Introduction to intelligent surveillance surveillance data capture transmission and analytics wei qi
Introduction to Intelligent Surveillance Surveillance Data Capture Transmission and Analytics Wei Qi Yan
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/introduction-to-intelligent-surveillance-surveillance-dat a-capture-transmission-and-analytics-wei-qi-yan/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Computational Methods for Deep Learning: Theoretic, Practice and Applications Wei Qi Yan
rection.Thescale-invariantfeaturetransform(SIFT)hasbeenemployedfordetection;meanwhile,thetheoryofKolmogorovcomplexityhasbeenappliedtonormalizedinformationdistance[17].Accordingtogeneralaffinetransformation,we have
Furthermore,wedenotethehomogeneousmatrix [R | t ] as,
Another random document with no related content on Scribd:
Tällaista valoisaa luottamusta tulevaisuuteen mekin tarvitsemme.
Meidän on sanottava sielullemme: »Mitäs murehdit, minun sieluni, ja olet niin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä vielä hän sinua auttaa kasvoillansa». Se on oikeaa elämisen rohkeutta. Eräs viisas mies sanoo. »Ihmiselle on paljon tärkeämpää tietää onnen olevan, kuin siitä nauttia». Ja se on totta. Meillekin on paljon tärkeämpää tietää, että Jumalan apu löytyy, kuin päästä osalliseksi siitä. Sillä silloin kun me pääsemme siitä osallisiksi, osaamme myös antaa sille arvon, koska meillä ei ole sitä aina ollut.
Nyt on Kynttilänpäivä. Tänä sunnuntaina vihitään roomalaiskatolisissa kirkoissa ne kynttilät, jotka vuoden aikana käytetään jumalanpalveluksissa ja juhlakulkueissa. Meillä luterilaisilla kristityillä ei ole sellaista tapaa. Mutta mehän voimme suorittaa tuon saman hengessämme: sytyttää kaikki toivon kynttilät palamaan ja niin astua täältä kirkosta ulos.
Maailma ei ole suinkaan tänä lyhyenä hetkenä muuttunut. Sota raivoaa edelleen. Mutta sanokaamme me: »Kerran koittaa ikuinen rauha.» Jumalan apua ei näy, mutta sanokaamme me: »Minä julistan päivästä päivään hänen pelastustansa.» Epäjumalan palvelus rehoittaa eri muodoissa, mutta sanokaamme me: »Herra on taivaat tehnyt!»
Näin veisaamme Herralle uutta virttä ja kehoitamme siihen yhtymään koko maan. Amen.
KÄY SISÄÄN KÄRSIMYSPORTISTASI!
Laskiaissunnuntai. — Joh. 12, 23—33.
Roomalaiskatolisessa kirkossa aloittaa pappi jumalanpalveluksen laskiaisena lukemalla alttarilta loppuosan 31. psalmista: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!»
Nämä sanat sopivatkin päällekirjoitukseksi sille portille, joka ihmiselämässä johtaa kärsimyksen tielle.
Kärsimys on paastonajan johtava ajatus. Vapahtajan elämässä näemme tämän ajatuksen täydellisimmin toteutuneena. Hän jos kukaan oli kärsimyksen mies.
Olemme joskus maininneet hänen yksinäisyydestään. Hän oli nim. yksinäisin ihminen maailmassa. Hänen parhaimmat ystävänsäkin käsittivät hänet väärin ja ratkaisevalla hetkellä jättivät hänet. Ja loppuelämänsä ajan hän oli koditon mies. Hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa missään. Itse hän sanoi kerran: »Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi.»
Ja hänen elämäänsä loi risti varjonsa jo varhain.
Mutta — hän kesti kaiken tyynesti. Hän otti kohtalonsa vastaan ylevän rauhallisena. »Nyt on Ihmisen Poika kirkastettu», sanoi hän.
Ja hänen puheensa kohoaa runolliseen kauneuteen, kun hän huudahtaa. »Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon hedelmää».
Ja kuitenkin elämä oli hänellekin rakas. Totta kai se oli sitä miehelle, joka sanoi: »Katsokaa kedon liljoja!» Miehen, jonka silmä oli siinä määrin avoin luonnon kauneudelle, täytyi rakastaa elämää.
Nyt hän oli tullut sille kohdalle, jolloin elämä oli jätettävä: hänen oli kuoltava, astuttava kärsimyksen portista sisään. Oli hyvä, että hän saattoi lukea portin päältä tuon lohduttavan kirjoituksen: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!»
Me ihmiset emme haluaisi astua sisään kärsimyksen portista. Me tahtoisimme Eedeniin, paratiisiin — jo maallisesti. Meillä on niin paljon toiveita, suloisia, ihania toiveita, ja näiden toiveiden toteutumisessa näemme oman Eedenimme.
Yksi haluaisi saavuttaa hyvän toimeentulon, päästä niin pitkälle, että omistaisi kerran pienen talon puutarhoineen. Hän pettyy: tuleekin eteen köyhyys, loppuvat varat ja vielä kaiken kukkuraksi terveys rupeaa horjumaan. Talo puutarhoineen siirtyy saavuttamattomiin.
Toinen tavoittelee onnea toisella tavalla. Koko elämän kestävä liitto rakastamansa ihmisen kanssa on se päämäärä, johon hän
pyrkii. Hän saavuttaakin sen. Mutta — eräänä päivänä hän seisoo paarien ääressä tuska ja epätoivo sydämessä: rakastettu lepää siinä kuolleena. Silmät, joiden uskollisesta katseesta hän oli iloinnut, ovat iäksi sammuneet; ääni, jonka sointua hän oli niin monesti sydän onnea täynnä kuunnellut, on iäksi vaiennut; käsi, jota hän oli niin monta kertaa kiitollisena puristanut, on iäksi kylmennyt.
Silloin on ihmiselämässä tullut laskiaissunnuntai. Ihminen on astunut kärsimyksen portille. Hän saa lähteä vaeltamaan suruineen, pettymyksineen; hänen taakkansa on raskas.
On hyvä, että kärsimyksen portin päällä on kirjoitus: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Sillä katsokaa: — ilman Jumalan apua se ei käy.
Meidän pienet, suloiset toiveemme ovat vehnänjyviä, joita emme hennoisi maahan heittää. Olemme kiintyneet niihin liian lujasti. Mutta elämä pakottaa meidät sen tekemään. Ja se on hyvä. Sillä siten niistä kasvaa meille aarre, jonka omistaminen tekee meidät lopultakin onnellisiksi.
Se aarre on kärsimyksen tulessa kirkastunut sielu.
Jo keskiajan munkit kirjoittivat luostarikammionsa seinälle: Per crucem ad lucem s.o. ristin kautta kirkkauteen. Se sana pitää paikkansa tähän ajalliseen elämään nähden. Tuskan ja kärsimyksen kautta saamme kestävimmän rauhan, varsinkin, jos olemme kantaneet kuormamme Jumalan avulla.
On siis hyvä meille, että yksi on käynyt edellämme kärsimyksen portista sisään: — Vapahtajamme. Hän on ensimmäisenä lukenut päällekirjoituksen:
»Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Tosin hänkin
teki sen vapisevin sydämin, mutta astui kuitenkin rohkein mielin sisään.
Niin tahdomme mekin tehdä.
Meidän sydämemme vapisee vielä enemmän kuin hänen. Mutta — hänen esimerkkinsä silmäimme edessä emme kuitenkaan epäröi, vaan otamme tuon tuskallisen askeleen. Vähän ajan perästä saamme nähdä, että se käy. Vain itse läpikulku oli kaikkein vaikein. Siinä nim. eniten haavoittui. Sillä porttiaukkoa reunustavat orjantappurat repivät kasvot ja kädet verille. Mutta — mitäpä siitä. Vapahtajallemme, hänen läpikulkiessaan, jäi siitä orjantappuraseppel päähän. Se oli hänen voittoseppeleensä. Me kuljemme nyt hänen jäljessään, seuraten hänen tietään. Tosin tuon tien varrella on sellainenkin paikka, jossa enkelin täytyy vahvistaa meitä, niinkuin hän vahvisti Vapahtajaammekin. Se oli hyvä, että hänet lähetettiin siihen. Sillä varmaan Vapahtaja sanoi hänelle: »Jää tähän. Jäljessä tulee sellaisia, jotka eivät mitenkään tahdo jaksaa.» Ja siellä hän nyt seisoo — tuo enkeli — ollakseen valmiina meitä auttamaan. Hän sanoo: »Rohkeutta vain! Tästä kulki kerran eräs, jolla oli kaikkein vaikein, — niin vaikea, että hänen hikensäkin oli niinkuin veren pisarat. Mutta — sittenkin hän jaksoi.» Ja tarttuen käteemme hän auttaa meitä vaikean paikan ohi — tuo laupias samarialainen enkelien joukossa — ja me kuljemme hetken päästä paremmin, rohkeammin ja varmemmin. Amen.
MISTÄ MEIDÄN ON ILOITTAVA.
1. Paaston aik. sunnuntai. — Luukk. 10, 17—22.
Se oli ollut loistava lähetysretki täynnä ihmeellisiä voittoja. »Herra, riivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimesi tähden!»
Me ymmärrämme niin hyvin apostolien ilon. Totta kai he olivat iloisia nähdessään, minkälaisen vaikutuksen heidän puheensa sai aikaan. Se oli perin inhimillistä.
Sen vuoksi mahtoi heistä tuntua koko omituiselta, kun Vapahtaja ei ottanut osaa heidän iloonsa. Hyvä oli. Kyllä hän oli huomannut, minkälainen menestys oli seurannut opetuslapsia. Mutta ei pitänyt liiaksi kiinnittää huomiota yksityisiin voittoihin. Niiden vuoksi loppuisi ilo lyhyeen. Piti ennen kaikkea iloita siitä, että nimi oli taivaan kirjassa.
Mikä elämänkokemus, mikä tyyni viisaus. Sellaisesta on hyötyä jo ihmisen maallisessakin kutsumuksessa.
Tiedemies tekee työtään ja saavuttaa huomattavan voiton, josta koko maailma häntä kiittää. Hän ei kuitenkaan perusta iloansa yksin
tämän voiton varaan. Sillä sellainen ilo on liian lyhytaikainen. Hän iloitsee siitä, että saa tehdä työtä, harrastaa rakasta tiedettään. Se ylläpitää häntä joka päivä.
Maamies kyntää peltojaan. Toisinaan hän saa erinomaisen sadon. Hän iloitsee siitä, mutta hän ei jää tästä yhdestä hyvästä vuodentulosta niin riippuvaksi, että rupeaisi halveksimaan tavallisia vuosia ja ehkä kiroamaan katovuotta. Ei, hän iloitsee siitä, että on pysynyt terveenä ja jaksanut tehdä jokapäiväisen työnsä.
Pappi työskentelee seurakunnassaan. Toisinaan hän onnistuu saarnoissaan ja saa ihmiset liikkeelle. Syntyy herätys, joka leviää yli koko pitäjän. Mutta jonkun ajan kuluttua tuo herätys lakkaa. Sinne tänne on tosin jäänyt joku yksityinen valvomaan, mutta suurin enemmistö on menettänyt ensimmäisen innostuksensa. Älköön pappi masentuko, vaikk'ei saisikaan uutta herätystä aikaan. Tyytyköön hän siihen, että saa julistaa sanaa ja olla mukana Herran työssä, vaikk'ei se näkyväisiä hedelmiä tuottaisikaan.
Me olemme kovin taipuvaisia perustamaan liian paljon hetken menestykselle. Mutta se on huonoa elämän taitoa. Täytyy muistaa, että juhlaa seuraa arkipäivä.
Vapahtaja on viisas kasvattaja. Joku toinen hänen asemassaan olisi menetellyt aivan päinvastoin. Hän olisi yhtynyt opetuslasten iloon, vieläpä kiihottanut sitä. Olisihan hän siten paraiten kirkastanut omaakin kunniaansa. »Katsokaapa, enkö sanonut! Niin kävi ja niin on aina käyvä!» Mutta Vapahtaja tietää, että into herpautuu, jos ihminen yksipuolisesti kiinnittää huomionsa vain suureen myötäkäymiseen.
Ei, meidän pitää tyytyä siihen, mitä meillä on Terveys ja työkyky riittäköön ilonaiheeksemme jokapäiväisessä elämässämme, samoinkuin tieto siitä, että meillä on Jumala, joka pelastaa sielumme. Jos rupeamme odottamaan suuria ja väkeviä hengellisiä kokemuksia, voi käydä niin, ettei niitä tulekaan. Sitä suurempi on ilomme, kun Jumala joskus antaa erikoisemmin kokea läsnäolonsa suloisuutta.
»Lapsenmieliset» iloitsevat vähästä, mutta »viisaat ja ymmärtäväiset» vaativat paljon, ennenkuin viitsivät ottaa harppunsa seinältä ja laulaa kiitoslaulun. Eikä se, että »nimemme ovat kirjoitetut taivaissa», ole suinkaan vähäistä. Se on varallakin yhtä suurta kuin tyytyväisyys sen johdosta, että saa olla kansalainen kansalaisten joukossa ja täyttää jokapäiväiset velvollisuutensa. Niin — se on vielä enemmän. Sillä tässä on kysymys taivaan kansalaisuudesta.
»Taivaan kansalainen» — kuka se on? Se olet sinä, jolle ei riitä yksinomaan tämä maallinen, vaan jonka sydän kaipaa korkeampaa, pysyvämpää, kestävämpää. Se olet sinä, jonka henki halaa hengen maailmaan. Se voi ehkä monen mielestä olla kovin epäkirkollinen — tuo sinun henkinen maailmasi. Mutta älä ole huolissasi: hengen maailma juuri on taivas. Ja sen, joka sinne halaa, sen nimi on pyrkijöiden joukossa.
Ja siitä sinun on ennenkaikkea iloittava. Amen.
ERÄS ELÄMÄNTARINA.
2. Paaston aik. sunnuntai. — Luuk. 7, 36—50.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että Raamattu sisältää monta liikuttavaa elämäntarinaa, pieniä palasia ihmiselämästä, jotka välittömyydellään vangitsevat meidät? Sellainen on tämäkin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa.
Hänestä on tullut historiallinen henkilö, vaikka emme edes tiedä hänen nimeään emmekä sitä kaupunkia, jossa hän asui. Mutta hänen kyyneleiset kasvonsa ovat niin painuneet ihmismieleen, että hänestä on tullut esikuva katumuksentekijästä, koskapa hänet mainitaan joka kerta, kun luetaan tuo liikuttavan kaunis rukous: »O sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus». Tällaisena katumuksentekijänä hän on saanut paikan Pietarin ja katuvan ryövärin rinnalla.
Hän oli viettänyt sangen kevytmielistä elämää, niin että hän kyllä oli hyvin tunnettu. Kaikki naimisissa olevat naiset ja nuoret siveät neitoset katselivat häntä halveksuen, kun hän joskus tuli heitä vastaan kaupungin kadulla. Oh, hän oli hyvin turmeltunut ja hyvin vaarallinen.
Hän asui jossakin kaupungin laitapuolella. Hänen asunnostaan emme tiedä mitään. Tiedämme ainoastaan, että hän omisti kauniin alabasteripullon, joka oli täynnä hyvänhajuista voidetta. Tuon pullon sisältö käytettiin synninpalvelukseen. Nainen voiteli sillä itseään lähtiessään öisille retkilleen.
Kuinka kauan hän oli viettänyt tällaista syntistä elämää — emme tiedä. Varmaankin monia vuosia. Hän oli paatunut; ei hän välittänyt itsestään eikä ihmisten ylenkatseesta. Hän eli huoletonna, vaipuen päivä päivältä yhä syvemmälle. Jokainen piti häntä parantumattomana.
Mutta — sitten tapahtui käänne. Hän oli kerran sattunut paikalle, kun Natsaretin profeetta saarnasi. Sellaista saarnaa hän ei ollut ennen kuullut. Hän oli kuvitellut sen käyvän samaan tyyliin kuin fariseusten ja kirjanoppineiden puheen, — noiden, jotka olivat niin pyhiä, niin tavattoman pyhiä virallisesti, mutta joiden joukosta löytyi yksi ja toinen sellainenkin, jolle hänenkin halveksittu, kirottu seuransa kelpasi. Sellaisille saarnamiehille hän oli hymyillyt pilkallisesti.
Mutta — tämä Natsaretin profeetta oli aivan toista maata. Hän itse oli puhdas. Jos kukaan niin hän olisi voinut tuomita. Hänellä olisi ollut valta siihen. Mutta — hän ei sitä tehnyt. Päinvastoin hän puhui lempeästi. Hänen puheestaan huokui syvä sääli kaikkia langenneita ja kovaosaisia kohtaan. Ilmankos publikaanit ja syntiset parveilivatkin hänen ympärillään eikä hän ajanut heitä pois. Tämä oli lähtemättömästi painunut naisen mieleen.
Siitä ajasta alkaen hän ei enää ollut rauhallinen. Hän jatkoi kyllä entistä ammattiaan, mutta hän ei tehnyt sitä enää samalla mielellä kuin ennen. Kotona yksin ollessaan hän itki, itki katketakseen,
kurjaa, viheliäistä elämäänsä. Kerran hänkin oli ollut puhdas ja viaton ja ajatellut nuoren tytön puhtaita, kauniita ajatuksia. Mutta nyt — nyt oli elämä hukattu — hukattu täydellisesti.
Mutta — sitten hän eräänä päivänä kuulee, että Natsaretin opettaja vierailee kaupungissa. Hänet oli kutsuttu fariseus Siimonin taloon päivällisille. Silloin nainen tekee päätöksensä.
Hän lähtee kiireesti. Alabasteripullon hän ottaa mukaansa. Hän kyllä tietää, ettei Siimonin taloon ole hänen kaltaistensa juuri helppo päästä. Siellä on ovenvartijat ja edeskäyvät, suurilukuinen palvelusväki. Mutta vaimo raivaa tien rohkeasti heidän välitseen siihen huoneeseen, missä Vapahtaja parastaikaa aterioi talon isännän ja toisten pöytävierasten kanssa. Ja sitten tapahtuu se, mistä päivän evankeliumi kertoo.
Mitä me tässä kertomuksessa eniten ihailemme?
Vaimon rohkeus ansaitsee kyllä ihailuamme. Että hän uskalsi!
Mutta — hänellä oli niin suuri hätä, ettei hän enää kiinnittänyt huomiotaan sovinnaisuussääntöihin. Talon isäntä ja pöytävieraat kiinnittivät kyllä. Ja varmasti Vapahtajakin huomasi tuon kaiken, mikä tässä tilaisuudessa oli omiaan vaikuttamaan kiusallisesti. Mutta hän ei antanut sen vaikuttaa itseensä. Hän oli jälleen se vapaa, suuri persoonallisuus, jota eivät sovinnaisuussäännöt sido. Hän näki sydämen.
Tämä puoli Vapahtajassa herättää tässä kertomuksessa eniten ihailuamme.
Sillä tässä tulemme siihen kohtaan, johon meillä jokaisella on täysi syy kiinnittää huomiomme. Vapahtaja ei ole samanlainen kuin ihmiset. Hän eroaa parhaistakin heistä.
Sillä — eikö usein käy niin, että parhaatkin ystävät, joihin täydellisesti luotamme, pettävät meidät ratkaisevina hetkinä. Heillä on kyllä halua auttaa, mutta he eivät voi sitä tehdä juuri nyt. Tilaisuus ei ole sopiva. Kuinka emme ottaneet huomioon tilaisuutta? Me saamme nuhtelevia katseita osaksemme ja meidät työnnetään lempeästi, mutta samalla riittävän pontevasti ovesta ulos.
Jeesus Kristus ei ole sellainen. Hänelle ei ole olemassa erilaisia tilaisuuksia. Hän ottaa vastaan aina. Hän on niin täydellisesti ehyt, niin kokonansa vapaa, että hän herättää ehdotonta luottamusta.
Tällaista Vapahtajaa me tarvitsemme.
Meillä on itsekullakin omat huolemme, omat surumme ja kärsimyksemme. Elämässämme on sattunut tapauksia, joita parhaimpien ystäviemmekin olisi vaikea ymmärtää. Jollei Jeesusta Kristusta olisi, ei olisi ketään, kenen puoleen kääntyisimme.
Mutta — nyt on hän ja hän antaa synnit anteeksi.
Tästä, rakkaat ystävät, me iloitsemme. Vapahtaja tuntee elämän. Hän tietää, minkälaisia elämäntarinoita tämän vanhan maan pinnalla voi esiintyä — toinen toistaan murheellisempia.
Mutta — jos katumuksemme on vilpitön, on anteeksiantamus myös ehdoton. Amen.
TULESTA TEMMATTU KEKÄLE.
3. Paaston aik. sunnuntai. — Sak. 3, 1—15.
Tämä teksti sopii erityisesti meille papeille, mutta myös jokaiselle ihmiselle.
Profeetta Sakaria näki ylimmäisen papin Joosuan seisovan Herran enkelin edessä; ja saatana seisoi hänen oikealla puolellaan häntä vastustamassa. Päällekantajalla oli paljon tätä johtavassa asemassa olevaa miestä vastaan. Hän oli hoitanut huonosti korkean virkansa. Hänen kotielämänsä antoi aihetta vakaviin muistutuksiin. Hän oli sortunut syntiin, mutta ruvennut katumaan ja armoa etsimään. Ja nyt hän oli tuomittavana.
Tuomio kääntyi anteeksiantamukseksi. Noista kahdesta olennosta, jotka seisoivat hänen rinnallaan, puolustaja, enkeli, jäi paikalleen, päällekantajan vetäytyessä pois.
Ihminen seisoo täällä enkelin ja paholaisen välissä. Hyvä ja paha kamppailevat hänestä. Monesti asuvat enkeli ja paholainen samassa sydämessä rinnakkain ja elämä muodostuu sen mukaiseksi, kumman ääntä ihminen kulloinkin noudattaa.
Enkeli, hyvän edustaja, pyrkii johtamaan meitä hyvään. Niinkauan kuin seuraamme häntä, menestymme. Hyvä omatunto todistaa, että olemme oikealla tiellä. Mutta tuo toinen »naapuri» kuvaa meille synnin kauniiksi ja luvalliseksi. Hän on taitava kääntämään käsitteitä, antamaan niille uusia merkityksiä. Hän vetoaa usein parhaimpiin ominaisuuksiimme, saaden meidät kulkemaan hyvinkin mutkikkaita teitä. Vasta sitten kun huomaamme, mihin nämä uudelleen arvioidut käsitteet johtavat, avautuvat silmämme näkemään, että tie on ollutkin väärä. Jos silloin kadumme ja pyörrämme takaisin, on meillä vielä anteeksisaamisen ja parannuksen mahdollisuus.
Tämä hyvän ja pahan välinen ristiriita näyttää sitä silmiinpistävämmältä, kuta edustavammassa asemassa ihminen on. Varsinkin kärjistyy tämä ristiriita erikoisesti silloin, jos paha saa vallan henkilössä, jonka ajalliseen kutsumukseen jo kuuluu olla esitaistelijana hyvän ja oikean puolesta, niinkuin esim. papin. Sellaisen henkilön heikkoudet huomataan paljon paremmin kuin tavallisen ihmisen. Ja sellaisen elämän esimerkillinen vaikutus kantaa paljon kauemmas kuin jonkin toisen.
Inhimillisesti katsoen näyttää päällekantaja olevan oikeassa. Kuinka tällainen mies soveltuu Herran seurakuntaa johtamaan, — mies, jonka yksityiselämä jo antaa aihetta mitä vakavimpiin muistutuksiin? Saarnaa muille, mutta ei itse elä siitä totuudesta, jota toisille julistaa. Eikö tämä ole pahennusta seurakunnassa?
Sitä se epäilemättä on, jollei synny muutosta, parannusta. Mutta maailma ei tavallisesti tätä muutosta huomaa. Se pitää vain kiinni aikaisemmista hairahduksista. Mutta Jumala tuomitsee toisin.
On vanha totuus, että Jumala on sielujen tuntija. Mutta vaikka se on niin vanha, on se kuitenkin useimmille ihmisille uutta. Jumala on
heidän mielestään samanlainen kuin he itsekin ovat. Yhtä vaikeaa kuin heidän on unohtaa, luulevat he sen olevan myös Jumalalle. Mutta ylimmäisen papin Joosuan kohtalo osoittaa toista.
Siinä hän seisoo ylimmäispapillisessa puvussaan, mutta tuo puku on saastutettu. Sen arvomerkit on häväisty synnissä. Ei hän voi siinä puvussa astua temppelin pyhimpään toimittamaan uhria kansan syntien edestä. Päällekantaja on varma, että puku riistetään hänen yltään ja korkea virka otetaan pois. Ja sitä mieltä ovat myös ihmiset. He ovat monessa asiassa yhtä mieltä päällekantajan kanssa, varsinkin, jos saavat esiintyä syyttäjinä.
Mutta — Jumala näkee syvemmälle kuin päällekantaja; hän näkee tuon onnettoman miehen sydämen pohjaan saakka. Hän näkee, kuinka hän kärsii ja kuinka hän häpeää. Hän ei tahdo lausua yhtään sanaa puolustukseksensa, vaikka hän ehkä voisi senkin tehdä.
Joosua seisoo enkelin edessä saastaisessa puvussaan. Hän vetoaa Jumalan laupeuteen. Hän vetoaa siihen hyvään, jota hän on sydämessään tuntenut, mutta jota hän ei ole jaksanut seurata. Mutta nyt — hän tuntee senkin — jos hän vielä löytää armon, hän uskoo voivansa kaiken korjata. Eikä ikuinen hyvyys muuta vaadikaan. Se lausuu vapauttavan sanansa.
»Katso, minä olen ottanut sinulta pois sinun syntisi ja puetan sinut juhlavaatteisiin.»
Ylimmäinen pappi Joosua sai puhtaan päähineen ja uuden virkapuvun. Näin Jumala käy oikeutta katuvaisen kanssa.
Päällekantajan on pakko väistyä. Hän on saanut tuomionsa. »Eikö tämä ole se kekäle, joka on tulesta temmattu?» Päällekantaja olisi
halunnut nähdä sen palavan. Mutta Jumala tempasi sen pois yhdennellätoista hetkellä.
»Ja Herran enkeli jäi seisomaan.»
Oi, kuinka lohdullinen on tämä tekstimme viimeinen lause. Ikuinen hyvyys jäi jäljelle vaalimaan sitä hyvyyden orasta, joka syntisen sydämessä nyt oli puhjennut esiin. Oi, kunpa se voisi kasvaa ja vaurastua! Me vapisemme pelosta ajatellessamme ihmisen heikkoutta. Mutta muistaessamme, että Jumala on suuri ja voimallinen, me tunnemme mielemme tyyntyvän. Hän, joka tempaa kekäleen tulesta, kykenee siitä vielä jotakin tekemään.
Sillä hän on rakkaus. Amen.
JUMALAN
SIUNAUS.
Puolipaastosunnuntai. — Joh. 6, 1—15.
Tämän päivän evankeliumissa kerrotaan, kuinka Vapahtaja kerran ruokki viisituhatta ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla.
Suhtaudummepa nyt tähän kertomukseen kuinka tahansa, joka tapauksessa se sisältää yhden tärkeän totuuden: että Jumalan siunaus tekee rikkaaksi.
Toinen ajatus, joka esilläolevassa tekstissä erityisesti lämmittää mieltämme, on se, ettei Jumalalle ole suinkaan yhdentekevää meidän ajallinen toimeentulomme. Jokapäiväinen leipämme on Hänen sydämellään yhtä paljon kuin hengellinen edistymisemme ja kasvamisemme. Onhan Vapahtaja itse Isämeidänrukouksessa kehoittanut meitä anomaan Jumalalta jokapäiväistä leipää.
Sitäpaitsi: evankeliumi sisältää monta kertomusta siitä, että Vapahtaja auttoi maallisessa hädässä. Tästä vedämme sen johtopäätöksen, ettei ajallinen suinkaan ole mitään vähäarvoista. Jollei ensimmäinen sija elämässä kuulukaan sille, ei kuulu myös viimeinenkään. Jokin tarkoitus on Vapahtajalla varmaankin siinä, kun hän seitsemän Isämeidän eri rukouksen joukkoon asettaa maallisia
tarpeita koskevan rukouksen neljänneksi. Se ei ole ensimmäinen, mutta ei myöskään viimeinen.
Tänään puhumme ajallisesta toimeentulosta, jokapäiväisestä leivästä, joka on monella nykyajan ihmisellä verrattain lujassa. Mutta minä en käsittele kysymystä opettaakseni sinulle, mitä kaikkea jokapäiväiseen leipään kuuluu. Sen on Martti Luther jo tehnyt neljännen rukouksen selityksessä. Vaan haluaisin kiinnittää huomiosi yhteen tärkeään kohtaan: että Jumala voi siunata leipämme.
Tämä ajatus edellyttää sitä, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin hyvyys. Se, joka ei sitä usko, ei usko Jumalan siunaukseenkaan. Hän on materialisti, jolle ei ole olemassa mitään yliaistillista maailmaa. Edellytän kuitenkin sinun uskovan tähän ja siis myöskin siihen, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin hyvyys.
Mutta — usko siihen ei vielä suoranaisesti johda meitä kokemaan, että
Jumala siunaa. Siihen vaaditaan, että ihminen ottaa ajallisen hyvyyden
Jumalan kädestä hänen järjestyksensä mukaisesti: rukoilemalla ja työtä tekemällä.
Jos niin teemme, silloin näemme leivässä, jota syömme, osoituksen Jumalan hyvyydestä. Silloin tunnemme, että se on Jumalan lahja. Ja silloin luotamme lapsellisesti siihen, että Hän voi sen meille siunata.
Suhteessamme jokapäiväiseen leipään tulee myös näkyviin suhteemme Jumalaan. Toiset käyttävät ajallista hyvyyttä orjamaisesti, peljäten, että Jumala katsoo karsaasti heihin t.s. kuin
hän ei oikein mielellään näkisi lastensa käyttävän ajallista hyvyyttä. Heidän suhteensa Jumalaan on orjan suhdetta isäntäänsä.
Toiset taas nauttivat Jumalan lahjoja ilolla ja kiitoksella, sisällisesti vapaina, tietäen, että Jumala mielellään suo heille jokapäiväisen leivän.
Sellainen oli Vapahtajan suhde ajalliseen hyvyyteen: hän kiitti Jumalaa siitä.
Se ihminen, joka uskoo Jumalan siunaukseen ja kokee sitä alituiseen elämässään, katsoo myös muiden parasta. Hän auttaa mielellään köyhiä, tietäen siten vain lainaavansa Herralle, joka on hänelle hänen hyvän työnsä jälleen maksava. Ajallinen omaisuus ei tuota hänelle huolta; hän tietää, että sen yllä on Jumalan siunaus. Ja se tieto antaa hänen sydämelleen rauhan.
Ja silloin on myös vähin kylliksi. Ihminen ei nuru, vaikka toimeentulo olisi niukkakin. Köyhyys ei karkoita iloa siitä kodista, missä ihmiset uskovat Jumalan siunaukseen. Elämän välttämättömimmät tarpeet ovat heille kylliksi ja he kiittävät Jumalaa niistä. Sellaisessa kodissa osataan myös vähästä iloita. Ja se on suuri Jumalan lahja, joka ei suinkaan tule kaikkien osaksi.
Ihmisjärki ei pysty ymmärtämään Jumalan salaisuuksia. Salaisuus on sekin, että Jumala voi siunata ajallisen leipämme. Me emme käsitä, kuinka se tapahtuu. Siinä kohden puhuu tekstimme totta: me emme käsitä, kuinka viidellä leivällä ja kahdella kalalla voi ruokkia viisituhatta ihmistä ja vielä päällepäätteeksi koota kaksitoista korillista muruja. Mutta — me voimme kokea, että siunaus on mahdollinen, vaikkumme kokisikaan sitä juuri tekstin kertomalla tavalla. Joka tapauksessa voimme sanoa, että Herran siunaus tekee
rikkaaksi, enentää köyhän kodin leivän ja lisää jauhot vakkasessa, kun siellä kiitollisella ja palvelevalla mielellä Jumalan hyvyyttä käytetään.
Onnellinen se ihminen, joka tyytyy osaansa, olkoonpa tuo osa sitten kuinka pieni ja vaatimaton tahansa. Hän on silloin saavuttanut suuren voiton. Amen.
