NEXT FROM STEPHANY WALLACE
SECRET KINGDOM
The Winter Court Chronicles, Book5 Coming August 2018 Preordercomingsoon! Exclusively on Amazon, FREE on KU!
DEDICATION
Toeveryonewhobelievesinthepoweroflove.
“LoveistheGoddess’greatestpurposeforourlives.Inallitsforms.”
~Avra,TheDragonLord.
ACKNOWLEDGMENTS
To the person that listened to my crazy ideas, for hours and shared with me his love about the beautiful Fae. Thank you so much Shawn Wood for being with me at the beginning of this journey, and staying with me through every step. I Love you #ShawnieLove
To the group of unexpected friends life has gifted me. Thank you for believing in me, supporting me and helping me through this journey every day. Kallie Kennon, Jaime Lingerfelt Rodriguez, Hollian Rickman, Shawn Wood, Andie Ryder and Meghan S. Johnson. THANK YOU. You have no idea how much you mean to me. I love you all.
To my Proofreader: Andie Ryder. Thank you for helping me clean the story of crazy typos and those commas that drive me crazy! lol Love you girlie!
Thanks to my Beta Readers: Jaime Lingerfelt Rodriguez Kallie Kennon, Hollian Rickman, & Shawn Wood, for being excited about every single chapter and helping me with the little things I miss while creating these crazy worlds. #WriterStruggles.
Thank you to my ARC TEAM for their support. I love you all.
Thank you to my family for believing in me. I love you guys!
Inthebeginningtherewaslight, Thencametherealms, Andthen,cametheDrayvok…
CHAPTER 2
AVRA
SonofZunyth,SonofDrayvok.
TheDragonLord.
A million stars floated around me as I drifted through them. A nebula of life, energy, and space, cool and void, yet filled with the most powerful essences and magic any other place in the universe possessed.
TheAstralPlane.
The essences of my ancestors, The Drayvok, and of the Dragon Lords before me, floated around. Like wisps of knowledge, power, and honor, they swirled along the galaxy in the most vibrant shades of shimmering light. Purple, blue, yellow, and green, among others— the colors their dragons had worn in life—became radiant beams in the intense darkness of space, taking part in the most spectacular sight any being could ever experience, and guiding my way.
One day I would be among them, guiding the next Protector of Worlds through this magnificent path… not any time soon, though. At least not for another three hundred thousand years, since the
average life span for a Dragon Lord was seven hundred thousand years.
As usual, I was half body, half essence as my dragon self drifted through the stars, and then I saw it. Earth. My consciousness focused on it, and in the blink of an eye, I was before it. There was no tangible time, no distance to overcome, only my energy traveling there. My cobalt blue eyes glowed as I scanned the human world for threats, other than the ones they created on their own, that is. The Goddess had gifted our sons and daughters with Free will, yet the humans were too lost to understand the true definition behind it.
They raged war against one another, for lands that belonged to them all.
For power, which they thought was worth losing lives. When would they understand? Unfortunately for us, who bore witness to their madness, Free will meant we couldn’t intervene. Even the Dragon Lord had to stand by and watch as they tore each other apart, for things they had always possessed.
My gaze suddenly encountered a meteor shower, just south of the beautiful world. A large asteroid made its way through space, after having collided with another one of its own parts. Each hit perfected its trajectory towards one of the planets I had vowed to protect. The collision, if it were to happen, would destroy life on Earth, as we knew it.
Not while I was the Dragon Lord.
The energy tingled inside of me, rushing through my body as I spun among the stars and opened my mouth. The power crackled in my throat a second before it erupted. A stream of lethal subzero air shot out, colliding with the asteroid, and engulfing the large mass. My Ice Breath penetrated the rock, the cold energy rushing through it, and freezing it at a molecular level. Ice veins protruded from the
meteor, wrapping around it as it met its demise, and then it exploded. Shattered into a million pieces, pulverized in such a way, that only shimmering dust remained.
The explosion forced the rest of the meteor shower to change direction, away from Earth, and into the vast emptiness of space. A pleased smile curved my lips as my consciousness traveled further into the planet. And then I saw them. Two Armies raged war against each other near the sea. Fire roared among them, and the sight of the lifeless bodies among the flames caused a tear to rip my heart.
Without thought, I connected to the center of all magic and my energy travelled to the sea. Instantly, a giant wave rose from the depths and crashed over the land, engulfing the armies before more death could be achieved. The soldiers struggled to swim, dropping their weapons as a result, in an attempt to brave the storm. The water returned to sea, leaving them among their “enemies,” coughing and fighting for air. One by one they scrambled to their feet. Reaching for each other and pulling the other up, as a new wave formed on the horizon.
The war against one another was suddenly forgotten, as they fought to stay alive from the attack of their “new enemy.” They ran away from the shore, seeking shelter, and helping one another instead.
A small chuckle escaped me, and I pulled back until once again I was surrounded by multicolored streams of energy and light.
Avra…
The admonishing voice resounded through the constellations, and I cleared my throat. They seemed thirsty, Mother Goddess. I was merely assuring they did not die parched, so they could continuetheirendeavor,killingeachother .
Silence reached me, yet I could feel her amusement in my essence.
“Is the Dragon Lord available?”
A new voice pierced my consciousness, and I knew it was time to return. Without another thought, I closed my eyes and exhaled, feeling my body tingle as it solidified—becoming more tangible with every breath. The Astral Plane slowly disappeared, as my connection to it receded into my essence, and once my eyes opened, the intricate white carvings of the quartz stone in my sanctuary greeted me.
“I’m sorry, but he is deep in prayer at the moment. Shall I give him a message?” Xionix’s voice sounded half amused as he answered. Opening my awareness, the image of the temple came to my mind, and I instantly sensed him. He stood at the entrance of the shrine.
“Um, well… what about Avra? I mean, his Priestly Holiness. Is he available? The ruling queen and king were wondering if they could have an audience with him.”
I began to walk towards the door as my body transformed, and the silence stretched. My dragon self disappeared, leaving blue pulsing scales behind, moving over my pale skin. They gently roamed my chest, arms, and thighs, appearing and disappearing to the rhythm of my heartbeats.
“I’m afraid he is in prayer with our lord at the moment.” Xionix paused, and I swore if he laughed I was going to punch him.
“Itwillbemypleasure toextendyourmessage toAvra, Princess Serene.” I pushed the thought into his mind and felt his startled awareness respond.
“It will be my pleasure to extend your message to Avra, Princess Serene.” Xionix cleared his throat. “Iswear totheGoddess,Brother ,
ifyou dothattomeonemoretimeI’mgoingtoenjoy freezingyour ass!”
I chuckled, walking towards the door. “Iwouldvery muchlike to seeyoutry,Xio.”
“Please, Princess,” he continued, ignoring my rebuttal. “Tell the queen and king it is always our honor to answer their call, and provide spiritual enlightenment. There is no need for the princess herself to come all the way here to summon us.”
I sighed.
“Yes of course. I just… I was close by and I love visiting the temple. That’s all. Okay, then. I guess I’ll go. Thank you, Holy Priest, I truly appreciate your time and kindness.”
Pushing through Xionix’s mind once more, my vision merged with his, and I saw her. A gleam of disappointment shone in her light blue eyes, her cerulean blue tresses swaying slowly as she curtsied, and turned around, leaving the temple. A heavy breath left me when I opened the door and disconnected from Xionix’s mind, leaving the room.
“Avra!” His maddened voice echoed through the wide stone hall while I made my way to the front of the temple. I turned the corner and my eyes caught the movement of his arm a second before it lifted.
I grinned, effortlessly ducking as he threw his fist towards me. “What is it with you and violence? You are a Dragon of the Temple, you should behave much better than this.”
My back crashed against the ice wall behind me as he pushed me, giving me a deadly glare. “Be grateful I can’t truly harm you or the Goddess would have my head, not to mention the realms would probably cease to exist, since they insist on killing each other, and you are the only one that protects them.” I chuckled, straightening.
“Let that be the last time you invade my mind. It’s not funny. You almost gave me a heart attack!”
“It’s not my fault you get so easily distracted. You should be used to it by now, you know better. Beware of your surroundings, young Xio. Always.”
I rested my arm on his shoulder, leaning on him while I winked, but sidestepped as he pushed me off, and rolled his eyes. Xionix seemed to have been born with a chronic case of annoyance. He was perpetually grouchy.
“Where are Zulzrass and Undry?”
He nodded towards the end of the hall. “Once the spiritual service was over, they entered the EstadaeEvanay—TheGarden, but I remained, waiting for you.” He shrugged, to soften his words but my lips stretched into a wide smile.
“See? I knew you loved me.” I planted a kiss on his cheek and laughed as he desperately wiped it off.
His white priest robe fell to the soft wet grass, and the gentle breeze caressed our bare bodies the moment we crossed the magical gates. It led to the paradise the Goddess had gifted us; one only accessible to the Dragon’s of the Temple. A true smile stretched Xionix’s lips, as the elation only this place could bring us, flourished within our souls. We ran together through the hidden paradise, while the shadows of the blue Ice Dragons flying above us made strange figures upon the earth.
I jumped, with Xio by my side, and our bodies transformed midair, swirling as large wings protruded from our backs, and our full dragon selves took form. Deep laughter rang through the air while Zulzrass and Undry flew under us, making us tumble in the air.
“Too slow, Dragon Lord?” Undry taunted in my mind, while Zulzrass chuckled, already engaged with his brother, Xionix.
I righted myself, and shot out through the air towards Undry, so fast that he barely had a chance to react. I crashed against his chest, taking him down, and we slammed against the earth in a heap of arms, legs, and wings. I quickly took to the air, laughing, as he roared behind me and began his chase, attempting to bite my tail off.
SERENE VEYRETH
Rulingqueenandking’sonlydaughter . PrincessoftheWinterLands.
My hurried steps resounded along the long empty corridor, as my heels slapped the marble floors. My fingers were still half frozen from my little impromptu journey to the Holy Temple. The already low temperatures of our land always seemed to drop fifty degrees within its walls, since the Dragons of the Temple were all Ice Dragons.
I rubbed my hands once more, wishing I had remembered to wear gloves, and tightly held them before my waist, pretending to maintain my “princess decorum” while I ran like a mad woman towards the throne room. Loose hairs fluttered behind me, along with the silk of my skirts, while I rushed forwards. My heart was pounding against my chest, I could barely breathe, and I was pretty sure my corset had fractured one of my ribs but it didn’t matter now.
I hadto make it to the throne room before my parents realized I was ever gone.
I stopped right before the doors, gasping for air as I smoothed the fabric of my pastel yellow dress, and watched Virhu’s lips twitch, even though his eyes remained on the hall—the man never lost his composure as he guarded the room, not even for a second. He was a royal guard.
“Oh, shut it,” I said, making a face at him while I held my side, trying to catch my breath. I swore these corsets were going to kill me one day.
He repressed his smile, shooting me a side-glance. Ready? I nodded, answering the silent question, and resumed my posture, holding my hands at waist length, while he opened the door for me.
“Princess Serene,” Sahor, the royal usher, announced as I entered the room.
A smile instantly curved my lips as my eyes fell on my father. He looked so handsome in his jewel green outfit; it contrasted beautifully with his dark brown hair and cognac brown eyes. I was indisputably a daddy’s girl. He stood just beyond the throne with Lorcan, our High Counselor, hunched over his desk, while they looked at large parchment rolls that seemed to contain maps. Mother sat on her throne, reading.
“My queen,” I greeted, with a small bow of my head.
Mother smiled, and placing the book next to her she stood. She took me into her arms for a warmhearted hug. Mother’s hugs were the best in the realms. “My darling.” She kissed my temple, and looked at me with loving eyes. “Where were you? Did you send Asiris to the temple to summon his Priestly Holiness for us?”
“Um, yes. Yes, I did.”
“Wonderful. Why don’t you sit with me?”
I nodded and the guard behind me immediately moved, reaching for one of the chairs in the room, and placed it next to my mother’s throne. I sat down looking at the book she’d been reading. It was about human flowers.
The doors suddenly opened. “The King and Queen of Morcan, Odath and Jessamine Gaerrath, have arrived,” the royal usher announced.
My gaze flew to the door as I stood, and fixed my hair. Mother chuckled standing beside me, while she gestured to the usher to let them in. Jessamine’s beautiful coral red hair fell around her, framing her enchanting smile as she moved towards my mother and I.
“My dear friend. I have been dying to visit.” Jessamine offered, embracing Mother in a hug. “Sorry I have missed our last few tea gatherings. Things in Morcan have kept me busy.”
Mother hugged her tightly, while Odath walked to where my father stood with Lorcan.
“Eason! About time we see each other again.” They shared a half hug as our High Counselor began to roll up the maps, putting them aside.
“It feels like ages since you were last here,” Father answered, motioning Odath to the chairs in front of his desk, and they began their ritual male bonding.
Chuckling, my gaze returned to Jessamine as she faced me, and kissed both my cheeks. “We understand. You don’t need to apologize. You are family, you are welcome here any time.” I pulled back as mother smiled, pleased by my words. Mother and Jessamine got together during what they called “teatime” every two days, here in the castle. Except they drank wine, gingerly shared silly gossip, and talked about anything other than politics.
Jessamine and Odath were my parents’ dearest friends. They had been best friends since before I was born, right after my human father—a Celtic warrior—became semi immortal by the grace of the Golden Elves’ magic, and married my mother, the Queen of Kalithdor. They were family to us.
“You are even more beautiful today than the last time I saw you two weeks ago.” Jessamine’s hand graced my cheek, and I offered her a smile. “You are going to have to share your secret with me.” She winked.
“Thank you, my queen. I’ll let you know what that is if I ever find out.” We chuckled. Looking over Mother’s shoulder, I found my father deeply engaged in conversation and sighed. I guess I’d have to wait to talk to my parents. “It has been a pleasure as always,” I said, with a slight head bow. “I’ll leave you to your queen talk. I shall be in the garden if anyone needs me.”
I stepped out into the hall and noticed Virhu’s lips twitch yet again. “Are you still laughing at me?” He didn’t answer, not that I expected him to. He was kind of a “selective talker,” as I liked to call it. Narrowing my eyes at him, I gave him the sternest glare I could muster—which wasn’t much considering I adored the guy—and turned, making my way down the hall. The moment I rounded the corner, I squealed like a deranged woman.
Strong arms picked me up, and twirled me in the air before setting me down against a broad, muscular chest. My eyes widened as I saw those crystal gray eyes I had grown to love. They seemed almost transparent in contrast to his pale skin and coal black hair.
“Laery!” I squealed yet again, surprised to see him, and threw my arms around him.
Laeroth chuckled, while his hands gripped my waist, pulling me closer to him. “I guess you liked the surprise,” he whispered in my
ear.
I grinned, pulling back. “What are you doing here? I thought you were still on your quest. Isn’t that a right of passage for every prince?”
His eyes filled with an intense emotion I had seen many times before, and my pulse quickened. “I finished it and came straight back to you. I couldn’t spend another day away.” The back of his fingers reached my cheek, stroking my skin, and his soft touch sent tingles all over my body. “I missed you.”
I slowly nodded, looking up at him as my heart skipped a beat at his words. “Me too.”
He leaned into me, and my eyelids closed of their own volition as his lips softly closed over mine. It wasn’t a long kiss. We weren’t allowed much without being fated, but even being as brief as it was, its gentleness and truth flowed through me, reaching my soul. The kiss ended and he pressed our foreheads together, trying to control the need I saw growing in his eyes. He wanted more.
“If I had known your kisses would ever make me feel like this, I would have asked you to kiss me sooner.” My breathless words fanned Laeroth’s full lips and they stretched into a smirk.
“You never asked me to kiss you. I stole that kiss from you, remember?” His eyes roamed my face with every word as he caressed my jaw.
“It was about time.” He chuckled but I leaned in and kissed him again, lightly brushing my lips against his. “You’ve always been important to me, Laery. Even as kids. You are my best friend, my first kiss…”
“And your first love?” He asked in a whisper, as though afraid I wouldn’t agree.
I could see the fear in his eyes and it hurt me that he even had to ask. I wasn’t sure what love was yet, I wasn’t sure anyone could truly know until after their Blooming Day, but what I felt for him was so strong, I didn’t think anything could ever surpass it. I nodded and his eyes twinkled once again, pleased by my agreement. Relief visibly fell over him, and he held me even closer.
“I’m glad we are finally Blooming this year. In one month, the Blooming Ceremony will take place, and then you’ll be mine forever.”
I looked at him in wonder of the faith he had in us, in what we felt for each other.
Laeroth and I had grown up together, inseparable friends until one day everything changed. Our parents agreed that he could court me, although we couldn’t decide to be together until after the Blooming Ceremony.
“How do you do that?” I asked, truly baffled. “How do you believe with such tenacity that you and I will be paired together?”
He slowly shook his head. “I don’t believeit. I know it. I love you with every single part of me, Serene. There is nothing in this world I wouldn’t do for you. You are the only woman I will ever want… the only one I’ll ever love. The Goddess would never break me like that. She would never take you away from me.”
Goosebumps arose along my skin at the truth and conviction behind his declaration, a second before his lips closed over mine again, in a small lingering kiss. His body slightly trembled against me. I knew the strength it took him to hold back, yet he did it for me.
“Now, let us discuss the matter of your nickname for me.”
I grinned. “Why, Laery? I love my nickname for you.”
“Right. But we are not five hundred years old anymore. It was okay to call me that when we were kids, but now that we’ll be fated,
I think we can find something more suitable.”
“Really? Like what?”
He shrugged, looking up as though thinking about it, but his lips instantly began to twitch. “I don’t know, maybe something like ‘oh handsome, most irresistible mate, who makes me want to faint everytimeIseehim’?”
I arched an eyebrow, while he fought to keep his face serious. “A little long, don’t you think?” The laugh escaped him when I smacked his chest. “You are incorrigible.”
He kissed my cheek, still chuckling, and placed his hand on my back, guiding me to the main corridor. “Come on, let us go see your father so I can ask permission to accompany you in your walk through the garden.”
“How did you kno—” the question died on my lips as my gaze fell on Virhu. “You were listening.”
Laeroth wiggled his eyebrows and I chuckled. “I’m always listening.” Taking my hand in his, he intertwined our fingers, and pulled me back into the throne room.
“Laery, I thought we were going to the garden.” I looked at him confused as he took me towards the back of the castle, through the maintenance halls, to what was deemed the warriors entrance.
“We are, but first I want to show you something.”
“Oohhh, you brought me something from your travels?” I asked excitedly, and he chuckled.
“Of course, all I did was think of you while I was gone.”
He turned, making me bump into his hard chest and held me tightly. My hands settled on his muscular chest as I looked up at him, suddenly out of breath. Laeroth was incredibly handsome. His
light eyes, dark hair, chiseled jaw, and full lips, were a dangerous combination. The women of his kingdom melted when they saw him, and I should say a few in my kingdom did as well, which did terrible things to his ego, but I knew the real him. He was my best friend.
His strong, well-built body didn’t hurt of course, and when he looked at me like he was doing now… He leaned close and stole a kiss from me, one that held a bit more than anything we had ever shared. His teeth graced my lower lip, and a small gasp left me, a profound blush rushed over my cheeks.
“Laeroth,” I said breathless, and he closed his eyes, pressing his forehead to mine yet again.
“Forgive me. It gets harder and harder every day to repress how strongly I feel about you.” I offered him a small nod, trying to regain my composure. “I want you, Serene.” He confessed, the need evident in his eyes. “All of you. I’ll wait as long as you need me to, but once we Bloom and you become my fated, I’m making you mine. I need you to open up for me.”
I swallowed. “Have you ever…. You know?”
He slowly nodded. “I have, but it’s not the same. It will never be the same. I love only you. I want only you.”
I nodded, not quite sure how I felt about it. I loved Laeroth, I trusted him, but the thought of being intimate with him that way… it made me nervous. “I’m not ready.”
“I know.” He took a settling breath, and stepped away smiling, his gray eyes twinkled once again while he pulled me along the cobble path. “Come on.”
We reached the stables and my eyes widened. “You brought me an animal? I love animals! What is it?”
He smirked. “You’ll have to wait and see.” Suddenly, he was standing behind me, my back pressing against his chest, as he
covered my eyes, and guided the way. The smell of hay and horses instantly filtered through my nose, but there was something else there. A scent I couldn’t quite recognize.
Laeroth’s hands finally fell from my eyes and I gasped, my fingers flew to my mouth, as my gaze took in the stunning creature before me. A magnificent black stallion stood along the hay, he was regal, and much taller than the others by at least five feet. His robust muscular form, and his lustrous coat seemed made of sleek onyx. Long thick hair fell onto his side, all the way to his knees, arranged into an elaborate braid that framed his head.
Except, he wasn’t a horse at all.
Brilliant black eyes stared back at me as a golden glow encircled his irises, and his vast feathered wings extended fully from his back, almost reaching the ceiling of the barn. The golden glow found in his eyes also swirled along the twisted horn that protruded from his forehead, creating hypnotizing patterns along the way. It was a spectacular sight.
“An Uthnae Tarhur??” I turned around, looking at Laeroth stunned.
He grinned. “Otherwise known as a Unicorn.”
“How did you…” The words failed me, as my gaze returned to the beautiful beast.
Unicorns were not only gorgeous, but also incredibly dangerous. They were enchanted creatures; the strength and magic they possessed could kill with one blow. Luckily for us, they only attacked in self-defense, when they sensed danger, or evil. I slowly walked towards the black beauty, raising my palm to him, wanting to touch him, but he reared back in response.
“Shhhh. It is all right.” I reassured in a soothing voice. “I’m no threat to you. I don’t want to hurt you, and you know that. I would
never hurt you.”
The golden glow in the Unicorn’s eyes became more intense as they focused behind me, and he stomped his hoof on the ground, his wings ruffling as though preparing for battle.
I frowned. “Hey, I’m here. Laery is not going to hurt you either. I promise.” The creature’s head turned towards me and he began to calm. I smiled coming closer, my palm steadily stretched towards him. “That’s it. You are safe here. I just want to touch you. Feel my essence, and you’ll see there is nothing to fear.”
His wings slowly folded, and he took a step towards me. I reached for him as he finally lowered his head, allowing me to touch him. The second my skin settled on his, a current of magic rushed from him through me, as though scanning me, and I felt him instantly relax under my touch. I grinned, almost chuckling.
“I told you I was good, you stubborn little thing.”
He neighed and I chuckled, freely caressing his head with my hands. He knelt before me, clearly enjoying my attention, and I pressed my forehead to his, careful not to touch his horn. My gift of True Sight flared to life, allowing me to see what the rest of the world could not, shimmering golden energy flowed through his body, his veins, and muscles, and even through every feather of his vast wings, making him an absolutely mesmerizing sight.
“You are such a beautiful boy. Do you have a name?”
“You can name him anything you want.” Laeroth said excitedly from behind me. “Do you want to ride him?”
My appalled eyes turned back to him. “What is wrong with you? He’s not a horse. You don’t ride a Unicorn, they are enchanted creatures.”
“Everything in this realm is an enchanted creature.” Laeroth huffed.
“Laery….” I chastised, while I continued to caress the creature’s coat. “You know better than that. Unicorns are only found in the Golden Kingdom. The Elves would never ride on their backs, they revere these animals, and they are almost like deities to them.” I frowned. “How did you get the Golden Elves to give you one? It doesn’t seem like something they would do. I’ve never seen them part with one of them before.”
The Unicorns head reared back suddenly, as though agreeing with my statement, and his eyes focused on Laeroth again.
“Shhhh, you are okay.” I turned. “How did you bring him here, Laery? He doesn’t seem to like you very much.”
Laeroth snorted. “He was under a spell. He must have just awakened.”
“You stole him!” My hands fisted as I stepped closer. “How could you?!”
“I didn’t steal him,” he defended, appalled. “I’m a prince, do you really think I need to steal anything?”
Crossing my arms over my chest I stared at him, but I could feel the creature becoming antsy behind me in response to our argument.
“I bought him, okay. Are you happy now? It’s a gift, what kind of man do you think me to be that I would steal something to give it to you?”
I dropped my arms and stepped closer. “Who did you buy him from?” He remained quiet, and my anger flared. “I don’t like lies, Laeroth, you know that very well, and I know you are hiding something from me.” I turned to leave but he held my arm, stopping me.
“Wait, Serene.”
Another random document with no related content on Scribd:
kerran niin mielellään tahtoo, että minä en menisi naimisiin Katerina Ivanovnan kanssa, ja haluaa sitä siinä määrin (hän tiesi, että melkein hysteriaan asti), niin miksipä hän kieltäytyisi antamasta minulle noita kolmeatuhatta nimenomaan sitä varten, että voisin näillä rahoilla jättää Katjan ja mennä täältä ainaiseksi matkoihini? Jos nämä hemmoitellut yläluokan rouvat tahtovat jotakin oikkuaan tyydyttää, niin he eivät säästä mitään saadakseen tahtonsa täyttymään.
Sitäpaitsi hän on niin rikaskin», tuumi Mitja. Mitä itse »suunnitelmaan» tulee, niin se oli entinen, t.s. hän aikoi tarjota oikeuksiaan Tšermašnjaan, — mutta ei enää kauppatavarana, kuten eilen Samsonoville, ei viekoitellakseen rouvaa, kuten eilen Samsonovia, sillä mahdollisuudella, että voi saada kolmentuhannen asemesta kaksin verroin rahaa, kuusi- tai seitsemäntuhatta, vaan yksinkertaisesti tarjota ne kunniallisen miehen tavoin vakuudeksi lainasta. Kehittäessään tätä uutta ajatustaan Mitja innostui, mutta niin kävi aina kaikissa hänen aloitteissaan, kaikissa hänen äkillisissä päätöksissään. Jokaisen uuden ajatuksensa valtaan hän antautui intohimoisesti. Siitä huolimatta hän astuessaan rouva Hohlakovin kuistille tunsi pelon karmivan selkäänsä: vasta tällä sekunnilla hän ymmärsi täydelleen ja matemaattisen selvästi, että tämä oli hänen viimeinen toivonsa, että mitään muuta ei enää ole jäljellä maailmassa, jos tämä pettää, »kuin tappaa ja ryöstää joku kolmentuhannen tähden, muuta ei mitään»… Kello oli noin puoli kahdeksan, kun hän soitti ovikelloa.
Aluksi näytti onni hymyilevän: tuskin hän oli ennättänyt ilmoittautua, kun hänet heti jo otettiin vastaan harvinaisen nopeasti. »On ihan kuin hän olisi odottanut minua», välähti Mitjan mielessä, ja kun hänet oli viety vierashuoneeseen, tuli yht'äkkiä, emäntä miltei juosten sisälle ja ilmoitti odottaneensa häntä…
— Minä odotin, odotin! Enhän minä voinut ajatellakaan, että te tulisitte luokseni, myönnättehän sen itse, ja kuitenkin minä teitä odotin, ihmetelkää vaistoani, Dmitri Fjodorovitš, olen koko aamun ollut varma siitä, että te tänään tulette.
— Tämä on todellakin ihmeteltävää, hyvä rouva, — lausui Mitja istuutuen hitaasti, — mutta… minä tulin erittäin tärkeän asian vuoksi… kaikkein tärkeimmän minulle, toisin sanoen, hyvä rouva, minä kiiruhdan ainoastaan itseni takia…
— Tiedän, että kaikkein tärkeimmän asian johdosta, Dmitri Fjodorovitš, tässä eivät ole kysymyksessä mitkään aavistukset, ei taantumuksellinen kiintymys ihmeisiin (oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?), tämä, tämä on matematiikkaa: te ette voinut olla tulematta, sen jälkeen kuin on tapahtunut tuo kaikki Katerina Ivanovnaa koskeva, ette voinut, ette voinut; tämä on matematiikkaa.
— Tosielämän realismia, hyvä rouva, sitä se on! Mutta sallikaa minun esittää…
— Realismiapa juuri, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen nyt kokonaan realismin puolella, olen saanut kovin hyvän opetuksen ihmeisiin nähden. Oletteko kuullut, että luostarinvanhin Zosima on kuollut?
— En, hyvä rouva, kuulen sen ensimmäistä kertaa, — sanoi Mitja hieman ihmetellen. Hänen mielessään välähti Aljošan kuva.
— Viime yönä, ja ajatelkaahan…
— Hyvä rouva, — keskeytti Mitja, — minä ajattelen vain sitä, että olen aivan epätoivoisessa asemassa ja että jos te ette auta, niin
kaikki kaatuu ja minä kaadun ensimmäisenä. Suokaa anteeksi triviaalinen sanonta, mutta minä olen kuumeessa, kuumehoureissa…
— Tiedän, tiedän, että olette kuumeessa, kaikki tiedän, te ette voi ollakaan muunlaisessa mielentilassa, ja mitä ikinä sanottekin, sen tiedän kaikki edeltäpäin. Olen jo kauan sitten ottanut ajatellakseni kohtaloanne, Dmitri Fjodorovitš, minä seuraan sitä ja tutkin sitä… Oi uskokaa minua, minä olen kokenut sielun lääkäri, Dmitri Fjodorovitš.
— Hyvä rouva, jos te olette kokenut lääkäri, niin minä puolestani olen kokenut potilas, — lausui Mitja koettaen siinä määrin olla rakastettava, että se vaati ponnistusta, — ja minä aavistan, että jos te niin seuraatte kohtaloani, te myös autatte tuhon uhatessa, mutta sallikaa minun sitä varten lopultakin esittää teille se suunnitelma, jota ajatellen olen uskaltanut tänne tulla… ja se, mitä minä teiltä odotan… Olen tullut, hyvä rouva…
— Älkää selitelkö, se on toisarvoista. Mitä taas apuun tulee, niin ette te, Dmitri Fjodorovitš, ole ensimmäinen, jota autan. Olette varmaankin kuullut serkustani rouva Beljmesovista, hänen miehelleen kävi huonosti, kaatui, kuten te niin kuvaavasti sanoitte, Dmitri Fjodorovitš?
— En vähintäkään, hyvä rouva, — oh, hyvä rouva, en vähintäkään! — huudahti hermostuneen kärsimättömästi Mitja ja aikoi nousta paikaltaan. — Rukoilen teitä vain, hyvä rouva, kuulemaan minua, antakaa minun vain kaksi minuuttia vapaasti puhua, jotta voisin ensin esittää teille kaikki, koko suunnitelman, jonka johdosta tulin. Sitäpaitsi on aikani täpärällä, minulla on hirveän kiire!… — huudahti hysteerisesti Mitja tuntien, että rouva Hohlakov alkaa heti taas puhua, ja toivoen voivansa tukahduttaa huutoonsa
hänen äänensä: — Minä olen tullut epätoivoissani… äärimmäisessä epätoivossa pyytämään teiltä lainaksi rahaa kolmetuhatta, velaksi, mutta varmaa, mitä varminta vakuutta vastaan, hyvä rouva, mitä varminta panttia vastaan! Sallikaa vain esittää…
— Kaikesta tästä myöhemmin, myöhemmin, — huiski hänelle kädellään rouva Hohlakov vuorostaan, — kaikki, mitä sanottekin, minä tiedän edeltäpäin, sanoinhan teille jo sen. Te pyydätte jotakin rahasummaa, te tarvitsette kolmetuhatta, mutta minä annan teille enemmän, äärettömän paljon enemmän, minä pelastan teidät, Dmitri Fjodorovitš, mutta teidän on toteltava minua!
Mitja ihan ponnahti taas paikaltaan.
— Hyvä rouva, oletteko te todellakin niin hyvä! — huudahti hän tavattoman tunteikkaasti. — Hyvä Jumala, te olette pelastanut minut. Te pelastatte ihmisen, hyvä rouva, väkivaltaisesta kuolemasta, pistolilta… Ikuinen kiitollisuuteni…
— Minä annan teille äärettömän, äärettömän paljon enemmän kuin kolmetuhatta! — huudahti rouva Hohlakov katsellen säteilevänä ja hymysuin Mitjan innostusta.
— Äärettömän paljon! Niin paljoa ei tarvitakaan. Välttämättömät ovat vain nuo minulle kohtalokkaat kolmetuhatta, ja minä puolestani tulen rajattoman kiitollisena antamaan teille vakuuden tästä summasta ja esitän teille suunnitelman, joka…
— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, sanottu ja tehty, — tokaisi rouva Hohlakov hyväntekijän puhtaan riemastuksen vallassa. — Minä olen luvannut teidät pelastaa ja pelastan. Minä pelastan teidät niinkuin
rouva Beljmesovinkin. Mitä te ajattelette kultakaivoksesta, Dmitri Fjodorovitš?
— Kultakaivoksesta, hyvä rouva! En ole koskaan ajatellut siitä mitään.
— Mutta minäpä olen ajatellut teidän puolestanne! Olen ajatellut ja yhä uudestaan ajatellut! Olen jo kokonaisen kuukauden tehnyt teistä havaintoja tässä tarkoituksessa. Olen sata kertaa katsonut teitä ohikulkiessanne ja aina sanonut itselleni: siinä on tarmokas mies, joka on toimitettava kaivokseen. Olen tutkinut teidän käyntiännekin ja päättänyt: tämä mies löytää monta kaivosta.
— Käynnistäkö päättäen, hyvä rouva? — hymähti Mitja.
— Miksipä ei käynnistäkin. Mitä, kiellättekö todellakin, että käynnistä voi nähdä luonteen, Dmitri Fjodorovitš? Luonnontieteet todistavat tätä samaa. Oi, minä olen nyt realisti, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen eilispäivästä saakka, tuon luostarissa tapahtuneen jutun jälkeen, joka minua niin on järkyttänyt, täydellinen realisti ja tahdon antautua käytännölliseen toimintaan. Minä olen tullut terveeksi.
Riittää! kuten Turgenjev sanoi.
— Mutta hyvä rouva, nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti lupasitte minulle lainata…
— Eivät mene teiltä sivu suun, Dmitri Fjodorovitš, — katkaisi rouva
Hohlakov heti hänen puheensa. — Nuo kolmetuhatta ovat aivan kuin taskussanne, eikä vain kolmetuhatta, vaan kolme miljoonaa, Dmitri Fjodorovitš, aivan lyhyen ajan kuluessa! Minä sanon teille teidän ideanne: te etsitte käsiin kaivoksen, ansaitsette miljoonia, palaatte takaisin ja teistä tulee toiminnan mies, työnnätte meitäkin eteenpäin
ohjaten hyvään suuntaan. Onko tosiaankin jätettävä kaikki juutalaisten käsiin? Te panette pystyyn rakennuksia ja kaikenlaisia yrityksiä. Te autatte köyhiä, ja nämä siunaavat teitä. Nykyinen aika on rautateiden aikaa, Dmitri Fjodorovitš. Te tulette tunnetuksi ja välttämättömäksi finanssiministeriölle, joka nyt on niin suuressa pulassa. Meidän paperiruplamme arvon aleneminen riistää minulta yöunen, Dmitri Fjodorovitš, tältä puolelta minua tunnetaan vähän…
— Hyvä rouva, hyvä rouva! — keskeytti Dmitri Fjodorovitš taas jonkinmoisen levottoman aavistuksen valtaamana. — Minä kenties hyvinkin, hyvinkin seuraan neuvoanne, — teidän viisasta neuvoanne, hyvä rouva, — ja kenties lähden sinne… tuohon kaivokseen… ja tulen vielä kerran puhumaan kanssanne tästä… montakin kertaa… mutta nyt nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti… Oi, ne päästäisivät minut vapaaksi ja jos mahdollista, niin tänään… se on näettekö, minulla ei ole nyt aikaa tuntiakaan, ei tuntiakaan…
— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, riittää! — keskeytti rouva Hohlakov järkähtämättömästi. — Kysymys on: lähdettekö kaivokseen vai ettekö, oletteko varmasti päättänyt, vastatkaa matemaattisesti.
— Lähden, hyvä rouva, sitten… Minä lähden minne tahdotte, hyvä rouva… mutta nyt…
— Odottakaahan! — huudahti rouva Hohlakov, hyppäsi pystyyn ja riensi komean kirjoituspöytänsä luo, jossa oli lukemattomia pikku laatikoita, ja alkoi vetää auki laatikon toisensa jälkeen jotakin etsien ja hyvin kiireissään.
»Kolmetuhatta», ajatteli Mitja ahdistuksissaan. »Ja aivan heti, ilman mitään papereita, ilman virallista sopimusta… oi, se on
gentlemannimaista! Suurenmoinen nainen, ja jos hän vain ei olisi niin puhelias…»
— Tässä! — huudahti iloissaan rouva Hohlakov palaten Mitjan luo. — Tätä minä etsin!
Se oli pikkuruikkuinen hopeainen pyhäinkuva nauhassa, niitä, joita toisinaan käytetään yhdessä iholla kannettavan ristin kanssa.
— Tämä on Kijevistä, Dmitri Fjodorovitš, — jatkoi rouva Hohlakov hartaasti, — Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä. Sallikaa minun itseni ripustaa se teidän kaulaanne, ja sillä tavoin siunata teidät uuteen elämään ja uusiin sankaritekoihin.
Ja hän pani kuvan todellakin hänen kaulaansa ja alkoi sitä asetella. Mitja kumartui hyvin hämillään ja alkoi häntä auttaa sekä sai lopulta kuvan kaulaliinansa ja paidanreunan taakse rintaansa vastaan.
— Kas nyt voitte lähteä! — lausui rouva Hohlakov istuutuen taas juhlallisesti paikalleen.
— Hyvä rouva, minä olen niin liikutettu… enkä tiedä, kuinka kiittäisin… tuollaisista tunteista, mutta… jospa te tietäisitte, kuinka kallista aikani nyt on!… Se rahasumma, jota niin hartaasti odotan teidän jalomielisyydeltänne… Oi, rouva, jos te kerran olette niin hyvä, niin liikuttavan jalomielinen minua kohtaan (huudahti Mitja äkkiä innostuneena), — niin sallikaa minun teille tunnustaa… minkä te muuten olette jo kauan sitten tietänyt… että minä rakastan täällä erästä olentoa… Minä olen pettänyt Katjan… Katerina Ivanovnan, tahdoin sanoa… Oi, minä olin epäinhimillinen ja epärehellinen häntä kohtaan, mutta minä olen alkanut täällä rakastaa toista… erästä
naista, hyvä rouva, jota te kenties halveksitte, sillä te tiedätte jo kaiken, mutta jota minä en mitenkään voi jättää, en mitenkään, ja sentähden nyt nuo kolmetuhatta…
— Jättäkää kaikki, Dmitri Fjodorovitš! — keskeytti rouva Hohlakov hyvin päättävällä äänellä. Jättäkää kaikki ja varsinkin naiset. Teidän päämääränne on kaivos, eikä sinne ole syytä kuljettaa naisia. Sitten kun palaatte rikkaana ja kunniassa, te löydätte itsellenne sydämenne ystävän korkeimmista piireistä. Se on nykyaikainen tyttö, tietorikas ja ilman ennakkoluuloja. Siihen mennessä parahiksi kypsyy nyt alkanut naiskysymys ja tulee uusi nainen…
— Hyvä rouva, ei se ole sitä, ei se ole sitä… — sanoi Dmitri Fjodorovitš pannen rukoilevasti kätensä ristiin.
— Juuri sitä se on, Dmitri Fjodorovitš, juuri sitä, mitä te tarvitsette, mitä te janoatte itse tietämättänne. Minä en ollenkaan ole haluton kannattamaan nykyistä naiskysymystä, Dmitri Fjodorivtš. Naisen kehitys, vieläpä naisen poliittinen toiminta kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa — se on minun ideaalini. Minulla on itselläni tytär, Dmitri Fjodorovitš, ja tältä puolelta minua tunnetaan vähän. Minä olen tämän asian johdosta kirjoittanut kirjailija Štšedrinille. Tämä kirjailija on minulle osoittanut, on niin paljon osoittanut naisen kutsumuksesta, että minä lähetin hänelle viime vuonna kaksi riviä sisältävän nimettömän kirjeen: »Syleilen ja suutelen Teitä, kirjailijana, nykyaikaisen naisen tähden, jatkakaa.» Ja allekirjoitukseksi panin: »Äiti.» Aikomukseni oli panna allekirjoitukseksi »Nykyaikainen äiti», ja minä epäröin, mutta päätin sitten kirjoittaa yksinkertaisesti vain äiti: siinä on enemmän moraalista kauneutta, Dmitri Fjodorovitš, ja sana »nykyaikainen» olisi muistuttanut heille mieleen aikakauskirjan
»Nykyaika», — heille katkera muisto nykyisen sensuurin tähden… Ah, Jumalani, mikä teitä vaivaa?
— Hyvä rouva, — lausui Mitja hypäten lopulta pystyyn ja pannen kämmenensä vastatusten hänen edessään voimattomaan rukoukseen, — te saatatte minut itkemään, hyvä rouva, jos lykkäätte toistaiseksi sen, mitä niin jalomielisesti…
— Itkekääkin, Dmitri Fjodorovitš, itkekää! Ne ovat ihania tunteita… millainen tie teitä odottaakaan! Kyynelet tekevät olonne helpommaksi, sitten palaatte takaisin ja iloitsette. Riennätte vartavasten luokseni Siperiasta iloitaksenne kanssani…
— Mutta sallikaahan minunkin, — parkaisi Mitja äkkiä, viimeisen kerran rukoilen teitä, sanokaa, voinko saada teiltä tänään tuon lupaamanne rahasumman? Jos en, niin milloin minun on tultava sitä noutamaan?
— Mitä rahasummaa, Dmitri Fjodorovitš?
— Lupaamianne kolmeatuhatta… jotka te niin jalomielisesti…
— Kolmetuhatta? Ruplaako? Oh, ei, ei minulle ole kolmeatuhatta, lausui rouva Hohlakov jonkinmoisen rauhallisen ihmettelyn vallassa. Mitja tyrmistyi…
— Kuinkas te… äsken juuri… te sanoitte… te lausuitte senkin, että ne ovat aivan kuin taskussani…
— Oh, ei, te olette ymmärtänyt minut väärin, Dmitri Fjodorovitš, jos niin on, niin te ette ole minua ymmärtänyt. Minä puhuin kaivoksista… Tosin minä lupasin teille enemmän, määräämättömästi enemmän
kuin kolmetuhatta, minä muistan nyt kaikki, mutta minä tarkoitin ainoastaan kaivosta.
— Entä rahat? Entä kolmetuhatta? — huudahti Dmitri Fjodorovitš älyttömästi.
— Oi, jos te ymmärsitte olevan puheen rahoista, niin niitä minulla ei ole. Minulla ei nyt ollenkaan ole rahaa, Dmitri Fjodorovitš, minä taistelen parhaillaan voutini kanssa ja olen itse näinä päivinä lainannut viisisataa ruplaa Miusovilta. Ei, ei, rahaa ei minulla ole. Ja tiedättekö, Dmitri Fjodorovitš, jos minulla olisikin, niin minä en antaisi teille. Ensiksikään minä en anna kenellekään lainaksi. Velaksi antaminen on samaa kuin riitaantuminen. Mutta teille, teille erityisesti en antaisi, teitä rakastaen en antaisi, pelastaakseni teidät en antaisi, sen tähden, että teille on tarpeen vain yksi asia: kaivos, kaivos ja kaivos!…
— Voi, perhana soikoon!… — karjaisi äkkiä Mitja ja löi kaikin voimin nyrkillään pöytään.
— Ai-ai! — huusi rouva Hohlakov pelästyneenä ja lensi toiselle puolelle vierashuonetta.
Mitja sylkäisi ja meni nopein askelin pois huoneesta, pois talosta, kadulle, pimeyteen! Hän kulki kuin mieletön lyöden rintaansa, samaan paikkaan rinnassaan, johon hän kaksi päivää aikaisemmin oli lyönyt Aljošan nähden, kun tapasi tämän viimeisen kerran illalla, pimeässä, tiellä, Mitä merkitsi tämä rintaansa lyöminen tähän paikkaan ja mitä hän sillä tahtoi osoittaa, — se oli vielä salaisuus, jota ei tietänyt kukaan maailmassa ja jota hän ei ilmaissut silloin Aljošallekaan, mutta tämä salaisuus sisälsi hänelle enemmän kuin häpeän, sisälsi tuhon ja itsemurhan, hän oli sen jo niin päättänyt, jos
ei saa noita kolmeatuhatta, joilla maksaisi Katerina Ivanovnalle ja siten poistaisi rinnastaan, »siitä paikasta rintaa», häpeän, jota hän siinä kantoi ja joka niin painoi hänen omaatuntoaan. Kaikki tämä selviää täydellisesti lukijalle myöhemmin, mutta nyt, sen jälkeen kuin viimeinen toivonsa oli mennyt, tämä ruumiillisesti niin voimakas mies kuljettuaan vain muutamia askelia rouva Hohlakovin talosta äkkiä puhkesi kyyneliin niinkuin pieni lapsi. Hän kulki ja mistään tietämättä pyyhki nyrkillään kyyneliä. Näin hän tuli torille ja tunsi töksähtäneensä jotakin vastaan koko ruumiillaan. Kuului jonkun ämmän vinkuvaa uikutusta, kun hän oli ollut vähällä kaataa tämän nurin.
— Herra Jumala, oli vähältä tappaa! Miksi kulkea tohotat tolkuttomasti, hurjimus!
— Kuinka, tekö siinä olette? — huusi Mitja tunnettuaan pimeässä ämmän.
Se oli sama vanha palvelijatar, joka palveli Kuzjma Samsonovia ja jonka Mitja hyvin oli huomannut eilen.
— Entä kuka te itse olette, hyvä mies? — alkoi eukko puhua aivan toisenlaisella äänellä. — En voi tuntea teitä pimeässä.
— Tehän asutte Kuzjma Kutjmitšilla, palvelette häntä?
— Aivan niin, isäseni, käväisin juuri vain Prohorytšilla… Mutta mikä siinä on, kun en vieläkään voi tuntea teitä?
— Sanokaa, muorikulta, onko Agrafena Aleksandrovna nyt teillä? lausui Mitja melkein poissa suunniltaan odotuksesta. — Äsken minä itse saatoin hänet sinne.
— Oli, isäkulta, tuli, istui jonkin aikaa ja meni pois.
— Kuinka? Meni pois? — huudahti Mitja. — Milloin meni pois?
— Samaan aikaan sitten menikin, hetkisen vain oli meillä. Kertoi
Kuzjma
Kuzjmitšille erään tarinan, sai hänet nauramaan ja karkasi pois.
— Valehtelet, kirottu! — parkaisi Mitja.
— Ai -ai! — alkoi eukko huutaa, mutta Mitja oli jo kadonnut näkymättömiin; hän lähti kaikin voimin juoksemaan Morozovin taloa kohti. Tämä sattui juuri siihen aikaan, jolloin Grušenjka oli lähtenyt
Mokrojeen, hänen lähdöstään ei ollut kulunut enempää kuin neljännestunti. Fenja istui mummonsa, keittäjätär Matrenan kanssa keittiössä, kun äkkiä sisälle juoksi »kapteeni». Nähtyään hänet Fenja alkoi huutaa täyttä kurkkua.
— Huudat? — karjaisi Mitja. — Missä hän on? — Mutta antamatta kauhusta tyrmistyneen Fenjan vastata vielä sanaakaan hän äkkiä lankesi Fenjan jalkoihin:
— Fenja, Herramme Kristuksen tähden sano, missä hän on?
— Isäseni, en tiedä mitään, ystäväni Dmitri Fjodorovitš, en tiedä mitään, vaikka tappakaa, niin en tiedä mitään, — alkoi Fenja vannoa ja vakuutella, — itse te äsken läksitte hänen kanssaan…
— Hän tuli takaisin!…
— Hyvä ystävä, ei tullut, Jumalan kautta vannon, ettei tullut!
— Valehtelet, — huusi Mitja, — jo yksistään pelästyksestäsi tiedän, missä hän on!…
Hän syöksyi pois. Pelästynyt Fenja oli iloissaan, että oli päässyt niin vähällä, mutta hän ymmärsi sangen hyvin, että Mitjalla oli ollut vain kiire, muuten kenties olisi käynyt hullusti. Mutta rientäessään pois Mitja kuitenkin hämmästytti sekä Fenjan että mummo Matrenan aivan odottamattomalla päähänpistolla: pöydällä seisoi vaskinen survinastia ja siinä survin, pieni vaskinen survin, vain neljännesarssinan pituinen. Ulos juostessaan ja avatessaan jo toisella kädellään ovea Mitja yhtäkkiä sieppasi toisella kädellään survinastiasta survimen ja pisti sen sivutaskuunsa mennen tiehensä se mukanaan.
— Ah, Herra Jumala, hän aikoo tappaa jonkun! — huudahti Fenja lyöden käsiään yhteen.
4.
Pimeässä
»Minne hän juoksi? Tietäähän sen: missä muualla hän voisi olla kuin Fjodor Pavlovitšin luona? Samsonovilta juoksi suoraan hänen luokseen, se on nyt selvä. Koko juoni, koko petos on nyt silminnähtävä»… Kaikki tämä pyöri vihurin tavoin hänen päässään. Maria Kondratjevnan pihaan hän ei poikennut: »Sinne ei tarvitse mennä, ei ollenkaan tarvitse… ettei syntyisi pienintäkään hälinää… ne ilmaisevat ja ilmiantavat heti… Maria Kondratjevna on ilmeisesti osallisena salaliitossa, Smerdjakov samoin, samoin, kaikki ovat
lahjottuja!»- Hänen mielessään syntyi toinen tuuma: tehden suuren kierroksen hän juoksi syrjäkadun kautta Fjodor Pavlovitšin talon ympäri, juoksi Dmitrovskaja-kadun kautta ja pienen sillan yli ja tuli suoraan yksinäiselle takakujalle, joka oli tyhjä ja asumaton ja jota rajoitti toiselta puolen naapuritalon säleaita, toiselta luja ja korkea lauta-aita, joka kiersi Fjodor Pavlovitšin puutarhan ympäri. Täällä hän valitsi paikan, nähtävästi saman, josta hänelle tutun kertomuksen mukaan Lizaveta Smerdjaštšaja aikoinaan oli kiivennyt puutarhaan. »Jos kerran hän kykeni kiipeämään yli», välähti Jumala ties mistä syystä hänen päässään, »niin kuinka minä en pääsisi tästä yli?» Ja hän hypähti todellakin aidan luo ja sai silmänräpäyksessä kädellään kiinni sen yläreunasta, kohottautui sitten tarmokkaasti ylös ja kiipesi istumaan aidalle kahdareisin. Puutarhassa lähellä tätä paikkaa oli pieni sauna, mutta aidalta saattoi nähdä myös talon valaistut ikkunat. »Aivan niin, ukon makuuhuone oli valaistu, Grušenjka on siellä!» ja hän hyppäsi aidalta puutarhaan. Vaikka hän tiesikin, että Grigori oli sairas ja kenties Smerdjakovkin todella oli sairaana, eikä hänen tuloaan kukaan kuullut, niin hän kuitenkin vaistomaisesti painautui piiloon, seisoi liikkumattomana paikallaan ja alkoi kuulostaa. Mutta kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja oli aivan tyyntäkin, ei tuulen henkäystäkään.
»Ja hiljaisuus vain kuiskailee», tämä runosäe välähti jostakin syystä hänen päässään. »Kunhan vain ei kukaan olisi kuullut minun hyppäävän yli; luultavasti ei kuullut kukaan.» Seisottuaan hetkisen hän lähti hiljaa kulkemaan puutarhassa ruohikkoa pitkin; kiertäen puut ja pensaat hän kulki kauan, hiipien joka askelen ja kuunnellen tarkasti jokaista omaa askeltaan. Noin viiden minuutin kuluttua hän oli saapunut valaistun ikkunan luo. Hän muisti, että aivan ikkunain alla on muutamia isoja, korkeita, tiheitä selja- ja heisipensaita. Talon pihanpuolinen ulko-ovi fasadin vasemmalla puolella oli lukittu, ja hän
tarkasti tämän seikan vartavasten ja huolellisesti, kun kulki ohi. Viimein hän saapui pensaitten luo ja piiloutui niiden taakse. Hän ei hengittänyt. »Täytyy nyt odottaa», ajatteli hän. »Jos he ovat kuulleet askeleni ja nyt kuulostavat, niin täytyy antaa epäluulojen haihtua… kun en vain sattuisi rykäisemään tai aivastamaan…»
Hän odotti pari minuuttia, mutta hänen sydämensä löi kiivaasti ja hän oli joinakin hetkinä miltei tukehtua. »Ei, sydämentykytys ei mene ohi», ajatteli hän, »en voi odottaa kauemmin». Hän seisoi pensaan takana varjossa; ikkunasta tuleva valo valaisi pensaan etupuolen. »Heisipuu, marjoja, miten punaisia!» kuiskasi hän tietämättä itsekään minkätähden. Hiljaa, täsmällisin ja kuulumattomin askelin hän meni ikkunan luo ja nousi varpailleen. Hän näki edessään kuin kämmenellä Fjodor Pavlovitšin koko makuuhuoneen. Se oli pieni huone, jonka poikittain jakoivat kahteen osaan punaiset verhot, »kiinalaiset», kuten Fjodor Pavlovitš niitä nimitti. »Kiinalaiset», kaikui Mitjan mielessä, »ja verhojen takana on Grušenjka.» Hän alkoi tarkastella Fjodor Pavlovitšia. Tällä oli yllään uusi juovikas silkkinen yönuttunsa, jota Mitja ei vielä koskaan ollut hänellä nähnyt ja jossa vyönä oli tupsuniekka silkkipunos. Yönutun kaula-aukosta näkyivät puhtaat, hienot alusvaatteet, ohut hollantilainen paita kultaisine nappeineen. Fjodor Pavlovitšin päässä oli sama punainen side, jonka siinä oli nähnyt Aljoša. »On vartavasten laittautunut komeaan asuun», ajatteli Mitja. Fjodor Pavlovitš seisoi ikkunan luona ja näytti olevan mietteissään; äkkiä hän käänsi päätään, kuulosti hetkisen, ja kun ei mitään kuullut, meni pöydän luo, kaatoi karahvista ryyppylasin puolilleen konjakkia ja joi sen. Sitten hän huokaisi rintansa pohjasta asti, meni hajamielisenä seinällä riippuvan kuvastimen luo, kohotti oikealla kädellään hiukan punaista sidettä otsaltaan ja alkoi katsella mustelmiaan ja rupiaan, jotka vielä olivat jäljellä. »Hän on yksin», ajatteli Mitja, »todennäköisesti yksin». Fjodor Pavlovitš poistui
kuvastimen luota, käännähti äkkiä ikkunaan päin ja katsahti siitä. Mitja hyppäsi silmänräpäyksessä varjoon.
»Kenties Grušenjka on siellä verhojen takana, kenties nukkuu jo», pisti äkkiä hänen sydämeensä. Fjodor Pavlovitš poistui ikkunan luota. »Hän katsoi ikkunasta Grušenjkaa, siis Grušenjka ei ole siellä: miksi hän muuten katsoisi pimeään?… Siis kärsimättömyys jäytää häntä…» Mitja hyppäsi heti ikkunan luo ja alkoi taas katsella siitä sisälle. Ukko istui jo pöydän ääressä, ilmeisesti alakuloisena. Viimein hän alkoi nojata kyynärpäihinsä ja pani oikean kämmenensä kaulalleen. Mitja katseli kiihkeästi.
»Yksinään on, yksinään!» vakuutteli hän taas. »Jos Grušenjka olisi täällä, niin ukon kasvot olisivat toisenlaiset.» Omituista: hänen sydämessään alkoi äkkiä kiehua jonkinmoinen järjetön ja ihmeellinen vihastus sen johdosta, että Grušenjka ei ollut täällä.
»Ei siitä, että hän ei ole täällä», ajatteli Mitja vastaten samassa itselleen, »vaan siitä, että en mitenkään voi saada varmaa tietoa, onko hän täällä vai eikö.» Mitja muisti myöhemmin itse, että hänen järkensä oli tällä hetkellä tavattoman selvä ja harkitsi kaikkea jokaista yksityiskohtaa myöten, huomasi jokaisen pikku piirteen. Mutta levottomuus, tietämättömyyden ja epäröinnin levottomuus kasvoi hänen sydämessään huimaavan nopeasti. »Onko hän lopultakin täällä vai eikö ole?» kuohui vihaisesti hänen sydämessään. Ja hän teki äkkiä päätöksensä, ojensi kätensä ja koputti hiljaa ikkunan kehykseen. Hän koputti niinkuin ukko ja Smerdjakov olivat sopineet keskenään: kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, sitten kolme kertaa nopeammin: kop-kop-kop, — joka merkitsi, että Grušenjka on tullut. Ukko vavahti, käänsi päänsä,
hyppäsi nopeasti pystyyn ja syöksähti ikkunan luo. Mitja hypähti varjoon. Fjodor Pavlovitš avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos.
— Grušenjka, sinäkö? Sinäkö siellä? — lausui hän puoleksi kuiskaten värisevällä äänellä. — Missä sinä olet, emoseni, enkelini, missä? — Hän oli hirveän kiihtynyt, hän läähätti.
»Yksin!» päätti Mitja.
— Missä sinä olet? — huudahti ukko taas ja pisti päätään vielä enemmän ulos, aivan olkapäätä myöten, ja katseli joka suuntaan, oikealle ja vasemmalle; — tule tänne; olen valmistanut sinulle tuomisia, tule, niin näytän!…
»Hän tarkoittaa tukkua, jossa on kolmetuhatta», välähti Mitjan mielessä.
— Mutta missä?… Ovenko luona? Avaan heti…
Ja ukko miltei tunkeutui ulos ikkunasta katsellen oikealle, siihen suuntaan, missä oli puutarhaan johtava ovi, ja koetti nähdä pimeässä. Sekunnin kuluttua hän ehdottomasti juoksisi avaamaan oven odottamatta Grušenjkan vastausta. Koko ukon Mitjalle niin vastenmielisen profiilin, koko hänen riippuvan aataminpalansa, koukistuneen nenänsä, hänen suloisesta odotuksesta hymyilevät huulensa, kaiken tämän valaisi kirkkaasti vasemmalla puolella huonetta olevan lampun vinosti lankeava loiste. Hirveä, raivoisa viha alkoi äkkiä kuohua Mitjan sydämessä: Kas siinä hän on, hänen kilpailijansa, hänen kiduttajansa, hänen elämänsä kiusa! Tämä oli aivan äkillisen, kostonhimoisen ja raivokkaan vihan puuska, josta hän, ikäänkuin sitä aavistaen, oli maininnut Aljošalle keskustellessaan tämän kanssa huvimajassa neljä päivää sitten, kun
hän oli vastannut Aljošan kysymykseen: »Kuinka sinä voit sanoa, että tapat isän?»
»En minä tiedä, en tiedä», oli hän silloin sanonut; »kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hän herättää minussa äkkiä vihaa 'kasvoillansa juuri sillä hetkellä'. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä nauruaan. Tunnen persoonallista inhoa. Tätä minä pelkään, kenties en jaksa hillitä itseäni…»
Persoonallinen inho kasvoi sietämättömäksi. Mitja ei enää tietänyt mitä teki ja otti äkkiä taskustaan vaskisen survimen.
* * * * *
»Jumala», kuten Mitja itse myöhemmin sanoi, »varjeli minua silloin»: juuri samalla hetkellä heräsi sairasvuoteellaan Grigori Vasiljevitš. Saman päivän iltana hän oli käyttänyt määrättyä lääkitsemistapaansa, josta Smerdjakov oli kertonut Ivan Fjodorovitšille, t.s. hieronut koko ruumiinsa vaimonsa avulla viinalla, jossa oli jotakin salaperäistä vahvistavaa ryytiä, ja juonut loput siitä »jonkin rukouksen kanssa», jonka hänen ylitseen oli kuiskannut hänen vaimonsa, ja käynyt nukkumaan. Marfa Ignatjevna oli myös ryypännyt, ja kun hän ei käyttänyt väkeviä, niin hän oli nukkunut puolisonsa viereen sikeään uneen. Mutta nyt äkkiä oli Grigori aivan odottamatta herännyt yöllä, hän mietti hetkisen, ja vaikka hän heti tunsikin polttavaa kipua ristiluissaan, niin hän nousi istumaan vuoteessaan. Sen jälkeen hän taas mietti jotakin, nousi ja pukeutui nopeasti. Kenties hän tunsi omantunnonvaivoja siitä, että nukkuu ja että talo on ilman vahtia »näin vaarallisena aikana». Kaatuvataudin näännyttämä Smerdjakov makasi toisessa komerossa liikkumattomana. Marfa Ignatjevna ei liikahtanutkaan. »Ämmä meni
heikoksi», ajatteli Grigori Vasiljevitš vilkaisten häneen ja meni ähkien portaille. Hän aikoi tietysti vain katsahtaa portailta, sillä hän ei jaksanut kävellä, kipu vyötäisissä ja oikeassa jalassa oli sietämätön. Mutta samassa hän äkkiä muisti, että ei ollut illalla lukinnut puutarhaan vievää pikku porttia. Hän oli perin säntillinen ja tarkka mies, jolla oli vakiintuneet tapansa ja monivuotiset tottumuksensa.
Ontuen ja köyristyneenä kivusta hän astui portaita alas ja lähti puutarhaa kohti. Aivan oikein, portti oli selko selällään. Koneellisesti hän meni puutarhaan: kenties hänen silmissään häämötti jotakin, kenties hän oli kuullut jonkin äänen; vilkaistuaan vasemmalle hän näki herran ikkunan avoinna, nyt jo tyhjän ikkunan, siitä ei enää kukaan kurkistanut ulos. »Miksi on auki, nyt ei ole kesä!» ajatteli Grigori, ja äkkiä, aivan samassa silmänräpäyksessä, vilahti puutarhassa suoraan hänen edessään jotakin tavatonta. Noin neljänkymmenen askelen päässä hänen edessään näytti pimeässä juoksevan mies, liikkui hyvin nopeasti jokin varjo. »Herra Jumala», lausui Grigori, ja muistamatta kipua ristiluissaan sekä poissa suunniltaan hän lähti kulkemaan katkaistakseen juoksijan tien. Hän valitsi lyhyemmän tien, puisto oli hänelle ilmeisesti tutumpi kuin juoksijalle; tämä suuntasi kulkunsa saunaa kohti, juoksi saunan taakse, painautui seinää vastaan… Grigori seurasi jäljessä päästämättä häntä näkyvistään ja juoksi tietämättä mistään muusta ympärillään. Hän saapui lauta-aidan luo juuri sillä hetkellä, kun pakenija jo oli kiipeämässä aidan yli. Vimmoissaan Grigori parkaisi, heittäytyi eteenpäin ja tarttui molemmin käsin hänen jalkaansa.
Aivan niin, hänen aavistuksensa ei ollut häntä pettänyt: hän tunsi hänet, se oli hän, »petomainen isänmurhaaja»!
— Isänmurhaaja! — huudahti vanha mies niin, että ympäristö kajahti, mutta muuta hän ei ennättänyt huutaa; hän kaatui kuin
ukkosen lyömänä. Mitja hyppäsi takaisin puutarhaan ja kumartui maahan suistuneen yli. Mitjan käsissä oli vaskinen survin ja sen hän heitti koneellisesti ruohikkoon. Survin putosi parin askelen päähän Grigorista, mutta ei nurmelle, vaan polulle kaikkein näkyvimpään paikkaan. Muutamia sekunteja hän katseli edessään makaavaa. Ukon pää oli aivan verinen; Mitja ojensi kätensä ja alkoi tunnustella sitä. Hän muisti myöhemmin selvästi, että hänen mielensä oli sillä hetkellä hirveästi tehnyt »saada täysi varmuus», oliko hän särkenyt ukon pääluun vaiko vain »kolhaissut» häntä survimella päälakeen.
Mutta veri vuoti, vuoti tulvimalla ja kostutti yhtäkkiä suihkuna Mitjan vapisevia sormia. Hän muisti sittemmin, että hän tempaisi esille valkoisen uuden nenäliinansa, jonka oli varannut mukaansa mennessään rouva Hohlakovin luo, ja pani sen ukon päätä vastaan koettaen mitään ajattelematta pyyhkiä verta otsalta ja kasvoilta.
Mutta liinakin tuli silmänräpäyksessä märäksi verestä. »Herra Jumala, miksi minä tämän tein?» ajatteli Mitja yhtäkkiä. »Jos olen iskenyt puhki, niin kuinka siitä nyt saa selvän… Ja eiköhän nyt olekin samantekevää!» lisäsi hän äkkiä toivottomasti. — Jos tapoin, niin tapoin… Kun satuit tielle, ukko, niin makaakin siinä! — lausui hän kuuluvasti ja riensi äkkiä aidan luo, hyppäsi sen yli takakadulle ja lähti juoksemaan. Verestä märkä liina oli kokoon puristettuna hänen oikeassa kourassaan, ja hän pisti sen juostessaan takkinsa takataskuun. Hän juoksi suin päin, ja jotkut harvat kulkijat, jotka hän pimeässä kohtasi, muistivat myöhemmin nähneensä sinä yönä hurjaa kyytiä juoksevan miehen. Hän kiiti taas Morozovin taloon. Äsken oli Fenja heti hänen poistuttuaan rientänyt vanhemman pihamiehen Nazar Ivanovitšin luo ja »Herran Kristuksen nimessä» alkanut pyydellä, että hän »ei päästäisi enää sisälle kapteenia, ei tänään eikä huomenna». Nazar Ivanovitš kuultuaan asian oli suostunut tähän, mutta pahaksi onneksi hän sattui poistumaan ylös
