A Multifaceted Discipline
AI is a subset of computer science that has origins in mathematics, logic, philosophy, psychology, cognitive science, and biology, among others (Figure 1-1).
© Arjun Panesar 2019
A. Panesar, Machine Learning and AI for Healthcare, https://doi.org/10.1007/978-1-4842-3799-1_1
—Osho
Chapter 1 What Is artIfICIal IntellIgenCe?
Figure 1-1. AI, machine learning, and their place in computer science
The earliest research into AI was inspired by a constellation of thought that began in the late 1930s and culminated in 1950 when British pioneer Alan Turing published Computing Machinery and Intelligence in which he asked, can machines think? The Turing Test proposed a test of a machine's ability to demonstrate “artificial” intelligence, evaluating whether the behavior of a machine is indistinguishable from that of a human. Turing proposed that a computer could be considered to be able to think if a human evaluator could have a natural language conversation with both a computer and a human and not distinguish between either (i.e., an agent or system that is successfully mimicking human behavior).
The term AI was first coined in 1956 by Professor John McCarthy of Dartmouth College. Professor McCarthy proposed a summer research project based on the idea that “every aspect of learning or any other feature of intelligence can in principle be so precisely described that a machine can be made to simulate it”.[1]
The truth is that AI, at its core, is merely programming. As depicted in Figure 1-1, AI can be understood as an abstraction of computer science. The surge in its popularity, and so too its ability, has much to do with the
Chapter 1 What Is artIfICIal IntellIgenCe?
explosion of data through mobile devices, smartwatches, wearables, and the ability to access computer power cheaper than ever before. It was estimated by IBM in 2011 that 90% of global data had been created in the preceding 2 years.[2]
It is estimated that there will be 150 billion networked measuring sensors in the next decade—which is 20 times the global population. This exponential data generated is enabling everything to become smart. From smartphones to smart washing cars, smart homes, cities, and communities await.
With this data comes a plethora of learning opportunities and hence, the focus has now shifted to learning from available data and the development of intelligent systems. The more data a system is given, the more it is capable of learning, which allows it to become more accurate.
The use and application of AI and machine learning in enterprise are still relatively new, and even more so in health. The Gartner “Hype Cycle for Emerging Technologies” in 2017 placed machine learning in the peak of inflated expectations, with 5 to 10 years before plateau.
As a result, the applications of machine learning within the healthcare setting are fresh, exciting, and innovative. With more mobile devices than people today, the future of health is wrought with data from the patient, environment, and physician. As a result, the opportunity for optimizing health with AI and machine learning is ripening.
The realization of AI and machine learning in health could not be more welcome in the current ecosystem, as healthcare costs are increasing globally, and governmental and private bill payers are placing increasing pressures on services to become more cost-effective. Costs must typically be managed without negatively impacting patient access, patient care, and health outcomes.
But how can AI and machine learning be applied in an everyday healthcare setting? This book is intended for those who seek to understand what AI and machine learning are and how intelligent systems can be
Chapter 1 What Is artIfICIal IntellIgenCe?
developed, evaluated, and deployed within their health ecosystem. Reallife case studies in health intelligence are included, with examples of how AI and machine learning is improving patient health, population health, and facilitating significant cost savings and efficiencies.
By the end of the book, readers should be confident in explaining key aspects of AI and machine learning to stakeholders. Readers will be able to describe the machine learning approach and limitations, fundamental algorithms, the usefulness and requirements of data, the ethics and governance of learning, and how to evaluate the success of such systems. Rather than focus on overwhelming statistics and algebra, theory and practical applications of AI and machine learning in healthcare are explored—with methods and tips on how to evaluate the efficacy, suitability, and success of AI and machine learning applications.
Examining Artificial Intelligence
At its heart, AI can be defined as the simulation of intelligent behavior in agents (computers) in a manner that we, as humans, would consider to be smart or human-like. The core concepts of AI include agents developing traits including knowledge, reasoning, problem-solving, perception, learning, planning, and the ability to manipulate and move. In particular, AI could be considered to comprise the following:
• Getting a system to reason rationally. Techniques include automated reasoning, proof planning, constraint solving, and case-based reasoning.
• Getting a program to learn, discover and predict. Techniques include machine learning, data mining (search), and scientific knowledge discovery.
• Getting a program to play games. Techniques include minimax search and alpha-beta pruning.
• Getting a program to communicate with humans. Techniques include natural language processing (NLP).
• Getting a program to exhibit signs of life. Techniques include genetic algorithms.
• Enabling machines to navigate intelligently in the world
• This involves robotic techniques such as planning and vision.
There are many misconceptions of AI, primarily as it’s still quite a young discipline. Indeed, there are also many views as to how it will develop. Interesting expert opinions include those of Kevin Warwick, who is of the opinion robots will take over the earth. Roger Penrose reasons that computers can never truly be intelligent. Meanwhile, Mark Jeffery goes as far as to suggest that computers will evolve to be human. Whether AI will take over the earth in the next generation is unlikely, but AI and its applications are here to stay.
In the past, the intelligence aspect of AI has been stunted due to limited datasets, representative samples of data, and the inability to both store and subsequently index and analyze considerable volumes of data. Today, data comes in real time, fuelled by exponential growth in mobile phone usage, digital devices, increasingly digitized systems, wearables, and the Internet of Things (IoT).
Not only is data now streaming in real time, but it also comes in at a rapid pace, from a variety of sources, and with the demand that it must be available for analysis, and fundamentally interpretable, to make better decisions.
There are four distinctive categories of AI. Chapter 1
Another random document with no related content on Scribd:
I.
Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko maailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi väkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.
Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin. Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä seurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.
Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät, pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä oli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.
Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli kokoontunut torille.
Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä ja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.
Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi jalkaväkijoukko.
Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin
virta, joka joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.
Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota ylös portaita ja kadota kirkkoon.
Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä napolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja hopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä miehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia ja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki pappismies, joskus maalainen monsignor, jolla oli leveä sinipunerva nauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi, harjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja paksut kengät mudan likaamina.
Noin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen keltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä oli ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan hartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja työväen paavina.
Kun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua juhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat hunnut sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan- ja kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja vihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset kaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi pieni ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin
viimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos jonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.
Nyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi oli kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin joka kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset karabinieerit ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden tai ratsastaen pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien ehkäisemiseksi.
Laaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri, sillä joka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja kaikkialta kurkisteli kasvoja.
Riemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo tungos tuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka hotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden vartalot juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli lyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat taiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät hehkuen vallattomasti.
Oli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja, jokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha pappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja epäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta pitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä viitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen jäätelöveden ja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä huutaen »La Vera Roma», taskuvaras, Tiberin-takaisen rannan asukas, paksuine niskoineen, taitava pakokauhun järjestäjä ja poliisin välttelijä, ja joukko kerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja valitellen: »Antakaa penni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän
Neitsyen tähden! Kristuksen tähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja Madonna ja kaikki pyhät!»
Kaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten laaja armeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli englantilaisia, amerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia, jotka kaikki pitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat katselemaan varsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa yleismaailmassa kuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia englanninkielen vivahduksia, sievän punavalkoisen, merimieshattuisen englantilaisen missin lepertämisestä iloisen, lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan amerikalaistytön kirkkaaseen ääneen asti.
Siellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä ja länsi, menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman sydämeen syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat, mutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä taivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa, Rooma, yhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan kasvojen kirkas loiste.
II.
Poikia ja miehiä kiipeili kaikille mahdollisille kohopaikoille, ja eräs iloinen tyttönen, joka oli vallannut korkean paikan obeliskin juurella, laverteli ystäväparvelle, joka kuunteli johtajansa puhetta.
»Niin, tuo on Vatikaani», sanoi johtaja osoittaen kolonnadin takana olevaa neliskulmaista rakennusta, »ja paavin huoneisto on tuolla kolmannessa kerroksessa juuri Rafaelin loggian tasalla. Kardinaalivaltiosihteeri asui ennen alapuolella olevissa huoneissa, jonne päästään suuria portaita pitkin Damaskus-pihalta. Sieltä vie yksityiskäytävä paavin huoneistoon ja salakäytävä Pyhän Angelon linnaan.»
»Mitä — onko paavilla vielä salaisia käytäviä?»
»Ei — ei enää. Kun linna joutui kuninkaalle, suljettiin Vatikaanin käytävä. Ah, kaikki on muuttunut niistä ajoista! Paavi kävi ennen Pietarin kirkossa kardinaaliensa ja piispojensa ympäröimänä, ja rummut pärisivät ja kanuunat paukkuivat. Se on kaikki mennyttä nyt. Nykyinen paavi kyllä koettaa uudistaa entistä tilaa näennäisesti, mutta mitä hän voi tehdä! Bullassa, jossa riemujuhla julistetaan,
siinäkin hän valittaa ajallisen valtansa häviämistä, joka estää häntä uudistamasta pyhän kaupungin viehätystä.»
»Sanokaa hänelle, että tämä kaupunki on viehättävä juuri tämmöisenään», sanoi obeliskille noussut tyttö, »ja kun juhlatulitus alkaa…»
»Kuulkaa, ystävä», sanoivat tytön vanhemmat, »tahtoisimme saada kuulla koko tämän puuhan ytimen. Rooma kuului paaville eikö niin? Ja sitten italialaiset ottivat sen ja tekivät siitä Italian pääkaupungin — niinkö?»
»Juuri niin, ja siitä lähtien pyhä isä on ollut vankina Vatikaanissa, mennen sinne kardinaalina ja tullen ulos ruumiina. Tänään paavi ensimmäisen kerran astuu jalallaan Rooman kaduille.»
»Taivas! Onko hän vanginpuvussa?»
»Lilian Martha! Etkö sinä ymmärrä tuon enempää? Ehkä sinä toivot näkeväsi hänet kahleissa ja vaatteissa koppivuoteen oljenkorsia? Paavi on kuningas ja hänellä on hovi — tämä oli vain kuvannollista puhetta.»
»Totta on, että paavi on hallitsija vielä, ja häntä ympäröi valtion virkamiehistö — kardinaalisihteeri, maggiordomo, seremoniamestari, hovimestari, poliisipäällikkö, sveitsiläinen kaarti, ylimyskaarti ja Palatinin kaarti sekä paavin kaarti, jotka asuvat puutarhassa ja vartioivat rajoja yöt ja päivät. Hän vastaanottaa myöskin aivan kuin ennen kardinaalisihteerin joka aamu kello 10, maggiordomon ensimmäisenä ja kolmantena perjantaina, seremoniamestarin kerran viikossa — paavin odotushuoneen seinällä on lista noista kaikista sekä päivä- ja tuntimäärät, jolloin vastaanotto tapahtuu.»
»Miksi siis — — — sanotte häntä vangiksi?»
»Vanki hän on tosiaankin! Vanki, joka tuskin uskaltaa katsoa ikkunoistaan tälle torille syyskuun kahdentenakymmenentenä päivänä joutumatta joukon solvaistavaksi. Ja taivas tiesi, mitä tapahtuu, kun hän uskaltaa tulla ulos tänään!»
»Pääni menee vallan sekaisin kaikesta tästä!»
Ulommaisen sotilasrivin taakse oli asetettu useita vaunuja niin, että niistä saattoi hyvästi nähdä juhlakulkueen. Yhdessä istui ranskalainen, rinta täynnä kunniamerkkejä. Hän oli verevä, teräväsilmäinen soturi, jonka karkea tukka oli valkoinen. Hänen vaunujensa vieressä seisoi nuori, tyypillinen roomalainen, hieno, moitteettomasti puettu, kalpea mies, alaleuka voimakas, silmät tummat ja valppaat, viikset ylöspäin kierretyt ja musta tukka lyhyeksi leikattu.
»Niin, niin», sanoi vanha ranskalainen. »Paljon vettä on vuotanut sillan alitse siitä saakka. Vapautta? Tarkoitatte kai vallattomuutta? Laki sallii kansan tehdä mitä tahansa näihin aikoihin. Syyttäköön itseänsä, jos he anovat ja lörpöttävät roskaa ja anastavat kaikki. Muuttunutko siitä ajasta? Roomako? Olette oikeassa, hyvä herra. Sepä ei ollutkaan siihen aikaan hävittävän armeijan käsissä, eivätkä sen valtiotulot menneet heidän turmeltuneisiin kukkaroihinsa. Kun Rooma kaatuu, kaatuu koko maailma, niin sanotaan, mutta muuttua se voi, ja tämä torikin on muuttunut. Pyhä virasto on paikoillaan, tuo keltainen rakennus tuolla, mutta tuo palatsi esimerkiksi — tuo, jonka parvekkeella on väkeä…»
Ranskalainen osoitti torin etäisimmässä laidassa olevaa vankilan näköistä rakennusta. Alaikkunat olivat rautaristikkojen suojaamat
kuin häkit, ja portilla, jonka takaa pilkotti vihreätä, seisoi punaisen- ja ruskeankirjavaan livreaan puettu vartia, poimukas hattu päässä ja kädessä hopealla ja kullalla silattu sauva.
»Tiedättekö, kenen palatsi tuo on?»
»Paroni Bonellin, joka on valtioneuvoston presidentti ja sisäasiain ministeri.»
»Aivan niin! Mutta tiedättekö, kenen se oli ennen?»
»Eikö se ollut englantilaisen Wolseyn oma siihen aikaan, jolloin hän halusi paavinistuinta?»
»Minun aikoinani se oli paavin isän, vanhan paroni Leonen oma.»
»Leone! Sehän on paavin sukunimi, eikö niin?»
»Niin on, ja vanha parooni oli pankkiiri ja raajarikko. Näin hänet kerran juuri tuolla ovella. Hän astui vaunuistaan käärittynä turkiksiin, ja tusina voimakkaita palvelijoita hääräili ja puuhaili hänen ympärillään. Herra paroni! Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne astua?
Toinen jalka hänellä oli jo haudassa, mutta kaikki hänen toiveensa keskittyivät hänen poikaansa. 'Pojastani', sanoi hän, ’tulee kerran Rooman rikkain mies, rikkaampi kuin kukaan Rooman prinsseistä, ja hänen oma syynsä on, ellei hänestä tule paavi'.»
»Hänestä on nyt tullut paavi.»
»Mutta ei sillä tavalla kuin isä arveli. Isän kuoltua hän myi kaikki, ja kun hänellä ei ollut ainoatakaan sukulaista, antoi hän joka pennin köyhille. Sillä lailla tuo vanha pankkiirin palatsi joutui Italian pääministerille — joka on uskoton Antikristuksen palvelija.»
»Paavi on siis hyvä ihminen, eikö niin?»
»Ihminen! Hän ei ole ihminen ollenkaan, hän on enkeli! Hänellä ei ole muuta kuin kaksi päämäärää elämässä — kirkon kunnia ja nousevan polven menestys. Hän antoi puolet omaisuudestaan kotien perustamiseksi köyhille pojille yli koko maailman. Pojat — ne ovat paavin heikko kohta! Kerro hänelle jotain liikuttavaa pienestä pojasta, niin hän sulaa paikalla.»
Nuoren roomalaisen katse siirtyi pois ranskalaisesta jokseenkin huonoihin, yhden hevosen vedettäviin rattaisiin, jotka juuri olivat saapuneet torille ja asettuneet vanhan, synkän palatsin varjoon. Niissä istui yksi ainoa mies pehmeä, musta hattu päässä. Hänellä ei ollut ainoatakaan kunniamerkkiä, mutta hänen saapumisensa herätti yleistä huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen päin.
»Kuulkaa», sanoi vanha soturi, »minä kerron teille jotain, josta tunnette Pius kymmenennen, ja jos ihmiset puhuvat teille muuta, voitte vannoa, että he valehtelevat. Nimeni on De Raymond. Olin ennen kapteenina paavin zuaavijoukossa. Niin, hyvä herra, ja haavoituin samana päivänä, jona italialaiset tunkeutuivat Roomaan, eikä se haava ole koskaan parantunut. Vaimoni oli kotona Versaillessa, ja kun hän sai sähkösanoman, että minä olin haavoittunut ja Rooma oli mennyt, joutui hän vuoteen omaksi, ja sinä samana päivänä meidän poikamme syntyi. Äiti kuoli, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, mutta ennen kuolemaansa hän kutsui papin, joka risti lapsen.»
Nuori roomalainen tuskin kuunteli ollenkaan. Hänen katseensa oli kiintynyt mieheen, jolla oli pehmeä musta hattu päässä, ja hän kuuli nimen »Davido Rossi», joka hymisi joukossa aivan kuin ensimmäinen aamutuuli merellä.
»Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivoin poikani pääsevän paavin ylimyskaartiin. Heillä tosin ei ole kuin sata frangia kuukaudessa, mutta kaksi heistä on aina pyhän isän läheisyydessä. Oli kolme paikkaa täytettävänä, mutta mitä tulin päivää liian myöhään. 'Antakaa minun päästä itse pyhän isän puheille', sanoin. 'Ei maksa vaivaa', sanoi alisihteeri, 'paikat ovat täytetyt, ja pyhä isä pahastuu'. 'Antakaa minun kumminkin tavata häntä', pyysin, ja hän suostui. Mutta hän oli oikeassa — pyhä isä pahastui. 'Monsignor', sanoi hän, 'miksi ette ilmoittanut hänelle, että paikat jo ovat täytetyt?' 'Sen tein, teidän pyhyytenne, mutta hän pyrki välttämättömästi itse puheillenne'. Silloin paavi punastui ja nousi antaakseen minulle merkin poistua. 'Odottakaa hetkinen, pyhä isä', sanoin minä. 'Muistatteko kertomusta Phineaan vaimosta Samuelin kirjassa?' 'Mitä sitten?' 'Hän kutsui poikansa Ichabodiksi, sillä hänen isänsä oli kuollut tappelussa, ja samana päivänä oli Jumalan arkki kadotettu. Muistatteko mikä päivä tämä on, pyhä isä? Nyt on sen päivän vuosipäivä, jona italialaiset tulivat Porta Pian kautta ja paavi kadotti pyhän kaupungin. Sinä päivänä minä haavoituin, eikä se haava ole koskaan parantunut. Sinä päivänä myöskin poikani syntyi, ja hänen äitinsä, joka kuoli, kutsui hänet Ichabodiksi, sillä silloin vietiin Jumalan arkki ja hänen kunniansa hävisi Israelista'.»
»Ja mitä paavi vastasi?»
»Monsignor», sanoi hän, »saatte pyyhkiä pois minkä nimen haluatte ja kirjoittakaa sijaan Ichabod de Raymond.»
Tulisen vanhan ranskalaisen kurkku kävi käheäksi, ja silmät vettyivät, mutta nuori roomalainen sanoi kuivasti:
»Tiedättekö sattumalta, kuka tuo on? Tuo mies vaunussa sen parvekkeen alla, joka on täynnä naisia? Onko se Davido Rossi?»
»Davido Rossi, anarkistiko?»
»Muutamat sanovat häntä anarkistiksi. Tunnetteko hänet?»
»En en ollenkaan — en todellakaan — tunnen vain hänen kirjoituksiaan, joita on ollut sanomalehdissä.»
»Niin, tietysti! Hänen 'Koitossa' julkaisemistaan kirjoituksista puhutaan yli koko Euroopan, ja hän on varmaan yhtä hyvin tunnettu Pariisissa kuin Roomassa.»
»En tiedä mitään muuta miehestä kuin että hän on pyhän isän vihollinen.»
»Siitä huolimatta hän aikoo ojentaa anomuskirjan paaville tänä aamuna.»
»Mahdotonta!»
»Ettekö ole kuullut siitä? Nuo tuossa lippuineen ja merkkeineen ovat hänen seuralaisiaan.»
Hän osoitti työmiesriviä, joka oli järjestäytynyt vaunujen ympärille kantaen lippuja, joissa näkyivät kirjoitukset »Garibaldi-klubi», »Mazzini-klubi», »Tasavaltalaisten yhdistys» ja »Ihmisten tasavalta».
»Teidän ystävänne Antikristus tuolla», hän osoitti sormellaan olkansa yli palatsia kohti, »on verottanut leivän voidakseen rakentaa uusia sotalaivoja, ja Rossi on noussut häntä vastaan. 'Verottakaa mitä muuta tahansa', sanoo hän, 'mutta älkää verottako kansan elinehtoja. Se on periaatteellisesti väärin, se on käytännössä hirmuvaltaisuutta, eikä sitä voi muuten vastustaa kuin puukolla'.»
»Hm! He näyttävät siltä kuin heillä olisi aika paljon puukkoja housuntaskuissa.»
»Kun hän sitten epäonnistui sanomalehdistössä, parlamentissa ja Kvirinaalissa, on hän tullut paavilta anomaan, että kirkko ryhtyisi vanhaan tehtäväänsä ja rupeisi sorrettujen ja sortajain välittäjäksi sanalla sanoen asettuisi militarismia vastaan, joka yltyy koko Euroopassa, ja ehkäisisi siten pahimman syövän, mikä ikinä on jäytänyt ihmiskunnan elimiä siitä asti kuin vanhan pyhä Angelo näki pyhän Mikaelin pistävän miekkansa tuppeen.»
»Se on mahdotonta!»
»Miksi?»
»Ketä vastaan paavin pitäisi protesteerata? Italian kuningasta vastaan, joka on ryöstänyt häneltä pyhän kaupungin! Olisi todellakin kaunista polvistua rosvon edessä, joka on teiltä kaikki ryöstänyt! Ja kenen pyynnöstä hänen pitäisi protesteerata? Pahimman vihollisensa! Huh!»
»Te väitätte siis yhä, että Davido Rossi on paavin vihollinen?»
»Hurjin vihollinen, mikä paavilla on koko maailmassa.»
Ranskalaisen sotilaan tuomitsema henkilö näytti vallan viattomalta istuessaan kärryissään vanhan paroni Leonen synkän palatsin varjossa. Ensi silmäyksellä saattoi nähdä miehen, joka oli iältään hiukan yli kolmenkymmenen, pitkä, solakka, vähän kumara, kasvot kaidat ja parta ajettu, silmät suuret ja tummat ja hiukset mustat, peittäen pään lyhyeksi leikatuin kiharoin, jotka olivat melkein yhtä tiheät kuin afrikkalaisella. Mutta toisella silmäyksellä saattoi huomata kaikki ne piirteet, jotka vaikuttavat kansaan ja joita vailla ei kukaan mies voi johtaa suurta liikettä.
Silmissä oli ilmettä ja salattua surumielisyyttä, ja ne näyttivät usein katselevan jotain tämän elämän ulkopuolella olevaa. Mutta niiden tummassa leimahduksessa oli myöskin voimaa, kun niiden katse kohtasi läheisiä esineitä. Värähtelevä suu ilmaisi hellyyttä ja tunnetta, mutta samalla varmuutta ja päättäväisyyttä, ja koko noiden ruskeiden kasvojen ilme, joka oli hiukan masentunut ja väsähtänyt, mutta ystävällinen ja inhimillinen, yhdessä väsyneen ja hellän hymyn kanssa osoitti, että tuolla miehellä oli suuri sydän, jossa myötätunto ja ihmisyys olivat hehkuvana tulena ja pelastuksen toivo palavana pensaana.
Heti Davido Rossin saavuttua syntyi vavahteleva liike kaikkialla, ja vähänväliä tuli ihmisiä puhuttelemaan häntä, jolloin väsynyt hymy pakottautui kuluneille kasvoille, mutta sitten taas hiljalleen katosi. Hetkisen perästä, aivan kuin vähentääkseen tuota persoonallisen huomion tunnetta, hän otti kynän ja soikean paperiliuskareen ja alkoi kirjoittaa polvellaan.
Sillävälin vilkassilmäinen, liikkuva joukko hänen ympärillään, nuo sukkelat, ihmeelliset, kärsivälliset latinalaisen rodun edustajat — suuret lapset, jommoisia Shakespeare rakasti — lyhensivät odotuksen ikävyyttä hyvänsävyisellä leikillä. Suuri pörhötukkainen, koleaääninen olento astui esiin pullo kädessä ja tervehti tuota alaspäin kumartunutta päätä puoleksi nöyrästi ja puoleksi tuttavallisesti, kiipesi sitten ajurin viereen ja alkoi syvällä bassoäänellä hullunkurisesta jäljitellä. Hän oli todella kansan lapsi, ja tuon karun pinnan alla sykähteli lapsen sydän. Ei voinut olla nauramatta, kun katsoi häneen, ja joukon riemu sekä hänen uskaliaat sukkeluutensa osoittivat, että hän oli kaikkien suosikki. Silloin tällöin vain kumartunut pää kohosi kirjoituksestaan, ja tyyni ääni varoitti:
»Bruno!»
Silloin pörhöinen pää kuskipenkillä käännähti, pyyteli anteeksi ja syöksähti taas kahden sekunnin perästä vielä vallattomampaan leikkiin.
»Huh!» hän löi toisella kädellä otsaansa niskaan työnnetyn leveälierisen hatun alta ja ojensi toisella pulloaan. »Onpa nyt kuuma! Oi sinä hallituksen koira, kuinka kuuma nyt on. Otapa naukku, veljeni. Mitä seisookaan aapiskirjassa — kun köyhä mies auttaa toista köyhää miestä, silloin Jumala hymyilee. Nyt on hallitus
verottanut suolan! Herra karabinieeri, ettekö tekisi minulle tuota kunniaa?» hän tarjosi pullonsa sotilaspoliisille. »Ettekö? Tietysti ette! Anteeksi herra, unohdin että vanha verenimijä katselee meitä», hän osoitti peukalollaan olkansa yli pääministerin palatsiin päin. »Taas anarkistijuonia! Koetettiin surmata poliisi! No vähätpä siitä, veli, me olemme Italian vientitavaraa, veli. Jospa hallitus olisi ensimmäinen meistä!»
»Bruno!»
»Anteeksi, herra. Eihän kieli luita riko! Kaikki hallitukset ovat huonoja, ja huonoin on paras. Katsokaapa noita neitosia tuolla parvekkeella. He eivät ajattele mitään muuta kuin kauniita hattujaan, se on varma! Tuolla on pieni hohtokivi ja tähti. Jos se myytäisiin huutokaupalla, tuottaisi se kuninkaan lunnasrahan. Minun vaimollani ei taida olla sellaista, ja vanha äitini käyttää punaista pumpulihuivia. Niin, niin, rikkaat teillä on aina luonanne. Mutta seuraavassa elämässä vaihtuvat osat — niin Giuseppen apina aina sanoo saadessaan selkäänsä.»
»Kumminkin te luulitte, että tuhatvuotinen valtakunta alkoi, kun perustuslait annettiin», sanoi paksu ääni joukossa.
»Niinhän me luulimme, veliseni, mutta me olemme kuin entisen hollantilaisen koira. 'Schneider', sanoi hollantilainen, 'sinä olet vapaa'. 'Mutta minne saan mennä?' sanoi Schneider. 'Sinä olet vapaa', vakuutti hollantilainen. 'Jaa, jaa, mutta mitä minä saan syödä?' 'Sinä olet vapaa, etkö kuule!' Seuraavana päivänä löydettiin Schneider kuolleena ojasta. 'Hän ei voi minua syyttää. Minä annoin hänelle vapauden, enkö antanut?' sanoi hollantilainen.»
»Teidän pitäisi hävetä, kun puhutte noin kuninkaastanne ja valtakunnasta», sanoi toinen samea ääni.
»Halloo! Sehän on signor Paolo Pry, kuninkaan päätallirenki. Hänellä on kolmesataa hevosta hallittavanaan ja ne syövät apilasta. Siellä, missä hänen on hyvä olla, siellä on hänen isänmaansa! Älkää menkö vielä, setä Paolo! Kuinkas vanha veljenne jaksaa, joka nukkuu luolissa ja syö puuroa ja polentaa?»
Pietarin kirkon iso kello löi kymmenen joukon naurun kaikuessa.
»Nyt ei kestä kauan enää. Paavi on täsmällinen kuin tähdet. Kun häntä odotetaan kello kymmenen, ei hän koskaan tule myöhempään kuin puoli kaksi. Katsokaapa, kuinka tuo vanha kello vilkuttaa! Se on vilkuttanut siinä jo kolmesataa vuotta. Se on nähnyt yhtä ja toista sinä aikana, veljet. Mutta aina se on samannäköinen, näyttipä se aikaa Bonifaciukselle tai Piukselle — vanhalle syntiselle tai vanhalle pyhimykselle — ja yhtä tyytyväisenä se heiluttaa häntäänsä, tehköötpä täällä alhaalla mitä tahansa.»
»Sinä olet hurja pappissyöjä ja ansaitsisit perikadon, sinä ja kaikki sikiösi — ja niin sinulle kävisikin, jos paavi saisi entisen valtansa.»
»Halloo! Kuka nyt puhui? Herra Pulcinelle, paavin parturi! Saa kahdeksankymmentä frangia kuukaudessa, kun tulee joka aamu Condottista pyhän isän partaa ajamaan.»
»Ellei paavia olisi, niin kyllä tietäisitte, mitä kurjuus on, ja ruohoa kasvaisivat silloin Rooman kadut.»
»Eipä olisi hullumpaa. Nyt siellä kasvaa vain rikkaruohoa, veliseni.»
»Bruno!»
Heikko vanha mies läheni sillä hetkellä vaunuja. Nähdessään hänen lähestyvän Davido Rossi ojensi kätensä. Vanha mies tarttui siihen, mutta ei virkkanut mitään.
»Tahdoitteko puhua minulle, isä?»
»En voi vielä», sanoi vanha mies, ja hänen äänensä värisi ja silmät olivat kosteat.
Davido Rossi astui alas vaunuista ja käyttäen hellää pakkoa, huolimatta estelemisestä asetti vanhan miehen sinne istumaan.
»Tulen Carrarasta, herra, ja kun palaan kotiini ja kerron, että olen tavannut Davido Rossin ja puhunut hänen kanssaan, eivät he usko minua. 'Hän näkee tulevaisuuden niin selvään', sanovat he, 'kuin Jumalan oma tekemä almanakka'.»
Juuri silloin liikahti joukko, ja komentava ääni huusi: »Pois tieltä!»
Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi seisoi vaunujensa astuimella ja oli vähällä joutua komeitten ajoneuvojen alle, joita veti kaksi hyppelevää hevosta ja ohjasi lihava, kultaan ja punaiseen puettu englantilainen kuski.
Kova mielenliikutus tummensi Rossin tummia kasvoja vielä enemmän, mutta hetken kuluttua ne saivat entisen ystävällisen ilmeensä, ja hän kääntyi taas vanhan miehen puoleen katsomatta ollenkaan vaunuissa-ajajaan.
Se oli nainen. Hän oli pitkä, ja hänen vartalonsa oli ylpeän täyteläinen sekä hyvin kaunis. Hänen paksu, otsalle valuva tukkansa oli pikimusta ja kiiltävä, ja se varjosti auringonpaistetta hänen
kasvoiltaan. Iho oli kellertävä, ja violetinvärisissä silmissä oli välinpitämätön ilme. Hänen vaununsa vyöryivät palatsin portille, jonka vartija hopeapäinen sauva kädessä syöksyi kumarrellen häntä auttamaan. Tyttö nousi seisaalleen tietäen, että moni silmä katsele häntä, ja loi rohkeasti katseensa joukon yli.
Väki seisoi nyrpeän äänetönnä, melkein vihamielisenä, ja jos joku nyt olisi hurrannut, olisi varmaan syntynyt kahakoita. Näissä varmoissa kulmakarvoissa ja rohkeassa hymyssä oli ilme, joka sanoi, että jos joku viheltäisi, niin ei hän väistyisi. Hän ei ollut sitä tyyppiä, jonka maalarit valitsevat maalatessaan pyhän, synnittömän naisen tai madonnan, mutta komea olento hän oli naisellisuuden ensimmäisessä täydessä kukoistuksessa, joka on Luojan loistavin luomistyö.
Hän nosti vaunujen sinisiltä silkkityynyiltä puoleksi kerityn mustan villakoiran, jolla oli sininen nauha kaulassa, otti sen kainaloonsa ja astui pihamaalle jättäen jälkeensä vienon ruusuntuoksun.
Silloin vasta väki rupesi puhumaan.
»Donna Roma!»
Tuo nimi kaikui joukossa äänettömänä kuiskauksena, hiljaisena, yliluonnollisena, aivan kuin yölepakon lento pimeässä.
IV.
Paroni oli pyytänyt muutamia tuttujaan katselemaan paavin juhlakulkuetta palatsinsa parvekkeelta ja ikkunoista, joista näki torille, ja jo puoli yhdeksän aikana he olivat ruvenneet saapumaan. Ensin tuli Amerikan lähettiläs, kenraali Potter, vanhanpuoleinen herra, jolla oli vikkelä kieli, mutta kankea alaleuka, ja rouva Potter, lihava, kodikas rouva. Heti heidän jälkeensä tuli Englannin lähettiläs Sir Evelyn Wise ja Lady Wise, nuorempi, sievempi, jäykempi, ja tuo omituinen ilme kasvoissa, joka ikäänkuin kuuluu diplomaattiseen piiriin.
Portinvartija, poimukas hattu päässä, otti heidät vastaan vihreällä pihalla, keltaisiin housuihin puetut lakeijat olivat vastassa pimeissä portaissa, ja lämpiössä, jonne päällysvaatteet ja päähineet oli jätettävä, oli vielä useampia lakeijoja puuteroidut peruukit päässä. Ensimmäisessä vastaanottohuoneessa, joka oli komeasti koristettu keltaisella ja kullalla keskiaikaiseen tapaan, seisoi hännystakkiin puettuna Felice, paronin juhlallinen kamaripalvelija, ja sanoi synkällä äänellä:
»Paroni pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Hän on neuvostohuoneessa muutamien ministerien kanssa, mutta toivoo
