullut tiedustamaan, kuullen sen juuri saman naisen huulilta ja sillä tavalla, ettei hän olisi ansainnut paikkaa edes kadotuksessa, jollei hän olisi hävennyt. Mutta samalla tiedän, että se nainen yhdessä suhteessa tuomitsi häntä väärin. Hän luuli — ja hänellä oli syytä luulla — että samalla hetkellä kun mies sai kuulla hänen salaisuutensa, hän meni ulos, sulkematta ovea perässään, ja käytti tietoa hyväkseen. Mutta todellinen asianlaita oli sellainen, että kun hänen sanansa vielä soivat miehen korvissa, sai hän tietää, että toiset olivat keksineet salaisuuden, ja ellei hän olisi silmänräpäyksessä rientänyt ulos ja tehnyt mitä teki ja ehtinyt ennen heitä, niin herra de Cocheforêt olisi joutunut toisten vangiksi.»
Mademoiselle keskeytti pitkällisen äänettömyytensä niin äkkiä, että hänen hevosensa hätkähti.
»Voi jospa niin olisi käynyt!» äännähti hän.
»Hän joutunut toisten vangiksi?» huudahdin hämmästyneenä, ja nyt oli teeskennelty tyyneyteni lopussa.
