John Baillie (1886–1960) served as President of the World Council of Churches, a member of the British Council of Churches, Moderator of the General Assembly of the Church of Scotland, and Dean of the Faculty of Divinity at the University of Edinburgh.
John T. McNeill (1885–1975) was Professor of the History of European Christianity at the University of Chicago and then Auburn Professor of Church History at Union Theological Seminary in New York.
Henry P. Van Dusen (1897–1975) was an early and influential member of the World Council of Churches and served at Union Theological Seminary in New York as Roosevelt Professor of Systematic Theology and later as President.
Reissued 2006 by Westminster John Knox Press, Louisville, Kentucky.
All rights reserved. No part of this book may be reproduced or transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical, including photocopying, recording, or by any information storage or retrieval system, without permission in writing from the publisher. For information, address Westminster John Knox Press, 100 Witherspoon Street, Louisville, Kentucky 40202-1396.
Cover design by designpointinc.com
Published by Westminster John Knox Press Louisville, Kentucky
This book is printed on acid-free paper that meets the American National Standards Institute Z39.48 standard.
PRINTEDINTHEUNITEDSTATESOFAMERICA
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data is on file at the Library of Congress, Washington, D.C.
ISBN-13: 978-0-664-22028-0
ISBN-10: 0-664-22028-2
GENERAL EDITORS' PREFACE
TheChristianChurchpossessesinitsliteratureanabundantand incomparable treasure.Butitisaninheritancethatmustbereclaimedbyeachgeneration. THE LIBRARY OF CHRISTIAN CLASSICS isdesignedtopresentintheEnglishlanguage,andintwenty-six volumesofconvenientsize,aselectionofthemost indispensable Christiantreatiseswrittenpriortotheendofthesixteenthcentury.
The practice of giving circulation to writings selected for superiorworth orspecial interestwasadoptedatthe beginning ofChristianhistory ThecanonicalScriptureswerethemselvesa selectionfromamuchwiderliterature.Inthepatristicerathere begantoappearaclassofworksofcompilation (often designed for ready reference in controversy) of the opinions of wellreputed predecessors,and intheMiddleAgesmanysuch works wereproduced.Thesemedievalanthologiesactuallypreservesome noteworthymaterialsfrom worksotherwiselost.
In modern times,with the increasing inability even of those trainedinuniversitiesandtheologicalcollegestoreadLatinand Greektextswitheaseandfamiliarity, thetranslationofselected portionsofearlierChristianliteratureintomodernlanguageshas becomemorenecessarythan ever; whilethewiderangeofdistinguished bookswritten in vernaculars such asEnglish makes selectiontherealsoneedful. Theefforts thathavebeenmadeto meetthisneedaretoonumeroustobenotedhere,butnoneof thesecollectionsservesthepurposeof thereader whodesiresa libraryofrepresentativetreatisesspanningtheChristiancenturies asawhole. Mostofthem embrace only theageof the church fathers,andsomeofthemhavelongbeenoutofprint.A fresh translation of aworkalreadytranslatedmay shed much new light
X GENERAL EDITORS PREFACE
upon its meaning. This is true even of Bible translations despite the work of many experts through the centuries. In some instances old translations have been adopted in this series, but wherever necessary or desirable, new ones have been made. Notes have been supplied where these were needed to explain the author's meaning. The introductions provided for the several treatises and extracts will, we believe, furnish welcome guidance.
JOHN BAILLIE
JOHN T MCNEILL
HENRY P VAN DUSEN
page
Chapter VI. Scripture Is Needed as Guide and Teacher for Anyone Who Would CometoGodtheCreator... . 69
Chapter VII. Scripture Must Be Confirmed by the WitnessoftheSpirit.ThusMayIts Authority Be Established as Certain;andItIsaWickedFalsehood thatItsCredibilityDependsonthe Judgmentof theChurch ... . 74
Chapter VIII. SoFar as Human Reason Goes, SufficientlyFirmProofsAreatHandto Establish the Credibility of Scripture 81
Chapter IX. Fanatics,AbandoningScriptureandFlyingOvertoRevelation,CastDown AllthePrinciplesofGodliness. . 93
Chapter X. Scripture, to Correct All Superstition, HasSettheTrue GodAloneOver AgainstAlltheGodsoftheHeathen 96
Chapter XI. It Is Unlawful to Attribute a Visible FormtoGod,andGenerallyWhoeverSetsUpIdolsRevoltsAgainst the True God 99
Chapter XII. HowGodIstoBeSoDistinguishedfrom Idols that Perfect Honor May Be Given to Him Alone 116
Chapter XIII. InScripture,fromtheCreationOnward, We Are Taught One Essence of God, Which Contains Three Persons 120
Chapter XIV. Even in the Creation of the Universe andofAllThings,ScripturebyUnmistakableMarksDistinguishes the True Godfrom FalseGods. . . 159
Chapter XV. DiscussionofHumanNatureasCreated, oftheFacultiesoftheSoul,of the ImageofGod,ofFreeWill,andof the Original Integrity of Man's Nature 183
Chapter XVI. GodbyHisPowerNourishesandMaintains the World Created by Him, andRulesItsSeveralPartsby His Providence 197
Chapter XVII. HowWe MayApplyThisDoctrine to Our Greatest Benefit 210
Chapter XVIII. GodSoUsestheWorksoftheUngodly, andSoBendsTheirMindstoCarry Out His Judgments, that He RemainsPurefromEveryStain. . . 228
BOOK TWO. THE KNOWLEDGE OF GOD THE REDEEMER IN CHRIST, FIRST DISCLOSED TO THE FATHERS UNDER THE LAW, AND THEN TO US IN THE GOSPEL 239
Chapter I. By the Fall and Revolt of Adam the WholeHumanRaceWasDelivered totheCurse,andDegeneratedfrom Its Original Condition; the DoctrineofOriginalSin 241
Chapter II. Man HasNowBeenDeprivedofFreedomofChoiceandBoundOverto Miserable Servitude 255
Chapter III. Only Damnable Things Come Forth from Man'sCorruptNature . . . 289
Chapter IV. HowGodWorks in Men's Hearts . . 309
Chapter V. RefutationoftheObjectionsCommonly Put Forward in Defense of Free Will 316
Chapter VI. FallenManOughttoSeekRedemption inChrist 340
Chapter VII. The LawWasGiven, Not to Restrain theFolkoftheOldCovenantUnder Itself,buttoFosterHopeofSalvation inChristUntil HisComing. 348
Chapter VIII. Explanation of the Moral Law (the Ten Commandments) 367
Chapter IX. Christ,AlthoughHeWasKnowntothe JewsUndertheLaw,WasatLength Clearly Revealed Only in the Gospel 423
Chapter X. The Similarity of the Old and New Testaments 428
Chapter XI. TheDifferenceBetweentheTwoTestaments 449
page
Chapter XII. ChristHadtoBecomeManinOrderto FulfilltheOfficeofMediator.. . 464
Chapter XIII. ChristAssumed theTrue Substanceof Human Flesh 474
Chapter XIV. HowtheTwoNaturesofthe Mediator Make One Person 482
Chapter XV. ToKnowthePurposeforWhichChrist WasSentbytheFather,andWhat HeConferred Upon Us,We Must Look AboveAllat Three Things in Him: the Prophetic Office, Kingship,andPriesthood... . 494
Chapter XVI. HowChristHasFulfilled the Function of Redeemer to Acquire Salvation forUs.Here,Also,HisDeathand Resurrection Are Discussed, as Well asHisAscentInto Heaven . 503
Chapter XVII. Christ Rightly and Properly Said to HaveMeritedGod'sGraceandSalvation for Us 528
BOOK THREE. THE WAY IN WHICH WE RECEIVE THE GRACE OF CHRIST: WHAT BENEFITS COME TO US FROM IT, AND WHAT EFFECTS FOLLOW . 535
Chapter I TheThingsSpokenConcerning Christ ProfitUsbytheSecretWorkingof the Spirit 537
Chapter II. Faith: ItsDefinition SetForth,and Its Properties Explained 542
Chapter III. OurRegenerationbyFaith:Repentance 592
Chapter IV. HowFarfromthePurityoftheGospel IsAllThat theSophists in Their Schools Prate About Repentance; DiscussionofConfessionandSatisfaction 622
Chapter V The Supplements That They Add to Satisfactions, Namely, Indulgences andPurgatory 670
Chapter VI. The Life of the Christian Man; and First, by What Arguments ScriptureUrgesUstoIt 684
Chapter VII.
Chapter VIII.
Chapter IX.
Chapter X.
Chapter XI.
Chapter XII.
Chapter XIII.
Chapter XIV.
Chapter XV.
Chapter XVI.
Chapter XVII.
Chapter XVIII.
Chapter XIX. Chapter XX.
Chapter XXI.
Chapter XXII.
Chapter XXIII.
Chapter XXIV. page
The Sum of the Christian Life: The DenialofOurselves 689 BearingtheCross,aPartofSelf-denial 702 MeditationontheFutureLife. . . . 712 HowWeMustUsethePresentLifeand ItsHelps 719 Justification byFaith: First the DefinitionoftheWordandoftheMatter 725 WeMustLift UpOurMindstoGod's Judgment Seat that We May Be FirmlyConvincedofHisFreeJustification 754 TwoThingstoBeNotedinFreeJustification 763 The Beginning ofJustification and Its Continual Progress 768 Boasting About the Merits of Works DestroysOurPraiseofGodforHavingBestowedRighteousness,asWell asOur Assuranceof Salvation . . 788 Refutation oftheFalseAccusations by Which the Papists Try to Cast OdiumUponThisDoctrine. . . 797 TheAgreement of thePromisesof the LawandoftheGospel 802 Works Righteousness Is Wrongly InferredfromReward 821 ChristianFreedom 833 Prayer,Which IstheChief Exerciseof Faith,andbyWhichWeDailyReceiveGod'sBenefits 850
Eternal Election, by Which God Has Predestined Some to Salvation, Others toDestruction 920 Confirmation of This Doctrine from ScripturalTestimonies 932 RefutationoftheFalseAccusationswith Which This Doctrine HasAlways BeenUnjustly Burdened ... . 947 Election Is Confirmed by God's Call; Moreover,theWickedBringUpon ThemselvestheJustDestructionto WhichTheyAreDestined... . 964
page
Chapter XXV. The Final Resurrection 987
BOOK FOUR. THE EXTERNAL MEANS OR AIDS BY WHICH GOD INVITES US INTO THE SOCIETY OF CHRIST AND HOLDS US THEREIN 1009
Chapter I. The True Church with Which as Mother ofAlltheGodlyWe Must Keep Unity ion
Chapter II. AComparisonoftheFalseandtheTrue Church 1041
Chapter III The Doctors and Ministers of the Church, Their Election and Office 1053
Chapter IV. The Condition of theAncient Church, andtheKindofGovernmentinUse Before the Papacy 1068
Chapter V. TheAncientFormofGovernmentWas Completely Overthrown by the TyrannyofthePapacy 1084
Chapter VI. The Primacy of theRoman See. . .1102
Chapter VII. The OriginandGrowthofthe Roman Papacy Until It Raised Itself to SuchaHeightthattheFreedomof the Church Was Oppressed, and All Restraint Overthrown . . .1118
Chapter VIII. The PoweroftheChurchwithRespect toArticlesofFaith;andHowinthe Papacy, with Unbridled License, theChurch HasBeen Led toCorrupt AllPurityof Doctrine . . .1149
Chapter IX. CouncilsandTheirAuthority. . . .1166
Chapter X. The Powerof Making Laws,in Which thePope,withHisSupporters,Has Exercised Upon Souls the Most Savage Tyranny and Butchery . . 1179
Chapter XI. TheJurisdiction oftheChurch and Its AbuseasSeeninthePapacy. . .1211
Chapter XII. TheDisciplineoftheChurch:ItsChief UseinCensuresandExcommunication 1229
Chapter XIII. Vows;and How Everyone Rashly TakingThemHasMiserablyEntangled Himself 1254
Chapter XIV. TheSacraments 1276
Chapter XV Baptism 1303
Chapter XVI Infant Baptism Best Accords with Christ'sInstitution andthe Nature oftheSign 1324
Chapter XVII. TheSacredSupperofChrist,andWhat ItBringstoUs 1359
Chapter XVIII. The Papal Mass,aSacrilegebyWhich Christ'sSupperWasNotOnlyProfanedbutAnnihilated 1429
Chapter XIX. The Five Other Ceremonies, Falsely Termed Sacraments; Although Commonly Considered Sacraments Hitherto,TheyAreProvedNotto BeSuch,andTheirRealNatureIs Shown
EDITOR'S PREFACE
TobringtoEnglishreadersthisworkofmagnitudeand importance,unimpairedinitsenergyandpower,wasatasktobeapproached withfear and trembling.It wasfelt that, toassurea satisfactory result, more than a translator and an editor were needed. Accordingly a corps of expert Latinists and Calvin scholarswasenlisted to read and criticize the translation as it wasbeing prepared. Those whohave been associated with the workinthiswayare:Dr.AlbertBillheimer, Professor Emeritus ofClassics,NewYorkUniversity;Dr.JohnS.Burleigh,Principal ofNewCollege,Edinburgh;Dr.AllenCabaniss,ProfessorofHistory,Universityof Mississippi; Dr.EdwardA.Dowey,Jr., ProfessoroftheHistoryofChristianDoctrine,PrincetonTheological Seminary;Dr.GeorgeE.McCracken,ProfessorofClassics,Drake University; Dr. M.Eugene Osterhaven, Professor of Systematic Theology,Western Theological Seminary; Dr.Matthew Spinka, ProfessorEmeritusofChurchHistory,HartfordTheologicalSeminary,andDr.LeonardJ.Trinterud,ProfessorofChurchHistory, McCormickTheologicalSeminary.Withagenerous expenditure oftimeandthought, thesescholarshavecompared,inwholeor inpart,thedraftofthetranslationwiththeLatintext,andhave offered specificcriticismswhichhavebeengratefully utilized in thesubsequentprocessofrevision.Noneofthesevaluedassociates isinanydegreeresponsiblefor thewordingfinallyadopted.As editorIhavebeencloselyintouchwiththeworkof translation atallstages.
Thetranslationisfurnishedwithheadingsoftwosorts,(a)The chapters, excepting only afew very short ones,are subdivided
INSTITUTES OF THE CHRISTIAN RELIGION
into several parts with headings (here original) supplied, (b) Sub ordinate to these are headings for each of the sections separately numbered in the 1559edition. Most of these section headingsare translated from those provided in the German edition of Otto Weber. They are here employed by kind permission of Professor Weber and his publishers, Verlag der Buchhandlung des Erziehungsvereins, Neukirchen Kreis Moers. Where, as is not infrequently the case, Dr. Weber has not given a heading for anumbered section, one is supplied. In rare cases, a heading given by him has been shortened or otherwise altered, and in a few instances, the editor has substituted a heading of his own.The section headings here marked with an asterisk (*) are freshly inserted; those marked with a dagger (f) are Weber's with some variation; those unmarked are taken over simply from him, mainly in Dr. Battles' translation.
With regard to the footnotes, indebtedness is gratefully acknowledged to Professor Dowey, who,following an early arrangement, provided materials that have been incorporated in numerous theological notes in Books I and II, and to the translator, who has spotted a number of hitherto unnoticed classical and patristic references, andsupplied other data. Valued, if incidental, contributions have also been made by a number of scholars in conversation and correspondence. All such contributed materials have of necessity been so merged with my own comments that I alone must take responsibility for the form and content of the notes as they now appear, and be charged with all their errors and defects.
The work of European editors of the Institutes hasbeen freely utilized. Among these there is a primary indebtedness to the Institutio Christianaereligionis, 1559,edited by Peter Barth and Wilhelm Niesel, which comprises Volumes III,IV,andVof their five-volumeseries Joannis Calvini Opera Selecta. These editors furnish copious notes in Latin, which arearranged in twoclasses, cited, respectively, by the use of letters and Arabic numerals. The former record variations in the texts published in Calvin's lifetime; thelatter consist in part of theannotations found inthe earlier successive Latin editions with many needed corrections, and in part of citations, never previously made, of passages to which Calvin alludes without identification. To identify accurately the vast number of such hidden references is perhaps not humanly possible, but Barth and Niesel have made an impressive attempt to do this. They provide, however, in general, citations only, bearing no explicit information on the content, or the context, of the passage referred to. The present editor has in nearly
EDITOR S PREFACE XXI
allinstancesgonetotheoriginal passage,and where it seemed useful towardtheexplanation ofCalvin'sargument,has offered awordofinterpretation,orashortquotationorparaphrase.Detailedrecognition of thedebt toBarth and Nieselwould have beenabsurdlycumbrous: itcan bediscovered on almost every pagebyanyonewhocarestomakeacomparison.Buttherehas beennohesitationindisregardingsomeoftheircitationswhere thematterconcerned seemed possiblyunoriginal in the source given,orofatrivialnature,orwheretheidentification seemed questionable.Inaveryfewinstancescomparisonwilldisclosethe correctionofaninaccuratecitation.For theconvenienceof the reader,Englishtranslationsofthesourcesnotedhavebeencited whereverpossible,alongwitheditionsoftheoriginaltexts.
InthecaseofthenotessuppliedbytheeditorsofFrencheditionsofthework,dependencehasnotbeensoconstant,and in generalhasbeenacknowledged indetailexceptwhenquitesecondary.Theeditionofthe 1541French textbyJ. Pannier and othershasyieldedagooddealofneededmaterial.J.-D.Benoit's critical edition of the French text of 1560,sofar as published (Books I—III), has also been an indispensable aid. Frequent usehasbeenmadealsoofnotesinJ.Cadier'smodernizedversion ofthe 1560text.Whilethenotesintheseeditionsarenaturally concernedprimarilywithmattersoftextandlanguage,theyalso furnish agooddealofdirectioninthehistoricaland theological interpretation of the work.
Many of the footnotes will be found to be independent of theworkofpreviouseditors.Thisisgenerallythecaseinreferencestohistoricaleventsandhistoricalstudies,andtotheological writingsofthecenturiesbetweenCalvin'sandourown.ThecitationsofCalvin'spredecessors,classicaland ecclesiastical, extend somewhat beyond those previously given. New also are a few relevantallusionsinthefieldof belles lettres. Inaworkofsuch rangeasthe Institutes thepossibility ofannotation islimitless. Thepurposeheldinviewhasbeensimplytoclarifytheworkfor themodern reader, and,byaselected minimum of serviceable information and interpretative comment, togivean impression ofitstheologicalandhistoricaldepthandrange.
Itwouldbetedioustonameallthelibrariesinwhichmaterials forthenoteshavebeenobtained.Mostofthelaborwasdonein theHarvardAndoverandWidenerLibraries,theFolgerShakespeare Library, the Library of Congress, the Library of Union TheologicalSeminary,andtheNewYorkPublicLibrary.Books andfilmshavebeenmadeavailablethroughtheselibraries from manyothers.Thecourteousandefficienthelpofmanylibrarians
XXH INSTITUTES OF THE CHRISTIAN RELIGION
hasbeenhighlyappreciated.Thedifficulttaskoftypingthenotes hasbeendonebyMrs.Robert C.Douglas;and the consistency andaccuracyofthecitationshavebeengreatlyenhancedthrough thepatientlaborofthestaffofTheWestminsterPress,especially byMrs.MildredG.Lehr,Mrs.MarianNoecker,andMissLucille Wolfe.
Theeditorisextremelygrateful totheTrusteesoftheFolger Shakespeare Library for having appointed him to a fellowship topursuethework.HeisalsodeeplyindebtedtotheSimonGuggenheim Foundation for the award of afellowship which at a laterstagerelievedthefinancialburdenofresearch.The interest andencouragementofDr.PaulL.MeachamofTheWestminster Presshavebeenaconstantsupport.Specialthanksarealsodueto Dr BaillieandDr VanDusen,editorsoftheseries,andtoProfessor Osterhaven, for their critical readingof the Introduction indraft form; thetwolastnamedhavealsohelpfully examined adraftofmostofthefootnotes.
J. T. M.
TRANSLATOR'S NOTE
ThetranslationofJohn Calvin's Institutes of the Christian Religion here offered hasbeen newlymade from the 1559 Latin Text[VL]aseditedbyBarthandNiesel,collated,however,with theearliereditionsofthattextandalsowiththe1536,1539,1543, 1545> lbb°> l5b?>> an d 1554versions.TheFrenchversions[VG]of 1560 (CR and Benoit) and of 1541 (Pannier) have been consulted:wherearenderinghasbeenadoptedfromtheFrench,the factisdulynoted.OccasionalrecoursehasbeenhadtotheDutch ofA.SizooandtheGermanofO.Weber.
Behind the present English version lie extensive studies of Calvin's vocabulary and investigations of his Scriptural usage. Thesehavebeenenteredonthousandsofslipswhich havealso served as the basis of full indexes published in this edition. Particular attention has been paid to the nuances of Calvin's synonyms: e.g., amor/charitas/dilectio, deitas/divinitas/numen, foedus1'pactio/'pactum /'testamentum, tessera/symbolum/signum, constringere/obdurare/obfirmare /indurare/ roborare/aggravare, etc TheaimhasbeentoachieveareasonablyconsistentrenderingofCalvin'smeaninginmodernEnglish
In attempting to transmit something of the directness and colorofCalvin'sLatin,thetranslatorhasbrokenupmanylong sentences,soforeign tocurrent English prose,and hasavoided wherever possibletheariditiesofaheavilyLatinate theological language—while at the same time honoring the precisedistinctionsofCalvin'sthought.Andhehasnotsoftened thevividand sometimes harsh language of the text. In recasting an ancient workinmodernidiomthereisalwaysadilemma:howtobalance faithfulness to the original over against due attention to the currentwaysofEnglishspeech.
xxiii
XXIV INSTITUTES OF THE CHRISTIAN RELIGION
Aword of explanation needs to besaid about the handling of Calvin's Scriptural usage in the present translation. At the outset,itbecameobviousthatCalvinmoreoftenquotesScripture ad sensum than ad litteram and that evenwhen heis quoting directlyveryoften noknownScripturalversionisfollowed verbatim.Asaconsequence, there has been frequent collation of Scriptural passages with Calvin's Commentaries [Comm.], with theVulgate[Vg.],theSeptuagint [LXX],andtheHebrew.Erasmushasalsobeenconsulted,andinafewinstances(inProverbs, wherenocommentaryofCalvinexists)parallelswiththeGeneva Biblehavebeen noted. Even in thesamesection two different renderingsofaversemaybefound.WhenScripturehasbeencast in oratio obliqua, pronouns shifted, or other slight alteration madebyCalvin, thecitation hasbeen marked with a"p"and carriedinquotationmarks.Whilenoattempthasbeenmadeto exhaustCalvin'sScripturalusage,manynewcitationshavebeen added, and previous inaccuracies have been silently corrected. Wherecomparativestudiesofthe Institutes, Commentaries,and Biblicaltexthaveshedlight(asintheinstanceofthehardening of Pharaoh's heart, I.xviii.2; II.iv.4; etc.), Calvin's citationsof Scripturehavebeencloselyinspectedandalteredwherevernecessary.
Thereaderwillobservecertainsuperscript lettersin thetext ofthetranslation.Theseindicate fivemain editorial strata and threelesserones,asfollows:a-1536,b-1539,c-1543,d-1550,e-1559. Theeditionsof1545,1553,and 1554aresignaledby"x"witha footnote indicatingwhich edition isinvolved Of necessity, this devicecannot indicate themoreminute textual alterations (for thesethereaderisreferred toBarthandNiesel's Opera Selecta), buttheprimaryeditorialblocsareindicated.CapitalizationconformstothepracticeofTheWestminster Press;pronouns referringtotheDeityarecapitalizedonlytoavoidnecessaryambiguity.
Aquinas, Sum.ma Theol.—Thomas Aquinas, Summa Theologica. Augustine, Psalms—Augustine, Enarrationes in Psalmos. Augustine, John's Gospel—Augustine, In Joannis evangelium tractatus.
Ayer, Source Book—Ayer,J.C, A Source Book of Ancient Church History.
Benoit, Institution—Benoit, J.-D., Jean Calvin: Institution de la Religion Chrestienne, livresI—III.
Cadier, Institution—Cadier, J.and Marcel,P., Jean Calvin: Institution de la Religion Chre'tienne.
Calvin, Letters—Letters of John Calvin, ed.J. Bonnet. Calvin, Tracts—Calvin's Tracts.
CC—Corpus Catholicorum. Werke catholischer Schriftsteller im Zeitalter der Glaubens-spaltung.
CCL—Corpus Christianorum, series Latina. Comm.—Commentary, in thetextdesignatesaScripturepassage conforming to translation given, in the notes indicates a statement made in the appropriate commentary of Calvin.
CR—Corpus Reformatorum: Johannis Calvini Opera quae supersunt omnia.
CR Melanchthon—Corpus Reformatorum: Philippi Melanchthonis Opera quae supersunt omnia.
Doumergue, Calvin—Doumergue, £., Jean Calvin—Les homines et les choses de son temps.
DuCange, Glossarium—C.duF.DuCange, Glossarium ad scriptores mediae et infimae latinitatis.
FC—Fathers of the Church.
Friedberg—Friedberg,E.(ed.), Corpus iuris canonici.
HDRE—Hastings, J. (ed.), Dictionary of Religion and Ethics. Hefele-Leclercq—Hefele, C. J., ed. Leclercq, H., Histoire des conciles d'apres les documents originaux.
THE CELEBRATED TREATISE HERE PRESENTED IN A NEW ENGLISH translation holds aplace in the short listof books that havenotably affected the courseof history,molding the beliefsandbehaviorofgenerationsofmankind.Perhapsnoother theologicalworkhassoconsistentlyretainedforfourcenturiesa placeonthereadinglistofstudiousChristians.Inawidercircle, itstitlehasbeenfamiliar,andvagueideasofitscontenthavebeen incirculation.Ithas,fromtimetotime,calledforthanextensive literatureofcontroversy.Ithasbeenassailedaspresentingaharsh, austere,intolerant Christianity and soperverting the gospelof Christ,andithasbeenadmiredanddefendedasanincomparable expositionofScripturaltruthandabulwarkofevangelical faith. Evenintimeswhenitwasleastesteemed,itsinfluence remained potentinthelifeofactivechurchesandinthehabitsofmen.To many Christians whose worship was proscribed under hostile governments, this book has supplied the courage to endure. Wherever inthecrisesofhistorysocialfoundations are shaken andmen'sheartsquail,thepagesofthisclassicaresearchedwith freshrespect Inourgeneration,whenmosttheologicalwritersare schooled in the use of methods, and of a terminology, widely differing from thoseemployed byCalvin,this masterpiece continues tochallenge intensive study,and contributes a reviving impulsetothinkingintheareasofChristiandoctrineandsocial duty.
IThe Christianae religionis institutio (tocitethefirst formof Calvin'stitle)sprangfromthevividexperienceofagifted young man amid the revival of Scriptural Christianity that marked the ProtestantReformation.Wehaveeveryreasontobelievethat Calvin's convictionswereborn ofstruggle and anguish, though xxix
WhenhisfriendNicolasCop1 becamerectoroftheUniversity, Calvinwasinsomewayimplicated intherectorial addresshe delivered,November 1,1533.Thisdiscoursehasbeentoohastily regardedasadefinitely Protestant utterance. Rather, itreflects theBiblicalhumanismofthepartyofMarguerited'Angouleme, inspired bytheinfluential butnowvery agedscholar, Jacques Lefevre ofStaples (Faber Stapulensis), whohadtranslatedthe BibleintoFrench.SomeacquaintancewithLutherisalsoevident intheaddress,butitdoesnotbearproofofhavingbeenwritten byonewhohadespoused Reformation doctrines Nevertheless, itsboldnessalarmedtheauthorities,andbecauseofhisassociationwithitCalvinwasinflightandhidingthroughmostofthe followingyear.Inthespring,afteravisittoLefevreatNerac,he went toNoyon toactonanewdecision. There May4, 1534, heresignedtheclericalbeneficesthathadbeenprovidedforhim duringhischildhood,andthusbrokeoffrelationswiththeunreformed church andclergy.2 Itispossible that thetalks with Lefevre, thespent leader ofthenon-Protestant Biblical movement, formed theoccasion ofhis"conversion," which set him definitely withintheProtestant ranks.
Anewstagenowbegan.Hewouldneverceasethereafter from tirelessactivity inthecause ofevangelical faith. Later inthat year hewrote twoardent prefaces that were toappear atthe beginningoftheOldTestament andofthenewTestamentin theFrenchBiblepreparedbyhiscousin,PierreRobertOlivetan,
1 NicolasCopwasthesonofGuillaumeCop,distinguishedParisphysician andscholar.Intheweeksprecedingtheaddress,NicolasCophadstrongly defendedattheUniversitythecauseofMarguerited'Angouleme,sisterof theking,whose Mirror of a Sinful Soul hadbeencondemnedbytheSorbonne.Cop'saddress (Concio academica) isprintedintheworksofCalvin, CRX.ii.30-36;OSI.iv-x.
8 Discussionsoftheseevents,andoftheconversionofCalvin,includethefollowing:PImbartdelaTour, LesOrigines de laReforme I 478—568;J Vi^not, Histoire de laReforme francaise des origines a I'&dit de Nantes, Ptii,ch 1;FWendel, Calvin: Sourcesetevolution de sapensee religieuse, pp.20-26;J.T.McNeill, The History and Characterof Calvinism, ch.vii.
INTRODUCTION
for the Waldenses of Piedmont. When this book was published, in June, 1535, Calvin was in Basel and his manuscript of the Institutes of the Christian Religion3 was undoubtedly at an advanced stage. A beginning of the work may have been made in 1534 while he was still in France. The Du Tillet family had then given him shelter and "a quiet nest" at Claix in Angouleme. To say the least, the extensive library to which he there had access may have furnished materials later to be incorporated in the book.
In France, the situation became more and more precarious for all marked leaders of the new movement. For this reason, and because he was surrounded by inquirers wherever he went, Calvin decided to seek abroad a safe retreat for study. About the beginning of January, 1535, he left France and made his way to Basel. Many Protestants were at that time taking flight from the growingly intense persecution. The king, Francis I,4 had been incensed by the incident of the Placards, October 18, 1534, when copies of a handbill containing crude attacks on the Mass were in the night attached to public buildings and even thrust into the royal bedchamber. Many suspects were imprisoned and burnings took place from day to day.
3 Theword institutio, sometimesintheplural, institutiones, appearsoftenin thetitlesofLatinworksonlawandisemployedbyChristianwritersin titlesofcompendiaonvarioustopics,e.g.,byLactantius,Ambrose,Isidore, PaultheDeacon,Hinkmar,andBernard.Inhischoiceoftheword,however,CalvinmayhaverecalleditsusebyErasmusin Institutio principis Christiani (1516),orbyGuillaume Bud6 in L'Institution du prince (1516), which,thoughunpublished(until1547),mayeasilyhavebeenavailableto Calvin,whowaswellacquaintedwithBude-'sfamily.Erasmus'titlehasbeen rendered,inL.W.Born'stranslation,"TheEducationofaChristianPrince." Acommonrenderingof institutio inthissenseis"instruction."ThusGermanversionshaverenderedtheword Unterweisungor Unterricht; theDutch haveused onderwijsinghe, modern onderwijzing. SeealsoQ.Breen, John Calvin: A Study in French Humanism, pp 119ff.,andJ T McNeill,Christian Hope for World Society, pp.90-95.Thepluralformdoesnotappear inthetitleofthewholeworkpriorto1654,whenitwasusedintheElzevir edition.InEnglish,"Institution"was,until1813, tn e wordcommonlyused inreferencesanduniformlyinthetitleoftheworkwhenpublishedinits entirety.Butin 1580,Edward May,thetranslatorofEdmund Bunney's abridgment,has Institutions, andthisformwasfollowedbyHenryHolland inhisEnglishversionofJohnPiscator's Aphorisms in1596.JohnAllen,in histranslationoftheentiretreatise,employedtheword Institutes, 1813, andthisformhassinceprevailed.(Seebelow,p.xlv.)
*KingofFrance,1515-1547.FranciswasapatronoftheRenaissance.His policytowardthechurchwasdesignedtosecurehiscontrolofit.Thisinvolvedsomeconceptionofitsreform,buthis attitude toward the Protestants within his kingdom was increasingly hostile.
XXXH INSTITUTES OF THE CHRISTIAN RELIGION
It isprincipally in the Preface to his Commentary on the Psalms,5 publishedin1558,thatCalvininformsusofthiscrucial periodinhislife.Withsimpleeloquencehetellshow,after he lefthisnativelandtoseek"aquiethidingplace"forhisstudies, reportsreachedhimofthemanyburningstakingplaceinFrance and the perverse explanations given for these. While Calvin "washiddenunknownatBasel,"falsestatementsemanatingfrom theFrenchcourtwerebeingcirculatedinGermancirclestoallay the severe anti-French reaction to which the persecutions had given rise. These statements, as Calvin says, represented the sufferers asconsistingof"Anabaptists andseditiousmen." Such amanifesto, supposedlyfrom thehandofGuillaumedu Bellay, brotherofthebishopofParisandnegotiatorforthekingwith theGermangovernmentsandtheologians,isknowntohavebeen issuedatthe beginningof February.6 Convincedthat suchdeclarations were intended to excuse greater bloodshed to come, Calvindecidedthatsilenceonhispartwouldentailajustcharge ofcowardiceand treachery.Hecouldnotbesilentwhile those whohadsuffered deathfortheirfaith,andwhomheregardedas faithful and"holymartyrs,"weresogrosslymisrepresented,and while many still living were similarly imperiled. Some of the sufferers werehispersonalfriends, notably the Paris merchant, £tienne de la Forge, a Waldensian from Piedmont, who was burned February 15,1535.Hefeltbound,ashesays,to"vindicatefromundeservedinsultmybrethrenwhosedeathwasprecious in the sight of the Lord," and, bymoving foreign peoples, to helpthecauseof others exposedtothesamesufferings. Under the impact of these eventsthe book took shape.Whatever his previousintentionsregardinghisworkmayhavebeen,henow madespeedtoprepare itfor publication.
Whilehelaboredathisbookfrom January toAugust, 1535, hecontinuedtolearnofgraveeventsinFrance.Theattemptof thekingtosuppressallprintingfailed,butthepersecutionwas intensifiedattheendofJanuaryandwaslittleabateduntilJuly, whenthedeathoftheagedCardinalDuprat,creditedwith the direction of theking'sreligiouspolicy,brought alull. Negotiationswith the German Lutherans, begun by the French court twoyearsearlierbutinterrupted,werenowresumed.Apressing invitationwasconveyedtoMelanchthon and Bucer tocome to Parisforconsultationonchurchreform,andthisprojectwasnot abandoned until August 28,afewdaysafter Calvin completed
Another random document with no related content on Scribd:
— Sanoin myös, koska Legissä näin paljon aatelisia pakolaisia. Mitä taas minuun tulee, niin luulenpa, että jos kaikki palvelisivat heitä niinkuin minä haluan heitä palvella, niin eivät he kauan täällä olisi, sillä varsin pian ryhdyttäisiin puhumisen asemesta toimimaan.
— Mutta jos kerran noin vihaatte ruotsalaisia, niin miksi poistutte etemmäksi niiden joukkojen luota, jotka ovat ryhtyneet kapinaan hetmania vastaan? Siellä on paljon kelpo miehiä, jotka pitävät omaa hallitsijaa parempana kuin vierasta, ja heidän lukumääränsä kasvaa yhä. Te tulette seuduilta, missä ruotsalaisia ei vielä ollenkaan tunneta, mutta ne, jotka heidät ovat tulleet tuntemaan, itkevät katkeria kyyneliä. Kenraali Stenbock esimerkiksi antoi julistuksen, että kukin pysyköön rauhallisena kotonaan, sillä asukkaat ja heidän omaisuutensa ovat turvattuja. Mutta miten ollakaan! Kenraalilla on omat tuumansa, mutta alemmilla päälliköillä taas toisenlaiset, niin että turvallisena ei saata olla kukaan. Jokainen tahtoisi rauhassa nauttia omaisuudestaan, mutta kuka kulkuri tahansa tulee vaatimaan sitä itselleen. Jos et tähän suostu, niin hän löytää jonkin syyn, jonka nojalla saat luopua tavarastasi tahi menetät henkesi. Monet nyt kyynelsilmin muistelevat entistä hallitsijaa ja odottavat ahdistuksessaan liittoutuneilta jotakin pelastusta isänmaalle ja asujamille.
— Ette tekään näy rakastavan ruotsalaisia enempää kuin minäkään, — sanoi Kmicic.
Vieras katseli peloissaan ympärilleen, mutta rauhoittui sitten ja jatkoi:
— Toivon, että piru heidät perisi, enkä salaa teiltä tätä mielipidettäni, koska näytätte minusta luotettavalta mieheltä. Ja vaikka olisitte epäluotettavakin, niin ette te voi minua sitoa ja viedä
ruotsalaisten käsiin, sillä minulla on sapeli vyölläni ja asestetut palvelijat.
— Olkaa huoletta, en minä sitä tee. Minusta on päinvastoin mieluisaa, että empimättä jätitte omaisuutenne, jonka vihollinen viipymättä ottaa haltuunsa. Tuollainen isänmaallisuus on perin kiitettävää.
Kmicic oli alkanut puhua suojelevalla äänellä niinkuin valtaherra alamaiselleen, ollenkaan ajattelematta, että sellainen puhetapa saattoi kuulua omituiselta vähäpätöisen hevoskauppiaan puolelta. Mutta nuori herra ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiota, vaan alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja sanoi:
— Olenko minä hölmö? Minulla on ensimmäisenä sääntönä, etten menetä omaani. Mitä Jumala on antanut, sitä pitää varjella. Istuin hiljaa riiheni ja aittani kupeessa. Vasta sitten, kun olin kaiken irtaimistoni myynyt, ajattelin itsekseni: nyt on aika pötkiä tiehensä!
Kostakoot nyt minulle ja ryöstäkööt niin paljon kuin haluttaa.
— Joka tapauksessa olette jättänyt sinne maa-alan ja rakennuksia.
— Niin, minä olen ottanut Masowian vojevodalta vuokralle
Wasoszyn piirin staarostan viran, ja nyt alkaa sopimusaika olla lopussa. Viimeistä maksuerää en vielä ole maksanut enkä maksa, sillä vojevoda kuuluu olevan yhtä maata ruotsalaisten kanssa. Kyllä minulle raha kelpaa.
Kmicic purskahti nauramaan.
— Tepä vasta olette! Huomaan, ettette ole ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin ovela.
— Kuinkas muuten? — sanoi vieras. — Oveluus on pääasia. Mutta en puhu oveluudesta teille. Miksi te, kun olette isänmaallinen mies ja myötätuntoinen kuninkaalle, ette mene noitten kelpo soturien luo Podlasieen ja yhdy liittoon? Se olisi Jumalalle mieliksi, ja voisipa onni kohdata itseännekin, sillä onhan semmoista sattunut, että köyhä mies on sodassa kohonnut suureksi herraksi. Näen, että olette rohkea ja päättäväinen mies ja saatatte tilaisuuden tullen päästä hyville päiville. Pitää vain osata säilyttää se, mitä käsiin sattuu, siitä säkki vähitellen täyttyy. En tiedä, onko teillä jokin tila vai eikö, mutta voihan sellaisen vuokrata, ja siitä sitten Jumalan avulla yhä vaurastuu, kunhan ei työtä pelkää.
Kmicic puri huultaan pidättääkseen nauruaan. Hänen kasvonsa vääntyivät niin, että haavaa kivisti.
Vieras jatkoi:
— Ne ottavat varmasti vastaan teidät, sillä miehiä tarvitaan. Muuten te miellytätte minua, ja minä otan teidät suojelukseeni. Menestys on silloin varma.
Näin sanoen nuori mies nosti ylpeästi ylös lihavat kasvonsa ja alkoi sivellä viiksiään. Sitten hän lausui:
— Tahdotteko ruveta luottamusmiehekseni? Saatte kantaa aseitani ja pitää silmällä palvelijoitani.
Kmicic ei voinut enää pidättäytyä, vaan purskahti iloiseen nauruun, niin että kaikki hampaat hohtivat.
— Mitä te nauratte? — kysyi vieras rypistäen kulmakarvojaan.
— Tulin niin iloiseksi, kun tarjositte tointa. Mutta nuori herra loukkautui ja sanoi:
— Hölmö se, joka on teille opettanut moisen käytöstavan. Ottakaa huomioon, kenen kanssa puhutte, älkääkä menkö yli sopivaisuuden rajojen.
— Pyydän anteeksi, — sanoi Kmicic iloisesti, — sillä en todellakaan tiedä, kenen kanssa olen tekemisissä.
— Minä olen herra Rzedzian Wasoszysta, — sanoi hän ylpeästi.
Kmicic avasi suunsa sanoakseen valenimensä, kun samassa Bilous tuli kiireesti huoneeseen.
— Herra pääll…
Kmicicin ankara silmäys sai sanan takertumaan sotamiehen kurkkuun. Mies hämmentyi ja sai vaivoin sanotuksi:
— Joitakin miehiä on tulossa.
— Mistä?
— Szczuczynista.
Kmicic joutui hieman ymmälle, mutta salasi sen nopeasti ja sanoi:
— On oltava varuillaan! Onko joukko suurikin?
— Kymmenkunta ratsumiestä.
— Pitäkää pyssyt ladattuina. Mene! Sotamiehen mentyä hän kääntyi nuoren herran puoleen sanoen:
— Ovatkohan ne ruotsalaisia?
— Jos on totta, että Szczuczynissa on Wolodyjowski, — vastasi herra Rzedzian, — niin ne luultavasti ovat hänen joukkoaan.
Tahtovat ennen paikoilleen asettumista tutkia, onko seutu turvallinen.
Kuultuaan tämän Andrzej alkoi kävellä huoneessa ja istuutui sen pimeimpään nurkkaan. Eteisestä kuului askelia,-ja muutamia miehiä astui huoneeseen.
Etunenässä kulkevan kookkaan miehen puujalka kolahteli lattiapalkkeihin. Kmicic katsoi mieheen, ja hänen sydämensä alkoi pamppailla.
Se oli Józwa Butrym, jota mainittiin nimellä Jalaton.
— Isäntä, anna hevosille kauroja! — huusi hän.
— Ei ole minulla kauroja,-vastasi isäntä. Ehkäpä herrat antavat.
Ravintolan isäntä osoitti näin sanoen Rzedziania ja Kmiciciä.
— Mitä väkeä olette? — kysyi Rzedzian.
— Entäs kuka te itse olette?
— Wasoszyn staarosta.
Rzedziania, joka oli vuokrannut staarostan toimen, nimitti hänen oma väkensä staarostaksi, ja samaa arvonimeä hän käytti itsekin tärkeimmissä tilaisuuksissa.
Józwa Butrym hämmästyi nähdessään miten korkean herran kanssa oli joutunut tekemisiin, otti lakin päästään ja sanoi lempeällä äänellä:
— Nöyrin palvelijanne, armollinen herra!
— Kenen väkeä olette? — kysyi Rzedzian uudelleen kädet puuskassa.
— Omassa persoonassaan yhdessä muitten päälliköiden kanssa, jotka ovat tulleet Samogitiasta.
— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — hoki staarosta iloissaan. — Mitä päälliköitä siellä on herra Wolodyjowskin kanssa?
— Oli herra Mirski, — sanoi Butrym, — mutta hän sai halvauksen matkalla. On herra Oskierka, herra Kowalski, kaksi herra Skrzetuskia…
— Mitä Skrzetuskeja?-huudahti Rzedzian. Eikö toinen niistä ole Burtista?
— En tiedä mistä ovat, — vastasi Butrym. — Tiedän vain, että se on herra Skrzetuski.
— Ehkäpä se on kummini! — huudahti Rzedzian.
Kmicicin päässä, hänen istuessaan pimeässä nurkassa, risteilivät monet ajatukset. Hänen mieltään kuohutti, kun hän näki julman Butrymin, ja käsi puristi vaistomaisesti miekkaa. Entinen herra
Kmicic olisi heti käskenyt hakkaamaan maahan ja antamaan hevosten tallattavaksi tuon vihamiehensä, mutta nykyinen herra Babinicz hillitsi itsensä. Hänet sai levottomaksi ajatus, että jos hänet tunnetaan, niin hänen suunnitelmansa eivät toteudu… Hän päätti pysyä tuntemattomana ja vetäytyi yhä peremmälle varjoon, nojasi kyynärpäillään pöytään, pani päänsä käsien väliin ja oli torkkuvinaan. Samalla hän kuitenkin kuiskasi vieressään istuvalle Sorokalle:
— Mene talliin ja laittakaa hevoset valmiiksi. Lähdemme tänä yönä.
Soroka nousi ja poistui.
Kmicic oli edelleen nukkuvinaan. Monenlaiset muistot nousivat hänelle mieleen. Nuo miehet toivat hänen mieleensä Laudan, Wodoktyn ja äskeisen ajan, joka oli mennyt kuin uni. Kun Józwa sanoi kuuluvansa entiseen Billewiczin joukkoon, niin Andrzejn sydäntä kouristi. Hän muisti, että oli samanlainen ilta kuin nyt, kamiinassa paloi samoin kuin nytkin tuli, kun hän ilmestyi äkkiä Wodoktyyn ja ensikerran näki Oleńkan kehräämässä.
Hän näki nyt suljetuin silmin aivan ilmi elävänä edessään kauniin, rauhallisen neidon, muisti kaiken, mitä oli tapahtunut, kuinka tyttö oli tahtonut olla hänen suojelusenkelinään, vahvistaa häntä hyvässä, varjella pahasta, näyttää suoran ja oikean tien… Oi, jospa hän olisi totellut!… Neito tiesi, mitä oli tehtävä, kenen puolelle asetuttava. Hän tiesi, missä on totuus ja velvollisuus — olisi ottanut häntä yksinkertaisesti kädestä ja ohjannut, jos hän vain olisi tahtonut kuulla.
Rakkaus leimahti Andrzejn sydämessä niin voimakkaana, että hän olisi ollut valmis vuodattamaan verensä viimeiseen pisaraan asti
saadakseen langeta tuon neidon jalkoihin. Tällä hetkellä hän olisi ollut valmis tempaamaan syliinsä tuon laudalaisen karhun, joka oli surmannut hänen toverinsa, ja tähän hän olisi ollut valmis vain sen takia, että mies oli sieltäpäin, muisti Billewiczit ja oli nähnyt Oleńkan.
Muisteloista herätti hänet vihdoin hänen oma nimensä, jonka Józwa Butrym useita kertoja lausui. Józwa kertoi Rzedzianille mitä Kiejdanyssa oli tapahtunut, kun hetmani teki kuuluisan liittonsa ruotsalaisten kanssa, hän puhui sotajoukon suhtautumisesta, päälliköitten vangitsemisesta ja heidän onnellisesta pelastumisestaan. Kmicicin nimi mainittiin moneen kertaan tässä selonteossa ja siihen liittyi petturin ja julmurin nimitykset. Sanottiin hänen saaneen aikaan niin paljon pahaa, ettei itse paholainen semmoiseen pystyisi. Ken hänet surmaa, tekee hyvän työn, joka luetaan ansioksi taivaassa ja maan päällä.
Sitten puhe siirtyi uudelleen Wolodyjowskiin, Skrzetuskeihin ja Podlasiessa olevaan sotajoukkoon.
— Muonan saanti on vaikeata, — puhui Butrym. — Siksipä päälliköt ovatkin päättäneet jakaa joukon sadan miehen osastoihin ja sijoittaa ne penikulman tahi parin päähän toisistaan. En tiedä miten sitten selvitään, kun tulee talvi.
Kmicic ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan avasi jo suunsa sanoakseen pimeästä nurkastaan:
— Niinpä hetmani teidät tuhoaakin yksitellen.
Mutta samassa avautui ovi ja sisään astui Soroka. Tulen valo uunista sattui suoraan vääpelin kasvoihin. Józwa Butrym katsoi häneen pitkän aikaa ja kääntyi sitten Rzedzianin puoleen:
— Onko tuo teidän miehiänne?… Olen tavannut hänet jossakin.
— Ei — vastasi Rzedzian, — se on aatelismies, joka kulkee markkinoilla myymässä hevosia.
— Minne menette? — kysyi Józwa.
— Sobotaan, — vastasi ukko Kiemlicz.
— Missä se on?
— Lähellä Pjontekia.
Józwa, aivan samoin kuin aikaisemmin Kmicic, piti tuota omituista vastausta pilana ja sanoi rypistäen kulmakarvojaan:
— Vastaa, kun kysytään.
— Millä oikeudella kyselette?
— Voin senkin sinulle selittää. Minut on lähetetty tarkastamaan, eikö tällä seudulla ole epäilyttäviä henkilöitä. Näkyypä olevankin semmoisia, jotka eivät tahdo sanoa, minne menevät.
Kmicic peläten keskustelun johtavan johonkin selkkaukseen sanoi poistumatta pimeästä nurkastaan:
— Älkää suuttuko, herra sotilas. Pjontek ja Sobota ovat todellakin paikkoja, missä syksyisin pidetään hevosmarkkinoita. Jos ette usko, niin kysykää herra staarostalta, joka tuntee ne.
— Niin on, — sanoi Rzedzian.
— Jos niin on, niin se on eri asia, — sanoi Butrym. — Mutta miksi te menette täältä sinne? Voitte Szczuczynissakin myydä hevoset, sillä niitä tarvitaan siellä paljon.
— Jokainen menee sinne mihin parhaaksi näkee, ja me tiedämme oman tiemme, — vastasi Kmicic.
— En tiedä, missä teidän on paras olla, mutta meille ei ole parasta, että viette hevosia ruotsalaisille ja kerrotte heille näkemiänne.
— Omituista, — sanoi Rzedzian. — Nämä ihmiset haukkuvat ruotsalaisia, mutta pyrkivät niiden luo.
Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Te, hyvä herra, ette ole juuri hevoskauppiaan näköinen. Sormuksennekin sormessa on semmoinen, että monen herran ei tarvitsisi sitä hävetä. Näyttäkäähän!
— Tulkaa hakemaan!
— Ettekö itse voi kävellä?… Minunko pitäisi sinne kulkea?
— Olen kovin väsynyt.
— Hei, veliseni, joku voisi arvella, että et halua näyttää kasvojasi.
Tämän kuultuaan Józwa ei puhunut sanaakaan, vaan meni uunin luo, otti siitä palavan puun ja astui Kmicicin luo pitäen kekälettä korkealla, niin että se valaisi Kmicicin kasvot.
Kmicic nousi seisomaan koko pituudessaan, ja hetken he katsoivat toisiaan silmästä silmään. Äkkiä kekäle putosi Józwan
kädestä, niin että kipinät sinkoilivat ympäri.
— Jeesus Maria! — huusi Butrym. — Se on Kmicic!
— Minä itse! — vastasi Andrzej huomattuaan, että oli mahdotonta enää pysyä tuntemattomana.
Mutta Józwa alkoi huutaa sotamiehille, jotka olivat eteisessä:
— Hei, hei, ottakaa kiinni!
Sitten hän sanoi Andrzejlle:
— Tuhannen perkelettä, petturi! Kerran olet päässyt käsistäni, ja nyt pyrit valepuvussa ruotsalaisten luo! Nyt olet kynsissäni, senkin Juudas!
Hän tarttui Andrzejn niskaan, ja Andrzej takertui kiinni häneen. Mutta samassa molemmat nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, nousivat penkiltä, ja Kosma kysyi:
Ovi lensi auki, ja Józwan sotamiehet tulivat huoneeseen, mutta heidän kintereillään tulivat Kiemliczien miehet.
Józwa piti vasemmalla kädellä Andrzejta niskasta ja otti oikeaan paljastetun miekan. Mutta Andrzej, vaikka olikin heikompi, tarttui kuin pihdeillä hänen kurkkuunsa. Józwan silmät mulkoilivat, ja hän koetti lyödä Kmiciciä käteen, mutta ei ennättänyt, sillä sitä ennen iski Kmicic häntä miekkansa kahvalla päälakeen. Józwan sormet hellittivät otteensa ja hän horjahti taaksepäin. Kmicic töytäisi häntä
vielä saadakseen tilaa lyödä ja iski sapelillaan kasvoihin. Józwa kaatui selälleen kuin poikki hakattu tammi.
— Iskekää! — huusi Kmicic, jossa heräsi vanha tappelunhalu.
Kehoitus oli tarpeeton, sillä huone oli kuin kiehuva kattila. Nuoret Kiemliczit hakkasivat sapeleillaan ja puskivat väliin päällään kuin härät kaataen joka töytäisyllä miehen nurin. Heidän takanaan puikkelehti ukko pistellen yhtä mittaa miekallaan poikien käsivarsien alitse.
Rzedzian pysytteli syrjässä taistelun tuoksinasta ja koetti saada ammutuksi Kmicicin, mutta huonossa valaistuksessa Kmicic väliin oli valoisammassa kohdassa punaisen paholaisen kaltaisena, väliin taas katosi hänen näkyvistään pimeyteen.
Laudalaisten vastarinta heikkeni heikkenemistään. Józwan kaatuminen ja Kmicicin peloittava nimi sai heidät kauhistumaan.
Kuitenkin he taistelivat raivoisasti. Mellakan aikana ravintoloitsija hiipi taistelevien välitse kädessään vesisanko uunin luo ja paiskasi veden uuniin. Huoneessa oli nyt pilkkopimeätä ja taistelijat painautuivat yhteen ryhmään mahdollisimman lähelle toisiaan. Pian he väsyivät, kuului vain puhkumista ja kenkien kopinaa. Sitten ovesta, joka oli avoinna, riensivät ulos ensin Rzedzianin miehet, näiden jäljessä laudalaiset ja sen jälkeen Kmicicin väki.
Alkoi kahakka eteisessä, ulkokuistilla ja pihalla, varsinkin Rzedzianin kuormien luona, joitten alle hänen miehensä kätkeytyivät.
— Antautukaa! — huusi ukko Kiemlicz työntäen sapelinsa terän kuormarattaitten pyörien väliin ja sohien sinne umpimähkään.
— Seis, antaudumme! — vastasivat muutamat äänet.
Kuormien alla olevat miehet heittivät sieltä sapelinsa ja muut aseensa, nuoret Kiemliczit tarttuivat heidän niskaansa, ja ukko huusi:
— Kuormien kimppuun! Ottakaa, mitä käsiin sattuu! Pian!
Nuoret hyökkäsivät heti käsiksi kuormiin ja alkoivat niitä ryöstää, mutta samalla kuului Kmicicin huuto:
— Seis!
Tehdäkseen määräyksensä vielä selvemmäksi Kmicic alkoi lyödä heitä verisen sapelinsa lappeella.
Kosma ja Damian hyppäsivät kiireesti syrjään.
— Teidän armonne… eikö saa? — kysyi ukko nöyrästi
— Pois siitä! — huusi Kmicic. — Etsi käsiin staarosta!
Kosma ja Damian lähtivät heti liikkeelle ja isä heidän jäljessään.
Nejännestunnin kuluttua he palasivat tuoden Rzedzianin, joka nähtyään
Kmicicin kumarsi syvään ja sanoi:
— Teidän armonne, minulle tehdään vääryyttä, sillä minä en ole haastanut riitaa kenenkään kanssa, ja minulla on lupa niinkuin kaikilla muillakin matkustaa tervehtimään tuttuja.
Kmicic nojasi läähättäen sapeliinsa ja oli vaiti. Rzedzian jatkoi:
— En ole tehnyt ruotsalaisille enkä ruhtinas hetmanille mitään vahinkoa. Olen vain menossa herra Wolodyjowskin luo, joka on
vanha tuttuni ja jonka sotatoverina olen ollut Venäjällä… Kiejdanyssa en ole koskaan ollut, eikä minuun ollenkaan kuulu, mitä siellä on tapahtunut… Pidän vain huolta siitä, että säilytän nahkani eheänä enkä menetä, mitä Jumala on minulle antanut. En ole omaisuuttani varastanut, vaan, ansainnut sen otsa hiessä… Koko juttu ei kuulu minuun! Sallikaa, teidän armonne, minun rauhassa lähteä tieheni…
Kmicic hengitti raskaasti ja katsoi Rzedzianiin hajamielisen näköisenä.
— Pyydän nöyrimmästi, — alkoi staarosta taas puhua. — Teidän armonne näki, että minä en tuntenut noita miehiä enkä ollut heidän ystävänsä. He kävivät teidän kimppuunne, mutta enhän minä ole syypää. Jos ei muu auta, niin minä maksan korvauksen teidän armonne sotamiehille, vaikka minulla, köyhällä miehellä, ei liikoja ole… Annan heille taalerin mieheen, jotta heidän vaivansa tulisi palkituksi… Annan kaksikin… ja pyydän teidän armoannekin ottamaan sen minulta…
— Pankaa nuo kuormat kuntoon, — huudahti äkkiä Kmicic. — Ja te ottakaa haavoittuneet ja menkää hiiteen!
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.
Mutta silloin lähestyi ukko Kiemlicz huulet pitkällä ja vaikerrellen:
— Teidän armonne… ne ovat meidän… totisesti ne ovat meidän!
Kmicic loi häneen katseen, joka sai ukon melkein lyyhistymään maahan ja vaikenemaan.
Rzedzianin palvelijat ryhtyivät kiireen kaupalla valjastamaan hevosia.
Kmicic kääntyi uudelleen staarostan puoleen:
— Ottakaa kaikki haavoittuneet ja kuolleet täältä, viekää ne herra Wolodyjowskille ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä en ole hänen vihamiehensä, vaan kenties parempi ystävä kuin hän luuleekaan. Olen tahtonut häntä välttää, sillä vielä ei ole aika meidän tavata. Kenties se tapahtuu myöhemmin, mutta nyt hän ei uskoisi minua enkä minä voisi millään osoittaa hänelle luotettavaisuuttani… Ehkäpä voin sen tehdä myöhemmin. Huomatkaa! Sanokaa hänelle, että nämä miehet hyökkäsivät kimppuuni ja että minun oli pakko puolustautua.
— Niin todella olikin, — sanoi Rzedzian.
— Odottakaa!… Sanokaa vielä herra Wolodyjowskille, että hän pitäisi joukkonsa yhdessä ja että Radziwill vain odottaa ratsujoukkoa Pontukselta avukseen hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Kenties he ovat jo matkalla. Jotakin hän hommailee tallimestariruhtinaan ja vaaliruhtinaan kanssa, ja lähellä rajaa ei ole turvallista oleskella. Mutta pääasia on, että he pysyttelevät yhdessä, muuten joutuvat suotta tuhon omaksi. Vitebskin vojevoda pyrkii Podlasieen… Menkööt häntä vastaan ollakseen tarpeen vaatiessa apuna.
— Kerron kaikki aivan täsmällisesti.
— Vaikka Kmicic puhuu, vaikka Kmicic on varoittaja, niin uskottakoon häntä, neuvotelkoon muitten päälliköitten kanssa. Toistan, että hetmani on jo tulossa ja että minä en ole herra Wolodyjowskin vihollinen.
— Jos minulla olisi jokin merkki teidän armoltanne, niin se olisi vielä parempi, — sanoi Rzedian.
— Miksi niin?
— Silloin herra Wolodyjowskikin helpommin uskoisi teidän armonne hyviin tarkoituksiin.
— Ottakaa sitten merkiksi tämä sormus, — sanoi Kmicic,-vaikka minun merkkejäni onkin riittävästi niitten miesten otsissa, jotka viette herra Wolodyjowskille.
Rzedzian otti halukkaasti sormuksen ja kiitti.
Tunnin kuluttua Rzedzian kuormineen ja palvelijoineen oli kaikessa rauhassa matkalla Szczuczyniin kuljettaen kolmea kuollutta ja muutamia haavoittuneita, niiden joukossa Józwa Butrymia, jonka kasvot olivat halki ja pää puhki. Ajaessaan hän katseli sormusta, jonka kivi ihanasti välkkyi kuutamossa, ja ajatteli tuota omituista ja peloittavaa miestä, joka oli tehnyt liittoutuneille niin paljon pahaa, mutta nyt näytti tahtovan pelastaa heidät lopullisesta tuhosta.
— Antelias herra se on, päätti hän mietteensä. — On vain vaarallista olla hänen tiellään.
Yhtä vaikeata kuin Rzedzianin oli ymmärtää Kmicicin tuumia, yhtä suurta ja turhaa vaivaa näki myös ukko Kiemlicz hakiessaan vastausta kysymykseen: kenen puolella on herra Kmicic?
— On menossa kuninkaan luo ja taistelee liittoutuneita vastaan, jotka kannattavat kuningasta. Mitä se on? Eikä luota ruotsalaisiin, koska piileksii… Miten meille käynee?
Kun hän ei päässyt mihinkään tulokseen, purki hän kiukkunsa poikiinsa:
— Lurjukset! Kuolette ilman isän siunausta! Ettekö voineet edes kaatuneitten taskuja tyhjentää!
Vain Soroka oli tyytyväinen ja ratsasti iloisena everstinsä jäljessä.
— Paha taika ei meihin enää tepsi, — ajatteli hän, — koskapa annoimme noille selkään. Olisipa hauska tietää, ketä nyt pieksämme.
Hänestä se oli samantekevää niinkuin sekin, minne oltiin menossa.
Kmiciciä ei kukaan uskaltanut lähestyä eikä kysyä häneltä mitään, sillä nuori eversti oli synkkä kuin yö. Häntä suututti suuresti se, että hänen oli täytynyt piestä niitä miehiä, joiden riveissä hän mieluimmin olisi tahtonut olla. Mutta jos hän olisi antautunut ja antanut viedä itsensä herra Wolodyjowskin luo, niin mitä olisikaan tämä ajatellut kuultuaan, että hänet oli tavattu valepuvussa pyrkimässä ruotsalaisten, luo taskussaan ruotsalaisten päälliköitten puheille vievät turvakirjat?
— Vanhat synnit seuraavat minua, — ajatteli itsekseen Kmicic. Pakenen niin kauas kuin mahdollista… Jumala minua ohjatkoon… Herra, ole minulle armollinen!… Menen kuninkaani luo — siellä alkaa palvelukseni.
VIIDES LUKU.
Kauan epäröityään herra Wolodyjowski päätti seurata Kmicicin neuvoa, varoittaa kaikkia tovereitaan uhkaavasta vaarasta ja määrätä, että kaikkien joukkojen oli kokoonnuttava Bialystokiin. Hänen kirjeensä, joissa päälliköille ilmoitettiin Radziwillin aikeista, saivat osakseen huomiota kaikkien Podlasien vojevodakuntaan hajaantuneitten päälliköiden puolelta. Jotkut heistä olivat jo jakaneet joukkonsa pieniin osastoihin voidakseen helpommin talvehtia, toiset olivat antaneet upseerien asettua yksityisiin taloihin, niin että lippujen luona oli vain muutamia upseereita ja pieni määrä sotamiehiä. Päälliköt olivat näin menetelleet osaksi peläten nälänhätää, osaksi sen vuoksi, että oli vaikeata ylläpitää tarpeellista kuria joukoissa, jotka kerran jo kieltäydyttyään tottelemasta päällystöään nyt olivat taipuvaisia kapinoimaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Jos olisi ilmestynyt kyllin arvovaltainen johtaja ja heti vienyt ne taistelemaan jompaakumpaa vihollista vastaan, vaikkapa Radziwilliakin vastaan, niin kuri olisi pysynyt moitteettomana, mutta nyt se heikkeni, kun oleskeltiin toimettomina Podlasiessa, jossa aika kului vain, Radziwillin linnojen pommittamiseen, vojevodaruhtinaan tilusten ryöstöön ja neuvotteluihin ruhtinas Boguslawin kanssa. Näissä oloissa sotamies tottui vain omavaltaisuuteen ja rauhallisten asukkaitten ahdisteluun. Joukko sotamiehiä karkasi, muodosti
vapaajoukkoja ja ryösteli maanteillä. Näin tuo sotajoukko, joka oli kuninkaan ja isänmaan ystävien ainoa turva, kulki päivä päivältä perikatoansa kohti. Sen jakaminen pikku osastoihin yhä joudutti sen tuhoa. Tosin yhdessä ollen oli vaikeata hankkia riittävästi muonaa, mutta nälänhädän uhkaa oli ehkä liioiteltukin. Syksy oli käsissä, sato oli saatu hyvin korjatuksi, eikä yksikään vihollinen ollut käynyt seutua hävittämässä.
Niin omituiseksi oli asiain tila muodostunut, että tuo sotajoukko oli saanut olla rauhassa vihollisilta. Ruotsalaiset eivät edetessään olleet vielä saapuneet tähän maankulmaan. Toisaalta Chowańskin, Trubetskoin ja Serebrjanyn joukot seisoivat toimettomina entisissä asemissaan tietämättä mihin ryhtyisivät. Venäjällä Buturlin ja Chmielnicki hajoittivat joukkojaan eri tahoille. Liettua taas oli ruotsalaisten suojeluksessa. Sen ryöstäminen ja anastaminen oli samaa kuin julistaa sota ruotsalaisia vastaan, jotka kaikkialla maailmassa herättivät pelkoa.
Chowański ei hyökännyt Podlasieen eikä liittoutuneitten kimppuun, ja nämä puolestaan, ollen ilman johtajaa, eivät kyenneet ahdistamaan ketään eivätkä ryhtymään mihinkään sen vakavampaan kuin Radziwillin tilusten ryöstöön. Mutta herra Wolodyjowskin kirjeet, joissa ilmoitettiin Radziwillin aikovan hyökätä, herättivät päälliköt toimettomuudesta. He alkoivat taas järjestää joukkoja, kirjoittaa käskyjä, kutsua hajautuneita sotamiehiä palvelukseen ja uhata rangaistuksella tottelemattomia. Zyromski, huomattavin päälliköistä, jonka joukko oli parhaassa kunnossa, riensi ensimmäisenä viivyttelemättä Bialystokiin. Hänen jälkeensä tuli viikon sisään Jakob Kmicic, sitten alkoivat saapua Kotowskin ja Lipnickin sotamiehet yksitellen tahi joukoissa, tulipa myös vapaaehtoisesti pikku aatelia läheisistä aateliskylistä. Väliin, aina
saapui joku varakkaampi aatelismies hyvin asestettuine palvelijoineen. Ympäri kulki asiamiehiä kokoamassa rahaa ja elintarpeita kuitteja vastaan — sanalla sanoen toiminta oli käynnissä kaikkialla. Kun herra Wolodyjowski saapui laudalaisine joukkoineen, oli aseissa jo muutamia tuhansia miehiä. Vain johtajaa puuttui.
Paljon oli vielä epäkunnossa eikä järjestys ollut mallikelpoinen, mutta joukko ei kuitenkaan ollut niin huonosti järjestetty kuin se suurpuolalainen aatelisjoukko, jonka tehtävänä muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut vastustaa ruotsalaisten ylimenoa Ujscien luona. Podlasien ja Liettuan miehet olivat sotatoimiin tottuneita. Jokainen heistä oli elämänsä aikana ollut taisteluissa joko kasakoita tahi turkkilaisia tahi tataarilaisia vastaan, olipa niitäkin, jotka vielä muistivat sodan ruotsalaisia vastaan. Mutta muita etevämpi sotataidossa ja kaunopuheisuudessa oli herra Zagloba. Hän viihtyi hyvin tässä sotilasjoukossa, jossa ei kukaan ryhtynyt puhumaan kaulaa kastelematta.
Hän himmensi mahtavimmatkin johtajat. Laudalaiset kertoivat, että hän pelasti Wolodyjowskin, Skrzetuskit, Mirskin ja Oskierkan Radziwillin käsistä. Itsekään hän ei salannut ansioitaan ja teki itselleen oikeutta, jotta kaikki tietäisivät, millaisen miehen kanssa olivat tekemisissä.
— Ei ole tapani kehuskella, — sanoi hän, — eikä puhella olemattomia, sillä totuus on minusta pääasia, sen voi sisarenpoikanikin todistaa.
Näin puhuen hän kääntyi Roch Kowalskin puoleen, joka heti astui esille hänen selkänsä takaa ja sanoi juhlallisella äänellä:
