Buy ebook Woke up to discover i m famous a why choose mpreg shifter romance 1st edition lorelei m. h
1st Edition Lorelei M. Hart & Colbie Dunbar
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/woke-up-to-discover-i-m-famous-a-why-choose-mpre g-shifter-romance-1st-edition-lorelei-m-hart-colbie-dunbar/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Reeling in Ryker A MM Mpreg Shifter Romance 1st Edition
Why I m No Longer Talking to White People about Race Reni Eddo-Lodge
https://textbookfull.com/product/why-i-m-no-longer-talking-towhite-people-about-race-reni-eddo-lodge/ Trolled Internet Famous Collection 8 1st Edition M K
Swearing to Love You (Forever Safe Romance Book 5) 1st Edition Chashiree M. & M.K. Moore [M.
https://textbookfull.com/product/swearing-to-love-you-foreversafe-romance-book-5-1st-edition-chashiree-m-m-k-moore-m/ Meant to Be An OTT Secret Baby Romance 1st Edition Shaw Hart Hart Shaw
No part of this book may be reproduced in any form or by any electronic or mechanical means, including information storage and retrieval systems, without written permission from the author, except for the use of brief quotations in a book review.
KAI
“Stupid truck!”
I fumed and slammed my fist on the steering wheel because the battery was dead. Again. I shouldn’t have been surprised because the old beat-up pickup was held together with band-aids and chewing gum. And that wasn’t much of an exaggeration.
I’d bought it for pennies because that was all I could afford, and it’d served me well, getting me to and from the local supermarket where I bagged groceries and stacked shelves.
I had big plans to get out of this small town where I’d grown up with my grandparents. If Gramps and Grandma were still alive, I would have stayed. They’d sacrificed so much to get me through my schooling when they should have been putting their feet up and enjoying retirement.
But they were both gone, and there was no reason to stay here other than I had no money. I would sell their house before I left, but it was a fixer-upper, built seventy years ago, and in this out-of-theway town, there were houses like that on every corner; it would not be worth much.
The money would be enough to get me to the city so I could find a place to live and hopefully get a job less mind-numbing than stacking cans of beans and packets of cereal. But I had to buy another car, as well, because this pile of rusted metal wouldn’t get me home.
I kept putting off leaving, which was silly because that was my dream. My friend Ted reckoned it was because I didn’t want to leave my grandparents and was scared of what lay ahead. He was right.
Every Sunday I puttered outside of town to the local cemetery, put flowers from the garden on their graves, and swept the leaves and dirt off the base.
“Got a problem, Kai?” Len, who also worked at the grocery store, leaned on the car door.
“Dead battery.”
“You need a push?” Len walked to the back of the pickup.
“I do.” I’d done this before, often by myself if the truck was parked on a downslope. Putting it in neutral, I got out and steered it out of the parking lot while Len and I pushed it. It was a hot day, and my old pickup was older than me and no lightweight. We both grunted and strained and, when the truck picked up speed, I jumped in, put it in second gear, and eased the clutch out.
Please start. We’d have to get more help or someone with jumper cables and a second vehicle if it didn’t. Then the engine growled as it flared to life, and the constant putt-putting assured me I’d get home. But to charge the battery, I had to go for a drive.
“Thanks, Len. See you tomorrow.” I waved out the window and floored the accelerator.
I headed for the highway but stopped outside the cemetery and, leaving the engine running—who would steal my car?—I raced over to the joint headstone engraved with my grandparents’ names. I told them about my day and said I’d come Sunday and chat more.
As I returned to the car, a comic book swept across the overgrown grass in front of me. I picked it up because Gramps and I had loved reading comics together. His favorite was one he’d read since he was a kid. This wasn’t that, but the bright colors and teasing images on the front cover caught my attention.
I dropped it on the passenger seat and steered onto the highway. But instead of continuing along it, I turned onto a back road
meandering between farms. We often used to drive down this way when I was at school, as my grandparents had a friend who lived here. But I hadn’t come back since the guy died.
Thirty minutes. That was how long I had to drive, though it should be closer to an hour to charge the battery. But I only had a quarter of a tank of gas and hated to waste it driving aimlessly along the road. I could walk to work in the morning if the car didn’t start, but I’d need to get up a half-hour earlier than usual just to be safe.
As I drove, the only car on the road, I glanced at the comic and wished Gramps was here to read it with me. After dinner, I’d settle on the couch and check it out. Might talk out loud to Gramps and ask what he thought of it.
On reaching a fork in the road, I could take the right and trundle past desolate farmhouses or cross the railroad tracks and parallel them back to town.
A yawn crept up on me, and I took the left toward the crossing. Only two trains a day ran in either direction, and according to my watch, the northbound one was due any minute. I didn’t hurry, as it only took sixty seconds for the train to pass, and the crossing gate stopped traffic before the train arrived.
But the train must have been late because it was all quiet on the track and I was able to cross. I checked, just in case the gate was malfunctioning, but the train wasn’t in sight. With the car in first gear, I started over the crossing.
My freaking engine died in the middle of the track. Damn. I’d wanted to get rid of this hunk of junk but didn’t want it destroyed by a fastmoving train. Since the crossing gates had not come down yet, there was time for me to push it off.
I unclipped the seat belt and opened the door, but I was jerked back because it hadn’t unbuckled. My breathing sped up along with my heart. This was silly. The thingy needed to retract, and it hadn’t.
Fuck. The train rounded the bend, the thundering reaching me as it sped along the straight stretch directly toward the car. No. This couldn’t be happening. This wasn’t a movie where the hero got out just in time. I had my whole life ahead of me. My clammy palms wrenched the seat belt, but it wouldn’t unfasten.
“Gramps! Grandma! Help me!” Adrenaline pumped through my veins, but my frantic movements couldn’t unlatch the seat belt. My scream was drowned out by the blare of the train horn, and I stared death in the face as the train kept me in its sights.
DANTE
“Hurry up! We’re going to be late.”
Telling Trevor to hurry up was about as effective as draining the pool with a spoon, but I had to try. It was the season finale of my favorite show, The Secret Lives of Pinedale. Then it was going to be on hiatus for three months, although the rumors were that it was being canceled. Gods, I hoped not. The Secret Lives of Pinedale was my all-time favorite thing, and yeah, that was pretty pathetic, but it was what it was.
“I have to finish up the Druin report.” He let out a sigh. “And I keep getting error messages.”
“Move over.” I typed away, and the summary finally ran. “You need to make sure your caps lock isn’t on.” Which was the problem every single time, but he never thought to look at it. “Now, let’s go.”
We were meeting some friends and coworkers and probably half the city at Wolf’s Brew and Shoot, our local hangout. Most of the time we went there to drink beer and play some pool. But tonight, every screen was going to be tuned into the season finale. They even had MyNameIs:Kainame tags for everyone who came.
Kai Johnson—the reason most people tuned in—had been the star of the show for years. At first, he was barely a side character, but he’d morphed over the seasons. He worked bagging groceries at the local store, and usually, they saved the best jobs for their “stars.” Dr. Mike was the heartthrob for years, and then there was the super sexy lawyer, Michael, who ended up being boring as mud and was written off mid season two after getting a ton of screen time.
Safe to say the show took up too much of my headspace rent-free. But I couldn’t help it. It was the highlight of an otherwise boring existence.
“Fine. Let’s go.” He shut down his computer, and we ran to catch the subway, getting there just as the doors closed. Fuck.
“When’s the next one?” I asked as our train pulled out of the station.
“You’re going to be mad at me. How about we go upstairs and I buy you one of those hot pretzels you love and then I tell you.” Trevor at least had the decency to look sorry that he made us miss our ride.
“What time?” I wasn’t in the mood for games.
“It won’t be here for another twenty-five minutes.”
“Then you know what that means.” I grabbed his arm and yanked him with me toward the stairs. “The cab is on you.”
To his credit, he paid for both our snack and our cab, and fifteen minutes later we were walking into the bar, looking for our friends. They had staked out a round booth in the corner. It was our favorite spot, and if Gia’s brother didn’t own the bar, we’d never get it.
“What did you promise your brother in exchange for reserving this on the busiest night of the season?” I slid in beside her.
“I told him I’d take the Sunday-afternoon shift.” She shrugged. “But totally worth it. I think Stan is finally going to ask Kai out tonight.”
I wasn’t team Stan, but in my friend group, I was the minority. Trevor said it was because I wouldn’t think anyone was good enough for Kai, and he was probably right. Kai deserved only the best. But also, he didn’t seem to notice that Stan was anything other than a coworker. One-sided crushes never ended well.
Gia handed me my Kai name tag pin, and I put it on and immediately took a selfie.
“I don’t think Stan will ask him out. I think he’s going to find out Kai is a virgin and be done with that. The writers on that show put too
much emphasis on Kai never getting any. I think it’s going to be a major plot point.”
Gia had thought this out as much as I did, only for very different reasons. Her dream job was to be a writer, and to her, every episode was a free lesson on how to weave her stories. Of course, hers always ended with some zombie or monster eating someone’s face, but she swore, at their core, all stories were the same. I had to take her word for it because literature had not been my subject at school.
I was the all-math-all-the-time kid.
“Well, there’s only one way to know for sure.” I reached for one of the nachos on the table.
The server came over and brought us a couple pitchers of beer just as the show began. For all the hype, the show was pretty normal. We saw the dynamics of the grocery store and its employees, watched as Stan tried to decide if Kai was worth his time, which, spoiler alert, he was, and saw poor Kai’s truck give him more grief. Nothing shouted anything too spectacular.
And that was why, when his truck stalled on the tracks, my stomach dropped. I wanted to look away, to pretend the train wasn’t coming straight at him, to imagine his expression as the jolly one he usually wore instead of the sheer horror it was currently filled with, to not hear him as he called out for his grandparents as the train slammed into his truck.
The truck shattered into a thousand pieces, but I didn’t give up hope. He could’ve made it through. This was television. They could’ve had someone grab him out right before impact without us seeing, off screen. They could have.
But they didn’t. Instead, it flipped straight to the next scene as the entire town surrounded his casket, which was being lowered into the ground right beside his grandparents. Kai was gone.
Dead.
Never would we see another episode with him. It was over.
“Hey, are you okay?” Gia tapped my cheek, so I faced her.
I was not okay. Not even in the same room as okay.
Tears freely fell down my face, and I hugged her tightly, sobbing at the loss of this man, one who didn’t really exist and, even if he did, was far too good for me. I sobbed until there were no more tears, right there in the bar for all to see.
Kai was dead.
And a part inside of me was too.
KAI
Pain radiated through my shoulder. Ugh. Must have slept wrong.
My eyes were still closed—even my eyelids hurt—but I wasn’t in bed. Did I fall asleep in front of the TV? The sofa was old, but whatever I was lying on was hard. Not lying, more like sitting. Bright light came from somewhere because a tinge of pink filtered through my lids as I tried to nudge my eyes open.
I rarely drank beer, so this wasn’t a hangover. Maybe I’d caught the flu, but I had to let the boss know I couldn’t come to work.
I pried one eye open and snapped it shut. What the ever loving…? I was dreaming, but it felt so real. Gone was my old, tumbledown house and the town I’d lived in all my life. Concentrating, I counted my breaths going in and out, in and out. That would clear my head. Gramps used to say it’d wash the cobwebs away.
Right. Take two.
The light was brighter than at home, the buildings all shiny and new, and people bustled along the street like they were all late to work. A few of them glanced at me and nudged their friends or whispered behind their hands. They probably thought I’d been on a bender or was homeless.
Len! He loved regaling everyone at the store about the antics on reality shows. But this was an expensive undertaking, putting me in a city. Wait! Reality TV producers weren’t allowed to drug people, were they? The relief flooding my veins turned to ice as I hauled myself off the bench.
Glancing down, I still wore the clothes I’d had on at work, which was reassuring. I’d expected to be naked with my head shaved and wearing a sign saying, Kissme.
I shuffled along the street, trying to arrange my memories in order.
Work. I’d been at the store. And I left. What happened after that? A wisp of memory floated around my head, and I grabbed it. The cemetery. I’d visited my grandparents briefly. But why a short visit? I rubbed my brow, willing the memories to release.
There was a flash of color. I’d picked up something, and it was on the passenger seat. The comic! This was a dream about the comic world. But it seemed so vivid, so real.
A horn blared, and I froze. Now I wanted to block out the memories because they pummeled me, hammering me from all sides. There had been a loud noise, and my clawed hands tussled with something cold and hard while I’d stared at a train hurtling toward me.
A single tear drizzled over my cheek, and I clenched my fists to stem the trembling. I died, so this was… I pictured my life, possessions, memories bundled together and tied with a bow before being placed on a shelf and the closet door locked. This wasn’t how it was supposed to be.
My head swiveled left and right. Gramps and Grandma must be here somewhere. It wasn’t all pain and loss. But as I fumbled my way through a new reality, a guy on the sidewalk paused and studied me, his mouth framed in a wide grin. That was better than the furtive whispers from earlier.
I lowered my gaze to the cute sweatshirt he was wearing and blinked. The image was as familiar as my own… face. It was my face. What the fuck was happening?
“Hi,” he said tentatively, his hand outstretched. “Didn’t expect to see you here. Thought you’d be sunning yourself on an island somewhere.”
I understood the words, each individual one, but what he said made no sense.
“What?”
I plastered a smile on my lips, wanting to appear friendly. Why would I disappear to an island? Oh gods, I’d robbed a bank or something similar, and the trauma was so overwhelming, it’d caused a psychotic episode where I not only couldn’t recall the details but made up an alternate reality. There was no other explanation.
“Can I have your autograph?” He tugged his sweatshirt and pulled a pen from his backpack?
I’d read about people who fan-boyed over criminals, writing to and visiting them in prison. Some married them, while others took up their legal defense.
Taking the pen, I hesitated before signing the fabric on his chest.
“I hope you get another job soon. Can’t wait to see what you get up to. Me and my friends are rooting for you.”
Every word out of this mouth produced more confusion. What job? Robbing banks was a job, I guessed, until you got caught.
Wait, was this mistaken identity? He thought I was someone else… except… except the pic on his clothing was me or my identical twin.
“Thanks.” I scrawled my signature, worried if he could read what I’d signed, he’d freak, having some imposter sign his precious shirt.
“Gotta get to class.” He walked backward, waving, but froze and raced back. “Can I have a selfie?”
I nodded. It was one more odd occurrence in a day of fucked-upness. We both grinned, and he took off, talking into his phone. “You’ll never guess who I just met!” I strained to hear the rest but couldn’t. Who did he think I was?
“Well, kids”—I stared upward, talking to no one in particular—“it’s been fun, but I have to get home, or I’ll be fired.” Maybe the boss had replaced me already.
I turned to the left, the same way my fan had gone. Hadn’t I taken a left turn recently? And look how that turned out. I turned on my heel and strode to the right, mingling with the crowds and keeping my head down. My phone was in my hip pocket along with my wallet. But when I checked the device, there was no signal. Great!
Having no choice but to keep going, I waited at the curb with everyone else until the light changed, hoping I’d stumble upon someone who could help me.
Either that or a portal to get me home.
DANTE
I woke up feeling like I’d barely slept. Kai getting written off a show shouldn’t have slammed into me like this, but it had. How pathetic was that? Being so connected to a person who only existed in a writer’s imagination…
Gia made sure I got home, her compassion welcome. She could easily have judged me for my reaction. I certainly did. But, instead, she tucked me into bed, only leaving when I assured her I was fine.
I’d cried as if his loss was a real loss. Real in the sense they were someone I knew and spent time with that wasn’t on a screen and one-sided. My tears eventually ran dry, but sleep didn’t come. I tossed and turned, imagining all the wonderful things that had laid ahead for him before his stupid truck was shattered to smithereens.
At some point, complete exhaustion did win out. Not that sleep was any better. I dreamed that I walked into his store and bought groceries with the intention of asking him out when he bagged them for me. But, when I did, Kai morphed to Stan and, when I asked where Kai was, Stan told me he was home with their new baby. Where this baby came from I had no idea, but, in my dream, they were happily mated and living the dream, and I was watching it in real time.
That had me sitting up in bed, sweating and sobbing all over again. I willed myself back to sleep, wanting to return to my dream, to make it right, to…
“I’ve been looking for you.” Kai walked up to me and pressed his palm against my cheek. “My whole life I felt like something was missing…itwasyou.”
I leaned in andpressed my lips against his, barelytouching them. Mywolfpoundedatme,beggingme tomake himours,proclaiming
himour mate.ButIneededtokeep thisslowandsweet.Kaiwas a virginanddeservedtohavehisfirsttimebeaswonderfulashewas. “Mine.”Hespokeagainstmylips.“Bothofyou.”
Ipulledback.“Bothofus?”
“You andyour wolf. I can feel him. Show him to me. Let me meet yourotherhalf.I’vewaitedtoolong.”
Ipulled off my shirt, my wolf not wanting to waitlongenough for me toget naked. Kai licked his lips, hiseyes grazing my chest. He wanted me every bit as much as I wanted him, but he needed to meetmywolffirst.
Only my wolf never came, my final alarm of the morning yanking me from my slumber.
It was going to be a very long day. I climbed out of bed, hoping the shower would wake me up. It didn’t. Caffeine it would need to be.
I stopped at the corner store to grab some coffee, and by the front counter was a Kai shirt display. This wasn’t unusual. It was a popular show, and he was their most popular character. But then I saw it more clearly. Kai Lives or The Secret Lives of Pinedale Dies. Somebody worked fast.
I grabbed one. Would it make a difference? Would wearing some opportunistic person’s shirt amount to a decent protest, one that would have the network listening? Probably not. But it felt like I was doing something. And, for now, that was worth it.
It wasn’t as if shows hadn’t brought people back from the dead. Usually not after they were in the ground, at least not unless it was a vampire tale, and technically they were still dead, so I wasn’t sure if that counted. But, having Stan wake up from a bad dream and realize he needed to be the man Kai needed? That could be a plot
point. I didn’t love the idea of Kai with him, but it was a thousand times better than him being dead.
I pulled the shirt over the one I already wore and took both my coffees into work.
“That for me?” Trevor asked.
“Nope. Both mine. I didn’t sleep well.” I set one down on my desk and took a long sip from the other.
“I wasn’t gonna say, but you look like shit.”
“Thanks. But also, you’re right. I know it’s stupid, but it was like I lost a friend yesterday. Why did they have to kill him off.”
I walked around my desk to turn my computer on. My brain was far from 100 percent, and it was going to take me extra long to get everything done.
“Did you make that shirt last night?” He chuckled. So not helpful.
“Nope. Bought it at the store. You want one? Maybe they’ll bring him back.”
“I’ll pass. I’m not a T-shirt guy. But, seriously, you either need to let this go or lean into it.” He sat on the edge of my desk.
“Lean into my misery? Yeah, that sounds like a fabulous idea.” I rolled my eyes.
“I was thinking more along the lines of fan fiction. You can write where his story ended, make him a new happy ever after. Heck, it’s your story; you could even make him fall in love with you and write all the dirty scenes.” He took his phone out and tapped away before handing it to me. “This is one I read. It’s about Neptune’s Farm, and in this world, all the farmhands love each other… physically.”
I read the opening paragraph of the chapter he had up and handed it right back to him.
“Pretty sure I will not be doing that.”
“Your choice. See you at lunch.” He went on his way.
Fanfiction. As if I could do that to Kai. Take a person I cared about deeply and turn them into a puppet of sorts, designed to do my bidding and live out my fantasies. It felt wrong.
I’d just continue visiting him in my dreams and wearing his shirt. Not creepy at all.
KAI
With no portal in sight and no person or landmarks I recognized, I paused at a crosswalk as people brushed past me to cross the road.
My breathing which had been staccato—all sharp and pronounced— had slowed to an even rhythm. Not sure why. What did my lungs and brain know that soothed the air going into and out of my body that I didn’t? My thoughts were careening around my head, none of them connecting and making sense as I stood surrounded by swarms of strangers.
But a familiar aroma tickled my nostrils as a guy wandered past, a phone tucked under his ear while drinking coffee and holding a briefcase. Coffee. That was a constant in my life and seemingly in this place, and I latched on to the idea of getting one. I needed the comfort of that rush of adrenaline and the bitterness on my tongue, though waking up in a new place and what appeared to be a new identity could also be described as bitter.
I retraced my steps, following the trail of people holding take-out cups, the enticing scent of roasted coffee beans leading me to a café. It was teeming with people, and I waited until there was a lull in customers before tentatively entering. Feeling for my wallet in my back pocket, I let out a deep sigh as my fingers traced over old leather.
But as I watched people using their phones to pay, the constant dinging of the card reader accepting the sale, a pit of worry ballooned in my belly. I’d already established that my phone didn’t work. Sure, I could turn it off and on and also access my contacts and old messages, but there was no signal, and Wi-Fi was nonexistent.
At home, the corner store where I got my coffee still accepted cash —most people in town used cash and complained about newfangled
methods of payment—but knowing nothing about this city, or country or planet, I had to fork over cash.
My breathing sped up again as my brain tried to wrap around the concept of maybe being on a different planet. If I was, it was scarily like Earth. Who was first and who was the copycat, I wondered, as I put off considering if I could buy a coffee. I might starve, my body not being discovered for months or years.
Now I had a pain in my chest, and I winced and clutched my shirt as the line shortened and I rolled a tenner between two fingers.
“Next.”
I shuffled to the front of the line. Ordering coffee wasn’t complicated, though in movies I’d seen people umm and ahh over which one they wanted, but my heart thudded so hard, I was sure the other customers could hear it. I’d have to slink away without my brew if they didn’t accept cash.
“Do you…” My voice was nothing more than a whisper, so I tried again. “Do you take cash?”
An expression flashed across the guy’s face, one I couldn’t read, but he nodded, and relief flooded through my veins. I ordered a latte and felt the note I was clutching, damp from my sweaty palms.
The gleaming coffee machine whizzed as I held out the tenner, but that was where things got weird. There was no mistaking the man’s confusion as he shook his head and refused my money.
“I’m sorry, but we don’t take”—he pointed at the scrunched-up note I was offering him— “that money.” He leaned forward and whispered, “That’s fake. I assumed you were aware, but your face tells me you’re not. I won’t embarrass you.”
He stood up straight and said in a louder voice. “We don’t accept that currency. Not in this store. You’ll need to go to a money changer.”
Another random document with no related content on Scribd:
ne todistukset, joita hän halusi neiti Rudenschöldiä vastaan tuoda herttuan nähtäväksi.
Niitä viettelyksiä ja vaaroja, jotka Magdalenaa hovin saleissa väijyivät, oli hänen siis onnistunut jokseenkin hyvin välttää, kun Reuterholm eräänä päivänä riemusta loistavin silmin astui herttuan huoneesen.
— Vihdoinkin olen saanut hänet kiinni, — huudahti suosikki, — nyt ei hän enään tule onnistumaan kauniilla sanoilla päästä väistämään; nyt tulen Jumalan avulla armollinen herra saamaan teidän silmänne avatuiksi!
— Kenestä sinä puhut? — kysyi herttua hehkuvin poskin, ja hänen kätensä, jossa hän piti äsken sytytettyä tupakkapiippua, alkoi hiljaa väristä.
— Neiti Rudenschöldistä, tuosta käärmeestä, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne on suojellut omassa povessansa! Tuosta kurjasta naisesta, joka hautoo mitä alhaisimpia, konnamaisimpia aikeita teidän kuninkaallisen korkeutenne valtaa vastaan. Tässä on jäljennöksiä useoista kirjeistä, joista en tosin saa selvää kaikista, mutta kumminkin tarpeeksi, ymmärtääkseni, kuinka hän on Armfelt'ille suvainnut tehdä minusta pilaa, — mutta maltahan, kaunottareni, pian tulee sinun vuorosi…
— Jäljennöksiä, — keskeytti herttua — ja hän on tehnyt sinusta pilaa…
— Ja teidän kuninkaallisesta korkeudestanne…
— Annas tänne, — pyysi nyt hallitsija, heittäen tupakkapiippunsa pöydälle, — onpa todellakin hauskaa nähdä, mitä hän minusta on kirjoittanut.
Nämät ovat ainoastansa jäljennöksiä, mutta tässä on eräs omakätinen kirje häneltä, joka on suljettu hänen omalla sinetillänsä… ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä en anna sitä käsistäni, sillä se on nyt minun ainoa todistukseni!
— Lapsellisuutta! Et kai epäile…
— Mitä tähän viettelijättäreen tulee, epäilen kaikkea! Hän tarvitsisi vaan joitakuita rukoilevia sanoja, joitakuita huokauksia, ehkäpä kyyneliäkin! Teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää minun sydämellisen rakkauteni teitä kohtaan, mutta mitä arvoa tällä minun ystävyydelläni olisi, jos hän vaan olisi luvannut ruveta teidän omaksenne; mutta hän halveksi tätä; hän on tehnyt lemmikillensä pilaa teidän kuninkaallisen korkeutenne rakkaudesta, eikä hänellä ole ollut omantunnon vaivoja teidän, armollinen herra, tekojanne petollisesta ilmaisemisesta, samalla kertaa kun hän on heittäytynyt teitä vastaan mitä kavalimpiin vehkeilemisiin! Mutta siitä huolimatta olen milt'ei vakuutettu teidän kuninkaallisen korkeutenne olevan kylläksi heikko antamaan hänelle anteeksi, jos…
— En, en, — keskeytti herttua, joka, väristen vihasta, leimuavin silmin kohtasi suosikkinsa silmäystä. — Hänellä ei enään ole mitään valtaa minun ylitseni… lemmestä vihaan on vaan yksi askele — ja sen askeleen olen ottanut; hän itse on pakoittanut minua sitä ottamaan! Ei vähintäkään sääliä, ei, eipä hänkään ole säälinyt minun tunteitani, — jatkoi herttua, selaillen edessänsä olevia papereja, — ja nyt samaa samalla! Niin, Kustaa Aadolf, minä sanon sinulle, että hän on rangaistava!
Reuterholm hymyili: — Hän ja hänen rikostoverinsa, — keskeytti hän.
— Niin, niin!
— Meidän täytyy, — jatkoi Reuterholm,— saada selkoa näistä salakirjaimista, joiden avulla hän ja Armfelt ovat olleet kirjevaihdossa keskenänsä: muutoin emme juuri saa tietää mitään… kumminkaan ei ole meillä muuta selvillä, kuin hänen purevat pistosanansa meitä kohtaan…
— Mutta ennen kaikkia, — keskeytti herttua, — tulee meidän saada Armfelt'in paperit!
— Ja Armfelt itse, — lisäsi Reuterholm, joka jo nautti mielessään vihamiehensä perikadosta.
— Minä tulen lähettämään käskyn majuri Palmqvist'ille, joka on laivastoinensa Genuassa, että hän salaisesti ottaa hänet kiinni ja viipymättä palajaa tänne, — lausui herttua, joka nyt otti käteensä viimeisen, asian ratkaisemiseen vaikuttavan kirjeen.
— Teidän päätöstänne, armollinen ruhtinas, ei voi mikään voittaa viisaudessa… Tänään on joulukuun 16 päivä, ja uudenvuoden aikoina on tuo kunnon herra oleva täällä! Noh, entä neiti Rudenschöld?
— Viekää hänet vankiuteen, viekää!
VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Tämän keskustelun ajalla oli Södermanlannin herttuatar kerännyt ympärillensä pienen ystävällisen seurueen. Valloilleen lasketut pilapuheet tulivat jokseenkin vapaasti kuuluviin, ja vetäen muassaan neiti Rudenschöld'in eräälle sohvalle istumaan sanoi herttuatar ystävällisesti:
— Ah, kuinka hullunkurisia seikkailuja minulla ja kreivitär Piperillä tänä yönä on ollut! Niin, hän ja minä emme tietysti olleet yksinämme, meillä oli viisi, kuusi hoviherraa seurassamme ja odotettuamme, kunnes koko joukko oli nukkunut, teimme me pienen kiertoretken, syöksyimme kuten metsäläiset milloin sinne milloin tänne, vedimme naisilta pois päänalusta! ja pakoitimme heidät nousemaan makuultansa. Silloin syntyi sellaista huutoa ja naurua, että korvat oli halkeamaisillansa, ja puolialastomia ihmisiä sekä naurettavimpia kohtauksia tuli tässä näkyviin. Niin, teidän, Fredrik-hyväni, olisi pitänyt olla mukana, — olenpa vakuutettu, että teillä olisi ollut kovin hauskaa!
— Sitä en suinkaan epäile, — vastasi herttua nauraen, — ja ensi kerran kun teette tällaisen kiertokulun, toivon teidän ilmoittavanne siitä minullekin.
— Nyt voin kertoa teille erään uutisen, — jatkoi tuo vilkas herttuatar.
— Mitä sanotte te, hyvät naiset siihen, että he aikovat esitellä rouva Cardel'ia hovissa.
— Mahdotointa, se on aivan uskomatointa! Mitäkään niin outoa emme voi ajatellakaan, — keskeyttivät jotkut jalosukuiset naiset pyörtymäisillänsä.
— Häntäkö, ku on syntyänsä juutalainen ja epäiltävä maineeltansa! Sellaista häpeää emme toivoakseni tule saamaan kärsiä! — lausui eräs leskikreivitär, tuntien saavansa mitä ankarimman pahoinvoinnin-kohtauksen.
— Mutta hänen miehensä on ratsujoukon päällikkö, — intti herttuatar, — niin, saa nähdä, kuinka käy.
— Ei, minä on usko sellaista mahdottomuutta! — keskeytti leskikreivitär.
— Toivokaamme heillä olevan tarpeeksi häveliäisyyden aistia, huudahtivat jotkut enin loukkaantuneet kaunottaret, — niin, se mahtane olla turha ja aivan perätöin juoru, ystäväiseni, otaksukaamme niin!
— Voinhan minä näyttää mustaa valkoisella sanojeni totuudeksi, vastasi herttuatar; — pääajutantti Cederström puoltaa häntä erinomaisen innokkaasti…
— Siis on paroni Cederström tuo onnellinen… luulinpa hänellä todellakin olevan paremman aistin! — lausui leskikreivitär, vilkaisten kuvastimeen, — oikein hävettää ajatella tämän alhaisen ihmisen
unohtaneen säätynsä… minä tulen tätä vastustamaan… minä tulen… ah, antakaa tänne hajuvesipullo! Ja täydellisen hermottomuuden eljeellä vaipui kreivitär sohvan kulmaan.
— Ei mikään maailmassa tule saamaan meitä puhumaan hänen kanssansa eikä häntä tervehtimään — keskeyttivät häntä jalosukuiset naiset joukolla, — niin, tähkäämme sopimus, ett'emme mene niihin hovipitoihin, joissa hän tulee olemaan saapuvilla, jatkoivat he ja katselivat mitä terävimmillä silmäyksillä tuota iloista ja hyvänsävyistä herttuatarta, joka nauraen huudahti:
— Enhän minä sille mitään voi, minä kerron vaan kuulemisiani! Niin, onhan minulla kirje siitä asiasta; mutta missä minun uutiseni onkaan? — herttuatar etsi kädellänsä noista syvistä taskuista, jotka olivat taaksepäin kätketyt hänen hameensa laskokseen, — noh, oikeastansa minä siitä viisi.
— Jos te sieltä uutisenne otattekin, Charlotta, en tuon juorun olemista laisinkaan epäilekään, — keskeytti Fredrik-herttua, vilkaisten tarkoittavasti hänen etsivään käteensä.
— Fredrik on aina kaltaisensa, — lausui herttuatar, joka nauraen antoi langollensa pienen läimäyksen viuhkallansa.
Tällä hetkellä astui huoneesen paroni Reuterholm, joka ei ollut huomaavinansakaan neiti Rudenschöldiä, vaan meni suorastansa herttuattaren luokse, jolle hän lausui mitä kohteliaimpia korusanoja.
Tänään meillä on sangen hauskaa — lausui herttuatar, — mutta saadaksemme täydellisesti hauskaa, toivoisin Sofia Albertinan olevan täällä!
— Aikoohan hänen kuninkaallinen korkeutensa matkustaa
Italiaankin, siis tulee joku aika kulumaan, ennenkuin hän palajaa.
— Italiasta puhuessamme, mitenkähän meidän ministerimme siellä voi? — kysyi herttuatar, luoden veitikkamaisen silmäyksen neiti Rudenschöld'iin.
— Paroni Armfelt voi aina hyvin, — vastasi Reuterholm, — ollessansa kaunottarien ympäröimänä. Lempi on hänen elämänsä!
Muuan venäläinen ruhtinatar, Menschikoff, on liittynyt häneen
Aachen'issa, ja Neapelissa on eräs englantilainen nainen lady Munck, häneen rakastunut, — näiden kumpaisenkin kilpailevan naisen mustasukkaisuuden sanotaan olevan sangen suuren.
— Siitä en usko sanaakaan, — vastasi herttuatar, joka varomattomalla kysymyksellänsä oli herättänyt tämän parjauksen ja, peljäten neiti Rudenschöld'in tuntevan itsensä kiusatuksi sekä loukatuksi, koetti hän nyt kaikin tavoin johtaa pakinoimista toiselle uralle; mutta paroni Reuterholm ei näkynyt häntä käsittävän, vaan jatkoi vieläkin kertomustansa noista onnellisista päivistä, joita Armfelt Neapelissa vietti ihanan Karolina-kuningattaren, tuon viehättävän
Maria Antoinetten sisaren, mitä hellimmästi suosimana, suloisista päivistä, jotka olivat omannetut nautintorikkaalle, ystävyyden ja lemmen helmassa vietetylle elämälle.
Kotiin päästyänsä kertoi neiti Rudenschöld itsellensä näitä paroni
Reuterholm'in sanoja. Hänestä oli selvää paronin tehneen kaiken tämän tuottaaksensa hänelle tuskaa; mutta hän ei voinut karkoittaa ajatusta, että tämän sanoissa oli totuuttakin. Nuot naiset, jotka paroni
Armfelt'ia lempivät, — olivatkohan ne viehättäviä ja kauniita? — Olkoonpa niinkin! — näin kyseli ja vastaeli Magdalena itseksensä, hajoittaen kuvastimen edestä pitkää, kullankiiltävää tukkaansa.
— Olkoonpa niinkin, mutta kuitenkaan ei voinut kukaan lempiä
Armfelt'ia enemmän, kuin hän! Hymyily ilmestyi hänen huulillensa, kaipuun ja autuallisuuden hymyily. Hänen lempeät ja kauniit kasvonsa näyttivät puolittain haaveilevilta: — koskahan se päivä oli valkeneva, jolloin hän jälleen saisi nähdä lemmikkinsä? Mitenkähän tämän hankkeet luonnistuivat?… Mutta hän itse: eikö hän voisi näistä luopua? Tämä salaperäisyys, nämät vehkeilemiset eivät soveltuneet hänelle, ne katkeroittivat hänen elämäänsä ja olivat saaneet hänen lemmikkinsä sangen tylyillä sanoilla ilmaisemaan tyytymättömyyttänsä, milloin hänen toiveensa pettyneinä olivat kohdanneet jotakin Magdalenalle voittamatointa estettä. Kaikkia näitä tukalia vastoinkäymisiä tahtoi ja halusi hän väistää: — suo raati aikoi hän kirjoittaa Armfelt'ille tästä päätöksestänsä… tämä ei tulisi estämään häntä peräytymästä, ja sitte oli hänellä vaan yksi ainoa tarkoitus — saada jälleen nähdä Armfelt'ia. Tästä tulisi hänelle olemaan runsas palkinto kaikista niistä tuskista ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä.
Niin, hän päätti rikkoa herttuan kieltoa vastaan, hän päätti rientää lemmikkinsä luokse ja etsiä turvapaikkaa hänen sylissänsä sekä yhdessä hänen kanssansa kestää niitä vaaroja, joihin tämä oli heittäytynyt. Hänen ei olisikaan pitänyt koskaan antaa houkutella itseänsä jäämään kotia, hänen olisi pitänyt seurata Armfelt'ia — ah, hän ei voinut elää, paitsi tämän läheisyydessä!
Heleä puna nousi hänen poskillensa, hänen silmänsä loistivat, ja hänen pehmeät huulensa avautuivat hymyilyyn. Hän pudisti hiuksensa hajalleen yöpukunsa ylle, jonka hienot laskokset valuivat ales pitkin hänen hentoa vartaloansa, ja vetäen ylös pitseistä kudotun hihansa, katseli hän kuvastimesta käsivartensa mallikelpoista kauneutta sekä huimaavaa valkoisuutta.
Tässä silmänräpäyksessä kuului etimmäisen huoneen ovelta muutamia kolkutuksia. Magdalena säpsähti äkkiä; olikohan valkea valloillansa, vai olisikohan siellä tuo vallatoin herttuatar?
Miehisten henkilöjen ääntä ja melua alkoi nyt kuulua Magdalenan huoneeseen. Äkillisellä hyppäyksellä oli hän piilossa vuoteensa verhojen takana sekä kysyi säikähtyneenä itseksensä, mitä tämä melu ja telme merkitsi. Kauan ei hän kuitenkaan tarvinnut odottaa selitystä, sillä everisti Aminoff avasi hänen makuuhuoneesensa johtavan oven.
— Minulla on tukala toimitettava, — lausui hän, minulla on käsky viedä teidät vankiuteen, neiti Rudenschöld.
— Viedä minut vankiuteen, - kertoi Magdalena hämmästyneenä, — enpä todellakaan käsitä…
— Se ei ole tarpeellistakaan, — vastasi oikeuskansleri Lode, joka nyt astui huoneesen polisipäällikkö Ullholm'in ynnä erään Brattnimisen majurin sekä vahtipalvelusta tekevän upseerin seuraamana, joka tässä silmänräpäyksessä käski erään sotamiehen paljastetulla sapelilla asettumaan neiti Rudenschöld'in päänalustan viereen.
Poliisipäällikön viittauksesta astui nyt huoneesen joitakuita poliisipalvelijoita, jotka, ottaen neiti Rudenschöld'in avaimet, aukaisivat kaikki kaapit ja laatikot.
Nauhoja, karrikkaita, samettia ja silkkiä revittiin nyt hujan hajan; kukkasia ja töyhtöjä tallattiin jalkoihin; helmiä, koristuksia, liinavaatteita, hattuja ja hameita heitettiin sohville ja tuoleille, mutta kaikesta tästä kirjavasta ja loistavasta sekamelskasta ei löytynyt yhtään paperia. Vihdoin valkeni poliisimestarin kasvot;
simpsukkakoristuksilla silatusta kirjoituspöydästä oli hän löytänyt erään salalaatikon.
— Täällä varmaankin on se, jota etsin, — lausui hän riemuiten, ja purkaen auki joitakuita kirjeistä, silmäili hän niitä Ne alkoivat tavallisesti sanoilla: "jumaloimani Magdalena!" ja loppuivat: "uskollisin teidän palvelijoistanne, Kaarlo."
Nämät olivat herttua-hallitsijan vaihettelevia ja pitkiä rakkaudenkirjeitä, jotka olivat kirjoitetut mitä surkeimmalla mielialalla neiti Rudenschöld'in n.s. "julmuuden" johdosta.
Hiukan hymyillen näki Magdalena poliisipäällikön toiveiden pettymistä, ollen itsessänsä sangen levollinen sen johdosta, ett'ei hänen huostastansa löytyisi minkäänmoisia vaarallisia kirjeitä
Armfelt'ilta eikä tämän ystäviltä; sillä heti saatuansa oli hän ollut niin varovainen, että oli ne polttanut. Ainoa, jota hän pelkäisi, oli avaimen löytämistä salakirjaimiin, jota hänellä oli tapana säilyttää etuhuoneen sohvan patjassa olevassa pienessä repeämässä. Mutta tästäkin pelostaan hän rauhoittui, sillä turhaan etsittyänsä menivät poliisimiehet, pois kello kolmen aikaan aamulla, majuri Bratt'in, vahtipalvelusta tekevän upseerin sekä sotamiehen jäädessä sinne, jotka nyt sijoittuivat aivan neiti Rudenschöld'in vuoteen viereen, silmäillen häntä alituisesti.
Ei, tätä ei hän kuitenkaan voinut kestää! Hän ojensi kätensä, vetääkseen vuoteenverhoja eteensä, ja peittääkseen itseänsä heidän utelioilta, loukkaavilta ja hävyttömiltä silmäyksiltänsä.
— Verhoja ette saa vetää eteenne, — lausui majuri Bratt jyreällä äänellä, pidättäen tylysti hänen kättänsä.
— Mutta minä tahdon nousta vuoteeltani — vastasi neiti Rudenschöld.
— En näe mitään, joka estäisi teitä siitä!
— En tiedä vielä, miksi minun luokseni olette näin tunkeneet ja miksi minua kohdellaan näin äärettömällä säälimättömyydellä, keskeytti Magdalena vilkkaasti; mutta minä tiedän…
— Te ette saa meille puhua, se on kielletty!
— Teille puhumatta oleminen ei ole minusta vaikeata; mutta minä en herkeä vaatimasta itseäni kohdeltavaksi kunnioituksella… muutoin vakuutan tulevani valittamaan!
Magdalena mitteli majuri Bratt'ia kylmäkiskoisella ja korskealla silmäyksellä, ja hänen vakavasti lausumat sanansa vaikuttivat että kumpaisetkin upseerit kuiskaeltuaan keskenänsä, vetäytyivät lähimäiseen huoneesen, käskettyänsä sotamiestä sijoittumaan ovelle.
Magdalena veti verhot lähemmäksi, hänen mielensä lujuus oli mennyt, ja peittäen kasvonsa käsillään, koetti hän muutaman silmänräpäyksen koota ajatuksiansa.
Saatu ilmi… Armfelt'in hanke oli saatu ilmi! Hän ei tällä, tuskallisella silmänräpäyksellä ajatellut itseänsä, vaan hänen lemmikkinsä vaara täytti hänen mielensä äärettömällä epätoivolla. Mitähän he rohkenisivatkaan Armfelt'ia vastaan yrittää! Voisikohan tämä vetäytyä pois siitä huonosta leikistä, johon hän oli antautunut… voisikohan hän pelastua?
Väristen levottomuudesta ja kyyneleet polttavilla poskillansa, koetti hän hillitä mielenliikutustansa, jota hänen vihamiestensä ei pitäisi saada nähdä, ja hän järjesti äkkiä pukunsa, mietiskellen, miten hän voisi hävittää selityksen noihin onnettomiin salakirjaimiin, joiden selkoa saamattomuudesta hänen lemmikkinsä pelastus riippui.
— Valmis tekemään tällaisen yrityksen, järjesti hän nyt lopullisesti kuvastimen edessä pukunsa.
Nuot yöpöydällä olevat, hopeasta valetut lemmenjumalaiset kantoivat päälaellansa vahakynttilöitä, jotka nyt Magdalenan sytyttäminä loivat häneen kirkkaan valonsa. Hänen hento vartalonsa oli peitetty mustaan pukuun, joka antoi hänen valkoiselle hipiällensä huimaavan, milt'ei välkkyvän loisteen, ja hänen vaalean tukkansa paksut lepeet, jotka hän huolimattomasti oli sitonut yhteen, valuivat kähäräisinä ales hänen päälaeltansa ja peittivät hänen poskensa ja kaulansa ikäänkuin kultaharsolla. Levollisesti silmäillen ympärillensä, astui hän nyt etuhuoneesen. Hänet nähdessänsä nousivat nuot molemmatkin upseerit vaistomaisesti seisovallensa; hänpä oli emäntä talossa, ja he vieraita, suomattomia vieraita varmaankin, ja heidän vastenmielinen siellä olonsa alkoi tuntua heistä milt'ei tukalalta. Mutta tuo hieno sivistys ja lumoava teeskentelemättömyys, joka oli tämän Kustaa III:n saleissa niin jumaloidun kaunottaren suurimpana viehätysvoimana, seurasi häntä tässäkin silmänräpäyksessä, ja pienellä kätensä viittauksella ynnä puoli hymyilyllä, joka avasi hänen purppurahuulensa, antoi hän heille merkin pysymään paikallansa, samalla kun hän silmäyksellänsä pyysi heiltä anteeksi sitä satunnaista epäjärjestystä, joka siellä vallitsi. Nainen, kodin sulostajatar, ei voinut tässäkään levottomuuden ja tämän yöllisen kohtauksen häiritsevässä silmänräpäyksessä kuitenkaan tukahuttaa luonnollista haluansa
poistamaan tätä sekamelskaa järjestävällä kädellänsä. Päivittelevän
näköisenä otti hän ylös laattiaalta rikkipoljetun helminauhan, järjesti akuttimen laskokset ja muutti istuimet paikoillensa. Häntä oli kielletty puhumasta; mutta hänen eljeensä olivat ikäänkuin sanoja ja hyvin tajuttavaa puhetta, semmoista, joka soveltui lumoja-kuninkaan aikakauteen. Nyt seisoi hän etukamarin sohvan patjan vieressä, joka, ollen rikkirevittynä laattialla, antoi hänelle hyvää tilaisuutta lähestymään tuota patjaan piiloitettua asiakirjainten selitystä. Tulisikohan hän onnistumaan sen saamisessa pois?
Heikko väristys tuntui hänen käsissänsä, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti; mutta tuo häntä kohdannut heikkous katosi yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin, ja notkealla kumarruksella taipui hän äkkiä alespäin Tässä silmänräpäyksessä riensivät molemmatkin upseerit auttamaan häntä asettamaan patjaa paikoillensa. Nopealla liikkeellä vei Magdalena kätensä tuohon salaiseen piilopaikkaan sekä loi, taivuttaen päätänsä, lempeät ja kirkkaat silmänsä kumpaiseenkin vartijaansa, jotka hänen kauneutensa ja esiintymisensä jalouden viehättäminä kohteliaalla eljeellä auttoivat häntä järjestämään sohvan ylenpalttisia pauloja. Samassa silmänräpäyksessä oli tuo tärkeä paperi hänen kädessänsä, ja huomaamattomalla liikkeellä pisti hän sen valkoisilla karrikkailla reunustetun kaulahuivinsa alle, jonka hän nyt heitti olkapäillensä.
Hän oli saavuttanut tarkoituksensa; hänen toimensa oli tehty, ja väsyneen näköisenä laskeutui hän sohvan nurkkaan. Istuen siinä ajatuksiinsa vaipuneena, ei häntä kukaan häirinnyt ennen kello kuutta aamusella, jolloin vahteja muutettiin, ja kaksi varusväen upseeria ja yksi sotamies astuivat huoneesen, jonka jälkeen häntä, ollen yhtä tarkasti vartioituina kuin yölläkin, ei silmänräpäykseksikään päästetty näkyvistä.
Tieto neiti Rudenschöld'in vangitsemisesta oli sillävälin levinnyt kaupunkiin, ja hänelle lähetettiin nyt useampia velkomuksia, jotka hän maksoi.
Nämät laskut kietoi hän sitte kokoon samoinkuin salakirjainten selityksenkin ja pisti ne ikäänkuin ajatuksissansa — kuitenkin niin että ne näkyi — kaulahuivinsa laskoksiin. Hän oli äkkiä keksinyt keinon kirjainselityksen hävittämiseksi ja pyydettyään vähän jälkeenpäin lämmittämään huoneessa olevaa rautauunia, leikitteli hänen sormensa ikäänkuin sattumuksesta tuolla pienellä paperikääryllä.
— Nyt tulee poliisipäällikkö, — lausui eräs upseereista, — ja jos hän saa nähdä teillä olevan papereja kaulahuivissanne, voi hän luulla meidän sallineemme teidän vastaanottaa kirjeitä.
— Te olette oikeassa, — vastasi neiti Rudenschöld välinpitämättömän näköisenä. — Teidän luvallanne panen ne palamaan.
Työntäen poveensa laskut, otti hän sieltä samalla kirjainselityksen, jonka hän nyt heitti tuleen.
Heti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkökin, joka oitis kysyi salakirjainten selitystä, jonka Magdalenan omaksi menestykseksensä tulisi hänelle antaa.
— Päivällisen aikana olisin minä voinut sen teille antaa, jos olisin tahtonut, vaan nyt se on minulle mahdotointa! — vastasi neiti Rudenschöld heleällä naurulla, — sillä näiden upseerien nenän edessä minä olen sen polttanut… niin tässä näette laskut.
— Herra-hyvät, te tulette saamaan tästä vastata! Miten te hoidatte vartijatointanne?— huudahti poliisipäällikkö, silmäillen vihastuneena noita hämillään olevia upseeri-parkoja.
— Nuot herrat eivät ole mitään laiminlyöneet, päinvastoin haittaavat he minua sangen paljon alituisella läsnäolollansa, keskeytti Magdalena, yhä hymyillen; sitte kääntyi hän poliisipäällikköön, lisäten vakavammin: — En luule kuitenkaan tehneeni mitään, joka ei olisi luvallista vankiudessa… kukin puolustaa itseänsä mielellään, miten parhain voi!
VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Yhä tarkasti vartioituna pidettiin neiti Rudenschöld'iä parin viikon aikana huoneessansa. Hänellä ei ollut lupaa ottaa vastaan keitään vieraita, eikä hän tietänyt, mitä hänestä ajateltiin sekä mitä hänelle aijottiin tehdä ja ennen kaikkia hän ei ollut saanut minkäänmoisia tietoja Armfelt'ista. Tämä aika oli täynänsä epätietoisuutta ja sanomatointa tuskaa, jota hän teeskennellyllä levollisuudella koetti salata. Niinpä tapahtui sitte toukokuun 4 päivänä v. 1794, että herttuan lähettiläsupseeri tuli hänen luoksensa, tuoden sellaisia terveisiä hallitsijalta, että jos hän tahtoi ilmaista salakirjainten selityksen sekä nimittää kaikki ne, joille Armfelt'in hänen nimellensä lähetetyt kirjat olivat määrätyt, päästettäisiin hän heti vapaaksi ja ihmisille selitettäisiin hänen ainoastansa erehdyksestä tulleen vangituksi. Muussa tapauksessa täytyisi hänet jättää alttiiksi lain koko ankaruudelle, ja silloin maksaisi se hänen henkensä.
— Sanokaa herttualle, — vastasi Magdalena tyynellä maltilla, joka hänestä ei hetkeksikään luopunut, — sanokaa herttualle, että olen valmis antamaan henkeni hänen huostaansa, vaan en ikänä ystävieni luottamusta.
Tunti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkö Ullholm ilmoittamaan hänelle, että hänen oli jättäminen huoneensa, astuaksensa yleiseen vankilaan, sekä että husaarijoukko tulisi hänet sinne saattamaan.
— Enkö pääse sinne ilman tuotta vartijaväettä? — kysyi Magdalena, ja kyyneleet silmissänsä jatkoi hän vilkkaasti: — Ah, sallikaatte minun mennä sinne yksinäni, jalkasin… jospa te luottasitte minun kunniasanaani! Te käsitätte, herra poliisipäällikkö, ett'en itseni takia ano tätä armoa, vaan sen vuoksi, että onneton äitiparkani asuu tässä vastapäätä, ja hän tulisi varmaankin levottomaksi…
— Minä käsitän, — vastasi Ullholm, kääntyen äkkiä poispäin, kreivitär Rudenschöldillä lienee ilman tätäkin näytelmää kylläksi syytä murheesen. Minä tulen vartijaväen kanssa olemaan tiellä teidän vastassanne, ja luottaen teidän rehellisyyteenne, armollinen neiti, tahdon käskeä tänne ajurin vaunut, jossa te myöhäiseen illalla voitte täältä lähteä.
Tämän lupauksen johdosta kulki neiti Rudenschöld täydellisessä öisen pimeydessä ja ainoastansa yhden upserin seuraamana hänelle määrättyyn vankilaan, joka oli sama, mihin vuosi takaperin kuninkaan murhaaja Ankarströmkin oli suljettu. Tässä neljä askelta pitkässä huoneessa ei ollut vuodettakaan, vaan ainoastansa puinen lavitsa ja joitakuita puusta tehtyjä istuimia.
Hänen turvatoin ja surkea tilansa vaikutti hänen syvästi tässä silmänräpäyksessä. Häntä kohdeltiin kuten pahantekijää, mutta mitä oli hän siis oikeastansa tehnyt? Oliko tuo niin ääretöin rikos, että hän sokeasti oli pannut toimeen hankkeita, joiden vaarallisuutta isänmaallensa hän ei ollut käsittänyt ja että hän umpimähkään oli totellut sen henkilön pienintäkin viittausta, jota hän niin paljon
rakasti? Ainoastansa hänen onneansahan Magdalena oli tarkoittanut ja työskennellyt ainoastansa tuon nuoren kuninkaan menestykseksi!
Tarkoitus oli ollut hänelle pääasiana ja keinot sivuseikkoina, ja hän oli pannut liikkeelle vääriä huhuja hallituksesta sekä hallitsijasta ja hankkinut puolustajia tuolle kuninkaalliselle lapselle, koska Armfelt oli sanonut hänelle tämän olevan tarpeellista ja välttämättömästi pitävän tapahtua, voidakseen täyttää Kustaa III:lle antamaa lupaustansa — tuota pyhää lupausta, että Armfelt pitäisi huolta hänen pojastansa.
Nämät ajatukset johtuivat Magdalenan mieleen, silmäillen haikealla katsannolla ympärillensä, sill'aikaa kun poliisipäällikkö Ullholm järjesteli vahteja, jotka häntä tulisivat vartioimaan.
— Täällä on hirveän kylmä, — lausui neiti Rudenschöld, väristen vilusta, — ja jos olisin luullut tällaista vankeutta mahdolliseksikaan, olisin totisesti varustanut itseni turkilla. Eikö tänne edes saa valkeata?
Molemmatkin vartijaupserit, Hellvig ja Lagerheim, silmäilivät epäröivinä toisiansa.
— Tänne ei ole vielä ehditty tuota puita, — vastasi Hellvig, täällä on tosin eräässä nurkassa muutama puu, mutta ne eivät riitä valkeaksi.
— Tunnen itseni tänä iltana tavattoman väsyneeksi, — lausui Magdalena alakuloisella hymyilyllä, mutta täytyyhän ottaa vastaan sekä pahat että hyvät päivät ja koettaa niihin nöyryydellä mukautua!
Jospa minulla olisi tässä kylmyydessä edes peitto, koettasin nojata tähän puulavitsaan, sillä minä tuskin jaksan istuakaan.
— Tässä on minun viittani, — lausui Hellvig äkkiä, — ei, te ette saa kieltäytyä kietomasta sitä ympärillenne!
— Ja tässä on minun nuttuni, — virkkoi Lagerheim, — sallikaatte minun levittää se lavitsalle.
Kyyneleet tulivat Magdalenan silmiin; nämät sitte vankeuteen astuttuansa niin kauan pidätetyt kyyneleet valuivat nyt näiden kumpaisenkin upseerin silminnähtävän sääliväisyyden johdosta ales hänen poskillensa.
— Minä itken, — lausui Magdalena, — mutta en tunne itseäni läheskään niin onnettomaksi kuin äsken. Ah, tätä teidän hyvyyttänne en tule koskaan unohtamaan!
Pannen puunpalikan päänaluiseksensa, valmisti neiti Rudenschöld nyt vuoteensa. Nuot ankarat mielen liikutukset, joita hän tänäpäivänä oli tuntenut, olivat laskeneet ikäänkuin painon hänen sieluunsa ja ummistivat hänen silmäluomensa; hän nukkui pian sikeästi, sill'aikaa kun nuot molemmat upseerit istuivat pelkässä virkanutussansa, väristen ankarasta vilusta, vaan ei silmänräpäystäkään katuen pientä uhraustansa.
Kello kolmen aikaan yöllä kuului kova huuto: kuka siellä? joka kaikui holveissa. Säikähtynenä säpsähti neiti Rudenschöld vuoteeltansa, eikä hän suuresti rauhoittunut nähdessänsä poliisipäällikön astuvan sisään.
— Minä tuon teille erästä kirjettä, — lausui hän, — joka on tullut teidän nimellänne; mutta osoite on, kuten tavallisesti, salakirjaimilla; kenelle on tämä kirje?
Neiti Rudenschöld näki sen olevan Kustaa Aadolf'ille.
— Minä osaan yhtä vähän kuin tekään lukea tätä kirjoitusta, — lausui hän äkkiä; — kun ei minulla ole selitystä, on sen lukeminen minulle mahdotointa.
— Teidän täytyy tämä kuitenkin lukea, ja jos ette tee sitä hyvällä, on keinoja pakoittaa teitä siihen.
— Minä en tiedä mitään muuta keinoa, paitsi sitä, joka riistää minulta järkeni — vastasi Magdalena, joka vetäytyen takaperin, nyt kohtasi poliisipäällikön ankaran ja terävän silmäyksen, — sillä ei mikään muu voi pakoittaa minua toimimaan vastoin tahtoani, ja kidutuksen on Kustaa III:s ainiaaksi poistanut.
— Niin on, mutta ei käsirautoja eikä peukalonpuristimia, — lausui poliisipäällikkö, joka nyt, vetäen nämät koneet lakkaristansa, pani ne pöydälle, jolla ne olivat ainoat esineet, joita kynttilän liehuva leimu kirkkaasti valaisi tuossa pimeässä ja kolkossa huoneessa.
Kalmankylmä tunne järisytti Magdalenan mieltä, ja heittäen polvillensa, huudahti hän:
— Oi, Jumala, anna minulle anteeksi kaikki pahat tekoni, ja suo minulle sitä voimaa, jota tarvitsen!
— Noh, tahdotteko, neiti, jo sanoa, kenelle tämä kirje on määrätty? kysyi poliisimestari äreästi, laskien kätensä pöydälle.
Magdalena oli yhä polvillansa, hänen kätensä olivat ristissä, ja silmänsä luodut ylöspäin.
— En! — oli hänen ainoa luja ja vakava vastauksensa.
