Public Law Text cases and material
Andrew Le Sueur
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/public-law-text-cases-and-material-andrew-le-sueur/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Business Law Text and Cases Kenneth W. Clarkson
https://textbookfull.com/product/business-law-text-and-caseskenneth-w-clarkson/
Medical Law: Text, Cases, and Materials 4th Edition Emily Jackson
https://textbookfull.com/product/medical-law-text-cases-andmaterials-4th-edition-emily-jackson/
Business law : text and cases. Fourteenth Edition / Roger Leroy Miller
https://textbookfull.com/product/business-law-text-and-casesfourteenth-edition-roger-leroy-miller/
Business Law: Text and Cases 15th Edition Kenneth W. Clarkson
https://textbookfull.com/product/business-law-text-andcases-15th-edition-kenneth-w-clarkson/
Public Law Cases Commentary and Analysis Craig Forcese
https://textbookfull.com/product/public-law-cases-commentary-andanalysis-craig-forcese/
Transnational Commercial Law Text Cases and Materials
2nd Edition Roy Goode
https://textbookfull.com/product/transnational-commercial-lawtext-cases-and-materials-2nd-edition-roy-goode/
Business Law Today the Essentials Text and Summarized Cases Roger Leroy Miller
https://textbookfull.com/product/business-law-today-theessentials-text-and-summarized-cases-roger-leroy-miller/
Business Law Today Text Summarized Cases Standard Edition Roger Leroy Miller
https://textbookfull.com/product/business-law-today-textsummarized-cases-standard-edition-roger-leroy-miller/
Landmark Cases in Public International Law Cameron Miles
https://textbookfull.com/product/landmark-cases-in-publicinternational-law-cameron-miles/
Another random document with no related content on Scribd:
»Vasta samana iltana, kun te ensi kerran olitte täällä.»
»Ettekö koskaan ollut kuullut mitään hänen tyttärestään sitä ennen?»
»Kerran. Samana päivänä. Eräs mies tuli Lontoosta konnamaiselle asialle…»
»Mikä hänen nimensä oli?»
»Charles Minghelli.»
»Mitä hän sanoi?»
»Hän sanoi, että Roma Roselli ei ole kuollut, vaan pahempi kuin kuollut — että hän oli joutunut kurjan miehen valtaan ja huonoille teille.»
»Uskoitteko… uskoitteko tuota juttua?»
»En vähääkään! Sanoin miestä valehtelijaksi ja ajoin hänet ulos.»
»Te siis uskotte… että… jos hän vielä elää…»
»Minun Romani on hyvä nainen.»
Roman kasvot punastuivat hiuksia myöten. Hän oli tukehtua ilosta ja tuskasta. Davido Rossin usko hänen puhtauteensa jäykisti häntä. Hän ei voinut puhua nyt — hän ei voinut ilmaista itseään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän sanoi epävakavalla äänellä:
»Ettekö tahtoisi kutsua minua Romaksi ja ajatella, että minä olen teidän pikku ystävänne?»
Kun hän jälleen tointui, oli hän omassa kodissaan tätinsä makuuhuoneessa ja suuteli vanhan kreivittären teräviä kasvoja. Ja kreivitär särki hänen huumaustilansa huokauksillaan ja kyynelillään ja neuvoillaan.
»Enhän minä tahdo muuta kuin varjella sinua oikeaan tarkoitukseesi, Roma. Sinä olet paronin morsian, tuo mieletön raukka ei voi elää kauan. Mitä siihen tulee, mitä sanoit tunteitten rikkomisesta y.m. sellaisesta, niin Jumala on armollinen, ja semmoisia asioita on olemassa, jotka voidaan parantaa rukouksella ja paastolla. Mutta minä rukoilen sinua, ettet heittäydy seurapiirisi hammasteltavaksi. Se ei koskaan anna anteeksi sitä, että joku rikkoo vanhoja hyviä tapoja vastaan — ja se on oikeassa!»
Ennen päivällistä Roma vastasi ministerille:
»Hyvä paroni Bonelli! — Enkö minä sanonut, että Minghelli ei löydä mitään! Nyt olen aivan varma, että kaikki oli erehdystä!
Seuratkaa neuvoani ja jättäkää asia! Jättäkää, jättäkää, jättäkää! Minä ainakin jätän sen. Teidän
Romanne.
P.S. Onnea päivällisille. Lähetän Felicen. Hän tuo tämän kirjeen. — R. V.»
IX.
Oli mitä suloisin roomalainen talvipäivä. Aurinko paistoi lempeästi hohtaen, ja tyyni ilma oli täynnä ruohon ja kukkien tuoksua. Sen portin edustalla, josta pääsee vanhalle appialaistielle, oli tallirenkejä hevosineen odottamassa, ja metsästäjät, puettuina punaiseen takkiin, valkoisiin henkseleihin, vaaleanpunaisiin liiveihin ja mustiin saappaisiin, antoivat ratsujen kulkea käymäjalkaa kokouspaikalle. Useissa vaunuissa istui naisia, muutamat ratsastuspuvussa, ja jalkaisin kulki joukko kerjäläisiä, joista monet olivat vaivaisia, ja siellä täällä pienten kylien kohdalla oli pieniä lapsia katselemassa kulkuetta.
Amerikan ja Englannin lähettiläät ratsastivat vieretysten komeiden vaunujen perässä, joissa ajuri ja lakeija olivat puetut punaiseen ja kultaan.
»Kuka uskoisi katsellessaan tällaista näyttelyä, että kaupunki on täynnä tyytymättömyyttä?» sanoi englantilainen.
»Roomako?» sanoi amerikkalainen. »Aristokraattisessa välinpitämättömyydessään se ei ota uskoakseen, että täällä kuten muuallakin maailmassa tapahtuu yhtämittaa suuria muutoksia.
Nämä maat esimerkiksi — kuka ne omistaa? Nimeksi ne ovat vanhan Rooman aateliston, mutta oikeastaan ne ovat Campagnan kauppamiesten omia — nuo kauppiaat muodostavat välittäjä-yhtiön, joka on rikastunut vuokraamalla maat prinsseiltä ja sitten taas vuorostaan vuokraamalla ne pois köyhille.»
»Entä itse ylimystö — kuinka se tulee toimeen?»
»Huonosti! Nyt ylimykset jo ovat aivan vailla poliittista merkitystä, eikä valtio tunne heitä.»
»He eivät näy palvelevan armeijassa eikä laivastossa mitä he palvelevat?»
»Lempeä! Heidän päätehtävänään on naittaa vanhat italialaiset arvonimensä meidän nuorille englantilaisille ja amerikkalaisille rahakukkaroillemme. Me autamme heitä siinä työssä! Rouva Rahanen on aina saapuvilla tyttärineen ja dollareineen. Hän on täällä ja hän on joka paikassa.» Ja amerikkalainen osoitti kädenliikkeellä vaunuihin päin.
»Ja heidän ympärillään häärii joukko roomalaisia, joilla ei ole vakavuutta, ei kunnioitusta, ei intoa eikä muuta käsitystä Rooman kohottamisesta kuin että heidän tulee saada elää huoletonta elämää sekä yhdistää vanhan ajan paheet ja uuden sivistyksen vallattomuus.»
»Ja mitä tekee Italian kansa tällävälin.»
»Italian suuri kansa aivan samoin kuin Englannin suuri kansa, Saksan suuri kansa ja kansa joka valtakunnassa, missä on
olemassa etuoikeutettu sääty, nousee kuin mahtava aalto ajaen kaikki nuo haaksirikkoiset ylhäiset rantakallioille.»
»Ja tuota kansan aaltoa», sanoi englantilainen nyökäyttäen päätään vaunuihin päin, »edustavat sellaiset miehet kuin Davido Rossi?»
»Niin — jos hän voi pysyä varmana», sanoi amerikkalainen. »Hänellä on tuo suuri aate. Vapaus valtaa vastaan! Ihmiskunta valtakuntaa vastaan! Sillä lailla minä sen määrittelen, ja saatte uskoa, että se on vallankumouksellisin aate, mikä ikinä on ilmaantunut sen jälkeen kuin ensimmäiset kristityt kokoontuivat näihin katakombeihin. Heilläkin oli suuri aate. — Caesar vai Kristus — kumpainenko voittaa? Mutta nykyään Caesar ja Kristus näyttävät olevan kuin siamilaiset kaksoiset ja jakavat yhdessä valtaistuimen.»
»Ja missä on Rossin politiikan Tarpeian kallio?»
Amerikkalainen löi piiskallaan kiiltävän saappaansa kärkeen, hiljensi ääntään ja sanoi: »Tuolla!»
»Donna Roma?»
»Pari viikkoa sitten kuulitte hänen puheensa punaiseen ja kultaan puetuista lakeijoista, ja katsokaa! Hän on itse samassa seurassa jo!»
»Ettekö luule, että tuohon on muut syyt?»
Amerikkalainen pudisti päätään. »Semmoisia ne ovat aina nuo vallankumouksen johtajat. Simsonin voima ja Simsonin heikkous on jokaisessa heissä.»
»Minä en voi oikein tyytyä selitykseenne, kenraali, ja luotan Donna Romaan kaikesta huolimatta.»
»Hyvää huomenta, kenraali Potter!» sanoi iloinen ääni vaunuista.
Se oli Donna Roma itse. Hän istui pienen prinsessan vieressä vastapäätä Davido Rossia. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen poskensa hehkuivat ja hän näytti tiukassa ratsastuspuvussaan suloisemmalta kuin koskaan.
Molemmat herrat ratsastivat vaunujen luo, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyjä. Roma oli hyvällä tuulella ja hän vastasi sukkelasti amerikkalaisen leikkipuheisiin, ja he nauroivat yhdessä iloisesti.
»Minä en aavistanut, että te olette sellainen poika, ennenkuin näin teidät punaisessa takissa, kenraali.»
»Voi teitä, suloinen nuori tuulihattu! Tuommoista te uskallatte sanoa minun harmaille hapsilleni!»
Sellaista pientä leikkiä laskien he kulkivat alas vanhaa tietä, jonka varrella oli pieniä pyhättöjä, murtuneita kiviä ja vanhojen hautojen jäännöksiä.
Kokouspaikalla oli suuri tungos. Katselijat, pääasiallisesti muukalaisia, olivat monenlaisissa suurimpien hotellien ajoneuvoissa. Kilpailun johtaja oli saapuvilla levottomine koirineen, ja heidän ympärillään oli loistava näytelmä. Upseereja sinisissä univormuissa, metsästäjiä punaisissa, naisia mustissa puvuissa, ratsurenkejä lyhyissä takeissa, kokonainen meri höyheniä ja kukkia ja päivänvarjoja. Hevoset hirnuivat, ja koirat haukkuivat, laajalla
aaltomaisella kentällä tuoksui multa ja ruoho, ja aamuaurinko valaisi tuon kaiken.
Don Camillo odotti hevosineen seuruettaan. Roman hevonen oli tyyni, kirkassilmäinen tamma. Kenraali Potter auttoi hänet satulaan, ja hän antoi hevosensa hypellä pitkässä ruohikossa.
»Mitä teidän kaunis nuori kumppalinne on tehnyt tänään, armollinen prinsessa?» sanoi amerikkalainen. »Hän on tosin aina kaunis, mutta tänään hän on hurmaava.»
»Hän on kuin Undine, joka on löytänyt sielunsa», sanoi englantilainen.
Pikku prinsessa nauroi: »Rakkautta ja nuhaa ei voi peittää, hyvät herrat», kuiskasi hän katsahtaen Davido Rossiin.
»Ettehän tarkoita…»
»Vaiti!»
Sillä välin Rossi tavallisessa kävelypuvussa lähestyi hevosta, jolla hän aikoi ratsastaa. Se oli korkea, vahvajalkainen ruskea hevonen, jolla oli hurja katse ja läähättävät sieraimet. Englantilainen tallirenki, joka piteli sitä, katsoi epäilevästi ratsastajaa, ja joukko kannuksilla varustettuja metsästäjiä seisoi ympärillä.
Kaikkien hämmästykseksi Davido Rossi tarttui ohjaksiin, hyppäsi kevyesti satulaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ratsasti Roman vieressä. Sitten puhallettiin torviin, koirat haukkuivat, hevoset kaapivat maata, ja kilpailu alkoi.
Ensin oli hypättävä vallin yli, ja jokainen teki sen helposti, kunnes tuli Davido Rossin vuoro. Silloin ei hevonen ruvennutkaan hyppäämään. Hän taputti hevosen kaulaa ja koetti uudestaan, mutta se säikkyi ja kääntyi pois pää maahan painuneena. Kolmannen kerran hän johti hevosensa vallille, ja kolmannen kerran se kieltäytyi tottelemasta.
Metsästäjät odottivat nähdäkseen kuinka kävisi, ja kun hevonen neljännen kerran saapui paikalle hurjat silmät kiiluen ja sieraimet väristen, huomattiin, että toinen ohjas oli katkennut ja Rossi ratsasti yhdellä ohjaksella.
»Oli onni, ettei hän ole loukannut itseään», sanoi joku.
»Miksei hän käytä piiskaa?» sanoi toinen.
Mutta Davido Rossi vain taputteli hevosta, kunnes se oli tullut samalle paikalle, jossa se ennen oli säikähtynyt. Sitten hän kumartui sen niskan yli katkenneen ohjaksen puolelle ja löi sitä kädellään kuonolle. Hevonen kavahti taaksepäin, päristeli ja hyppäsi sitten. Seuraavana hetkenä se seisoi tyynenä toisella puolen vallia.
Roma ratsullaan oli aivan kalpea, ja Amerikan lähettiläs kääntyi häneen sanoen:
»En ole ikinä nähnyt muuta kuin yhden miehen, joka tuon olisi voinut tehdä, Donna Roma.»
Roma nieli jotain kurkustaan ja sanoi: »Kuka se oli, kenraali Potter?»
»Nykyinen paavi, silloin kun hän kuului ylimyskaartiin.»
»Hän osaa ratsastaa, kautta Jupiterin!» sanoi Don Camillo.
»Tuommoinen on miehen veressä. Se on synnynnäistä — eikä sitä voi oppia!» sanoi englantilainen.
Ja sitten Davido Rossi sai uudet suitset hevoselleen, ja Sir Evelyn lisäsi: »Te pitelitte hevosta kuin mies, joka on aikaisin tottunut semmoiseen.»
»Niin», sanoi Davido Rossi, »minä olin kaksi vuotta tallirenkinä New-Yorkissa, teidän ylhäisyytenne.»
Sillä hetkellä johtava metsästäjä, jolla oli kaksi englantilaista kettukoiraa, antoi merkin, että kettu oli päästetty irti, minkä jälkeen koirat ulvoivat, piiskat vinkuivat ja hevoset läksivät nelistämään.
Kaksi tuntia myöhemmin tuo pieni eläinraukka, joka oli ollut tämän ajon kohteena, makasi maassa kuolleena.
Sen pää ja häntä katkaistiin ja ruumis heitettiin koirille. Sen jälkeen pullot otettiin esiin, maljoja juotiin, hurraahuutoja kajahutettiin, ja kilpailu oli lopussa ja metsästäjät alkoivat hiljalleen lähteä pois.
Roma ja Davido Rossi ratsastivat vieretysten, ja prinsessa oli muutamia askeleita jälessä.
»Roma», huusi prinsessa, »kuinka mainiota olisi antaa hevosten tässä nelistää!»
»Tosiaankin!» huudahti Roma, ja silmänräpäyksessä hän oli jo kaukana.
»Minä luulen, että hevonen ei ole enää hänen vallassaan», sanoi prinsessa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli myöskin poissa.
»Rauha olkoon heille! Siinä on kaunis pari!» sanoi prinsessa nauraen. »Mutta me voimmekin jo palata kotiin. He ovat kuin Undine, he eivät palaa enää.»
X.
Sillävälin Roma ratsasti yli laajan Campagnan, tuulen suhistessa hänen korvissaan ja hevosen kavioiden kolahdellessa kanavien ja hautaholvien välillä. Hetken perästä hän kuuli jonkun tulevan jälessään ja pelkästä ilosta, koska hän tiesi, kuka häntä seurasi, hän löi hevostaan ja ratsasti nopeammin. Katsomatta taakseen hän tunsi kuka siellä tuli, ja hevosen kiitäessä kunnaiden yli hänen sydämensä hyppeli riemusta. Kun vankkajalkainen rusko ennätti Roman hevosen rinnalle, olivat he noin kaksi kilometriä lähtöpaikalta ja kaukana tovereistaan. Molempien posket punoittivat, ja kun he hiljensivät vauhtia, katsoivat he toistensa silmiin ja nauroivat.
»Me voimme nyt jatkaa matkaa ja tulla englantilaisen kirkkomaan kautta kotiin», sanoi Roma.
»Hyvä on!» sanoi Davido Rossi.
»Mutta kello on jo puoli kolme», sanoi Roma katsoen pientä kelloaan, »ja minä olen nälissäni kuin metsämies.»
»Tietysti», sanoi Davido Rossi, ja taas he nauroivat. Jossakin läheisyydessä oli osteria. Davido Rossi oli tuntenut sen lapsena ollessaan. Siellä he voisivat saada keltaisia papuja ja makaronia.
»Kuinka suloinen tämä maailma on», huudahti Roma ja oli katselevinaan maisemaa.
»Se on todellakin suloinen», sanoi Davido Rossi. Monte Genarion lumipeitteinen huippu kimmelti ruusun ja opaalin värisenä, ja Sabinilaisvuoret näyttivät olevan aivan lähellä Tivolin ja Palestrinan hohtaessa purppuraisessa sumussa. Mutta ratsastaessaan noin vieretysten he olivat omassa maailmassaan, ja heitä ympäröivä kultainen pilvi peitti koko muun maailman heidän näkyvistään.
Samassa he näkivät eucalyptuspuiden suojassa olevan talon, jonka savupiipuista nousi savua. Se oli osteria, puoleksi maatalo, puoleksi ravintola. Ujo poikanen otti heidän hevosensa, ilkeän näköinen vanha mies kumarsi heille eteisessä, ja vanhanpuoleinen pelokkaan näköinen vaimo, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin seeterin kuori, toi heille hintaluettelon.
Heitä nauratti kaikki — tuo outo ruokalista, joka oli niin likainen, että saattoi uskoa sen olleen käytännössä koko vuoden, ruoka, joka oli hyvin yksinkertaista, ja hinnat, jotka olivat halvat.
Roma katsoi Davido Rossin olan yli, kun tämä luki ruokalistaa, ja he tilasivat päivällisen yhdessä.
»Makaronia — kolmekymmentä penniä! Se on hyvä! Forellia — neljäkymmentä penniä! Otammeko forellia? Hyvä on! Lammasta,— kuusikymmentä penniä! Otammeko kaksi lammasta — tarkoitan kaksi kuudenkymmenenpennin lammaspaistia?» ja sitten he taas nauroivat.
Sillä aikaa kuin päivällistä valmistettiin, he läksivät kävelemään eucalyptuspuistoon ja saapuivat suloiseen pieneen laaksoon, jonka
ympärillä kasvoi puita ja joka oli täynnä metsäkukkia.
»Oh!» huudahti Roma. »Jospa nyt olisi joku heittämässä kukkia!»
Davido Rossi poimi pivollisen orvokkeja ja heitti ne Roman päälle.
»Kun minä olin pikku poika, taistelivat miehet kaksintaisteluja täällä», sanoi Davido Rossi.
»Pedot! Mikä suloinen paikka! Täällä varmaan Faraon tytär löysi Mooseksen kaislikosta!»
»Taikka täällä Aadam löysi Eevansa Eedenissä!» He katsoivat toisiinsa hymyillen.
»Kuinka hän mahtoi hämmästyä», sanoi Roma. »Miksikä hän mahtoi luulla Eevaa?»
»Varmaan enkeliksi, joka on laskeutunut alas kuutamoisena yönä ja unohtanut palata takaisin aamulla.»
»Älkää luulko! Hän tiesi varmaan heti, että se oli nainen.»
»Ajatelkaapa! Eeva oli ainoa nainen maailmassa Aadamille!»
»Ja hän ainoa mies arvattavasti!»
Päivällinen oli yhtä ainoata iloa. Sen puutteetkin olivat etuja. Pöytä oli katettu viinitarhan reunalle, ja kun kylmä talvi oli harventanut köynnösten lehviä, näkyi niiden läpi siivoton karjapiha ja hoidotta jätettyjä sikolättejä, mutta Roma ei olisi tahtonut mitään muutosta siinäkään asiassa.
»Ihanaa!» hän huudahti. »Täällä me näemme kaikki talon sikolätitkin!» Ja sitten he nauroivat taas, ja heitä palveleva vanha vaimo nauroi heidän kanssaan ja sanoi Romaa »pikku sisareksi.»
Roma oli alkanut puhua englanninkieltä. »Ei loukata vanhaa eukkoa», kuiskasi hän pöydän yli, ja Davido Rossi oli antavinaan pettää itsensä.
»Eikö hän ole kaunis?» sanoi hän.
»Niin on. Vanha mies pelkää, että eukkoa voitaisiin luulla Madonnaksi», ja sitten he nauroivat taas, ja vanha vaimo, joka oli oikea Italian lapsi, nauroi pelkästä ilosta heidän naurulleen.
Ruoka oli huonoa, huonosti keitettyä ja huonosti tarjottua, mutta he eivät siitä välittäneet.
»Yhdellä ainoalla haarukallako kaikkia näitä ruokalajeja?» kysyi Davido Rossi.
»Tietysti», sanoi Roma. »Ei tarvitse tahrata kaikkia haarukoita.»
Äkkiä hän pudotti veitsen ja haarukan ja kohotti molemmat kätensä:
»Unohdin vallan!»
»Mitä?»
»Minunhan piti olla pikku Roma tänään.»
»Niinhän te olette ja olette aina ollut.»
»En ole. Jos olisin, niin te kutsuisitte minua nimeltä.»
»Sen teen samana hetkenä, jona te kutsutte minua nimeltä.»
»Se ei ole kaunista», sanoi Roma, ja hänen kasvonsa punastuivat, sillä elämän viini oli noussut hänen poskilleen.
Viinitarhassa alhaalla oli tyttö työskentelemässä appelsiinipuiden seassa ja hän lauloi riturnellia. Se oli äidin laulu pojalleen. Poika oli mennyt pois kodin kurkihirren alta, mutta kerran hän oli palaava takaisin. Hänen uusi kotinsa oli valoisa ja suuri, mutta vanha liesi oli vetävä hänet kotiin. Kauniit naiset rakastivat häntä, mutta valkohapsinen äiti oli sitten suuteleva häntä taas.
He kuuntelivat lyhyen, haaveksivan hetken, heidän naurunsa vaikeni ja silmät kostuivat. Sitten he pyysivät laskua, ja ilkeän näköinen mies nousi väkinäisesti hymyillen penkiltä.
»Te olette ollut kauan tässä talossa, isäntä?» sanoi Davido Rossi.
»Hyvin kauan, teidän armonne», vastasi mies.
»Te tulitte Ciociariasta?»
»Niin tulin», sanoi mies hämmästyneen näköisenä. »Olin köyhä silloin, ja sittemmin asuskelin Monte Pariolin luolissa ja rotkoissa.»
»Mutta te tiesitte, kuinka phylloxeraa saattoi parantaa viiniköynnöksissä, ja kun isäntänne kuoli, naitte hänen tyttärensä ja saitte hänen viinitarhansa.»
»Angelica! Täällä on herra, joka tietää tarkalleen meidän elämämme», sanoi vanha mies ja lisäsi sitten hymyillen korvasta toiseen ulottuvaa hymyä:
»Ehkä teidän armonne on se nuori herra, joka kävi kreiviä tervehtimässä tämän vuoripalatsissa isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten?»
Davido Rossi katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: »Muistatteko sitä köyhää poikaa, joka eli luonanne siihen aikaan?»
Väkinäinen hymy katosi heti. »Ei meillä silloin ollut mitään poikia, teidän armonne.»
»Hän tuli Santo Spiritosta, ja te saitte sata frangia ensin hänen saavuttuaan, ja silloin rakensitte tämän pergolan.»
»Jos teidän armonne on Löytökodista, niin voitte sanoa heille taas samaa, minkä jo kerroin sille papille, joka kävi täällä, että me emme ikinä ole ottaneet mitään poikaa sieltä, emmekä me myöskään ole saaneet mitään rahaa niiltä ihmisiltä, jotka lähettivät hänet Lontooseen.»
»Te ette siis muista häntä?»
»Emme ollenkaan.»
»Ettekö tekään?»
Vanha vaimo epäröi hiukan, mutta vanha mies iski silmää hänelle.
»En, teidän armonne.»
Davido Rossi huokasi syvään. »Tässä on laskunne ja hiukan lisää. Hyvästi!»
Ujo poikanen talutti esiin hevoset, ja ratsastajat aikoivat nousta satulaan. Roma katsoi poikaan säälien.
»Kuinka kauan olet ollut täällä?» kysyi hän.
»Kymmenen vuotta, armollinen neiti», vastasi poika.
Hän oli juuri kahdentoista vanha, ja molemmat hänen vanhempansa olivat kuolleet.
»Pikku poika-parka!» sanoi Roma, ja ennenkuin Davido Rossi ehti estää häntä, oli hän tyhjentänyt kukkaronsa pojan käteen.
He alkoivat ratsastaa hiljalleen ja vähään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Aurinko oli laskemaisillaan, ja kultainen päivä pakeni. Campagnan laajan, puuttoman, asumattoman kentän yli kohosi kolkko usva kuin vaippa, ja pitkä heinä värisi kylmässä iltatuulessa. Ei mikään häirinnyt tuon yksinäisen tantereen hiljaisuutta paitsi karjan mylvintä ja lampaiden määkyminen, kun ne meren vaahtopäiden laineiden tavoin kulkivat suurissa joukoissa eteenpäin, ja joskus kuului suurien valkoisien koirien haukuntaa ja paimenten huutoja, kun he astuivat pitkät sauvat kädessä tai ratsastivat pörhöisillä pony-hevosillaan. Siellä täällä näkyi kurja olkimaja, missä joukko kuumeen tartuttamia ihmisiä kyyrötti pienen tulen ympärillä, ja vähän matkan päässä oli likainen postiasema, puisia ristejä ja lasipeitteisiä madonnankuvia.
Nyt alkoivat hevoset kävellä.
»Siinäkö paikassa teidät kasvatettiin?» sanoi Roma.
»Siinä.»
»Ja nuo ihmisetkö möivät teidät orjaksi niin sanoakseni?»
»He.»
»Ja te olisitte voinut yhdellä ainoalla sanalla musertaa heidät, mutta ette sitä tehnyt!»
»Miksi olisin sen tehnyt? He eivät olleet ensimmäiset rikokselliset.»
»Niin, teidän isänne oli moitittavampi. Eikö teistä ole koskaan tuntunut, kuin olisitte vihannut häntä kaikkien kärsimyksienne tähden?»
Davido Rossi pudisti päätään. »Katkeruudesta minut pelasti sama pyhimys, joka minut pelasti niin paljosta muustakin. 'Älä koeta saada selville, kuka isäsi on, Davido', sanoi hän, 'ja jos sattumalta hänet kerran löydät, niin älä kosta pahaa pahalla äläkä myöskään kosta maailmalle. Maailma tulee vähitellen tuntemaan sinut semmoisena kuin itse olet eikä semmoisena kuin isäsi on. Ehkä isäsi on huono mies tai ehkä hän ei ole. Jätä hänet Jumalan haltuun'.»
»On kamalaa ajatella pahaa omasta isästään», sanoi Roma, mutta Davido Rossi ei vastannut.
»Ja sitten — kuka tietää? — ehkä jonakin päivänä tulee huomaamaan, että isä ansaitsikin rakkautta ja sääliä.»
»Ehkä.»
He olivat ennättäneet toisen talon luo tiheän eukalyptuslehdon suojaan. Se oli Tre Fontanen munkkiluostari. Kaikki oli hiljaa tuossa hiljaisuuden kodissa. Jätettyään hevosensa vajaan he astuivat ulommaisille pihamaille. He katsoivat sisään kirjaston ikkunasta ja näkivät kalpean nuoren miehen vaipuneena kirjan ääreen. He
seisoivat hetkisen kirkon ovella, jossa munkit hiljaa rukoilivat, eikä kuulunut muuta ääntä kuin kellon kilahdus. Linnut vain lauloivat ääneen — satakielet harmaissa puissa.
Tuolla oli kellotorni, ja he nousivat sen katolle asti. Tuolla ylhäällä tuntui kuin koko maailma heidän ympärillään olisi ollut aivan hiljaa. Se oli kuin meri myrskyn jälkeen, ja kuolleiden kaupunkien jäännökset Campagnalla olivat ajopuita mahtavasta haaksirikkoutuneesta laivastosta, joka oli iäksi hävinnyt aaltoihin.
Vesijohtojen pitkä rivi, joka ulottui tuon laajan aaltomaisen kentän yli, oli kuin rivi laivoja, jotka revittyine purjeineen pyrkivät satamaan menetetyn tappelun jälkeen, ja etäällä kohosi Rooma purppuraisessa sumussa kuin puoleksi kadonnut saari, jossa Pietarin-kirkko siinsi suuren arkin tavoin.
Maailman hiljaisuus täällä ylhäällä kellotornissa oli kuin pyhäin esineiden hiljaisuus, kuin messun hiljaisuus. Ja noiden molempien sydämissä oli myöskin juhlallinen hiljaisuus.
Roma nojasi aitaukseen, ja Davido Rossi seisoi hänen takanaan. Äkkiä
Roma rupesi itkemään hillittömästi ja nyyhkyttäen.
»Mikä on?» kysyi Davido Rossi, mutta tyttö ei vastannut.
Vähän ajan kuluttua Roma tyyntyi, pyyhki silmänsä, sanoi itseään hupakoksi ja koetti nauraa. Mutta hänen sydämensä tykki liian kovasti estäen sanat — vihdoin hän koetti puhua.
»Tuo köyhä poika tuolla ravintolassa», sanoi hän, »muistutti suloisine kasvoineen erästä tapausta, jonka olin melkein unohtanut.»
Ja sitten hän käänsi päänsä pois ja kertoi vapisevalla äänellä Davido Rossille kaikki.
»Olin Lontoossa, ja isäni oli löytänyt kadulla talviyönä pienen roomalaisen pojan, joka kantoi oravaa ja pientä posetiivia. Hän oli puettu vanhaan samettipukuun, eikä hänellä ollut mitään muuta suojaa kylmää vastaan. Hänen sormensa olivat jäykät kylmästä, ja hän pyörtyi heti huoneeseen tultuaan. Vähän ajan perästä hän avasi silmänsä ja katseli tulta ja kasvoja ympärillään aivan kuin hakien jotain. Hän haki oravaansa, ja se oli paleltunut kuoliaaksi. Mutta hän puristi sitä lujasti, ja suuret kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen, ja itse hän nousi aivan kuin paetakseen. Mutta hän oli liian heikko, ja kun isäni tyynnytti häntä, makasi hän hiljaa. Silloin näin hänet ensi kerran, ja katsellessani poikasta tuolla ravintolassa ajattelin… että ehkä hän oli toinen… ehkä hän oli Pikku ystäväni entisajoilta…»
Hänen valkoinen kaulansa värähteli, ja hänen äänensä hiljeni kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan.
»Roma!» huudahti Davido Rossi.
»Davido!»
Heidän katseensa kohtasivat toisensa, heidän kätensä yhtyivät, ja tuo kauan kätketty salaisuus oli ilmi. Rakkauden hämärissä käytävissä kaksi sielua seisoi vastakkain.
»Kuinka kauan olette sen tiennyt?» kuiskasi Roma.
»Siitä illasta saakka, jona tulitte Piazza Navonalle. Entä te?»
»Siitä hetkestä, jolloin kuulin äänenne.» Ja sitten Roma värähti ja nauroi hiukan.