Serial killers box set 8 true crime serial killer case file books in 1 beyond evil true crime anthol
Serial Killer Case File Books in 1 Beyond Evil True Crime Anthology Jack Smith
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/serial-killers-box-set-8-true-crime-serial-killer-case-file -books-in-1-beyond-evil-true-crime-anthology-jack-smith/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Frank Miller Crime Series Box Set - Books 1-3 John
Effort has been made to ensure that the information in this book is accurate and complete. However, the author and the publisher do not warrant the accuracy of the information, text, and graphics contained within the book due to the rapidly changing nature of science, research, known and unknown facts, and internet. The author and the publisher do not hold any responsibility for errors, omissions, or contrary interpretation of the subject matter herein. This book is presented solely for motivational and informational purposes only.
Warning
Throughout the book there are some descriptions of murders and crime scenes that some people might find disturbing.
Note
Words in italic are quoted words from verbatim and have been reproduced as is, including any grammatical errors and misspells.
To visit Jack Smith author’s page on Amazon, please click here
To visit Jack Smith’s Facebook page, please click here
www.maplewoodpublishing.com
Contents
Volume 1 – The Casanova Killer – Life of Serial Killer John
Paul Knowles
Volume 2 – The Cross Country Killer – Life of Serial Killer
Tommy Lynn Sells
Volume 3 – The Happy Face Murderer – Life of Serial Killer
Keith Hunter Jesperson
Volume 4 – The Butcher Baker – Life of Serial Killer Robert
Christian Hansen
Volume 5 – Dr. Death – Life of Serial killer Michael Swango
Volume 6 – The Scorecard Killer – Life of Serial Killer Randy
Steven Kraft
Volume 7 - The Beast of Birkenshaw – Life of Serial Killer
Peter Manuel
Volume 8 – The Horrific Crimes of Gilles de Rais – Life of a Serial Killer of the Middle Ages
Your FREE Gift!
Review
JUST FOR MY READERS!
100% FREE BONUS!
To thank you for downloading my book, here is a FREE true crime book that I am sure you will enjoy! Click here to get your FREE gift.
FOR A LIMITED TIME ONLY Get the true crime book The Murder of Hilda Murrell: Assassinating the Enemy Within
Volume 1
Contents
Introduction
One Night in Georgia
The Year of Fear
A Killer Is Born
Star-Crossed Lovers
Both Young and Old Road Kills
Sheldon Yavitz
Murder in Milledgeville
Sandy Fawkes On the Run
Another Double Execution
Famous at Last End of the Road
Aftermath
Conclusion
Bibliography
Introduction
November7,1974
As she entered her home in Milledgeville, Georgia, all Ellen Carr probably had on her mind was going to bed. She was a registered nurse who worked a night shift, and although the small family welcomed the money, the job was a demanding one.
Inside, the house was unnaturally quiet. She found that odd. Her husband, forty-five-year-old businessman Carswell Carr and fifteenyear-old daughter Amanda usually greeted her when she came home from the hospital.
That wasn’t the only sign that something was seriously amiss. As an investigator later put it, “The (place) looked as if it had been attacked by an animal.” Mirrors were smashed. Slashed furniture lay everywhere, some of it in pieces. Books from the bookshelves littered the floor.
Had they been robbed? Where were Carswell and Mandy? Heart pounding, Mrs. Carr ran from room to room, calling out. Minutes later, she was back outside, screaming hysterically. Neighbors called the police to what was obviously the scene of gruesome double homicide.
Carswell Carr’s nude corpse was lying face down on the couple’s bed, hands bound behind his back and twenty-seven stab wounds, inflicted by scissors, all over his body. The medical examiner later determined that he had died of a heart attack, likely brought on by the torture. Down the hall, Amanda was also face down in her room, one nylon stocking tied tightly around her neck and the other shoved down her throat. To compound the horror, she appeared to have been raped after death.
When Mrs. Carr regained her senses, she went through the house with the police and identified several things that were missing: Carswell’s briefcase, shaving kit, credit cards, identification, and most of his clothing.[1]
While detectives searched for more clues, the murderer, wearing his victim’s clothes, was in an Atlanta bar, flirting with a lady reporter. He told her his name was Daryl Golden, but his real name was Paul John Knowles, and he was destined to be remembered as one of most vicious and unpredictable serial killers of his generation.
Whenever and wherever a story appears about the murder spree of Paul John Knowles, it is accompanied by one news photo in particular. It shows a brooding, handsome man with tousled hair and a cigarette dangling casually from his mouth. He bears a striking resemblance to the actor Robert Redford, whose rugged good looks has always sent women flocking to the theaters whenever one of his movies debuted.
“(Knowles’) easy charm and an indefinable air of danger made him catnip to women and eventually earned him his homicidal nickname, the ‘Casanova Killer’,” crime historian Harold Schechter wrote in The SerialKillerFiles.[2]
The label was rather misleading. Paul John Knowles was not cut from the same cloth as Ted Bundy, a charismatic but sadistic lady killer who preyed exclusively on women. A criminal lowlife who degenerated into a serial slaughterer, Knowles wasn’t choosy when it came to victims. Men, women, children of all ages – he murdered them all. He was a one-man crime wave who killed at least eighteen people, with some sources putting the final body count at thirty-five.
Knowles became the stuff of American nightmares in July 1974, when he escaped from a Jacksonville, Florida jail after being
arrested for fighting. That same night, he broke into the home of a retired schoolteacher named Alice Curtis, tied her up, and ransacked the place for money. The sixty-five-year-old woman choked to death on her gag, but Knowles saw that as no reason to leave town. He drove around Jacksonville in the dead woman’s car until the police connected him with the crime and a manhunt began.
So did a lot of killing.
By the time he was captured in November 1974, Paul John Knowles had left a string of bodies throughout the southern U.S. In addition to Carswell and Amanda Carr, his victims included two sisters aged eleven and seven, a housewife who was strangled with a phone cord while her toddler looked on, and a Florida State trooper who he handcuffed to a tree and shot execution-style.
After his capture, Knowles basked in his newfound celebrity, giving several media interviews and describing himself as “the most successful member of my family.” He chuckled that the only thing he would regret about being executed was that he would be unable to keep watching the police make fools of themselves.
The rape and murder spree of Paul John Knowles has not been remembered to the same extent as the crimes of Ted Bundy, John Wayne Gacy, or Jeffrey Dahmer. The female journalist who met (and slept with) Knowles in Atlanta wrote a book about her short-lived relationship with him, and in 2005, New Dominion Pictures produced a docudrama titled DangerousPursuit, but otherwise he is a footnote in the history of American serial murders.
Until now. This book examines the life of Paul John Knowles in detail: his turbulent childhood, the broken engagement that turned him from petty criminal to rampaging killer and the four-month rape and murder marathon that may have claimed up to thirty-five victims.[3]
Traces of his rampage continue to surface. In December 2011, police investigators in Georgia identified the remains of Ima Jean Sanders, a thirteen-year-old girl who went missing in 1974 and was likely a Knowles victim. Although he has been dead for forty-one years, Paul John Knowles continues to make headlines.
Paul John Knowles (Author's Collection)
One Night in Georgia
November7,1974
British journalist Sandy Fawkes needed a drink. Badly. So she wandered into a Holiday Inn bar in Atlanta, Georgia and started ordering.
Fawkes, a forty-five-year-old redhead, had botched an assignment for the National Enquirer in Washington, DC, which left her discouraged and desperately in need of diversion. The liquor helped. So did the sight of the handsome stranger at the other end of the bar.
“His gaunt good looks made him stand out from the crowd,” she remembered years later. “He looked like a cross between Robert Redford and Ryan O'Neal.”
The man, who appeared to be in his mid- to late twenties, was over six feet tall, broad-shouldered and narrow-hipped, and had rugged facial features that Fawkes found attractive. His suit and tie were conservative yet classy, providing no hint that they were actually the clothes of a murdered man.
She was still checking him out when he noticed her too. Coming over, he asked her to dance. She politely declined, saying that she had to work. Fawkes left for the local Enquireroffices to wrap things up but soon returned to the bar on impulse and found the man still there.
This time she accepted his invitation, and things started to happen. They talked for hours, went out to dinner, and finished the night in her bed. As his hands wandered over her body, she had no idea that the night before, they had snuffed out the lives of Carswell and Amanda Carr.
He told her his name was Daryl Golden. During the week they spent together, he slowly integrated himself into her life. However, he remained so attentive, considerate, and protective that she barely noticed the intrusion at first. He insisted on paying for everything and drove her everywhere that she needed to go in a white Chevrolet Impala that looked brand new.
With Golden’s expensive wardrobe and vehicle, he looked rich to Fawkes, although she did notice some oddities. He paid for everything with credit cards but didn’t have enough cash on him to buy a newspaper. Perhaps she was too smitten to care. When he volunteered to drive her to Miami where he claimed to have an appointment, she agreed at once.
By all accounts, the couple had a great time. They went clubbing, with Fawkes glowing with pride whenever her new paramour stepped onto the dance floor. “He was a spectacular dancer,” she recalled, and indeed he was. Golden was such a performer than once he started moving, everyone else on the dance floor stepped aside to watch. He clearly loved it, too.
At one point he asked her if she had ever written a book and if she would consider writing one about him. Like most writers, Sandy Fawkes was used to being inundated with book ideas, but she humored him by asking why his life would make a good subject.
To her amazement, Golden replied that he did not have long to live. “Within a year, I will be dead,” he stated, adding that he expected to be killed for something he had done.
While Fawkes stared at him with disbelief and growing alarm, he said that his attorney in Miami had been given some tapes for
safekeeping and their contents would be revealed after his death. “It will make world headlines,” he promised.
That conversation signaled the end of their time together. “After a week, I just had a feeling I wanted to get away from him,” Fawkes recalled.[4]
Days later, Sandy Fawkes was approached by police detectives who had questions about her former lover. They told her who he really was; Paul John Knowles, an ex-convict suspected of committing a series of rapes and murders over the last four months. They grilled her about the liaison and even hinted that she could be charged as an accomplice.
“Police in Macon, Georgia make Rod Steiger look like a fairy,” she shuddered afterward.
When the detectives showed her photos of items taken from the Carr residence, any doubt about “Golden’s” guilt dissolved. She recognized several pieces of clothing that Knowles had been wearing. She was doubly shocked to learn that their original owner had been murdered the day before she met Golden. The police also informed her that the sleek white Chevrolet Impala belonged to a businessman named William Bates, whose strangled corpse had been dumped outside Lima, Ohio last September.
The kill list sickened her. Two young girls strangled and dumped in a swamp outside Jacksonville. A Texas woman raped and murdered, with her corpse being dragged through a barbed wire fence afterward. What must have been especially alarming was the murder of Ann Dawson, a beautician from Birmingham, Alabama. Knowles met her on September 23 and traveled with her until the 29th, at which point he disposed of her.
It took Sandy Fawkes a long time to recover. She was no lightweight when it came to bloodshed. In 1973, she had covered the Yom
Kippur War in the Middle East. But never before had she come so close to a violent death, and she constantly wondered why Knowles had spared her.
Perhaps she indirectly answered that question three years later, when Killing Time, an account of her fling with Knowles, was published. (The book was republished in 2004 as NaturalBornKiller: In Love andon theRoadwitha SerialKiller.) Knowing that she was a journalist, Knowles must have decided that she was his ticket to the infamy he craved so desperately.
Sandy Fawkes was lucky. At least eighteen others weren’t.
The Year of Fear
The 1970s were marked by exuberance, creativity, and breakthroughs. People disco-danced to infectious Bee Gees beats, kept pet rocks, and watched beautiful lady cops take down bad guys on Charlie’s Angels. On May 14, 1973 NASA launched Skylab, the first American space station, taking mankind one step closer to living and working in space. Five years later, on July 25, 1978 another scientific landmark took place when Louise Brown, the first “test tube baby,” was born.
Like every era before and after it, the 1970s also had its dark side. There were two assassination attempts on President Gerald Ford in 1975. In November, 1979 Islamic militants stormed the U.S. Embassy in Tehran and took over 60 American diplomats and citizens hostage for 444 days, a debacle known as the Iranian Hostage Crisis. There was also a frightening increase in the number of serial killers. According to a homicide database at Radford University, 450 of these mass murderers were at work during the 1970s, compared to 156 the decade before.[5]
There has been a lot of speculation over why serial killer activity spiked so sharply during the 1970s. Some experts propose that murderers who grew up and warped their psyches during the drugpolluted, cult-ridden 1960s were old enough to act on their impulses the following decade. Others suggest that the pool of available victims grew exponentially after the free-wheeling Sixties. More young people (especially women) lived on their own, hitchhiked, had sex with strangers, and indulged in other pursuits that put them at risk.
If there were a “banner year” for serial killers in the United States, it would be 1974. It later became known as the “Year of Fear” because the best of the worst either got their start or made further inroads in their respective reigns of terror.
In January, John Wayne Gacy killed his second victim, a teenaged boy, and stashed the corpse in his closet prior to burial. When blood leaked from the victim’s nose and mouth and stained his carpet, Gacy “plugged” future kills using cloth rags or the victim’s own underwear.
On January 15, Dennis Rader, alias BTK (Bind-TortureKill), kicked off his decades-long murder spree by annihilating four members of the Otero family in Wichita, Kansas. He capped the morning of mass slaughter by hanging 11-year-old Josephine Otero from a pipe in the basement and masturbating while she died.
Ted Bundy, who would rape and murder several women across multiple states before being executed, claimed his first documented victim on January 31. He broke into the basement bedroom of 21-year-old Lynda Ann Healy, a senior at the University of Washington, battered her unconscious, and carried her away. Her decapitated and dismembered remains were not found until a year later.
Paul John Knowles also began to kill in 1974. Like Ted Bundy, a failed romance factored in his breaking point. But where Bundy was focused and goal-oriented enough to be accepted into law school and work at a suicide crisis center, Knowles didn’t bother trying to fit in anywhere. All he cared about was being famous and feared, although not necessarily in that order.
A Killer Is Born
Paul John Knowles was born on April 17, 1946 in Orlando, Florida, and grew up in Jacksonville. He had two older brothers and sisters. His father was a hard working carpenter. Knowles was apparently an intelligent but destructive child, defying his parents, Thomas and Bonnie, and ignoring schoolwork in favor of running wild and showing off. Like-minded boys clustered around him like flies, impressed by his nerve and the way he talked back to adults without fear.
Their admiration fuelled his vanity and inspired him to act out in ways that exceeded mere childish mischief. In 1953, when he was seven, he started breaking the law by stealing bicycles. In view of the crimes he would later commit, this was a trivial incident, but it created a criminal record that would only get worse.
Thomas and Bonnie Knowles tried to control him, but Paul was incorrigible. If restrained or confronted, he would explode into a murderous rage. The system didn’t fare any better with him. By the time he was seventeen, Knowles had been sent to the Florida School for Boys six times on charges ranging from breaking and entering to grand larceny. He showed no interest in reforming. Each time he was released, Knowles would head back to Jacksonville, meet up with old friends, and resume his routine of joyriding, burglary, and stealing until the law caught up with him again.
Even as a young man, Knowles dreamed of becoming a criminal celebrity. He devoured books about John Dillinger, Bonnie and Clyde, Baby Face Nelson, and other outlaws who swept across America and left bloody devastation in their wake. He wasn’t as inspired by Al Capone and the more regimented world of organized crime, seeing it as too tame in comparison, although he appreciated the money and power that professional gangsters had at their disposal.[6]
Although there is no proof that Knowles murdered anyone before 1974, his violence toward women was well-established. Kathy Hardy[7] , whose brother ran with the future killer during the late 1960s, says that he could be terrifying.
If he liked a girl, and she rejected him, watch out. He had a real temper and would punch a woman without even thinking. I remember him being beaten up by the boyfriends or brothers of thesegirlsafewtimes,butitdidn’tchangehim.[8]
Surprisingly, Kathy got along with Knowles.
Iknewhowtohandlehim,Iguess.Helovedbeingflatteredandtold how “bad” he was. He used to say that one day he would be this big,famous, badguy. WhenIsaid,“Bettergive meyourautograph now then” Paul was tickled. I was never scared of him but then again,helikedme.
In March 1965, when he was nineteen, a policeman stopped him while he was driving a stolen car. Knowles grabbed the officer’s gun, forced him into the vehicle, but released him two hours later unharmed. He was soon picked up, convicted of kidnapping, and sentenced to one to five years in the state prison.
Although the Florida School for Boys was no holiday camp, prison was edgier, more vicious. The food was bad. So were hygiene standards. Outside, gay liberation was in progress, but for Knowles, homosexuality was the only available outlet for his sexual urges. Because he was now having sex with men more than women, he would soon find it difficult to achieve orgasm with a female partner, which added to his agitation.[9]
Two years and eight months later he obtained parole. He was far from rehabilitated. In April 1968, Duval County police caught him attempting a break and enter, which sent him back to Raiford prison to complete his sentence. He was released on May 10, 1970 with, as
a parole official later put it, “$25 in his pocket, a new suit, and no responsibilities.”[10]
He did have a girlfriend, though. Jackie Knight, a tiny brunette, had met Knowles after his 1967 parole. Her husband at the time introduced them. Soon Knowles was visiting the Knights regularly. He was especially fond of their three children. Jackie would later remember how much he enjoyed taking them to local fairs and winning prizes for them. Soon after he went back to prison for violating parole, the Knights separated, and Jackie started writing to Knowles. A romance bloomed, and he vowed that after getting out of prison he would marry her and go straight.
He and Jackie married as soon as he left Raiford, but the relationship floundered. No one wanted to employ an ex-convict, so Knowles gave up on looking for honest work and went back to his drinking buddies. Alarmed, Jackie took the children and moved to Macon, Georgia. Although she succeeded in getting the marriage annulled, she remained in touch with Knowles thereafter.
It did not take him long to get in trouble again. On September 15, 1971, Knowles was convicted of breaking and entering with intent to commit a felony and sentenced to three years. It is unclear why he got off so lightly given the existence of a previous record. In 1971, the maximum penalty for that offense was fifteen years.
Equally mysterious is why Knowles received furlough privileges after a year. The outcome was predictable. He simply left one day and failed to return. When the police caught up with him on December 6, 1972, he fought like a cornered wildcat, punching out one officer and nearly taking down another before they overpowered him and returned him to Raiford.
It looked as if nothing could ever convince him to give up his violent ways. Then he met the woman who would change his future.
Star-Crossed Lovers
During his nearly nine years in the Florida prison system, Knowles was a loner. Other inmates referred to him as a “rat,” although there’s no evidence that he was ever an informer. One prison official described him as “antisocial, profiting neither from experience nor punishment.”[11] Records show that he scored 125 on an intelligence test, which was above average for the population at large and considered amazing for a prison inmate.
He may not have passed the time by making friends, but he did have other interests, one of which was astrology. He read his daily horoscope and let it affect his mood. A positive outlook left him giddy to the point of mania, while a negative or cautious prediction made him withdraw and keep to himself. This obsession with the mysterious soon extended to tarot cards, which he became quite adept at reading.
In late 1972 or early 1973, Knowles began exchanging letters with twenty-six-year-old Angela Covic, a San Francisco cocktail waitress whose name he had found in AmericanAstrologymagazine. Covic’s mother was a renowned local psychic so she, like Knowles, loved the esoteric and found his handwriting especially alluring.
Angela Covic. (Author's Collection)
She responded to him enthusiastically, beginning each letter with “Hi, Mad Dog Knowles!” This delighted him. He called her “my Yiddisher angel” and decorated each letter with crayon drawings of astral symbols, flowers, and chubby devils with the initials “P.J.” between their horns. The fact that he was a prison inmate didn’t faze her. Her former husband was currently serving time in a California prison. Also, Knowles concealed his violent history, telling her that he had been busted for drug dealing.
When she traveled across the country to visit him at Raiford in September 1973, they hit it off so well that he proposed marriage. Mrs. Covic accepted, and even hired a Florida lawyer, Sheldon Yavitz, to secure his release on parole so he could join her in California.
Knowles now had an incentive to toe the line. He earned a high school diploma and began some college courses. When the Parole Commission agreed to hear his case, he vowed that if released, he planned to go to California, where Angela Covic and a sign-painting
job awaited him. Knowles conceded that he had been angry and aimless before. Now he had a reason to abandon his old ways.
Chairman Ray Howard later recalled that they agreed to his parole for two reasons: he was due for release in a year anyway, and California officials had agreed to supervise him. There was likely a third reason. Knowles would be leaving his home town of Jacksonville where he kept falling off the straight and narrow. Another prison officer told the press, “He has too many friends and acquaintances in Jacksonville who kept on getting him into trouble.”
Upon his release on May 14, 1974, Knowles flew to San Francisco. But when he turned up at Angela Covic’s home, the reception was not quite what he had expected. She didn’t say it right away, but she had changed her mind about marrying him. A psychic had warned her that a dangerous man was entering her life, and she was now afraid.
Knowles stayed for less than a week, sleeping at her mother’s place each night. Finally Angela told him that she had changed her mind about getting married and decided to reconcile with her former husband.
Paul John Knowles was more than stung by the rejection. Angela’s worship had raised him on a pedestal and had made him feel powerful. From her, he had gotten the sense of celebrity that he’d craved all his life. The crash landing left him disoriented and furious.
Knowles returned to Jacksonville in a state of extreme agitation. He got into a bar fight, pounded the bartender into a bleeding pulp, and found himself in jail. Rather than go back to Raiford prison for violating parole, Knowles picked a lock and escaped on July 26, 1974.
His killing spree began that night.
Both Young and Old
July26,1974
Knowles was on the run, and needed to get away fast. That required money and a vehicle, neither of which he had access to, so he invaded the Jacksonville Beach home of Alice Curtis, a sixty-fiveyear-old retired schoolteacher. It is not known whether he actually broke in or was invited inside after using a ruse. He would employ both strategies in the months to come.
After overpowering and tying up the elderly woman, Knowles ransacked her home looking for money and valuables. Focused on collecting what he could and getting away quickly, he was unaware that Mrs. Curtis’ dentures had been dislodged by her gag and forced down her throat. By the time he went to check on her, she had choked to death.
Something must have shifted in Knowles as he stared down at the elderly woman’s corpse. He had never killed anyone before.[12] Sandy Fawkes, who came to know him somewhat during their short time together, speculated on what must have gone through his head.
“I believe that in the first killing... he sensed his own power for the first time in his life,” she wrote in Killing Time. “The man who had always been... dominated by judges, juries, and jailers had found revenge, a source of emotional satisfaction.”[13]
As an ex-convict, Knowles would also have known that killers had status in the prison hierarchy. As a petty thief, he’d been relegated to the lower rungs of the ladder. Abducting a police officer would have elevated him somewhat, but as a loner doing time for nonviolent offenses, he remained at the bottom echelon.
Now things were different. If he ever went back to prison, it would be as a murderer. But not just any murderer. He wanted to be the
Another random document with no related content on Scribd:
näyttää tehokkaammaksi.
— Sisästä, sisästäpä tietenkin sitä pirua on voideltava, sanoo Asari piippuaan täyttäen naprakasti. — Sille on annettava yhden kerran semmoinen telli, että nurinniskoin lähtee. Mitähän, jos ottaisit kerran saunassa ja panisit vähän tervaa, noin puolen litran verran, sekaan ja sitten yhdellä kertaa sisuksiin. Sillä lailla minä kerran ajoin matoja sisästäni.
— Iii… vai matoja.
— Niin, mutta jos matoja ajaa, pitää panna sekaan vähän pirunpihkaa ja puuöljyä. Sitten se lutkahtaa reiän täyteisenä. Ei sinun mahassasi taia niitä matoja, vorninkaisia…?
— On veikkonen niitäkin, myönsi Antti. — Kun välistä rupeaa pakkaamaan, niin on siihen paikkaan haljeta. Työntää niinkuin seipäällä sisuksia.
— No anna, minä laitan sitten sen seoksen nyt, kun on viina lämpimillään. Ajetaan reumatti ja saman tein luirakkeet sisästäsi.
Kestät sinä litran verran kai sitä moskaa.
— Kyl-lähän sitä nyt litran…
— Minulla on täällä kaapissani vihollisen pilausta sen verran vielä.
Asari lähti kaapilleen ja sitten joutui jo lähtemään.
— Mihinkä sinä kötys meinaat? kysyi Tiina Loviisa.
— No sinnepä nyt sitä ainetta maistamaan, suhahti Asari. — Minä tuon sinullekin sieltä putelin, mutta älä vain nyt virka mitään
kenellekään, kun se laki piru kuuluu olevan niin ankara, että tuosta noin, — ja Asari veti sormellaan toisen käden sormien yli, — jos vain tietämään tulevat.
Tiina Loviisa hämmästyi.
— Elä… että ihanko sormet poikki tuikataan?
— No niin.
— Voi helekkuna. Piä sitten sinäkin suusi kiinni.
— No ihan hissuksiin. Ei saa antaa edes henkensäkään haista.
Tiina Loviisa oli touhuissaan. Hänenkin suussaan maistui korpiviina mukavalta, varsinkin kun sattui vatsanpuru olemaan.
— No ettäkö ihan hengen haisemisestakin sakottavat? kysyi.
— Semmoinen on laki. Suutari Kenosenkin henki oli haissut vähän väkevälle, niin ei muuta kuin viisi vuotta kakolaa…
— Saattaisihan henki haista vaikka mille… ihan vaikka huusinaluselle, sanoi Tiina Loviisa. — Mikä se semmoinen laki!
— Laki kuin laki, ja sitä on noudatettava. Henki ei saa haista, muista se.
Miehet lähtivät kääkertämään Rämekorpeen, Asari edellä, Antti perässä sen kuin väärät säärensä sallivat. Juttua ei käynyt pitäminen, että paremmin joutuisivat. Siellä korvessa tippuu, lorottaa ihan noronaan, ja täällä vain hissutellaan. Turakka suuttuu ja pistää naamaansa joka tipan. On se sen tehnyt ennenkin, kun on suuttunut,
eikä mies ole ollut siitä tuontuostaan. Korvallisilla tummanpunainen veri vain kiehunut ja ihmeitä puhunut, ei muuta.
— Kylläpä se aurinko nyt hellittää.
— Hellittävän näkyy, läähättää Antti jälessä. Tiessä on reikiä, hevosten polkemia, ja niihin kun väärä sääri uppoaa, saa sitä kiskomalla vetää ulos. Jos saisi vielä säärensä suoraksi, silläpä Asarin lääkkeellä, niin antaisi mitä vain. Ei taida enää sääret oieta, kun ovat rustottuneet ja viipelöityneet. Se reumatti pakana kun on oikein niitä repostellut.
— Voi turkin tuoma ja vienan viemä, vai nyt sieltä ponssarien vasta passaa tulla! huusi Turakka, kun näki tutut naamat kuusen oksien lomitse. — Ja Anttikin kääkertää kuin kana. Luuleks saavasi reumatin voidetta?
Turakka hohottaa ja kaataa tuohilippiin viinaa. Pannun ja padan alla loimuaa väkevältä savuava tervastuli, ja korven hunaja lemahtaa.
Pihkakin lemahtaa, ja korpi on kevään henkeä tulvillaan. Lumi sulaa ja tippuu pieninä kirkkaina pisaroina naavakuusen oksilta.
Molemmista pilleistä tippuu, ja Turakan naama on punainen ja hyvätuulinen.
Niin on Asarinkin naama, ja Antin huuli mutuaa ja nahkalämssien alta välähtää melkein kuin nuoren miehen katse.
— Annahan kun maistan, sanoo Asari makeasti muhoillen. — Vesi kihoo jo kielen päälle.
— Vai kihoo. Elä, elä koske hinkkiin. Sitä pitää ensin haistella ja sitten vasta maistella. No haista.
Turakka pistää tuohilipin Asarin nenän alle.
— Eikös ole haju toinen kuin Helsingin mamsselien ootekaluvesissä, hä?
— En ole haistanut Helesingin mamsseleja… heh… aina se tuo Turakka keksii ne leikkinsä. Anna helevetissä, kun mieli jo teköö, pyytää Asari.
— Tämä onkin nyt semmoista, että kelpaisipa tarjota vaikka itselleen resitentille. No ryyppää sitten, mutta älä ähkäse. Maista sinäkin Käkkä-Antti tästä toisesta pullosta.
— Ää, kun kiertää kuin elohopea mahassa, sanoo Asari.
— Kuulehan, Turakka, kun tämä Asari tekee minulle reumatti- ja matolääkkeen, toimittaa Antti. — Sanoo panevansa siihen pirunpikaroitakin. Annahan uusi puteli. Tämä meni jo tyhjäksi.
— Vai lääkkeen. Kuulehan, jos minä nyt neuvon sinua.
Turakka istuu kannolle, katsottuaan ensin, että jää riittää jäähdytysastiassa, ja sanoo sitten:
— Kun otat varia lehmän lantaa ja laitat siitä kääreet noihin paininpuihisi, niin se on paras keino. Viinaa sitten sisään sen kuin
sietää ja varin saunan lauteille. Lehmän lanta on parempata kuin pirunpikelit ja muut. Eikös olekin tässä hyvä maku?
Turakka maistelee tuohilipistä viinaa.
— On, on, kiertää suonissa kuin mahlaja.
— Hahhah, Antin suonissa kiertää vesi yhtä hyvin kuin viinakin. Sanoisit paremminkin, että noissa paininpuissasi kiertää korven makea mesi, hörötti Turakka ja pisti tuohilipin hankeen. Istuttiin sitten kolmisin havuläjälle, jonka Turakka oli kantanut vuoteekseen, istuttiin kuulostamaan, miten korvissa alkoi somasti sihistä ja pihistä.
Aurinko oli jo korkeimmillaan taivaan keveässä sinessä. Korvessa humisi etelätuuli, kinokset alenivat. Kohta on suopursujen lomissa vain ruskeavetisiä lätäköitä, ja silloin ei käy istuminen havuläjällä maistelemassa lämmintä viinaa.
Mutta nyt käy. Turakka imeksii silmät autuaallisessa sirrissä tuohilipin reunaa ja hohottaa väliin isoäänisesti. Mille, siitä ei ole toisilla tietoa. Asarin mato- ja reumattilääkkeelle vaiko Antin vorninkaisille, jotka työnsivät kuin seipäällä. Yhtä hyvin saattaa Turakka nauraa oman luontonsa pakosta, ei viinan nostamana, auringon paisteesta ja kevään tulosta. Onhan niin mukava kuvitella kesää, kun saa paistaa rannalla kalaa ja ryypätä palan painikkeeksi pienestä taskumatistaan. Kellahtaa sitten kalliolle tahi kanervikkoon ja nukahtaa. Ei enää edes muista, minkälaista huoli on. Jos sattuu jotain puuttumaan, niin menee isäntien luokse. Rahaa tahi tavaraa, ei ole kielteessä. Eikähän mitään puutukaan. Kukapa on hänen taskunsa nähnyt tyhjinä. Rahapussi pollottaa aina kuin kerä housun takataskussa.
Harakka-Antin suu oli venynyt kovin leveäksi siinä istuessa. Mitäs tarvitsi yhteen menoon kiskoa puolen litran pulloa nahkaansa. Nahkalämssät silmien päällä ovat ihan tummanpunaiset, ja silmistä näkyy vain pienet pisteet, niinkuin naskalin reiät.
Asari istui polvet pystyssä ja hihitti väliin. Teki sydämelle niin hyvää, että piti hihittää. Voi hyväinen ihme, miten maailma oli mukava. Ensi viikolla pitää käyttää iso imisä karjun luona, että Tiina Loviisa saa oikein kauniita porsaita hoitaakseen. Niistä saa sitten sitä kiljunpintaa ensi syksynä. Ja rukiita pitää jauhattaa nuorelle tammalle, että saa ajaa lihavalla ja hihkaista ajaessaan. Kyllä Luoja on hyvä, kun antaa ihmiselle kaikkea, mitä sen sydän halajaa. Tuotakin aurinkoa se rupeaa taas antamaan, hellittääpä jo ihan pihkat irti naamasta.
Turakka muutti uudet pullot pillien alle ja lötkähti havuille.
— Miltäs tuntuu? kysyi ukoilta.
— Suonet soutaa niin somasti ja sydäntä panee niin mukavasti. Ihan kuin tähkällä kutkuttaisi. Montakohan li—hitraa tu—huosta jää mi—hinulle?
— Senpä sitten näkee. Kunhan tuo Käkkä-Antti ensin pumputaan täyteen, että lurikat lähtee sen sisästä. Pitää Syllykän lämmittää sauna ja hakea sitä lehmän ainetta.
Antti hekatti. Se tuo Turakka on mies… se on tuossa ihan kuin joku keisari, suuri ja mahtava. Antaa viinaa kelle antaa. Ei anna kaikille, vaikka talonsa antaisivat. Minulle antaa, vaikka käkkänäksi haukkuu, se on sen leikkiä, eikä siitä saa suuttua. Kappas, miten
päätä nyt alkaa nytkyttää. Eihän se ennen sen vertaisesta. Tänä iltana annetaan vorninkaisille lähtimet.
Syllykkä tulla kynttäsi, selässä iso tuohikontti. Siinä oli Turakan eväät, ja akka lateli ne kannon nenään asetetulle laudalle.
— Kuuluu taas Hörödii olevan pitäjällä vainua vetämässä, missä
Turakan jälki haisisi, paapatti akka ja pälyi viinapulloja. Eikö se ryökäle kiirehtinyt ryyppyä antamaan, vaikka tälle sai tässä eväitä raahata.
— Siinä on sikaa ja tässä madekukkoa, jos nielustasi semmoinen läpäissee. Ja suutari Kekäleen akan käskin viemään semmoisia terveisiä Hörödiille, että haistaa p—nsa eikä aiokaan tulla näille maille, muuten saa sen kulmikkaan kallonsa halki. Uskallan minäkin napistaa, vaikka olen akka.
— Nyt sinä akka pahus suorastaan hälyytit Hörödiin näille maille, kivahti Turakka, kiirehtimättä tarjoamaan Syllykälle lämpimäisiä.
Antti oli nukahtanut havuläjälle, mutta Asari torisi vielä nikotellen:
— Vi—hiedään se saunaan ja annetaan semmoinen löyly, ett'on pi —hinta niinkuin vanha pa—halttina.
Turakka haukkoi nälkäisenä, ja akka kiukunkiehuvana odotti ryyppyä. Jopa kimahti:
— Etkö sinä sen vietävä anna minulle tippaakaan. Kun ihan kieli tarttuu kitalakeen.
— Mitä antamista siinä, muuta kuin kisko turpaasi. Hälyytit sen Höröläisen.
Akka nauraa virnotti.
— Pelkääkö Turakka Bennu Höröläistä?
— En, mutta tässä olisi ollut vielä mukava toisenkin kerran turauttaa. Nyt on vehkeet kiireesti korjattava, kun suurus loppuu.
Hiertiäiselle tuli hätä. Pääkin vähän selvisi.
— Voi perhana, jos tulee ja pörrittää se hörrikkä, niin viinat menee. Anna sinä Syllykkä konttisi, niin vien sillä vähän Tiina Loviisalle… napsua… että jaksaa paremmin suutaan laksattaa.
— Vie, vie, viinoja sillä on ennenkin hyysätty ja kuljetettu. Parasta on korjata tavarat talteen ja jättää tulisijat Hörödiille.
Hiertiäinen lähtee könttämään täysi viinakontti selässään, ja Anttikin koettelee paininpuitaan. Eivät kannata. Hankeen lupsahtaa mies perälleen, ja kolmikulmaiset silmäkolot jäävät avuttomina tuijottamaan Turakkaan.
— Taisi tulla huonous? nauraa Turakka.
— Eikö perhanata, kun ne vorninkaisetpa rupesi taas työntämään, valehtelee Antti ja pitelee mahaansa.
— Ne tahtovat vielä napsun, annas kun tuon putelin.
— Elä, elä, kyllä se vika on, kun ma oikein sanon, näissä paininpuissa, kun juuttaista jänteet katosivat.
— Kun makaat tuossa havuilla iltapuoleen, niin kannan selässäni, sanoo Turakka ja nauraa niin että korpi kaikuu. — Pääsetkö sinä sieltä vai pitääkö auttaa?
Antti kekkelehti, välistä hankeen tupsahtaen, nuotiolle ja nukahti ihanaan havun tuoksuun. Syllykkä puuhasi viinoja talteen ja pupatti omia sekavia puheitaan. Vari viina oli kihonnut hänelläkin heti korvallisiin.
NELJÄS
LUKU.
Kenkkulan Aatami loikoo sängyssään ja miettii kaikenmoista, enimmäkseen jo monia kertoja ennen mietittyä. Miehet ovat menneet aamiaisen jälkeen työhön, ja isäntä on ottanut tavanmukaiset ruokaunensa. Ei jaksa kuitenkaan koko päivää maata, ja aika tulee pitkäksi, kun ei kykene töihinkään. Eipä sillä, että terveys olisi huono, maha on vain kasvanut niin suureksi, että sen liikuttelemisessa on kylliksi työtä. Ja sitten kun sen mahan kanssa on tottunut laiskottelemaan, ei käy enää yrittäminenkään.
Eikähän se isännille muutenkaan olisi sopivata. Sitä kun on työtä siinäkin, että miettii, miten nyt laitat sen ja sen paikan. Mihin kylvät kaurat ensi kesänä ja mistä olisi paras ottaa kesäpuita. Ja on siinä monta muutakin… Täytyyhän jonkun olla akkaväenkin kanssa suuravia pitämässä, jos niinkuin sattuu sille päälle, että kehtaa herjojen kanssa suutaan vaivata. Se on tosin hedelmätöntä, mutta aikasi kuluksipa sitä joskus heidän kanssaan suutasi läpätät.
Emäntä, Karuliena, ei tosin ollut suustaan liika avara, mutta olihan piikoja ja muita, joidenka kanssa sai velloa, jos halutti. Riehaantuihan Karulienakin joskus, ja silloinpa olikin ääntä pirtissä.
Kuuluupa se nytkin pampattavan piioille tuvan puolella, mistä pauhannee. Pitäisiköhän kuunnella.
Aatami vääntäytyy istumaan ja tarkistaa kuuloaan. Keittiön ja tuvan ovet ovat välillä vähän raollaan.
Ka, kun tansseissa käynnistä puhuu. Piiat ovat taas olleet yöllä juoksussa. Se synti ajaa itsekutakin omalla tavallaan, mitä mitenkin. Piikojen ja poikien pitää käydä tanssimassa ja sitten loppuyö viettää lihan nautinnoissa… sepä syntinen liha kun vetää ja viekoittaa.
Ohhoo, jos pistäisi tupakan.
Niin, niin, henki olisi altis ihmisessä, mutta liha on heikko, tahi oikeastaan niin vahva, että tekee mitä lystää. Panee jalat tanssimaan ja sitten kävelemään toisen sängyn viereen. Jos heissä piioissa sitä hengen puolta lieneekään. Eivätkö liene niinkuin vasikat metsässä. Eipä sitä nämäkään tyttäret, omat enempää kuin vieraatkaan, viitsi kuunnella saarnaa pyhäisin, eikä veisata. Jos sanomisen paljoudella saa tuvan penkille tahi sängyn laidalle istumaan lukuajaksi, niin kohta vihollinen painaa niin, että ei muuta kuin silmät kiinni. Tytöt torkkuvat ja rengit kuorsaavat ja väliin poksauttelevat äkeissään suuruspommeja, jumalattomat.
Nytpä sieltä pirtistä ei enää kuulukaan mitään. Taisivat mennä navetan puolelle. Siellä olisi ulkona nyt aurinkoinen päivä, jos kehtaisi lähteä jaloittelemaan.
Aatami ottaa muutaman verkkaisen askelen kamarinsa lattialla, oikein tietämättä, mihin päin lähteä, kääntyy sitten kaapilleen ja ottaa sieltä pullon.
Eipä siinäkään ole mitään. On näes tämä Aatami pitänyt aina sairauden ja muun semmoisen pienen taudintapauksen varalta korpiviinaa kaapissaan, joka nytkin taas tautisena aikana on ehtinyt antaa hänelle monta apua ja lievitystä.
Jopahan on näemmä tyhjä tuo pullo, huokaa Aatami. — Taisikin eilen siitä viimeinen tulla napsituksi. Se kun ei tämmöiseen ruhoon edes vähä riitäkään.
Aatamin pitää istua ikkunapöydän ääreen miettimään sitä pullon tyhjenemistä. Siinä on samalla ne alinomaiset syntiasiatkin mielessä, niistä kun pitää joka päivä itselleen tiliä tehdä, herjoista.
Kun sitä ihmisen, näes, pitää kilvoitella, loppuun asti, ihan siihen, kun viimeinen henki kurkussa korahtaa. Sittenpä se reuhtominen lakkaakin ja alkaa se toinen elämä, hyvä tahi paha, kuinka kulloinkin osaat kilvoitella ja tämän maallisen juoksusi ja kouhotuksesi päättää.
Ja siitä päättämisestäpä se riippuukin kokonaan, vaikka moni ei sitä tiedä. Kun osaat tehdä oikealla ajalla sovinnon ja omistaa sen, mitä pitää ja sana sisältää, niin eipä ole silloin hätää. Pötkäytät vain itsesi sinne parempaan paikkaan, vaikka olisit kuinka synnissä rypenyt täällä matoisessa maailmassa.
Se pullo on tyhjä, ja se on toinen asia.
Aatami kävi katsomassa toista pulloa, olisiko siihen mitään jäänyt, mutta ei siinäkään muuta kuin sen verran, että kieli kastui ja pahemmin vain tautinen ruumis rupesi sitä ainetta tahtomaan.
Hitsiläinen, kun loppui nyt pahimpaan aikaan, eikä taida olla tekijää tiettyvillä.
On se sekin, kun lopetetaan tämmöisenä tautisena aikana nämäkin väkevät. Ei ihme, että ihmisiä kuolee ja pötkähtää ennen aikojaan kohta joka talossa. Ja jos ei kuolla, niin ainakin sairastetaan. Ne jotka osaavat tätä ainetta — Aatami pyöräytti tyhjää pulloa kädessään varata, säästyvät potemisesta ja rutkottamisesta.
Sängyn päälle se olisi vääntänyt jo aikoja sitten hänetkin, jos ei olisi ollut aina puteli kaapissa. Eikä ainoastaan tämä tauti, niitä on monta muutakin, hänessäkin. Sydänalusvika, joka vaatii kovanpuoleiset aamumaistot, ja sitten repijäinen nivelissä.
Kun hänellä välistä ottaa se repijäinen niin lujalle, että pitää istua, olipa paikka mikä tahansa. Sillekin kun on antaa ajallaan ja tarpeellisen määrän, ei kuulu eikä näy koko repijäistä.
Ja onhan niitä muitakin. Reumatti yksi hyvä. Siinä sivussa saa sekin voiteensa, vaikka pitääpä sitä senkin varalta aina lisätä annosta, ja kun nämä nykyiset putelit ovat niin pieniä, kun ovat nekin pienentäneet, niin tietää sen, että loppuu.
Nyt tässä tulee kohta pahat, jos ei vaan heti saa. Alkaa jo repijäinen nytkyttää niveliä, pahan tauti, mikä lienee sekin, ihmisten vitsaus.
Eikä saanut sydänalakaan tänä aamuna enää täyttä määrää. Tässä saattaa kohta tulla pahat olot.
Sattuisiko tuota olemaan poikien kaapissa?
Aatami nytkyttelee verkalleen poikien kamariin ja aukaisee kaapin, kun sattuu kerran avainkin semmoinen olemaan.
Heh, heh, niitä poikia, kun ovat sinne pistäneet ihan täyden pullon. Ja se on pistetty sinne ihan äskettäin, koskapa on vielä päältäkin märkä.
Mitä ihmettä? Vastatehtyä!
Aatami maistelee ja haistelee ja muhoilee. Tämä onkin tavallista parempaa ainetta, eikö liene Turakan tekemää. Eipä sitä muut sellaista…
Aatami on kahden vaiheilla, jättääkö pullon poikien kaappiin vai ottaisiko sen mukaansa.
Syntiä siitä tosin ei tulisi. Saisihan sen maksaa toisella kertaa pojille. Ja mitäpä ne terveet miehet sillä… Nautitaan vain huvin vuoksi. Se juomishimo näet ajaa näitäkin hänen poikiaan, vaikka isä ei milloinkaan vielä himon vuoksi ole putelia kallistanut. Heikko terveys on sitä teetättänyt ihan poikasesta lähtien. Kerran nuorna miesnä ollessa sai renkilöiltä, kun mahaa puri, ja kun huomasi sen terveelliseksi itselleen, on aina sitä pitänyt, mutta ei milloinkaan vielä juonut. Ei ainakaan niin, että juomiseksi olisi toinen pystynyt sanomaan. Jos on ryypännyt, niin se on ihan toinen asia. Ryypätäänhän sitä muutakin rohtoa, eikä sitä kiellä raamattukaan lääkkeenä käyttämästä.
Ovi käy jossain, ja Aatu sujauttaa pullon taskuunsa ja lähtee poikien kamarista.
Repijäinen on taas tipotiessään, eikä sydänalakaan kaiva enää paljoa.
Kun ottaa sikarin kaapista ja istuu siinä ikkunapöydän ääressä, on mukava miettiä niitä syntiasioita.
Niihinpä se aina mietteet vetää, kun sitä ihmisen, oikean ihmisen näes, pitää miettiä autuutensa asiaa.
Aatami ei malta olla. Pitää käydä ainakin haistamassa, siinä kun oli semmoinen mukava haju. Mitä yrttejä sotkenee se Turakka viinaansa.
Ke, ka, kun repäisi toisesta polvitaipeesta. Etkö sinä sitten herkeä kiskomasta, kitkuttajainen, pahalainen.
Aatu ottaa oikein pitkän sille ryökäleelle, joka ei anna rauhaa hänen nivelilleen.
No nytpä sitä onkin jo aamupäivän tarpeeksi. Kunhan eivät pojat vain kaipaisi pulloaan. Se on Jooseppi kova mies, isälleenkin, ja jos arvaa, nostaa taas möläkän. Sitä kun nykyiset lapset eivät muista neljättä käskyä, niinkuin tämäkin Jooseppi. Piruko tuon sikarin sisässä on, kun ei lähde yhtään savua.
Jopa sieltä tuvan puoleltakin kuuluu liikettä ja naisväen ääniä. Taisivat tytöt tulla päivälypsyltä.
Niin, se naisväki, se olisikin sitä semmoista vetävää ja viettelevää. Jos vaikka kuinka koetat olla heitä katsomatta, niin näkyvät silmääsi kuitenkin, hameen hulmahdus tai muu semmoinen mukava paikka.
Aatami hymähtää. On se sekin, nainenpa, koko rustinki. On laitettu siihen kaikki paikat semmoisiksi, että niihin ei kyllästy. Muutamata vetää vielä vanhanakin niihin paikkoihin, niinkuin nyt häntäkin tahtoo riipoa.
Sepä se synti kun on niin makea. Ja vaikka kuinka vastaan haraat, niin ei muuta kuin lankea pois, kun se aika sattuu.
Mutta siinähän se onkin uskon viisaus, että langennut voi nousta jälleen.
Ja sitten vielä sekin, että jos ei olisi syntiä, niin ei olisi anteeksiantoa. Se on tärkeä pykälä. Mistäs nousit, jos et langennut, retkahtanut. Ihminen siten tulisi niin hyväksi ja vanhurskaaksi, että ei tarvitseisi niitä uskon asioita ensinkään, ei pelastusta eikä muuta, mikä siihen kuuluu.
Ja lankesihan se Paavalikin. Ja moni muu. Entäpä Taavetti ja sekin kuningas Salomo. Kun herjalla oli niin paljon ihan oikeita vaimojakin.
Ne semmoiset paikat ovat mukavia raamatussa. Niissä on niin ihmeen mukava hautoa ajatuksiaan ja kuvitella, miten ne miehet rellestivät, Taavetit ja muut.
Ja sitten nämäkin nykyajan miehet. Sekin saarnaaja Tittulieri, kun piti semmoisen tyttöhepsanan mukanaan ja sanoi hänelle, ystäviä ja uskottuja kun oltiin, että ei jaksa lihaa vastaan tapella, täytyy olla kaikki tavarat mukana.
Se tyttö olikin hyvä veisaamaan. Aloitti joka paikassa seurat veisuulla ja lopetti. Jopa oli kerran saarnannutkin. Lienee hepsake saanut sitä Tittulierin henkeä.
Jaa, jaa. Niitä ei ole enää nykymaailmassa seurojakaan. Vallattomuus ja kaikkinainen paha saa vallan.
Jos tästä sitten lähtisi tuvan puolelle, koskapa siellä tytötkin niin iloisesti kikattaa.
Ensin on kuitenkin käytävä haistamassa sen Turakan viinan ihmeellistä hajua. Missähän se sitä keittänee, kun pojatkin ovat sitä saaneet? Pitäisikin lähteä haistelemaan.
Aatami tuli tupaan. Tytöistä joku kehräsi ja muutamat liikkuivat muissa askareissa. Iloisia olivat ja naureksivat. Kenkkulassa ei nähtykään milloinkaan vakavia tyttöjä. Semmoisia lipattajia sattuivat aina kaikki.
Sattuuhan ne kun satutetaan. Aatami ei mitenkään voinut vihata iloa eikä nauravia tyttöjä, vaikka olikin niissä oikeissa asioissa kamppaileva mies. Valikoi melkein aina itse yhdessä tosin emännän kanssa piikansa, mutta kirkonmäellä katsoi tarkkaan, millä oli minkinlainen naama ja nauroiko usein. Muutenkin piti olla kokoa ja paikat semmoiset, ettei silmää haitannut.
Se mistä lienee semmoinen vaativainen silmä ollut hänellä. Kaikki olisi sen mukaan pitänyt olla niin mallikasta ja mukavaa. Se muuan akronohvi, joka kerran kesällä kävi, sanoi, että se on semmoista taiteellisuutta.
Mitä joutavaa. Sitä syntiä ei hänessä ainakaan ole, se on vissi.
Ja onhan se siinäkin, jos oikein tosissa sen tunnustaa, että syntiselle mielelle on mukavaa katsella semmoisia pyöreitä ja punakoita tytön pallukoita.
Semmoinen se oli ennen Karulienakin, lihava ja pehmeä, ja punaa oli poskissa niinkuin pensselillä olisi vedetty.
Se oli sitä aikaa ja nyt on toista. Karuliena on käynyt liikaakin lihavaksi. Ja muuten semmoiseksi mietoveriseksi. Yöt makaa ja kuorsaa ja illalla kääntää heti selkänsä. Eikö häntä sitten syntinen lihansa milloinkaan kiusanne.
— Missä emäntä on? kysyy isäntä ja kellahtaa kyljelleen siihen pirtin sänkyyn.
— Taisi mennä kylään, sanoo joku tytöistä.
Omiaan siinä sitten tytöt puhuvat ja tirskuttelevat ja häilähtelevät lyhyvissä, polviin asti ulottuvissa hameissaan. Se kun nyt on semmoinen tyyli, sanotaan. Ei siinä muuta, kuin että saa näytellä pyöreitä pohkeitaan ja sillä tavoin vetää miehiä puoleensa. Tietää ne keinonsa ja ne vetäjäisensä. No, omapa on asiansa, antaa ihon vilahtaa. Mukavapa sitä on katsella.
Ohoo, kun se niin raukaseekin. Tulleneeko tunkion pohjat oikeille paikoille siellä takapellolla. Kyllähän sen Joosepin melkein saa uskoa töitä johtamaan. On muutenkin semmoinen työjuhta, että monta miestä vastaa. Mutta väkeviä harrastaa, vaikk'on ihan terve mies. Kun sille siitä sanoo, niin nauraa vasten naamaa: Maistaahan isäkin, ei se minunkaan suuni tuohesta ole.
Sitten viinan voimalla väliin riehuu, muka ihmeitä näyttääkseen. Ja kyllähän se näyttääkin. Ottaa hevosenkin ja nostaa, peto, koholle niinkuin rukkasen. On sillä luonnostaankin niitä voimia.
Joko lienevät Rämekorvesta saaneet kaikki puut ajetuksi. Siellä sitä välistä on lirautettu, kuusenjuurikasta, eikä ole kukaan mitään haistanut. Kun se Rämekorpi on semmoinen, ettei sinne osaa kukaan. Niinkuin rannatonta suota ensin joka puolla ympärillä ja
sitten vasta korpea. Missähän se Turakka mahtanee nyt sitä keitellä, sillä poikien viina oli sitä varmasti?
Poikien kamarissa kuului joku kolisevan, ja kohta tuli Jooseppi naamaltaan punaisena tuvan ovelle.
— Onko täällä isä?
— Tuolla on isäntä sängyssä.
Jooseppi, näköjään vihaisena, iski silmänsä isäänsä.
— Tulkaapas isä vähän tänne minun kamariini, pyytää hän.
Aatami lähtee vähän vaivalloisesti kämpimään. Taitaa taas se repijäinenkin aloittaa, koskapa sätkäyttää aina niin nivusista.
Se poika nyt niistä viinoistaan… Pitää sanoa, ettei ole ottanut, ei hän ainakaan. Kyllä se sitä saa, koskapa on saanut senkin putelin.
Joosepin tiilen värinen naama oli ankarassa irvistyksessä.
— Onko isä taas ottanut minun viinani kaapista?
— Viinasi? Joko sinä taas sitä olet ostanut, koettaa Aatami sanoa.
Vai viinasi… milloinka minä ennen sinun viinojasi? Häpeileppäs vähän.
Olihan hän tosin muutaman kerran ottanut, mutta eihän sitä sopinut sanoa, ja kun tavarat kerran olivat yhteisiä, niin viina kuin viina…
— Vai ette ole ottanut, kivahtaa Jooseppi. — Paremmin joutaisitte sitä haeskelemaan, kun ei kerran ole muistakaan töistä. Paikalla minun viinani tänne!
Aatami tekee jo lähtöä kamarista.
— Ota vaan viinasi sieltä mihin olet pannut.
On siinä lapsi, kun syyttää isäänsä viinojensa varkaaksi.
— Jo nyt on piru, kun minä panen putelin tuohon — Jooseppi näytti kaapin hyllyä kädellään — ja sitten se ottaa ja kävelee siitä omin neuvoin tiehensä. Kyllä se taitaa olla isän mahassa, koskapa korvallisenne on niin punaiset. Repijäisiään ei tarvitse kenenkään viinoilla voidella. Rämekorvessa on Turakka keittämässä, hakee sieltä.
— Vai Rämekorvessa, pääsi Aatamilta. — No niin, enhän minä saata sitä kieltää, ettenkö joskus rimputtajaista lääkitseisi, mutta sinä nautit vain huvin vuoksi. Ja se on syntiä.
— Olkoon jos pirua, mutta laittakaahan minun pulloni näinä aikoina pois, että pääsen tästä tunkiolle. On jumalaton kamaran hakkuu ja pitää saada parempata vauhtia. Ja sitten on minussakin sitä rimputtajaista, nytkyttäjäistä — Jooseppi notkautteli polviaan ja sille pitää nyt antaa paukku. No, tokko se puteli löytyy?
Eihän se mitä löytynyt. Aatami köpötteli kamariinsa, Jooseppi jälessään.
