No part of this book may be reproduced or used in any manner without the prior written permission of the Copyright owner, except for the use of brief quotations in a review.
This is a work of fiction. Names, characters, businesses, places, events, locales, and incidents are the product of the author’s imagination or used fictitiously. Any resemblance to actual persons, living or dead, or actual events is purely coincidental.
Your mental health is my absolute top priority and as such, here are some possible Content Warnings I’d like you to be aware of:
Mental and Emotional Trauma
Domestic Violence
Kidnapping and Drugging
Murder
Sexual Assault
Blood Violence
Torture
Betrayal of a Parent
Death or Injury Conspiracy
Pregnancy
Words to Know
Amore Mio: My Beloved (Origin: Italian)
Feggari Mou: My Moon (Origin: Greek)
Utsukushii: Beautiful (Origin: Japanese)
Mi Alma: My Soul (Origin: Spanish)
Echos: Son (Origin: Greek)
Chapter 1
AMARIS
What in the donkey dick kick is this bullshart? I lift my head from a cool, hard, rough surface at what sounds like a meat grinder whacking it’s meat repeatedly. I immediately slam my head back down as a vicious light blares into my corneas. Fear races through me at my unfamiliar surroundings and as I try to adjust to the pounding in my head I realize that my connection with my bonds is silent. A cloying emptiness fills me and my heart feels as though it’s going to beat through my chest.
“It’s about time you finally woke up. I always knew you were weak but for fuck’s sake, at least put up a fight.” The voice sneers.
Confusion swirls in my mind as I try to figure out why that voice sounds familiar. Bracing myself for the pain I know will come when I open my eyes, I crack an eye open. There, in the shadow of what seems to be a large stone room, is none other than creepy Dean Orsen.
What the fuck? Why is this bastard here? Where am I? What the fuck is happening?
“Aww, look at the useless child!” He laughs, pointing at me like we are children on a playground, causing anger to fill me. I will be damned if this sorry piece of shit thinks I’m weak.
“Listen hear professor tiddlywinks. My Soulbonds will come for me and you will get your ass kicked.” Dean Orsen scowls at me like I’m last month’s dinner come back to haunt him as I try to sit up but fail, finding my arms tied to the post above my head.
“Silly girl. The Dark King has made sure they will never find you. He is not a careless man and has assured me that you are completely hidden.” He says, landing a painful kick in my side. I stare at the creepy dean from the College of Supernatural Studies, willing his head to burst with my magic but nothing is happening. Instead, a hearty laugh rips through my lips and I have to blink away the tears from how hard I’m laughing. I think I’ve lost my mind. This has to be a dream. A sting penetrates my laughing as the creepy dean smacks me hard enough that I taste blood on my tongue. Fuck.
“You insolent girl! The Dark King has also said that you are mine to do as I please with, so long as you are alive! Do not think I am immune to the pleasures your body could offer.” An unnerving grin spreads across his face as he trails his finger down my cheek and skimming the top of my breasts. I audibly gag at the feel of putrid touch causing him to slap me again. This fucker is going to knock out a tooth if this keeps up. I search for my magic but realize that I can’t feel it and a shiver sets in with the realization that I am unprotected and completely fucked.
The bastard growls. “The Dark King has his goals for you. You are, after all, his daughter.” Um, What? Surely, I heard that wrong. My father has been missing since my birth but I can’t help the lead weight that is now in my stomach.
“What? You didn’t realize you were destined to be the sacrificial lamb so the real ruler can take his rightful power and place on the throne? Your father never wanted a daughter but your useless mother refused to give you up.” He scoffs. Rage and confusion flood my body and my mind swims at his revelation. My father… he’s missing. Isn’t he?
This explains why he’s spent the last few days rotating between hitting me and scratching me with a long, metal stick that’s no bigger than a skewer. He wants me to agree to give up my powers
but I refuse. I can’t let my power fall into the hands of such a vile person. If he is even a person.
“Goddess you’re pathetic! Look at you, girl. You are tied up to a post and can’t do anything about it.” He says, once again running his finger down my stretched arm to my waist.
“Get your fucking hands off of me you needle dick creeper!” I shout, spitting in his face with a satisfying plop that accompanies his disgusted scream.
“You’ll pay for that you useless slut!” He shrieks, punching me in the face multiple times. My right eye immediately begins swelling and my mouth throbs, telling me he probably did some damage.
“Is that all you’ve got you overgrown, pencil-shaped dildo?” I spit and see blood rather than saliva.
Well, shit. That really isn’t good. Oh, well. I’m too far into pissing him off now. Maybe I can make him mad enough that he’ll make a mistake.
He grabs my hair and slams my head into the floor beneath me with a sickening crack.
Blood pools under my body, nausea is making my stomach feel as if I’m on a merry go round, and my head spins. Dean Orsen squats in front of me, a nefarious grin making itself at home on his face. My eyes begin to droop but he is far from done with me.
“Oh, you think it’s nap time? I guess I need to wake you up.” He says, lifting my chin to look at him. His other hand runs up my thigh. I hiss as cold air suddenly envelops my body, my clothes gone in a matter of seconds. Panic surges through me as my body begins to tremble.
“What the fuck are you doing? Give me my clothes back!” I yell, but it seems to only encourage him as his hand only wanders higher, only inches from my privates.
“Now what fun would that be? You were told you couldn’t belong to anyone else and you just wouldn’t listen. I think I deserve some of what those pathetic shifters have gotten.” He spits, his hand resting just shy from my now bare bikini line.
This can’t be real. This has to be a nightmare. Looking around the room, I try for the millionth time to find something, anything to
get this perv away from me. My magic has been unresponsive since I woke up but I try again to call it, knowing that if I can’t, this sick monster is going to commit far worse crimes against me than he already has. I close my eyes, dropping my head in a show of giving up as I focus on the well in my center. A faint silver glows in my mind and I nudge it closer. Finally I manage to grasp it and shocks race through my body as Dean Orsen goes flying and my shackles break.
Before my shock can take hold, I take this moment to search for something to wear and find my clothing on the far side of the room by the door. Dumbass. At least his stupidity is helpful. I throw on my pants, top, and shoes and rush to the door. Locked. Fuck. Of course it’s not that simple. I pull for my magic again and it comes easily this time. Almost as if it’s missed me. It rushes from my hand and the door shatters.
Glancing back at the Dean as he lay on the floor completely still, I can’t stop my legs as they carry me to his unconscious body and my foot slams into his face causing blood to pool beneath him. I leap from the door and allow my magic to be free. I watch in amazement as it builds a wall in front of the door from tree branches, rocks, and what looks like slime. The dark, cool night is a relief to my soul as I sprint into the woods as quickly as I can, my wounds still bleeding. I know he can use it to find me but my concern is getting as far away as possible before he wakes up. My heart races, my lungs burn, and my body aches but I run. I pump my legs as fast as they are willing to go and I pump my arms to give myself more momentum. Running until my legs are jello, I find an abandoned shack and after chanting a quick concealment charm, I race inside and slump against the door. A feeling of anger and desperation fills me and after a moment, I realize that these aren’t my emotions but my bonds. Certainty fills me that they will find me and I nestle in front of the worn, wooden door unable to keep my eyes open a second longer. Darkness beckons to me as if it were the softest blanket ever stitched and I wrap myself in it’s hold.
Chapter 2
ATTICUS
It’s been three days since Amaris was taken and Stella and her bodyguard, and her… thing… of a boyfriend arrived to help find her. Something about this weasel doesn’t sit right with me and Ris would never forgive me if this fuckwad hurt her soul sister and I didn’t do something to prevent it. I won’t let her down.
“You doin’ okay Stels? Need anything?” I ask, barging into her suite, her guard greeting me with a handshake, and ignoring the look of agitation on Dominik’s face at me outright ignoring him. In fact, it kind of gives me pleasure making him mad.
“I’m fine Atticus, I finally got the meatballs I’ve been wanting!” she says excitedly. I don’t see any though.
“Finally! Where are they, I gotta taste em’!” I ask, glancing around the room and coming to rest at the mound of meat and sauce on the tile floors. Fuck. That’s not good. Tears well in her eyes as she comes to the same conclusion and the tears begin pouring down her cheeks as she rolls over and puts her face into the cushions, letting out a heartbreaking wail. Shit. I feel so bad for her. The caretaker has been in town until this morning so no one could magically bring her the meatballs from back home until today and now they are gone. Aeric, her bodyguard, comes to sit beside her to
comfort her, something Dominik should be doing but instead, the dipshit is just standing there like the piece of shit he is.
“I will go grab you more, Stells.” I try to reassure her, squeezing her shoulder.
“See? Atticus will go talk to Carmen and get you more, It’s okay. Take a deep breath and let it out slowly. I’ve got you.” Aeric says, repeating it over and over until her wails turn to sobs and then hiccups.
Finally, a smile replaces her frown and relief fills me. She has quickly become like a little sister to me and I would do anything to see her smile. I walk to the door and bow as I back out of it knowing it will make her giggle. Stella made a rule that we aren’t allowed to bow to her unless we are joking almost immediately after she arrived because Selestino kept bowing every time she was around.
Keeping Stella happy helps keep me busy and gives me a small dose of happiness until we can get my Lil’bit back, and we will get her back. Selene has managed to pick up small traces of her over the last few days and is sure she will have a location soon, despite finding out that Amaris has an extremely powerful cloaking spell on her right now. It’s been radio silent from the Dark King as we scour the Kingdom to find her.
Selene is certain she’s still in this realm due to a spell that notifies her if anyone enters or exits the realm once it’s on lockdown. No one has come or gone since we notified her. My hope never wavers that she is at least remotely safe since the person that has her is her biological father. I’m not stupid and I know he is a shit person but I can’t help but be hopeful.
AS I WALK into the kitchen, I see Carmen setting the places for dinner tonight and can’t help but notice there are two extra.
“Hey Carmen, who are the extra settings for?” I ask, accidentally startling her. She walks over and swats me with a cloth place mat.
“What have I said a million and one times about sneaking up on me? I swear you are too quiet to be a dragon.” she says, resuming her duties.
“I didn’t mean to. I thought you saw me come in. I’m sorry. Who are the extra settings for?” I ask again feeling a bit on edge. She looks up at me, her gaze softening a bit.
“They are for Lykos’ parents. They should be here within the hour.” Surprise runs through me at her revelation because Lykos hasn’t said anything about when his parents are coming.
I know he’s been stressed but this would have given us enough time to properly prepare. None of us have met them and I don’t know how they feel about their son sharing his Soulbond with three other men. What if they hate us?
I turn to walk away when Carmen calls out to me, “Atticus, what was it you came in here for?” she asks and I curse at having forgotten poor Stella’s meatballs.
“There was an incident and Stella’s meatballs didn’t survive. Do you think you can get her more?” I pause as she seems to examine my face briefly. Seeming satisfied with whatever she sees, she humphs.
“I can do that. Just wanted to make sure you weren’t wanting them for yourself. Dragons are always hungry.” she harrumphs and turns back around.
I pass through the dining room as Carmen continues her tasks humming as though she was never interrupted. My dragon needs to release some nervous tension before Lykos’ parents come tonight and my already pent up energy at my Soulbond missing is becoming too much. As I approach an open field on the backside of the castle I hear hushed whispers and slow to a creep, Hiding behinds a grove of trees that surround a secluded, run down shack. I peek around the corner and there, in Lunaria, is Dean Orsen. What the fuck is he doing here? When did he get here? I start to move toward them when I overhear the dean speaking.
“She’s contained. The Dark King’s plans are going accordingly. You better not screw up your end of the plan or I’ll skin you myself.”
Someone from the castle is involved? I rush to the front of the rundown shack and stop dead in my tracks. Revelation crashes through me as I see who is standing before me talking to the dean. I knew that slimy bastard was no good, but being involved in the kidnapping of Stella’s best friend and the future queen of Lunaria? Dominik can’t get away with this. I have to do something. If I rush at them, the dean will just use fae magic to transport himself and I don’t know what kind of powers Dominik has since only some fae have the ability to transport. Ugh. I don’t know what to do.
“Dominik! What the fuck are you doing? How could you betray Stella like this?” I shout, starling him and the dean as they both turn to face me.
“Oh child, Nik here is the least of your worries.” Dean Orsen says with a wicked grin, then he’s gone in the blink of an eye. Fucking fae powers. I turn to face the lone fae prince before me and am enraged when I see the smug grin on his face.
“What do you want, Dragon? A cookie? So you heard a conversation. Stella will never believe you and even if she did, it wouldn’t matter. She is permanently tied to me because of the creatures growing in her womb.” I could kill this smug bastard. I lunge for him but it turns out he can transport and I face plant into a bush of red berries, covering me in berry guts.
As I stand and brush off what I can, my mind races. Dominik is working with the Dark King, but why? He’s a prince so he doesn’t need power or money. I start my walk back to the castle to let Selene, Stella, and the guys know about the traitor. We will find Amaris and deal with all of those that think being a traitor is worth it.
Chapter 3
LYKOS
“You’re never goin’ to fuckin’ believe…” Atticus trails off after storming into the Queen’s office. Frozen, he seems to have noticed my parents sitting beside me at Selene’s desk.
“What’s the matter, Atticus?” Queen Selene asks, worry and fear encapsulating her normally cool expression.
She waits for Atticus to answer but he seems frozen. I don’t think I’ve ever seen the burly dragon freeze before. What the heck is going on?
“Atticus, Is it Amaris?” she asks, shaking him from his stupor. He looks at me, then my parents, and he finally comes to rest on Selene.
“I know who has our girl.” Sharp intakes around the room fill the silence as we all try to comprehend what he is saying. My father speaks up, beating even the queen in questioning him.
“Speak boy, what do you mean? Who has Amaris?” My father demands, his voice firm but soft. Atticus opens his mouth then closes it again. Pinching the bridge of his nose, he sighs heavily.
“I have no proof. I shouldn’t have said anything. You’ll never believe me.” He says with a sour tone as if he had been bested in a chess match. What the fuck is he talking about?
“I don’t care if you have proof or not. This is my daughter you are talking about and you will share what you know.” The Queen commands.
“It’s as we suspected, the Dark King has her. I overheard a conversation out in the field by the old shack.” He rushes to explain but confusion settles over me.
“Atticus, we already know the Dark King has her, he left a note remember?” I ask, fidgeting with my hands and scratching the back of my neck. This is odd behavior, even for him. I cast a worried glance at the Queen but she seems to have caught something I didn’t as she leans forward, placing her hands on her desk.
“Atticus, please explain. We know about the Dark King so what is it that has you so out of whack? Who was talking about it?” she asks, logic clicks in my slow brain and I realize he wasn’t done explaining, he just was struggling getting everything out.
Letting out a shaky breath, he begins to speak. “It’s Dean Orsen. Dominik. I don’t know their connection or how they are involved. I heard Dean Orsen say that the Dark King’s plans are going flawlessly and when I tried to confront them, he told me I had more to be worried about than just Dominik.” He pauses, a look of fear crosses his face.
“We have to tell Stella. Now! There’s no telling what he’s doing to her now that he knows I know about him.” He says, turning and sprinting out the door without giving us even a fraction of a second to respond.
“Your majesty, what would you like me to do? He will reach Princess Stella’s quarters rather quickly and if Dominik is working with the Dark King, we can’t possibly predict how he will react.” Jereome declares, walking into the room and standing in front of the desk, his right fist moving to touch his left shoulder in a greeting.
“Jereome, follow swiftly and be sure the child doesn’t do anything too hasty. We don’t have any proof and we will need it if we are to put an end to this.” The Queen commands and Jereome leaves just as quickly as he appeared. I stand to leave but Queen Selene raises her hand with a silent command to stop.
“Sit, child. We have much to discuss and Jereome can handle anything that may happen.” I open my mouth to protest but she raises her hand again.
“I know you want to go be there for Atticus and to handle Dominik but I can assure you that I have it handled. You need to be here because we still have much to discuss with your parents if you are to ask my daughter to participate in a mating ceremony.” she says, and I realize I had briefly forgotten about the mating ceremony.
Letting out a sigh, I plop unceremoniously into the chair across from the Queen. Sadness and despair suddenly crash through me, making me cry out. Gripping my head, I fall from the chair.
“Lykos! Are you okay?” The Queen asks, walking around her desk and crouching by my side as my parents echo her movements.
“Kos’ what’s going on?” My father asks
“What in all the realms is going on?” My mother frantically asks.
“Mom, I’m okay. My head just hurts and I don’t feel right. I feel… Scared and angry.” I say, trying to make sense of the wave of emotions running through me. I’ve never felt like this before and I want to scream in frustration at not knowing what’s wrong. Another wave of pain shoots through my head, this time it feels as though I’m being punched in the face by a tree.
What the fuck is going on?
I try to sit up but can’t, another wave of pain crashing through my head. My vision blurs and my ears ring. A drop of blood startles me as it drips from my nose. Carmen charges into the room looking as though she is ready for war.
“We’ve found her! Amaris’s location is uncloaked but we fear it is only temporary, we must hurry!” she urges, bouncing on the heels of her feet waiting for an answer from the Queen. My eyes are heavy and I can’t focus. Queen Selene’s words sound muffled as more pain lances my brow and my world goes black.
Chapter 4
ATTICUS
Pain engulfs me mid stride and I fall to my knees. No! What the fuck is wrong with me? This is not the time. I have to save Stella. Amaris needs me to save Stella. Jereome rushes to my aid, no doubt sent by the Queen to stop me from murdering Dominik.
“Atticus, are you okay? What is the matter?” he asks, kneeling next to me.
I try to answer but I am struck by more pain as it terrorizes my head. What the fuck is going on? Fear, anger, and desperation fill me and it dawns on me that these aren’t my emotions. These have to be Amaris’s. She is the only one I’ve ever felt this clearly, but how? We haven’t felt more than faint trickles since she was taken and cloaked.
“Amaris. I feel her,” I say, my throat feeling like it’s closing and my head growing dizzier.
“Let’s get you to the infirmary,” Jereome says, placing his arm around me and moving my arm to wrap around him.
Something feels so very wrong.
Lil’bit, we’re coming foryou. Pleaseknowthat. I speak it to our bond, hoping with sheer desperation that she somehow hears my promise.
Blood leaks from my nose as my world goes black.
Chapter 5
SELESTINO
Fear laces every thought and coats my soul as if it’s woven into my very being as I feel the bond come alive again and I feel Amaris’ anger, disgust, betrayal, and fear. The bond being silent for three days has driven me to the brink of insanity as I hear Queen Selene calling to me.
“Selestino! We’ve found her! Ready yourself so that we can bring our girl home!” she shouts as she runs to the stables, Jereome following close on her heels.
What? Surely I must be imagining things. I’ve gone mad.
“Selestino, I know this is a shock but if you don’t hurry, we will leave you here. I’ve left Atticus with Carmen. We must go now before her location is blocked again!” Jereome shouts from the stables on the other side of the garden pulling me from my shock and denial.
This is happening. They really found her. I stumble to my feet, knocking over the chair belonging to the garden’s lounge set. I hurry into the stables and gather Shillia’s mount and tac, preparing her the best I can for the unknown distance and conditions ahead. I throw a blanket, a few bottled waters, and a few granola bars into the saddle bag and magic a jacket for myself. Sliding the jacket onto my shoulders, I mount Shillia and ride after the Queen and Jereome as
the castle guards rush to follow and as we disappear into the dense forest I can only think of what it will be like to have her back with me.
WE’VE BEEN RIDING for nearly two hours when we come across a small, debilitated shack barely big enough for a wood shed. The bond pulls in my chest and I know without a doubt, that my sweet bond is in there. As I get closer, there is a tug that pushes me slightly backward but without a moment’s hesitation, I push forward and rip the door from it’s hinges. With a loud crack and a soft thud it hits the forest floor. What I didn’t count on was my bond falling with it. Mentally berating myself for my carelessness, I scoop her from the ground as if she were the most beautiful flower, ready for my picking.
“Ugh, why the fuck did you do that?” She questions, her eyes boring into me with a stare that could whither a soul. After a moment, her gaze softens as I see the recognition grow in her eyes.
“Selestino?” She questions in no more than a whisper.
“Yes, Mi Alma. I’m here to take you home.” I whisper, emotion clogging my throat at the excessive bruising and cuts that cover her face, neck, and arms, ranging in size from a pin prick to a full blown hand print around her neck. Rage fills me and I make a vow to myself. I will kill whoever did this to my beautiful Soulbond.
AS AMARIS LAY
PRESSED against my chest on our way back to the palace, I have to tell myself that this is real, it’s not a dream. She’s here with me. She’s safe. I thought she would put up a fight about being carried, but as soon as I settled onto Shillia she fell into a deep sleep. I am going to kill anyone that was a part of taking her. How dare someone touch what is mine? Do they not know who her
mates Are? Thoughts of what may have happened to her while she was a prisoner race through my mind and I nearly suffocate at the thought of someone touching her in any way. She begins to stir in my arms and I still. I’m not ready to relinquish my hold on her yet.
As we approach the portal, I know she will awaken when we pass through, especially after everything she’s been through.
“Come Selestino, bring her to the portal so we can get her home and in bed. The Dark King may not realize she’s gone yet but when he does, the war will certainly begin.” Selene says, opening the portal and waving us through.
“This is going to suck, but I’ve got you.” I tell Amaris as I kiss her damp forehead. It’s fairly cool so I’m not sure why she is sweating and though it is concerning, it’s the least of my worries. As we step through the portal, Amaris begins slapping at my arms like they are mosquitos and I fight to hold her.
“I would let her down if you don’t want your trousers covered in stomach juice.” Selene says as she steps from the portal behind me.
I place Amaris on the ground and she runs to the nearest bush, vomiting everywhere. I hold her hair as she empties the contents of her stomach. I know this isn’t ideal but at least I know she was fed while being held captive, otherwise she would be throwing up stomach acid instead of what appeared to be corn and bread.
Her vomiting slowly turns to dry heaving as Carmen comes offers her some water. She drinks greedily before we could tell her to take it slowly and immediately she bends back over and throws up again. My poor, sweet Soulbond.
“Amaris honey, we really need to get you to the infirmary. We need to make sure none of their magic ligers on you and that you are okay.” Selene cringes as she says the last part, no doubt knowing that she most likely isn’t okay after being kidnapped and held hostage for three days.
Amaris stands and pulls her hair to the side, revealing even more bruising down her chest. Rage courses through me causing me to shake. What happened to her?
“Let’s go.” Is all she says as she turns to the castle, wobbling on her feet. I follow behind her not wanting her to fall, but also not
wanting to be far from her ever again. We’ve made it about half way across the lawn when I hear Dr. Anne.
“Selestino. Amaris. Come this way, I have set up the secure infirmary. No one will get in without your or the Queen’s express approval.” She says, ushering us into a hidden alcove on the side of the castle.
“What do you mean? Do we need it to be secure?” Amaris asks. My eyes nearly bug out of my head and I’m certain I look like my mouth is frozen open. Is she serious?
“Mi Alma, you were just kidnapped and trapped for three days. Yes, this is necessary. We need to keep you safe.” I say, hoping she will understand.
“Okay.” She says, sending fear through my body. I was expecting much more push back. She doesn’t strike me as the type that wants to be saved. What happened while she was captive?
Dr. Anne leads us into a large room that has sterile white walls and floors with tall stainless steel shelves lining the walls. There are several soft looking hospital beds lined in the middle. It looks as though it could treat a small army. Maybe it could. Carmen turns to head back to the main castle as Dr. Anne shuts and bolts the door, waving her hand over it. She drops her hand and turns to us, grabbing some fabric from a shelf.
“Amaris, I’ll need you to undress and put on this gown. Would you like to be alone?” Dr. Anne asks her and my brain nearly explodes. Alone? After everything that’s happened? Amaris looks up at me with her gorgeous Amethyst eyes and my heart breaks at the uncertainty I see there.
“Mi Alma, you can be alone if that is what you wish.” I say, every part of my body protesting at those words. The very thought of her being alone makes me want to rip my hair out. Amaris seems to ponder the idea for a minute before responding.
“Selestino can stay. I don’t want to be alone right now.” My body deflates in relief at her words and I can’t help but to pull her close and hug her. She grows stiff in my arms so I pry myself away from her.
“I’m sorry Mi Alma. I didn’t mean to do anything to hurt you.” I say, taking a step back.
“You didn’t hurt me, I just feel… off right now.” She says with a vacant look and I nod in understanding.
“Alright, some of those injuries look pretty rough so try to let Selestino help you, okay?”
Dr. Anne says with a frown as she places the gown on the bed and walks through a door on the far side of the room that I hadn’t noticed before. The door clicks shut and I turn back to Amaris as she begins putting the gown on over her clothes. Confused, I watch for a second more before saying anything.
“Mi Alma, I think she meant you had to take your clothes off and then put the gown on.” I say, trying to be as unobtrusive as possible. She seems very distant and I don’t want to upset her. Her shoulders drop and she lets out a large breath.
“I know. I just…” She trails off. I get the feeling she doesn’t want to be undressed around me so I do the only thing I can think of and turn around to face away from her.
“I’ll turn around and give you some privacy. Let me know if you’d like me to find something to use as a blindfold. I want you to be comfortable and I will do whatever it takes to make sure that you are.” I say truthfully. Rustling tells me she’s changing and I fight the urge to turn and check on her. Though I’ve only known her a short time, it’s so unlike her to be so quiet.
“Okay, you can turn around. Thanks for that.” She says quietly.
“Amaris, I know you don’t know me well but I’m concerned for you. How can I help?” I ask, an overwhelming desperation to make her feel better is taking over and I can’t seem to control it.
“Look, I know you’re worried and I get it, but I’m okay. I’m confused and exhausted and just kinda off but this is just something that will take time. I appreciate you wanting to help but there isn’t much you can do aside from not leaving me alone.” Her words are like a balm. Not because I am doing anything helpful other than staying with her but because she’s communicating again. It’s only been a few hours since I found her in the woods but she is already doing a bit better. She is so strong.
“Thank you for talking to me. I won’t let you be alone. If that is what I can do to help, consider it done.” I say, a smile playing on my lips. She has no idea what this means to me. I know we only have a few weeks to cement our bond but I don’t want to rush her. Not leaving her alone gives me some time to really get to know who she is as an adult and maybe help her see that I care about her and will do anything for her.
Dr. Anne peeks her head through the door, her eyes closed.
“Are you decent?” She asks.
“Yes. I have on the gown.” Amaris answers.
Dr. Anne walks back into the room, closing the door behind her. Washing her hands at an industrial sink in the corner, she calls out over her shoulder.
“Amaris, please climb up onto one of the cots so I can look you over, okay?” She asks. Amaris obeys and climbs onto the nearest cot. I stand to her side and nervously reach for her hand. Surprise and pleasure radiates through me as she accepts my hand. She sends butterflies flittering in my stomach as she looks up at me with a small, warm smile before it falls away again and her cold mask locks back into place.
Dr. Anne steps up to the table and begins her assessment, looking over Amaris with scrutinizing eyes. After a few moments, she asks Amaris to lay back and after a bit of hesitation, Amaris lays down and the Dr. begins pressing on her stomach in different areas. When she gets to Amaris’s lower right side, she flinches. Dr. Anne makes a sound too quiet for me to hear and then pushes again a few more times before stepping back.
“I’d like to do a magic scan to get a better idea of what’s going on. I’d say a CT but we don’t really have those here since magic is faster. Is that okay?” She asks Amaris. My heart races and I can’t seem to remove my eyes from Amaris as she lays stock still on the cot. Our hands are growing sweaty and I can see her breathing quicken telling me that she is just as nervous as I am about Dr. Anne’s change in demeanor. Instead of warm and calm, there is now an anxious energy surrounding her. Amaris hesitates a moment.
“Yeah, that’s okay. Is something wrong?” Amaris asks quietly.
“Well, there is some tenderness that I want to check out and make sure it’s nothing serious. I know that probably sounds scary but I promise I will be able to tell you more after the scan.” Dr. Anne says as she turns to me.
“You won’t be able to hold her hand for this and I’ll need you to step back so the magic doesn’t interact with you instead of her. We need as accurate a reading as possible.” She says. Having had a magic scan myself I know how they go so I don’t know why I’m bothered by this, but I am. Begrudgingly I let go of her hand and place a chaste kiss on her forehead.
“I’m going to stand by the wall but you are more than welcome to look at me and focus on me during the scan if it helps. You aren't alone and you won’t be. Okay?” I reassure her and she visibly relaxes. As Dr. Anne lifts her hands to hover just above Amaris’s body, I catch Amaris’s eyes and hold them while Dr. Anne scans her entire body from the top of her head to the soles of her feet. When she is finished, she waves me over and begins explaining what she found with a concerned look on her face.
“Amaris, I don’t want to alarm you but you are pretty banged up. You have a small jaw fracture, a mild concussion, three severely bruised ribs, your spleen is extremely swollen, and you also have a some of the drug in your system that I assume they were using to keep you unconscious. While most of it will heal with a potion and some time, the medication they used will take a few more days to leave your system.” Dr. Anne finishes her explanation and shock, anger, and fear war within me and I ask myself for the hundredth time what the fuck happened to my Soulbond?
After a few moments, Amaris clears her throat.
“Okay. What do we need to do?” She asks, her voice as small as a child. I give her hand a gentle squeeze to let her know that I’m here and I’m not going anywhere.
“I need to start an IV and get some fluids and antibiotics running, is that okay?” Dr. Anne asks.
“Okay.” Amaris answers. Dr. Anne makes quick work of the IV and Amaris lies there quietly holding my hand while she hangs the IV fluids and antibiotics. As she finishes, she squeezes Amaris’s other
hand and whispers, “I’ll be back. I’ll send for your other bonds. Please try to rest.” I watch my sweet bond relax at her words, making me feel a bit more at ease as I pull a chair up to sit by her. Dr. Anne leaves, closing the door behind her and I hold Amaris’s hand as she seems to relax while focusing on the door.
Chapter 6 ANDRI
“A
ndri, are you okay?” I hear a voice ask. My eyes feel like they’re nailed shut and my head is pounding. Groaning, I roll over. Wait. This isn’t my bed. What the… I trail off as my eyes shoot open and I see that I’m laying in the garden.
Why am I in the fucking garden?
This makes no sense. Trying to rack my brain and remember what happened, I look around slowly as I sit up. A woman standing next to me catches me off guard and I feel like someone just yelled ‘boo’.
“Andri, It’s me, Dr. Anne. Do you remember me?” She asks. I stare at her a moment longer when a memory starts to come to mind. Her caring for Amaris in the infirmary after we were attacked on our way to the island.
“Yes, I think I do. Do you know what happened and why I’m laying in the garden?” I ask, hoping she has the answers I desperately need.
“I have a theory, but I don’t know enough information yet. I will certainly get to the bottom of it. Now, I need you to come with me. Amaris is hurt but she will be okay. She needs all of her bonds to help her heal faster.” She says, and her words catch me off guard. I
Another random document with no related content on Scribd:
Vilho oli uhkarohkeasti kiivennyt kadunpuoleisen akkunan puisen kehyksen kamanalle ja siellä seisten hakkasi rajusti kangellansa päätä poikki eräältä suurikokoiselta kipsikuvalta. Hän liikutteli kankeansa rajusti ja uhmaten, sillä muutamissa ihmisissä asuva luontainen hävittämisen halu oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa.
— Oleppas varovaisempi, poika siellä, — huusi Hartzell Vilholle nähdessään hänen uhkarohkean asentonsa.
— Ei hätää mitään, — huusi Vilho ja hakkasi rajusti kangellansa korinttilaista pylvästä, jonka puolitiessä oli kipsistä tehty isorintainen naisen vartalokuva. Hän hakkasi niin, että hiki valui pitkin poskia, kaulaa ja paljaita ryntäitä.
Hän suuntasi voimakkaan iskunsa kipsinaisen vasemmanpuoliseen silmään, mutta isku oli liian raju ja kipsipää onttoudessaan liian heikko. Kanki syöksähti voimalla silmästä sisään ja lävisti vinosti oikean posken. Pylväs liikahti, ja Vilho menetti tasapainonsa pudoten selälleen huimaavasta korkeudesta rakennuksen sisäpuolelle läpi kolmen kerroksen…
Kuului kamala parkaisu, ja korinttilainen pylväs syöksyi putoavan kera maahan haudaten siruihinsa onnettoman miehen. Hartzell kirkaisi, hän oli pudota leveältä muurilta ja vapisevin polvin hän vaivoin pääsi alas korkealta paikaltaan.
Tultuaan maahan hän kiiruhti poikansa luo, jonka ympärille oli kerääntynyt paljon työmiehiä. Nämä poimivat tiiliä hänen päällänsä. Tiedotonna lepäsi Vilho siinä silmät ummessa, ja suusta pursusi veristä vaahtoa. Ohimossa oli suuri, ammottava reikä, jonka sortuneen pylvään kipsinen akantuslehti oli siihen iskenyt. Veri syöksyi haavasta punaisena suihkuna ja valui pitkin paljasta rintaa,
jossa se sekaantui kuivan kalkinporon kanssa tahmeaksi hyyhmäksi…
Hartzell polvistui poikansa ääreen.
— Hän elää vielä, hän elää, — sanoi hän läähättäen ympärillä oleville, — auttakaa. Jumalan nimessä auttakaa, — vaikeroi hän käsiään väännellen.
Kun suuri tiilikasa oli saatu onnettoman ruhjoutuneen ruumiin päältä, kantoivat miehet hänet muurin pimennossa olevalle lastukasalle ja alkoivat odotellessaan paikalle kutsuttua lääkäriä pestä ja virvoittaa haavoittunutta kylmällä vedellä.
Loukkautuneen hengitys kävi heikommaksi. Onneton isä painoi likaisen kätensä poikansa ohimohaavan tulpaksi, ettei veri olisi kuiviin juossut.
Onnettomuuspaikalle saapunut lääkäri ei voinut tehdä mitään, sillä mieheltä oli pudotessa selkäranka taittunut ja sen mukana pidennelty selkäydinkin. Vilho oli auttamattomasti kuollut…
Vanhus oli polvillansa kuolleen poikansa ruumiin ääressä ja väänteli valitellen vapisevia käsiänsä, jotka olivat veren tahraamat. Itkettyänsä kotvan hän kääntyi muutamien paikalle jääneitten puoleen ja sanoi syyttävästi:
— Sellaista se on, kun rupeavat suottaspäiten hävittämään näitä vanhoja, oikeita taloja. Sen minä aina olen tiennyt, että haltia sellaisen kostaa… niin, haltia kostaa, mutta mistä se vihansa minuun nakkas, kun sen kosto koski näin kauheasti juuri minuun…?
Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli tylsästi eteensä. Ympärillä olevat pudistelivat merkitsevästi päätänsä, ja yksi kuiskasi toisen korvaan:
— Voi sentäänkin sitä Hartzell-raukkaa, nyt sen järki vissisti sekos. Ei se uskovainen mies muuten puhuisi tuommoista haltian kostosta…
Mutta Hartzell jatkoi:
— Siitäköhän se suuttui, kun minä onneton ollenkaan suostuin
hävittämään tätä samaa taloa, jota itse olen ollut rakentamassa…
Hän istui kotvan ääneti ja höpisi hiljaa itseksensä. Toiset olivat poistuneet hänen lähettyviltään ollen vakuutettuja hänen mielenvikaisuudestaan. Mutta heidän luulonsa oli turha, sillä todella hän uskoi tämän suuren onnettomuuden johtuneen siitä, että vanhaa, kunnollista taloa oli ryhdytty hävittämään, hänen käsityksensä mukaan, aiheettomasti.
Kun vainajan ruumis oli viety kotiin, otti Hartzell esille lestadiolaisten laulukirjan, asetti nenällensä messinkisankaiset silmälasinsa ja alkoi väräjävällä äänellä laulaa:
»Kun kutsumuskellomme kerta vaan soi, tuo Jeesuksen tulkaatte ääni, niin silloinpa koittavi Eedenin koi, ja ilolla kallistan pääni…»
Hän lauloi tämän laulun alusta loppuun useampaan kertaan. Vähitellen kuitenkin huoneessa hiljeni vanhuksen väräjävä ääni. Kuului vain Santran pidätetyt itkunnyyhkytykset, kun illan hämärä tummana hiipi yli kattojen ja katujen…
Hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä voimakas tärähdys, joka sai huoneen akkunat vapisemaan. Santra ponnahti kirkaisten pystyyn.
— Älä huoli säikähtää, Santru — sanoi Hartzell rauhoittaen, tuolla kadunpäässä ne vain poraavat kalliota uutta katua varten. Jospa olisi tyydytty vain uusien katujen tekoon, niin Vilhommekin vielä eläisi.
Sitten hän alkoi taas laulaa:
»Kun kutsumuskellomme kerta vaan soi…»
»ENKELTENSÄVEL»
Oli kevät. Peltiseppä Evert Pettersson ja maalari Anton Silvo olivat juuri kumpikin saattaneet vaimonsa lapsinensa asemalle. Perheet asuivat naapuruksina Hermannissa, ja Petterssonin ehdotuksesta he olivat yhdessä vuokranneet eräästä Kirkkonummen talonpoikaistalosta saunan ja kamarin, joihin molempien vaimot ja lapset oli päätetty sijoittaa pariksi kuukaudeksi. Nyt oli sinne iltajunassa matkustanut koko rääkyvä »rajamäenrykmentti», kuten Petterssonilla oli tapana nimittää vaimoaan ja lapsiliutaansa.
— Helkkarinmoisen hien se mööpelien muutto hattuuni nostikin, — sanoi maalari Silvo, joka oli ottanut pienen ryypyn »murheeseen». Kyllä niiden klonttien ja akkaväen kanssa on helisemässä.
— Jumal’auta, sanos muuta, ehätti peltiseppä Pettersson. — Siinä sitten on kimpsua ja kampsua, kun ne lähtevät. Ota mukaasi pannut ja padat, lusikat ja lasit. Jumaliste, se sänkyvaatenyytti sitten oli raskas ja pullea kuin torimatami Läskeläinen. Sen hynttykasan kanssa minä sain pulata, niin että olin revetä, mutta minä ajattelin, että »sorovnoo», pulataan nyt vaan, kyllä siitä vielä litviiki lähtee…
— Ja luuletko sinä, että minulla oli yhtään helpompaa, kun se akkapahus tahtoi sen sinkerimasiinansakin mukaansa, se kun sanoi, että voisi sillä maalla vähän neuloskella kirkonkylän herrasväille alusvaatteita ja tienata jonkun pennin. Ota, ota koko roska, sanoin minä ja aloin traisata sitä masiinaa käsikärryille, mutta silloin se pahus ilkamustui ja karjaisi, että jos et sinä senkin viinalekku paremmin hantteeraa sitä lyyristä kalua, niin minä vedän sinut oikoseen tuohon piha-asfalttiin, ja sinähän tiedät, Silvo, että kun minä vaan aion, niin minä klippaan jo. Mutta minä olin vain hissuksiin, vaikka maksani kiehui kuin spakkeli palavassa seinässä, ja asemalle minä sen sain, ja nyt ajöös koko protupuulaaki…
— Kuules, Silvo, — sanoi Pettersson, — puulaakista johtui mieleen ne oikeat »puulaakit». Mitäs jos mentäis vähän pesemään hikeä kurkuistamme?
— No se sopii, selvähän se, ei minulla koskaan ole mitään oikeata asiaa vastaan. »Purkki kaljaa» ei tekis näin kuumalla pahaa.
He vihelsivät ajurin ja käskivät ajaa »Karuselliin». Ajuri, nuori kokematon poika, maiskautti suutaan ja alkoi ajaa Töölöön päin.
— Mitä helkkaria, mihinkäs sinä vuovaat? — huudahti Pettersson.
— Ka, karuselliin…
— Mene hiiteen, eihän se sielläpäin ole.
— On maar, missäs se sitten olis, — tiuskaisi poika ärtyneenä. Kait minä sen tiedän, että siellä se pyörii ja helisee joka Jumalan ehtoo.
— Pyöri sinä missä pyörit, mutta meidän Karuselli pyörii
Rööperillä, Punavuorilla, ymmärrätkö, häh? Stop, veivaappas nyt vaan koreesti ympäri ja sassiin, — sanoi Silvo.
Ajuri käänsi muristen hevosensa, ja sitten sitä lähdettiin täyttä ravia ajamaan Punavuoria kohti.
»Karuselli» oli tavallinen Anniskeluyhtiön kolmannen luokan kapakka, jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa annoksittain. Sen avarassa salissa oli liinaton pöytä pöydän vieressä. Huone oli täynnä vieraita, pelkkiä miehiä, ja pöydät ihan notkuivat suurten, iltavalossa mustilta näyttävien olutpullojen painosta, joita kukin vieras sai itse noutaen »bufetista» yhden itsellensä, mutta joiden poiskorjaamisella ei pidetty kiirettä.
Sali oli täynnä tupakansavua, äänekästä puhetta, naurunhohotusta ja kaikenlaista melua. Kaksi sähkölläkäypää ilmanvaihtoluukkua surisi metallisine myllyineen kuin kaksi raivostunutta, huoneeseen eksynyttä jättiläisampiaista… »Karuselli» oli oikea paholaisen keilarata, jossa keiloina olivat mustat olutpullot ja palloina karusellin tahtiin huojuvat vieraitten humalaiset päät…
Pettersson ja Silvo asettuivat tiskin eteen jonottamaan ja pyysivät neidiltä kumpikin »purkin kahdenhevosenkaljaa».
Silmänräpäyksessä olivat he juoneet oluensa, ja Silvo ehdotti, että he pyytäisivät neidiltä vielä »kirstunnaulankin», sillä eihän olut näin paljaaltaan tuntunut miltään.
Hetkisen jonotettuaan saivat he kumpikin pienen viina-annoksensa ja valitsivat tiskillä olevasta voileipäläjästä itsellensä ryyppyyn kuuluvan »sakuskan», jonka päällä oli viipale amerikanläskiä tai »metvurstia». Istuuduttuaan pöytään ottivat he pienet naukut.
— Vot,-se oli poikaa, se oikein vahvisti, — sanoi Silvo ja kulautti heti koko viina-annoksensa yhdellä hotkaisulla ja haukkasi päälle palan »sakuskasta».
— Saamari, se oli väkevää kuin »tenu», — sanoi Pettersson, naukkasi vain puolen pikaria ja kakoi kauheasti suutansa vääristellen ryypyn päälle.
— No, olet sinäkin heppu. Mikä mies ryypyn poikki puree! No, terveeks vaan, otetaan ryyppy toisellekin jalalle, — sanoi Silvo ja kulautti alas kurkustaan Petterssonilta jääneen ryypynpuolikkaan.
— Sinä se osaat nauttia viinakullasta, — huomautti Pettersson.
— Jaa mutta totisesti, minä nauttisin vielä enemmän, jos tuo kurkkupahus olisi edes tuumankaan pitempi, noin niinkuin sinulla, jolla on oikea kuikan kaula. Juuri kurkussa viina tekee niin hyvää, että se väkisinkin vetää varpaat käppyrään. Jaa-a olisikin sitä kurkkua vähän viljemmältä, niin hekkuma ei loppuisi niin äkisti.
Koska annokset olivat määrätyt, käväisivät he yläkerrassakin, aivan kuin vasta kadulta tulleet, ja saivat sielläkin annoksensa. Heidän mielialansa alkoikin käydä jo koko joukon hilpeämmäksi, ja puhe sujui kuin itsestään.
— Nyt en minä enää ole köyhä enkä kipee, — sanoi Silvo. Tuossa matkalla sen akkapahuksen sturskius minua hieman vielä jurnutti, mutta nyt se on juur yhtä lystiä. Kyllä tämä kesäleskenä olo sentään on poikaa, ei ole naista naukumassa eikä lasta parkumassa. Enhän minä sen akan partasaarnoista nyt juuri niin suuria piittaa, mutta tuppaa se sentään toisinaan, varsinkin noin krapula-aamuina, käymään sisuksille, kun muutenkin sydänalassa niin kääntää ja
päässä takoo oikea kupariseppä… Niin, niin, kyllä te peltisepät sentään olette koko joukon keljumpaa ja köykäsempää väkeä kuin oikeat kuparisepät…
— Meinaatko sinä maalihousu ruveta minua tässä nälvimään? — kysyi
Pettersson kasvoilla kiihtymyksen puna.
— Stop, stop, äläpäs nyt kirmase… enhän minä… leikki sijansa saakoon, sanoi akka kun sika nokan vei.
— Jaa, se oli akka, mutta minun nokalleni ei saa edes hypätä, saatikka sitä vielä viedä, taikka minä leikkaan peltisaksilla toiselta kurkut poikki, kas näin, — hän jäljitteli peltiöljyn mustuttamilla sormillaan saksien liikettä. He purskahtivat molemmat nauramaan ja tyhjensivät loput olutlaseistansa. »Karusellin» pyörryttävä hälinä ja melu lainehti jo salaisesti heidänkin olemuksissaan. He alkoivat käydä kovaäänisemmiksi.
— Nyt piipahdetaan pikimmältään katsomaan »Kukkuvan kellon» Mantaa, sanoi Silvo, se sitten on pulska ja hemaseva vaimoihminen, ja sydän sillä on aina selällään kuin maantienveräjä…
»Kukkuva kello» oli samanlainen »puulaakin» kapakka saman kadun toisella puolella, ja se oli saanut nimensä salin seinällä olevasta sveitsiläisestä kellopahasesta, jonka puuveistosten koristamasta kaapista joka kellonlyönnillä puinen käki pistäytyi pienestä luukusta ulos kukkuen kellonlyönnit.
Kun peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo astuivat »Kukkuvan kellon» saliin, kukkui käki parast’aikaa kymmentä. Käen kimakka ääni kuului yli meluavan joukon heikosti kuin kohisevan meren
saaresta. Kaikki paikat pöytien ääressä olivat täynnä istujia, ja »Kukkuvan kellon» Mantan ympärillä liehui ja huojui miestä kuin heinää.
— Turkanen, täällähän on miestä kellaritöissä kuin talkoissa, — sanoi
Pettersson närkästyneenä, — eihän täällä ole platsia yhdellekään…
Maalari Silvon katse oli tarkkaavaisesti kiintynyt maalattuun kiviseinään, jolla kello juuri piti ääntänsä. Hän huomasi, että kellon soidessa sen kaapin takaa tulvehti pelästyneitä torakoita pitkin seinää säteittäin niinkuin vesihanasta vettä, kun sen päällä pitää peukaloaan. Kun käki lopetti kukuntansa, muuttivat torakatkin suuntaansa ja alkoivat varovaisesti pyrkiä takaisin kellokaapin alle.
— Tuokin tuossa olisi spaklattava, — mutisi hän siinä itseksensä.
— Mitä sinä siinä höpiset? — kysyi Pettersson kärsimättömänä. —
Etkö sinä näe, ettei täällä ole platsia, ja täällähän on väkeä kuin helluntaiepistolassa?
— Näenhän minä, ei meidän passaakaan jäädä tänne, huomasin juuri, että täällä ei ole muita kuin torakoita. Jumaliste, niitä on seinillä ja joka lävessä… kaikki nämä ovat minusta torakan veroisia. Mutta me ollaan herroja, ettäs tiedät, ei me viitsitäkkään jäädä tänne, me mennään »Enkeltensäveleen»….
— Oikein puhuttu, — sanoi Pettersson.
— Ajöös, »Kukkuva kello», kuku sinä vaan kundeillesi, — sanoi Silvo, ja he hoipertelivat ulos kapakasta.
Kadulle tultuaan he pysähtyivät erään porttikäytävän eteen, sillä
Pettersson muisti äkkiä erään tärkeän asian.
— Minullahan ei ole kauluksia, eikä niin fiiniin paikkaan pääse ilman maitolänkiä.
— Ykskaikki, ole huoletta, kyllä se jenkkaantuu, — sanoi Silvo ja kaivoi taskustansa jotakin. — Kas tässä on palanen valkoista paperia, äläs huoli nyt, kyllä minä värkkään…
Silmänräpäyksessä hän taittoi maalarin paperinkäsittelytaidollaan paperin kolminkertaiseksi, taivutti sen kaarelle ja vetäisi takinpielestä
Petterssonin luoksensa. Hän asetti paperin toverinsa kaulaan, nosti hänen takinkauluksensa ylös, pisti kauluksen rinnustasta säppineulalla kiinni, taivutti takinkauluksen taas alas puolitiehen ja sanoi:
— Siinä sitten on kaveri, jonka nyt veisi vaikka vihille.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että Pettersson ei vieläkään täysin tajunnut muutosta, joka hänen ulkomuotonsa eduksi oli tapahtunut. Silvo vihelsi ajurin, ja sitten lähdettiin oikein herroiksi »Enkeltensäveltä» kohti.
Silvo maksoi ja koetti käyttäytyä niin hienosti kuin osasi ja säläsi parhaansa mukaan pientä päihtymystään. Ovenvartija loi heihin pikaisen silmäyksen ja avasi kohteliaasti kumartaen »herroille» oven.
»Enkeltensävel» oli yksikerroksisessa puutalossa sijaitseva toisen luokan ravintola, joka käsitti kaksi huonetta. Etuhuone oli suuri, salin tapainen. Peräseinällä oli punaisesta koivusta tehty »bufetti» tiskeineen, jolle oli ladottu runsaasti kaikenlaisia, eriarvoisia
väkijuomapulloja. Bufetin takana istua lohotti lihava »frouva», kasvot kömpelösti maalattuina, halliten tätä punaisten samettisohvien, rautaisten pöytien ja savustuneiden uudinten koristamaa salia. Vieraita oli runsaasti, ja kaikkien edessä höyrysi sikurille tuleva, väkevä kahvi, ja punssi helmeili matalissa pikareissa.
Tulokkaat tervehtivät »frouvaa», joka armollisesti hymyillen näytti kellastuneita tekohampaitaan ja sanoi ranskanpullaa muistuttavalla kädellään viitaten:
— Härrat on hyvä ja astu vaan kammarin päälle, siellä vielä pitäisi olla joku platsi.
Pettersson seurasi Silvoa, ja he asettuivat pienen pöydän ääreen, jonka marmorilevy oli halki. Huoneen seinät olivat paperoidut tummanpunaisilla tapeeteilla, ja katossa riippui punakupuinen lamppu, joka levitti huoneeseen salaperäistä hohdettaan. He tilasivat kahvia ja puolikkaan punssia. Kun he olivat kallistelleet muutamia laseja, sanoi Pettersson:
— Jumaliste, tämähän on kaikki kuin unta, punaista unta, ja sen fröökinänkin povi kun on niin korkee ja valkee, että ihan minua pyörryttää.
— Äläs turhia, mitäs tyhjästä pyörtyy, saahan sitä hiukan taputella, jos näyttää lompsasta setelinkanttia…
Samassa alkoi kuulua etuhuoneesta soittoa. Orkesteriin kuului piano, viulu ja harppu. Kappale, jota soitettiin, oli jokin surunvoittoinen valssi, ja Pettersson vaipui suloisen raukeaan tunnelmaan. Kun soitto oli loppunut, huokasi hän:
— Jaa, kyllä täällä todella on kuin taivaan ilossa, ei tämän nimenä suotta ole »Enkeltensävel». Se soitto niin sulatti sydänalaa.
— Älä sinä Pettersson puhu pehmeitä… tavallista rämpytystä… sinussa vaan ei ole yhtään taiteilijaa, mutta me maalarit ollaan, jumaliste, tarkkoja konstin päälle… meitä ei turha huimase.
— Tilataan lisää, — sanoi Pettersson alistuvasti, ja lisää tilattiin.
Nyt alkoi viulunsoittaja näyttää suurta taitoaan. Pettersson näki avoimesta ovesta, kuinka hän asetti jousen polviensa väliin ja alkoi hangata viulunkieliä paikallaan olevaa jousta vasten soittaen reipastahtista polkkaa. Soitto sujui mainiosti, sen loputtua oli yleisö haltioissaan. Kättentaputukset olivat myrskyisiä, ja sama kappale vaadittiin uudestaan.
Pettersson riehui ylinnä, tämä soitto oli hänestä taiteen huippu. Silvo oli moisesta esiintymisestä närkästynyt, sillä jouduttuansa alkoholin nauttimisesta vissille asteelle, herkistyivät hänen taiteilijavaistonsa. Hänen musikaalinen korvansa tuli tavallista tarkemmaksi, niin että hän kuuli paremmin kuin muulloin epäpuhtaudet soitossa.
»Enkeltensävel» oli täydellisesti pikkutuntien tunnelmassa. Nautitut juomat ja intomielinen soitto olivat irroittaneet kaikkien kielet ja vapauttaneet kaikkien mielet jokapäiväisten huolien pimennoista elämän päivänpaisteisille rinteille. Laulajia esiintyi tuhkatiheään, ja toisinaan tahtoivat kaikki laulaa yht'aikaa.
Vihdoin sai Petterssonkin tilaisuuden esittää oman lempilaulunsa. Hän nousi seisomaan ja horjui kuin »tärpästikkeli». Hän huusi minkä jaksoi:
»Merelle, merelle mennä aion, merelle mieleni palaa…»
Hän joutui voimakkaan tunnelman valtaan, vaikka joku viereisessä pöydässä huomauttikin kärmeellisesti, että niinhän se heiluu kuin laivan kannella, ettei sen enää merelle tarvitse vuovatakaan.
Kun Pettersson oli lopettanut laulunsa, soimasi Silvo häntä siitä, että hän oli laulanut »falskisti», niin turkasen keljusti, ettei sitä viitsinyt kuulla kukaan… sehän oli selvää sikolahtia…
— Sinä olet itse sika, pahuksen maalihousu, sinut minä lahtaan,
— karjaisi Pettersson ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit hyppivät.
— Stop, stop, Pettersson, ollaanpas nyt herroiksi, tämä ei olekaan mikään puulaakin poksi.
Herroiksi, kyllä minä sinulle herrat näytän, perhanan keljunkreeni…
Samassa Silvo mitään ajattelematta ponnahti pystyyn ja karkasi
Petterssonin kaulukseen. Silmänräpäyksessä sieppasi hän paperipalasen
Petterssonin takinkauluksen alta ja alkoi juosta ympäri huonetta heilutellen paperia ilmassa ja huusi nauraen:
— Hei, kattokaas sällit Petterssonin maitolänkiä! Tämä kraaku on minun uuden hilsuni kirjeen takapuoli…
Aluksi Pettersson jäykistyi hämmästyksestä, mutta sitten hän karkasi pystyyn ja kaatoi pöydän, niin että halkinainen marmorilevy putosi kovalla melulla kahtena kappaleena lattialle.
Syntyi yleinen hämminki. Pettersson ajoi horjuen Silvoa, joka luikerteli ketteränä kuin kärppä pöytien välissä. Pettersson kaasi vielä pari pöytää saavuttamatta Silvoa, joka riehui paperikaulus kädessään. Samassa tarttuivat voimakkaat kädet Petterssonin niskaan takaapäin ja hänen rimpuilemisestaan huolimatta ovenvartija raahasi hänet ovelle ja heitti kadulle potkaisten perään.
Silvo nauroi ja ilakoi:
— Tällä paperilla se peltiseppä pääsi tähän herrassakkiin, mutta ilman tätä se passitettiin ulos…
— Mutta te saatte pitää sitä paluupilettinä, — huusi ovenvartija ja heitti Silvon samaa tietä ulos. Kun rauha »Enkeltensävelessä» oli palautettu, soitti orkesteri Porin marssin, ja yleisö osoitti myrskyisästi suosiotaan.
* * * * *
Mitenkä peltiseppä Pettersson vihdoin aamuyöstä oli saapunut kotiinsa Hermanniin, sitä hän ei muistanut. Mutta kun hän vaatteet päällään makasi omassa vuoteessaan, joka heilui niin, että hän lujasta pitelemisestään huolimatta luuli siitä putoavansa, lauleli hän väsyneesti:
»Merelle, merelle mennä aion, merelle mieleni palaa…»
Ja hänen sielussansa soi vieläkin suloisen keinuttavana »Enkeltensävelen» pianon-, viulun- ja harpunsoitto. Vihdoin hän nukkui tähän suloiseen sävelaallokkoon…
Kun Pettersson seuraavana aamuna heräsi siihen, että aurinko kehtasi paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, ihmetteli hän sitä, että
huoneessa oli niin kuolemanhiljaista. Ei kuulunut lasten melua eikä akkapahus pitänyt tavanmukaista »partasaarnaansa».
— On niin suloista olla kesäleskenä, — ajatteli hän ja oikoi särkeviä jäseniään; varsinkin istumalihaksissa tuntui kipeää jomotusta.
Siitä hän muistikin osan eilisestä retkestään, mutta muisto »Enkeltensävelestä» jäi kuitenkin suloisena hänen mieleensä väikkymään.
— Jospa mamma tietäisi, kuinka hassusti pojan asiat nyt ovat, niin hän varmasti möisi viimeisen hameensa ja ostaisi pojalleen viinaa,
— huokasi Pettersson noustessaan istumaan. Ja pidellessään kuumaa päätänsä, jossa »kuparisepät» takoivat, hän myönsi, että kyllä Silvo ainakin siinä oli oikeassa, kun oli sanonut, että peltisepät ovat koko joukon keljumpaa väkeä…
Sitten hän nousi ja riensi ensimmäiseen »puulaakiin» juomaan »purkin kaljaa», sillä niin häntä janotti…
* * * * *
Viisitoista vuotta oli kulunut. Sen ajan oli peltiseppä Pettersson perheineen asunut Oulussa, jossa hänellä oli ollut hyvää työansiota, mutta nyt oli liike, jonka palveluksessa hän oli ollut, tehnyt vararikon, ja häneltä oli työ siten Oulussa loppunut.
Pettersson kulki taas pitkästä aikaa ensi kerran syntymäkaupunkinsa tuttuja katuja. Suuresti oli kaupunki näinä vuosina muuttanut ulkomuotoansa, mutta kuitenkin tuntui se niin tutunomaiselta ja rakkaalta.
Peltiseppä Petterssonia janotti. Hän päätti pistäytyä »puulaakiin» ja ajatteli tänä iltana käydä niissä kaikkein tutuimmissa. Kun hän tuli »Karusellin» ovelle, huomasi hän hämmästykseksensä, että sisältä kuului voimakasta soittoa ja että koko kapakka oli muuttunut elävienkuvienteatteriksi. Häntä vihlaisi sydänalasta.
— Mitä hemmettiä? Olisivat nyt edes pitäneet nimen »Karuselli», sehän olisi hyvin passannut. Mitä tuo »Biograf» muka on olevinaan, — mutisi hän harmistuneena.
Hän suuntasi kulkunsa kadun toiselle puolelle »Kukkuvaan kelloon».
Kas helkkari, — sanoi hän itseksensä, onkos sekin käki lakannut kukkumasta, ja nyt siinä kukoistaa panttilainasto, tuo tyhjätaskujen kurjuuden pankki ja onnettomuuksien itara »roikutuskonttoori», tuo riistäjien kultainen »kani»…
Hän oli ihan haljeta harmista sitä katsellessaan.
Pettersson jatkoi matkaansa mieli kuohuksissa, ja kuivuus hänen kurkussansa alkoi tuntua sietämättömältä. Hän joudutti askeleitaan mennäkseen »Enkeltensäveleen», sillä nyt hänellä oli oikea kauluskin kaulassansa. Mutta kun hän tuli sille kadulle, jossa »Enkeltensävel» oli ennen ollut, oli hän jäykistyä mielenliikutuksesta. Sen puutalon tilalla, jossa tämä muistojen suloinen ravintola oli ollut, kohosi nyt viisikerroksinen kivitalo, oikea vuokrakasarmi.
Ilokseen hän huomasi kuitenkin, että eräästä suuresta lasiovesta meni ja tuli runsaasti ihmisiä. Hänessä heräsi pieni toivo, että »Enkeltensävel» sittenkin on tässä uudessa talossa. Suuri oli hänen
pettymyksensä, kun hän huomasi, että se olikin vain tavallinen automaatti…
— Kaikki tutut paikat ovat hävinneet kuin tina tuhkaan, — ajatteli hän. Eihän koko kaupungissa enää ole ainuttakaan paikkaa, jossa viitsisi ottaa ryypyn murheeseen.
Hän kulki kauan katua ylös ja toista alas alakuloisen haikea tunne rinnassaan, sillä nyt hän vasta huomasi, kuinka tuttu kaupunki sittenkin oli ehtinyt käydä oudoksi ja muuttaa ulkomuotoaan.
Joksikin aikaa hän oli unohtanut janonsa, mutta yht'äkkiä hän tunsi sen kahta kauheampana. Kuivuus kurkussa poltti miltei yhtä kovasti kuin sisuksissakin. Oli kuin hänellä olisi ollut kurkussa pala, jota hän lakkaamatta koetti niellä. Hän tarvitsi välttämättä palanpainetta ja poikkesi ensimmäiseen toisen luokan ravintolaan, joka hänen tiellensä osui.
Ravintola oli uusi nykyaikaisine kirjavapäällystäisine huonekaluineen. Koko sali oli jaettu pieniin osastoihin niinkuin tallin pilttuisiin. Hän valitsi itsellensä yhden sellaisen komeron salin perältä ja tilasi itsellensä olutta, viinaa ja punssia. Mutta hänen oli siinä sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi. Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan niinkuin »Enkeltensävelessä»…
Kun hän oli istunut siinä pari tuntia, alkoi olo tuntua hiukan helpommalta, mutta ei häntä nyt haluttanut laulaa, vaan hän muuttui mieleltänsä pehmeämmäksi, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin esille silmänurkista.
Häntä alkoi lopuksi harmittaa.
— Täysi mies ja ämmän meiningit, — sanoi hän puoliääneen.
Kirosi, maksoi, nousi ja lähti ulos kaduille, jotka olivat samoja kuin ennenkin, mutta jotka kuitenkaan eivät enää olleet samoja…
HAUTOJA KOHTI
Kivijalkakerroksessa olevan pesutuvan ovi oli selkoselällään. Ovesta tulvehti vesihöyryä, keveätä kuin vaaleat poutapilvet. Mahdotonta oli nähdä sisälle, sillä maaliskuun aurinkoinen päivä oli vielä siksi kylmä, että ovesta tuleva kuuma, kostea ilma heti muuttui sankaksi sumuksi. Tuvassa vallitsi usvainen hämärä, sillä huoneen ainoa akkuna, joka antoi viereisessä talossa olevan hautakiviveistämön pihalle, oli paksussa hiessä. Hämärässä pesutuvassa oli kaksi pesumatamia, jotka käsivarret kyynärpäitä myöten saippuavaahdossa pesivät kolmijalkaisissa »punkissaan» vaatteita. Suuren muuripadan alla paloi rätisevä tuli, joka loi märälle asfalttilattialle salaperäistä hohdettaan.
— Vallanhan tässä saa flunssan, — sanoi Vepsäläiskä, roteva, keski-ikäinen nainen Sundbergskalle, — kun te aina tuota ovea pidätte läämällänsä.
‒ Mitäs siinä turhia toimitat, tiuskaisi Sundbergska, alulla kuudettakymmentä oleva pienehkö eukko. — Nuori ihminen ja kehtaakin pitää tuosta ovesta aina sellaisen äläkän…
