Series Editor’s Foreword
During the frst half of the twentieth century, analytic philosophy gradually established itself as the dominant tradition in the Englishspeaking world, and over the last few decades it has taken frm root in many other parts of the world. Tere has been increasing debate over just what “analytic philosophy” means, as the movement has ramifed into the complex tradition that we know today, but the infuence of the concerns, ideas and methods of early analytic philosophy on contemporary thought is indisputable. All this has led to greater self-consciousness among analytic philosophers about the nature and origins of their tradition, and scholarly interest in its historical development and philosophical foundations has blossomed in recent years, with the result that history of analytic philosophy is now recognized as a major feld of philosophy in its own right.
Te main aim of the series in which the present book appears, the frst series of its kind, is to create a venue for work on the history of analytic philosophy, consolidating the area as a major feld of philosophy and promoting further research and debate. Te “history of analytic philosophy” is understood broadly, as covering the period from the last three decades of the nineteenth century to the start of the
twenty-frst century, beginning with the work of Frege, Russell, Moore and Wittgenstein, who are generally regarded as its main founders, and the infuences upon them, and going right up to the most recent developments. In allowing the “history” to extend to the present, the aim is to encourage engagement with contemporary debates in philosophy, for example, in showing how the concerns of early analytic philosophy relate to current concerns. In focusing on analytic philosophy, the aim is not to exclude comparisons with other—earlier or contemporary— traditions, or consideration of fgures or themes that some might regard as marginal to the analytic tradition but which also throw light on analytic philosophy. Indeed, a further aim of the series is to deepen our understanding of the broader context in which analytic philosophy developed, by looking, for example, at the roots of analytic philosophy in neo-Kantianism or British idealism, or the connections between analytic philosophy and phenomenology, or discussing the work of philosophers who were important in the development of analytic philosophy but who are now often forgotten.
One group of philosophers who have indeed been relatively neglected in mainstream analytic philosophy, but who arguably constitute their own philosophical tradition—or indeed, traditions—with many points of connection with mainstream analytic philosophy, is the Brentano School, a group of philosophers who were infuenced by the work of Franz Brentano (1838–1917). Brentano taught frst at Würzburg, where he published his most infuential book, Psychology from an Empirical Standpoint, in 1874, and then moved to the University of Vienna, where he taught until 1895. Te members of the Brentano School include Edmund Husserl (1859–1938), who went on to found the phenomenological tradition, Kazimierz Twardowski (1866–1938), who established the Lvov–Warsaw School, and Alexius Meinong (1853–1920), who studied with Brentano in Vienna and taught at Graz from 1882 until his death. Tere has been a lot of work recently on the connections between analytic philosophy and phenomenology; see, for example, the volume in this series edited by Mark Textor: Judgement and Truth in Early Analytic Philosophy and Phenomenology (2013). Te Lvov–Warsaw School forms the core of the Polish analytic tradition; a volume on this, edited by Kevin Mulligan, Katarzyna Kijania-Placek
and Tomasz Placek, has also been published in this series: Studies in the History and Philosophy of Polish Logic (2013).
Brentano and Meinong are key fgures in what has been called the Austrian analytic tradition. Meinong, most famous in mainstream analytic philosophy for his theory of objects, taken as including nonexistent as well as existent objects, both infuenced and was criticized by Bertrand Russell in his early work. But another, less well-known fgure is Anton Marty (1847–1914), who studied with Brentano in Würzburg (before he left for Vienna), did his doctorate under Hermann Lotze (1817–81) at Göttingen, and from 1880 taught at the Charles University in Prague, where he was Rector from 1895 to 1897. (Prague at the time was part of the Austro-Hungarian Empire.) His doctoral thesis was on the origin of language, and the philosophy of language was his central focus throughout his subsequent career. Infuenced by Brentano’s theory of intentionality as well as his conception of descriptive (as opposed to genetic) psychology, Marty was concerned to develop what he called a “descriptive semasiology”. His main work was Untersuchungen zur Grundlegung der allgemeinen Grammatik und Sprachphilosophie, the frst volume of which was published in 1908. A full account of the “linguistic turn” that took place in the nineteenth and twentieth centuries, which is often but wrongly seen as characterizing analytic philosophy alone, would have to recognize Marty’s contribution.
Te present volume, edited by Giuliano Bacigalupo and Hélène Leblanc, is devoted to the work of Anton Marty. As they explain in their introduction, their aim is not simply to do greater justice to Marty’s place in the history of philosophy, or to his contribution to the development of analytic philosophy, but to breathe “some new life into his thought” by revisiting and exploring his ideas from a contemporary perspective. Divided into three parts, the frst part addresses various issues in the philosophy of language, looking at the connection with the work of H. P. Grice (1913–88), among others. Te second part turns to the philosophy of space and time, on which a book by Marty was edited and published two years after his death. We see here some of his ideas on the ontology and phenomenology of space and time. Te fnal part is concerned with two metaphilosophical aspects of Marty’s thought,
on existence and being, and on the way that philosophers can be misled by pictures embedded in our use of language. Te frst shows how rooted he was in Brentano’s writings on Aristotle’s metaphysics, and the second anticipates Wittgenstein’s later eforts—as part of his own Sprachkritik—to diagnose and combat the efect of misleading pictures. Tis volume succeeds very well in demonstrating the depth of Marty’s thinking, his place in the history of philosophy and the continuing fertility of his ideas in connecting with present concerns.
Berlin, Germany
December 2018
Michael Beaney
Notes on Contributors
Giuliano Bacigalupo has been until recently a Postdoctoral Research Fellow in the SNF project “Meaning and Intentionality in Anton Marty. At the Crossroads of the Philosophy of Language and Mind”, at the University of Geneva, Switzerland and is a member of Inbegrif Geneva Seminar for Austro-German Philosophy. Previously, he has held positions at Seattle University, USA and at the University of Konstanz, Germany.
Jan Claas is a Research Assistant (wissenschaftlicher Mitarbeiter) at Hamburg University in Germany. His main interests lie in the philosophy of language, in particular concepts and conceptual containment, as well as in the history of analytic philosophy, in particular the philosophy of Bernard Bolzano and its infuence. Bringing both interests together, he has just fnished his dissertation on Bolzano’s conception of concepts.
Ingvar Johansson is Emeritus Professor in theoretical philosophy at Umeå University, Sweden. His philosophical interests have been centred round problems in, on the one hand, the philosophy of science, and, on the other hand, in ontology taken in a wide sense that includes problems
of the existence of space, universals, consciousness and social reality. He published, inter alia, Ontological Investigations. An Inquiry into the Categories of Nature, Man and Society (1989, 2004), and Medicine & Philosophy. A Twenty-First Century Introduction (2008).
Hélène Leblanc is a Postdoctoral Research Fellow in the SNF/ANR project “SÊMAINÔ. Archéologie diférentielle du signe linguistique” at the University of Geneva, Switzerland. Previously, she worked on the SNF project “Meaning and Intentionality in Anton Marty. At the Crossroads of the Philosophy of Language and Mind”. She is also a member of Inbegrif—Geneva Seminar for Austro-German Philosophy. She earned her Ph.D. in philosophy (Lille/Lecce) with a thesis on semiotic theories in early modern philosophy and has published several papers on this topic. Recently, she edited the thematic issue Beauty and Ugliness in the Austro-German Tradition for the Italian journal Paradigmi.
Clare Mac Cumhaill is Assistant Professor of philosophy at Durham University. She works on topics in the philosophy of perception, action, emotion and aesthetics—with a special focus on space, spatial properties, form and structural and formal explanation quite generally. She is co-editor of Perceptual Ephemera (OUP 2018), and co-director of the In Parenthesis project.
Kevin Mulligan is Honorary Professor of analytic philosophy at the University of Geneva, Ordinary Professor of philosophy at the University of Italian Switzerland and Director of Research at the Institute of Philosophical Studies, Faculty of Teology, Lugano. He works on ontology, philosophy of mind and the history of Austrian philosophy. His numerous publications include Wittgenstein et la philosophie austro-allemande (2012), as well as the edited collection, Mind, Meaning and Metaphysics. Te Philosophy and Teory of Language of Anton Marty (1990). Together with Laurent Cesalli, he led the SNF project “Meaning and Intentionality in Anton Marty: At the Crossroads of the Philosophy of Language and Mind”, at the University of Geneva (2014–2017).
François Recanati is a Research Fellow at the Centre National de la Recherche Scientifque (CNRS), Institut Jean Nicod, Paris. His work focuses on philosophy of language and mind. Among his numerous publications should be mentioned Meaning and Force (1987), Direct Reference (1993), Oratio Obliqua, Oratio Recta (2000), Literal Meaning (2004), Perspectival Tought (2007), Truth-Conditional Pragmatics (2010), Mental Files (2012) and Mental Files in Flux (2016). He is a co-founder and past president of the European Society for Analytic Philosophy and was elected a Foreign Honorary Member of the American Academy of Arts and Sciences in 2012. Since 2019, François Recanati holds the Chair of Philosophy of Language and Mind at the Collège de France.
Tomas Sattig is Professor of theoretical philosophy at the University of Tübingen. He works in metaphysics, philosophy of language and philosophy of mind. His publications include the books Te Double Lives of Objects: An Essay in the Metaphysics of the Ordinary World (2015) and Te Language and Reality of Time (2006).
Benjamin Schnieder is Professor of theoretical philosophy at the University of Hamburg. His main areas of research are metaphysics, the philosophy of language and logic, and the history of theoretical philosophy. His publications include the monographs Substanz und Adhärenz—Bolzanos Ontologie des Wirklichen (Philosophia 2002) and Substanzen und (ihre) Eigenschaften (de Gruyter 2004), the anthology Metaphysical Grounding (Cambridge University Press, co-edited with Fabrice Correia), and numerous papers in philosophy journals.
Mark Textor is Professor of philosophy in King’s College London. His research interests are in logic and metaphysics, philosophy of language, the history of analytic philosophy and Austrian Philosophy. His publications include the books Te Routledge Guide Book to Frege on Sense and Reference (2010) and Brentano’s Mind (2017).
Alberto Voltolini is Professor of philosophy of mind at the University of Turin. His researches aim at the concepts of reference, intentionality, perception, as well as fction and depiction. His main publications include How Ficta Follow Fiction (2006) and A Syncretistic Teory of Depiction (2015).
List of Figures
Chapter 4
Fig. 1 Detachment of adjective and noun
Fig. 2 Detachment of noun but not of adjective 62
Fig. 3 No detachment of adjective, detachment of noun debatable 62
Fig. 4 Detachment of noun but not of adjective (for syntactic reasons) 63
Fig. 5 Neither detachment of adjective nor of noun 63
Fig. 6 Detachment of adjective, entailment of negated noun 63
Chapter 7
Fig. 1 An extensionalist account of our experience of change 155
Fig. 2 A retentionalist account of our experience of change 160
Fig. 3 Te extensionalist element of Marty’s account 164
Fig. 4 Te retentionalist element of Marty’s account 166
1 Introduction
Giuliano Bacigalupo and Hélène Leblanc
Anton Marty was at the centre of one of the most productive traditions in philosophy, which originated in the works and teaching of Franz Brentano and led to Alexius Meinong’s theory of objects, Edmund Husserl’s phenomenology, Roman Ingarden’s ontology of art, and, via Kasimir Twardowski, to the Lvov-Warsaw School. Indeed, several among the theories being argued for or against in the contemporary debate have their forerunners in this tradition. Tis surely applies to the question whether intentionality should be deemed the ‘mark’ of the mental, a claim that received its—by now classic—formulation in Brentano’s Psychology from an Empirical Standpoint (1874). Te same also holds true of the debate between one-level and two-level theories of self-consciousness, which owes much to Brentano’s attempt to provide a synthesis between these two accounts. Looking beyond Brentano,
G. Bacigalupo (*)
UMR 8163 Savoirs, Textes, Langage, University of Lille, Lille, France
H. Leblanc
Department of Philosophy, University of Geneva, Geneva, Switzerland
e-mail: Helene.leblanc@unige.ch
© Te Author(s) 2019
G. Bacigalupo and H. Leblanc (eds.), Anton Marty and Contemporary Philosophy, History of Analytic Philosophy, https://doi.org/10.1007/978-3-030-05581-3_1
Bacigalupo and H. Leblanc
we may note that the most infuential approach to philosophy of perception, namely the intentional theory, has in Husserl’s writings one of its most sophisticated formulations. Te widely discussed realist approach to fctional objects was also developed by Amie Tomasson, following the blueprint of Roman Ingarden’s ontology of literary works. Finally, Meinong was even granted the honour of seeing some of the most distinguished contemporary metaphysicians such as Richard Routley, Terence Parsons, Ed Zalta and Graham Priest (self-)labelled as Meinongians.
However, Anton Marty, a student and lifelong friend of Brentano, has remained on the sidelines. Not only would we be hard-pressed to name contemporary philosophers who consider themselves ‘Martyans’. As it happens, many philosophers would even have difculty in placing Marty within the history of philosophy.
Te reason for the current neglect is mainly due to the fact that Marty is often considered to have simply played the role of the defender of the Brentanian orthodoxy vis-à-vis the innovations introduced by some of his students, frst and foremost Meinong and Husserl. True, several pages of Marty’s writings provide sharp and often harsh criticism of heresies such as the introduction of assumptions (Meinong) and symbolic intentions (Husserl) as new fundamental classes of mental phenomena. Many pages are also focussed on defending Brentano’s revision of logic against the criticism raised by philosophers whose names have long been forgotten. Yet this should not overshadow the fact that Marty provides a, previously unparalleled, rich and careful analysis of language, so that we may speak of one of the frst philosophies of language worthy of that name (Cesalli and Mulligan 2017: 251). Nor should his interests be seen as confned to language, since he developed an original ontology to address eternal philosophical problems such as, for instance, the objectivity of knowledge and the nature of time and space. Here is where Marty distances himself most dramatically from Brentano’s doctrines. Finally, one may fnd a common thread running through Marty’s works in his meta-metaphysical considerations on the notions of existence and reality.
Tis collection of eight original essays pursues the aim of bringing Marty back into the spotlight. It does so by having leading fgures in the
contemporary debate confront some of his most signifcant contributions. Tis undertaking is not devoid of risk since most contributors are not specialists of Anton Marty, nor do they pretend to write as such. As it happens, we would like here to thank them all for accepting this challenge and not shying away from some very technical aspects of Marty’s doctrines and his at times arduous Swiss-German prose. Tus, the aim of this volume is not a reconstruction of Marty’s theories for historical purposes, but rather, that of breathing some new life into his thought, via the lenses of a contemporary perspective.
Te book is divided into three parts. Te frst part is dedicated to themes in philosophy of language (Chapters 2–4), which were at the centre of Marty’s philosophical thinking throughout his life. Tis interest may be traced back to his dissertation on the question of the origin of language (Marty 1875)—a pivotal topic of the philosophical discussion in the second half of the nineteenth century. A series of articles published in the 1880s and 1890s (Marty 1884, 1894, 1895) focusses on a problem at the crossroads of philosophy of language, logic and linguistics: namely, whether the most general and fundamental form of a judgement should be considered predicative or not. Marty’s opus magnum (Marty 1908) fnally provides a full characterization of the scope of the discipline of philosophy of language and its various sub-disciplines. Tis book also ofers Marty’s mature attempt at developing an account of language deeply rooted in the philosophy of mind which he had inherited from Brentano.
Te second part focusses on the problem of the objectivity and phenomenology of space and time (Chapters 5–7), upon which Marty was working in the fnal years of his life. Te notes he left have been edited and published posthumously by his students under the title Raum und Zeit (Marty 1916). It may be interesting here to point out that even this study was seen by Marty as subordinated to his focus on language and was intended to lead to a further study on the linguistic expressions relating to space and time. As already noted by Simons (1990), this particular focus allows Marty to develop subtle phenomenological observations and distinguish which aspects of space and time are given intuitively or only discursively. However, the heart of Marty’s book is a defence of the view of space and time as mind-independent existing objects, which are only ‘flled in’ by objects and events, respectively.
Te fnal part (Chapters 8 and 9) turns to Marty’s meta-metaphysical and meta-philosophical considerations. Brentano’s work Te Manifold Meanings of Being in Aristotle (1862) made an everlasting impression on the young Marty and led him to pursue his interests in philosophy under the mentorship of its author (see Fréchette and Taieb 2017: 2). Indeed, Marty’s refections on the notion of being provide a common thread across all his writings. A leitmotiv of these refections is that language misleads us into making false assumptions about the nature of existence—to wit, to interpret it as a property of objects. Marty’s theory of metaphors—what he refers to as the ‘inner form of language’—places him in a privileged position to generalize this mistrust of language into a full-fedged meta-philosophy: we are systematically misled by our language when we rely on it to advance philosophical theories. From this perspective, Marty presents a strong afnity with ideas one may fnd in the writings of Wittgenstein and, more generally, in Ordinary Language Philosophy.
1. Language and Communication
Te frst part of the book opens with François Recanati’s contribution (Chapter 2), which explores the possibility of reinterpreting Marty as providing an alternative account of communication to the one ofered by Paul Grice. Tis is an original undertaking since Marty, notwithstanding some crucial diferences, is often considered as a forerunner of Grice (see Liedtke 1990; Cesalli 2013; Longworth 2017). Yet Recanati argues that while Grice has built his account of communication on a strict dichotomy between natural and non-natural meaning, Marty allows us to uphold a continuity between them. Crucial to Recanati’s argument is the consideration of the famous Gricean example of King Herod presenting John Baptist’s head to Salome as a sign of John Baptist’s death. Drawing a strict demarcation line between what pertains to natural and non-natural meaning seems to lead to unwanted results in this most telling borderline case. Of equal importance to Recanati is also the interplay of natural and non-natural meaning in indexicals.
In the second chapter of this section (Chapter 3), Mark Textor, not unlike Recanati, ventures on uncharted territories. While Recanati explored a possible gap between Marty’s account and Grice’s, Textor draws our attention to a crucial diference between Marty and Grice’s accounts on the one hand and Franz Brentano’s on the other, with respect to linguistic meaning: indeed, only the frst two rely on the notion of communicative intention, whereas Brentano does not. While it is tempting to see this as an advantage of Marty’s and Grice’s accounts, Textor argues that the Brentanian account is the one that dovetails with our phenomenology of communication. Communicative intentions are often at stake in communication, but they are not strictly necessary and are, indeed, in many an instance completely absent.
In the last chapter of this section, Jan Claas and Benjamin Schnieder investigate the notions of determining and modifying adjectives (Chapter 4)—a key distinction introduced by Brentano and further developed by Marty and other Brentanians. Te original intuition to distinguish between two kinds of adjectives is derived from examples such as ‘dead man’ or ‘painted landscape’: a dead man is not a man and a painted landscape is not a landscape, so that the adjectives ‘dead’ and ‘painted’ are deemed to modify the meaning of the expression in question. To Brentano and Marty, philosophically loaded notions such as ‘being presented’, ‘being possible’, ‘being past’ or ‘being future’ may also be interpreted along the same lines: they modify the meaning of the expression so that, for instance, a presented man is not a man. After relating the distinction between determining and modifying adjectives to relevant notions in contemporary linguistics, Claas and Schnieder raise some powerful objections to Marty’s framework. Furthermore, the authors provide a second, as yet unexplored path for clarifying the distinction, by referring to a suggestion that may be traced back to Bernard Bolzano.
2. Ontology and Consciousness of Space and Time
Ingvar Johansson opens the second part (Chapter 5) with a strong case for the exceptional position of Marty’s conception of space in the
H. Leblanc
history of philosophy. He is deemed to be the frst philosopher to have defended what Johansson labels as a ‘container conception of space’, i.e. the view that space is a mind-independent entity which is only ‘flled in’ by objects. Furthermore, the author considers this view not only as being of historical relevance, but also as an approach that may be defended today, even within a relativistic framework. Tis is especially the case since Graham Nerlich (1976) unintentionally revived Marty’s view and presented a strong argument in its defence. Te argument which lies at the heart of Johansson’s discussion revolves on the geometrical phenomenon of handedness, i.e. that 3-dimensional bodies with obvious similarity in shape may nonetheless be incongruent.
Clare Mac Cumhaill in her contribution (Chapter 6), is also very sympathetic with Marty’s container view of space, which she labels as the ‘Naive Presupposition’. It is indeed very intuitive, even naive, to consider space to be something diferent from the objects that may or may not fll it. Mac Cumhaill’s real focus is then an exploration of which theory of perception is best suited to the Naive Presupposition, of course provided we grant that space—as a mind-independent object—may be experienced. Te challenge here is that, if we embrace the container view, space is causally inefcacious. Tis is a crucial trait to both Marty’s and Nerlich’s accounts, as Johansson also pointed out. So, how can we be aware of something which is not causally interacting with us? According to Mac Cumhaill, the best candidate would be Naive Realism. Furthermore, again following the thought of Mac Cumhaill, what Marty himself has to say about perception should not be over-hastily interpreted as a declination of an intentional theory of perception. To the contrary, several of his remarks on this topic open the way to a naive realist interpretation.
Te fnal chapter of this section turns to Marty’s philosophy of time and, more precisely, of time-consciousness. Tomas Sattig’s contribution (Chapter 7) is indeed not so interested in the ontology of time developed by Marty, but rather, in the subtle apparatus he develops to cash out our experience of change. Two alternative accounts dominate the contemporary debate: an extensionalist and a retentionalist one. While the former account seems best suited to explain our ordering of events, frst of all within the specious present, the latter shows its
strength in upholding the phenomenal diference between perception and retention/memory. In his analysis, Sattig shows how the Brentanian distinction between two essentially diferent modes of consciousness, namely presenting and judging, is exploited by Marty to develop a hybrid account. While presentations allow us to order the objects of our experience in a given time-order, judgements are crucial for our experience of objects as present or past.
3. Meta-Metaphysics and Meta-Philosophy
In his contribution to the third and fnal part of this volume, Alberto Voltolini draws a comparison between the syncretistic account of existence that he himself developed (Voltolini 2012) and Marty’s account of existence and being(s) (Chapter 8). A frst obstacle for such an endeavour is that Marty explicitly rejected any form of syncretism relating to existence: to him there is one, and one only, meaning of the predicate ‘to exist’, to wit: the Brentanian attitudinal approach. To exist is to be correctly afrmed. However, since Marty distinguishes between kinds of beings, a form of pluralism is introduced at least at the level of his ontology. As Voltolini remarks, Marty is not a fundamentalist, since he allows for diferent kinds of beings. Indeed, next to concrete, real beings, Marty also envisages non-real, in a sense ideal or abstract beings. Moreover such beings are crucial to his epistemology, since one kind of being, namely states of afairs, plays the role of the truth-makers of our judgement. Now, if one considers the interplay between the attitudinal approach to existence and the distinction between diferent kinds of beings, some deeper similarities and diferences with a syncretistic position do indeed come to the fore, and these are carefully explored by Voltolini.
In the fnal contribution, Kevin Mulligan draws attention to Marty’s Sprachkritik as an anticipation of the strategy employed by Ludwig Wittgenstein (Chapter 9). If one considers some of Marty’s and Wittgenstein’s refections on the topics of modality, intentionality and logic, both of them agree that philosophers have a tendency to fall prey to certain images webbed into our language. It is because of these temptations that some of the most extravagant theories may be accounted
for. However, Mulligan concludes by highlighting the divide between these prima facie similar meta-philosophies. Whereas to Wittgenstein philosophy as such is nothing over and above the weakness of falling captive of the images of our language, Marty only considers this to be a characteristic of bad philosophies. Tus, according to the latter but not to the former, there still is room for a cathartic, positive role in philosophical theorizing. Indeed, we hope that this will also be the spirit summoned in the readers of this collection of essays.
An essential inspiration for the coming into being of this book came from a conference by the same title which took place at the University of Geneva on June 15–17, 2017. Tis conference was the closing event of the 3-year SNF project ‘Meaning and Intentionality in Anton Marty: At the Crossroads of the Philosophy of Language and Mind’ led by Kevin Mulligan and Laurent Cesalli at the University of Geneva. We would like to thank the SNF for its fnancial support. Many thanks to Laurent Cesalli, Guillaume Fréchette, Kevin Mulligan and Hamid Taieb for their help and suggestions during the preparation of this volume.
References
Brentano, F. 1862. Von der mannigfachen Bedeutung des Seienden nach Aristoteles. Freiburg: Herder.
Cesalli, L. 2013. Anton Marty’s Intentionalist Teory of Meaning. In Temes from Brentano, ed. D. Fisette and G. Fréchette, 139–163. Amsterdam: Rodopi.
Cesalli, L., and K. Mulligan. 2017. Marty and Brentano. In Te Routledge Handbook of Franz Brentano and the Brentano School, ed. U. Kriegel, 251–263. London and New York: Routledge. Fréchette, G., and H. Taieb (eds.). 2017. Mind and Language—On the Philosophy of Anton Marty. Berlin: De Gruyter. Liedtke, F. 1990. Meaning and Expression: Marty and Grice on Intentional Semantics. In Mind, Meaning and Metaphysics: Te Philosophy and Teory of Language of Anton Marty, ed. K. Mulligan, 29–49. Dordrecht: Kluwer. Longworth, G. 2017. Grice and Marty on Expression. In Mind and Language—On the Philosophy of Anton Marty, ed. G. Fréchette and H. Taieb, 263–284. Berlin: De Gruyter.
Marty, A. 1875. Über den Ursprung der Sprache. Würzburg: A. Stuber. English translation in R.D. Rollinger. Philosophy of Language and Other Matters in the Work of Anton Marty. Analysis and Translation, 133–234. Amsterdam: Rodopi, 2010.
———. 1884. Über subjectlose Sätze und das Verhältnis der Grammatik zu Logik und Psychologie, I–III. Vierteljahrsschrift für wissenschaftliche Philosophie, 8: 56–94, 161–192, 292–340. Reprinted in A. Marty, Gesammelte Schriften II.1, ed. J. Eisenmeier, A. Kastil, and O. Kraus, 1–35, 36–62, 62–101. Halle: Max Niemeyer, 1901/1920.
———. 1894. Über subjectlose Sätze und das Verhältnis der Grammatik zu Logik und Psychologie, IV-V. Vierteljahrsschrift für wissenschaftliche Philosophie, 18: 320–356; 421–471. Reprinted in A. Marty, Gesammelte Schriften II.1, ed. J. Eisenmeier, A. Kastil, and O. Kraus, 116–145, 146–189. Halle: Max Niemeyer, 1901/1920.
———. 1895. Über subjectlose Sätze und das Verhältnis der Grammatik zu Logik und Psychologie, VI–VII. Vierteljahrsschrift für wissenschaftliche Philosophie, 19: 19–87, 263–334. Reprinted in A. Marty, Gesammelte Schriften II.1, ed. J. Eisenmeier, A. Kastil, and O. Kraus, 189–247, 247–307. Halle: Max Niemeyer, 1901/1920.
———. 1908. Untersuchungen zur Grundlegung der allgemeinen Grammatik und Sprachphilosophie, Bd. 1. Halle: Niemeyer.
———. 1916. Raum und Zeit. Aus dem Nachlass des Verfassers herausgegeben von J. Eisenmeier, A. Kastil, und O. Kraus. Halle a. S.: Niemeyer.
Nerlich, G. 1976. Te Shape of Space. Cambridge: Cambridge University Press. Simons, P. 1990. Marty on Time. In Mind, Meaning and Metaphysics: Te Philosophy and Teory of Language of Anton Marty, ed. K. Mulligan, 157–170. Dordrecht: Kluwer.
Voltolini, A. 2012. All Existences Tat Tere Are. Disputatio 32: 361–383.
Part I
Language and Communication
2 Natural Meaning and the Foundations of Human Communication: A Comparison Between Marty and Grice
François
Recanati
1 Marty, Grice, and the Contrast Between Natural and Non-natural Meaning
Several authors have noted the proximity of Marty’ ideas to Grice’s (Liedtke 1990; Cesalli 2013; Longworth 2017). Both Marty and Grice distinguish natural meaning (the meaning of natural signs) and the sort of meaning involved in human communication (the meaning of gestures and utterances); and they both attempt to provide a characterization of human communication that does not essentially appeal to the conventional nature of the linguistic devices it standardly uses. Natural meaning is the same thing for Marty as it is for Grice. Both take natural meaning (as illustrated by ‘dark clouds mean rain’, or ‘those dark clouds mean that it will rain’, an example they both use) to be a matter of consequence: x means y just in case y can be (correctly) inferred from x. Natural meaning is ‘factive’, as Grice puts it. If those dark clouds mean that it will rain, then it will rain (Grice 1957/1989: 213).
F. Recanati (*)
College de France, Paris, France
© Te Author(s) 2019
G. Bacigalupo and H. Leblanc (eds.), Anton Marty and Contemporary Philosophy, History of Analytic Philosophy, https://doi.org/10.1007/978-3-030-05581-3_2
If it does not rain, Marty points out, that means that those clouds did not really mean that it would rain but were wrongly taken to mean that (Marty 1908: 281). Tis feature is shared by Dretske’s notion of ‘indication’, itself patterned after Grice’s natural meaning (Dretske 1988: 55–56).
For Grice, natural meaning stands in contrast to ‘non-natural’ meaning. Non-natural meaning is frst and foremost what a person means—‘speaker’s meaning’, as it is often called. Te Indian guide’s insistent gesturing toward the sky means that it will rain, in the non-natural sense, just in case what the Indian guide (the person) means by this gesture is that it will rain. In such a case, the gesture can be reported as meaning ‘It will rain’,1 and it does not follow that it will actually rain. Non-natural meaning is not factive: Te guide may well be mistaken or deceitful.
In contrast to natural meaning, Gricean non-natural meaning is not a matter of what follows from what, but is a matter of intention: someone means something by a gesture or an utterance just in case the gesture or utterance is made with a certain communicative intention, where a communicative intention is an intention to achieve a certain efect in the hearer via the recognition of this intention (Grice 1957). Communicative intentions have a nested structure and (as Grice and his followers came to realize) potentially involve an infnite sequence of sub-intentions pertaining to the recognition by the hearer of a previous sub-intention (Grice 1969/1989: 94–99). Te intention whose recognition by the audience is intended by the speaker to mediate the fulflment of the speaker’s communicative aims goes beyond the speaker’s intention i1 to achieve a certain efect in the hearer: it includes her intention i2 that the hearer recognizes intention i1, as well as her intention i3 that the hearer recognizes intention i2, and so on ad infnitum. Tat series of conditions, required to make the speaker’s communicative intention fully ‘overt’, can be captured by letting the communicative intention be refexive: it is the intention I to achieve a certain efect in H (the hearer) by means of H’s recognition of I (Searle 1969; Bach and Harnish 1979; Bach 1987).2
In Marty we do not fnd such a sharp contrast between natural meaning and non-natural meaning. For Marty as for Grice, communicative
Another random document with no related content on Scribd:
»Mutta miksi? Sinuthan voidaan tappaa».
»Niin voidaankin», vastasi Feri hymyillen. »Se olisikin varmasti tämän vaikeuden parhain ratkaisu. Mutta jos saan elää tehdäkseni jotakin suurta, ääretöntä, joka kiinnittää maani huomion minuun raukkaan, niin silloin ehkä…»
»Niin», toisti Ilonka, »silloin ehkä…?»
Molemmat vaikenivat ja Ilonkan silmästä vierähti kyynel vyössä olevaan ruusukimppuun.
»Ehkä»! Molemmat tiesivät, miten epämääräinen tuo sana oli, ja tunsivat, että vaikka heidän rakkautensa olisi ollut kuinka suuri tahansa ja heidän surunsa ääretön, heidän kohtalonsa ja onnensa johtuivat vain tuosta arvoituksellisesta »ehkä», vanhempien suostumuksesta, jota ilman ei kukaan hyvin kasvatettu unkarilainen tyttö voi mennä naimisiin, koska hän on heidän vanhanaikaisten oikkujensa, heidän mielipiteittensä arvosta ja rikkauksista orja, kaiken tuon ulkonaisen komeuden palvelija, joka on niin välttämätön vanhojen mielestä, mutta joka nuorista näyttää niin surkealta ja mitättömältä.
»Ilonka, olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi», sanoi nuorukainen hetken kuluttua.
»Onnelliseksiko? Miten sitten»? kysyi tyttö viattomasti.
»Sanomalla tuon sanan 'ehkä'».
Palvelijat tarjoilivat juuri lihaa, hedelmiä ja salaatteja. Kaikilta suunnilta kuului iloista hälinää, äänekästä naurua ja joskus raakoja piloja. Nämä kaksi istuivat kuin varjoisien lehvien suojassa olevat
pienet linnut varmoina, ettei myrskyn raivo heitä saavuta, ja tyytyväisinä saadessaan silloin tällöin katsoa toisiaan silmiin ja sanoa joskus sanasen siitä, mikä oli lähinnä heidän sydäntään, silloin kun heidän vanhempiensa vaanivat silmät katsoivat johonkin muualle.
»Kaunis Ilonka näyttää istuvan hyvin hiljaa paikoillaan», kuultiin jonkun nauraen sanovan pöydän toisessa päässä, ja meluisa ja hyväntuulinen vanha Kantássy kohotti täysinäisen viinipikarinsa korkealle päänsä yläpuolelle.
»Juon tasankojen kauneimman tytön maljan», sanoi hän noustessaan ja lisäsi: »Kaunis Ilonka, tyhjennän tämän lasin kirkkaiden silmiesi, punaisien poskiesi ja tuon iloisen naurusi kunniaksi, jota en ole kuullut puoleen tuntiin»!
Tämä soi tilaisuuden lasien täyttämiseen, ja kaikki nuoret nousivat paikoiltaan ja menivät hiusmartoaan myöten punastuneen Ilonkan luo kilistämään lasejaan hänen kanssaan ja sanomaan: »Eljen»!
Kaikki nuoret tytöt suutelivat häntä ja nuorukaiset olivat sen näköiset kuin he myöskin olisivat halunneet tehdä samoin. Vanhemmat vieraat suutelivat häntä kysymättä lupaa, ja niin jatkui melu pitkän aikaa kaikkien huomion kiintyessä Ilonkaan niin, että puheenaihe, joka oli hänestä niin mielenkiintoinen, syrjäytettiin jyrkästi vähäksi aikaa.
Pian kumminkin nousi nuori Bartócz, joka oli juuri äskettäin suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja oli valmis astumaan valtion palvelukseen, ja puhui kauniisti emännän syntymäpäivän johdosta.
Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti, ja Ilonka sai tilaisuuden kuiskata hiljaa:
»Sitä ei kannata juuri ajatella, sillä äiti ei suostu siihen ikinä».
»Mitä luulet sitten isäsi ajattelevan, Ilonka»?
Tyttö pudisti kaunista päätään ajattelevasti.
»Isä on niin kiintynyt noihin koneihinsa ja riitoihinsa talonpoikien kanssa, että hän suostuu kaikkiin äidin ehdotuksiin kotirauhan vuoksi».
»Ilonka, toivon, että olisimme eläneet satoja vuosia sitten».
»Miksi»?
»Koska silloin olisin voinut ratsastaa tänne Kopélla keskellä yötä, kiivetä Bideskuty’n ikkunoihin nuoraa pitkin ja ryöstää sinut mukaani välittämättä äidistäsi, isästäsi ja muista. Noihin aikoihin ei välitetty rahasta eikä perhesuhteista myöskään. Kaikki olivat samanarvoiset, ja mies voi naida kenen hän vain halusi».
»Ah, miten suloista se mahtoi ollakaan, kun ei tytön tarvinnut kysyä äidiltään, ketä hän saa rakastaa».
»Eihän sinun tarvitse kysyä sitä nytkään, Ilonka», korjasi nuorukainen vakavasti, »sillä eihän kukaan voi estää sinua rakastamasta, ketä haluat».
»Mitä tuollainen rakkaus sitten hyödyttää», vastasi tyttö viattomasti, »ellen saa mennä rakastettuni kanssa naimisiin»?
»Rakkauteni sinuun, Ilonka, suo minulle muutenkin paljon iloa, vaikka en…»
»Hsh, hsh, äiti katsoo varmasti nyt tänne päin».
Tutkintonsa suorittanut nuorukainen lopetti puheensa, ja vielä kerran oli kaikkien vieraiden kilistettävä lasejaan emännän kanssa ja toivotettava hänelle onnea. Ilonkan oli pakko, kuten kaikkien muidenkin, mennä äitinsä luo, suudella tämän kättä ja sanoa muutamia sanoja onnentoivotukseksi. Hänen nuori sydämensä, joka ei vielä oikein ymmärtänyt tunteita, jotka uhkasivat sen täyttää, kiintyi hetkiseksi kokonaan äitiin, jolla oli hänen kohtalonsa kokonaan käsissään. Kun hän oli lausunut kauniin onnentoivotuksensa, kiersi hän kiihkeästi käsivartensa äitinsä kaulaan pyytäen hellää suukkosta sensijaan, että hän olisi kainosti suudellut äitinsä kättä.
»Ilonka, tyttöseni, rypistät vaatteesi», sanoi kreivitär Irma moittivasti.
Ja Ilonka, tuntien epämääräisesti tehneensä jotakin sopimatonta, jota hän ei ymmärtänyt, meni ujosti ja itkukurkussa paikoilleen.
RAKKAUDEN IDYLLI.
Tämän jälkeen muuttui iloisuus paljon meluisammaksi. Miespalvelijat saivat täyttää ahkerasti laseja ja pulloja noista suurista tynnyreistä, joista toinen oli jo juotu aivan tyhjäksi. Mustalaiset eivät saaneet lopettaa soittoaan hetkeksikään, ja kuumissaan ja huohottaen kihnuttivat he iloista csárdásta innokkaasti. Unkarilainen vanha viini alkoi jo kohota muutamien jalojen paroonien tukkaan, ja kun heidän päässään vain on tarpeellinen määrä tuota ainetta, herää heissä aina intohimoinen rakkaus oman maansa kansanlauluja kohtaan.
»Kuulkaahan, mustalaiset», sanoi Géza Vécsery, joka omisti suuren kartanon Zemplén maakunnassa, ollen samalla myös tuon maakunnan maaherra, »soittakaa minulle lempilauluni 'Káka löven költ a rucza!' Soittakaa se niin, että kyyneleeni kuivuvat ja jokainen floriini livahtaa taskustani».
Ja Binecz Marko alkoi soittaa tunteellisesti tuota surullista ja suloisinta unkarilaista laulua.
Toisten jutellessa yhtä iloisesti kuin ennenkin kantoi Géza Véczery tuolinsa aivan soittajien viereen, ja istuen kahareisin sillä puoleksi tyhjennetty viinipullo kädessään antautui hän kokonaan lempilaulunsa kuuntelemisen suoman ilon valtaan ja heilutti päätään tuon omituisen tahdin mukaan. Hän istui siinä varmaankin puoli tuntia pakottaen mustalaisia toistamaan tuon saman säveleen yhä uudestaan, ja hänen suuren ilonsa todistukseksi vuosivat kyyneleet hänen poskilleen, sillä »Sirva vigad a Magyar!» [= Ilo itkettää unkarilaista.]
Hän oli nähtävästi kokonaan unhottanut jälkiruoat, sillä hän ei välittänyt enää mistään. Jokainen laulun toistaminen näytti kiihdyttävän hänen innostustaan ja hänen karjahduksensa »Uudestaan!» muuttuivat yhä äänekkäämmiksi.
»Hitaammin!» huusi hän joskus ja sitten taasen: »Nopeammin!» tahi »Kovemmasti!» »Aiotteko te, laiskat koirat, ruveta nukkumaan?» tahi »Mikä tuota kirottua viuluasi nyt vaivaa? Siinä ei ole enää ollenkaan ääntä! Ah, nyt minä ymmärrän», lisäsi hän nousten innostuneena seisoalleen. »Sillä on jano ja se haluaa juotavaa.
Tämä viini kelpaakin vaikka enkeleille! Täällä, mustalaisen viulu, juo nyt! Juo nyt niin paljon, että virkistyt! Juo, sanon minä»!
Ja maaherra nousi hieman horjahdellen, otti viulun johtajalta ja kaatoi nauraen koko pullon sisällön siihen.
Kukaan ei pannut pahakseen hänen iloista kujettaan. Mustalainen salli hänen hyvin tyynesti huvitella viululla, sillä hän tiesi saavansa hyvän korvauksen soittokoneesta.
»Koetahan nyt, mustalainen», sanoi Géza Vécsery ojentaen miehelle viulun takaisin. »Olen varma, että se soi nyt paljon
paremmin juotuaan tarpeekseen hyvää unkarilaista viiniä».
Onnettomuudeksi kumminkin ei viulu näiden olosuhteiden vallitessa ruvennut soimaan lainkaan. Mustalainen koetti pari kertaa vakavasti vetäistä käyrällään kieliä. Hänen viulusta saamansa äänet huvittivat äärettömästi maaherraa.
»Koeta uudestaan, mustalainen!» karjui hän. »Annahan minun näyttää sinulle, miten se on tehtävä, koska et näytä oikein osaavan!» lisäsi hän vetäisten viulun miehen kädestä. Mutta siiloin tapahtui tuo välttämätön onnettomuus, joko senvuoksi, että hän liikkui kömpelösti, tahi siksi, että mustahko soittaja käänsi viulun tarkoituksellisesti ylösalaisin, ja viini virtasi vapaasti ulos kastellen jalon kreivin ja mustalaisen kirjaimellisesti päästä jalkoihin asti.
»Ah, millaista hyvän viinin tuhlausta!» huudahti Vécsery nauraen. »Tuo viuluhan kiittämätön on! Tässä, mustalainen on sinulle jotakin, jolla voit kuivata sen suun».
Ja hän otti useita seteleitä taskustaan ja tukki ne viuluun yhtä iloisesti kuin hän äsken oli kaatanut siihen viiniä. Sitten hän luovutti soittokoneen mustalaiselle takaisin. Hän oli kujeillut tarpeeksi tällä haavaa.
Kaikki muutkin näyttivät jo nousevan pöydästä ja hajautuvan talon eri osiin tupakoidakseen tahi kuljeskellakseen puutarhassa.
Feri koetti pysytellä aivan Ilonkan läheisyydessä, mutta se ei ollut selvästi ollenkaan sopivaa, sillä kaikki nuorukaiset kokoutuivat yhteen tupakoimaan ja jokainen tyttö taivutti kauniin päänsä toverinsa puoleen kuin kaunishöyheninen visertävä lintu, ja kuiskaili
asioita, jotka kiinnittivät ainoastaan tuollaisten sievien naissuvun edustajain mieltä.
Tämä päivä oli kenties hauskin, mitä nuo nuoret olivat milloinkaan keskenään viettäneet. Ilonka unhotti kaiken varovaisuuden ja uhmasi äidin kaikkein synkimpiäkin katseita antautuen valoisten unelmiensa suoman onnen valtaan. Kuten lapsi, joka leikkii aivan uudenaikaisen ja mieltäkiinnittävän lelun kanssa ymmärtämättä ollenkaan sen haurautta ja muistamatta sen olevan tehdyn vain hetken iloksi, leikki Ilonkakin tämän uuden tunteen kanssa, jonka nuoren kauniin upseerin tuliset sanat olivat sytyttäneet hänen sydämeensä.
Koko päivän haaveili hän asioista, joita hän ei juuri ollenkaan ymmärtänyt — miehen intohimosta, avioliitosta ja onnellisesta yhdyselämästä hänen kanssaan, jota oli jo mitä suurin autuus kuunnellakin, kun hän kuiskasi niin usein ja, ah, niin tulisesti: »Rakastan sinua, Ilonka!»
Illalla kotiljongin pitkien vuorojen aikana, iloisen illallisen kestäessä ja tulista csárdásta tanssittaessa oli Madáchin Feri hänen läheisyydessään. Kun hän istuutui tytön viereen, voi hän tuntea, miten tytön hieno musliinihame kosketti hänen polveensa. Silloin tarttui hän vapisevin käsin tuohon pehmeään kankaaseen sivelläkseen sitä joko hellästi tahi hypistelläkseen sitä hermostuneesti, koska hänen rakkautensa kasvoi vain kasvamistaan tuota äärettömän suloista tyttömäistä olentoa kohtaan.
Ja niin viattomasti kuin lapsi vastasi hän nuorukaisen tuliseen katseeseen, ymmärtämättä ollenkaan, miksi hänen poskensa lämpimästi punastuivat, pieni käsi vapisi ja sydän löi niin kiivaasti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut aivan erillään tuosta iloisesta joukosta tanssiessaan kotiljongia ja katrillia. Hän ei kiinnittänyt
huomiota käsiin, joihin hän kosketti, ei katseihin eikä muihin sanoihin kuin noihin muutamiin, jotka hän nyt oli kuullut niin usein, mutta jotka tuntuivat sisältävän äärettömästi suloa, kun ne toistamistaan toistivat: »Rakastan sinua, Ilonka»!
Rakkaus! Mitä tiesi tämä lapsi rakkaudesta, tuon virran voimakkuudesta, jonka padon hänen oma sievä kätensä oli murtanut? Hän oli tuntenut Madáchin Ferin lapsuudestaan alkaen, jolloin hän ollen todellinen nelivuotias kuningatar oli hallinnut tuota viisi vuotta vanhempaa kaunista poikaa, joka silloinkin jo oli osannut sanoa: »Rakastan sinua, Ilonka!» Niin, hän oli sanonut sen silloin ja hän kuiskasi sen nyt, ja koska hänen sydämensä vastasi siihen, kuulosti se nytkin yhtä lapselliselta, suloiselta ja viattomalta.
Ja nuorukainen, tietäen hieman enemmän maailmasta ja aavistaen hämärästi tämän valoisan unelman välttämättömän lopun, antautui kokonaan hetken suoman onnellisuuden valtaan. Hän ei voinut sanoa tytölle paljonkaan, sillä läheisyydessä oli aina joku, joka voi kuulla nuo suloiset tyhmät sanat, joita rakkaus alussa kuiskailee vain yhteen korvaan, mutta hän voi silloin tällöin kumartua ottamaan tytön viuhkan tahi nenäliinan lattialta ja tuntea ojentaessaan ne hänelle, hänen hentojen sormiensa hetkellisen kosketuksen. Hän voi myöskin silloin, kun ei kukaan katsonut ja kaikkien äitien silmät olivat kiintyneet tarkkaavaisesti seuraamaan jotakin mutkallista vuoroa, kumartua eteenpäin ja katsahtaa suoraan noihin sinisiin silmiin, joita tyttö piti tavallisesti ärsyttävästi maahan luotuina.
Tällaista ja hieman muutakin voi hän tehdä ja tekikin, keskustellen kumminkin tytön kanssa aivan jokapäiväisistä asioista ollen pakotettu karttamaan tuota, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mutta hän katsoi kumminkin tyttöön koko ajan kiinnittäen mieleensä
jokaisen tuon tyttömäisen vartalon pienimmänkin piirteen valkoisen niskan, joka hennosti kohosi valkoisen musliinin pehmeistä laskoksista, ohuet ruusunpunaiset korvat, joita kullanväriset kiharat peittivät, ja nuo alaspainuneet suuret luomet, jotka levittivät tummat varjonsa pehmeille persikanvärisille poskille.
Ah, hän oli juhlallisen kaunis, tuo tämän rikkaan hedelmällisen maan suloinen tuote, joka oli kuin hurmaava, puolivillin ympäristön muodostamaan kehykseen kiinnitetty jalokivi! Sovinnaisuuden läpitunkemattomat seinät ympäröivät hänet niin, että ne olivat puristaneet kokoon hänen puhkeamaisillaan olevan luonteensa ja uhkasivat muuttaa tämän Luojan täydellisen työn tuollaiseksi ajattelemattomaksi ja sieluttomaksi nukeksi, jollaisiksi hänenlaisensa ja -rotuisensa vähitellen kehittyvät. Hänestäkin oli tuleva, kuten muistakin, noiden suurten vieraanvaraisten linnojen kaunis koristus, joiden valtijattareksi hän sitten lopulta oli pääsevä, kuuliainen vaimo miehelleen — talon hallitsijalle, tyytyväinen seuraamaan kaikkia perinnäistapoja, jotka ovat olleet voimassa kokonaisia vuosisatoja, halukas ehkä kumminkin pukeutumaan hieman eri tavalla kuin hänen isoäitinsä tahi isoäidinäitinsä ja verhoamaan kauniin ruumiinsa ehkä erikuosisiin vaatteihin, mutta jättämään kumminkin järkensä ja sielunsa samalle tasolle koettamattakaan ollenkaan kehittää henkisiä lahjojaan, luullen itsepäisesti kaikkea tuollaista porvarilliseksi ja arvottomaksi niiden heidän vanhain sukuinsa jälkeläiselle, jotka ovat tehneet heidän maansa kuuluisaksi lukematta ainoatakaan kirjaa ja kirjoittamatta kirjettäkään.
»Rakastan sinua, Ilonka!» kuiskasi nuorukainen jokaisen kotiljongin vuoron välissä.
Ja Ilonkan korvat kuumenivat noiden hellien ja intohimoisten sanojen vaikutuksesta, joita hän ei nuoruutensa, viattomuutensa eikä väärään suunnatun sivistyksensä vuoksi juuri ollenkaan ymmärtänyt. Ja kuinka hän olisi voinutkaan ymmärtää, hän, joka oli saanut kehittyä, kuten hän oli saanut, jonka ei oltu sallittu milloinkaan seurustella keidenkään muiden kanssa kuin omien vanhempiensa, joka ei milloinkaan ollut lukenut riviäkään, jota eivät hänen äitinsä ankarat silmät olleet ensin tarkastaneet, ja jolle ei milloinkaan oltu opetettu eikä näytetty mitään, josta hän olisi voinut oppia tuntemaan ihmissydäntä ja miesten sielussa raivoavia intohimoja?
Pieni tyttö raukka, olisiko hän voinutkaan tietää rakkaudesta muuta kuin, että oli niin hauska kuunnella tuon ainoan puhuvan siitä, joka tanssi csárdásta niin jumalallisesti ja oli niin komean näköinen vapaaehtoisten vormussa. Hän salli sekä itsensä että hänen vaipua näihin valoisiin unelmiin, tottumaton kun hän oli ajattelemaan tulevaisuutta ja tyytyen aina nykyisyyteen, joka oli niin suloinen. Hän ei muistanutkaan, että tällaiset unelmat aina loppuvat, eikä ajatellutkaan, että sellainenkin maailma on olemassa, jota ei ole tehty musliinipuvuista, kotiljongeista eikä kauniista vapaaehtoisista upseereista, jossa töykeät sanat usein valloittavat noiden hellästi kuiskattujen »Rakastan sinua!» sijan, ja jossa todellisuus säälimättömin sormin hajoittaa nuorten tyttöjen runolliset kuvittelut kaikkiin tuuliin muuttaen heidät usein surullisiksi, joskus koviksi, mutta aina pettyneiksi, sillä ei mikään todellisuus, vaikka se olisikin valoisa, voi kilpailla seitsentoistavuotiaan tytön aivoissa syntyneitten haaveitten kanssa.
Kun jokainen oli mennyt nukkumaan tanssittuaan, huviteltuaan ja leikittyään tuntikausia, uneksiakseen uusista tanssiaisista, huvituksista ja leikeistä, tiesi Ilonka varmasti, että hänen äitinsä tulo
hänen huoneeseensa tähän tavattomaan aikaan tarkoitti ankaraa nuhdesaarnaa. Hän oli koko päivän ollut äärettömän varomaton, ja huolimatta äidin synkistä katseista ja vanhempien naisten kuiskaavista huomautuksista oli hän osoittanut Madách’in Ferille mitä suurinta huomaavaisuutta.
Kreivitär Irma ei aikonut olla vihainen, sillä sisimmässä sydämessään oli hän aivan varma, että hän rakasti tytärtään ja huolehti vain tämän onnellisuudesta, kun hän rupesi teroittamaan hänelle samaa kuin hänelle itselleenkin oli opetettu, että rakkaus on ainoastaan luvallista silloin kun kuuluisan suvun edustaja suurine omaisuuksineen ilmestyy kosijaksi. Hän oli varma, että köyhyys ja polkunaiminen aiheuttavat vain kaikenlaista kurjuutta, ja olisi ollut mielestään aivan luonnoton ja rikollinen äiti, ellei hän olisi ajoissa selittänyt noita asioita Ilonkalle sellaisin tavoin, että tämä vasta osasi karttaa tuollaisia vahingollisia lähentelemisiä ja lopettaa ne silloin, kun ne ahdistivat häntä.
»Tulin sanomaan sinulle, Ilonka, että olen ollut sinuun äärettömästi tyytymätön», aloitti hän kuivasti.
»Minuunko, äiti»?
»Käyttäytymisesi tuon rutiköyhän Madách'in kanssa oli kovin sopimatonta».
»Ah, äiti»!
»Jokainen huomasi sen tänään. Minunkin oli pakko hävetä puolestasi koko illan».
»Äiti»!
Pieni tyttö raukka, hän oli niin katuva ja surullinen. Hän tiesi kyllä olevansa hieman syyllinen, mutta hän oli huvitellut niin äärettömästi tänään. Pari suurta kyyneltä oli jo valahtanut hänen poskilleen, sillä äiti teki torumisillaan hänet aina onnettomaksi.
Ja äiti aloitti tuon vanhan läksyn, kuinka nuoren jalon tytön pitää käyttäytyä, kuinka hän ei milloinkaan saa sallia kenenkään nuoren miehen, ei enemmän toisen kuin toisenkaan, osoittaa huomaavaisuutta, elleivät hänen vanhempansa ole jo ennakolta luvanneet hänen tehdä niin, ja kuinka sellainen käyttäytyminen kuin llonkan tämäniltainen oli epäneitseellistä. Äiti uhkasi, että jollei Ilonka korjaa erehdystään seuraavana päivänä, saa hän viettää lopun ajasta, jonka vieraat vielä viipyvät talossa, omissa huoneissaan yksinään.
Äiti oli hyvin kaunopuheinen ja Ilonka hyvin, hyvin onneton. Kun hänen äitinsä lopultakin poistui saarnattuaan puoli tuntia lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan ja neitseellisestä pidättyväisyydestä, heittäytyi tuo pieni tyttö raukka vuotelleen rajusti itkien. Ei milloinkaan koko seitsentoistavuotisen elämänsä aikana ollut hän ollut näin onneton. Suloinen pieni idylli oli hiipinyt hänen elämäänsä ja hyväillyt hänen nuorta mieltään sellaisin runollisin kuvitteluin, ettei hän niitä oikein ymmärtänytkään, mutta ankara todellisuus oli, käyttäen äidin parhaita silkkisormikkaita, sormuksilla koristetuin ylimyksellisin sormin hajoittanut nuo unelmat. Hänen surunsa oli samanlaista kuin lapsen, joka näkee mieluisimman leikkikalunsa vietävän pois ymmärtämättä ollenkaan julmuuden syytä. Onko maailmassa mitään niin liikuttavaa surua kuin lapsen? Tuskinpa, sillä se ilmaisee ääretöntä toivottomuutta, koska lapsi ei ymmärrä muuta kuin nykyisyyttä eikä voi käsittää, että sellainen tulevaisuuskin on ehkä olemassa, joka huojentaa kaikki surut.
Ilonka itki itsensä nukuksiin ja näki jälleen sellaisia unia, että ne pakottivat hänet unohtamaan todellisuuden — ankaran äidin yölliset torumiset — ja toivat hänen mieleensä vielä kerran nuo kauniit nuoret kasvot tummine silmineen, jotka aina jollakin tavoin pakottivat hänet punastumaan, kun hän sattui katsomaan niihin, ja hänen korviinsa nuo hellästi kuiskatut sanat, suloisemmat kuin lintujen laulu tahi enkelien kuorot: »Rakastan sinua, Ilonka»!
UHKAAVA MYRSKY.
Unkarin tasankojen työtäkysyvimpiä aikoja on toisen sadon kokoaminen, joka on tehtävä nopeasti ennen varhaisten syyssateiden alkamista. Silloin jää aina tarpeeksi aikaa puimiseen ennen viininkorjuuta. Joka vuosi tähän aikaan ovat pellot Kisfalun ympärillä täynnä työmiehiä. Noilla Keményn Andráksen palkkaamilla sadoilla raatajilla ei ole juuri paljon levähtämisen eikä puhelemisen aikaa, sillä isännän silmä seuraa jokaista, ja hänen johdollaan on hauska työskennellä, koska hänellä on aina iloinen sana tahi hauska kokkapuhe jokaiselle. Kun aurinko paistaa paljaaseen selkään ja polttaa luihin asti, ja kun raskaitten viikatteiden heiluttaminen väsyttää lihakset kokonaan, virkistää ja innostaa tuollainen suuresti.
Mutta tänään tuntuu täydellinen toimettomuuden henki täyttäneen ilmaston ja laskeutuneen tuon rikkaan talonpojan pelloille, sillä ratsastaessaan joukosta joukkoon koettaa hän turhaan sekä kehoituksin että nuhtein yllyttää työmiehiään jatkamaan levähtämättä töitään. He seisovat vain liikkumattomina nojaten viikatteihinsa, piiput hampaissa ja katse suunnattuna muutamaan erityiseen paikkaan taivaanrannalle, tuonne tasangon toiselle reunalle, josta
kohoava musta savupatsas pimittää kauniin purppuranvärisen taivaan. Paljain käsivarsin, jaloin ja yläruumiin, ja jaloissaan unkarilaiset leveät pellavahousut antavat he tyynesti polttavan keskipäivän auringon paahtaa selkäänsä, ja tupakoiden he joko miettiväisesti katselevat tuonne kauas tahi kokoutuvat kiihkeästi ja innoissaan pieniin joukkoihin kuiskailemaan keskenään silloin kun isäntä sattuu olemaan selin heihin.
»Hei te laiskat ja kelvottomat veitikat», huutaa András aina vähänväliä, »tänään kaipaavat hartianne isäni raskaan kepin sivalluksia! No, Rezsö, tartu viikatteeseesi! Miska, pistä piippusi taskuusi heti! Ryhtykää nyt kaikki työhön ja ellei tämä pelto, kun puolen tunnin kuluttua palaan, ole niin sileä kuin tasanko tuolla, vannon, että joku teistä saa maistaa, miltä uuden piiskani sivallukset tuntuvat».
Häveten hajautuu muudan laiskurien joukko ja miettivästi tarttuvat muutamat viikatteihinsa ja alkavat hitaasti niittää heiluvaa viljaa.
»Tästä ei ole mitään hyötyä, András», sanoo muudan nopeasti ja päättäväisesti nojautuen jälleen viikatteeseensa. »Miten voisimmekaan työskennellä Jumalan luomalla maalla sulin käsin, kun pirun omalle työpaikalle ei ole viittätoista kilometriäkään»?
»Hei», vastaa András iloisesti, »jos kartanonomistaja onkin palkannut pirun työskentelemään puolestaan, ei minun viljani saa senvuoksi turmeltua leikkaamattomana»!
»Kyllä kai sen tiedät, András, että tarpeen vaatiessa työskentelemme kyllä puolestasi niin, että selkämme katkeavat, mutta tänään on se jostakin syystä mahdotonta. Sellainenkin voi olla mahdollista», lisäsi talonpoika synkästi, »että sinä jo tulevana
vuonna annat meidän nähdä nälkää ja palkkaat pirun apulaiseksesi».
»Oikein puhuttu, Rezsö», sanoi eräs toinen nuori jänteväkäsivarsinen ja leveärintainen atleetti, jonka paljas yläruumis loisti auringonpaisteessa kuin ajan ruskettama elefantinkin.
»Niin, tasangoilla työskentelemisestä ei ole juuri enää mitään hyötyä, kun piru jo leikkaa viljaa. Luullakseni tulevana vuonna kylvöäkin hän jo, jolloin kaikki voimme lopettaa hommamme ja odottaa, kunnes kuolemme nälkään».
»On jo aika, että Tarna tulvii ja hukuttaa meidät kaikki, ennenkuin piru vie sielumme».
»Höpö, höpö», sanoo András kärsimättömästi, »Mitä meillä Kisfalun asukkailla on tekemistä Bideskuty’n perkeleen kanssa? Luullakseni kartanonomistaja on hullu kaikkine koneineen, mutta te kaikki olette vielä hullumpia, kun vaivaatte aivojanne ajattelemalla hänen hommiaan. Olette sitäpaitsi aika konnia, jos kulutatte päivän tekemättä mitään teille maksamastani palkasta».
»Tuo on kyllä hyvä, András, mutta et voi palkata jokaista Tarnan tällä puolen asuvaa työkykyistä miestä hommiisi. Toivon, että voisit, sillä silloin ei veljenkään olisi pakko työskennellä Bideskuty’n herralle. Sen hän kumminkin tekee peläten ja vapisten, jottei piru katkaisisi hänen selkäänsä silloin kun hän kumartuu työhönsä».
»Siellä ovat myös minunkin nuoremmat veljeni käyttämässä noita pirullisia koneita, jotka leikkaavat ja sitovat viljan ratasten avulla. Laczi, joka on nuorin, kertoi minulle», lisäsi talonpoika pelokkaasti kuiskaten, »että hän epäselvästi näki mustan miehen, jolla oli häntä
ja pitkät korvat, istuvan toisen härän sarvien välissä, kun tuo viaton eläin raukka veti tuota kirottua konetta. Laczi sanoi olleensa vähältä pudota istuimeltaan».
»Hän joi varmasti liian paljon äitinne antamaa viiniä ennen työhön lähtemistään sinä aamuna», sanoi András koettaen nauraa. Mutta hänen naurunsa kuulosti väkinäiseltä ja luonnottomalta. Kaikki isä Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet karkoittaa kokonaan tuota talonpojille niin ominaista taikauskoisuutta hänen aivoistaan, ja vaikka András koettikin olla katsomatta Bideskuty’yn päin, kääntyivät hänen silmänsä kumminkin vaistomaisesti hedelmällisten peltojen ja hiekkatasankojen yli tuohon mustaan savupatsaaseen, jonka hän tiesi kohoavan Bideskuty’n uuden myllyn piipusta.
Hän oli kuullut Rosensteiniltä, että kaikki koneet, joita tarvittiin vehnän jauhamiseen jauhoiksi höyryn voimalla, olivat valmiina paikoillaan myllyssä, ja saanut selville, että kartanonomistaja aikoi panna myllynsä käyntiin tänään. Isä Ambrosius oli tietysti selittänyt hänelle tarkasti höyryn voiman ja käytön, mutta Keményn András oli, huolimatta rikkauksistaan ja saamistaan opetuksista, kumminkin vielä talonpoika sydämeltään, eikä hän voinut estää ruumistaan vapisemasta eikä itseään luomasta levottomia katseita taakseen joka kerta, kun hän huomasi nuo mustat savupilvet, jotka muodostivat ruman läikän sileälle, hänelle niin rakkaaksi tulleelle taivaanrannalle.
Hän oli selvästi pulassa, miten tyynnyttää pelkäävät työmiehensä, koska hän oli hieman säikähtynyt itsekin. Levoton joukko oli kokoutunut isäntänsä ympärille ja kaikki olivat innokkaat saamaan jonkunlaista lohdutusta häneltä, sillä isä Ambrosiuksen jälkeen ei kenenkään, ei edes kreivinkään, luultu omaavan niin paljon tietoja
kuin Andráksen. Kaikenikäiset nuorukaiset ympäröivät hänet innoissaan, kiihkoissaan ja iloiten saadessaan puhua pelostaan aina myötätuntoiselle isännälle. Jokaisella oli joku juttu kerrottavana hänelle isästään, veljestään tahi pojastaan, jotka työskennellessään päivät pitkät lähellä tuota salaperäistä rakennusta (joka varmasti oli pirulle pyhitetty paikka,) olivat tavalla tahi toisella tunteneet paholaisen läsnäolon, pirun, joka nyt kuljeskeli valtatiellä ja pistäytyi jokaiseen taloon ja ravintolaan sitten kuin kartanonomistaja oli pyytänyt hänet avukseen. Naisetkin olivat lopettaneet sitelemisensä ja juttelivat samasta asiasta. He polkivat vihaisesti laihoja ruskeita jalkojaan maahan ja heristivät nyrkkejään tuolle etäiselle savupatsaalle, joka oli ensimmäinen saatanalle sytytetty uhrivalkea kauniilla tasangolla. Iloisen värisine pumpulihameineen, koristeltuine pellavapaitoineen, ahtaihin liiveihin puettuine hoikkine vartaloineen ja somistaviin solmuihin sidottuine keltaisine huiveineen, jotka suojelivat heitä polttavalta auringolta, muodostivat he maalauksellisen ryhmän vihaisia raivottaria, jotka varmaankin voivat karkoittaa toimeliaammankin pirun paikkakunnalta. András tunsi, että oli hyödytöntä kehoittaa heitä työhön nyt.
»Erzsi, kaunokaiseni», sanoi hän iloisesti, »jos katselet noin tulisesti Bideskuty’yn päin, viekoittelet varmasti pirun suoraan tänne, sillä hän voi luulla katsettasi omasta pätsistään lähteneeksi säteeksi».
»Anna minun olla rauhassa piloiltasi tänään, András, sillä isäni työskentelee tuolla saatanan rakentamassa myllyssä. Kartanonomistaja lupasi hänelle suuren palkan ja uhkasi olla ottamatta häntä työhönsä ollenkaan tänä viljankorjuuaikana, ellei hän suostu. Isäni meni senvuoksi tänään kirkkoon ehtoolliselle, ja isä Ambrosius antoi hänelle koko litrallisen pyhää vettä. Mutta kun isäni
läksi tuohon jumalattomaan työhön, itki äitini niin, että hänen
sydämensä oli haljeta, ja minustakin tuntuu, etten näe häntä enää milloinkaan hengissä. Ah, miksi ei piru vie kartanonomistajaa mukanaan helvettiin, koska hän pitää niin paljon paholaisesta»?
lisäsi kaunis Erzsi heristäen nyrkkiään uhkaavasti kaukaa kohoavalle savupatsaalle.
»Poikani Imre tekee myöskin jotakin työtä rakennuksessa», sanoi muudan vanha nainen itkusta värisevin äänin.
»Jos hänelle vain tapahtuu jotakin pahaa, haluan…»
»Hush, hush», huudahti András, »tuollaiset puheet on kielletty Kisfalussa. Bideskuty’n herra on teidän isäntänne ja teidän on tehtävä työtä hänelle silloin kun hän käskee. Jos teette velvollisuutenne, ei piru voi mitään teille».
»Meidän velvollisuutemme ei ole suojella ketään, joka toimii yhdessä saatanan kanssa», sanoi Erzsi tulisesti.
»Ei ollenkaan»! mumisivat muutamat joukosta.
»Laczinkin on lopetettava työnsä siellä», sanoi eräs mies.
»Hänellä ei ole mitään oikeutta luovuttaa sielujamme perkeleelle», sanoi toinen.
»Uskon hänen luvanneen pirulle niin ja niin monta sielua palkaksi työstä, jota piru tekee hänelle», vihjaisi muudan vanha ryppyinen nainen, jonka kaikki pojat työskentelivät Bideskuty’lle.
»Emmekä tiedä, kenenkä vuoro on seuraavalla kerralla».
