Download PDF The lives of older lesbians: sexuality, identity & the life course 1st edition jane tra
Visit to download the full and correct content document: https://textbookfull.com/product/the-lives-of-older-lesbians-sexuality-identity-the-life-c ourse-1st-edition-jane-traies-auth/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Social Networks and the Life Course Integrating the Development of Human Lives and Social Relational Networks 1st Edition Duane F. Alwin
The author(s) has/have asserted their right(s) to be identified as the author(s) of this work in accordance with the Copyright, Designs and Patents Act 1988.
This work is subject to copyright. All rights are solely and exclusively licensed by the Publisher, whether the whole or part of the material is concerned, specifically the rights of translation, reprinting, reuse of illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on microfilms or in any other physical way, and transmission or information storage and retrieval, electronic adaptation, computer software, or by similar or dissimilar methodology now known or hereafter developed.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc. in this publication does not imply, even in the absence of a specific statement, that such names are exempt from the relevant protective laws and regulations and therefore free for general use.
The publisher, the authors and the editors are safe to assume that the advice and information in this book are believed to be true and accurate at the date of publication. Neither the publisher nor the authors or the editors give a warranty, express or implied, with respect to the material contained herein or for any errors or omissions that may have been made.
This Palgrave Macmillan imprint is published by Springer Nature The registered company is Macmillan Publishers Ltd. London
Preface
Stories, as Ken Plummer (2013) reminds us, are ‘our road maps, our tour guides, our key clues to unravelling any culture’. The ability to tell stories is one of the things that make us human, and telling our own story is the way we claim kinship with other people. Stories are a way of creating community: it follows, then, that those whose stories are not told can never fully belong.
This book began, nearly a decade ago now, with the impulse to preserve and honour the untold stories of some of my older friends, deeply closeted lesbians of the generation before mine whose secret lives and loves were going with them to the grave. My first intention was simply to produce a collection of oral histories—believing, with Elizabeth Lapovsky Kennedy (1997), that such work not only adds new facts to the historical record, but can also help us to explore subjectivity through individual memory. Quite soon, however, I came across the writings of that feisty old lesbian feminist, Barbara Macdonald. She grumbled warningly that if well-meaning researchers confine their interest in old lesbians to making them the subjects of history, we run the risk of devaluing their experiences in the present and of colluding with the cultural invisibility of older women (Macdonald and Rich 1983). I was much impressed by this warning: I knew something about cultural invisibility. As a young woman I had looked in vain for role models, for representations of lesbians that went beyond mysogynist caricature or pornographic fantasy.
In middle age I had found the available stereotypes even more limited: popular culture’s only representations of middle-aged lesbians were (and still are) predatory, menopausal neurotics. But even negative stereotypes are some acknowledgement of one’s existence: now I am old, there are no representations of me at all. Old women in popular culture are either ‘grannies’ or sad spinsters: they are not ever, it seems, lesbians. If I wanted to see my reflection, I was going to have to make my own mirror. And, as one of my aims in writing this book was to redress the invisibility of older lesbians, it became important to find a way of foregrounding their current lives and experiences, as well as preserving their hidden histories.
Over several years those early ideas evolved into a large-scale, mixedmethods academic research project, gathering not only life stories, but also a great deal of quantitative data from an unprecedentedly large survey sample of some 400 lesbian-identified women over 60. As a consequence, The Lives of Older Lesbians is about much more than oral history: it examines present lives and future possibilities, as well as the impact of the past. In doing so it is—necessarily and usefully—much concerned with facts and figures; but personal testimonies and tale-telling have remained central to the whole undertaking. Stories, as Plummer (2013) also notes, are powerful: they can raise challenges, provoke change and set new agendas. I should like to think that The Lives of Older Lesbians might contribute to doing exactly that.
Ditchling, UK Jane Traies
Acknowledgements
Researching and writing this book brought me into contact with scores of wonderfully diverse and interesting people, took me to places I might otherwise never have visited and—incidentally—gave me new ways of understanding my own story. For all this I have to thank, above all, the hundreds of older lesbians who contributed to the research. I am enormously grateful to all the women who participated in the focus groups, completed the questionnaire or shared their stories.
From its beginning my research was guided and strengthened by my academic supervisors at the Universities of Birmingham and Sussex, Charlotte Ross, Sally Munt and Alison Phipps; and later by the generosity of a growing international network of academics now studying nonheterosexual ageing, among whom I am particularly grateful to Kathy Almack, Margaret Cruikshank, Doreen Fumia, Andrew King, Yvette Taylor, Richard Ward, Sue Westwood and Jill Wilkens. Thanks, too, to Daniel Burdsey of the University of Brighton (a fine sociologist whose work I would admire even if I weren’t his aunt) for his practical help and comradeship throughout the process.
I owe as many debts of gratitude outside the academy. My thanks to Philippa Grand and Judith Allan at Palgrave Macmillan, for their help and patience in making this book a reality; to Val Bond and Betty Saunders, Rose Bunker, Tim Burdsey, Catherine Jackson, Janet Jones, Kate Watters and Barbara Young, who at various stages listened, argued,
read drafts and contributed ideas; and to all those, friends and family, whose enthusiasm and interest have kept me going through the inevitable difficulties and discouragements of such a long project.
An earlier version of Chap. 4 appeared as ‘Old lesbians in the UK: community and friendship’ in Journal of Lesbian Studies 19(1) pp. 35–49, 2015, (Eds.), M. Cruikshank and S. Raphael, and is reprinted by permission of the publisher (Taylor & Francis Ltd., http://www.tandfonline. com).
A significant proportion of Chap. 5 first appeared in Traies, J. and Munt, S. R., ‘Health Narratives of Older British Lesbians’, in Queering Health: Critical Challenges To Normative Health and Healthcare, edited by Laetitia Zeeman, Kay Aranda and Alec Grant (2014) and is reproduced with the kind permission of PCCS Books, Monmouth.
1
Introduction: Finding Older Lesbians
Older Lesbian Invisibility
While the research for this book was still in its early stages, I attended a seminar on social science methodology. At lunch I sat with a group of delegates from a variety of British universities and disciplines and, over our sandwiches, we enquired politely about each other’s work. When I said that I was interested in the cultural representation of lesbians, and in particular the invisibility of older lesbians, the young woman beside me exclaimed, ‘Oh that’s interesting!’ and immediately told a story against herself which neatly illustrated my point. She had several lesbian friends, she said, among whom were a couple with a young baby. When she had visited these women recently, they had introduced her to two other friends of theirs, a lesbian couple in their sixties. ‘And I was shocked,’ she said, laughing at her own ignorance, ‘because somehow I never thought lesbians could be old!’ She is not alone. Although in the last 50 years lesbians and gay men in the UK have become culturally visible in an historically unprecedented way, some are clearly less visible than others; and older lesbians are arguably the least visible of all.
This chapter considers the nature of that invisibility, both in the dominant culture and in academic research, before going on to describe how I set about ‘finding’ these well-hidden women. First, however, because all the ways in which we categorise ourselves and others are socially constructed and shifting (Weston 2009), it is important to explain what I mean by ‘older lesbian’. Research into lesbian and gay ageing shows no consensus about what constitutes an ‘older’ lesbian or gay man. It can be as young as 40+ (Berger 1982), or 50+ (Heaphy et al. 2003). Clunis et al. (2005) interviewed lesbians over 55; Kehoe’s (1988) survey included lesbians over 60; Claassen (2005) studied a group of lesbians of whom the youngest was 67. I decided on 60 as the lowest age for my study for two reasons. The first was that, for women born before 1950, 60 was the official retirement age. Thus, in the UK ‘women over 60’ is a ‘culturally constructed and institutionally regulated age category’ (Bytheway 1997: 13). The second reason was that, although their ages spanned some 30 years, their childhoods (and therefore the early formation of their cultural and moral values) pre-dated the major social changes of the 1960s and 1970s. Their lives and attitudes had been shaped by the social history of the first half of the twentieth century. I then had to decide how to describe their age status. In a society that privileges youth and able-bodiedness, the word ‘old’ has negative and usually derogatory overtones (Cruikshank 2008; Slevin 2006); it carries a stigma which reveals our ageist cultural values (Calasanti and Slevin 2001). As a gesture of resistance to such values, I prefer it; however, the term ‘older’ is generally seen as more acceptable and I have used it in this book largely because it was so strongly preferred by my participants.
In recruiting those research participants, I decided to use the word ‘lesbian’ (even though many older women more naturally refer to themselves as ‘gay’ or ‘queer’) because I thought it was probably the most widely recognisable term across the generations I was studying and the potential audiences for the research. The publicity material I distributed at the start of the project carried the headline ‘Woman over Sixty? Lesbian/ Gay? Please take part!’ and referred to ‘older lesbians’. This meant that those who volunteered to participate would be people who self-defined as lesbian; but what did they understand by it? The social construction of same-sex love among women has shifted and changed over time
(Donoghue 1993; Faderman 1981; Oram and Turnbull 2001). The cultural meanings of lesbianism that were most formative for participants in this study are those that were current in the first half of the twentieth century, as described by historians such as Laura Doan (2001) and Rebecca Jennings (2007). Although Doan and Garrity (2006) have demonstrated the existence of a range of ‘sapphic modernities’—alternative, competing models of lesbian identity and desire—in the period between the two World Wars, some older participants described how they grew up with the stereotype derived from Stephen Gordon, the protagonist of Radclyffe Hall’s The Well of Loneliness (1928), as their only available cultural model of a lesbian. After the Second World War, the growth of a more varied lesbian social scene and the impact of feminism offered a wider variety of options to those forming lesbian identities. From the mid-century, the Women’s Liberation Movement offered some women new models for being lesbian. Jennings (2007) provides a detailed account of these developments, tracing the emergence of a lesbian social scene in Britain, beginning in the nightclubs of postwar London, and developing through lesbian magazines and social organisations. These are the historical events against which the women in my study developed their sense of self, and the definition of lesbian identity that emerged from my data was also the product of those times: not simply a matter of sexuality but, as Brown (1995: 4) describes it, ‘a self-ascribed definition held by a woman over time and across situations as having primary sexual, affectional and relational ties to other women.’
Cultural Invisibility
The old are diverse, but the dominant culture tends to promote selective images of ageing individuals (Grossman 1997; Brotman et al. 2015). Representations of older women are already limited (Holstein 2015), but representations of older lesbians hardly exist (Traies 2009). Ageism is at least as instrumental in this process as homophobia. Media representations of younger lesbians (for instance in American television drama series such as The L Word and Orange is the New Black) have certainly become more diverse, but the stereotype of the middle-
aged lesbian as a predatory neurotic remains unrevised and remarkably persistent. The fear of ageing female sexuality, and the connection of homosexual desire to mental instability and intergenerational corruption, are as evident in Notes on a Scandal (2006) as they were forty years earlier in The Killing of Sister George (1968) or The Children’s Hour (1961): there are no happy endings for middle-aged lesbians. When it comes to older lesbians, however, there are too few representations to generalise about. Old lesbians have no role models in popular culture. It is not surprising, therefore, that there are no reliable statistics for the number of older lesbians in the UK.1 There could be in the region of a million lesbian, gay and bisexual people in Britain over the age of 55 (Knocker 2012; Stonewall 2011). At least half of those—probably more, as women live longer than men—will be lesbians or bisexual women. There might, then, be as many as half a million older lesbians in the UK; but no one reading a British newspaper or watching a film or television is likely to be made aware of the fact. Lesbians are much less visible on television than gay men (Cowan and Valentine 2006); older lesbians do not see women like themselves represented in the media (Traies 2009). In this way thousands of women are denied cultural representation.
The idea that older lesbians are ‘invisible’ is not a new one. Macdonald and Rich (1983) argued that old women are ‘twice unseen’, rendered unworthy of attention by the combined forces of patriarchy and the worship of youth; when an old woman is also a lesbian, institutionalised heterosexism brings about a third denial of her subjectivity and identity. It was Monika Kehoe (1986) who first described older lesbians as ‘a triply invisible minority’, and the phrase has been much borrowed by later scholars. Viewed through the triple lens of sexism, ageism and the ‘compulsory heterosexuality’ (Rich 1986), which renders lesbian existence invisible, older lesbians disappear from sight. This ‘lethal synergy’ of age-
1 The first official attempt to quantify this demographic, the UK Integrated Household Survey (Office for National Statistics 2011), identified 1.5 per cent of the population as lesbian, gay or bisexual. Twice that proportion refused to answer the question. The use of face-to-face research that asks people to self-identify is problematic and has been shown substantially to underestimate the size of the LGBT population (Coffman et al. 2013). It seems reasonable to assume, therefore, that the actual proportion of lesbians and gay men is considerably higher than 1.5 per cent.
ism and heterosexism (Healey 1994) is a denial of a person’s existence and therefore a form of oppression. Those who are at risk of triple minority status based on age, sexual orientation and gender are also potentially ‘triply oppressed’ (Kimmel et al. 2006: 10). If the popular image of ‘lesbian’ is a deviant and/or sexualised one, and our picture of the old is asexual (Fullmer et al. 1999); if, as Neild and Pearson (1992) have suggested, every old woman automatically becomes a ‘granny’, and therefore heterosexual by default—then old lesbians cannot exist in the cultural imaginary. In a society that operates on (largely unexamined) heterosexist assumptions, an old woman who has been married or is a mother will usually be assumed to have led an unrelievedly heterosexual life; one who has been neither is likely to invoke the dismissive cultural stereotypes of the single, unmarried woman—the ‘old maid’—even though she might during a long life have had important intimate relationships with women (Traies 2012). The space where the concepts ‘old’, ‘woman’ and ‘lesbian’ intersect becomes a kind of cultural Bermuda Triangle (Traies 2014) into which older lesbians disappear.
Just occasionally, this hidden population becomes partially visible; for instance in the winter of 2005–2006, when hundreds of ageing lesbians and gay men in the UK came forward to claim the social recognition and legal rights offered by Civil Partnership. Since then the Marriage (Same Sex Couples) Act 2013 has also come into force. This legalisation of same-sex partnerships has put quantitative evidence for the existence of older lesbians into the public domain for the first time. However, their improved legal status seems, so far, to have had little effect on the cultural or discursive visibility of this hidden minority.
There are many benefits in ‘seeing’ older lesbians and understanding their lives. They include the preservation of their histories, the added dimension that lesbian sexualities bring to discourse about women and ageing, and the understanding of their needs in terms of age-related health and social care (Westwood 2013), as well as the provision of alternative models of female old age (Woodward 1999). Challenging the dominant cultural assumptions that render older lesbians invisible is also a political and ethical act, because if the way we are ‘seen’ determines the way we are treated (Dyer 2002), then those who are not seen will be treated as if they do not exist. The Lives of Older Lesbians is an attempt to redress that balance.
Invisibility in Research
The cultural invisibility of the older lesbian is replicated in academic research. Taylor (2007: 1), introducing her study of working-class lesbians, asked ‘why they weren’t included in the first place?’ and the same question might still be asked about older lesbians. The answer, as I demonstrate in this chapter, is that the production of knowledge is not only classed and gendered, as Taylor argues, but is also aged; in other words, academic research reproduces the invisibility of older lesbians in the dominant culture. Although there is now an increasing body of work on non-heterosexual ageing (Orel and Fruhauf 2015), very little of it concerns older women.
It is twenty years since cultural geographers Chouinard and Grant (1996) drew attention to what they called the ‘missing sisters’ in social research, arguing that even an emphasis on processes of oppression rooted in class, gender and race can be discriminatory as, by its very concentration on those three mechanisms of oppression, it implicitly excludes others. For instance, the disabled, lesbians, gays, the elderly and children are frequently invisible (Chouinard and Grant 1996: 171). Older lesbians occupy two of Chouinard and Grant’s exemplary categories of exclusion and are liable to be ignored on both counts, so that reviewing the research literature for representations of older lesbians can be like a game of hide-and-seek: there are old women, and there are lesbians, but they are hardly ever in the same place. Researchers across the disciplines continue to demonstrate their inability to consider more than one identity category or process of oppression at a time, so that gerontological research still largely ignores non-heterosexual existence (Arber and Ginn 1995; Cronin 2006); nearly all published work on women and ageing assumes heterosexuality (Cruikshank 2010: 121); and sexuality studies have largely ignored old age (Pugh 2002). Specifically, lesbian research has offered older women no better representation: while foregrounding lesbian experience, it routinely fails to consider the old (Barker 2004: 30). Research on lesbian lifestyles (for instance, Dunne 1997; Estenberg 1997) or lesbian gender (Gibson and Meem 2002; Munt 1998; Volcano and Dahl 2008) has rarely mentioned older women. Lesbian history has been invaluable in repairing the historical record but, while it preserves
the past of older women (Adelman 1986; Gardiner 2003; Kennedy and Davis 1993; Summerskill 2012) it often ignores their present existence. The research literature on older lesbians is therefore somewhat sparse and easily summarised. Because they have been ‘ignored by gerontologists, feminists, even sexologists dealing specifically with homosexuality’, older lesbians ‘have been an unknown, mysterious minority’ (Kehoe 1986: 139). The earliest research in lesbian and gay studies was carried out by openly lesbian and gay academics; perhaps unsurprisingly, their work reflected their own lived experience and largely ignored the existence of older people. On the rare occasions that the intersection of ageing and sexuality was considered, the subjects were, as the researchers acknowledged, almost always men (Grossman 1997; Kimmel 1978). Berger (1982), designed a study of gay men and lesbians over 40 but, after failing to recruit more than a handful of women, decided to limit his analysis to male homosexuals. This lack of specifically lesbian ageing research is important if, as Kehoe (1988), Friend (1990) and Grossman (1997) all suspected (and as this book demonstrates), the experience of non-heterosexual old age is significantly different for men and women. It remained, then as now, for older lesbians to create their own visibility: Macdonald and Rich (1983) and Copper (1988), for instance, produced powerful polemics challenging sexism and ageism and demanding a voice for old lesbians. Older lesbian writing of this period is often autoethnographic and represents lesbian ageing in a positive light:
We’re not likely to have dependents. We’re used to making choices, and we’ve paid our dues. We can take good care of our health, to stay alive, and lively. We’ve survived despite discrimination and oppression. We can ignore the stereotypes and take risks (Dunker 1987: 79).
The 1980s also saw the first empirical research by and with older lesbians (again in the US), though much of this took the form of unpublished Master’s theses and made relatively little impact.2 The most significant
2 Cruikshank (1991: 82–3) gives a comprehensive list of these. Robinson (1979, cited in Kehoe 1988: 7) interviewed 20 lesbian women over 50, seven of whom were over 60. Adelman (1986) carried out research with older lesbians throughout the 1970s and published a collection of life stories based on her interviews. Almvig’s (1982) descriptive study of 25 lesbians over 60, Aging and
work in the period is that of Monika Kehoe, who in the late 1980s carried out a US-wide survey gathering data from 100 lesbian women over the age of 60. Her survey, published as a complementary study to Berger’s (1982) survey of older gay men, investigates identity, health, family and social relationships, lifestyle and life satisfaction. Kehoe hoped her work would help to reduce homophobia, sensitise those working with old people and support the establishment of retirement facilities for lesbians (1988: 4). That agenda still resonates; but although she called for researchers ‘to investigate further this hidden population’ (1988: 76), nothing approaching the scale or scope of her work was to be achieved for many years.
It is important to note that all the research on older lesbians described so far was carried out in the US. As Turnbull (2002) and Heaphy et al. (2004) have pointed out, the applicability of existing North American studies to British context is limited because of America’s different political and social history; however, until comparatively recently it was all that was available, as lesbian and gay gerontology in the UK was almost non-existent. The UK’s contribution to the development of lesbian and gay studies in the late twentieth century has been described as ‘negligible’ (Plummer 1992: 7); it would probably be fairer to say that sexualities research and activism in Britain at that time was largely focused on domestic political issues. Of the three high-profile political causes that dominated discourses about homosexuality in the period (the 1960s campaign to de-criminalise sex between men; the controversy around Section 28 of the Local Government Act 1988;3 and the campaigns around HIV/AIDS), the first two were specifically national issues. The nature of all three debates ensured that, as same-sex relationships became a topical subject for journalists and homosexuality became increasingly visible in Britain, it was men (and, most often, young men) who were its
Lesbianism: The Invisible Minority (1982), was originally a thesis. Meyer and Raphael (1988) studied a group of lesbians over 50, observing the ways in which they adjusted to ageing.
3 This Section of the Act stated that a local authority ‘shall not intentionally promote homosexuality or publish material with the intention of promoting homosexuality’ or ‘promote the teaching in any maintained school of the acceptability of homosexuality as a pretended family relationship’. It was repealed in Scotland in 2000 and in the rest of the UK in 2003 (except in Kent, where the County Council decided to retain the effect of the now obsolete law in their schools).
public face. However, the media spotlight that was thrown on gay men by the campaign around the Sexual Offences Act of 1967 was occasionally directed on to women, and a handful of television documentaries about lesbians were made in this period.4 They marked an important stage in the growth of cultural visibility for lesbians in the UK—or, more accurately, for young, conventionally attractive ones. Although Britain was cautiously ready for the idea of The Lesbian, it had not even begun to imagine The Old Lesbian.
This cultural context makes the work of documentary film-makers Neild and Pearson in the late 1980s even more remarkable. Women Like Us (1990) and Women Like That (1992) were screened on prime-time television and followed by a book (Neild and Pearson 1992) on the same theme.5 The uniqueness of their work lies in its representation of older lesbian women and in its determinedly anti-ageist stance. Both films show old women as having strong subjectivity, as agents in the making of their own present and future lives. They position old lesbians as independent, creative and politically active. More than two decades later, it is apparent that Neild and Pearson’s work was not the precursor of the greater visibility for older lesbians they hoped for. On the contrary, it still constitutes a unique cultural text. Academic research in this period reflects the same low levels of lesbian and gay visibility, and the same unconscious ageism. UK scholars produced nothing comparable with the work being done by Adelman and Kehoe in the US.
Neither the advocacy of Copper, Macdonald and Kehoe in the US nor the ground-breaking work of Neild and Pearson in the UK brought about the increased awareness of older lesbian life that their authors sought. Older women continued to be under-represented in academic research, as well as in the broadcast media and popular culture; older lesbians remained invisible. One reason for this was the way in which
4 The tone of television documentaries about lesbians in this period—such as Lesbians (1965) and Consenting Adults: The Women (1967)—is one of fascinated but slightly pitying curiosity. By contrast, following the change in the law on male homosexuality in 1968, Robert Kitts’ film The Important Thing is Love (1971) marks a shift in attitude, presenting lesbians not as pitiable misfits but as the victims of social injustice.
5 Women Like Us was first broadcast on 10 April 1990, in the second season of the Channel 4 series Out On Tuesday. It was repeated two years later, together with the sequel, Women Like That.
sexualities research developed in the latter half of the twentieth century. Like women’s studies, lesbian and gay studies had emerged from the identity-based politics of the 1970s and faced challenges from postmodern and queer theoretical approaches that problematised socially constructed categories of sexual identity. Just as ‘women’s studies’ morphed into ‘gender studies’, so ‘lesbian and gay’ studies shape-shifted to ‘LGBT (and later LGBTQI) studies’6 or ‘gender and sexual diversity’ studies, and lesbians were absorbed into the wider community of alternative sexualities. The under-representation of older lesbians in subsequent research can be seen at least partly as the result of this concentration on shared oppression: by implicitly assuming a monolithic commonality of experience across the LGBT ‘community’, such research unintentionally erases the experiences of women (Chouinard and Grant 1996). Turnbull (2002: 2) summarises LGBT ageing research at the turn of the century as predominantly focusing on the ‘young old’, as not differentiating between gay men and women, and as reflecting mainly the experiences of urban-dwelling, white, well-educated, affluent individuals. Over the last decade, however, with concerns about the provision of services for an ageing population leading to increased awareness of the diversity of old people, there has been significant growth in research about non-heterosexual old age, both in Britain and in the US.
Barker (2004: 67) has observed that, before wider social justice can be achieved for any oppressed sexual minority population, ‘rigorous, detailed, accurate and extensive empirical data must be gathered and used to present contextualised and complete descriptions of their lives and circumstances’. This ethnographic enterprise, of making a little-known population visible through the gathering of detailed empirical data, has produced some useful studies of older lesbians in the US (Claassen 2005; Clunis et al. 2005; Jones and Nystrom 2002; Moran 2008; Nystrom and Jones 2003; Slevin 2006), and, more recently, in the UK (Archibald 2010; Westwood 2013; Wilkens 2015). However, research on LGBT ageing in the UK has been driven almost entirely by issues of social policy and
6 This shorthand way of referencing alternative sexualities has taken different forms at different times and is still changing, e.g. LGBTQ, LGBTQI, LGBTQI2SA. I use different forms of the acronym in different places in this book according to the historical and political context being discussed or the writers quoted.
often lacks the broader ethnographic approach of the American researchers. It tends to have a more utilitarian focus, drawing attention to the needs of older LGBT people and attempting directly to influence services for them.
In the absence of official data about LGBT older adults, research about them is often conducted (and funded) by community organisations (de Vries and Croghan 2014); some of the strongest recent research into the needs of older LGBT people in the UK has been the result of participative projects in which communities work in partnership with academic researchers (Ward et al. 2008b). However, the occlusion of lesbian experience has continued to characterise research in this newer field of LGBT ageing studies, too: women are consistently under-represented in samples weighted towards men and the younger old (Orel and Fruhauf 2015). Two large-scale studies, by Heaphy et al. (2003) and Stonewall (2011), have made a significant contribution to the understanding of older lesbian, gay and bisexual lives in the UK (and, potentially, to public policy) but once again have drawn their conclusions from samples in which older women were significantly under-represented. Heaphy et al. (2003) acknowledge that their final sample was not as balanced as they had wished in terms of gender or age: fewer than 40 per cent were women, of whom 78 per cent were under 60; only three of the women were over 70. A report by the lobbying group Stonewall (2011) is based on by far the largest sample to date: 1036 lesbian, gay and bisexual people over the age of 55 across Britain, with a comparison sample of 1050 heterosexual people. The LGB sample comprised more than twice as many men as women (69 per cent were male and 30 per cent were female). Nearly half the women were in their 50s. Only 17 per cent were women over 60, six per cent were women over 65, and one per cent women over 70.7 This means that findings presented as descriptive of all ‘older lesbians, gay men and bisexuals’ are predominantly based on the responses of gay men and women under 60.
The Stonewall (2011) report was the first study to make such a wide ranging and revealing comparison with the mainstream heterosexual
7 I am grateful to James Taylor, Senior Health Officer at Stonewall, for these figures (personal communication, 24 September 2012).
population. It makes a powerful case for changes in service provision, and its findings are presented in the way that will make the most forcible case for that change. So the report emphasises that older lesbian, gay and bisexual people are more likely to be single than their heterosexual counterparts; more likely to live alone; less likely to have children; and less likely to see biological family members on a regular basis. In addition, older lesbian, gay and bisexual people drink alcohol more often, are more likely to take drugs and are more likely to have a history of mental ill health. Half of those surveyed felt that their sexual orientation already had, or would have, a negative effect on their experience of ageing (Stonewall 2011: 3). The research was much needed, and offers a thought-provoking counterbalance to the image of cheerful, independent survivors that characterises much earlier research on non-heterosexual ageing. In doing so, however, it risks reinforcing the even older stereotype of old lesbians and gay men as ‘lonely, depressed and isolated’ (Friend 1987). News coverage of the Stonewall report marked a rare media appearance for this hidden population. However, set against a general lack of representation of older LGBT people in the media, news headlines presenting a needy, deficit model of lesbian, gay and bisexual old age saw a resurrection of the idea of the ageing lesbian or gay man as ‘old, sad and alone’ (Dorfman et al. 1995).
Theorising Lesbian and Gay Ageing
The earliest studies of lesbian and gay ageing (see, among others, Kelly 1977; Minnigerode and Adelman 1978; Weinberg and Williams 1974) shared a determination to challenge that persistent negative stereotype of miserable and isolated old age, by showing older lesbians and gay men as resilient, independent and with supportive networks of friends to protect them against heterosexism and homophobia. (This recuperative agenda, which also characterises the work of Monica Kehoe (1986, 1988) and other lesbian writers of the period, has proved remarkably long-lived; it is only very recently that writers such as Slevin (2006) in the US and Waite (2015) in Australia have offered a more complex analysis of lesbian old age.) Some researchers developed these ideas to suggest that being homosexual might actually assist successful ageing, as the ‘crisis competence’
developed to deal with the experience of stigma can function in a positive way to tackle the challenges of age (Friend 1990; Kimmel 1978). From this point of view, the ‘unique social support systems’ of homosexuals (Fredriksen-Goldsen et al. 2015) can also protect them against poor physical and mental health. Giddens (1992) goes further, suggesting that the homosexual lifestyle might have useful lessons for the wider population.
A second important theme in lesbian and gay ageing studies has focused on the damaging effects of stigma and the role of internalised homophobia in decisions about self-disclosure. This view equates optimal ageing development with ‘coming out’. Friend’s (1989, 1990) theory of ‘successful’ non-heterosexual ageing rests on the idea of a continuum. At one end of it, ‘stereotypic’ older lesbians and gays conform to the expectation of being lonely, depressed and isolated, and their responses to heterosexism are ‘in the direction of internalised homophobia’. At the positive end of the scale are ‘affirmative’ older homosexuals, who do not conceal their identities and are, in consequence, ‘psychologically welladjusted, vibrant and adapting well to the aging process’ (Friend 1990: 104). Grossman (1997) notes that many older lesbians and gays present ‘virtual’ identities to the world, concealing their ‘actual’ (homosexual) identities—a position which he, too, sees as informed by internalised homophobia. The idea that successful adaptation involves ‘coming out’ has become a truism for subsequent lesbian and gay studies: Sedgwick sees the closet as ‘the defining structure for gay oppression’ (1990: 71), and for Seidman to be in the closet is to suffer ‘systematic harm’ (2002: 30). Coming out is therefore seen as the healthy choice for old age.
A third theoretical approach has considered the effects of historical and political contexts on successive cohorts of ageing individuals. Different birth cohorts of gay and lesbian elders will have experienced important historical changes from different perspectives (Kimmel 2015), and this will have affected their life experiences, with differing results. Rosenfeld (1999, 2003, 2005) uses the concept of ‘identity cohorts’ rather than age cohorts, arguing that older lesbians and gay men have all lived through enormous social change: from the 1950s, when the only identity model available was a stigmatised one, to a period of liberation that complicated the array of identity options and included an ‘accredited’ homosexual
identity. Depending on the choices people made, Rosenfeld groups them into two identity cohorts: the ‘discreditable’, formed before the 1960s, and the ‘accredited’, formed after that period of change. Thus, the ways in which they were situated in relation to the two different discourses about homosexuality were not strictly age-related: Cronin (2006) has suggested that men and women who adopted a non-heterosexual identity and/or lifestyle later in their lives might form a third identity cohort, also cutting across age boundaries.
Faced with a sample of some 400 diverse older lesbians, I found all three theoretical approaches to be useful starting points but found all to have the same shortcomings. Any attempt to schematise and categorise human experience reduces the complexity of that experience, particularly when the attempt is underpinned by binary thinking (lonely and depressed or supported by friends; accredited or discreditable; virtual or actual; in the closet or out). Qualitative data present the researcher with ‘a tangle of issues and important things’ (Back 2015), and attempting to smooth out that tangle can lead to the erasure of individual oddities and differences. As I pointed out at the beginning of this chapter, research has too often tended to ignore the ways in which overlapping identities and mechanism of exclusion might not fit neatly into theoretical categories. Even Kehoe’s (1986) use of the phrase ‘triply invisible,’ while highlighting the combination of ageism, sexism and heterosexism that afflicts older lesbians, could be seen to imply that all older lesbians will suffer similar levels of marginalisation and disempowerment. This additive approach to oppressions ignores the ways that power relations and social divisions interact to affect the lives of individuals, and so may unwittingly reinscribe inequalities by obscuring differences (Cronin and King 2010). Not just age, gender and sexuality, but also ethnicity, class, health status, social networks, geography and many other influences (Heaphy et al. 2004; Hunt and Fish 2008; Valentine 1996) will characterise the life of any individual older lesbian.
If we accept that plurality and difference are at the heart of human social life, and ‘should be treated as a key subject for the human studies’ (Plummer 2013: 9), then theories that categorise can hinder as well as help. An intersectional approach is therefore the most helpful way of exploring the relation between these multiple inequalities in individual
lives. Crenshaw (1991) highlighted the intersections of race and gender; Skeggs (1997, 2004) and Taylor (2007, 2009) have explored the relationship between class, gender and sexuality, while Ward et al. (2008a, b) and Cronin and King (2010) have investigated the interplay of sexuality, gender and ageing. In spite of the increased use of the intersectional approach in the social sciences over last 20 years it is still comparatively rare in ageing studies (Calasanti and King 2015: 193); however, as policymakers and service providers are now beginning to acknowledge the historical invisibility or misrepresentation of older lesbian, gay and bisexual service users, there is an urgent need for academics reflect more accurately the ‘complex and multifarious’ experiences of this diverse group:
[O]lder LGB adults are positioned at the intersection of multiple identifications, the effects of which will change depending on context. Hence, in combination with theories of diversity which offer a broad approach to the analysis of people’s lives, intersectionality enables a more fine-grained analysis of difference (Cronin and King 2010: 877).
Orel and Fruhauf (2015) strongly endorse this approach, offering the ADDRESSING framework as a guiding principle. The acronym stands for Age and cohort effects; Degree of physical ability; Degree of cognitive ability; Religion; Ethicity and race; Socioeconomic status; Sexual orientation; Individualistic life experiences; National origin, and Gender. The framework draws on the work of Hays (1996, 2008) and highlights the overlapping cultural factors and personal attributes that influence ageing. This awareness of multiple identities and diverse power relations can highlight not simply instances of empowerment and resilience or inequality and exclusion, but also all the contradictions and enmeshments in between. Among other benefits, an intersectional approach allows apparently homogenous categorisations such as ‘older lesbian’ to be disaggregated in a useful way. At the same time, however, I would argue that the experiences and attitudes of older lesbians can only be fully understood from a life course perspective. The word ‘intersections,’ with its overtones of geometrical clarity, hints at something more orderly and linear than the actual messiness and complexity of lived experience; a life course approach takes account of those individual experiences and their
influence on personal choices, and helps to unpick the ways in which older lesbians are both like and unlike each other. For this reason The Lives of Older Lesbians describes not only the current lives of my participants, but also some key experiences in the past which throw light on those lives; and offers some reflections on how that past might colour their futures.
My theoretical perspective throughout the book is fundamentally feminist: one of my principal aims has been the traditional feminist one of uncovering ‘previously neglected or misunderstood worlds of experience’ (Reinharz 1992: 44), and of making previously unheard women’s voices heard. It is also social constructionist, in that my work acknowledges the shifting, contextual nature of identity and history; and critical humanist, in that it foregrounds life stories and other ‘documents of life’ (Plummer 2001) as tools for social research, seeing the research process as being social, moral and political at every stage. These three principles inflect and complement the intersectional and life course perspectives that underpin the book.
Finding Older Lesbians
The cultural assumptions that prevent us ‘seeing’ older lesbians are reinforced when older lesbians themselves shrink from being seen. It is more than 30 years since Poor, noting that ‘we do not know the number of lesbians over sixty-five’, suggested that lesbians were harder to recruit to research than gay men because ‘having been oppressed not only as lesbians but as women, [they] feel more fear about being open’ (1982: 166). The fact that many older lesbians are so reluctant to reveal their sexual identities is still given as the reason why so little research into this group exists and why gay men are still more likely to be the subject of such work than lesbians (Heaphy et al. 2003). There is some truth in this assertion. At the beginning of this chapter I described the cultural processes that ‘hide’ older lesbians; it is also true to say that they are not only hidden, but hiding. Even in these days of equalities legislation and same-sex marriage, older lesbians ‘may have particular concerns about “going public” […] and experience greater pressures to conceal their sexual identities’
than gay men (Heaphy et al. 2003: 6). Those concerns and pressures are the legacy of social stigma and a closeted past.
Not long ago, I attended an old friend’s funeral in a small country church on the Welsh border. This woman had lived into her 80s; she had never married and had no surviving family except a distant cousin, so her funeral had been arranged by her two oldest and closest friends. One of them gave the eulogy: she had known the dead woman well for many years, and painted a loving picture of a busy, generous, creative life. Other local people sang and read poems. Afterwards there was tea in the church hall. Although the fact was not at any point openly acknowledged, this was a lesbian funeral, organised by a ‘gay family’. Our old friend had been a life-long lesbian, though she was always careful not to reveal the fact to anyone outside the lesbian and gay community. The friend who gave the eulogy was, in fact, an ex-lover; she and her current partner had been this woman’s family and carers for many years. They had brought her with them when they retired to the country, helping her to find a cottage and looking after her through her last illness. Unlike our dead friend, this couple are ‘out’ in their community and most of their neighbours are aware of their status as civil partners. So it is probable that at least some of the congregation made the connection; but, if so, it remained unspoken. Everyone who took part in the service was a member of our old friend’s lesbian and gay ‘family of choice’; even the undertaker was a lesbian. Most of those people are open about their sexuality in other contexts, and certainly none of them are as completely closeted as was the woman whose life we were celebrating; but on this occasion everyone practised a careful reticence, out of respect for her and on the unspoken understanding that you do not ‘out’ someone in death who was not out in life. And so, like the majority of lesbians in her generation, our old friend died as she had lived: with her sexual identity carefully concealed, her most important relationships unacknowledged and much of her history unknown except among her close friends.
Another reason why this particular woman’s story remains untold is that (like a number of my older friends) she had refused—courteously but firmly—to take part in my research, even under a pseudonym. While there is general agreement about the need for more ‘large-scale data on the current cohort of older lesbians’ (Averett and Jenkins 2012: 554),
obtaining it requires ‘the development of new research strategies to access this particularly hard to reach population’ (Heaphy et al. 2003: 13). The Lives of Older Lesbians takes up both those challenges.
Building the Database
I began by discussing ideas for the research with two focus groups of older lesbians. The first was made up of seven lesbian-identified women in their 60s and 70s whom I happened to know. The second was drawn from the Older Lesbian Network in Birmingham; its members were of similar ages. I started the conversations by asking, ‘If I am going to tell the world about old lesbians, what should I try to find out? What do you want to say about us to the rest of the world? What would you like to know about other women like ourselves?’ The range and depth of these discussions was subsequently reflected in my questionnaire, which gathered data about lesbian identity; social life; family relationships, marriage and children; intimate relationships and sex; work and money; community and politics; health; and the experience of growing older.
I launched the questionnaire in July 2010 by contacting several hundred people and organisations, including national and regional organisations for lesbians and for older people, local radio stations and the lesbian and gay press. I also distributed flyers at LGBT events in different parts of the UK. I was putting my faith in—but could not at that stage prove the existence of—a wide-reaching lesbian network that would disseminate news of my research across the UK and across barriers of class, education and economic status. The response was immediate and produced definitive evidence of such inter-connectedness. Requests for copies of the questionnaire and offers of interviews arrived by email, post and telephone; women too young to take part in the survey wrote on behalf of older friends, or to suggest new contacts or simply to send encouraging messages. Some of these messages were from parts of Britain (and beyond) where I had no previous contacts; many said that they had received the information from a friend, or through a lesbian social group; many offered to pass the details on to other groups or individuals. The existence of this extensive networking in the lesbian community was
not one of the topics I set out to research but is an important finding. It disproves the assertion that few organised networks exist for lesbians (Heaphy et al. 2003, among others). Indeed the response to the survey suggested that such networks are not only numerous and widespread, but also interconnected, so that older lesbian knowledge can be quickly and efficiently shared. I describe these networks in more detail in Chapter 3.
Roughly a third of the women who filled in the questionnaire also contacted me to express their enthusiasm for a project which, while not ‘outing’ them individually, could make their existence visible and their views heard; some of these women also offered to be interviewed. The impression I gained from their responses was that the women who were taking part felt a personal investment in the research and identified with it to the extent of wanting to help shape it. One of the results of this correspondence was to give me a strong feeling of responsibility towards the women I was studying, and to highlight the importance of keeping them informed about the progress of the research. I later found these experiences mirrored in the work of Averett et al. (2014), who argue that research with older lesbians works best when participants are involved in designing the research and are kept informed of its progress.
The majority (90 per cent) of survey respondents completed the questionnaire online; but ten per cent filled in and posted a paper copy, an option that broadened the sample to include those who did not have access to a computer, and increased the number of much older participants. In all there were 372 completed questionnaires, representing by far the largest number of lesbians over 60 to have been recruited to any research project in either the US or the UK. Given the persistent difficulty of recruiting lesbians in the over-60 age groups (Archibald 2010; Berger 1992; Heaphy et al. 2003), it is worth asking why this particular exercise was so successful. The first, and possibly the most important, reason was the older lesbian identity of the researcher. I was not only lesbian-identified myself, but was also then in my 60s. Ward et al. (2008a) and Archibald (2010) have both observed that recruitment is more successful where participants and researchers ‘match’ in terms of sexual orientation; in my case, age was probably equally important, as the experience of social stigma associated with dissident sexuality can also be seen as generationally inflected. One woman in the second focus group,
Another random document with no related content on Scribd:
innostamina, usein ulvoivat niin kauheasti ja hirvittävästi että pelästyen luulimme olevamme kadotuksen syvyydessä.
Tultuamme matkan perille, otimme asuntomme eräässä englantilaisessa ravintolassa, josta seuraavana aamuna astuimme kaivannon konttuoriin työtä tiedustamaan. Työnjohtaja tervehti ystävällisesti hymyillen, kun meitä katseli. Hän taisi nähdä, ettemme vielä paljon kuokkaa ja lapioa olleet käyttäneet. Koska hän ei voinut meitä ymmärtää, käski hän meidän hakea jonkun maamiehen tulkiksi; pitkällisen hakemisen ja kysymisen perästä onnistuikin meidän löytää erään vuorityömiehen kotoisin Harzista ja tämä seurasi meitä, Nyt meidät kirjoitettiin työmiesluetteloon, meille annettiin lapiot ja kohta aloimme kuparimalmia kärryillä kulettaa huuhtomalaitokseen. Jos huuhdottu malmi oli köyhää, pantiin se sulatusuuniin, jota vastoin runsas-aineinen malmi sulattamatonna säkeissä vietiin Englantiin.
Tämä rikas ja voittoa antava kuparikaivos oli perustettu osakkeille ja tässä työskenteli minun aikanani yli tuhannen ihmisen kaikista maista ja kaikista kansan-luokista. Työ-aika oli joka päivä 9 tuntia; työ oli jotenkin helppoa ja työn-antajain ynnä työmiesten väli oli vapaampi ja parempi kuin Europassa. Kun iltasella kokoonnuimme teepöydän ääreen, ei kukaan olisi voinut luulla meidän olevan tavallisia työmiehiä. Eräs vanha kunnian-arvoinen englantilainen, joka oli ollut harjoitteleva lääkäri, vaan onnettomuuksien kautta joutunut rappiotilaan, oli puheenjohtajamme ja niinkuin tavallista on englantilaisten aterioilla, että joku määrätty henkilö jakelee lihan, ei hänkään antanut kenenkään tätä tointa itseltään riistää. Aina näyttäytyi hän pöydässä puettuna mustaan takkiin ja valkoiseen huiviin, piti vilkasta keskustelua vireellä ja tutki iltaruo'an jälestä latinalaisia ja kreekkalaisia kirjailleitansa, jota vastoin minä käytin
joutohetkeni englannin kielen oppimiseen, jossa edistyinkin siinä määrässä, että välttävästi sitä taisin puhua, kun muutaman kuukauden perästä läksin tästä paikasta.
Suuret edut ovat niillä, jotka kotimaassaan ovat oppineet jotakin käsityötä, niinkuin rauta- ja puusepillä, kirvesmiehillä, leipureilla, teurastajilla ja maanviljeliöillä; näitä tässä maassa etsitään ja ne voivatkin ansaita paljo rahaa. Useimmat maahan muuttavat henkilöt eivät kuitenkaan taida mitään käsityötä erittäin, vaan ryhtyvät kaikkeen, mistä luulevat jotakin ansaitsevansa. Nämä henkilöt saavat alituista tointa erittäinki Austraalian isoissa lammasmoisioissa ja karjakartanoissa, joissa minäkin isomman osan siellä-olo-aikaani olen viettänyt. Karjataloin hallussa on suurin osa maata ja alkavat ne niiltä tienoin, missä maanviljelys loppuu. Satamääriä penikulmia ulottuu niitä maan sisälle ja ovat ikäänkuin etuvartioita sivistyksen ja erämaan rajalla. Kauempana ei valko-ihoisilla ole maata; siellä puollustaa erämaan poika yksinään oikeuksiaan ja kotitienoitaan.
Suurimmilla lammasmoisioilla on yli sadantuhannen lampaan ja sitä paitsi paljo sarvikarjaa ja hevosia. Nämä laumat ovat, laitumien laadun suhteen, jaetut karjoihin, joissa on tuhannesta kolmeentuhanteen eläimeen ja itsekullakin karjalla on oma pääpaimenensa. Runsaan ruohonkasvun ja laitumen suuruuden suhteen olisi paimenella helppo työ, jos hän ei tarvitseisi valvoa karjaa villikoirilta, jotka muutamissa osissa maata suurissa parvissa sitä hätyyttelevät. Vieläkin pahempi vihollinen on hänellä, jos karjalaitumensa on enemmän maan sisällä; siellä villi-ihmiset hyökkäävät karjaan, jota usein pahoin raatelevat, ei säästäen ihmistäkään. Semmoisissa paikoin ei yks paimen riitä, vaan suojelee silloin monta aseella hyvästi varustettua miestä karjaa.
Paimenen asunto on pieni mökki, usein kahdenkymmenen penikulman päässä lampaiden omistajan asunnosta. Hänen elämänsä, ehkä yksinäinen, on kuitenki suruton ja paimenien seassa näkee monta sivistynyttä, usein oppineitakin henkilöitä ja onnellisia perheenisiä. Pyynnöstään saavat he sanomalehtiä ja kirjoja ja paimen voipi ansaita vuosittain 400 ja 500 talaria (1572 ja 1965 suomen markkaa). Austraalian paimenen täytyy osata teurastaa ja leipoa, keittää, ratsastaa ja ajaa, vaan erittäin tarpeellinen on hänen tuntea kompassia ja ympäri olevia tienoita, jos ei tahdo eksyä.
Tuskin voipi ajatella, kuinka helposti tämä tapahtuu ynnä kuinka avuttomaksi ja onnettomaksi ainakin alussa itsensä tuntee tässä erämaassa, näillä aavoilla ja loppumattomilla heinälakeuksilla, joilla silmä turhaan hakee paikkaa, jota tuntisi.
Kerran kun taas matkustin Adelaide'n ja Melbourne'n välillä, otin eräänä aamuna jäähyväiset vierasvaraiselta skotlantilaiselta isännältäni, jatkaakseni matkaa viimeksi mainittuun kaupunkiin.
Hyväntahtoisesti neuvottiin minua jonkun matkan päässä poikkeemaan syrjätielle, jonka kautta matka lyhentyisi muutamalla penikulmalla ja kuitenkin olisin oikealla tolalla. Tämä hyvää tarkoittava neuvo oli tienoita tuntemattomalle mieletön; sen ovat monet saaneet hengellään maksaa ja olisi sillä minunki suhteeni ollut surullisimmat seuraukset, jos ei armollinen sallimus olisi ohjannut askeleitani.
Austraalian sisällä ei löydy todellisia maanteitä, vaan ainoastaan kapeita ajoteitä, jotka, kulkien yhdestä pysäyspaikasta toiseen, ovat kymmenestä kolmeenkymmeneen penikulmaan toisistaan. Nämä huonot tiet huuhtoo sade-ajan vesitulvat tuntemattomiksi ja tämä vuoden-aika oli käsissä.
Useita päiviä oli rajusti satanut, raskaat, tummat pilvet peittivät taivaan ja usein sain pitkiä matkoja vedessä kaahlata. Kulin eteenpäin; vaan kun usean tunnin kuluttua en voinut löytää etsimääni tietä, luulin kau'an sitten kulkeneeni sen ylitse ja käännyin takaisin, päästäkseni edes viimiseen yökorttieriini, ett'en olisi tarvinnut viettää yötäni aukealla kedolla; sillä sade tuli rajummaksi ja putosi virtana taivaasta. Nopein askelin kiiruhdin eteenpäin, voidakseni ennenkuin yö saavutti, päästä katoksen alle; silloin tulin odottamatta polulle, jota seurasin siinä suloisessa luulossa, että sitä myöten pääsisin jonkun paimenen asunnolle. Mutta kauhukseni päättyikin se erään ison heteikön rannalle, jolla ympäri-olevat härkäin ja hevosten luut muistuttivat minua erään saksalaissiirtolaisen varoitusta, ett'ei pidä seurata tämmöisiä polkuja, koska ne eksyttävät matkustajaa. Kesän ajalla, kun joet ja purot usein kuivavat ja vesi alkaa puuttua, kulkee karja viiskymmentä ja satukin englannin penikulmaa yks toisensa perästä heteikön vesille. Sinne tultua, heittäytyvät janoiset eläimet kärsimättömyydellä puoleksi kuivuneihin lantaisin, painuvat syvästi mutaan, heittäen joukottain henkensä.
Päivä loppui ja yön varjot alkoivat peittää maisemia. Kaikin voimin koittelin huutaa, että ehkä joku kotia palaava paimen kuulisi minua; ainoastaan joukko säikkyneitä papu-kaijoja kohosi ilmaan rääkyen, vaan muutoin oli kaikki hiljaa. Siinä luulossa, että olin eksynyt, tulin nyt ihka varmaksi.
Pidin itseäni tässä erämaassa kadotettuna ihmisenä ja kaikki ne hirvittävät kuvaukset, joista niin usein olin lukenut ja kuullut kerrottavan, näyttivät vieläkin kauheimmilla. Läpimärkänä ja väsyneenä istuuduin kaatuneelle puulle viettääkseni tässä yötä, vaan nyt alkoi vatsakin vaatia veroansa. Nälän ensimäiset
ahdistukset ovat kovimmat. Ne palaavat säännöllisesti ja päättyvät heikkoudella ja pyörtymisellä. Jalat eivät tahdo kannattaa ruumista, välinpitämättömyys ja velttous, jotka ovat nälkään kuolemisen ensimäiset tunnusmerkit alkavat tuntua; useita kertoja koittelee kärsivä eksynyt nousta jaloilleen, vaan hän, viimisten voimain loputtua, kaatuu maahan ja tainnuksissa olo ainaiseksi sulkee hänen silmänsä. Silloin kaarneet ja korppikotkat tappelevat villikoirain kanssa saaliista ja kuukausien, ehkäpä vasta vuosien kuluttua löydetään vaalenneet luut, joiden johdolla sanomalehdet kertovat uusista uhreista, joita Austraalian erämaa on ottanut.
Muutamia kertoja nukahdin, suloiset mielenkuvaelmat alkoivat ilveitään, asettaen muun muassa eteeni ruokapöydän monine herkkuineen; halukkaasti istuin sen ääreen, vaan kylmyys puistatti ja herätti minut samalla armottomasti. Milloin taas uneksuin makaavani lämpimällä vuoteella; suloisesti siinä kääntelin ja vääntelin itseäni, vaan silloin taas putosin oksaltani ja huomasin makaavani märällä maalla.
Viimeinki koitti toivottu päivä. Sade oli lakannut, auringon kultasäteet ennustivat kaunista päivää; uuden elämän tunsin virtaavan jäsenissäni, uuden toivon sydämessäni. Rauhoitin valittavaa vatsaani tupakkapiipulla, ja, puhaltaessani pienet tupakkapilvet kirkkaasen ilmaan, mietin mihin suuntaan olisi paras lähteä. Olin monesti kuullut että ne, jotka eksyvät, useinki päivän kierreltyä lopullisesti tulevat lähtöpaikkaan ja ettei minulle näin kävisi, päätin seurata vaan yhtä suuntaa. Vaan minkä suunnan valitsisin? Kun siitä muutoin en voinut soveltua itse kanssani, päätin onnen antaa määrätä sen.
Ensin kuitenki rukoilin Jumalalta apua, sillä onnellinen on se ihminen, joka tietää, että hänellä on ystävä ylähällä. Ainoastaan korkeampi voima taisi minut saattaa tästä erämaan labyrintistä ja tähän voimaan luottaen kirjoitinkin neljälle paperilapulle ilmasuunnat pohjoinen, etelä, itä ja länsi, kiersin ne torvelle, heitin lakkiini ja vedin yhden. Länsi oli se ilmansuunta, jota arvan mukaan piti seuraamani ja niin päätinkin tehdä, niin kauan kun jalkani kannattaisivat.
Voidakseni helpommin ja nopeammin kävellä, otin ainoastaan tärkeimmät tavarani myötä ja läksin siis auringon ja kompassin osoittamaa suuntaa astumaan. Joku lakkaamaton levottomuus pakoitti minua kulkemaan rajusti ja harvoin levähdinkään. Niin tulin suurelle gummipuita kasvavalle lakeudelle. Semmoiset metsät eivät ole tiheitä, koska vesakoita puuttuu ja niissä taitaakin sentähden nähdä pitkät matkat eteensä. Suuria kenguru-laumoja juoksi sivuitseni, Emiu, Austraalian kamelikurki pärähti lentoon läheisyydessäni ja villit härät ja hevoset seisahtuivat vähän matkan päähän katselemaan minua suurilla silmillä. Löysin muutamia syötäviä juuria ja pesällisen linnunpoikasia, jotka söin; illan tultua tein tulen, leikkasin nuorta ruohoa ja keitin sen, virkistääkseni itseäni lämpimällä ruo'alla. Kuitenki tunsin selvästi voimani vähenevän ja uudestaan alkoi alakuloisuus ja pelko minua vaivata. Ei unikaan virkistänyt. Kolmas päivä valkeni ja töin tuskin taisin nousta seisomaan. Pyörrytys ja tähän saakka tuntematon raukeaminen hervostuttivat jäseneni, kuumetaudin oireet polttivat otsaani, ja, tuntien kuoleman lähestyvän, täytyi minun itsekseni myöntää loppuni olevan varman, jos en nopeammin onnistunut päästä tästä erämaasta. Huomasin, että siitä saakka kuin olin eksynyt, olin vaeltanut ainakin viiskymmentä englannin penikulmaa ja ei vieläkään näkynyt yhtään ihmisasunnon jälkeä. Nousin vähäiselle kukkulalle; vaan jos katsoin mihin hyvänsä, en missään nähnyt apua, en
missään pelastusta. Olinko sivistyneiden ihmisten rajain sisällä, tahi olinko jo ainaiseksi tullut niiden ylitse? Veikö tieni minut johonkin vierasvaraiseen paikkaan tahi oliko kova osani määrännyt minut, hyljättynä maailmalta, vetämään viimiset hengenvetoni tässä erämaassa? En tietänyt sitä.
Eräs velvollisuus, oli minun vielä täytettävä: jättää jälkeenjääville tiedon surullisesta kohtalostani. Kirjoitin muistikirjaani saksan ja englannin kielillä nimeni ja kotopaikkani, pyytäen sitä, joka ehkä löysi sen, julkaisemaan nämä muistoonpanot, jonka tähden hänelle testamentteerasin vähäisen omaisuuteni, kymmenen englannin puntaa (250 suom. mkk.). Sitä paitsi kaversin nimeni juomamaljan pohjaan ja, pidettyäni iltarukouksen, kääriydyin peitteesen makaamaan ruvetakseni.
Taisi olla aamu-yö, kun kaukaa kuulin kukon laulun. Nousin ylös siinä luulossa, että olin uneksinut. Mutta vielä kerran kaikui korviini nuo vanhat tutut äänet, jotka nyt tuntuivat soitolta toisesta maailmasta. Olin siis ihmisten läheisyydessä ja samalla pelastettukin. Muutaman tunnin kuluttua saavuin erään englantilaisen lammasmoisiolle, jossa taas taisin saada takaisin entiset voimani. Kuitenki täytyi minun olla siten varova, etten ensi päivinä nauttinut muuta kuin maitoa ja leipää.
Matka siitä talosta, jossa olin saanut sen onnettoman neuvon, englantilaisen luo, oli vähän päälle kolmenkymmenen englannin penikulman. Jos silloin olisin, kun arpa määräsi kohtaloni, lähtenyt joko pohjoiseen tahi etelään, olisin varmaan kuollut, sillä jälkimäisessä tapauksessa olisin kahdeksankymmentä penikulmaa käytyäni tullut meren rannalle ja edellisessä tapauksessa olisin tullut silloin vielä tuntemattomaan erämaahan.
Lammasmoisioin vilkkain aika on lampaiden keritseminen. Se alkaa sade-ajan loputtua Syyskuun alkupäivinä ja loppuu lämpimän ajan tultua Joulukuun alussa. Silloin on elämä vireätä näillä muutoin yksinäisillä ja hiljaisilla alueilla. Työmieslaumoja tulee ja lähtee jalkasin ja ratsain, kauppamiehiä saapuu rikkaasti kuormitetuilla vaunuilla, tarjoten tavaroitaan; silloin teurastetaan ja leivotaan ja kaikki herkkupalat, jotka lammasmoisio voi tarjota, peittävät ylellisesti katetut pöydät. Kaikilta haaroilta tulevat paimenet karjoineen antamaan ne keritä. Jos vettä on likitienoilla, tapahtuu ensin yleinen peseminen, jonka jälestä lampaat ajetaan suurien aitauksien sisälle, joissa keritseminen toimitetaan. Jos tarpeellinen määrä keritseviä henkilöitä on, alkaa työ. Jokaisella on lammas edessään ja toinen koittelee voittaa toisensa nopeudessa ja kätevyydessä, joten harjaantunut henkilö taitaa päivässä keritä sata lammasta. Leikattu villapeite, joka on yhtenä levynä, pannaan pöydälle, jossa se, lyhyemmän villan siitä eroitettua, kierretään torvelle ja lasketaan painon alle. Villapakat viedään likimäiseen satamaan härkien vetämällä suurilla kaksipyöräisillä kärryillä.
* * * * *
Kun se ilmoitus levisi, että rikkaita kulta-aloja oli löydetty, päätin minäkin niillä koitella onneani. Kahdeksassa päivässä vei minut eräs höyrylaiva Port Chalmers'in satamaan Uudella Seelannilla, josta usean englantilaisen seurassa jatkoin matkaa 80 englannin penikulman päässä oleville kulta-aloille. Kulkujoukko oli kansainvaelluksen näköinen, kaikilta haaroilta virtaili ihmisiä Jalkasin, ratsain ja vaunuilla, ihmisiä kaikenlaisista kansakunnista, eurooppalaisesta vaaleankeltaiseen kiinalaiseen ja
kuparinkarvaiseen uusi-seelantilaiseen. Perille tultua näimme jo noin 10,000 ihmistä olevan täydessä työssä.
Kulta-ala oli korkeiden vuorien ympäröimä pitkä laakso, jonka viertemillä kullankaivajain asunnot ja teltit olivat sijoitetut. Mekin koittelimme niin pian kuin mahdollista sijoittaa itseämme tälle rinteelle; mutta ensin kuitenki hankimme 10 talarin maksua vastaan, jokaiselle välttämättömän, luvan maata kaivaa, joka lupa sitte kestää koko vuoden. Siten saimme laillisen oikeuden kullanetsimiseen kahdentoista neliöjalan suoranaisella maapalalla.
Paalutettua maa-osamme, rakensimme teltin ja kalvoimme sen ympärille syvät haudat. Sitte vasta alkoi kullankaivaminen. Tultua kahden jalan syvyydelle kohtasi meitä liuskakiventapainen maakerros, jonka seassa kulta oli hienoissa liuskoissa ja jyvissä. Tämä liuskakivikerros tarkoin raavittiin ja pestiin pelti-astioissa, joten kaikki keveämmät osat huuhdottiin pois ja raskas kulta putosi pohjalle.
Käytännössä on kolme erilaista kullankaivu-keinoa. Ensimäistä keinoa käytetään silloin, kun kulta on ylimäisessä maakerroksessa ja siten itsekurikin saatavana. Se aika, jolloin, niinkuin Kaliforniassa, saatiin kultaa joen hiekasta, tahi, niinkuin Austraaliassa, löydettiin maan pinnalta, on aikoja sitte mennyt. Yleisesti kaivetaan nyt 20 jalan syvyisiä kuoppia ja tämä kullansaanti-keino onkin helpoin.
Toinen menettelö on niinkutsuttu syvään-kaivaminen. Tämä vaatii täydellisiä vuorimiehen-taitoja, hirsillä salvettuja kaivu-aukkoja ja kaivannosta vettä nostavia pumppukoneita.
Kolmatta kullansaanti-keinoa käytetään silloin, kuin kulta on painunut ukonkiveen. Silloin sitä täydellisesti ei voi irroittaa
koneellisella tavalla, vaan eroitetaan se, kiven särettyä, elohopean avulla. Tätä menettelöä sanotaan "amalgamation'iksi".
Itsekullakin kulta-alalla on monta korkeata virkamiestä ja joukko poliisipalvelioita, jotka valvovat rauhan ja järjestyksen yli, auttaen sorrettua oikeuksiinsa. Jos suurempien levottomuuksien aikana tämä järjestyskunta ei riitä, kehoittaa virkamies oikein ajattelevia lain nimessä auttamaan häntä.
Jos kullankaivaja tahtoo tarkasti suojella löydetyn kultansa, viepi hän sen nahkapussissa kultakonttuoriin virkamiesten halttuun. Pussi pannaan sinettiin, punnitaan, varustetaan omistajan nimellä ja tämä saapi siitä todistuksen. Joka viikko viedään kulta kaupunkiin sitä varten tehdyssä vaunussa, jota seuraa aseelliset poliisipalveliat ratsain; tätä saattoseuraa kutsutaan kultavartiakunnaksi ja tämän perille saavuttua on tavara säilössä. Usein tapahtui, että kultavartiakunta sai kärsiä päällekarkauksen ja heille uskotut aarteet ryöstettiin; mutta siinä tapauksessa ei työntekiä raskaasti ansaitsemalle omaisuudelleen kärsinyt vahinkoa, vaan hallitus antoi todistuksen omistajalle joko sen kadotetun määrän kultaa tahi sen arvon rahassa.
Hallitus piti vielä huolen jumalanpalveluksen viettämisestä kultaalueissa, joten ne, jotka tunsivat vielä paremman aarteen kuin jalkainsa alla olevan metallin, saivat eläkettä sielullensa. Ja todella olikin se usein mieltä ylentävä ja jalo näky, kun paljaan taivaan alla joku evankelisen kirkkomme arvokas palvelia julisti evankeliumia kaikenvärisille ja kaikista maailman osista kokouneelle ihmisjoukolle.
Uuden Seelannin Mauri-nimiset alku-asujamet ovat paljon vilkkaampaa ja älyllisempää kansaa kuin Austraalian papuaskansa. He elävät huoneissa, viljelevät peltonsa ja heidän seassaan näkee
kauppamiehiä ja käsityöläisiäkin. Siitä onnesta, että ovat paremmalla portaalla kuin villit veljensä, on heidän suureksi osaksi kiittäminen saksalaisten ja englantilaisten lähetyssaarnaajain väsymätöntä työtä, sillä he kristinopin ohessa toivat myös pakanoille sivistyksen. Villit, ihmissyöjät Maurit, tekivät kristinopin levittämiselle paljon vastarintaa ja vielä muutama vuosikin sitte [tämä lienee kirjoitettu noin 1860 vuoden paikoilla. Suom. muistutus.] hyökkäsivät eurooppalaisten päälle murhaten, jossa tilaisuudessa eräs saksalainen lähetyssaarnaaja Volkner tapettiin. Villi-ihmiset repivät hänen sydämensä, söivät sen ja raatelivat ruumista kauheimmalla tavalla. Näiden hirmutöiden vuoksi lähetettiin Englannista tänne sotaväkeä, joka murhaajain rankaisemalla matkaansai rauhan.
Uuden Seelannin eteläisin osa, jossa kultamaa oli, on epätasainen ja vuorinen ja täällä näin taas pitkän ajan kuluttua ensimäisen lumen.
Vaan talvi kaksinkertaisten lasien läpi ja lämpimästä kamarista näyttää paljoa suloisemmalta kuin kullankaivajan asunnosta, liinateltistä; senpä vuoksi en halunnutkaan odottaa toisen talven tuloa, joten palasin runsailla rahavaroilla ja suuremmalla kokemuksella Austraaliaan amerikkalaisella kolmemastoisella laivalla ja pääsin neljäviikkoisen myrskyisen matkustuksen perästä Sydney'n kaupunkiin.
Sydney'llä on yksi kauniimpia satamoja maailmassa. Kuljettua jyrkän kallioseinän sivu, aukeaa äkki-arvaamatta leveä salmi ja kahden komean valotornin välitse purjehditaan kauniisen BotanyBay'hin, johon katteini Cook sata vuotta sitten istutti englannin lipuu, ja jonka rannalle sama Englanti sittemmin perusti rangaistussiirtomaan Uuden Etelä-Wales'in.
Austraalia (Uusi Hollanti) on köyhä vedestä ja sentähden myöskin eläimistä. Maan omista imettäväisistä on siellä suuremmissa laumoissa ainoastaan kenguruh ja possum, molemmat pussieläimiä, joiden lihaa alku-asukkaat syövät, käyttäen nahan peitteekseen. Näitä paitsi on maassa runsaasti villiä kissoja ja koiria; myöhemmin on sisemmällä maata keksitty jokia krokodiileillä.
Käärmeitä on suuressa määrässä ja monenlaatuisia Austraaliassa. Suurin käärme on 12 jalkaa pitkä ja 6 tuumaa paksu. Sen lihaa pitävät asukkaat herkkuna. Vaarallisin on kuolinkäärme (Deadder). Se on vaan kahden jalan pituinen, mutta sen pistosta tahi puremisesta seuraa kuolema muutamissa silmänräpäyksissä ja itse olin kerran vähällä saada kuolinhaavan semmoiselta. Kun Austraaliassa on tapana tappaa kaikki käärmeet, jotka kohtaa, piti minunkin lyödä pää poikki yhdeltä näistä matelevista eläimistä, vaan voidakseni sitä paremmin tehdä, tartuin sen takapuoleen. Onnekseni huomasin ajoissa sen kääntävän päätään kättäni kohti, jonka vuoksi heti heitin sen kädestäni ja tapoin ynnä kuletin sen likimäiseen asuntoon saadakseni tietää mitä laatua se oli. Täällä kuulin sen olevan kuolinkäärmeen, jonka tekemä haava on erittäin vaarallinen.
Toisen kerran löin erästä mustaa käärmettä, vaan luultavasti ei siihen oikein sattunut; sillä se kohosi pystyyn, sähisi ja kiiruhti jälkeeni. Vaan kulettuani muutaman askeleen putosi se jalkani eteen, jolloin onnellisemmalla lyönnillä tein lopun elämästään.
Vaarallisimmat ovat käärmeet Maaliskuussa, sillä silloin on niillä pojat. Silloin ne ahdistelevat pesäänsä läheneviä ihmisiä ei ainoastaan päivällä, vaan myös yöllä, jota ne muutoin eivät tee; sillä tavallisesti on käärme silloin vaarallinen, kun sen päälle polkasee. Eräänä päivänä istuin muutaman ystävän seurassa tupakoiden
vanhalla kannolla ja tietämättä muusta katselin kangastusta, joka lämpiminä kuukausina usein näkyy Austraaliassa ja muuttaa sen suuret heinä-aukot äärettömiksi vesiksi. Silloin äkkiarvaamatta kuului vähäinen rätinä takanamme ja samassa mateli käärme kumppalini jalan yli piiloon. Pelästyksellä huusi toverini: "minä olen purtu", veti saappaan jalastaan ja silloin näimme iholla veritipan, näyttäen paikan, mihin käärmeen hampaat olivat sattuneet. Päättäväisesti leikkasi hän veitsellään haavan ympäriltä lihan ja niin kiiruhdimme likimäiseen taloon, jossa haava suolavedellä pestiin ja sidottiin. Paitsi vähäistä turvottamista pääsikin ystäväni siitä vaarallisemmitta seurauksitta. Haavan leikkaaminen on aina paras keino, vaan hyvä on haavan imeminenkin, jota alkuasujamet tekevät suurella taidolla.
Austraalia on hyvin linturikas ja näitä löytääkin kauneimmilla höyhenillä; papukaijoja on pieniä ja suuria, viheriäisiä, sinisiä ja punaisia ynnä monen muun laisia. Valkoiset, kirjavat ja mustat kakadu't ovat hyvin yleisiä ja tekevät suurta vahinkoa vehnäpelloilla, että maamiehen leikkuu-aikana täytyy panna vartiat lintulaumoja säikyttämään. Näitä paitsi on variksia, korppikotkia ja monenlaatuisia kotkia; omituisimpia eläimiä on Austraalian kamelikurki Emu eli Emiu, jonka höyhenet ovat pitkien ja paksujen karvojen kaltaisia.
Myöskin on täällä muutamia laululintuja, joista erittäin mainittakoon harakkain sukuun kuuluva Makpai. Sen laulu on kuitenki yksitoikkoinen, suruluonteinen ja ei likimainkaan kestä verrata meidän maan laululintuihin. Olen ollut Darling-joen varsilla ja niillä tienoin, missä tämä lintulaji asuskelee, vaan en kuitenkaan siellä kuullut paljon linnunlaulua tahi nähnyt näitä laulajoita suuressa määrässä. Päinvastoin Austraaliassa paljon kaivataan laululintuja, jonka vuoksi uskon, että se, joka asiasta on toisin väittänyt, on erehtynyt.
Gummipuut, jotka toisinaan kasvavat hyvinkin korkeiksi ja paksuiksi, täyttävät enimmiten Austraalian metsät. Näitä paitsi on vielä kauniita havu- ja lehti-puita.
Ihmisen ravinnoksi kelpaavia hedelmiä ja kasvia on sisimäisessä Austraaliassa vähän tahi ei ollenkaan; vaan siellä kuitenki sangen hyvästi menestyvät kaikki etelä- ja lämpimäin-maiden kasvit, jos niitä viljellään. Tarvitseisi vaan ihmisen ahkeruutta muuttamaan nämä autiot aromaat kasvaviksi pelloiksi ja puutarhoiksi ynnä saamaan elatusta miljonille ihmisille. Tehdyt pumpuli-istutukset menestyvät hyvin; kun Cactus-kasvia hoitaa, tulee se pienen huoneen korkuiseksi ja Adelaide'n, Melbourne'n ja Sydney'n kasvitarhoissa loistavat ruohokasvit ja puut semmoisella kauneudella, jota ainoastaan kuumassa ilmavyöhykkeessä voi nähdä. Sydney'n kasvitarha, jota usein kävin katsomassa, on jo asemansakin puolesta ihanin. Tämä on rakennettu merenlahden ympäröimälle kukkulalle ja täällä saapi bambu-ruokoin ja palmupuiden siimeksessä istua kuuman ilma-alan loistoisain kukkasten ja yrttien keskellä. Edessään näkee kaikenlaisia ja kaikkein kansain laivoja pienestä höyrypaatista, joka vie matkustajiansa yhdestä kaupungin-osasta toiseen, aina komeihin sotalaivoihin ja kalliilla tavaralla lastattuihin kauppalaivoihin saakka tulevan ja menevän ja paitsi tätä taulua näkee viehättävästi vaihtelehtavan aaltoavat vehnäpellot ja viheriät viinamäet takana näkyväin korkeiden, sinisten jättiläisvuorten kanssa. Toisella puolella näkyy iso, raivoava valtameri, jonka vaahtopäät laineet vyöryvät siksi, kun voimattomina murtuvat vanhoihin, arvoisiin kallioseiniin. Tällä kauniilla paikalla kokoutuu sivistynyt maailma, täällä tapaa herrasmies työntekiän, valko-ihoinen musta-ihoisen ja kukin virkistää itseään päivän kuorman ja helteen perästä raittiilla meri-ilmalla ja tropiiki-maailman balsami-lemulla. Isolla, sitä varten määrätyllä kentällä, kellahtelee terveitä ja iloisia
lapsia ympäri täysikasvaneiden katsannon alla; vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, valko- ja väri-ihoiset, kaikki iloitsevat elämästänsä. Silloin unohtuvat silmänräpäydeksi kaikki surut ja ikävät muistot, silloin saapi esima'un paratiisin iloista.
Austraalian alku-asukkaat elävät suvuttain ja harvoin enemmän kuin kymmenen henkeä yhdessä. He ovat enimmiten laiskoina, vetelehtävät paikasta toiseen ja kerjäävät. Elämän-vaatimuksensa ovat pienet; sisämaissa ollessa käyttävät he joko vähän tahi ei ollenkaan vaatteita, vaan silloin heidän pitää olla puettuina vaatteisin, kun lähenevät eurooppalaisia uudisasutuksia. Senvuoksi saavatkin vuosittain kuningatar Viktorian syntymäpäivänä villapeitteitä ja vaatteita lahjaksi.
He syövät käärmeitä, matoja, yrttiä ja juuria; kuitenkaan eivät he hyleksi leipää, lihaa eivätkä teevettäkään, ja oleksivat sentähden mielellään lammasmoisioin ja karjataloin läheisyydessä. Siellä ovat he suureksi hyödyksi. Heitä käytetään villikarjan pyytämiseen, eksyneiden lampaiden etsimiseen kuin myös liehtareiksi tuntemattomissa erämaissa. Samoin kuin kaikilla villikansoilla, ei näidenkään vaimoilla ole mikään kadehdittava osa. Heidän ei ainoastaan täydy toimittaa kaikki työt, vaan myös vaeltaessa kantaa suurin osa aseista, pikku lapset ja koiran-penikat selässä riippuvassa pussissa. Mies harvoin kantaa muuta kuin keihäänsä, nuijansa ja sotakirveensä, jotka aseet hän tarvitsee kenguru- ja opossumeläimiä pyytäessään. Luonteeltaan ovat he enimmiten säveitä ja rauhaisia, vaan ärsytettyä tulevat hyvinki vaarallisiksi. Rikotun lupauksen he usein kostavat vielä vuosienkin kuluttua ja minulle itselleni antoi vanha alku-asukas sen neuvon, etten konsaan pitäisi antaa mustan miehen käydä tahi ratsastaa takanani, vaan aina pitää häntä edessäni; "sillä", sanoi hän, "jos musta mies näkee valko-
ihoisen edessänsä, niin tulee Devil-Devil (paha henki) mustan miehen päähän ja silloin tappaa hän valkean miehen."
Austraalian alku-asukkaiden uskonnonkäsitys on hyvin himmeä ja taika-uskoinen. Kristinoppi on tähän saakka tehnyt melkein näkymättömiä hedelmiä heidän seassaan, johon sekin suurena syynä lienee, että on vaikea totuttaa heitä järjestykselliseen elämäntapaan. Sairasten ja viheliäiden lasten kanssa he menettelevät raa'asti, siten että rutistavat ne kuoliaaksi, jota vastoin he kunnioittavat iäkkäitä. Kuolemantapauksissa he hirveästi ulvoavat, ripustaen tulirovion yli ruumiin, josta kokoovat rasvaa ja hierovat sillä itseään.
Samassa määrässä, kuin sivistys tunkeutuu Austraalian alkuasukasten sekaan ja niiden aloille, kuolevat he valkoihmisten tuomain tautien kautta tahi vetäytyvät yhä enemmän maan sisälle. Pidetään varmana, ettei se aika, jolloin papuas-suku tykkänään on hävinnyt maan piiriltä, ole peräti kaukana.
Onnellinen se, joka kotimaallaan saapi elatuksensa, joka levossa ja rauhassa siellä taitaa nauttia jokapäiväistä leipäänsä. Hän menettelisi peräti tyhmästi, jos hän syyttä pakotta hylkäisi sen ja onnen kaupalla kaikenmoisten vastuksien alla tahtoisi hankkia itselleen uuden. Eivät kaikki kuitenkaan ole niin onnellisia, että voisivat, hankkia toimeentulonsa kotimaallaan ja viisaudessaan on Luoja niin määrännyt, että kaukaisemmatkin ihmisköyhät maat tulisivat asutuiksi ja viljellyiksi.
Tällä lopetan kertomukseni vaiheistani Austraaliassa. Sikäli kuin kokemuksesta tätä maata tunnen, tahdon vaan lisätä tämän maan, vaikka siitä on paljon kirjoitettu, kuitenkin vielä olevan sangen tuntemattoman; se tarjoaa rikkainta ja viehättävintä vaihtelevaisuutta
niin hyvin luonnontutkialle kuin yleiseen tiedemiehelle samoin kuin
tavalliselle matkustajalle, joka vaan huvikseen kiertelee ympäri maata.
II.
HAAKSIRIKON JÄLKEEN
Kirj. Friedrich Gerstäcker
ENSIMÄINEN LUKU.
Parkaasi. Katteini Oilytt'in kuljettama englantilainen laiva Boreas, määrätty Sydney'stä Austraaliassa Kalkuttaan, oli purjehtinut pohjaiseen, voidakseen päästä lyhempää tietä Torres-salmen kautta. Siten jäi tosin pitkä matka Austraalian mannermaan ympäri pois, vaan sen sijaan täytyi purjehtia hyvinkin vaarallisen Barrier-Reefs-nimisen kulkuväylän läpi; niin tapahtui, että laiva äkki-arvaamatta päivän koitteessa, rajun itätuulen myrskytessä, oli tullut niin lähelle kalliosärkkiä, ettei mitenkään enää voinut selvitä niistä.
Katteini Oilytt oli kunnollinen merimies, vaan hänellä oli suuri vika: hän nautti liiallisesti väkeviä juomia ja oli silloin kova ja tunnoton laivansa väelle, joka sentähden ei rakastanutkaan häntä. Kaikki olivat jo kerran karanneetkin hänen tyköänsä Sydney'ssä; vaan lupaamien palkintojen kautta sai hän heidän takaisin ja nyt vasta heillä olikin oikein vaikea olo laivalla.
Yhteinen hengenvaara kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esti kuitenkin nurinan, joka oli ilmestymäisillään häntä kohtaan. Kuolema silmäinsä edessä, tekivät merimiehet työtä; sillä jos myrsky heidät
lähätäisi aärimäisiä luotoja vasten, olisi laiva mennyt pirstaleiksi ja silloin taas ei kukaan siinä oleva ihminen olisi pelastunut aaltojen kuohusta. Katteini tiesi tämän myöskin. Laivansa oli auttamattomasti hukassa, vaan kun se vieri kallioita vasten, huomasi hän aukon koralli-särkkien välissä ja hurjalla uskaliaisuudella käänsi hän onnettoman laivansa keula-laidan raivoavaan hyrskyyn. Hänelle onnistuikin päästä aalloilta suojaan, vaan Boreas luonnollisesti tarttui karille ja jo ensimäisellä töyttäyksellä, jonka laiva sai, kaatuivat sen mastot veteen.
Laiva oli siis kärsinyt haaksirikon, vaan sitä ei enää tavanneet vyöryävät aallot, koska äärimäiset korallisärkät, joiden takana rikkoutunut laiva oli, eroittivat kuohuavan veden tyynemmästä.
Ulkopuolella särkkiä sai tuulla kuinka hyvänsä; täällä sisäpuolella taisi myrsky korkeintaan karehtia veden pinnan, vaan ei koskaan tehdä sitä kuohuvaksi aalloksi ja koska oli kylliksi tilaa laskea vene vesille, taisi varmasti päättää vaaratta voida soutaa jollekin Itä-Intian saarista.
Katteinin käytös oli herättänyt vihaa kaikissa. Tavallinen kuuliaisuus esti tosin laivamiehiä häntä suorastaan vahingoittamasta, sillä hän oli kuitenkin heidän katteininsa, jota tuli totella; vaan väki ei myöskään aikonut peräti kauan kärsiä hänen ilkeyttänsä.
Erästä laivanväestä, saksalainen Hanso, joksi häntä kutsuttiin, piti turhanpäiväisestä rangaistaman juuri silloin, kun myrsky alkoi. Laivan haaksirikko oli vapauttanut hänet rangaistuksesta ja katteini Oilytt tahtoi nyt, saadakseen aikomustaan panna toimeen, heittää hänet laivaraakille, vaikka ensimäinenkin perämies väitti vastaan. Laivamiehet olivat kuitenkin jo väsyneet hänen julmuudelleen ja
selittivät konrahtinsa Boreas-laivan kanssa haaksirikon kautta rikkoutuneen ja että kullakin oli oikeus pelastaa henkensä miten parhaiten taisi. Kolme heistä, englantilainen Bill ja kaksi ranskalaista Jean ja Francois ottivat sentähden pienen paatin halttuunsa, koska katteini itseään varten oli laskenut parkassin veteen. Katteini raivosi vimmastuneena tästä teosta; vaan hän oli jo kadottanut valtansa ja kun oli aluksineen näkyvistä, läksi vene soutamaan jälkeenjääneen väen kanssa.
Parkaasi jatkoi matkaansa niin pian kuin mahdollista. Tuuli oli hiljennyt päivän koitteessa — eli oikeastaan kohta sen jälkeen, kun laiva oli törmännyt särkille — ja tarpeeksi vahva itätuuli täytti parkaasin purjeet.
Tässä venheessä, oli yhdeksän henkeä: katteini Oilytt, ensimäinen perämiehensä Black, toinen perämies Ovens, laivan tavaran-hoitaja, kokki, neekeri, jota laivamiehet kutsuivat "tohtoriksi" ja kirvesmies ynnä kolme englantilaista laivamiestä, Jack, Bob ja Jim. Mate, joksi englantilaisten laivain ensimäistä perämiestä kutsutaan, piti perää, toinen hoiti purjetta ja katteini laskeutui vuoteelle, jonka oli tehnyt mukaan ottamasta matrassistaan. Vihastuneena viime kohtauksesta laivalla, katseli hän eteensä rypistetyin kulmakarvoin ja naukkasi aina — useammin kuin olisi ollut tarpeen — viinaputelista, joka oli asetettu venheen laidan ja matrassin väliin, ettei kaatuisi.
Blackilla oli täysi työ perän pidossa, sillä he eivät vielä likimainkaan olleet Torressalmen varsinaisessa kulkuväylässä, vaan eräässä siitä eroavista kanavoista, joissa korallisärkät kaikkialla kohoavat, heittäen usein vaan sangen kaitoja kulkupaikkoja, joiden läpi parkaasi tuskin saattoi tunkeutua. Sitä paitsi oli perämiehelle haittana iso purje. Ei siis voinut ajatellakaan laskea määrättyyn
