~ Dedication ~
For Kyle and Sharon and their dog Ponzo
CHAPTER ONE
Dixie Campbell’s night had been going just peachy until Pierre Bouchard opened his mouth and insulted her boots.
As a Mirage Confidential chauffeur, she’d been dispatched to pick Mr. Bouchard, a billionaire online transport entrepreneur, and the MMA fighter he was sponsoring and take them to the MGM Grand casino. A big Mixed Martial Arts cage-fighting tournament was happening this weekend in Las Vegas. Mr. Bouchard would be requiring Mirage services the entire weekend of the tournament. She would even
get her own room at the casino so she’d be on hand to drive him whenever necessary.
And Pierre Bouchard was a gorgeous chunk of man-candy. His dark, designer suit was filled out by a body she could tell was well muscled and would be delightfully hard as steel if a girl were to run her tongue down the ridges of his abs. Not that she had been thinking anything like that. And if a stray, horny thought had flashed into her brain, that only meant she really needed to get laid.
But it certainly didn’t help that Bouchard had dark brown hair and dark brown eyes, with a chiseled jaw and a short, stylish beard. He was classically handsome. Her nipples tightened right along with her core when an unexpected fantasy of the man naked and hard and parting her thighs suddenly shoved its way into her mind. Complete yumgasm. She normally wasn’t given to fantasizing about the wealthy and powerful clients she drove around, but damn, this man had presence. Even more than usual for an alpha werewolf.
All her excitement soured when Bouchard, fresh off his private jet, frowned as he looked her over and asked, “Are pink cowboy boots part of the standard Mirage chauffeur uniform?”
She’d been asked the question plenty of times, but always by someone who seemed charmed by the contrast of her pink cowgirl boots and her dark chauffeur uniform. Mr. Bouchard seemed offended by them. What a great way to start off a working
weekend with a client. She could already tell it would be a long one.
Despite his boot-hate, she gave him a bright smile. “Just for me, sir. I like to show a little bit of Vegas flair for visitors.”
He snorted. It was the first time she’d ever had a werewolf snort at her like a horse.
Yes, indeedy. It was quickly shaping up to be a very long weekend.
Because it was standard practice for Mirage drivers to review company portfolios on clients, she knew Pierre Bouchard was an alpha wolf for a new pack in Seattle. The pack was a small one he’d started less than two years prior, but was growing fast. The billionaire alpha wolf had made his fortune creating the popular Social2Drive app and service, competing in the online taxi and app business. Even though it amused her that Bouchard still relied on high-end transportation services like Mirage Confidential instead of his own company taxi service, she knew he was a controversial figure. After that boot comment, she only hoped he was a good tipper to make the weekend worth it. She had a feeling she’d be biting her tongue quite often.
Before either of them could say another word, a very large man moved toward them carrying several huge suitcases, garment bags, and laptop cases. He had to be at least six foot six and sported shoulders wider than a refrigerator. In fact, he was big enough to be a refrigerator dressed in a nice suit. His arm muscles bulged, but the weight of all the
things he carried didn’t seem to bother him. His hair was so short it was nearly shaved, and his eyes were quite a pretty shade of blue. She noticed right away that his nose had been broken several times by the slightly crooked look. While he certainly wasn’t unpleasant to stare at, he was no Pierre Bouchardlevel handsome. Although he did tower over the other man.
When the big man looked at her, he gave her the sweetest smile. “I like her boots, Pierre.” His voice was a deep rumble with the slightest hint of a Southern accent. Northern Alabama maybe? Tennessee? “It’s different. I always appreciate different.”
Bouchard glanced his way and actually seemed amused. “Mackey, if I’d have known you had a thing for boots, I’d have bought myself a pair years ago.”
“Never too late,” Mackey said, laughing and nudging Pierre. A little nudge from the big guy nearly had the billionaire stumbling off balance.
Dixie felt an instant liking for the big guy who was clearly not a bodyguard and had to be the MMA fighter that Bouchard sponsored. Anyone who liked her boots earned points right off the starting line. Also, he had the body of a god. A big man like that had to have a cock as long as her forearm, right? A cock that got so hard it could pound nails. Or was she forgetting the line between fantasy and reality again?
Screw reality. Fantasy was always more fun anyway.
It took a second for her to shake away her lustdazed and rambling thoughts. When she did, she realized she still had a job to do and she’d better get on it.
She hurried toward the big man Bouchard had called Mackey. “Here, sir. Let me help with those.”
Mackey smiled gently as he looked down at her. God, he was big. Standing near him was like staring up at some kind of mythical creature…like a frost giant who bench-pressed boulders or something.
He kept the bags out of her reach. “No, ma’am. I truly appreciate the offer, but they are heavy and I don’t mind. Keeps me in shape.”
“Don’t tire yourself out, Mackey,” Bouchard cut in. “You have a bunch of fights to win. Let the help do their job. It’s what we’re paying for.”
Mackey glanced his way and frowned. “Now you just settle down, Pierre. You know a gentleman is always a gentleman, even when he’s rich and in Vegas.”
She grinned up at him, as warm butterflies fluttered in the pit of her stomach. “He’s right though. It is part of my job.”
“Don’t worry yourself about that. We always pack more than we need anyhow. And by ‘we,’ I mean Pierre. Just show me where to put them.”
Pierre’s expression darkened into a frown. “Excuse me for wanting to look good for your victory.” He glanced at his Rolex. “We should get to the casino soon. We only have a couple more hours to weigh in.”
Dixie led the way to the limo and opened the trunk. Mackey dutifully followed along behind her and loaded the luggage into the limo.
He held out a huge hand to her when he was done. “Name’s Mackey Mackay. Pleased to make your acquaintance.”
Her brief hesitation was only because his hand was bigger than both of hers, even when placed side by side. But then she cursed herself for a coward and grabbed his hand for a shake. His huge paw enveloped her tiny one. He was very gentle, even though she could sense the great strength in those big hands.
“Pleased to meet you as well,” she replied, unable to help her smile, which was a hundred percent real smile, not one of the necessary “professional” ones she’d been flashing at Bouchard earlier. “Mackey Mackay? That has a nice ring to it.”
He chuckled. The sound was like standing next to the rumbling engine of a semi. “Mama thought it would be easier to spell. I always told her, ‘Mama, I’m big, but I ain’t stupid.’ Then she’d whap me for saying ‘ain’t.’”
That surprised a laugh out of her. She always found men who had a sense of humor to be endlessly sexy…and judging from the bulges beneath his suit, this man had enough muscle to compete in any of those bodybuilding contests.
Which was a whole new level of sexy.
Bouchard cleared his throat dramatically. Crap, the client with the checkbook was waiting. She
quickly shut the trunk and hurried around to open the limo door for him. But after she opened and held it while standing at formal attention, he only looked her over again. He paused for so long she began to wonder what his issue was now.
“You’re bigger than our last driver,” Pierre Bouchard said in a clipped voice. He kept his gaze meeting her gaze, but she knew what he was talking about. She was curvy, and her chest was one of the curviest parts of her.
She could have been offended, outraged, hurt, but she only turned the wattage on her smile all the higher. If this jerk thought to shame her about her body just because she came from a long line of bigger, curvier women, he was in for one hell of a surprise. She’d heard it all before. To her, it was water off a duck’s back. And it had been that way, ever since the day in her high school senior year when she’d decided she would never give other people the power to hurt her with words again.
So it was easy to put some return sass in her voice to go along with her smile. “I’m more beautiful than your last driver too, but let’s not hurt her feelings by mentioning it, shall we?”
The big fighter laughed. He slapped Pierre on the back, causing the man to stumble a step. “That’s what you get for being rude. She has a fighter’s spirit. We’re lucky.”
“Perhaps she should get in the ring instead of you. She can wear her boots,” Pierre quipped, smirking at Mackey.
Mackey shrugged at her apologetically.
“Travel makes him cranky.” He climbed into the limo, which tilted noticeably on its springs.
Pierre turned to look at her, his gaze narrowing. “I must warn you, Miss…”
“Dixie Campbell. I’m pleased to serve you, sir.”
“Indeed. Dixie, is it?” He glanced at Mackey inside the limo. When he looked at the other man, the expression on his face softened, a warm smile just barely showing on those full lips of his. In that moment, he looked like a regular, movie-starhandsome, nice guy human being. But his look soured again when he turned back to her and he practically growled, “I’m going to warn you…Dixie. I’m hard to please.”
“Well, Mirage Confidential excels at pleasing the hard to please.”
His smirk deepened. “Spare me the marketing shtick. I get enough as it is. Just remember what I said. And get us there on time.” He climbed into the limo.
She shut the door, careful not to slam it.
Careful to keep the smile on her face.
She was especially careful not to wish it was already Monday, the tournament over, and the obnoxious Mr. Pierre Bouchard on his way back to Seattle after leaving her a generous tip for all she’d had to endure.
Those kinds of wishes would only get her into trouble. And trouble was exactly what she didn’t need.
CHAPTER TWO
Pierre grabbed a crystal glass and poured himself some of the Dom Pérignon as soon as he had himself settled in the limousine. He needed the alcohol to steady his nerves. Right now, he was a nervous wreck about the tournament and…other things.
He couldn’t afford to appear weak. Ever. Showing nerves would be a sure sign of weakness in an alpha and a leader. So he was grateful for the calming effect of the Dom Pérignon. Mirage Confidential always provided the very best for their clients, ensuring everything was high-end and
perfect. Both were reasons he was happy to pay their premium prices.
Thinking about the limo company had him thinking about their chauffeur again. He could easily close his eyes and call to mind Dixie Campbell, her pink boots, flawless skin, heart-shaped face, and the oh-so-tempting way her breasts filled out her uniform. He shook his head, driving off the thoughts of her before they could distract him even more.
He hadn’t meant to be such a dick to the lady. So far, it had been one hell of a long day, ending with a tiring flight. So yes, Mackey was right. He was cranky. Besides, he was worried about the tournament and that always made him snappish.
As always, he was far more worried than Mackey seemed to be, which annoyed him to no end. So he’d been in no mood for Dixie Campbell and her look-at-me pink cowboy boots. After he’d noticed her responding to Mackey’s easy charm and his inperfect-shape body, Pierre had been a little jealous.
Hell, why lie about it? He’d been a lot jealous. While he had no trouble courting women or men when he wished, he didn’t like it when the ladies or the fellas zeroed in on his lover. He was a bit of the jealous type, he could admit it.
Mackey belonged to him.
The two of them had been lovers for almost three years now, ever since Pierre had found Mackey fighting in a local street-level werewolf brawltournament for chump change wagers. He’d brought Mackey out of that life and into the big time. Now
Mackey Mackay was a star, fighting other werewolves and shifters in MMA battles that everyone humans, shifters, demigods, you name it—loved to watch on pay-per-view.
At first the whole thing was a side project for him, something he found enjoyable when he was sick of the problems with Social2Drive and all the changing regulations with online transportation services. But soon enough he’d found himself falling for the heavy weight fighter and his easy Southern charm. The man was a real gentleman…and that always melted Pierre’s heart. Probably because Pierre knew that he himself was such a bastard much of the time.
He had to be. To run a company and run a pack, you had to be a bastard.
But Mackey was his shelter from all of that. He was kind. Caring. Gentle. And seeing the public fall in love with him had made Pierre feel good. In some strange way, it was almost as if the public also loved Pierre by adoring Mackey. Maybe because he’d brought Mackey out of obscurity and into the world and made people happy. It was foolish, feel-good nonsense…but that didn’t mean he didn’t think that way sometimes.
Pierre took another sip of champagne and tried to regain his focus. None of that mattered right now anyway. Besides, the upcoming tournament wasn’t the only reason for his nerves. It was his wolf. His inner wolf had responded to Miss Dixie Campbell and responded hard. So much so, that it
had taken every bit of self-control he possessed to keep from sweeping up the curvy chauffeur in his arms and carrying her off with him somewhere more private. That disturbed him. Not only was this the exact worst time for his wolf to react the way it would to a mate, but she had been hired to drive them for the entire weekend. So that meant he’d be dealing with his reaction to her on top of all the stress of seeing Mackey compete. His wolf already thought of Mackey as his mate. So what kind of craziness was this?
One thing was certain, it was craziness he did not need right now. Mackey was his mate. End of story. Mackey would win this tournament, then they could return to Seattle, and he never had to think about Dixie and her obnoxious disregard for uniform codes ever again.
“You should be kinder to people,” Mackey chided gently. “Especially people just trying to do their jobs.”
“I’ll make sure to tell her I’m sorry with a fat tip after you win this tournament.”
The other man shook his head, frowning. “What’s wrong? You’re usually not like this. I mean, we both know sometimes you have to act all alpha, but that comment about her was way out of line.”
He gritted his teeth and for once said nothing. He’d hated himself from the moment those words popped out of his mouth, but he couldn’t very well take them back. He hadn’t meant them the way they’d come out either. He’d meant it…as a
compliment. Her curvy figure had caught his attention right away—that hourglass shape, those full breasts, thick thighs, and an ass that was an ass worthy of the name. But he’d also been annoyed at his body’s reaction to her. While he sometimes enjoyed other women and men in bed with him and Mackey for threesomes, for the last year or so, he’d only been interested in Mackey. Exclusively. Their threesomes had dwindled and finally stopped. Maybe that was because Mackey was his mate and perfect for him. So why had she affected him that way? It was enough to frustrate any sane man.
He realized he should respond to what Mackey had said, though. Otherwise Mackey might think he was ignoring him or pouting or something. A distraction, in other words.
“You’re right,” he grudgingly admitted. “I was over the top. A bastard. Like usual. Forget about it. I promise to make it up to her. Now, can we focus? Maybe on something important like the fight?”
“Fighting isn’t important,” Mackey said placidly. “It’s just a thing I’m good at.”
He watched as Mackey opened a package of sardines. The big man loved sardines. It was a strange quirk. He loved sardines so much that Pierre often teased him about being some kind of cat shifter and not a werewolf after all. But Pierre made sure Mirage stocked them in their limo because he didn’t want Mackey to want for anything.
Ever.
“Fighting might or might not be important,” Pierre said, “but winning is important. You’ve trained too hard to lose this now. Your fans are depending on you.”
Mackey put another sardine on a saltine and popped it into his mouth. “I’ll make the fans proud, don’t worry. We owe them. But don’t let this put you in one of your moods, Pierre.”
He bristled. “What moods? You mean the moods that allow me to run a billion dollar international business or the moods that allow me to hold together my wolf pack?”
Mackey looked at him. There was no anger in his eyes, only a directness and, beneath that, concern. “I mean the moods where you’re rude to a young woman who is only doing her job the best she can. I think she’s sweet. And she’s pretty. My wolf likes her.”
“Why are we talking about her again?” he replied in a rush, trying to ignore what Mackey had said about his wolf liking the human chauffeur. That was trouble he also really didn’t need right now. “I already groveled to you about how sorry I was and how much of a bastard I was. I’ll take care of it. Give her a huge tip. Buy her a small Japanese car. Whatever. Now I need you focused on winning this tournament.”
“I don’t like it when you don’t treat others with the same respect you give me. You’re better than that, Pierre. We both know it. My wolf thinks she’s something special.”
“What does that even mean?” he snapped. “My wolf thinks every piece of tail that crosses his path is special. She’s pretty enough. But she’s only here to do a job. After Monday, we’ll never see her again.”
“If you think she’s pretty, maybe you should tell her so. Maybe you hurt her feeling with the way you were acting. You just met her. She doesn’t know you well enough to understand you can’t control your mouth or the words that sometimes spill out of it.”
“I speak my mind. I am the alpha. Don’t forget that.”
Mackey looked at him gravely and nodded. “I’ve never forgotten. But maybe that just means we expect you to be better than we are. So prove it.”
Listen to this. He was being upbraided like a naughty schoolboy. If it hadn’t been Mackey doing it, he never would’ve tolerated it. It stung. And it stung because Mackey was right… “Look, can we just focus on the tournament now? You’re right. I’m wrong. Let’s move on.”
Mackey’s smile was gentle, and his eyes kind. The big man had the sweetest smile Pierre had ever seen, and it rarely failed to soothe him. Children loved him too. Everyone loved him. He even got along with the other shifters he battled in the ring. Pierre would never admit it, but sometimes he wondered just wondered in the dark and idle hours of two in the morning what it might be like to be loved by everyone the same way.
But that wasn’t how you ran a wildly successful business. That wasn’t how you protected your pack.
Mackey reached out and laid a hand on Pierre’s shoulder, then drew him into a kiss. His lips were soft and salty. Pierre closed his eyes and gave himself to the kiss. For just a moment, all his tension, stress, and worries disappeared.
Unfortunately, they were right there again when Mackey finally drew away. He opened his eyes to find the big man gently cupping his face and staring in his eyes.
“Everything will be fine, Pierre.” He smiled again, and Pierre’s heart did a painful little jag. “I hope I didn’t taste too much like sardines.”
A surprised laugh escaped his mouth. God, he loved this man. He could deny him nothing. “Just salty. Don’t worry, I’ll kiss you whether you taste like fish or fowl or even liver.”
“I knew you had the soul of a poet,” Mackey replied, grinning. “I know how you hate liver, so that means a lot.”
Pierre kissed him again. He couldn’t help it. It was the only thing he could completely lose himself in right now. Mackey was the one thing that mattered. This business with his wolf and Mackey’s wolf and the feisty little human chauffeur meant nothing. It did not matter.
He wasn’t worried. Not at all.
CHAPTER THREE
Dixie smoothly navigated the traffic on Las Vegas Boulevard on her way to the MGM Grand.
Traffic this time of evening was mostly normal cars, trucks, and SUVs mixed in with limos and high-end luxury and sports cars. She was used to it, and to the crowds of tourists walking along the sidewalks, moving between casinos. The lights and screens along the Strip made the road almost as bright as day in places.
The privacy shield was up between her side of the limo and the passenger compartment, and that was just as well. They could use the intercom or
vidcam system if they needed her or wanted to change their destination. This way she could be alone to plan out the rest of her fascinating life without any distracting male presence to bother her. And by planning, she meant deciding what she would cook in her Crock-pot for the day. What Netflix series to watch next. And skimming through the weird replies she’d been getting lately on her dating app. Replies from men who apparently had no clue what the term “gentleman” meant. She could experience all this excitement while waiting for the one night a week her girlfriends were free. Then they could all go out to dinner, shopping, movies, or just sit around Patty’s pool out in the suburbs and enjoy some sun, cocktails, and girl talk.
She’d come to Vegas from Salt Lake City to attend UNLV, but after getting her bachelor of arts in Communications Studies, she’d had a hard time finding a job in her intended field as a development and fundraising officer. Too many recent graduates, not enough jobs. That was why she was working as a limo driver. Mirage Confidential specialized in VIP clients, wealthy, famous, or part of the shifter community such as alphas and the like. She had some benefits and she was well compensated, but the rules were pretty tight. If Mr. Bouchard decided to make a fuss about her pink boots, she would be in trouble. She’d have no option but to face the music. After all, she was the one making the choice, taking the risk, and breaking the dress code.
She just held out hope she could do a good enough job this weekend to charm him into forgetting about it.
Dixie cruised around to the side access roads around the MGM Grand, past the self-parking garage, making her way through a gated entrance to where the VIP guests were dropped off. She glided up to the curb. A valet and a bellman hurried over at once.
She parked and got out, moving around to the back to open the door for her clients. Mackey climbed out first, giving her a smile and a gentle “Thank you.” Pierre came next, talking on his cell phone. From the tense sound of his voice and clipped words, he was dealing with some kind of business trouble or complication. He glanced her way briefly and nodded before charging toward the entrance at a fast walk.
Dixie closed the limo door and hurried to help with the luggage at the trunk where Mackey was waiting patiently. The bellman and the valet were also waiting, looking a bit uncertain and intimidated by the huge man.
She unlocked the trunk and reached for the suitcases, but Mackey caught her hand in a surprisingly gentle but firm grip. “Please. Let me.”
His skin was warm. She was very aware of his touch, and her body seemed even more aware of him than her brain. Her heart began to beat faster. Her breath caught. Her nipples tightened.
She drew her hand away, almost jerking it free. Then she blushed, because she didn’t want him to think she didn’t want him to touch her…which she
did. Or at least she didn’t mind if he did. Touch her, that was. And the whole thing was unexpected and confusing and was it really hot this evening or what?
“It’s no problem, really,” she said quickly, trying to cover for herself. “I do this all the time.”
He nodded. “I’m sure you do. But I was brought up to be a gentleman, so I ask you to forgive me if I’m overstepping.” He shrugged those powerful shoulders and grinned. There was something so friendly about his expression and tone, something so guileless and charming, that even if he’d said something totally risqué and inappropriate like You look like you should be naked and wearing handcuffs on my bed she wouldn’t have taken offense to it. Her skin heated even more.
God, what was wrong with her today? General horniness was making her brain melt. She’d always believed horny brain melt was only a problem for males. Apparently, it was highly communicable like the common cold. Either that, or she really needed a vacation. And maybe a good vibrator, especially if her dating app was only going to suggest men with all the charm and social skills of barn animals.
The bellman waited expectantly with a luggage cart. Mackey effortlessly unloaded the luggage from the back of the limo and piled it on the cart. When that was done and the bellman was on his way into the casino, Mackey turned back to her.
“Pierre told me you’re going to be staying here at the hotel for the weekend in case we need a driver. Would you like to come and watch the tournament?
Another random document with no related content on Scribd:
Aavemaisena lepää suuri Suolovuoma kuun kelmeässä valossa.
Ei elävää olentoa näy missään, jos ei niiksi ottaisi puoleksi lumeen hautautuneita pajupensaikkoja, joita kasvaa siellä täällä avaran vuoman selällä. Kuun kalpeassa, väreilevässä valossa näyttävät ne ihmisolennoilta, jotka jostakin tuntemattomasta syystä ovat kerääntyneet yhteen puolen yön aikaan autiolle, elottomalle vuomalle. Näyttää siltä kuin liikkuisivat ne hiljaa edestakaisin, pysyen kuitenkin yhdessä joukossa. Väliin vain kohoaa lapinlakki vähän ylemmäs muun joukon kumaraan painuneita päitä ja toisinaan näyttää siltä, kuin kulkisi joku nelinkontin toisten takana ja tähystelisi molemmille puolin jotakin edessäpäin näkyvää vaaraa, sillä aikaa kuin toiset ovat omituiseen keskiyöhartauteensa vaipuneina. Mitä?
Ovatko todellakin koivurisukot muuttuneet eläviksi ihmisiksi?
Muutaman, vuoman laiteella olevan pensaikon takaa kohoaa neljän tuulen lakki varovaisesti näkyviin. Kuunvalo paistaa kirkkaasti sen vierkin [vierkki = lappalaislakin nahkareunus] reunassa olevaan kelta-punaväriseen koristenauhaan ja vierkin alta paljastuvat tummat kasvot, jotka tarkkaavaisina tähyävät eteenpäin.
Se on ihminen, elävä ihminen
Kaukana vuoman toisella reunalla näkyy myös liikettä. Se värehtii epäselvänä vuomaa reunustavan metsän hämyisellä laidalla, kunnes se käy selväpiirteisemmäksi ja kiteytyy mustaksi, eteenpäin liikkuvaksi pisteeksi, joka selvänä erottautuu valkean vuoman pinnalta. Musta piste lähenee, käy suuremmaksi joka hetki ja pian erottaa tähyävän miehen silmä sen poroparttioksi, joka ohjaa kulkunsa vuoman poikki. Mies laskeutuu pitkälleen pensaston suojaan ja virittää pyssynsä hanan. Hän on koko päivän hiihtänyt lähiseutuja ristiin rastiin ja hakenut poronjälkiä. Siellä täällä hän oli niitä löytänytkin, mutta aina siksi vanhoja, ettei ollut kannattanut lähteä niitä seuraamaan. Hän oli juuri ollut aikeissa palata takaisin vuoman laidasta, johon oli hetkeksi pysähtynyt, kun hänen terävä silmänsä keksi lauman ja hän päätti asettautua sitä väijymään.
Poroparttio läheni, pysähtyi tuon tuostakin koparoimaan vuoman valkeaa pintaa. Siellä oli jäkälää pajupensaiden juurilla. Mutta kauan se ei viipynyt paikassaan, vaan jatkoi kulkuaan vuoman yli.
Nyt se oli jo lähellä. Mies saattoi jo helposti erottaa eläimet toisistaan. Siinä oli nulppoja ja sarvipäitä, arviolta noin parisenkymmentä. Nyt pysähtyivät ne taas ja nostelivat kuonojaan kuin vainutakseen vastaiselle rannalle kätkeytynyttä vaaraa. Sitten jatkoivat ne tyyneinä matkaansa ja pysähtyivät uudelleen kaivamaan pajupensaikkojen kupeita.
Kuului laukaus, joka terävänä kiiri yli äänettömän vuoman. Porolauma säikähti ja lähti kiitämään takaisin tiheänä, sakeana joukkueena. Kajahti toinen ja kolmas laukaus ja pöllyävä lumipilvi osoitti, missä parttio oli menossa. Pian se oli päässyt yli vuoman ja hävinnyt vastarannalla olevaan metsään. Lappalainen juoksi esiin
piilopaikastaan paljastettu puukko kädessä. Hän riensi lähinnä olevan poron luo, joka pahasti haavoittuneena piehtaroi lumessa. Yks kaks sojotti puukko sen rinnassa ja tuokion kuluttua lakkasivat koivet liikkumasta.
Lappalainen silmäsi vuomalle ja hänen kasvojaan kirkasti saaliinhimoinen hymy. Vähän etempänä piehtaroi kaksi poroa tanterella. Toinen yritti päästä pystyyn, mutta luoti oli nähtävästi satuttanut sitä jalkaan, koska se heti pystyyn päästyään kaatui uudelleen.
Lappalainen veti puukon poron rinnasta ja riensi toisten luo. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin niidenkin liikkeet lakkasivat ja mies hyykötti polvillaan vuomalla täydessä nylkemätouhussa.
Aslak Rosto nylki porot muutamassa tuokiossa. Sen jälkeen hän paloitteli lihat, kantoi ne metsään ja hautasi lumeen huolellisesti. Oli kuin olisi kuukin suosinut hänen työtään, sillä se riistäytyi kuin väkisten esiin taivaalle kerääntyneiden pilvenhattaroiden takaa. Tuntui aivan kuin olisi se halunnut kirkkaalla loisteellaan auttaa Aslakkia tihutyön jälkien hävittämisessä.
Aslak sitoi taljat suopungilla yhteen ja heitti taakan selkäänsä. Hän haki pyssynsä pensaikon takaa ja nousi suksilleen.
Oli välttämätöntä saada taljat tappopaikalta syrjään. Vanhasta kokemuksesta hän tiesi hyvin, että jos joku kulkija sattuisi purnuille, tämä ensi töikseen rupeaisi etsimään lihoihin kuuluvia taljoja. Olisihan asian voinut auttaa sillä, että olisi leikannut taljoista korvat pois, mutta kuitenkin oli Aslakista varminta viedä ne kokonaan toiseen paikkaan.
Hän hiihti pitkin hiljaista metsää, jossa kuunvalo leikki puiden juurella. Jonkun matkaa hiihdettyään huomasi hän maan alkavan kohota. Metsä harveni, loppui tyyten ja eteen aukeni kuun valaisema tievan [harjun] laki. Aslak hiihti sen yli ja laski viistoon tievan juurelle vastakkaiselle puolen, jossa metsä taas alkoi. Siihen hän päätti laittautua yöksi.
Hän heitti taljakimpun selästään, haki metsästä kuivaa honkaa ja teki tulen. Paikka oli suojainen, joten tulen näkymistä ei tarvinnut pelätä. Olihan Suolovuoma kaukana ihmisten ilmoilta. Lähin tietty lapinkylä oli ainakin parin penikulman päässä.
Tuli paloi ilosesti ja Aslak haki eväänsä esille. Hän levitti yhden taljoista allensa ja ryhtyi syömään.
Joku päivä sitten hän oli saanut Suuvuonon Larssenilta kirjeen, jossa tämä oli pyytänyt lähettämään hänelle viidenkymmenen poron lihat. Hän oli nimittäin saanut suuremman tilauksen Tromssaan ja nyt häneltä puuttui tuo määrä. Sitä ei voinut Suuvuonossa niin äkkiä saada kokoon, jonka vuoksi hän luotti Aslak Rostoon, joka ennenkin oli hänelle toimittanut suuria lihalähetyksiä.
Tämän vuoksi Aslak oli teurastanut isänsä merkkiporot. Se oli ollut hyvä syy, jonka vuoksi hän oli saanut isänsä omasta merkistään eroavan poromerkin hävitetyksi. Mutta häneltä uupui vielä kymmenkunta ja siitä syystä hänen oli ollut lähdettävä "pyyntiretkelle". Ei senvuoksi, ettei omassa elossa olisi ollut, vaan siksi, että tämä oli Aslakista paljon mukavampi keino. Eihän tarvinnut omaa eloansa haaskata silloin, kun kiveliö vielä saalista antoi. Eikä hän ollut ensi kertaa tällaisilla matkoilla. Huihai! Hänhän elikin pääasiallisesti näillä töin. Sitäpaitsi hän nautti täysin siemauksin tällaisista matkoista. Niihin yhtyi siksi paljon jännittävää seikkailua,
ettei hän saattanut niistä luopua. Se oli varmaan isoisältä peritty peuranpyytäjäveri, joka häntä veti kiveliöön ja tuntureille saalista etsimään. Isoisän aikoina oli tietysti naapurilta "lainaamista" harjoitettu yhtä paljon kuin nytkin, ehkä enemmänkin. Mutta sen lisäksi oli silloin pyydystetty myös peuroja, joita siihen aikaan vielä parveili suuret laumat tuntureilla. Se oli ollut vapaata, rehellistä metsästystä, johon ei lakikaan pystynyt sekaantumaan. Nyt olivat peurat hävinneet, "muuttuneet" poroiksi. Omistajan merkki oli niistä tehnyt yksityisomaisuutta ja laki oli ottanut ne poikkeuksetta suojelukseensa. Loppunut siis oli peurojen pyynti, tuo vapaa urheilu lumisilla tunturihuipuilla. Ja entinen peuranpyytäjä, joka kyllä verotti luvattomasti naapurinkin tokkaa, hänkin, kun tilaisuus siihen tarjoutui, oli muuttunut yksinomaan salassa hiipiväksi, pimeässä piileskeleväksi varkaaksi, jonka teot eivät sietäneet päivänvaloa. —
Ja kuinka paljon niitä olikaan näitä nykyaikaisia "peuranpyytäjiä". Joka lappalainen järjestään! Ei Aslak tiennyt kuin yhden lappalaisen, jonka ei milloinkaan oltu sanottu varastaneen. Mutta hänpä olikin kuollut kunnanvaivaisena. Sen sijaan olivat toiset toimekkaita. Samaan tapaan kuin oman, heitti suopunki kiinni vieroporonkin ja puukko väärensi ujostelematta naapurin merkin. Hän, Aslak, käytti taidolla molempia, sekä puukkoa että suopunkia, mutta hyvin usein myös pyssyä, kun oli kysymys "vereksen lihan" tekemisestä naapurin laskuun. Pyssy oli hänestä melkein mukavampi. Se muistutti entistä peuranpyyntiä.
Aslak tarkasteli taljan korvaa. Tuttu merkki! Sen omistaja asui kaukana seurakunnan itäpäässä. Porot olivat nähtävästi jääneet vanhoihin kiekeröihin [kiekerö = paikka missä poro on kierrellyt ristiin rastiin] ja niin eksyneet omistajan niitä löytämättä.
Hän lopetti ateriansa ja pani eväät laukkuun. Päivän saalis ei häntä tyydyttänyt. Kolme päätä päivää kohti. Se oli liian vähän. Huomenna oli onnistuttava paremmin.
Metsässä kohisi. Aslak silmäsi tievan laelle. Siellä pyöritteli tuuli lumikiehkuroita. Taivas oli mennyt pilveen.
Hän lisäsi puita nuotioon, solmisi peskivyön polvien yläpuolelta tiukkaan, veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.
Mutta uni ei tahtonut tulla.
Aslak kuunteli tuulen tohinaa puiden latvoissa. Se soi niin myrskyä ennustavana. Hänen yöpaikkansa oli kuitenkin mahdollisimman suojaisa, toisella puolen Suolovuomaa vasten tievanselkä, toisella metsä.
Aslak katseli peskinkauluksen ja lakinreunan välisestä raosta, kuinka varjot liikkuivat metsässä. Sen mukaan kuin nuotio leimahti korkeammalle tuulenhengen siihen sattuessa, hypähtivät ne joka kerta keveästi taaksepäin metsän pimentoon. Mutta heti kun nuotion loimo vähänkin heikkeni, olivat ne jälleen uteliaina kurkistelemassa metsän reunassa, aivan Aslakin kantapäiden takana. Ne olivat kuin henkiä, jotka hiipivät ympäri ja supattivat, rohkeina tirkistellen tulen ääressä lepäävää miestä.
Mikäs paikka tämä olikaan?
Aslak ei ollut tullut sitä ajatelleeksi ennemmin. Nyt heräsi hänen havaintokykynsä vilkkaaseen toimintaan.
Hän käänsi päätään sivulle ja tarkkasi tievan juurta. Se teki jyrkän käänteen vasempaan ja näytti sillä suunnalla painuvan vielä
alemmaksi. Vähän matkan päässä oli lumitöyry, joka esti näkemästä, mihin tievan juuri päättyi. Töyryn yläpuolelta näkyi vain kääkkyräinen petäjä, jonka latvassa oli iso, kummallisen muotoinen tuulenpesä. Se muistutti hämmästyttävässä määrässä suurta Ruotsin lappalaisten käyttämää tupsulakkia. Nyt siinä lauloi jo myrskytuuli omituista, valittavaa säveltään.
Uskottoman tieva!
Kumma, ettei hän ollut sitä ennemmin huomannut.
Aslakin ajatukset vilkastuivat. Hän muisti poikasena kuulemansa kertomuksen lappalaisesta, joka oli elänyt suuren herätyksen aikana. Hän oli ollut mainio poronvaras eikä ollut välittänyt papin saarnoista eikä kehoituksista niin ikään mitään. Muutamana iltana hän oli ollut kirkolla seuroissa juopuneena ja pappi oli puhunut hänelle parannuksen tarpeellisuudesta. 'Tee parannus, Oula, ennenkuin on liian myöhäistä!' oli pappi varannut. 'Voit huomenna olla jo kuolleena.' Mutta siitäkös oli Oula yltynyt nauramaan ja pilkkaamaan: 'Mistä pappi sen tietää?' 'Olet tainnut kysyä itse Isä Jumalalta, kun niin varmana puhut?' 'Minun pitää huomenna olla pykällyksessä Jerstivaaran kaarteella eikä siis kuolema voi tulla kysymykseenkään. Mutta jos Isä Jumala on nyt kerran niin varmasti päättänyt sen, niin pyydä häntä hiukan pidentämään Oula Gainon elämänlankaa.' 'Sano, että Gaino-Oulalla on pykällys Jerstivaarassa ja että hänen täytyy välttämättä olla siellä ennen huomista puoltapäivää. Sillä pykällyksestä ei tule mitään, jollei poroisäntä, Hotti-Mikkala, saa viinojaan, ja ne on minulla ahkiossani.' Oli sanonut ja lähtenyt. Aamulla löydettiin Oula kuolleena kaltiosta [talvisula lähde] tievan alta. Siihen oli ajanut juovuksissaan ja hukkunut. — Siitä alkaen oli tievaa kutsuttu "Uskottoman tievaksi".
Aslakille tuli omituinen paha olo. Tuo kertomushan sopi niin ihmeen hyvin hänen omaan elämäänsä. Eikö hänkin ollut monesti pilkannut entistä pappia, kun tämä oli hänelle puhunut parannuksen tarpeellisuudesta? Olipa vain. Mutta nykyisen kanssa hän oli hyvissä väleissä… Ja eiköhän Jumala sentään lue sitä jonkunmoiseksi ansioksi, että hän oli joka tilaisuudessa uutta pappia puolustanut…
Aslakkia rupesi yöpaikkansa yht'äkkiä peloittamaan. Tiesi jo, vaikka ei tässä saisikaan nukkumarauhaa. Olihan kiveliö täynnä paikkoja, joissa ei annettu matkamiehen maata, vaan ajettiin väkisten ylös. Tiesi jo, vaikka olisi Uskottoman tievakin sellainen?
Kuitenkaan ei Aslak muistanut mitään sellaista kuulleensa. Hän rauhoittui ja painoi silmänsä umpeen. Kissa viitsi lähteä toiseen paikkaan muotkimaan ja uutta tulta tekemään… Hetkistä myöhemmin hän nukkui. Mutta uni oli rauhatonta ja tuli monella tapaa keskeytetyksi.
Ensin tuli Oula Gaino, parta ja tukka jäässä, ja pysähtyi hänen viereensä Hotti-Mikkalan viinanassakka kainalossa. Hän katsoi Aslakkia jääkuorisilla silmillään ja puheli: "Burist, Aslak Rosto!
Tunnetko minua? Minä olen Gaino-Oula ja asustan tässä tievassa. Minut on kyllä haudattu, mutta uskottoman ruumishan ei saa lepoa haudassakaan. Minä käyn joka yö viemässä viinaa Hotti-Mikkalalle, joka keskiyön aikana pitää pykällystä Jerstivaarassa." Gaino-Oula silmäsi taivaalle ja jatkoi: "Nyt pitää minun mennä, sillä Hotti-Mikkala odottaa. Laittauduhan pois tästä sillä aikaa!"
Oula Gaino lähti ja palasi tuokion kuluttua takaisin. "Vai et mennytkään!" huusi hän ja pui nyrkkiä Aslak Rostolle. "No sama se! Olepas vaan! Saat nähdä jotakin." Oula Gaino pani käden korvalliselleen ja kuunteli. "Minulle tulee vieraita tänä yönä", sanoi
hän ja katseli Aslakkia jäätyneillä silmillään. "Se on tuttua väkeä sinulle." Hän viittasi metsään päin ja virkkoi: "Kuulepas, sieltä hän jo ajaa!" Ja Aslak kuuli, kuinka ahkio kolahteli ja poron koparat naskuivat. Hetken kuluttua ilmestyi metsänreunaan pitkä, luiseva, silmäpuoli mies. Aslak tunsi hänet: se oli — Kummajärven Salkko.
Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Kurkkua poltti ja kuristi niin omituisesti. Oula Gaino kääntyi hänen puoleensa ja lausui: "Saat nousta tervehtimään vanhaa tuttua!"
Mutta Aslak ei tahtonut nousta.. "Voi armahda minua, Oula! Minä en saata, en saata!" rukoili hän.
Mutta Oula Gaino potkaisi häntä kylkeen ja huusi julmistuneena: "Vai et saata!" "Sepä kumma!"
Silloin täytyi Aslakin nousta ja Oula Gaino talutti häntä Salkkoa vastaan, joka oli noussut ahkiostaan. Polvet horjahtelivat arveluttavasti ja tuskan hiki kohosi otsalle. "Tässä on vanha tuttu, Salkko", sanoi Oula ja työnsi Aslakin Salkon eteen. Mutta tuskin oli Kummajärven Salkko hänet tuntenut, kun hän rupesi surkeasti huutamaan: "Voi, Aslak Rosto, mitä teit!" "Murhamies olet!" "Mutta odota, pian on sinunkin synninmittasi täysi!" Ja Salkko väänteli käsiään ja jääkuoren alta loisti hänen avuton, kauhistunut katseensa ja Aslakin ojennetulle kädelle putosi kyynel, joka poltti kuin tulessa…
Aslak hypähti ylös ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Tuskan hiki kihoili hänen otsalleen ja kättä kihelmöi armottomasti.
Hän oli nukkuessaan pudottanut toisen kintaan ja paljas kämmen oli sattunut palavan kekäleen päähän. Siitä tuska kädessä. Hän huoahti helpotuksesta. Kaikki olikin ollut vain unta.
Mutta ei! Totisesti oli tämä paikka sittenkin noiduttu!
Kaltion puolelta, sieltä, missä kasvoi kääkkyräinen petäjä, kuului yht'äkkiä surkean vihlova huuto: — Voi, voi!
Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mutta kun huuto uusiutui, täytyi hänen se uskoa. Hän sieppasi pyssynsä ja latasi.
‒ Kuka siellä? karjaisi hän ja hänen sydämensä takoi haljetakseen.
Mutta vastausta ei kuulunut. Tuuli hurisi vain puiden latvoissa ja myrsky ryski metsässä ja tievan takana.
— Vastaa, taikka minä ammun!
Ei vastausta.
Silloin Aslak laukaisi ääntä kohden ja se vaikeni heti. Mutta hetken päästä kajahti se uudelleen ja nyt entistä kovemmin ja valittavammin: Voi, voi!
Se oli Kummajärven Salkon ääni! Siitä ei ollut epäilystäkään. Aslak vapisi niin, että oli aivan kaatumaisillaan. "Herra Jumala, herra Jumala! Auta minua!" hoki hän itsekseen.
Samassa puhalsi tuuli nuotion sammuksiin. Aslak oli aivan menehtymäisillään tuskaansa. Hän läähätti ja huohotti kuin olisi ollut aivan äärimmilleen hengästynyt. "Herra Jumala! Nyt taisi tulla kuolema tähän paikkaan!" Hän haparoi laukkuaan, löysi sen ja hyppäsi suksilleen. Hän ei ajatellut suuntaa sen enempää, työnsi vain menemään niin paljon kuin jaksoi, läähättäen
pakahtumaisillaan. Puunoksat löivät häntä kasvoihin, mutta hän ei siitä välittänyt, hiihti vain eteenpäin hätä ja tuska kurkussa.
Yht'äkkiä pysähtyi hän kauhun lyömänä ja suksisauvat putosivat hänen käsistään. Ylhäältä, juuri hänen päänsä päältä parkaisi äskeinen ääni: — Voi, voi!
Muutamaan minuuttiin ei Aslak voinut tehdä mitään. Hän vapisi kiireestä kantapäähän ja kuoleman pelko kouristi hänen sydäntään. Hän tunsi viimeisen hetkensä tulleen. Salaperäinen, vaikeroiva ääni kaikui yhä hänen päänsä päältä. Hän olisi paennut, mutta voimat pettivät täydellisesti.
Mutta heti kun ensimäinen säikähdys vähänkin helpotti, palasi hänen vanha rohkeutensa epätoivon vimmalla takaisin. Hän tarkasti puita ympärillään ja koetti päästä selville, mistä tuo valittava ääni tuli.
Hän oli sattumalta joutunut lähelle kaltiota. Siinä aivan hänen vieressään oli kääkkyräinen petäjä tuulenpesineen ja sitä vastaan nojallaan toinen, myrskyn kaatama puu. Puiden rungot olivat pusertautuneet lujasti toisiaan vasten. Kun myrskytuuli heilutti kääkkyräpetäjää voimakkaammasti, syntyi puiden toisiinsa hankaantumisesta — valittava ääni.
Samassa hetkessä, kun tämä Aslakille selvisi, oli pelkokin tiessään. Mutta niin herpaantunut hän oli tavattomasta jännityksestään, että kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaansa.
Jonkun ajan kuluttua pääsi hän metsästä ulos. Hänen edessään oli vuoma, jossa myrsky tanssitti lumipilviä hirvittävällä voimalla.
Aslak korjasi laukkua selässään ja työnsi menemään myrskyn sekaan.
Pian katosi hän näkyvistä lumipyörteisiin.
Kun Aslak Rosto ajatteli viimeksi kuluneita vuosia, ei hän voinut niistä sanoa muuta kuin hyvää. Häntä oli onnistanut kaikin puolin. Elo oli kasvanut huomattavasti. Tuhannesta porosta verotti kunta, mutta tuhat viisisataa niitä oli, oli varallakin. Ja "mahdollisuudet lauman lisäämiseen" olivat yhtä hyvät kuin takavuosinakin. Eivät olleet näet lappalaiset vahingoistaan viisastuneet. Joka talvi hävisi jokaiselta kymmenmäärittäin, mutta uutterampaan paimennukseen se ei heitä saanut ryhtymään Hän, Aslak Rosto, oli sanonut heille, että "paimentakaa paremmin, etteivät varkaat vie eikä hukka hävitä". "Katsokaapa, minä hiihdän puolet maaherranlääniä tarkastaakseni, onko elo turvassa. Minä en luota renkeihini." Näin hän oli puhunut eikä naapureilla ollut siihen mitään sanomista. Hän näki kyllä heidän silmistään, etteivät he häntä uskoneet, mutta ajatuksiaan ei kukaan uskaltanut ilmaista. He tiesivät hänen varastavan, mutta siihen ei kukaan rohjennut viitata. Yksi ja toinen yritti vain kaikessa hiljaisuudessa verottaa hänen laumaansa, kun tilaisuus siihen tarjoutui, mutta yritykset olivat usein niin taitamattomasti harkittuja, että tulivat ilmi, ja Aslak oli saanut näytellä kärsineen osaa ja toimittaa syylliset rangaistukseen. Sillä tyhmää varkautta ei Aslak Rostokaan hyväksynyt. Jos kerran otti, niin piti ottaa taitavasti, niinkuin hän teki. Häntäpä ei oltukaan vankiloissa vennetty, niinkuin
yhtä ja toista tenomuotkalaista. Yksin Salkko Hukkaakin oli käytetty "alhaalla" ja sellaisestakin kuin — viinanvarkaudesta!
Salkko Hukka. Niin, hän oli pahin Aslak Roston vihamies. Ja se oli kumma, että heidän sukunsa olivat jo monessa polvessa olleet toistensa vihamiehiä. Niin olivat olleet vanha Rosto ja vanha Salkko, niin myös heidän isänsä. Mistä se johtui, sitä ei Aslak varmuudella tiennyt. Isänsä oli kertonut, että vanhoista ajoista olivat Hukat ja Rostot olleet palkistensa etevimpiä lappalaisia. Viimemainituilla oli aina ollut suhteellisesti paremmat jäkälämaat kuin edellisillä, joiden jutama-alue [liikkumisalue] oli seurakunnan länsipäässä, missä myös Norjan lappalaiset laidunsivat porojaan ja rasittivat maita enemmän kuin ne olisivat kestäneet. Vanha Hukka oli kerran esittänyt koko kunnan aluetta yhdeksi palkiseksi, mutta sitä oli vanha Rosto kynsin hampain vastustanut. Asia oli rauennut myrskyisen kokouksen jälkeen, jossa Hukan puolue oli jäänyt vähemmistöön. Hänen poikansa Salkko oli kuitenkin päässyt Roston palkisen jäseneksi, tiesi miten, mutta siellä hän nyt oli jo ollut kohta vuosikymmenen. Vanha vihamielisyys ei kuitenkaan ollut senkautta heikentynyt, päinvastoin.
Näitä mietiskeli Aslak Rosto kirkolle ajaessaan. Oli puolenyön aika ja kuu valaisi vaisusti kapeanpitkulaista järvenselkää, jota pitkin hän ajoi. Hän oli matkalla pappia noutamaan.
Aslak kiinnitti ajohihnaa. Poro taivutti päätään taaksepäin ja paransi menoa. Järvi loppui ja resuista naavakuusta kasvava rämeikkö alkoi.
Niin. Vanha Rosto oli kuoleman kielissä ja hänelle oli Aslak lähtenyt pappia noutamaan.
Vanhus oli kitunut pitkin talvea. Ei ollut enää ollut poroissa
kävijäksi pitkään aikaan. Melkein siitä saakka kuin Aslak oli hänen poronsa myynyt, olivat vanhuksen sukset seisoneet joutilaina luovaa vasten. Ei ollut kyennyt enää lähtemään. Nyt hän oli jo parisen viikkoa maannut heikkona sairaana.
Niin, muutenhan olisi Aslakin elämä mennytkin mainiosti. Mutta nyt tuli ensimäinen suurempi vastoinkäyminen sairauden muodossa. Jokohan rupesi käymään toteen Rauna-muorin ennustus synnin mitan täyttymisestä?
Ahkio rytkäsi koleikkorämeikössä ja Aslakin ajatukset nousivat ja laskivat samassa tahdissa ahkion heilahdusten kanssa. Eikö mitä!…
Tuleehan se kuolema… vanhalle… sehän on luonnonlaki semmoinen… Eihän siinä mitä ihmettä… Kahdeksankymmentä vuotta äijällä hartioilla… Omituista, että pitää aikamiehen hourata… ja vaivata itseään vanhan akan jaarituksilla… Synnin mitta… joutavia…
— Joutavia! huudahti hän ääneen, kun koleikko loppui ja ahkio liukui sileälle vuomalle. Hän tempasi hihnasta, niin että poro säikähtäen nosti päänsä ylös ja taivutti sitä viistoon taaksepäin. Tämä liike toi yht'äkkiä Aslakin mieleen Kummajärven Salkon, sillä noin oli hänkin päätänsä taivuttanut, kun surman luoti hänet kaatoi.
Aslak muisti unensa, jonka hän Uskottoman tievalla oli nähnyt, ja häntä ahdisti. Kummajärven Salkko… Niin, niin… se olisi saanut jäädä tekemättä. Tappaa mies… oh, se oli kamalaa!… Mutta kun oli kysymyksessä sellainen varas kuin Salkko, niin… Viedä kokonaisia parttioita niin usein… ja niin röyhkeästi… Sitä ei kenenkään sisu kestänyt. Ja varma oli, että niin olisi menetellyt joka lappalainen hänen asemassaan… ampunut kuin koiran… armotta. Mutta vaikka
Salkko olikin kohtalonsa ansainnut, tuntui se silti niin hirveältä… väliin öillä aivan kamalalta. Sen parkaisu oli ollut niin ilkeä.. Niin oli ölähtänyt oudosti, että oikein oli veriä liikahuttanut… Ei ollut saattanut Aslak sen koommin sillä paikalla käydä.
Huh!… Sen yön jälkeen hän oli odottanut synnin mitan täyttymistä, odottanut peläten ja vavisten, mutta ei mitään ollut tapahtunut… ei mitään. Sama rauha kuin ennenkin. Taisi olla satua koko juttu… Mistä lie Rauna-muori sen onkinutkin?… Synnin mitta… synnin mitta!… Sitä se vaan hoki… joka näkemässä… akanhöperö!
— Vuooaaa! kajahti äkkiä kuutamoisessa yössä. Hukka!
Poro, joka oli vähää ennen levottomana vainunnut jotakin, säikähti ja lähti vimmastuneena laukkaamaan. Se liikutteli korviaan väristen ja pakeni kuin henkensä edestä.
Vuoma teki aavemaisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi se ollut kirkkaammin valaistu kuin muut paikat. Kuunvalo tulvehti siinä niin voimakkaana ja väreilevänä, kuin olisi keveän auteren tavalla lainehtinut yli vuoman. Siellä täällä törröttävät heinäpielekset loivat mustia varjoja sen valkeaan pintaan.
Aslak ei voinut selittää, miksi hänestä tuntui niin kammottavalta ajaa tätä valoisaa vuomaa pitkin. Hänestä olisi ollut paljon hauskempi ajaa metsässä tahi tiheässä koivurudossa. Oli kuin olisi hän täällä ollut joka puolelta tuijottavien, näkymättömien katseiden esineenä. Hänestä tuntui, että vuoma eli, omituisesti, salaperäisesti, mutta silti kyllin tajuttavasti aistimille, jotka äärimmilleen jännittyneinä tarkkasivat jokaista pienintäkin risahdusta.
— Uuooaa!
Se oli pitkää ja sanomattoman valittavaa. Aslak oli kuullut tuon äänen usein, mutta nyt herätti se hänessä niin kummallisen oudon kammon. Häntä värisytti ja kylmä hiki kihosi otsalle.
Poro hyppäsi säikähtyneenä sivulle, seisoi hetken hievahtamatta vapisten, tempasi sitten hurjaan laukkaan ja tehden laajan kaaren pyörsi äkisti taaksepäin. Aslak koetti suistaa sitä oikeaan, mutta eläin pani vastaan. Hän teki uuden yrityksen, mutta samalla tuloksella. Ei auttanut muu kuin nousta ahkiosta.
Hän meni poron etupuolelle ja koetti vetää sitä eteenpäin, mutta eläin riuhtoi ja tappeli vastaan aivan raivokkaana. Niinkauan kuin hihna oli liikkumatta seisoi porokin hievahtamatta. Se läähätti pakahtuakseen, silmät jäykkinä ja kieli riippuen elotonna suusta. Mutta heti kun Aslak liikautti hihnaa ja yritti vetää elukkaa mukaansa, uusiutui sama temppu. Lopuksi hurjistui se äärimmilleen ja ryntäsi päälle. — Baergalak!
Aslak säikähti omaa ääntänsä, sillä se kajahti niin kovasti öisessä hiljaisuudessa. Se vieri pitkin vuoman reunoja ja synnytti samanlaisen äänen kuin aalto pyyhkäistessään jääriittaan käyneen järven rantaa. Hän painiskeli hetken poron kanssa ja väänsi sen alleen.
Mikä elukalle tuli? Ennen niin siivo ja nyt kuin hullu. Pelkäsikö se niin tavattomasti hukan huutoa? Vai oliko tämä vuoma loihdittu?
Hän hellitti otteensa ja samassa oli poro taas jaloillaan ja läähätti kiivaasti. Aslak hiipi varovaisesti ahkion luo, sivalsi poroa äkkiä voimakkaasti kylelle ja hyppäsi ahkioon. Lumi pölähti ja eläin kiisi kuin vihuri, kiertäen isoa rengasta. Kuului ähkymistä ja hihnan
läiskettä, tukahdutettuja kirouksia ja koparain nopeaa kapsetta, mutta suunta ei muuttunut.
Baergalak! karjaisi Aslak niin että vuoma raikui. — Isä tahtoo pappia ja sinä et mene! Ja hän takoi hihnalla poron kupeita niin että paukkui. Ja kumma! Poro oikaisi suoraan vuoman poikki kuin olisi sille yht'äkkiä selvinnyt, millä asialla se oli. Lumi tuprusi savuna ja viitakko rytisi, kun se ryntäsi eteenpäin. Jäätyneiden pajupensaiden oksat löivät Aslakkia silmille niin että tulta iski, mutta eteenpäin laukkasi poro sitä vinhemmin kuta vaikeampikulkuinen paikka oli.
Tuli taas järvi ja poro karahutti pitkässä tolvassa jäälle. Siellä sen vauhti vähitellen hiljeni ja tuokion mentyä kulki se aivan rauhallisena, kuin ei olisi milloinkaan yrittänytkään oikuttelemaan.
Aslak suisti menemään. Hänellä oli kiire, sillä vanhus odotti pappia. Hän oli ollut matkalla runsaasti pari tuntia. Hän näki sen kuun asennosta. Aamuksi piti hänen olla takaisin.
Häntä puistatti. Eipä ollut ennen Pajuvuoma niin kovalle ottanut. Mikä ihme meni elukkaankin siinä? Oli ollut kuin taiottu. Vai oliko hän ajanut liian nopeasti, niin että eläin pakkasi väsymään? Tiesi hänet. Nyt kulki se taas tasaisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
* * * * *
Aslak Rosto seisoi papin virkahuoneessa ja odotti. Kynttilä paloi pöydällä. Sen oli palvelustyttö siihen sytyttänyt. Nyt oli hän papille ilmoittamassa hänen asiataan.
Viereisestä huoneesta kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Aslak erotti rouvan äänen. 'Keskellä yötäkö sinun täytyy lähteä?' Johon
kuului papin rykäisy ja vastaus: 'Niin, kuuluu olevan huono.'
Ovi aukeni ja pastori tuli virkahuoneeseen. Aslak nousi tervehtimään.
— Päivää, päivää, vaikka yöhän nyt oikeastaan on. Huonoko on isä?
— Huonoksi jäi, Ei taida olla monen tunnin eläjää. Lähdin pappia hakemaan.
— Jaa, jaa. Minä joudun tästä heti. Tuota… sinulla on poro tietysti?
— On. Yhdellä tosin tulin, mutta olen hankkinut papille täältä kylästä.
Se on Kurun Heemin käsihärkä. Sillä on hyvä ajaa.
— Jaa, jaa. Odotahan nyt, minä olen pian valmis.
Pastori palasi viereiseen huoneeseen ja Aslak istui odottamaan. Tuokion kuluttua tuli pappi takaisin täydessä matkapuvussa.
— Eväslaukkua ei papin tarvitse ottaa, rippineuvot vain, varasi Aslak työntyessään papin edellä ulos. — Meillä on siellä ruokaa yllin kyllin.
Hetken päästä ajoi kaksi miestä kirkon sivuitse pohjoista kohti.
Aamutähti rupesi vähän vaalenemaan.
XII.
Suuren Vuorsojärven pohjoisrannalla on Aslak Roston kylä. Paikalla on vain yksi kota, jossa Aslak asuu isänsä ja renkeinsä kanssa. Samalla puolella järveä, muutaman penikulman päässä siitä, kohoaa Tiermestunturien mahtava jono. Tunturijonon keskikohdalla on kapea lovi, joka näkyy kauas etelään. Siinä on syvä kuru kahden tunturin välissä ja siitä vie talvitie Ruijaan.
Aamu rupesi jo valkenemaan, kun Aslak papin kanssa laskeutui järvelle. He olivat ajaneet kovasti, sillä kummallakin oli verekset härät. Ei ollut Aslak uskaltanut lähteä paluumatkalle samalla, jolla oli kirkolle tullut, vaan oli hänen täytynyt lainata ajokas itselleenkin.
Niila Skum ryömi kodasta ulos, heti kun ensimäkien koiran haukahdus kajahti. Hän oli valvonut vanhuksen luona sillä aikaa kuin isäntä oli kirkolla.
— Vieläkö on hengissä? kysäisi Aslak hypäten ahkiosta ja heittäen hihnanpään Niilalle.
— Vielä, mutta kovin on huonona.
