4th Edition Martyn Hammersley Paul Atkinson
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/ethnography-principles-in-practice-4th-edition-martynhammersley-paul-atkinson/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
What
Is
Qualitative Research Martyn Hammersley
https://textbookfull.com/product/what-is-qualitative-researchmartyn-hammersley/
Digital Ethnography Principles and Practice Sarah Pink
https://textbookfull.com/product/digital-ethnography-principlesand-practice-sarah-pink/
Nonprofit Management Principles and Practice 4th
Edition Worth
https://textbookfull.com/product/nonprofit-management-principlesand-practice-4th-edition-worth/
Pharmacotherapy Principles and Practice 4th Edition
Marie Chisholm-Burns
https://textbookfull.com/product/pharmacotherapy-principles-andpractice-4th-edition-marie-chisholm-burns/
Computer Security: Principles and Practice 4th Edition
William Stallings
https://textbookfull.com/product/computer-security-principlesand-practice-4th-edition-william-stallings/
Pavement Engineering: Principles and Practice 4th
Edition Rajib B Mallick
https://textbookfull.com/product/pavement-engineering-principlesand-practice-4th-edition-rajib-b-mallick/
Ethnography:
Matera
A Theoretically Oriented Practice Vincenzo
https://textbookfull.com/product/ethnography-a-theoreticallyoriented-practice-vincenzo-matera/
Gardenland Nature Fantasy and Everyday Practice
Jennifer Wren Atkinson
https://textbookfull.com/product/gardenland-nature-fantasy-andeveryday-practice-jennifer-wren-atkinson/
Assistive Technologies Principles and Practice 4e 4th
Edition Albert M. Cook Phd Pe
https://textbookfull.com/product/assistive-technologiesprinciples-and-practice-4e-4th-edition-albert-m-cook-phd-pe/
Ethnography
Now in its fourth edition, this leading introduction to ethnography has been thoroughly updated and substantially rewritten. The volume offers a systematic introduction to ethnographic principles and practice, and includes a new chapter on ‘Ethnography in the digital world’.
The authors argue that ethnography is best understood as a reflexive process.This requires recognition that social research is part of the world that it studies, and demands that researchers reflect on how they shape both data and analysis Starting in Chapter 1 with an outline of the principle of reflexivity, against the background of competing research philosophies, the authors go on to discuss the main features of ethnographic work, including:
• the selection and sampling of cases
• the problem of access
• field relations and observation
• interviewing
• the use of documents
• recording and organizing data
• the process of data analysis and writing research reports.
There is also consideration of the ethical issues involved in ethnographic research. Throughout, the discussion draws on a wide range of illustrative material from classic and more recent studies, within a global context. The new edition of this popular textbook will be an indispensable resource for undergraduate and postgraduate students, and for all researchers using ethnographic methods in the social sciences and the humanities.
Martyn Hammersley
Research
is
Emeritus Professor of Educational
and Social
at The Open University, UK. He has carried out research in the
sociology of education and the sociology of the media. However, much of his work has been concerned with the methodological issues surrounding social enquiry. He has written several books, including Reading Ethnographic Research (1997), The Politics of Social Research (1995), Educational Research, Policymaking and Practice, (2002), Questioning Qualitative Inquiry (2008), The Myth of Research-Based Policy and Practice (2013), The Limits of Social Science (2014), and The Radicalism of Ethnomethodology (2018).
Paul Atkinson is Emeritus Professor of Sociology at Cardiff University, UK. His current interests include the ethnography of craft and the craft of ethnography. His most recent books are For Ethnography (2015), Thinking Ethnographically (2017) and Writing Ethnographically (2019) He is currently an editor of the Sage Foundations of Social Research Methods. Together with Sara Delamont he was founding editor of the journal Qualitative Research.
Ethnography Principles in Practice
Fourth Edition
Martyn Hammersley and Paul Atkinson
Fourth edition published 2019 by Routledge
2 Park Square, Milton Park,Abingdon, Oxon, OX14 4RN
and by Routledge
52Vanderbilt Avenue, NewYork, NY 10017
Routledge is an imprint of the Taylor & Francis Group, an informa business
© 2019 Martyn Hammersley and Paul Atkinson
The right of Martyn Hammersley and Paul Atkinson to be identified as authors of this work has been asserted by them in accordance with sections 77 and 78 of the Copyright, Designs and Patents Act 1988.
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or utilised in any form or by any electronic, mechanical, or other means, now known or hereafter invented, including photocopying and recording, or in any information storage or retrieval system, without permission in writing from the publishers.
Trademark notice: Product or corporate names may be trademarks or registered trademarks, and are used only for identification and explanation without intent to infringe.
First edition published by Tavistock Publications Ltd 1983
Third edition published by Routledge 2007
British Library Cataloguing-in-Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Hammersley, Martyn, author. | Atkinson, Paul, 1947- author.
Title: Ethnography : principles in practice / Martyn Hammersley and Paul Atkinson. Description: 4 Edition. | NewYork : Routledge, 2019. | Revised edition of the authors’ Ethnography, 2007. | Includes bibliographical references.
Identifiers: LCCN 2018055204| ISBN 9781138504455 (hardback) | ISBN 9781138504462 (pbk.) | ISBN 9781315146027 (ebook)
Subjects: LCSH: Ethnology Methodology | Ethnology Fieldwork | Social sciences Fieldwork
Classification: LCC GN345 H35 2019 | DDC 306 072/3 dc23
LC record available at https://lccn loc gov/2018055204
ISBN: 978-1-138-50445-5 (hbk)
ISBN: 978-1-138-50446-2 (pbk)
ISBN: 978-1-315-14602-7 (ebk)
Typeset in Bembo by Swales & Willis Ltd, Exeter, Devon, UK
We dedicate this book to the many ethnographers from whose work we have drawn example and inspiration
The more ancient of the Greeks (whose writings are lost) took up . . . a position . . . between the presumption of pronouncing on everything, and the despair of comprehending anything; and though frequently and bitterly complaining of the difficulty of inquiry and the obscurity of things, and like impatient horses champing at the bit, they did not the less follow up their object and engage with nature, thinking (it seems) that this very question – viz , whether or not anything can be known –was to be settled not by arguing, but by trying. And yet they too, trusting entirely to the force of their understanding, applied no rule, but made everything turn upon hard thinking and perpetual working and exercise of the mind.
(Francis Bacon, 1620)
References Index
8.1 Drawing as part of the field notes, moving bodies in the rehearsal space
9.1 Typology of awareness contexts.
9 2 The process of analytic induction
Acknowledgements
We thank the following colleagues for much help in clarifying our ideas over the long period during which the earlier editions of this book were produced: Sara Delamont, Anne Murcott, and other members of the School of Social and Administrative Studies, Cardiff University; Andy Hargreaves, Phil Strong, Peter Woods, John Scarth, Peter Foster, and Roger Gomm.
Preface to the fourth edition
The first edition of this book, which appeared in 1983, was the result of a collaboration of several years ’ standing In the late 1970s, when we started working together, there was not a great deal of literature concerned with the practice of ethnography. Our book filled a very obvious gap. There were several influential texts, but none of them provided an introduction to both the theory and practice of ethnography. Key authors such as Anselm Strauss and John Lofland set the scene for our understanding of this, and there were methodological appendices to well-known monographs that illuminated particular issues We pieced together our shared approach to the appropriate research strategies and intellectual stances associated with ethnographic work, and gathered together as wide a range of sources and examples as we could.
At the time of our first edition, there were influential strands of ethnographic research in key areas like deviance, education, medicine, and studies of work. But across most of the social sciences (with the obvious exception of social anthropology), ethnography was a minority interest Moreover, while anthropologists took its value for granted, or perhaps because of this, on the whole they paid singularly little attention to how it is done and why it has the character it does.
Much has changed over the past 35 years.The volume of methodological writing has expanded and continues to do so unabated; though, of course, the pattern of this has varied in different countries, and rather different narratives concerning the history of ethnography and qualitative research have been provided (Burawoy et al. 2000:intro.; Weber 2001; Denzin and Lincoln 2005:intro.; Hammersley 2004a; McCall 2006). Even by the time we wrote our second edition, which appeared in 1995, the methodological
landscape had already shifted. There were, by then, a great many methods texts and commentaries available The social sciences seemed to have experienced a ‘methodological turn’. Graduate students throughout the world were receiving more ‘training’ in the techniques of social research. There was an increasing awareness of research methods as an area of special interest, as well as being the core of practising social scientists’ craft skills That trend continued into the new century, fuelled by a virtuous circle of research funding, postgraduate and postdoctoral opportunities, and the interests of commercial publishers And it continues today The sheer number of methodology texts and papers has become quite overwhelming.1
1 See https://martynhammersley files wordpress com/2013/03/review-of-the-field-ofmethodological-texts11 doc
The domain of what is broadly labelled ‘qualitative research’ now spans a wide range of disciplines and sub-fields, and incorporates a variety of research styles and strategies.Work of this kind has become a central feature of sociology, cultural and media studies, cultural geography, educational research, health and nursing research, business and organization studies, and other areas It involves the use of a variety of methods: participant observation, individual and group interviews, focus groups, visual methods, conversation- and discourse-analytic techniques, and so on. Qualitative researchers have developed specialist literatures devoted to quite specific techniques – photographic and other visual methods (Pink 2013), narrativeanalytic methods (Riessman 1993, 2008), interviewing of many sorts (Gubrium and Holstein 2012), the qualitative analysis of documentary sources (Prior 2003; Grant 2019), and the exploration of virtual social realities (Hine 2000, 2015).
The fashionable status of qualitative research has been encouraged by its alleged alignment with various tendencies within the social and cultural disciplines: such as ‘critical’ research, postmodernism, feminism and
postfeminism, postcolonialism, and posthumanism. It has sometimes been promoted as having intrinsic political and ethical value, in giving voice to marginalized and otherwise muted groups and/or in challenging the powerful. The development and dissemination of qualitative research has been accompanied by recurrent announcements of innovation, renewal, and paradigm change within qualitative research itself
Confronted with this exponential growth in writing about qualitative research, its increasing popularity and diversity, along with the heady claims entered on its behalf, there is clearly a need for us to try to locate this fourth edition of our book within the current methodological terrain. First, we need to re-affirm that it focuses on ethnography, rather than qualitative research in general; even though there are no hard and fast boundaries between the two. This means that it is concerned with field research that deploys a range of methods, with participant observation being given particular emphasis It is not necessary to think naively in terms of naturally occurring communities or isolated populations, nor do we need to entertain romantic visions of social exploration, in order to insist on the continued importance of participant observation in, and first-hand engagement with, social worlds (Delamont 2004;Atkinson 2015)
As reviews of ethnography have revealed, it is a variegated approach that is amenable to diverse emphases and nuances.2 We are not in the business of trying to impose a single orthodoxy here. It is, after all, a particular virtue of ethnographic research that it remains flexible and responsive to local circumstances We do, however, emphasize the importance of the tradition of ethnographic research, and what guidance can be drawn from it.
In re-stating the importance of the ethnographic tradition, we remain sceptical about many of the widespread claims for methodological innovation and novelty. Some readers might assume that, in producing a fourth edition of a work that first appeared in 1983, we would have removed all ‘old’ sources and references in the process of ‘updating’ We have not done so, even though we have included many more recent examples and developments.We are frequently disturbed by the widespread misapprehension that qualitative research in general, and ethnographic research in particular, are somehow novel approaches in the social sciences, or that research strategies that were
current for most of the twentieth century are now redundant. Research communities that overlook their own past are always in danger of reinventing the wheel, often a wonky one, and of assuming novelty when all that is really revealed is ignorance or amnesia (Atkinson, Coffey, and Delamont 1999). The collective memory of many research networks is far too shallow, in our view We have, therefore, retained some material that spans the earlier editions of our book. However, the whole text has been thoroughly revised and updated where necessary. Furthermore, a new chapter has been added dealing with the implications of digital media, of various kinds, for ethnographic work.
2 See, for instance,Atkinson, Coffey, Delamont, Lofland, and Lofland 2001; Hammersley 2006, 2018a
Among the most visible preachers of novelty and change have been Norman Denzin andYvonna Lincoln (Denzin and Lincoln 2018).They have helped to shape the current landscape of qualitative research more than most The successive editions of their monumental Handbook have been remarkable not just for their scale and scope, but also for promoting a view of the history of qualitative research (and, by implication, of ethnography) as marked by a series of revolutionary transformations. They construct a developmental narrative of qualitative research that portrays sharp discontinuities and an increasing rate of change, following a broad trajectory from ‘modernist’ to ‘postmodernist’ standpoints
Now there is no doubt that change has occurred and will continue to do so And some of it has been of value The original influences of anthropology have been challenged and supplemented, and there has been major change within that discipline as well. The pragmatist and interactionist foundations of ethnographic work in sociology have been enriched by ideas stemming from many other sources Nevertheless, we believe that current narratives of radical transformation are over-stated, and sometimes simply wrong.
Differences between past and current principles and practices are often exaggerated, and distorted views about the past promoted. Equally important, in the championing of ‘ new ’ approaches, there has been a failure, often, to recognize the difficulty and complexity of the methodological issues that face ethnographers, along with other social scientists.
Recent trends, in some research fields, towards a re-emphasis on the importance of experimental method, and quantitative techniques more generally, sometimes labelled as a form of methodological fundamentalism (Denzin and Giardina 2006), should not be met with an equivalent fundamentalism, in which the virtues of qualitative research, or ethnography, or of particular versions of these, are blindly extolled.Whatever the future has in store, in order to deal with it we must learn from the past as well as taking account of current circumstances and new ideas. In producing this fourth edition, we have tried to strike a balance between preserving the past and nurturing the new
What is ethnography?
Ethnography is one of many methodological approaches that can be found within social research today However, the label is not used in a standard fashion, its meaning can vary. A consequence is that there is considerable overlap in reference with other labels, such as ‘qualitative inquiry’, ‘fieldwork’, ‘interpretive method’, and ‘ case study’, these also having fuzzy semantic boundaries. In fact, there is no sharp distinction even between ethnography and the study of individual life histories, as the example of ‘auto/ethnography’ shows; this referring to an individual researcher’s study of her or his own life and its context, with a view to illuminating more general social processes (Reed-Danahay 1997 and 2001; Holman Jones 2005; Short et al. 2013; Bochner and Ellis 2016). There are also the challenging cases of ‘virtual’ or ‘digital’ ethnography, whose data may be restricted to what is ‘online’ or available through digital devices (Hine 2000, 2015; Horst and Miller 2012; Lupton 2014; Pink et al. 2016). While, for the purposes of this opening chapter, we will need to give some indication of what we are taking the term ‘ethnography’ to mean, its variable and sometimes contested character must be remembered; and the account we provide will inevitably be shaped by our own views about what form ethnographic work ought to take. One aspect of this is that we will focus on the use of ethnography in academic research, even though there has been growing use of it, in a variety of forms, in applied and commercial research, for instance in the field of marketing studies (seeVenkatesh et al. 2015).
The origins of the term ‘ethnography’ lie in nineteenth-century and early twentieth-century anthropology, where an ethnographic account was a description of some aspects of a community or culture, usually located
outside the West, and generally regarded as primitive or exotic. At that time, ‘ethnography’ was sometimes contrasted with, and was usually seen as complementary to,‘ethnology’, where this generally referred to the historical and comparative analysis of non-Western societies and cultures. Ethnology, in this sense, was often treated as the core of anthropological work, and initially drew heavily on accounts produced by travellers and missionaries Over time, however, the term ‘ethnology’ became less common because anthropologists began to do their own fieldwork, with ‘ethnography’ coming to refer to an integration of first-hand empirical investigation with the comparative or theoretical interpretation of social organization and culture.
Since the early twentieth century, ethnographic fieldwork has been central to anthropology. Indeed, such work, usually in a society very different from one ’ s own, took on the character of a rite of passage required for entry to the ‘tribe’ of anthropologists. It usually involved living with a group of people for extended periods, often over the course of a year or more, in order to document and interpret their distinctive way of life, and the beliefs and values integral to it.
During the twentieth century, anthropological ethnography came to be one of the models for some strands of research within Western sociology, though it was not followed slavishly. An example is the community study movement, which spanned the two disciplines (Crow 2018) This involved studies of villages and towns in the United States and Western Europe, often concerned with the impact of urbanization and industrialization.A landmark investigation here was the work of the Lynds in documenting life in Muncie, Indiana, which they named ‘Middletown’ (Lynd and Lynd 1929, 1937).1 In a parallel movement, sociologists working at the University of Chicago between the 1920s and the 1950s developed an approach to studying human social life that was similar to anthropological research in some key respects, though they usually labelled it ‘ case study’. The ‘Chicago School of Sociology’ was concerned with documenting the range of different patterns of life to be found in that city, and how these were shaped by in-migration and the developing urban ecology (see Bulmer 1984).
From the 1960s onwards, forms of sociological work influenced by these developments spread across many sub-fields of sociology, and into other
disciplines and areas of inquiry as well; and they also migrated from the United States to Europe and to other parts of the world. Furthermore, for a variety of reasons, an increasing number of anthropologists began to do research within Western societies, at first in rural areas but later in urban locales too.2 Another relevant development in the latter half of the twentieth century was the rise of cultural studies as an area of investigation distinct from, but overlapping with, anthropology and sociology. Work in this field moved from broadly historical and textual approaches to include the use of ethnographic method, notably in studying youth cultures and media audiences, along with the whole issue of cultural consumption. Furthermore, in the later decades of the twentieth century, ethnography spread even further, for example into psychology and human geography, in the company of other qualitative methods. As a result, there has sometimes been a tendency for it to be swallowed up into a general, multi-disciplinary, movement promoting qualitative approaches.3 However, the term ‘ethnography’ still retains some distinctive connotations
1 Muncie has been re-studied several times For a revisionist account, see Lassiter et al 2004
2 For an account of the development and reconfiguration of ethnographic work within British anthropology, see Macdonald 2001. See also Peirano 1998.
3 Diverse strands and trends of the qualitative research movement are exemplified in the various editions of the Handbook of Qualitative Research: Denzin and Lincoln 1994, 2000, 2005, 2011, and 2018
Its complex history is one of the reasons why ‘ethnography’ does not have a standard, well-defined meaning. Over the course of time, and in each of the various disciplinary contexts mentioned, its sense has been re-interpreted in various ways, in order to adapt to new circumstances Part of this remoulding has arisen from the fact that, at different times, ethnography has been treated as opposed to different methodological approaches. Early on, the contrast was with ‘statistical method’ – in the form of experimental and,
especially, survey research – and this continues today. Later, it was sometimes set against the sort of macro-analysis characteristic of much sociology and political economy. More recently, it has frequently been contrasted with conversation and discourse analysis, on one side, and with interview studies of various sorts, on the other. Furthermore, over the years, ethnography has been influenced by a range of theoretical ideas: anthropological and sociological functionalism, philosophical pragmatism and symbolic interactionism, Marxism, phenomenology, hermeneutics, structuralism, feminism, constructionism, post-structuralism, postmodernism, and (most recently) the ‘ontological turn’ in anthropology and ‘ new materialisms’ (Henare et al. 2007; Alberti et al. 2011; Coole and Frost 2010; Fox and Alldred 2015a, 2015b; Holbraad and Pedersen 2017).
In short, the term ‘ethnography’ has a variable and shifting role in the dynamic tapestry that makes up the social sciences in the twenty-first century However, it is by no means unusual in lacking a single, clearly defined meaning; the same is true of many other methodological labels. Nor does the uncertainty of sense undermine its value: we can outline a core definition, while recognizing that this does not capture all of its meaning on all occasions In doing this, we will focus at a practical level: on what ethnographers actually do, on the sorts of data that they usually collect, and what kind of analysis they deploy to handle those data. Later, we will broaden the discussion to cover some of the diverse ideas that have informed, and continue to shape, ethnographic practice.
What ethnographers do
In terms of data collection, ethnography usually involves the researcher participating, overtly or covertly, in people’s daily lives for an extended period of time, watching what happens, listening to what is said, and/or asking questions through informal and formal interviews, collecting documents and artefacts – in fact, gathering whatever data are available to throw light on the issues that are the emerging focus of inquiry. As this indicates, generally speaking, ethnographers draw on a range of sources of data, though they may sometimes rely primarily on one – very often
participant observation. In the case of virtual ethnography, of course, the participation and observation take place online, and so too may any accessing of documents and elicitation of accounts from participants, although sometimes offline sources are used as well.
In more detailed terms, ethnographic work usually has most of the following features:
1. People’s actions and accounts are studied in everyday contexts, rather than solely under conditions created by the researcher, as is the case with experiments or highly structured interviews.
2. Data are gathered from a range of sources, including documentary evidence of various kinds, but participant observation and/or informal conversations are usually the main ones.
3. Data collection is, for the most part, relatively ‘unstructured’, in two senses First, it does not involve implementing a fixed and detailed research design specified at the start. Second, the categories that are used for interpreting what people say or do are not built into the data collection process, for example through the use of observation schedules or questionnaires. Instead, they are generated out of the process of data analysis.
4 The focus is usually on a few cases, generally small-scale, perhaps a single setting or group of people.This is to facilitate in-depth investigation.
5. The analysis of data involves interpretation of the meanings, sources, functions, and consequences of human actions and institutional practices, and how these are implicated in local, and perhaps also wider, contexts. What are produced, for the most part, are verbal descriptions, explanations, and theories; quantification and statistical analysis play a subordinate role at most
So, as regards what is referred to in methodological texts as ‘research design’, ethnographers typically employ a relatively open-ended approach, as do qualitative researchers generally (see Maxwell 2013).They begin with an interest in some particular area of social life, type of situation, group of people, or topic. And, while they will usually have in mind what the anthropologist Malinowski – often regarded as the inventor of modern
anthropological fieldwork – called ‘foreshadowed problems’, their orientation is an exploratory one The task is to investigate some aspects of the lives of people, what they do, how they view the situations they face, how they regard one another, and also how they see themselves. It is expected that the initial interests and questions that motivated the research will be refined, and perhaps even transformed, over the course of inquiry, and that this may take a considerable amount of time. Eventually, through this process, the investigation will become progressively more clearly focused on a specific set of research questions, and this may then allow further, strategic, collection of data to pursue answers to those questions, and to test these against evidence.
Collecting data in ‘natural’ settings – in other words, in those that have not been specifically set up for research purposes – also gives a distinctive character to ethnographic work. Where participant observation is involved, the researcher must find some role in the field being studied, and this will usually have to be done through negotiation with people in that field, explicitly or implicitly. This is often true even in relatively public settings, though it may sometimes be possible to ‘lurk’, offline or online.And in many settings initial access will have to be secured through gatekeepers (see Chapters 3 and 4) This is true even where ethnographers are studying settings in which they are already participants, unless they carry out the research covertly. In the case of interviews, similarly, access to informants is not available automatically: here, too, it may be necessary to go through gatekeepers to make contact with the relevant people, and relations with informants will have to be established and developed if productive interviews are to take place (see Chapter 5). Furthermore, this and other aspects of ethnography generate distinctive ethical issues (see Chapter 11)
The initially exploratory character of ethnographic research means that it will often not be clear where observation should begin, which actors or activities should be focused on, and so on. Sampling strategies will have to be worked out, and may be changed, as the research progresses. Much the same is true with the use of interviews. Here, decisions about whom to interview will have to be developed over time, and the interviewing will normally take a relatively unstructured form, questions being formulated during the course of interviews in response to what informants say; though more structured or directive questioning may be used towards the end of the fieldwork.The data
will take the form of fieldnotes written in concretely descriptive terms but also frequently audio- or video-recordings, along with transcriptions of these, as well as the collection or elicitation of documentary material, paper-based or electronic. Given the unstructured nature of these data, a great deal of effort, and time, will need to go into processing and analysing them. In all these respects, ethnography is a demanding activity, and it requires diverse skills – including the ability to make decisions in conditions of considerable uncertainty.
This is true despite the fact that the methods used by ethnographers are not far removed from the means that we all use in everyday life to get information and to make sense of our surroundings, especially of other people’s actions, and perhaps even of what we do ourselves. What is distinctive is that ethnography involves a more deliberate and systematic approach than is common for most of us most of the time, one in which data are sought specifically to illuminate research questions, and are carefully recorded, and where the process of analysis draws on previous studies and involves intense reflection, including the critical assessment of competing interpretations.What is involved here, then, is a significant development of the ordinary modes of finding out about and making sense of the social world that we all use in our mundane lives, in a manner that is attuned to the specific purposes of producing research knowledge.
In the remainder of this chapter, we will explore and assess a number of methodological ideas that have shaped ethnography over the course of its history. We will begin by looking at the conflict between quantitative and qualitative methods as competing models of social research, which raged across many fields in the past and still continues today to some degree.This was often regarded as a clash between competing philosophical positions. Following considerable precedent, we will call these ‘positivism’ and ‘naturalism’: the former privileging quantitative methods, the latter promoting ethnography as the central, if not the only legitimate, social research method.After this we will look at some more recent ideas that have shaped the thinking and practice of ethnographers These are at odds, in some key respects, not only with positivism but also with the commitment of many ethnographers in the past to naturalism 4
Positivism versus naturalism
Positivism has a long history in philosophy, but in methodological terms it reached its high point in the ‘logical positivism’ of the 1930s and 1940s (Kolakowski 1972; Halfpenny 1982; Friedman 1991; Hammersley 1995:ch1) This movement had a significant influence upon social scientists, notably in encouraging experimental and survey research and the quantitative forms of analysis associated with them. Before this, in both sociology and social psychology, qualitative and quantitative techniques had generally been used side-by-side, often by the same researchers; and while in anthropology, as we have seen, ethnography was central, this did not rule out the use of quantitative data Nineteenth-century social investigators, such as Mayhew (1861), LePlay (1879), and Booth (1902–03), treated quantitative and qualitative data as complementary. Even the sociologists of the Chicago School, often portrayed as exponents of qualitative research, employed both ‘ case study’ and ‘statistical’ methods While there were recurrent debates among them regarding the relative advantages and uses of the two approaches, there was general agreement on the value of both (Bulmer 1984; Harvey 1985; Hammersley 1989b). It was only later, with the rapid development of statistical methods and the growing influence of positivist philosophy of science, that, in sociology, survey research came to be regarded by some of its practitioners as a self-sufficient (and superior) methodological tradition.5
Today, the term ‘positivism’ has become little more than a term of abuse among social scientists, and as a result its meaning has become obscured. For present (more neutral) purposes, the major tenets of positivism can be outlined as follows:
1. The methodological model for social research is physical science, given its considerable success While positivists do not claim that the methods of all the physical sciences are the same, they do argue that these share a common logic. In experiments, quantitatively measured variables are manipulated in order to identify the relationships among them.Where variables cannot be manipulated, other means of identifying their effects must be employed, such as statistical comparison.
4 ‘Naturalism’ is a term which is used in a variety of different, even contradictory, ways in the literature: see Matza 1969 Here we will simply adopt the conventional meaning within the ethnographic literature
5 In social psychology, this process started rather earlier, and it was the experiment which became the dominant method
2. Universal or statistical laws as the goal for science. Positivists adopt a characteristic conception of explanation, usually termed the ‘covering law’ model. Here, events are explained in deductive fashion by appeal to universal laws, discovered inductively, that state regular relationships between variables, holding across all relevant circumstances. However, it is the statistical version of this model, whereby the relationships have only a high probability of applying across relevant cases, that has generally been adopted by social scientists; and this has encouraged great concern with sampling procedures and statistical analysis, especially in survey research. Here, a premium is placed on the generalizability of findings.
3. The foundation for science is observation. Positivists give priority to phenomena that are directly observable by the scientist, or that can be ‘logically’ inferred from what is observable.Any appeal to intangibles runs the risk of being dismissed as metaphysical speculation. It is argued that scientific theories must be founded upon, or tested by appeal to, descriptions that simply correspond to the state of the world, involving no theoretical assumptions and thus being beyond doubt.This foundation could be sense data, as in traditional empiricism, or it may be the realm of the ‘publicly observable’: for example, the movement of physical objects, such as mercury in a thermometer, which can be easily agreed upon by all observers. In the realm of social science, the foundation is the behaviour of people in response to various sorts of stimuli. Great emphasis is given to the standardization of procedures of data collection, which is intended to facilitate the achievement of
measurements that are stable across observers. If measurement is reliable in this sense, it is argued, it provides a sound, theoretically neutral base upon which to build.This standardization is sometimes referred to as ‘procedural objectivity’.
Central to positivism, then, is a certain conception of scientific method, modelled on the natural sciences, and in particular on physics (Toulmin 1972). Method here is concerned with testing theories or hypotheses. A sharp distinction is drawn between the context of discovery and the context of justification (Reichenbach 1951). The question of how theoretical ideas are generated belongs to the former and is outside the realm of scientific method. It is the procedures employed in the context of justification that are held to mark science off from common sense, since they involve the rigorous assessment of alternative theories on the basis of objective data.
Thus, for positivists, the most important feature of scientific theories is that they are open to, and are actually subjected to, testing: that is, they can be confirmed, or at least falsified, with certainty. This requires the exercise of control over variables, which can be achieved through physical manipulation, as in experiments, or primarily through statistical analysis, as in survey research.Without any control over variables, it is argued, one can do no more than speculate about causal relationships (which are the focus of explanatory theories), since then no basis for testing competing hypotheses is available So, the process of testing involves comparing what theories say is likely to occur under specified conditions with what actually does occur – in short, comparing them with ‘the facts’.
These facts are collected by means of methods that, like the facts they document, are regarded as theory-neutral; otherwise, it is assumed, they could not provide a conclusive test of the theory Adherence to procedural objectivity means that every effort is made to eliminate the effect of the observer by developing an explicit, standardized set of data elicitation procedures.This also allows replication by others so that an assessment of the reliability of the findings can be made. In survey research, for example, the behaviour of interviewers is typically specified down to the wording of questions and the order in which they are asked, with no deviation allowed. In experiments, the conduct of the experimenter is also closely defined. It is
argued that if it can be ensured that each survey respondent or experimental subject in a study, and its replications, has been faced with the same set of stimuli, then their responses will be comparable (in the sense of not reflecting variations in the investigatory procedures employed, or in who carried out the research).Where such explicit and standardized procedures are not used, as in participant observation, so the argument goes, it is impossible to know how to interpret people’s behaviour since one has no idea what it is a response to. In short, positivists argue that it is only through the exercise of physical or statistical control of variables, and their rigorous measurement, that science is able to produce a body of knowledge whose validity is conclusive, and can thus justifiably replace the myths and dogma of traditional ideas or common-sense ‘knowledge’.
As already indicated, ethnography, and many kinds of qualitative research, do not match these positivist canons.6 As a result, especially in the middle part of the twentieth century, they came under criticism as lacking scientific rigour. Ethnography was sometimes dismissed as quite inappropriate to social science, on the grounds that the data and findings it produces are ‘subjective’, mere idiosyncratic impressions of one or two cases that cannot provide a solid foundation for rigorous scientific analysis. Largely in reaction against this, sociological ethnographers developed an alternative view of the proper nature of social research, which they often termed ‘naturalism’ (Lofland 1967; Blumer 1969; Matza 1969; Denzin 1971; Schatzman and Strauss 1973; Guba 1978). Like positivism, this appealed to natural science as a model, but its method was conceptualized differently: the exemplar was usually nineteenthcentury biology rather than twentieth-century physics.
Naturalism proposes that, as far as possible, the social world should be studied in its ‘natural’ state, undisturbed by the researcher. As we have seen, positivism requires the exercise of active control over data collection, and naturalists argue that this generates high levels of reactivity, with the result that people’s behaviour, such as their responses in laboratories or to questionnaires, no longer reflect what they would ordinarily do and say Hence, for the naturalist, ‘natural’ not ‘artificial’ settings should be the primary source of data; in short, research should take place where the human activities of interest normally occur. Furthermore, the research must be carried out in ways that are sensitive to the nature of the particular setting
and the phenomena being investigated. The primary aim should be to describe what happens, how the people involved see and talk about their own actions and those of others, what they do, the contexts in which their action takes place, and what follows from it.
A key element of naturalism is the demand that the social researcher should adopt an attitude of ‘respect’ or ‘appreciation’ towards the social world. In Matza’s words, naturalism is ‘the philosophical view that remains true to the nature of the phenomenon under study’ (1969:5) This is contrasted with positivists’ primary and prior commitment to a conception of scientific method reconstructed from the practice of natural scientists:
Reality exists in the empirical world and not in the methods used to study that world; it is to be discovered in the examination of that world [. . .]. Methods are mere instruments designed to identify and analyze the obdurate character of the empirical world, and as such their value exists only in their suitability in enabling this task to be done In this fundamental sense the procedures employed in each part of the act of scientific enquiry should and must be assessed in terms of whether they respect the nature of the empirical world under study – whether what they signify or imply to be the nature of the empirical world is actually the case
6 However, it is worth noting that the anthropological work of Malinowski had been influenced by early positivist ideas: see Leach 1957 and Strenski 1982 There were also later anthropologists who sought to apply positivist ideas to their work in some respects, notably Nadel 1951
(Blumer 1969:27–8)
Moreover, naturalists regard social phenomena as quite distinct in character from physical phenomena. In this respect, naturalism drew on a wide range of philosophical and sociological ideas, but especially on symbolic interactionism, phenomenology, and hermeneutics (these sometimes being collectively labelled ‘interpretivism’). From different starting points, these traditions all argue that the social world cannot be understood in terms of simple causal relationships or by the subsumption of social events under
universal laws. This is because human actions display agency, rather than being completely determined by prior factors, and are based upon, or infused by, social or cultural meanings generated in particular situations: that is, by intentions, motives, beliefs, rules, discourses, and values.
For example, at the heart of symbolic interactionism is a rejection of the stimulus-response model of human behaviour, which is built into the methodological arguments of positivism – what we referred to earlier as procedural objectivity Interactionists insist that people interpret stimuli, and that these interpretations, continually under revision as events unfold, shape their actions. As a result, the ‘ same ’ physical stimulus can mean different things to different people – and, indeed, to the same person at different times – and what they do will be shaped by this meaning.7 Many years ago, Mehan (1974:249) provided a striking example that relates directly to the sort of data collection method supported by positivism:
A question from [a] language development test instructs the child to choose ‘the animal that can fly’ from a bird, an elephant, and a dog The correct answer (obviously) is the bird Many first-grade children, though, chose the elephant along with the bird as a response to that question When I later asked them why they chose that answer they replied:‘That’s Dumbo’ Dumbo (of course) is Walt Disney’s flying elephant, well known to children who watch television and read children’s books as an animal that flies.
Such indeterminacy of interpretation undermines attempts to develop standard measures of human behaviour. Interpretations of the same set of experimental instructions or interview questions will undoubtedly vary among people and across occasions; and, it is argued, this undermines the value of standardized techniques.8
Equally important, naturalists argue that because people’s behaviour is not caused in a mechanical way, it is not amenable to the sort of causal analysis and manipulation of variables that are characteristic of the quantitative research inspired by positivism Any hope of discovering laws of human behaviour is misplaced, it is suggested, since behaviour is continually constructed, and reconstructed, on the basis of people’s ongoing interpretations of the situations they are in.
Another random document with no related content on Scribd:
"'Mitä se sinuun kuuluu?'
"'Se kuuluu kyllä minuun, olkaa hyvä, kysyn nöyrimmästi! — Mitä huvia tuottaisi armolliselle herralle saattaa meidät onnettomiksi?'
"'Mitäkö? Sitä, etten voi sietää sinua, kelvoton heittiö. Mikä ei ole minun, ei myöskään ole sinun! Ymmärrätkö.'
"'Ymmärrän, junkkari!" huusin leimahtaen; "nyt vasta ymmärränkin aivan hyvin. Mutta varokaa itseänne! Olen rehellinen, rauhaa rakastava mies, joka mukaudun moniin asioihin; mutta jos joku raatelee liiaksi sieluani, silloin kyllä on tapani osottaa, ettei käsivarteni ole pajupuusta. On kai junkkarikin ymmärtänyt?'
"Siten vastasin vasten kasvoja ja viskasin turkin yltäni. Vihan valtaamana huusi junkkari:
"'Senkin hirtehinen! Olisipa minulla nyt vaan keppi kädessä, niin hakkaisin luusi kappaleiksi.'
"'Minulla on kyllä, oikea solmuniekka', vastasin ojentaen samalla kepinkalikkaa; 'tässä on, junkkarini, ottakaa se, lyökää, jos uskallatte!'
"'Koirani repikööt sinut, talonpoikaisroisto!' huusi hän ja alkoi viheltää ja houkutella koiria nimeltään, jotka pitkin loikkauksin syöksyivät esiin.
"Julia hätääntyi; rauhotin häntä ja pyysin olemaan aivan peloton.
"'Hei! Usuu! Kiinni!' yllytti junkkari koiria päälleni; haukkuen ne kävivät kimppuuni. Mutta kun ne olivat aivan lähelläni, huusin minä niitä ystävällisesti nimeltään. Heti tunsivat ne minut; liehitellen
tunkeilivat ne ympärilleni, vinkuen ikäänkuin pahoillaan siitä, että olivat silmänräpäyksenkään pitäneet minua vihollisenaan. Yksi kyyristyi jalkoihini, toinen hyväili kättäni ja kolmas juoksenteli iloisena ympärilläni.
"'Näettekös, junkkari', sanoin hymyillen, 'koirilla on parempi sydän kuin teillä. Hävetkää! Entäpä, jos minä nyt tekisin sen, mitä te aijoitte tehdä? Jos yllyttäisin omat koiranne päällenne? Sillä ne ovat kerrassaan viisaita eläimiä, eivätkä unohda koskaan sitä kuka niille on tehnyt jotain hyvää ja kuka pahaa. Nehän tietävät varsin hyvin saaneensa minulta yhtä monta leivänpalaa kuin junkkarilta samaan aikaan kepin lyöntejä, Koetetaanpas! Us kiinni!' huusin koirille osottaen herraa, joka kauhistuneena hyppäsi aidalle, kun koirat syöksyivät häntä kohden. Rauhoitin eläimiä; sitten kysyin nauraen: 'No, uskotteko nyt minua, junkkari? Suotta olette sinne kiivenneet, sillä jos tahdon, tuovat koirat teidät vaikka kirkontornista alas. En tahdo kumminkaan piinata junkkaria, antaa vaan pienen opetuksen.
Ja nyt: Hyvää yötä! Neuvon vielä olemaan tähtäämättä minua tulevaisuudessa aseilla, sillä jokainen laukaus voi kimmota itseenne takaisin. — Hyvää yötä, Julia!'
"Sitte menin kotiin; kaukaa kuulin junkkarin pauhaavan, kuinka hän minulle kostaisi, nyt oli hänellä kaksikin kaunaa hampaansa kolossa minua vastaan. Tahdon tunnustaa: kun vereni tuli rauhallisemmaksi, tuntui minusta tuo pilantekoni pahalta, sillä köyhän ihmisen ei ole hyvä tehdä pilaa suuresta herrasta. Mutta se nyt oli kerta tapahtunut. Rakas junkkarini ei antanutkaan kauvan odottaa lupauksensa täyttämistä. Hän osasi saattaa minut sellaiseen maineeseen, etten minä osannut ryhtyä mihinkään toimeen, että olin tyhjäntoimittaja, taivastella, joka oli välttämättä pistettävä sotilastakkiin. Päätettiinkin vangita minut tätä tarkoitusta varten.
Uskomattoman paljon minua vainottiin; mutta minulle jäi sentään vielä aikaa kylliksi kätkeytyä heiniin. He nuuskivat koko talon läpeensä, tuvan, kamarit ja ullakon! Kuulin heidän askeleensa, heidän puheensa enkä uskaltanut hengittääkään kätköpaikassani, pelosta, että se voisi minut ilmaista. Kun he olivat kaikkialta etsineet, poistuivat he tyhjin käsin.
"'Sanoinhan jo, ettei hän enää tänään ole ollut täällä!' puheli suojapaikkani kelpo vanhus.
"Nyt menivät ihmiset piilopaikkani ohitse. Eräs heinähankolla varustettu mies huudahti nauraen: 'Eihän hän vaan liene täällä?' ja pisti samalla heiniin, juuri pääni yläpuolelle. Vereni jähmettyi, kadotin tajuntani. Kun taas tulin tuntoihini, vallitsi hiljaisuus ympärilläni; he olivat menneet pois. En minä itseni tähden pelännyt sotamieheksi tulemista, se tapahtui Julia raukan tähden. 'Kuinka hänen kävisi — ajattelin — jos meidät ainaiseksi erotettaisiin toisistamme? Hänen heikko sydämensä murtuisi tuskasta ja minun pitäisi hävittää se, minkä tähden mielelläni uhraisin elämäni!' Yömyöhällä ryömin heinistä, heitin turkin ylleni, asetin repun olalleni ja otin jäähyväiset talonisännältä.
"'En tiedä, koska taas näemme toisemme', sanoin hänelle, 'jos näette Juliaa, niin sanokaa hänelle sydämelliset terveiseni, olkoon hän minusta huoleton, kun päiväni paranevat, niin palajan taas tänne takaisin. Kiitos teille kaikesta hyvyydestänne, rakas ystävä, Jumala siunatkoon teitä siitä!' Ojensimme toisillemme kätemme, sitten menin minä.
"Kuka tuleekaan minua vastaan ensiaskelilla? Julia!
"'Minne kyyhkyseni?' kysyin.
"'Sinun luoksesi — mutta mihin aijot sinä, Peter?'
"'Niin, jospa tietäisin mihin! Tänne en voi jäädä. Sillä he vangitseisivat minut ja pistäisivät minut sotamiehiksi.'
"Kuulin siitä. Taivaallinen isä! Eläessäni en ole niin paljon kärsinyt kuin noina lyhyinä hetkinä. Näin, kuinka ihmiset menivät etsimään sinua. Oi, sydämeni vapisi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan. Olisin mielelläni itkenyt, mutta en voinut. Oh, kuinka on katkeraa, kun ei ihminen voi edes itkeä. Näin, kuinka he sinua hakivat ja hakivat ja kun he palasivat, vapisin kuin kuumeessa. Sinua en nähnyt joukossa, mutta silmissäni kimmelsi niin ja pelkäsin niin kovasti, että en itsekään sitä voisi uskoa. Juoksin ulos ja kysyin joltakin, olivatko he vanginneet sinut; hän sanoi: ei vielä. Vasta sitten rauhoituin minä.
"'Suloinen olento, enkeli!' huudahdin minä syleillen häntä, 'kuinka palkitsisin sinulle rakkautesi!'
"'Rakasta minua, niinkuin minä sinua rakastan ja olen palkittu kylliksi', vastasi hän. 'En tarvitse mitään muuta maailmassa kuin sinun rakkautesi, sinun sydämesi.'
"'Rangaiskoon minua taivas, jos joskus ajattelenkaan jotakin toista, kuin sinua, helmien helmeä!'
"'Älä sano niin, Peter, tiedänhän sen sanomattasikin… Mutta mihin aijot nyt?'
"'Sanoinhan jo sinulle, etten tiedä sitä itsekään, tiedän vaan, että minun täytyy täältä poistua.'
"'Tahdotko siis jättää minut?'
"'Älyäthän itsekin, että meidän täytyy erota; vähintään joksikin aikaa, sillä täällä en ole silmänräpäystäkään turvassa.'
"'Se on tosi, se on tosi… Jumala. Minä tulen mukaasi.'
"'Mitä johtuukaan mieleesi?'
"'Siten jäämme yhteen. Tai olenko ehkä kuormaksi sinulle?'
"'Minulleko kuormaksi? — Kuinka voit noin puhua?'
"'No sitten lähdemme yhdessä.'
"'Kuulehan, lapsukaiseni', sanoin, hilliten itseni, 'kuulehan! Sinä tiedät kuinka epävakainen on tieni, niin etten tiedä, mihin tänään pääni kallistaisin. Päivät käyvät yhä koleammiksi. Rahaa ei minulla ole; ainoastaan leipäkannikan puolisko, joka on repussani, syötäväksi, enkä edes tiedä mistä toista ottaa.'
"Julia ei antanut minun jatkaa puhettani. Hän sanoi olevansa valmis minun kanssani näkemään nälkää, kärsimään kylmää, vaivoja ja vastuksia kuten minäkin, hän sanoi, että helppo olisi onnessa rakastaa toisiaan, vaan kurjuus oli rakkauden opetuskivi. Nyt olisi paras tilaisuus näyttää, kuinka uskollinen hän tahtoi olla, enkä minä saisi häntä ollenkaan rakastaa, jos kieltäisin häneltä tämän koenäytteen. Turhia olivat kaikki sanat; hän pysyi päätöksessään seurata minua. Ja niin lähdimme me yhdessä.
"Mutta oi! Kylän lopussa kohtasimme me oikeudenpalvelijan vaimon! Oli pimeä yö ja oikeudenpalvelijan vaimo oli jo ijäkäs. Mutta vanhat vaimot ovat kissojen kaltaisia: he näkevät pimeässä. Hän tunsi Julian ja kysyi:
"'Minnepä, tyttönen, noin yksissä?' ja naurahti lisäksi pilkallisesti. 'Kuinka turmeltunut on nuoriso nykyaikaan, herra Jesus, älä unohda minua!'
"'Älä katso taaksesi', kuiskasin Julialle, 'näytät siltä kuin et olisi kuullut mitään ja ikäänkuin ei asia sinua liikuttaisikaan. Kenties luulee hän erehtyneensä. Tiedäthän, millaisia kielikelloja vanhat ovat; aamulla tietävät kaikki että hän näki sinut erään nuoren miehen kanssa ja silloin ei siitä ole meille mitään vahinkoa, sillä tiedetäänhän, ettei se voinut olla kukaan muu kuin minä. Meitä tullaan ajamaan takaa.'
"Nopeasti astelimme me siksi, kunnes vihdoin olimme melkoisen matkan päässä kylästä. Suurella tiellä katselimme varovasti ympärillemme, sillä pelkäsimme kohtaavamme vielä vaarallisempia kuin tuo vanhus. Astelimme nyt vasemmalle maissipeltojen yli, toivoen voivamme yöpyä johonkin yksinäiseen taloon; mutta yön pimeydessä harhailimme me niin eksyksiin, ettemme enää kuulleet kaukaisintakaan koiran haukuntaa, mikä olisi voinut olla oppaanamme.
"Väsyneinä laskeusimme tieojaan, jossa pian nukuimmekin. Turkkini oli jotenkin leveä, se suojeli meitä molempia; Julia painautui rinnalleni, ettei paleltuisi. Siten nukuimme makeasti ja suloisesti aivankuin olisimme levänneet silkkipatjoilla… Hm! Saduissa puhutaan lumouksesta ja tenhosta. Mutta sitä ei löydy yksin saduissa! On olemassa lumous, ja sen nimi on rakkaus. Eikö niin, Panni tyttöseni?"
Panni oli niin syventynyt kertomukseen, ettei hän kuullut ollenkaan vanhuksen puhuttelua. Hänen edestään vastasi Ferko innoissaan:
"Se on totta. Ei mitään muuta!"
Onnesta kukkuroillaan katseli hän pikku rakastansa, joka näytti hänestä nyt vielä kauniimmalta kuin muutoin. Ja todella hän olikin komea tyttö, punaisine pikku suineen ja sinisine, suurine silmineen.
Mestari Peter kertoi edelleen:
"Minä heräsin ensiksi, Julia nukkui vielä hetkisen. Pysyin liikkumatonna, ettei hän heräisi. Rinnallani lepäsi hänen päänsä niin kauniina, niin suloisena kuin olisi sen itse taivaanherra siihen asettanut, Vihdoin aukaisi hän silmänsä, katsoi hämmentyneenä minuun ja punastui. No, siihen nyt ei ollut mitään syytä! Minä käyttäydyin hurskaasti kuin olisin viettänyt yöni alttarin ääressä, pyhän neitsyen kuvan edessä. Mutta eihän ollut mikään ihme, että hän hiukan häpesi, sillä päivää aikaisemmin samaan aikaan ei hän olisi uskaltanut ajatellakaan, että hän täten tulisi viettämään yönsä. Me nousimme ylös ja neuvottelimme, minne nyt menisimme ja tulimme siihen päätökseen, että oli samantekevä minne, sillä hyviä ihmisiähän ei olisi missään. Julian isä tosin eli, mutta hän ei voinut sietää tytärtään, koska tämän elämä oli maksanut äitinsä hengen; tämä kuoli antaessaan elämän tyttärelleen, ja siksi vieroi isä niin tytärtään, että lähetti hänet jo lapsuusvuosina vieraiden palvelukseen ja siitä asti oli tuskin ollenkaan välittänyt hänestä. Emme siis voineet sinne yrittää löytääksemme asuinsijan hänen luonaan.
"Päätimme siis, että olisi samantekevä minne asti kulkisimme, kunhan löytäisimme sopivan palveluspaikan.
"Iltaan saakka kuljimme me talosta taloon kysellen kaikkialla, eikö palvelusväkeä olisi tarvis Kaikkialla vastattiin samalla tavoin: ei, ja useimmiten tarkasteltiin meitä karsain katsein, josta ymmärsimme,
että meidän pitäisi mitä pikemmin laputtaa tiehemme. Ja me menimmekin tiehemme, surullisina, pettyneinä! Ei ollut vielä niin myöhä, mutta syksyinen aika varhaisine iltapimeineen, kun saavuimme viimeiseen taloon. Kaukana ja yksinäisenä sijaitsi se pustalla. Pustan toista sivua rajoitti korkea metsikkö, toista kaislaakasvava lammikko. Talon keskellä sijaitsevasta tallista loimusi meitä vastaan avoimesta ovesta roihuava valkea. Takapuolelta, lammasnavetasta kuului karjan kellojen kilinä. Muuten oli aivan hiljaista. Astuimme sisään talliin, missä liekehti kirkas tuli. Noin seitsemisen ihmistä oli siellä. Vanha talonisäntä, hänen kaksi poikaansa, tytär ja kaksi tai kolme betyaria [hevosrosvo, pustanryöväri]. Isännän nuorin poika piti tulta vireillä; juuri meidän astuessamme sisään, heitti hän taas tukun olkia tuleen. Hetkiseksi pimeni paikka, sitten leimahti tuli äkkiä kirkkaasti ja valaisi koko tallin. Me näimme tulen ympärille asettuneet ihmiset, savustuneet hirret, joilla oli viikatteita, varstoja, sirppejä ja muita senlaatuisia. Keskiseinällä oli kaappi, jonka päällä oli puinen vesiastia, johon oli pistetty ruoko. Oikealla söivät hevoset soimista, vasemmalla makasi muutamia lehmiä lattialla, niiden vieressä valkoinen susikoira, joka haukkui meitä sisään astuessamme.
"'Hiljaa, Csiba!' huusi tyttö, ja koira vaikeni.
"'Jumalan terveeksi Hyvää iltaa!' sanoin minä nostaen hattuani.
"'Tervetuloa!' vastasi vanhus.
"'Etsimme majapaikkaa, olisiko mahdollista', sanoin taas ja vedin lähemmäksi Juliaa, joka oli pysähtynyt kynnykselle.
"'Jos vaan tahdot tyytyä, on se kyllä mahdollista', huomautti vanhus ystävällisesti. 'Minne matka, poikaseni? Mutta tulkaahan
lähemmäksi tulta, että näkisin, onko pikku tyttö enemmän viluinen kuin nälkäinen.'
"Me istuuduimme ja minä kerroin, mikä meidät oli tänne tuonut; sanoin kaiken muun suoraan, paitsi yhtä: että Julia oli rakastettuni. Sanoin hänen olevan sisareni.
"'Älä nuku Michel!' huudahti vanhus nuorimmalle pojalleen, kun olin lopettanut kertomukseni. 'Älä nuku, poikaseni, muutoin kirvelee kylmä nenääsi ja korviasi herätessäsi. Jos nukut, nukkuu tulikin! Pane lisää!'
"Michel totteli käskyä, mutta kiireessään heitti hän niin suuren tukon heiniä tuleen, että se olisi melkein sammunut, ellei joku olisi tuonut heinähankoa väliin ja puhaltaen virittänyt sitä. Nyt leimahti se yhä mahtavampana ylös! Vihdoin tarkastelin betyareja; eräs oli noin kolmenkymmenen, toinen tuskin kahdenkymmenen vanha.
"'Kerro nyt edelleen, veliseni', sanoi vanha talonisäntä nuorimmalle niistä; 'kerro vaan edelleen. Kuunnelkaamme! — Pysähdyit isäsi kuolemaan.'
"'Siis isäraukkani kuoli; levätköön hän rauhassa. Hän kuoli, ja tuli kysymys: kuinka hänet haudattaisiin? Sillä meillä ei ollut ainoatakaan lautaa ruumisarkuksi, vielä vähemmän rahaa siihen. Ei jäänyt siis mitään muuta keinoa jälelle kuin varastaa tarpeet. Tuolla, herraskartanon luona oli jo vuodenpäivät maannut lautaläjä. Hän ei ollenkaan tarvitse niitä, ajattelin minä, ja tuskin huomaakaan jos otan sieltä yhden tai pari lautaa. Menin sinne, ja äitini vartioidessa kuollutta, varastin minä ruumisarkun laudat, jotka sitten itse naulailin yhteen, sillä puusepällekin olisi pitänyt olla maksu siitä. Seuraavana päivänä asetimme rakkaan isäni ruumiin siihen, päivää myöhemmin
löimme naulat kiinni ja kannoimme sen ulos. Juuri kun aijoimme jättää talon, tuli herra, tarkasteli arkkua joka puolelta ja käski sitten avata.'
"'Mutta sehän on jo naulattu kiinni', sanoin pelokkaasti, sillä omaatuntoani painoi.
"'Samantekevä', arveli hän, 'avaa!'
"Puheestamme ei välitetty, meidän täytyi avata arkku, ja herra katseli sitä sisäpuolelta, mistä hän vihdoin löysi sen, mitä etsi. Hän huudahti:
"'Laudat kuuluvat minulle, täällä on merkki!'
"Sitten meni hän pois. Tuskin oli hautaus ohitse, kun minut vietiin kuulusteltavaksi; kieltäminen olisi ollut turhaa, minut tuomittiin varkaaksi. Puoli vuotta vankeutta ja viisikolmatta paria raippoja tuli osakseni. Kun pääsin vankeudesta, makasi äitiraukkanikin jo siellä, missä isäkin oli.
"Tässä alkoi nuorukainen katkerasti nyyhkiä. Lyhyen vaitiolon jälkeen kuivasi hän kyynelet silmistään ja jatkoi:
"'Jumala tietää kuinka vanha vaimo kuoli? Kenties nälkään. Sillä hänellä ei ollut ainoatakaan muuta koko maailmassa. Nythän on samantekevä, ajattelin minä, viisi rehellisyydestä! Mutta ei kartanonherrankaan pitäisi päästä aivan ilman mitään! Ajoin hänen pihastaan viisikymmentä härkää, yhden joka kepinlyönnistä. Fehertòssa möimme eräälle teurastajalle, jonka oli tapana ostaa nautakarjaa ilman passia; hän rikastui siten. Mutta he ajoivat takaa karjan varasta ja pakottivat minut pakenemaan Theissin yli. Näiden
kelpo ihmisten kera yhdyin Revberer pustalla ja nyt aijomme yhdessä Bakonyhin. Sanon teille, siellä on vielä jotain saatavaa köyhille pojille, (maantierosvoille), jolleivät he ole liian hitaita.'
"'Se on totta', sanoi vanha talonisäntä; 'ja on siellä sekin hyvä, että kuuluisa Vessprimerin hirsipuu on aivan lähellä. Säälin sinua sydämestäni rakas veliseni, sillä jos jossakin pesisivät varikset pääkalloosi, niin et toki itse ollut syyllisyyteesi alkusyy. Mutta samantekevä. Lusikoi vaan soppaasi. — Hm, ne viisaat lainsäätäjät!
Rikas ja köyhä ovat heille yhdenvertaiset, mutta on siitä suurikin apu!
Helppo on rikkaan olla varastamatta; mutta kuolkoonpas hänen isänsä ja puuttukoonpas häneltä laudat arkuksi, silloin olisi hauska nähdä mitä hän tekee, jos hänellä on sydän rinnassaan. Ja sitten huutavat he vielä köyhän jälkeen: Lyökää häntä! Hirttäkää hänet! Hän on varas, lurjus! — Nouse ylös tyttöseni Vicga! Tuo juustonkimpale tänne! Syökäämme, se on parasta.'
"Vicza toi kauniissa pikkuastiassa, mitä oli vaadittu, ja toi lisäksi leipääkin ja me kävimme siihen urhoollisesti käsiksi. Ruuan jälkeen otti vanhus tamburiinin naulasta ja soitteli sillä niin kauniita laulunpäitä, että aivan teki sydämelle kipeää. — Tuli riittyi, liekki lieskahti enää vaan silloin tällöin; vanhus soitteli, me kuuntelimme hartaasti… Äkkiä kuulimme aseiden kalsketta, ja kun hypähdimme pystyyn, seisoi ovella aseellisia miehiä. —
"'Siinäpäs olet vihdoinkin!' huusi muuan tarttuen minuun. 'Ja nuo toiset, mitä lintuja he ovat? Ottakaa heidät kiinni!'
"Kahden betyarin onnistui pujahtaa pakoon ja kadota pimeään, kolmas saatiin kiinni, ja hänet sidottiin kuten minutkin. Hän oli juuri sama, joka äsken kertoi elämäntarinansa, nuorin kaikista.
"Julia, poloinen, seisoi hämmentyneenä ja hädissään. Kuten ajettu metsänotus, aikoi hän ryhtyä puolustautumaan.
"'Jätä toki, sydänkäpyseni!' huusin hänelle. 'Onhan se kuitenkin turhaa.'
"Mutta hän ei antanut perään, ennenkuin muuan sotamies antoi hänelle kovan sysäyksen, niin että hän vaipui maahan. Minusta tuntui, kuin olisi puukko pistetty sydämeeni! Jos olisin ollut vapaa, olisin miehen paiskannut mäsäksi lattiaan. Mutta minä olin köysissä enkä voinut liikahtaakaan. Kyynelet pursuivat silmiini, vaahto huulilleni! — Meidän täytyi pois. Pyysin heitä odottamaan vielä vain hetkisen, kunnes Julia heräisi tainnoksistaan, jotta voisin sanoa hänelle jäähyväiset, mutta he eivät suostuneet. He veivät minut pois, veivät yhdessä tuon pojan kanssa, joka varasti puita ruumisarkuksi ja oli Ladislaus Horgay nimeltään…
"Siten tehtiin minusta sotamies ja Horgaysta myös minun mukanani, koskei meillä ollut mitään passia. Seuraavina päivinä marssimme ulkomaille Napoleonia vastassa seisovaan sotajoukkoon. Kahden kuukauden perästä olin jo onnellisesti sivuuttanut ensimäisen taistelun. Horgay, josta oli tullut kelpo toveri minulle, säästi somia summia. Ei ainoatakaan helleriä menettänyt hän turhaan, vaan lähetti kaikki kotikylänsä kirkkoherralle pyynnöllä, että niillä pystytettäisiin muistokivet hänen vanhempiensa haudoille, jotta hän löytäisi paikat, kun hän kerran palaisi kotiin. Mutta turhaan toivoi kelpo poika, sillä hän kaatui pian sen jälkeen taistelussa. Sivultani ammuttiin hänet hevosen selästä ja minä kysyin tuskan liikuttamana kuolevalta:
"'Mitkä terveiset vien kotipuoleesi, rakas toveri, jos jään eloon?'
"'Kotiinko?' sanoi hän. 'Ei minulla ole mitään kotipaikkaa. Minulla oli vaan isä ja äiti, ja he ovat kuolleet ja nyt menen minäkin sinne, missä he ovat. Kuinka onnellinen olenkaan elämästä vapautuessa.'
"Sitten kuoli hän.
"Olin taas yksin. Ladislaus raukan kanssa voin joinakin hetkinä puhella Juliastani, nyt ei minulla ollut enää sitäkään. En saanut mitään tietoa hänestä. Tosin olin kirjottanut hänelle yhden kirjeen, mutta en saanut mitään vastausta, sillä me olimme milloin siellä, milloin täällä. Ajattelin ja mietiskelin usein öisin istuessani leirivalkean ääressä: Mitä on tytöstä tullut? Eikö hän ole kuollut. Ja ellei hän ole kuollut, eikö hän ehkä ole naimisissa? Rakastaako hän minua vielä, rakastaako hän minua sitten, kun palaan takaisin kotiin?
— Murhe syöpyi sydämeeni ajatellessani hänen ehkä kuolleen tai rakastavan toista, ja usein karkasi tuska niin kiivaana kimppuuni, että rukoilin taistelun edellä: 'Armollinen Jumala, ota elämäni!'
"Mutta aika riensi ja huuhtoi palan palalta murhettani niinkuin aallot rantaturvetta. Ja vuosien kuluttua en tuntenut enää mitään tuskaa, vaan jonkullainen suloinen tunne vetäytyi sydämeeni. Hitaasti kuihtuva toivo on ihmisrinnassa kauniin, nuoren tytön kaltainen pää seppelöitynä muistojen valkoisilla ruusuilla.
"Neljä vuotta olin sotamiehenä, sitten sain eron. Vasen käteni oli ammuttu läpi, en kelvannut enää sotamieheksi. Sota-aikaan karttuu muutamille enemmän rahaa kuin muulloin; minäkin olin raapinut kokoon suunnilleen viisisataa guldenia. Huoleti voin siis palata kotiin tarvitsematta peljätä nälkään nääntymistä, niinkuin moni muu jota painoi sodan kurjuus. Ensi ajatukseni oli Julia; mutta ajatus oli melkein välinpitämätön. Surra — olin surrut kylliksi; iloita — ei ollut mitään syytä iloon, sillä en tiennyt mikä minua odotti kotona.
"Kaikkein ensiksi menin siihen kylään, missä olimme palvelleet yhdessä; mutta sieltä en voinut saada minkäänlaista tietoa, hän ei ollut tullut sinne takaisin. Etsin senjälkeen sen talon, josta minut oli viety väkipakolla sotamieheksi. Oli kaunis kesäilta, kun taas katselin kaukaa tuota viidakon ja kaislalammikon välillä sijaitsevaa taloa. Tätä katsellessani pamppaili sydämeni kuin sellainen kellolaitos, joka kauvan seisottuaan on taas äkkiä ruvennut käymään. Jokainen verenpisara syöksyi kasvoihini ja sieltä taas takaisin sydämeen, aivankuin jokin rauhaton lapsi. Aloin pelätä, toivoa! Mitähän, jos hän on kuollut… Jospa hän elää… Jos on mennyt naimisiin… Entäpä, jos hän nyt vielä odottaa minua!…
"Huomasin sillä välin jo saapuneeni majan luo, mutta jalkani vapisivat niin, että tuskin voin pysyttäytyä pystyssä. Kun astuin kynnykselle, kietoutui joku takaapäin kaulaani ja huusi:
"'Peter, Peter, rakas Peter! Rakastatko minua vielä?'
"Se ei ollut kukaan muu kuin Julia!
"Hän oli kastelemassa kasviksia puutarhassa huomatessaan minut ja juoksi luokseni. Hänen silmänsä epäilivät, mutta sydän sanoi, että hänen edessään olin minä… Mitä jo sanoin! Hän heittäytyi kaulaani, minäkin syleilin häntä, ja päät yhdessä itkimme me kauvan — hiljaa, huojentavasti! Kuinka suloiset ovatkaan ilonkyyneleet!
"Tänä yönä emme ollenkaan nukkuneet; me puhelimme. Minun täytyi kertoa kaikki, mitä minulle oli tämän neljän vuoden aikana tapahtunut. Kun mainitsin kuulasta, joka lävisti käteni, huudahti Julia tuskaisesti, kalpeni ja tarttui omaan käteensä; minulle ei haavani voinut tuottaa niin paljon tuskaa kuin hänelle. — Sitten kertoi hän
kuinka hänelle oli käynyt. Kelpo vanhus otti hänet taloonsa sanoen, että missä neljä tulisi ravituksi, siellä ei viidennenkään tarvitsisi kuolla nälkään. Mutta vanhus kuoli pian, tytär meni naimisiin, ja niin jäi taloon vaan kolme: vanhuksen molemmat pojat ja hän. Vanhempi olisi tahtonut naida hänet ja ahdisti häntä siihen saakka tarjouksillaan, kunnes hän ilmoitti, että se, joka oli tullut sinne hänen mukanaan, ei ollut hänen veljensä, vaan sulhasensa ja ettei hän tahtonut kuulua kenellekään muulle kuin hänelle. Kelpo nuorukainen ei puhunut siitä lähtein enää sanaakaan asiasta; mutta öisin kuuli hän hänen usein katkerasti huokaavan. Mielellään olisi hän lohduttanut häntä, mutta sehän olisi ollut turhaa. Päivisin oli hän iloinenkin, ainakin näytti olevan. Edellisenä syksynä oli hän kuollut keuhkotautiin ja testamenteerannut Julialle koko omaisuutensa ja pyytänyt häntä pitämään huolta veljestään Michelistä. Näin päätti
Julia:
"'Puolet tästä omaisuudesta kuuluu minulle, tahdotko jakaa sen kanssani, Peter?'
"'En', sanoin minä, 'jättäkäämme se pikku Michelille Mutta tahdotko sinä jakaa minun omaisuuteni kanssani?'
"'Oletko sinä säästänyt?'
"'Kyllä, voidaksemme panna alkuun kunnollisen talouden.'
"'Meidän ei siis tarvitse koskaan erota?'
"Ei, rakas lapsi, ei koskaan!"
"Kolme viikkoa myöhemmin riisui hän parton [tyttöjen päähine] päästään ja asetti hipin sijalle ja oli nimeltään rouva Peter Pergö, samoinkuin tänäänkin.
"Poissaollessani olivat hänen kasvonsa hiukan surkastuneet, mutta vaimokseni tultuaan kukoisti hän päivä päivältä yhä enemmän ja tuli yhä kauniimmaksi. Minusta ainakin näytti, että hän rouvana ollessaan oli vielä kauniimpi kuin tyttövuosinaan. Mutta sanonpa teille enemmänkin, vaikkakin sille nauraisitte! Hän on nyt kuusikymmenvuotias ja kumminkin näyttää hän minusta kauniimmalta kuin kaikki ne tytöt, joita olen nähnyt ja näen.
"Jokainen mustalainenkin kehuu hevostaan", ajatteli Ferko ja katseli Pannia, joka taas hänen mielestään näytti auringon alla vaeltavaisista kauneimmalta; ja siinä asiassa oli vähän perääkin, vaikkei se ollut aivan niin kuin hän luuli.
"Me perustimme talouden", jatkoi vanhus, "joka menestyi kelpo lailla. Michel oli kerran tyytyväinen, hän meni naimisiin myöhemmin ja me asetuimme sitten asumaan tähän kylään, ostimme talon ja näimme omaisuutemme enenevän. Minun pitäessä huolta taloudesta, kasvatti vaimoni ainoata poikaamme. Eikä hän turhaan olekaan niin paljon huolehtinut hänen kasvatuksestaan, sillä pojasta tuli kunnon mies. Niin, teidän isänne, rakkaat lapset, on kiireestä kantapäähän kunnon mies, ehkä vielä parempi talonisäntä kuin minä olin, hän on ymmärtänyt kartuttaa saatua omaisuuttaan."
En tiedä, tahtoiko vanhus vielä jatkaa kertomista vai ei? — Samassa palasivat pienokaisten vanhemmat ja mummo tappajaiskeitolta. — Pikku tyttönen oli jo aikoja sitte nukahtanut isoisän syliin, hänen sisarensa, Katri, kantoi hänet vuoteeseen. Pikku Peter oli sitävastoin vielä aika reipas ja meni heti kysymään,
mitä tuomisia hänelle tuotiin. Palvelijat menivät levolle, toinen kyökkiin, toinen talliin. Kun he astuivat ulos tuvasta, tarttui Ferko Pannin käteen ja kuiskasi:
"Sanohan, rakas Panni! Jos minut vietäisiin sotamieheksi, kuten vanha isäntä, odottaisitko sinäkin minua neljä vuotta? Sanohan suoraan se!"
"Kyllä, totisesti odottaisin minä sinua", vastasi tyttö; "en odottaisi sinua ainoastaan neljää vuotta, vaan viimeiseen hengenvetooni saakka."
"Suloinen pikku tyttöni!" huudahti Ferko ja asteli laulaen talliin…
Sisällä tuvassa kertoi vanhus lapsilleen, että vanha kerjäläisparka oli pyytänyt yösijaa, voitaisiinhan toki hänelle valmistaa vuode uunin luo, johon hänen miniänsä oli heti valmis.
"Mutta sanohan, isoisä", sanoi äkkiä pikku Katri, "kuinka on käynyt sitten tuon pahan junkkarin, joka teki niin paljon pahaa isoisälleni ja isoäidilleni?"
"Tottapuhuen en tiedä sitä!" vastasi vanhus. "Sillä en ole ajatellut häntä sen enempää."
"Minä tiedän, mitä hänestä on tullut", sanoi kerjäläisvanhus.
"Tekö tiedätte? kysyi mestari Peter hämmästyneenä.
"Niin, minä tiedän sen. Isänsä kuoleman jälkeen eli hän kuin viimeistä päivää ja joutui vihdoin niin pitkälle, että hän nyt ryysyisenä kerjäläisenä ja paljain päin, jalat kiedottuina olkiin kenkien sijasta,
seisoo edessänne, katuen tekojaan nyt, kun katumus on liian myöhäistä!"
Ukkovaari astui hämmästyneenä takaperin; säälien katseli hän miestä, joka oli suuresta herrasta alentunut kurjaksi kerjäläiseksi ja jupisi hiljaa itsekseen: "Jumala, kuinka suuri on sinun voimasi ja vanhurskautesi!"
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPURIKKOVALAKKA. UKKOVAARI ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.