1 Introduction
Qin Xiugui
1.1 Mind and matter
Perception is the main channel through which human beings obtain information from the outside world and through which they get to know things around them. In order to survive, reproduce, and develop in this complex and unpredictable world, human beings must understand the world and adapt to the surrounding environment, which starts with perception. Without perception, cognitive activities such as consciousness, memory, and thinking would lose their physiological basis (Peng, 2004: 79). Without perception, human beings would never understand things in the real world or achieve balance between their bodies and the surrounding environment. And without perception, no human activities would ever have had a start. This cognitive ability allows human beings to understand colour, sound, taste, and temperature. Perception plays a vital role in human survival and development. Since ancient times, human beings have had a profound understanding of perception. Aristotle (1991: 424a, 18–23), for example, defined sense as one of the five functions of the soul in On the Soul, including the senses of touch, taste, smell, hearing, and sight. Earlier than Aristotle, Laozi (1992: 24), a great philosopher and thinker, and the founder of Taoism in China, was also fully aware of the great influence of perception on the human body and mind. He argued in Chapter 12 of Dao De Jing that “the five colours confuse the eyes, the five sounds dull the ears, and the five tastes spoil the palate,” which means that the profusion of colours dazzles the eyes, the noise of tones silences the hearing, and the abundance of food makes the tongue jaded. However, the body-mind relation and mind-matter relation, which are closely related to perception, have not really been clarified since ancient times and remain controversial issues in philosophy, psychology, and other disciplines.
What is the mind? What is the relationship between mind and matter? What role does the body play in the mind-matter relation? Throughout history, painstaking efforts have been made to solve these problems, by numerous philosophers from East and West, such as Mencius, Xunzi, Wang Yangming, Descartes, and Spinoza, to name only a few. It is useful to draw insights from these earlier philosophers and scholars.
The philosopher Mencius, a thinker of Confucianism in the Warring States period (475–221 B.C.), had this to say about the relationship between things (reality), the body (sensory organ), and the mind (thought):
耳目之官不思, 而蔽于物, 物交物, 则引之而已矣。心之官则思, 思则得 之, 不思则不得也。《孟子•告子上》
(Jiao, 1987: 792)
Such organs as ears and eyes do not think, so they tend to be deceived by external things. When in contact with external things, they are often led astray. The organ of heart is for thinking. If you think, you will get it; if you do not, then you will not get it.
(Mencius: Gaozi, Part I, translated by Yu, 2009: 47)
Mencius opposes the mind to the object and regards the eyes and ears as special kinds of objects, which have no function for thinking. Therefore, the ears and eyes are often blinded by external things, because their contact with other objects is nothing more than the intersection of different things. However, the heart, whose function is to think, does not belong to the category of objects; Mencius believed that to think helps to gain understanding. Furthermore, Mencius’ understanding of the heart is that it is not merely an organ of primary knowledge, but also a moral organ. That is to say, the heart not only understands the nature of objects, but also guides human behaviour, especially interpersonal relationships. For Mencius, this kind of heart with a moral attribute includes four aspects: “commiseration,” “shame,” “deference,” and “a sense of right and wrong,” which are natural gifts that cannot be questioned any further, just as people have four limbs or four initiators (仁 ren, 义 yi, 礼 li, 智 zhi, benevolence, righteousness, propriety, and wisdom, which Mencius believed were all rooted in the human mind) (Peng, 2010a: 89–91). Here we can see neither the connection between mind and object, nor the connection between mind and body. There does not seem to be any inevitable connection between the external object, the sensory experience, and the mind.
In contrast to Mencius, who was essentially an idealist, Xunzi holds materialist epistemology and believes that people have the body first, then mental activities. In the eyes of Xunzi:
天职既立, 天功既成, 形具而神生。好恶、喜怒、哀乐藏焉, 夫是之谓天 情。《荀子•天论》 (Gao, 2003: 321–322)
When the work of heaven has been established and the accomplishments of heaven have been completed, then the body is set, and spirit arises. Liking, dislike, happiness, anger, sorrow, and joy are contained therein—these are called one’s heavenly dispositions.
(Xunzi: Discourse on Heaven, Chapter 17, translated by Hutton, 2014: 176)
In the chapter Undoing Fixation, Xunzi puts forward the epistemological views that “one’s heaven-given faculties cognise things (天官意物 tian-guan-yi-wu)”
Introduction 3 and that “the heart has the power to judge its awareness (心有征知 xin-youzheng-zhi).” The so-called 天官 tianguan (one’s heaven-given faculties) refers to five sensory organs, while 心xin (heart) refers to the thinking organ. According to Xunzi, people must first contact and perceive external things through the sensory organs in order to gain a preliminary understanding of them. This can be seen in the following remark, which is worth quoting in full:
形体、色、理, 以目异; 声音清浊调节奇声, 以耳异; 甘、苦、咸、淡、 辛、酸奇味, 以口异; 香、臭、芬、郁、腥、臊、漏庮、奇臭, 以鼻异; 疾养、沧、热、滑、钑、轻、重, 以形体异; 说、故、喜、怒、哀、 乐、爱、恶、欲, 以心异。《荀子•正名》
(Gao, 2003: 434)
Form, colour, and pattern are differentiated by the eyes. Notes, tones, high and low pitches, tunings, pipes, and other sounds are differentiated by the ears. Sweet, bitter, salty, bland, piquant, sour, and other flavours are differentiated by the mouth. Fragrant, foul, flowery, rotten, putrid, sharp, sour, and other smells are differentiated by the nose. Painful, itchy, cold, hot, slippery, sharp, light, and heavy are differentiated by the body. Persuasion, reasons, happiness, anger, sorrow, joy, love, hate, and desire are differentiated by the heart. (Xunzi: Correct Naming, translated by Hutton, 2014: 238)
As Xunzi points out, shape, colour, and the pattern of things should be distinguished by the eyes; a clear or indistinct voice should be distinguished by the ears; various tastes such as sweet, bitter, and salty should be distinguished by the mouth; different smells such as fragrant, flowery, and putrid should be distinguished by the nose; itchy, hot, cold, light, and heavy should be felt by the body; happiness, depression, joy, anger, sadness, and desire can only be distinguished by the heart (the thought or the mind). This idea is reflected in the following sentence:
心有征知。 然而征知必将待天官之当薄其类, 然后可也。《荀子• 正名》
(Gao, 2003: 434–435)
The heart has the power to judge its awareness….However, judging awareness must await the Heaven-given faculties to appropriately encounter their respective kinds and only then can it work.
(Xunzi: Correct Naming, translated by Hutton, 2014: 238)
Xunzi believes that the mind (or thinking) can understand things, but it has to rely on the natural eyes and ears to establish connections with external objects in order to perceive them, that is, to distinguish the different sounds or shapes. What 心有征知 xin-you-zheng-zhi actually means is that knowledge obtained through the senses is always preliminary and one-sided; only through the thinking function of the “heart” can human beings understand objective things correctly by integrating, classifying, distinguishing, and selecting the knowledge obtained by the senses. For Xunzi, the mind plays a dominant role in the senses. On the one hand,
Xunzi highlights the subjective initiative in the process of human understanding. On the other hand, he is well aware of the reality in the external world, thus firmly holding that human cognition results from the interaction between the subject and the object. Indeed, Xunzi is worthy of esteem for having formed such a materialistic epistemology in his times. However, the limitations of those times make it impossible for him to reveal the physiological and psychological mechanisms of concepts, categories, and reasoning, as contemporary cognitive science does, let alone demonstrate the formation process of conceptual systems comprehensively. Wang Yangming, the leading figure of neo-Confucianism in the Ming Dynasty (1368–1644), seems to accept and uphold Xunzi’s view that the mind plays a dominant role in the senses:
身之主宰便是心。心之所发便是意。意之本体便是知。意之所在便是 物。...... 所以某说无心外之理, 无心外之物。《王阳明全书•传习录•徐
爱录》
(Zheng, 2015: 222–223)
What dominates the body is the heart and what the heart sends is meaning. The essence of meaning is knowledge and what meaning refers to are things.... Consequently, I say that no principles and no things exist outside the heart. (Complete Works of Wang Yangming: Records of Great Learning, Record of Xu Ai, translated by the present authors)
It can be seen that the “heart,” as expounded here by Wang Yangming, is a heart with moral attributes, rather than a pure or simple heart of understanding. In criticising Zhu Xi’s proposition of “exploring the nature of all things by coming into contact with them (即物穷理 ji-wu-qiong-li),” which separates the subject (i.e. the mind) and the object (i.e. the original source or ontological existence of things) in methodology and ontology, Wang puts forward a core proposition that “the heart, or mind, is the original source or ontological existence of things (心即理 xin-ji-li),” in his philosophy of “Learning of the Heart” (心学 xinxue). This philosophy includes two important standpoints: that the original source of heart (or mind) is “the most benign (至善 zhishan),” and that the essence of heart (or mind) is “knowledge (知 zhi)” (Liu, 1958: 47–48). In Wang Yangming’s Records of Great Learning, the above idea that “the heart, or mind, is the original source or ontological existence of things (心即理 xin-ji-li)” is further elaborated, as follows:
心虽主乎一身, 而实管天下之理, 理虽散在万事,而实不外乎一人之心。
《王阳明全书•传习录•答顾东桥书》
(Zheng, 2015: 290)
Although the heart governs one body, it actually takes charge of all the principles under heaven. Although the principles scatter in the ten thousand things, they actually exist inside the heart of a single person.
(Complete Works of Wang Yangming: Records of Great Learning, Answer to Gu Dongqiao, translated by Yu, 2009: 54)
For Wang Yangming, 理 li is not the objective law of all things and beings, but the subjective principle of cognisance, which arranges myriads of things through the heart. As he argued, the ontological existence of all things and beings is nothing more than the heart. In other words, the principles of all things boil down in the heart, from which all things derive. Consequently, there are neither principles (理 li) nor objects outside the heart, which means the heart dominates the body and objects. To be more specific, the mind is intended to expand the subjective initiative of the heart in moral cognition to the whole field of cognition, so as to explain the source of human cognition and moral behaviour. However, Wang did not completely deny the existence of objective things. In fact, he believed that all things in the world cannot be separated from the spirit of human beings, the same way as the spirit of human beings cannot be separated from all things. The two circulate in one vital force and depend on each other. When it comes to the relationship between mind (i.e. the heart) and matter, Wang recognised the correlation and interaction between subject and object, and insisted that there is no matter without mind, and there is no mind without matter, which can also be refined as the viewpoint that “mind and matter are correlated with each other (心物相待而有 xin-wu-xiang-dai-er-you)” (Liu, 1958: 51). However, with regard to the relationship between matter and consciousness, Wang maintained that the heart (i.e. consciousness) is the primary source of knowledge and the origin of the world, while external things are secondary, as they are derived from the heart (or consciousness). Obviously, the materialistic proposition about the function and relationship of matter and consciousness in the process of cognition has been subverted in Wang Yangming’s philosophy of the mind, that is, the epistemological law from matter to spirit has been broken. Although Wang Yangming attempted to bridge the gap between mind and object with subjective ideas, he failed to reveal the subjective and objective laws of the relationship between them and to really eliminate the separation between mind and object. Consequently, to a large extent, he fell into the mire of subjective idealism.
René Descartes established his own system of rationalist philosophy by means of deduction. Starting from the method of general doubt, he put forward the first principle of philosophy: “I think, therefore I am,” cogito ergo sum. He held that “I” is the main body of ideological activities; because “I” am thinking, “I” exists as the subject. However, Descartes denied external reality, while emphasising self-consciousness. Therefore, he had to prove the existence of God, that is, of the self-evident and clear “Innate Ideas” (Zhao, 2001: 214–216), and regarded God as an absolute entity to form the common premise of the two separate and distinct entities—consciousness and matter. According to the mind-matter dualism proposed by Descartes, the idea from God is real, but the idea caused by sensible things is not real. Mind and matter belong to two different entities, namely the spiritual entity and the material entity. The former’s essential attribute is thinking, which acts according to free will; the latter’s essential attribute is extension, which moves according to physical laws. Due to their different properties, mind and matter are entirely independent of each other. In fact, the human is the combination of the two entities of matter (body) and mind (self-consciousness). Obviously, mind-matter dualism sets up an insurmountable gap between the human
body and mind. Although Descartes later regarded the pineal gland in the brain as the sympathetic point of the human body and mind, trying to coordinate the bodymind relationship, the fact is that the mind belongs to the intangible spiritual entity and the body belongs to the extensive material entity, which leads to the question of how two essentially different entities can interact with each other. If Descartes admitted that the mind is also material, then mind-body interactionism would deviate from the basic position of mind-matter dualism, a conclusion that would be self-contradictory.
In order to overcome the defects of Descartes’ dualism of mind and matter, Benedictus Spinoza put forward the theory of the parallelism of mind and matter. In light of Spinoza’s viewpoint, extension and thought belong to two attributes of one entity, and each has its own pattern: tangible things are the patterns of extensive attributes, and ideas are the patterns of ideological attributes. Things and ideas cannot interact with each other, because the interaction of patterns can only occur in the causal series of the same attribute. However, since extension and thought belong to the same entity, there must be a corresponding relationship between them (Zhao, 2001: 216). Although mind-matter parallelism recognises the binary opposition between mind and matter, and explains their corresponding relationship, mind and matter still belong to two attributes that cannot interact with each other. To date, the gap between them has not been substantially bridged.
Noam Chomsky inherited Descartes’ rationalistic epistemology and advocated the innatism of language capacity. He believes that children are born with a “language acquisition device,” which contains the universal phenomenon of natural language. A set of principles and rules that can analyse this universal phenomenon constitutes the backbone of the universal grammar proposed by generative linguists. For Chomsky, a universal grammar is inherited and unique to human beings; in other words, human beings are born with a set of universal language rules. Part of our ability to speak is based on the innate principles and parameters provided in general grammar, and other part is based on our exposure to a certain language. People thus develop the grammar of a language, that is, the core grammar of that language, on the basis of these principles and parameters and linguistic experience (Qin, 2002: 141). While Chomsky insists on linguistic innatism, he also recognises the role of acquired experience in the formation of language ability. In his view, human beings’ language ability comes from the interaction between innate and acquired factors. To a great extent, Chomsky bridges the gap between innate principles and the acquired language experience, thus solving the problem of the dualistic metaphysics of Descartes. But it should be noted that although Chomsky recognises the role of acquired language experience, the function of language experience is merely to trigger and activate the innate universal grammar in a subordinate position, which is in line with other rationalists’ efforts to belittle the role of perceptual knowledge (Qin, 2002: 143).
Generally speaking, Western philosophy and the Western cultural tradition have long ignored the role of human body and imaginative structures derived from embodied experience in meaning and rationality. Mark Johnson (1987: x), an exponent of embodied philosophy, named this trend in philosophy
objectivism and characterised its basic viewpoints, which can be summed up as follows:
The world is made up of things that do not involve human understanding. Things have their own characteristics and stand in various relationships. Reality has a rational structure independent of human beliefs, and correct rationality reflects this rational structure. In order to describe an objective reality, we need to use language that expresses concepts that can be projected to objects, properties, and relationships in a direct way, independent of the external environment. Reasoning to acquire knowledge is regarded as a process of connecting concepts and describing multiple aspects of reality. Therefore, reason is simply a formal operation of combining these concepts and making inferences about them according to the logical rules. Words are merely arbitrary symbols, which have no meaning in themselves but can obtain meaning by directly corresponding to things in the outside world.
(Johnson, 1987: x)
To sum up, there have been many attempts in the history of Chinese and Western philosophy to connect mind and matter. In the process of explaining the source of knowledge, philosophers either emphasise rationality or sensibility, or try to bridge the relationship between them. However, due to the limitations of their times, they have been unable specifically to explain how mind and matter are systematically linked to each other. Fortunately, the emergence of cognitive science, particularly embodied philosophy and cognitive linguistics, has provided us with a more convincing explanation.
In response to the crisis of the objectivist separation between mind and matter, Mark Johnson (1987: xiv) argued in his seminal work, The Body in the Mind, that the key to solving the dilemma is to put the body back into the mind. He believes that both meaning and rationality are embodied, and the imaginative structures emerging from embodied experience play an indispensable role in our understanding and reasoning, among which image schema and metaphorical projection are two imaginative structures that play a central role. As a cognitive mechanism, “an image schema is a recurring, dynamic pattern of our perceptual interactions and motor programs that gives coherence and structure to our experience” (Johnson, 1987: xiv). According to embodied philosophy and cognitive linguistics, the image schema plays a significant role in constructing categories, forming concepts, analysing metaphor, understanding meaning, and drawing inferences (Wang, 2007: 173–174), which is an essential part of meaning and rationality, while metaphor is a universal way of understanding. Metaphor is not a pure way of language expression, but a major cognitive structure. Through metaphorical projection, we construct one experiential domain—the target domain, with the structure of another experiential domain—the source domain, so as to gain coherent and orderly experience, to reason, and to understand. In short, both the image schema and metaphorical projection play important roles in the process of category construction, in concept formation, in the understanding of meaning, and in reasoning.
Lakoff and Johnson (1999) summarised their views on category, thinking, mind, concept, and meaning into three basic principles, in their groundbreaking work, Philosophy in the Flesh: the embodied nature of mind, the unconscious nature of thought, and the metaphorical nature of abstract concepts. More specifically, one of the core viewpoints of embodied philosophy and cognitive linguistics is that category, concept, rationality, and mind are all formed on the basis of bodily experience, and their most basic forms mainly depend on the perception of body parts, spatial relations, force movements, etc. After all, cognition and meaning are based on embodied experience. The same is true of linguistic signs, which follow the progressive procedure of “reality—cognition—language” and are motivated in many cases (Wang, 2005: 37). The procedure of “reality—cognition—language” can be further elaborated as “reality—interactive experience—image schema—category—concept—language,” which allows cognitive linguistics to investigate the construction process of human categories, concepts, and language (Wang, 2007: 171). It follows that embodied philosophy and cognitive linguistics can better explain the relationship between mind and matter in a more constructive manner. That is, the age-old gap between mind (category, concept, meaning, language) and matter (external reality) can be bridged with the help of cognitive mechanisms such as the image schema and conceptual metaphor based on the body, i.e. interactive experience.
Obviously, the human body (bodily experience) plays an indispensable role in the connection between mind and matter. As an important way for human beings to experience and understand things, perception deserves more attention from the perspective of cognitive linguistics. Specifically, perception is the most primitive subjective image derived from the individual attributes of objective things (including the subject of perception, i.e. the human body) acting on sense organs and causing the receptor activities (Shen & Lin, 2007: 28). It is the human brain’s reflection on and understanding of the individual attributes of things in the outside world (Meng, 1994: 77; Peng, 2004: 78). On the one hand, perception is objective (Meng, 1994: 77): people cannot know about individual attributes without the information provided by perception and objects; and without perception, people cannot possibly understand different bodily conditions of themselves as organisms, so as to adjust their behaviours accordingly (Peng, 2004: 78). On the other hand, perception is subjective and often influenced by high-level psychological activities, such as attention, consciousness, emotion, and mood (Shen & Lin, 2007: 28). According to Meng (1994: 77), the subjectivity of perception is reflected mainly in three aspects:
(i) Individual differences determine that different people have different feelings for the same sensory object.
(ii) Since perception is the result of objective things acting on human sense organs and the human brain, it will naturally be imprinted with human subjectivity.
(iii) The formation and development of perception cannot be separated from human social practice; therefore, it is characterised by a subjective initiative.
Obviously, perception is the result of the interaction between the subject (the person who feels the object) and the object (external things and the physical body of the subject), and it is the most common experience of human beings. Although perception represents only the primary stage in the human psychological process of understanding the physical world, it lays an important foundation for people to get to know about the world, to form various emotions, and to guide their own behaviours. Therefore, it is justifiable to investigate the relationship between mind and matter through perception. According to Shen and Lin (2007: 28), sensory physiology and psychophysics have made breakthroughs in the research of the mind-matter relationship and mind-body relationship, respectively. We believe that the relationships between mind and matter and between mind and body reflected in the process of perception must also be reflected at the conceptual and linguistic level.
According to embodied philosophy and cognitive linguistics, “language is systematically grounded in human cognition” (Sweetser, 1990: 1), and the human mind “is inherently embodied while abstract concepts are largely metaphorical” (Lakoff & Johnson, 1999: 3). In other words, the structure of reality reflected in language is the product of the human mind. Conceptual categories and linguistic meanings in our mind are largely based on our physical, physiological, and social cultural experience. As important cognitive mechanisms, the image schema and metaphor play a key role in the formation and extension of concepts. In light of this hypothesis, this study focuses on perception metaphors from the perspective of embodied philosophy and cognitive linguistics, with particular emphasis on examining the relationship between external reality, embodied cognition, and conceptual systems, as well as linguistic expression. By focusing on the cognitive mechanisms of the image schema and conceptual metaphor, this study investigates, describes, and explains the mind–body–matter relationship to reveal how perceptual concepts extend the meanings of other abstract concepts.
1.2 Current status of research
Words in the perceptual category, especially sensory verbs, have become a hot topic in the field of linguistic research in recent years. Ibarretxe-Antuñano (2008: 16) points out that because of the richness of their syntactic behaviour and semantic properties, sensory verbs are the subject of rigorous morpho-syntactic and semantic research. In the field of semantics, different research traditions have put forward incompatible claims. Scholars from different schools continue to study sensory verbs and their semantic extension models, trying to reveal the rules of their semantic extension from different perspectives. Due to different research perspectives, and different focuses and purports, the findings and conclusions are naturally inconsistent with each other, in many cases. As this study investigates perception words from the cognitive linguistic perspective, the following literature review mainly focuses on works that are closely related to the current study.
1.2.1 Studies in the West
There are three traditions in the study of perception verbs and their semantic extension models in the West: typological linguistics, cognitive linguistics, and anthropology (Evans & Wilkins, 2000: 547–548).
Viberg (1984) looks at perception verbs from a typological perspective. The work examines a corpus of perception verbs from 53 languages (including Chinese) representing 14 language families in all major regions of the world. Based on the polysemy in the lexicalisation patterns of perception verbs, Viberg establishes a hierarchical structure of semantic extension among the five sense modalities: vision, hearing, touch, smell, and taste. According to this hierarchy, the basic perception verbs of a higher level can extend meanings to cover some or all of the sense modalities of a lower level. For example, visual verbs can extend the meanings expressing hearing, and auditory verbs can extend the meanings expressing touch, while tactile verbs can also extend the meanings of smell and taste. It is worth noting that meaning extension is unidirectional, that is, from high-level to low-level sense modalities. Verbs of low-level sense modalities cannot extend to verbs of high-level sense modalities. For example, tactile words cannot get an extended meaning that covers the hearing modality, nor can auditory words be extended to the visual modality. Evans and Wilkins (2000: 547) believe that the findings of Viberg’s study on sense modalities are similar to those of Berlin and Kay’s research on basic colour terms (Berlin & Kay, 1969), and meanings are extended from high-level sense modalities to low-level ones, as attested cross-linguistically.
Works in cognitive linguistics on the semantic extension of perception verbs have flourished in the past 30 years (see Danesi, 1990; Ibarretxe-Antuñano, 1999, 2002, 2006; Kövecses, 1995; Sweetser, 1990; Yu, 1998). Among them, Sweetser (1990) is the most influential and has inspired many subsequent studies.
Sweetser believes that a traditional feature-based semantic analysis cannot fully explain the evolution of semantics, because “much of meaning is grounded in speakers’ understanding of the world; and in particular, metaphorical semantic relationships cannot readily be described as simply changing a single feature or even a group of features—what must instead be described is a mapping of one domain onto another” (Sweetser, 1990: 25). In the same way, the semantic-field analysis also has its own limitations. Although these analyses pay more attention to grounding meaning in the relevant physical and social domains, and can often successfully evaluate the relevant parameters of meaning within a domain, they cannot explain why polysemy and semantic change occur between fields, for example, why “see” and “know” should be interrelated concepts (Sweetser, 1990: 25). Sweetser observes that semantics in Indo-European languages mostly evolves from concrete meaning to abstract meaning, rather than the other way round. How, then, can the correlation between one meaning and another be established? How does semantic change happen? Under the premise that the known meaning evolves from the concrete to the abstract, how can the components of a specific semantic domain relate to a particular abstract meaning instead of another?
In Sweetser’s opinion, only metaphorical mapping can provide a better explanation. She believes that the path of semantic change of English perception verbs is unidirectional, from the external socio-physical domain to the internal emotional-psychological domain, and that the relationship between the external domain and the internal domain is established through metaphor. She calls this metaphorical connection the “Mind-as-Body Metaphor,” a connection between “the external experience and the internal emotional and cognitive states.” She used this metaphor system to explain the general tendency of words expressing the mind to originate from words expressing the body (Sweetser, 1990: 28–31). This metaphor system is not only suitable for synchronic semantic analysis, but also for diachronic semantic analysis. For Sweetser, only by analysing the “routes” of semantic change can we see the synchronic semantic connection between different lexical domains. Similarly, the synchronic semantic connection can help us to make the motivation of meaning changes in the linguistic history easier to understand (Sweetser, 1990: 28–31).
Under the metaphorical framework of “the mind-as-body,” Sweetser examines the relationship between the concrete meanings and abstract meanings of English perception verbs. The results show that the relationship forms a coherent and regular structure, which is manifested in the following aspects: the objective and intellectual mental domain is usually associated with the sense of vision, while other senses only occasionally take on intellectual meanings as well. The metaphor INTELLIGENCE IS SIGHT is not only very active, but also highly structured (Sweetser, 1990: 28–31).
In modern English, many words from the visual domain can be used to construct and describe our intellectual process. As our major communicative pathway, hearing is also the major channel through which we influence each other, both intellectually and emotionally. Therefore, the sense of hearing is metaphorically linked with “attention, acceptance, obedience, and understanding,” that is, “ATTENTION, ACCEPTANCE, OBEDIENCE, AND UNDERSTANDING ARE HEARING” (Sweetser, 1990: 34–43).
Compared with other senses, the metaphorical connection between the olfactory domain and the mental domain is not only rare, but also more superficial. Generally speaking, there are only two metaphorical projections, namely, “bad character” and “dislikeable mental characteristics.” The sense of taste is closely related to the inner self, which is often used to express one’s likes and dislikes. Finally, the sense of touch is usually extended to express various emotional feelings, such as being “hurt,” “hit,” and “touched” emotionally.
According to Sweetser, “distance is connected with objectivity and intellect, closeness with subjectivity, intimacy, and emotion. Vision and hearing are distant senses, while taste and touch require actual physical contact with the thing sensed” (Sweetser, 1990: 43–44). Taste is a sense which not only requires physical contact but also exhibits significant subjective differences across individuals. For example, people have preferences for different types of clothing, music, friends, and other experiential domains. Thus, we can use taste words to describe and characterise personal likes and dislikes. Similarly to taste, touch also has subjective differences across individuals. For instance, different people may have
different responses to physical pleasure and pain. The information collected by the tactile sense is intimate, non-general and non-objective, which is different from the distant, general, and objective information derived from vision. Therefore, the sense of touch is not related to intelligence but to emotion (Sweetser, 1990: 44).
Sweetser’s research reveals that perception metaphor is a hierarchical system. To be more specific, the objective visual domain is projected to the intellectual domain; the auditory domain is projected to the “attention, acceptance, and obedience” domain; the tactile domain and the taste domain, both of which are intimate and non-objective, are often projected to the emotional state and personal preference domains. It is worth noting that the metaphorical structure of perception presented by Sweetser does not include the olfactory sense and its metaphorical mappings, probably because the sense of smell is not closely related to the mental domain and therefore plays a minor role in the Mindas-Body Metaphor, compared with other senses. In addition, Sweetser mainly focuses on the diachronic semantic evolution of perception verbs and the general trend of their synchronic correlation. It may be for this reason that she does not make full use of synchronic data in her analysis and summary of the metaphorical mappings of different senses. Moreover, her study only covers perception verbs in Indo-European languages; thus, the similarities and differences of the Mind-as-Body Metaphor across languages and cultures necessitate further investigation.
Drawing on these insights, Sweetser concludes that “the vocabulary of physical perception thus shows systematic metaphorical connections with the vocabulary of internal self and internal sensations. These connections are not random correspondences, but highly motivated links between parallel or analogous areas of physical and internal sensation” (Sweetser, 1990: 45). This internal self is understood by the external physical self, which is true from both the synchronic and diachronic perspectives. Some aspects (such as the correlation between sight and knowledge) of the metaphor INNER SELF IS EXTERNAL SELF (i.e. the Mind-as-Body Metaphor), even if not universal, may be quite common across cultures, while others may display considerable cultural variation.
Evans and Wilkins (2000: 547) argue that there is still a lack of specific studies on non-European languages from the perspective of semantic extension. They present data from 60 Australian languages, with an aim to verify the universality of the hypotheses of the polysemy and semantic evolutionary pattern of perception verbs. They re-examine the unidirectional pattern of semantic extension with perception verbs in non-European languages. Their study supports Viberg (1984)’s findings that the hierarchical structure of semantic extension of perception verbs is indeed universal, and unidirectional.
Evans and Wilkins also attempt to test the universal put forward by Sweetser (1990) regarding the semantic extension of perception verbs to the cognitive domain. According to Sweetser, visual verbs can be extended to express meanings of higher intellect, such as “knowing” and “thinking.” Although auditory verbs can extend to mean “understanding” or “obedience,” they will not take on the meanings of “knowing” and “thinking.” Evans and Wilkins (2000: 562–577)
show that the semantic extension patterns of perception verbs in Australian languages are quite different from those of Indo-European languages examined by Sweetser. In Australian languages, only non-contact perception verbs (“hear,” “see,” and “smell”) can have extended meanings in the cognitive domain, while perception verbs involving contact (“taste” and “touch”) do not cover cognitive meanings (ibid.: 577). In addition, extensions from the auditory domain to the cognitive domain are very common, covering the meanings of “know,” “think,” and “remember,” which go beyond the semantic scope of “understanding.” In contrast, semantic extensions from the visual domain to the cognitive domain are relatively rare, and generally do not exceed the intermediate level of mutual integration between perception features and cognition features. For example, “see” occasionally extends to cognitive verbs, but more often it extends to verbs expressing various kinds of social interaction, such as “flirting,” “love,” “supervision,” and “aggression.”
Although Evans and Wilkins’ research mainly focuses on the senses of sight and hearing, it is found that in a few Australian languages the sense of smell has some cognitive semantic extensions, such as “detect,” “search/look for/come out,” and “recognise/know,” while taste and touch have no significant extensions within the cognitive domain (ibid.: 576). Consequently, Evans and Wilkins find that semantic extensions from the non-contact perception verbs into the cognitive domain form a hierarchical structure of “hear > see > smell” in accordance with their frequency levels.
In view of the relationship between the perception domain and the cognitive domain, Evans and Wilkins’ research supports a relatively flexible view, that is, trans-field semantic extensions of perception verbs into the cognitive domain are more influenced by cultural factors than are intra-field semantic extensions and exhibit greater cultural differences. In short, Evans and Wilkins’ study suggests that the hierarchy of the cross-modality semantic extensions within the perception domain proposed by Viberg is universal, while the PERCEPTION IS COGNITION hypothesis proposed by Sweetser is not entirely universal. In Australian languages, there are more social and cultural factors that promote the meaning of “listening” instead of “seeing” to extend to the meanings of “knowing” and “thinking,” which is quite different from Indo-European languages.
Ibarretxe-Antuñano (1999, 2002, 2006) takes the cognitive linguistic approach and reexamines the universal of metaphorical mappings of various senses based on data from different languages. Ibarretxe-Antuñano (1999: 30) first investigates the olfactory verbs by analysing data from English and Spanish, as well as a non-Indo-European language—Basque. It is found that olfaction, in addition to the two mappings (i.e. bad character or dislikeable characteristics; the detection of such characteristics) proposed by Sweetser, has other metaphorical extensions, such as “to guess,” “to suspect,” and “to investigate,” as well as “to trail something.” These semantic extensions are not limited to one language, but common to all three languages. The results provide evidence for Sweetser’s view on the cross-linguistic nature of olfactory semantic extensions. Therefore, Ibarretxe-Antuñano argues that the metaphorical scope of olfaction is not inferior to that of other perception domains, such as vision or audition. It should be noted here that
Ibarretxe-Antuñano only focuses on the similarities in olfactory metaphors, without looking at their individuality.
Apart from olfaction, Ibarretxe-Antuñano (2006: 235–250) also investigates the sense of touch. Again, by analysing data from English, Spanish, and Basque, Ibarretxe-Antuñano finds that tactile verbs not only express physical contact but also possess four semantic extensions, namely, “to eat/drink,” “to affect,” “to reach,” and “to deal with.” Obviously, the scope of tactile metaphorical mappings is much wider than that described by Sweetser. In another study, Ibarretxe-Antuñano (2002) examines the Mind-as-Body Metaphor from a cross-linguistic perspective. She analysed the metaphorical mappings of the five sensory modalities (i.e. vision, hearing, touch, smell, and taste) in English, Spanish, and Basque and found that the metaphorical scope of perception verbs in all three languages was larger than that suggested by Sweetser (1990). The network of these metaphorical mappings, as a special case of the Mind-as-Body Metaphor, exhibits cross-linguistic features.
In a more recent study, Ibarretxe-Antuñano (2008: 15–33) looks at the similarities and differences of perception metaphors. She suggests that in conceptualising perception metaphors, consideration should be given not only to experiential factors, but also cultural factors. In a study of visual metaphor, Ibarretxe-Antuñano observes that most researchers in the framework of cognitive linguistics support the view that the conceptual connection between vision and intelligence is universal. However, many findings in anthropology and other areas of linguistics not only conflict with this universal view, but also suggest that vision does not always play a leading role in the cognitive domain. As mentioned earlier, Evans and Wilkins (2000: 562–577) demonstrate that auditory verbs in different Australian languages are usually associated with the intellectual domain, while semantic extensions of visual verbs are more related to desire, sexual attraction, supervision, and hostility. Studies from other different languages have also provided evidence that intelligence is not always understood and conceptualised by vision. According to Seeger (1975), the Suya Indians of Brazil use the same verb ku-mba for “listen,” “understand” and “know.” Devereux (1991) also confirms that people from the Sedang Moi in Indochina Peninsula conceptualise the ear as the position of reason, and expressions such as “deafness” or “no ear” are often used to describe those who lack intelligence. But hearing is not the only alternative to vision; other options may also be available. For instance, Ongee people in the Andaman Islands of the South Pacific Ocean use the sense of smell to organise their lives (Classen, 1993; Howes, 1991; Pandya, 1993). Moreover, in some cultures, several sensory modalities would take effect at the same time in conceptualisation. For example, some Indians in Peru use vision, hearing, and smell to construct a large amount of knowledge about shamanism. In view of this, Ibarretxe-Antuñano and others believe that it is a ubiquitous Western perspective to view vision as generally associated with intelligence, which “pollutes” the conceptual reality of the perceptual domain, to a certain extent.
To sum up, the research on perception metaphors is largely based on European languages, with a predominant focus on similarities. Thus, the universal hypothesis proposed is often accepted in academic circles, without further verification
based on more linguistic materials. However, studies based on data from non-European languages, such as those conducted by Evans and Wilkins and other scholars, offer robust evidence against Sweetser’s conclusion that the semantic extensions of perception verbs are universal cross-culturally.
1.2.2 Studies in China
Perceptual concepts and their corresponding lexicon have also been the subject of intense study in China from various perspectives, such as lexicography, rhetoric, aesthetics, and cognitive linguistics (Gao, 2008; Gao & Yan, 2008; Han, 2003; Hong, 1989; Hou, 2006; Hu, 2005; Shang, 2006; Tian, 2007; Wang, 2008; Xun, 2003; Yao, 2006; Yue, 1995; Zhang, 2009; Zhou, 2009). In this section, only works that are directly related to the current study are reviewed, in the order of vision, hearing, smell, taste, touch, and temperature.
Han (2001) examines the metaphorical extensions of the concept of “light” in English and Chinese from a cognitive perspective, with a finding that “light” as a source domain can be mapped onto eight abstract conceptual domains, such as “openness,” “wisdom,” “hope,” and “happiness.” Chen (2003) presents a study of visual metaphorical expressions in English and Chinese, based on a statistical analysis of the corpus from dictionaries, focusing on mappings in the conceptual domains of thinking, emotion, and attitude, as manifested in shared cognitive processes in the two language systems. Wang and Zhou (2004) investigate several visual verbs in English and Chinese by looking at their lexicalisation patterns and semantic components. Zhang (2005) explores visual-causal events in English from a cognitive perspective, by dividing them into several stages: each stage is highlighted by LOOK, WATCH, and SEE. The three verbs exhibit different ways of windowing and display variability in terms of prominence, specificity, and perspective. The semantics of visual verbs may better account for their different syntactic behaviours. Cao (2006), guided by Firth’s collocation theory, discusses metaphorical collocations by analysing the meanings of SEE in collocation with other words, thus revealing a hierarchical structure of the SEE metaphor. More specifically, SEE is mainly mapped onto the experiential domains of general levels such as psychological activities, social relations, credibility and assurance, and each experiential domain consists of several specific metaphorical mappings.
Wu (2006) looks into the conceptual metaphors of visual verbs in Chinese and English and observes that the two languages have a lot in common in conceptual metaphors of vision, with mappings covering the “external material world domain,” “social relationship domain,” and “physiological perception domain.”
Liu (2006) analyses the semantic evolution of the verb SEE in English from a diachronic perspective, with the observation that SEE proceeded from the physical domain to the spiritual domain and then to the speech act domain. He believes that the semantic extension of SEE within the speech act domain is actually the result of subjectification, which is realised in a specific context by means of metaphor and metonymy. Gao (2008) considers the historical development of the verb SEE from a cognitive and pragmatic perspective, arguing that a systematic account of visual verbs must combine semantic and pragmatic approaches.
Hong (1989) conducts an etymological study of the verb 闻 wen (hear, smell), based on corpus data from Old Chinese. He notes that 闻 wen had two senses, 上 达 shangda (reach the higher authorities) and 闻知 wenzhi (know from others). The former gives rise to the sense “the spread of sound, smell, and reputation,” while the latter signifies “perception of sound, smell, and reason.” Hong does not go any further to explore the underlying motivation for these mappings. Hou (2006) examines the motivation of the semantic evolution of 闻 wen (hear, smell), and holds that the objective world and the subjective world as external factors can only partially explain the motivation. The intrinsic cause lies in the linguistic world itself. Mao (2006) makes a contrastive study of auditory verbs in English and Chinese, with an aim to explain their metaphorical mechanisms. She finds that the evolution paths of auditory verbs in the two languages are by and large similar; but there are noticeable differences, which may be due to cultural factors.
Qin (2009) explores the scope of metaphors with auditory words in English and Chinese based on extensive corpus data, with the following findings:
(i) Auditory metaphors in English and Chinese provide good support for Sweetser’s viewpoint on the cross-linguistic nature of the Mind-as-Body Metaphor.
(ii) The scope of metaphorical mappings in the auditory domain is much wider than what Sweetser and Ibarretxe-Antuñano conclude.
(iii) The auditory domain can be mapped not only onto the inner self domain, but also onto the external self domain, reflecting the complexity and multidirectionality of human conceptualisation.
Qin (2008a) also studies the sense of smell. His results show that, on the one hand, the sense of smell in English and Chinese can metaphorically refer to the quality or characteristics of things, and on the other hand, it can map onto various aspects of the mental domain. Smell, like vision, plays a significant role in human categorisation. Qin argues that Sweetser (1990) underestimates the role of smell in semantic extension, and that Ibarretxe-Antuñano’s PSPS (i.e. Property Selection Processes) also fail to explain certain metaphorical meanings of olfactory verbs. He points out that some of Sweetser’s and Ibarretxe-Antuñano’s conclusions are inaccurate, namely:
(i) Rather than having “few abstract or mental connotations” as Sweetser (1990: 37) claimed, the olfactory domain has a variety of metaphorical connections with the mental domain. However, it is less closely related to the mental domain in comparison with the visual domain.
(ii) The metaphorical scope of the olfactory domain is significantly larger than Sweetser and Ibarretxe-Antuñano claim, but not as wide as that of vision.
(iii) The inherent feature of “<satisfied yes >/<satisfied no >” should be included as one of the prototypical properties of olfactory verbs, in order to provide sufficient motivation for the generation of metaphorical meanings of “good” and “bad.”
Among the concepts of perception, the Chinese word 味 wei (taste) has probably been most extensively studied, largely from the perspective of aesthetics (Chen & Huang, 2004; Li, 1997; Liu, 2000; Liu, 2001; Liu, 2005; Lü, 1994; Wang, 1996; Wen, 1996; Xu, 1993; Xu, 1996; Zhang, 2005). Some of these studies investigate the origin of 味 wei as an aesthetic category; some look at the historical development of the meaning of this item. Others analyse the connection between 味 wei and Chinese traditional culture. Still others compare the similarities and differences of “taste” as manifested in Chinese and Western aesthetics. All these studies have advanced our understanding of the nature of the development and evolution of the concept of 味 wei. The diachronic process of its meaning extensions has led to the polysemy of 味 wei synchronically. Thus, Chinese people can use 味 wei to talk about “speech,” “article,” “poetry,” and “painting,” and in so doing they express their aesthetic experiences and sentiments in life via this magic word.
Tactile concepts have been approached from both macro (Hu, 2015; Zhu, 2008) and micro perspectives (Peng, 2010b; Xiong, 2015). Zhu (2008) analyses several common tactile metaphors in English and Chinese and finds that both languages have basically the same mappings from the tactile domain to non-tactile domains, albeit with minor differences, as a result of cultural influences. Hu (2015) examines the unique physiological and psychological characteristics of the tactile sense, which provide natural conditions for the construction of tactile synesthesia metaphors. Peng (2010b) conducts a diachronic and synchronic study of English and Chinese tactile adjectives, such as “hot,” “cold,” “hard,” and “soft,” from the perspective of prototype theory and idealised cognitive model theory, by characterising the semantic content of eight tactile adjectives—their collocations, related image schematic patterns, propositional models, and major metaphors, as well as metonymy models. Xiong (2015) analyses the metaphorical scope of “heavy,” a typical tactile concept in Chinese and English. The results show that Chinese and English have a lot in common in the process of the metaphorisation of tactile terms.
In the temperature domain, Ren (2006) presents a systematic account of four basic temperature words in Chinese, namely, 冷 leng (cold), 凉 liang (cool), 温 wen (warm), and 热 re (hot), by first analysing and summarising the characteristics of these temperature words from three dimensions—the semantic system, word family, and semantic field—and then exploring their underlying motivations, from a cognitive linguistic perspective. In addition, the study also examines the similarities and differences of temperature words among Chinese, English, Japanese, and Korean. Temperature words are found to possess the following characteristics:
(i) In terms of the semantic system, temperature words are bestowed with four types of meanings: “temperature,” “action,” “psychological feeling,” and “abstract concept.” Its semantic extensions involve the following process, “temperature → physiological → psychological→ abstract concept” (Ren, 2006: 1).
(ii) The four basic temperature words are asymmetrical in view of their size within the word group, their richness of meanings, and their capacity for word formation.
18 Qin Xiugui
(iii) Semantic extensions of temperature words in Chinese, English, Japanese, and Korean follow the same extension path, but there are differences in the division of temperature domain, the number of extended meanings, and the specific semantic content.
Ren’s findings have implications for words of similar categories. However, her analysis of the data from English, Japanese, and Korean lacks depth, and the cross-linguistic generalisations seem to be too general.
A number of researchers view perception words as a category. For instance, Lou (2006: 1–38) provides an insightful analysis along the line of traditional classification of perception, dividing perception words into five groups: vision, hearing, smell, taste, and touch, and breaking each group into three further subgroups, namely, sensory organ, sensory behaviour, and sensory properties. Lou first discusses the reasons for the fuzziness of perception words before examining the metaphorical scope and the meanings of different groups of perception words. The fuzzy nature of Chinese perception words is then explored, as are the Chinese traditional thinking patterns and cultural connotations underlying these metaphorical meanings. Lou’s study offers insights into the analysis of semantic features and semantic evolution. Unfortunately, his data are largely drawn from dictionaries, which may not represent a true picture of language use in context and which may not fully reveal the metaphorical scope and meaning focus of each group of perception words systematically.
The preceding literature review of perception words and associated metaphors reveals the following deficiencies:
(i) The majority of studies are limited to a specific perception concept and lack a holistic perspective.
(ii) There is an imbalance of focus on perception verbs, with little attention paid to nouns and adjectives. As such, the full range of semantic extensions of the perception domain is yet to be explored.
(iii) The selection of data sources needs to cover more language use in context.
(iv) In-depth studies of the motivations of perception metaphors are relatively rare.
(v) Emphasis has been laid on universals of perception metaphors in different languages at the expense of their individuality.
1.3 Research object and procedure
This study focuses on the Mind-as-Body Metaphor within the framework of embodied philosophy and cognitive linguistics, taking English and Chinese as a case study. It seeks to examine the metaphorical mappings and semantic extensions of perception words in English and Chinese and to reveal the conceptual metaphorical systems behind them, from a comparative perspective. Perception
Another random document with no related content on Scribd:
ovat sille yhtä tervetulleita, yhtä hyvin ahkera mehiläinen kuin kevytmielinen sudenkorento.
Valtamerilaivojen matkustajat näkevät usein ihmeekseen eräitten kalojen lentävän ylös laivankannelle. Näitä kutsutaankin lentokaloiksi. On otaksuttu niiden tällä tavalla tahtovan pelastua niitä takaa-ajavien delfiinien eli pyöriäisten saaliinhimolta; toiset taas arvelevat niiden lentelevän vain huvikseen. Niiden rintaevät ovat kasvaneet erinomaisen pitkiksi, joten ne voivat käyttää niitä kuten linnut siipiään. Niiden on laskettu voivan lentää lähes 200 metriä ja voivan pysyä ilmassa puolen minuutin ajan. Ne tavallisesti lentävät noin metrin korkeudella vedenpinnasta, ja monesti näkee tuhansittain tällaisia kaloja kohoavan ilmaan yhtä aikaa.
Jotkut toiset kalat voivat kävellä maalla, jopa kiivetä puihinkin.
Muuan tällainen kiipijäkala vangittiin kerran palmunrungolta noin 1 ½ metrin korkeudessa vedenpinnasta; se oli juuri kiipeämässä aika nopeasti pyrstönsä ja piikkieväinsä avulla vielä korkeammalle. Sen pään sisäpuolella on omituinen elin, joka muistuttaa kiheräkaalin lehteä, ja kalan otaksutaan voivan siinä säilyttää vettä niin paljon kuin se tarvitsee hengittääkseen kävelymatkoillaan kuivassa ilmassa. — Toinen omituinen kala on imukala, joka päässään olevalla imulevyllä voi imeytyä kiini isompain kalojen ruumiiseen.
Sen sanotaan myöskin hidastuttavan laivojen kulkua, ne kun suurissa joukoissa imeytyvät kiini niiden kupeisiin ja siten lisäävät niiden hankausta vedessä. Japanilaiset käyttävät niitä kalastukseenkin siten, että kiinnittävät pitkän nuoran niiden pyrstöön ja päästävät ne veteen muiden kalojen joukkoon; täällä ne pian valitsevat uhrinsa ja imeytyvät kiini siihen, jolloin kalastaja vetää ylös kummankin, irroittaa pyydetyn kalan veneeseen ja päästää imukalan uutta saalista kokemaan.
Alinomaa keksitään uusia kalamuotoja valtamerten syvyyksistä, Eriskummallisimpia kaikista kaloista on eräs Atlannin valtamerestä tavattu, jonka syvien merten eläimistön tutkijana tunnettu Monakon ruhtinas eräällä tutkimusmatkallaan nosti merenpohjasta. Se on aivan pieni kala, jolla on kokoonsa nähden tavattoman suuri suu ja isot, tuijottavat silmät. Mutta kenties merkillisintä siinä on kaksi riviä loistavia pilkkuja kummallakin kupeella, jotka hohtavat fosforimaisella valolla. Sitä voisi sen takia kutsua meren tulikärpäseksi tahi kiiltomadoksi, mutta harvinaisen ruman ulkomuotonsa takia sitä on ruvettu nimittämään Pikku paholaiseksi. Sen tieteellinen nimi on Photostomias Guerni
18. Kiviaika.
Kun ennen vanhaan maasta tavattiin nuolenkärjen tai kirveenterän muotoisia piikiven palasia, luultiin niitä kauvan tavallisiksi "luonnon" esineiksi, s.o. etteivät ne lainkaan olleet ihmisten valmistamia; jotkut luulivat niiden ukkosilmalla pudonneen taivaalta ja kutsuivat niitä sen vuoksi "ukonvaajoiksi"; toiset luulivat keijukaisten ja muun sellaisen haltijaväen olleen niiden seppinä ja sanoivat niitä "keijukaiskirveiksi".
Älykkäät ja oppineet miehet ovat kuitenkin huolellisesti tarkastelleet näitä karkean näköisiä kivipalasia ja ovat päätelleet niiden olevan ihmiskätten valmistamia. Ja todella onkin niiden huomattu olevan ikivanhoina aikoina eläneiden ihmispolvien tarvekaluja tai sellaisten osia.
Tutkijat ovat päässeet selville siitä, että jokaisen kansan historia jakautuu kolmeen suureen ajanjaksoon — kiviaikaan, jolloin ihmisten
aseet ja työkalut tehtiin kivestä; pronssiaikaan, jolloin ne valmistettiin pronssimetallista eli vasken ja tinan sekoituksesta; ja rauta-aikaan, jolloin tätä metalleista kestävintä ja käytännöllisintä ruvettiin käyttämään. Puhuessa esim. kiviajasta ei sillä välttämättömästi tarvitse tarkottaa mitään määrättyä vuosisataisjaksoa menneisyydessä, sillä jotkut kansat — esim. pohjoisten napaseutujen eskimot ja monet kuuman ilmanalan villikansat elävät vieläkin kiviajassaan.
Europan kansat sen sijaan ovat jo ammoisina aikoina sivuuttaneet tämän ajanjakson historiassaan. Se oli aika, jolloin maanosassamme eli monellaisia eläimiä, jotka sittemmin ovat hävinneet tykkänään sukupuuttoon, kuten esim. luolajalopeura, luolakarhu, sapelihampainen tiikeri, mammutti ja hirviösarvikuono, joita sen ajan ihmiset pyysivät ja paloittelivat kivisillä aseillaan.
Paljon kiviaseita ja niiden kappaleita on löydetty, jotka ovat peräisin tältä ajalta. Vanhemmat niistä ovat paljon kömpelötekoisempia kuin myöhemmät, joten valmistustaidossa ja kätevyydessä voi huomata asteettaista kehittymistä; vanhemmat sen lisäksi ovat yksinomaan piikivestä, kun nuoremmat sitävastoin ovat tehdyt monista muistakin kivilajeista.
Kun piikivimöhkälettä isketään määrätyllä tavalla, niin lohkeaa se kappaleiksi, jotka jo sellaisinaan tahi hyvin vähällä hiomisella kelpaavat veitsiksi, raastimiksi j.n.e. Tällaisia olivatkin kiviaseet vanhimmassa muodossaan; joissakin tapauksissa ne ovat muovaillut kielen tai mantelin muotoon; onpa niille toisinaan annettu soikiomainen veitsen muoto, jonka syrjät on erittäin huolellisesti hiottu teräviksi.
Myöhemmin kuitenkin kiviaseiden laatu parani; ihmisten kekseliäisyys ilmeisesti yhä lisäytyi. Kirveitä, tapparoita, sahoja, talttoja ja peitsiä näiltä ajoilta on löydetty. Muitakin kiviaineita kuin piitä on niihin käytetty, ja kiviterä tuli yhä huolellisemmin hiotuksi ja kiinnitetyksi puuvarteen.
Sen ajan ihmiset asuivat kuten silloiset petoeläimetkin luolissa, ja näistä luolista ovat useimmat kivikauden muinaisjäännökset löydetyt. Eräässä ranskalaisessa luolassa löydettiin harvinaisen suuri kokoeima luita, joiden joukossa oli maapallon tiettävästi vanhin kuvapiirros. Tuntuu tosin omituiselta puhua kuvasta luulöydön yhteydessä, mutta tämä kuva on tosiaankin luuhun veistetty.
Tämän ikivanhan aikakauden taiteilijalla ei ollut käytettävänään sivellintä eikä kynää, ei paperia eikä liinakangasta; hän sai tulla toimeen sillä ainesvarastolla mikä hänellä oli, kaivertaessaan luuhun mammutin tahi alkuhevosen kuvan. Yllä olevassa kuvassa nähdään silloisen poroeläimen piirteet.
Kivikauden jätteitä on löydetty muualtakin kuin luolista; parhaita löytöpaikkoja ovat olleet ruokailupaikkain jätteet Ruotsin ja varsinkin Tanskan rannikoilla, n.s. "kjökken-möddingit". Nämä ovat suunnattoman laajoja raakku- y.m. hylkytunkioita. Senaikaisilla ihmisillä ei ollut samoja siisteyden-käsityksiä kuin nykypäiväin eläjillä, he viskasivat tyhjentämäinsä simpukkain ja muiden merieläinten kuoret syrjään, missä näistä karttui vähitellen aikojen kuluessa korkeita kasoja, joita penkoen meidän aikamme tutkijat voivat tehdä päättelyjään kivikauden ihmisten elintavoista. Samallaista siivotonta syöntitapaa on huomattu monilla nykyajankin villeillä kansoilla.
Omituista on ajatella, että nuo muinaisten aikojen ihmiset ovat kadonneet jäljettömiin, jättämättä muita näkyviä muistoja itsestään kuin suuria tunkioita ateriainsa jäännöksistä.
19. Kameleontti.
"Se pitää aina päänsä pystyssä ja suunsa ammollaan, ja se on ainoa eläin, joka saa ravintonsa, ei ruuasta eikä juomasta, vaan ilmasta yksinomaan."
Tällainen oli vanhain kirjailijain mielipide kameleontista; mutta tarpeetonta lienee sanoa, että he erehtyivät tämän eläimen ravinnon suhteen, sillä pelkästä ilmasta se ei sentään elä.
Kameleontti on kuitenkin siksi omituinen eläin, että helposti voi käsittää vanhain kirjailijain erehdyksen; sitä tarkastellessa on kyllä taipuvainen asettamaan sen eri osastoon matelijain luokassa. Se on hyvin hidas liikkeissään; ja aluksi tuntuu vaikealta uskoa että sen ravintona ovat hyönteiset, sillä miten voi tämä kuhnija oikeastaan pyydystää sukkelia ja siivillä varustettuja hyönteisiä?
Mutta vaikka tämä ystävämme itse onkin hidasliikkeinen, on sillä sukkela apukeino kielessään. Se on vallan eriskummallinen kieli eläin voi sitä venyttää omaa kokoaan pitemmäksi, ja se on ontto ja päässään varustettu imuelimellä. Kameleontin silmätkin ovat ainokaiset laatuaan, sillä ne voivat liikkua aivan toisistaan riippumatta; milloin oikea silmä tähystää sinitaivasta, tuijottaa toinen jäykästi maahan.
Kameleontin merkillisin ominaisuus on kuitenkin sen värivaihtelu. Sen istuessa varjoisessa kohdassa on sitä vaikea erottaa, sillä se on yhtä harmaa ja väritön kuin sitä ympäröivä varjo; mutta annappa auringon paistaa sen päälle, niin välkkyy se sinervänviheriäisenä ja on sillä ruumiissaan ruskeita tai punaisia pilkkuja. Silloin se näyttää aivan samallaiselta kuin oksa jolla se istuu.
Kameleontin veri ei ole punaista vaan melkein sinistä, ja sen ihossa on kaksi värikerrosta, heleänkeltainen ja tumman-ruskea, joiden kohoamisesta pinnalle ja sekoittumisesta toisiinsa tuo merkillinen värivaihtelu riippuu. Eräs tämän eläimen luonnetta ja elintapoja tarkastellut henkilö kertoo niistä seuraavasti:
"Kun suuri algerialainen kameleonttini huomaa lähistössään käärmeen, pullistaa se äkkiä ruumiinsa, heiluttelee itseään edestakaisin tahi käy nopeasti käärmettä kohti, avaten samalla ison suunsa selko selälleen ja päästäen viheltävän äänen. Yhtä haavaa näiden liikkeiden kanssa sen ruumis vähitellen vaihtaa väriään ja peittyy pienillä tummanruskeilla pilkuilla. Omituista on nähdä, että samallaiset pelon oireet näkyvät sisiliskon tahi puusammakon ilmautuessa. Hullunkurisinta kuitenkin oli huomata samaa hermostumista eläimen nähdessä lapseni nuken; arvatenkin tämän kiiltävät silmät herättivät kameleontissa kauhua, se kun luuli nukkea eläväksi olennoksi."
Monellaisia hauskoja kokeita on tehty kameleontin värivaihdoksen suhteen; se pantiin esim. värilliseen päivänvaloon, niin että punaista valoa lankesi sen eturuumiille ja sinistä takaruumiille. Silloin näytti sen ruumis jakautuneen kahteen eriväriseen puoliskoon: etuosa hohti vaalean-viheriänä ja punaisilla pilkuilla, mutta takapuoli tumman-viheriänä.
Jos kameleontti kävelee pitkin tiiliaitaa, jonka tiilet ovat eriväriset, niin muuttaa se väriään tiilien mukaan.
Kameleontin toinen puoli on aina erilainen kuin sen toinen puoli. Sen vuoksi me nimitämmekin kameleontiksi ihmistä, joka tavantakaa vaihtaa luonnettaan.
20. Kaloja, jotka rakentavat pesiä.
Rautakala-pariskunta oli kovassa puuhassa. Isä Rautakala hankki kokoon ruovonpalasia ja pieniä mutamöykkyjä, ja valittuaan sopivan paikan pienessä pohjakolossa hän rupesi perustamaan pesää.
Äiti Rautakala ei ottanut osaa rakennushommiin; se tyytyi vain rauhallisesti katselemaan puolisonsa toimia sekä silloin tällöin haukkaamaan pieniä mätihiukkasia, jotka sattuivat tulemaan suun seutuville; sillä oli näet aina tavaton ruokahalu.
Isä Rautakala työskenteli tällävälin voimainsa takaa; saatuaan perustuksen valmiiksi, muurasi se seinät ja kattoi lopuksi pesän, käyttäen savena suustansa valuvaa limaa; sivulle se jätti pienen oviaukon, josta voi kulkea sisälle ja ulos. Se oli erittäin sievän näköinen ja taitava kala ja samalla mitä pelottavin vihollinen; sillä vaikka pienikin, ei se arkaillut ketään. Piikit sen selässä olivat ankaria aseita.
Heti kun talo oli tullut valmiiksi, sai äiti Rautakala kohteliaan käskyn käydä sisään, minkä tämä tekikin vähän aikaa kursailtuaan. Se laski pesään mätimunansa — sieviä pikku hiukkasia, eivät
unikukan siemeniä isompia — ja sitten se koputti vastapäiseen seinään aukon, josta ui tiehensä. "Hän ei joutanut hoitamaan munia", sanoi se, "sillä hänellä oli yllin kyllin muutakin työtä; mutta jos isä Rautakala ottaisi niistä huolehtiakseen — niin olkaa hyvä vain!"
Isä Rautakalalla ei ollut mitään sitä vastaan; se tarkasteli huolellisesti mätikasaa, siirsi sen turvalliseen nurkkaan ja liikutteli sitten eviään edestakaisin, niin että raikas vesivirta alinomaa kulki pesän lävitse ja kallisarvoisten mätimunien yli. Sitten se rupesi vartioimaan niitä.
Voisi luulla ettei kenkään olisi välittänyt vähääkään noista mitättömistä pikku hiukkasista, mutta isä Rautakala tiesi asian paremmin. Se oli varma siitä, että pesän ulkopuolella uiskenteli paljon ahnaita kaloja väjymässä hänen aarrettaan; ja pianpa hän saikin puolustaa sitä paria vihollista vastaan, jotka tulla törmäsivät oviaukoille katselemaan oliko sisällä mitään syötävää.
Isä Rautakala karkotti ne tuimasti takaisin, iskien niitä vasten kasvoja ja liikutellen uhkaavasti eväsiään. Joka päivä sillä oli kestettävänä hirvittävä taistelu kotinsa ja sen aarteen puolesta; ja surullista on sanoa, että sen karkottamien ahnaiden vihollisten joukossa oli myös äiti Rautakala itse!
Tämä luonnoton äiti, joka ei ainoastaan ollut hylännyt lapsiaan ja jättänyt ne yksinomaan puolisonsa hoivaan, näytti olevan yhtä himokas kuin toisetkin käymään pesän kimppuun ja syömään suuhunsa sen sisällyksen. Isä Rautakala piti kuitenkin tarkasti silmällä uskottoman aviopuolisonsa toimia ja suojeli kotiaan sen epäilyttäviltä hellyyden osotuksilta.
Säännölliseen aikaan munat kuoriutuivat; ja voisipa luulla että isän huolet silloin jo olisivat olleet lopussa. Mutta niin ei ollut laita: nuoret kalat tarvitsevat yhtä paljon jolleivät enemmänkin hoitoa kuin munat. Ne ovat pieniä heikkoja olentoja, jotka tuskin vielä ollenkaan kykenevät uimaan. Isä Rautakala oli toimessaan innokkaampi kuin koskaan ennen: se ui pienokaisparvensa ympäri, ja jos joku niistä erehtyi menemään liian pitkälle, toi isä sen suussaan takaisin.
Vihdoin viimein nuoret kalat olivat kasvaneet niin suuriksi, että kykenivät itse pitämään huolen itsestänsä; ja silloin pääsi isä vihdoin rauhaan.
Rautakala ei ole ainoa kala, joka rakentaa pesiä; sillä on sukulaisia, kivikala ja merihärkä, jotka samoin elävät sekä makeassa että suolaisessa vedessä. Niillä on myöskin isien tehtävänä varjella hautuvia munia ja hoitaa poikasia. — Kaukaisten maiden virroissa ja merissä elää muitakin pesiä rakentavia kaloja, niin kuin hassarkala Etelä-Amerikan joissa, jonka kummatkin sukupuolet osottavat vanhemmanhellyyttä, ja gourami, jota tavataan Javassa, Borneossa ja Sumatrassa.
21. Siivetön lintu.
Uuden Seelannin ihmemaassa on tavattu lintu, jolle tiedemiehet ovat antaneet nimen Apteryx, mikä merkitsee siivetöntä. Maanasukkaat kutsuvat sitä kivi'ksi, linnun äänen mukaan. Tosin ei ole vallan totta että se aivan siivetön olisi, mutta sen siipityngät ovat niin peräti pienet ettei se niitä voi ollenkaan käyttää, ja sen ohessa ovat ne niin höyhenten peitossa ettei niitä näykään.
Kivi kuuluu samaan ryhmään kuin Afrikan kamelikurki ja sen australialainen serkku emu-lintu ja on ikävä kyllä kuolemaisillaan sukupuuttoon. Maan asukkaat, maorit, pyydystävät sitä tulisoihtujen valossa — se näet samoin kuin meidän huuhkajamme liikkuu vain öisin — sen höyhenten takia, ja sen lihaa himoitsevat kullankaivajain ja uudisasukkaiden kissat, jotka täällä ovat käyneet villeiksi kuin metsänpedot. Tällainen lintu, jonka siivet eivät sitä kannata, käyttää sen sijaan jalkojaan; ja kivi onkin, kuten sen serkku kamelikurki, erinomainen juoksija. Sen elintavat ovat hyvin yksinkertaiset. Se nukkuu päivin ja etsii öisin ruokaansa. Se elää etupäässä madoista ja toukista, joita etsii pitkällä nokallaan, työntäen tämän väliin maahan aina juurta myöten. Matoa se ei tempaa ylös äkillisellä nykäisyllä, vaan hyvin hitaasti ja varovaisesti, aivan kuin mairitellen. Kertomus, että se voimakkailla jaloillaan potkii maata pyrynä tieltään matojen kimppuun päästäkseen, ei ole totta, yhtä vähän kuin että se niillä kykenisi potkaisemaan koiran kuoliaaksi. Päivällä häirittynä se haukottelee ja siristelee silmiään aivan kuin kesken untaan herätetty ihminen. Se on aivan viaton ja hyödyllinen lintu, ja surkeata on että sellainen on tuomittu perikatoon.
22. Muurahaisten sodankäynti.
Pienten, heikkojen hyönteistenkin keskuudessa voi vallita väkeviä intohimoja. Ahkeruudestaan ja älykkäisyydestään kiitetyt muurahaiset ovat sotaisimpia ja nautinnonhimoisimpia ryövärejä mitä koko luomakunnassa tavataan. Tyydyttääkseen vihaansa ja saaliinhimoaan ne käyvät keskenään mitä tuimimpia sotia; ja
nautinnonhimoaan ja mukavuuttaan tyydyttääkseen ne panevat toimeen varsinaisia orjainmetsästyksiä.
Kauvan aikaa oltiin huomattu, että jotkut muurahaislajit sotaretkillään kantoivat suussaan toisia muurahaisia, mutta syytä siihen ei tiedetty, Muuan luonnontutkija vihdoin paljasti salaisuuden. Hän keksi näet, että nämä hyönteiset yhteiskuntaansa hyödyttääkseen käyvät oikeita partioretkiä hankkiakseen itselleen väkisin orjia. Päästäkseen itse hyville päiville ne tarvitsevat itselleen palvelevan yhteiskuntaluokan, joka ryövätään jonkin uutteran muurahaislajin keskuudesta.
Pahimpia orjainmetsästäjiä mitä tunnetaan on punainen eli n.s. "amatsoonimuurahainen". Se käy niin usein sotia, että milloin hyvänsä voi sen nähdä tällaisessa toimessa.
Kun punainen muurahainen lähtee orjia ryöstämään, niin noudattaa se mitä älykkäintä sotasuunnitelmaa. Ryöstöretki alotetaan aina yön tullessa. Heti kun "amatsoonit" ovat tulleet ulos asunnoistaan, asettuvat ne sulettuihin riveihin ja sotajoukko suuntaa kulkunsa sitä muurahaiskekoa kohti, joka yhteisessä sotaneuvottelussa on päätetty ryöstettäväksi. Turhaan koettavat jälkimmäisen soturit tukkia pesänsä sisäänkäytäviä; kaikista niiden ponnistuksista huolimatta tunkeutuvat viholliset aina linnoituksen sydämmeen ja nuuskivat kaikki suojat valitakseen uhrinsa: toukat ja kotelot. Ne työmuurahaiset, jotka koettavat estää ryöstöä, paiskataan yksinkertaisesti syrjään, mutta vihollinen ei huoli ottaa niitä mukaansa, sillä se tietää että ne tuskin alistuisivat orjan iestä kantamaan. Se tahtoo ainoastaan nuoria yksilöjä, joita se voi mielin määrin kasvattaa palvelijoikseen. Kun vieras keko on perusteellisesti ryövätty, ottaa kukin valloittaja varovaisesti toukan tai kotelon
pihtiensä väliin ja varustautuu kotimatkalle. Ne jotka eivät ole voineet löytää toukkia eikä koteloita, ottavat kaatuneitten vihollisten silvotulta ruumiita käytettäväksi kotona ravinnoksi. Saaliilla kuormitettu sotajoukko lähtee sitten marssimaan kotiin samassa järjestyksessä kuin oli tullutkin, muodostaen toisinaan aina 40-50 metrin pituisiakin jonoja. Ryövärien asunnossa alkavat siellä ennestään löytyvät orjat antaa uusille vangeille mitä hellintä hoitoa. Ne antavat niille ravintoa, siistivät niitä ja lämmittävät niiden kylmentyneitä ruumiita.
Muurahaisyhteiskunnissa, jotka pitävät orjia, tulevat isännät kumminkin pian itse riippuvaan asemaan. Niin pian kun ne ovat tuoneet saaliinsa kotikekoon, rupeavat ne etsimään lepoa sodan rasituksista laiskuuden nautinnoissa. Mutta tällä tapaa ne pian heikontuvat ja joutuvat itse vuorostaan orjuuden ikeen alle. Niiden riippuvaisuus orjistaan on niin suuri, että jos jälkimmäiset riistetään niiltä pois, niin kukistuu hyvin pian koko yhteiskunta puutteeseen ja toimettomuuteen. Ryövärit näet kammovat kaikkea kotityötä ja osaavat vain tapella. Jos yhteiskunnan jostain syystä on pakko jättää vanha asuntonsa ja rakentaa uusi, niin on tämä työ tykkänään orjain tehtävä, jopa täytyy näiden saksiensa välissä kantaa isäntänsä uuteen asuntoon. Näin syvälle saattaa sortamishalu ja nautinnonhimo vajottaa viisaat muurahaisetkin.
23. Käynti Mammuttiluoiassa.
Kun korkeat vuoriselänteet ammoisina aikoina maanalaisen tulen vaikutuksesta kohosivat ilmaan, syntyi niiden kupeille usein syviä ja kiemurtelevia rotkoja ja luolia. Kenties laajin kaikista tunnetuista
luolista maan päällä on kuuluisa Mammuttiluola Amerikan Yhdysvaltain Kentucky-valtiossa. Se on vielä verraten vähän tunnettu, ja sen sisään ollaan tunkeuduttu vasta n. 4-5 peninkulmaa. Sisäänkäytävä on ahdas ja matala, mutta kuljettua jonkun matkaa tulisoihdun valossa pitkin maanalaista käytävää muuttuu näyttämö, ja mitä vaihtelevimpia ja suurenmoisimpia näköaloja avautuu katsojan silmäin eteen. Välistä nähdään tarumaisia tippukivisaleja, joita kannattavat tuhannet erimuotoiset pylväät ja koristavat lasinkuultavat haavemaiset patsaat; toisin paikoin näkee ihmeellisiä temppeleitä, jotka tulisoihtujen väräjävässä valossa hohtavat jalokivien hehkussa.
Tässä synkässä sokkelossa on kullakin paikalla oma nimensä ja historiansa. Muuatta niistä kutsutaan "aavekammioksi", koska se tavattiin täynnä ihmisluurankoja, jotka arvatenkin olivat tätä Amerikan osaa muinoin vallinneiden intiaaniheimojen. Mitähän kolkkoja murhenäytelmiä tässä paikassa aikoinaan lienee tapahtunutkaan!
Toisaalla tarjoutuu vielä valtavampi nähtävä, nim. "jättiläiskirkko", jonka tavaton suuruus täyttää katsojan ihmetyksellä. Sitä verhoo ikuinen pimeys, ja huolimatta saattajien sytyttämien nuotioiden valosta ei silmä saata erottaa kupuholvin huippua, joka kohoo n. 150 metrin korkeuteen katsojan pään päällä.
Etempänä vyöryttelee Styx-virta (Tuonelan joki) mustia vesiään hämäräin holvien alitse, joista riippuu alaspäin lukemattomia kallionjärkäleitä. Tässä maanalaisessa virrassa, jota myöten kuletaan veneellä, elää eräs hyvin omituinen kalalaji, Cyprinodon, jonka sanotaan olevan aivan sokea ja jonka todella täytyy sitä ollakin, sillä mitäpä se tekisi silmillä tässä vedessä, johon ei milloinkaan päivän valo pilkistä?
Yhä kauvempana tässä suunnattomassa, jokien, koskien ja maanalaisten lampien halkomassa luolassa katsoja ihmeekseen kohtaa avaran vedenpinnan, jolla hitaasti liukuu muutamia veneitä, kokassaan tulisoihdut, joiden hämärä kumotus häipyy utumaiseen etäisyyteen, voimatta valaista järven rantoja ja kalliotöyräitä. Tämä tumma ja liikkumaton vesiuoma on saanut nimen "kuollut meri".
Kuten useimmissa muissa maapallon suurissa luolamuodostuksissa on Mammuttiluolassakin muutamia kuiluja, jotka tuntuvat olevan aivan pohjattomia. Oppaat viskaavat niihin palavia aineita, jotka kierrellen kaarrellen putoavat alaspäin katsojan mielestä tavattoman pitkän ajan ja vihdoin sammuvat tiellään, ennenkun ovat päässeet pohjaan saakka.
24. Kolme ääntä.
Ensimmäinen ääni.
Minut tunnetaan kaikkialla maan päällä. Lukemattomia vuosia olen vyöryttänyt mahtavia vesiäni, ja ihmiset ovat matkustaneet tuhansien peninkulmain päästä näkemään minua ja kuulemaan minun ääntäni. Minä olen hevosenkengän muotoinen, ja voin nähdä pienen pikkuruisia höyryveneitä tulevan minua niin lähelle kuin uskaltavat, kannellaan uteliaita ihmisiä, jotka ovat tulleet minua katsomaan. Minä sallin heidän tulla enkä tee heille mitään pahaa, mutta minä en suvaitse kenenkään rankaisematta leikitellä minun kanssani. Kerran koetti eräs kuuluisa uija seurata juoksuani alaspäin, mutta häntä ei sitten enää elossa nähty.
Minun veteni putoavat viidenkymmenen metrin korkeudelta, ja putouksen alla käyvät hirvittävät hyrskyt ja syntyy kaunis sateenkaari.
Monia vuosia sitten eräs ranskalainen pappi minut keksi ja kirjoitti minusta seuraavasti: "Ontario ja Erie-järvien välillä on suunnaton ja hirvittävä vesiputous, jonka vertaista ei löydy maan päällä. Tämän ihmeellisen putouksen muodostaa kaksi väkevää ristikkäin kulkevaa vesivirtaa, ja jakautuu se kahteen osaan, joiden välille jää pitkin putouksen rintaa kulkeva saari. Tästä putouksesta kulkevat vedet ryöppyävät ja kiehuvat hirvittävällä tavalla ja pitävät pauhinaa, joka voittaa ukkosenkin jylinän. Kun tuuli käy etelästä, voi pauhun kuulla lähes 75 kilometrin päähän."
Minä olen vesiputousten kuningatar, sillä minulla ei ole vertaistani maailmassa — minä olen kuuluisa Niagara.
Toinen ääni:
Minä olen "jylisevä sauhu". Olen kahta vertaa leveämpi ja kahta vertaa korkeampi kuin Niagara; ja kaukaisessa Afrikassa on kotini. Vetteni suihku saa maat ympärilläni viheriöimään ja metsän puut pukeutumaan juhla-asuunsa koko juoksuni matkan.
Vuosisatoja ja tuhansia eivät valkoiset miehet minua tunteneet, mutta kerran tuli suuri tutkimusretkeilijä, (David Livingstone) joka virtaa alas purjehtiessaan näki peninkulmien päästä sakeita sauhuja, mitkä näyttivät nousevan joistakin suunnattomista ruohoaavikon paloista. Näitä sauhuja oli viisi, ja kun tuuli niitä paisutti, näyttivät niiden huiput sekautuvan pilviin. Alhaalta ne olivat valkeat, mutta ylempänä tummentuivat mustiksi kuin sakea savu. Ja ilman täytti
syvä, kumiseva jylinä, joka kuului yhtä kauvas kuin sauhu voitiin nähdä. Valkoinen mies tuli lähemmäksi, ja hän näki minut — "jylisevän sauhun!"
Pudottuaan alas näistä jyrkistä koskista veteni juoksevat liki 7 peninkulman matkan syvän kanavan pohjalla, ja ken niitä tahtoo nähdä, saa laskeutua pitkäkseen kuilun reunalle ja katsella alas jyrkkien kallioiden yli. Joitakuita vuosia sitten tuli taas valkoisia miehiä, jotka hinasivat rannalleni köysiä ja vipukoneita — he tahtoivat rakentaa rautaisen sillan kuilun yli putouksen alapuolella. Tuhannet vuodet olin ollut vapaa herrani, ja minä nauroin noille miekkosille, jotka halusivat säilyttää ikeen niskoilleni; mutta minä en tuntenut valkoisen miehen älykkäisyyttä ja taitoa. Monia kuukausia he ponnistelivat ja voittivat paljon vaikeuksia, ja vihdoin oli silta valmis, yhtenä maailman ihmeistä.
Minä olen Victoria-putous Zambesi-virrassa!
Kolmas ääni:
Minun kotini on Kaliforniassa, missä minä sisarusteni kanssa asustan suurenmoisessa laaksossa.
Muuan sisarputouksista lankee alas 313 metrin korkeudesta, peittyen suloiseen sumuhuntuun; mutta on toinen, jonka korkeus on kokonaista 873 metriä — siis paljon, paljon enemmän kuin Niagaran ja Victoria-putouksen, mutta se ei ole läheskään niin leveä eikä syvä kuin nämä. Leveys on vain 5 metriä, ja ennenkun vesi on ennättänyt pohjaan, on se tässä suunnattomassa hyppäyksessään suurimmaksi osaksi haihtunut usvana ilmaan.
Eräs toinen sisaruksista saa juurellaan koristuksekseen huikaisevan kirkkaita sateenkaaria, jotka muodostavat täydellisiä ympyröitä.
Laakso, jossa minut löydettiin, on maailman ihmeellisimpiä; kaikkialla kohoaa jylhiä kalliotöyräitä, jotka katsojassa herättävät samalla kertaa kauhua ja ihastusta.
Minä olen Nevada-putous, ja minä asun Yosemiittilaaksossa.
25. Mammutti.
Enemmän kuin sata vuotta sitten sattui Pohjois-Siperiassa, että kun muuan sikäläinen heimopäällikkö miehineen oli etsimässä norsunluuta erään joen rantamilla, kohtasi häntä ihmeellinen näky.
Keskellä jäätä, siihen kiini kangistuneena, seisoi norsuntapainen eläin, 3 metriä korkea ja yli 5 metriä pitkä sekä varustettu suunnattomilla torahampailla, jotka olivat n. 3 metrin pituiset ja käyristyneet taaksepäin. Päinvastoin kuin norsu, oli tämä eläin karvainen; pitkä, paikoin musta, paikoin punertava karva peitti sen ruumista.
Viisi vuotta päällikkö katseli tuota merkillistä eläintä, joka oli muuttunut jäälohkareeksi jäitten keskellä, ja odotteli että sen vankila sulaisi. Tämän ajan kuluttua jää vähitellen sulikin ja mammutti sillä se oli sen nimi — esiytyi vapaana hämmästyneiden alkuasukkaiden silmäin edessä. Mutta pian nämä tointuivat ällistyksestään ja rupesivat hävittämään kummitusta: torahampaat katkaistiin ja myytiin ja väki koirineen herkutteli sen lihalla.
Onneksi tuli kuitenkin sanoma tästä löydöstä erään luonnontutkijan korviin, joka saapui paikalle ja kokosi luut ja karvojen jätteet sekä osti torahampaat takaisin siltä henkilöltä, jonka haltuun ne olivat joutuneet. Sitten vei hän nämä aarteensa Pietarin museoon.
Lähes puolen sataa vuotta myöhemmin oli muuan insinööri kartoitustöissä samoilla seuduilla. Hän nousi miehineen maihin ja katseli vuolasta virtaa, joka kohisi ohitse merta kohti, vieden muassaan suuria jääröykkiöitä sekä multa- ja mutalohkareita.
Äkkiä he huomasivat vedessä ison tumman esineen — se oli taas mammutti! Tuhansia vuosia sitten se oli mahtanut tallustella nevalla, joka ei jaksanut kannattaa sen tavatonta painoa; kykenemättä selviämään pulasta oli se vajonnut yhä syvemmälle ja saanut kuolemansa. Sitte tuli jääkauden ankara pakkanen, joka oli jäädyttänyt koko suunnattoman suoseudun ja kaikki mitä siinä eli ja oli, niin että mammutti oli säilynyt jäätyneessä tilassa arvaamattomat ajanjaksot, kunnes vesi nyt vihdoin oli tuonut sen jälleen päivänvaloon.
Insinööri käski miestensä kiinnittää köysiä jättiläisen kaulaan ja vitjat sen torahampaiden ympärille; mutta eläimen takajalat olivat niin painuneet virran pohjaan, että heidän täytyi jäädä odottamaan kunnes vesi irrottaisi sen tykkänään.
Sitte vihdoinkin saatiin hevosten ja köysien avulla raskas ruumis hinatuksi rannalle.
Torahampaat sahattiin poikki, ja sitte alkoi eläimen nylkeminen. Mutta silloin, heidän paraikaa ollessaan tässä työssä, huomattiin äkkiä että maa, jolla he seisoivat, alkoi vajota. He säntäsivät
veneillensä ja onnistuivat nipin näpin pelastumaan niihin; mutta katsellessaan harvinaista saalistansa he saivat mielikarvaudekseen nähdä, että väkevät aallot olivat nielaisseet sen mukaansa.
Mammutti oli nykypäiväin norsua paljon suurempi ja oli hyvin varustettu elämään kylmässäkin ilmanalassa. Se eli ylipäänsä sellaisissa seuduissa, missä virrat säännöllisesti tulvivat ja missä löytyi paljon soita; on otaksuttu että se usein joutui laineitten saaliiksi ja hukkui. Edelleen täytyy olettaa, että noiden ammoisten aikojen ihmiset sitä mielellään metsästelivät; vaikka pyynti silloisilla alkuperäisillä aseilla oli erinomaisen vaarallista, oli saalis sitä suuriarvoisempi, sen lihalla kun kokonainen heimokunta voi elää monet ajat.
Mammutin syömähampaat olivat jykevämmät kuin norsun, ja se söi järeämpää ruokaa; erään viimeisimmäksi löydetyn eläimen vatsassa tavattiin männyn- ja kuusenhavuja ja pureskeltuja käpyjä.
Samaan aikaan, jolloin mammutti kierteli Europaa (joka silloin oli muodostukseltaan hyvin toisellainen kuin nykyään), eli täällä muitakin outoja eläimiä: suunnaton, "sapelihampainen" tiikeri, villakarvainen sarvikuono, jättiläislaiskiainen, jättiläishyeena ja monenlaisia karhuja. Kaikkien näiden luurankoja on löydetty ja usein samoista paikoista kuin ihmisten valmistamia piikiviaseita, niin että tiedämme ihmissuvun ja näiden kadonneiden jättiläiseläinten silloin jakaneen maan keskenään.
26. Kääpiöpuita.
Japanissa ja myöskin Kiinassa on tapana kasvattaa kaikenlaisia kääpiöpuita keskeyttämällä mahlan juoksu nuorissa taimissa. Muuan Japanissa matkustellut englantilainen kasvientutkija kertoo siitä: "Koska japanilaisten talojen ja myymälöiden alakerta on avoin edestä ja takaa, voin katuja kulkeissani tuon tuostakin vilkaista heidän sieviin pikku puutarhoihinsa; ja huomatessani jonkun toisia paremmaksi en suinkaan laiminlyönyt käydä sitä lähemmältä tarkastamassa. Monet näistä puutarhoista ovat erittäin pienet, jotkut tuskin europalaista ruokasalia suuremmat; mutta niiden pinta on saatu vaihtelevaksi pienillä turvepenkereillä, joille on istutettu omituisiin muotoihin leikeltyjä kääpiöpuita, sekä pienoislammikoilla, joissa kulta- ja hopeakalat pulahtelevat."
Hän huomasi näissä peukaloisen-puutarhoissa kasvavan mäntyjä, azaleoja, sananjalkoja ja monenlaisia bambulajeja.
Jos nämä harvinaiset puut ovat kasvatetut vesasta — mikä on tavallisinta — kierretään niiden runko jo taimena mitä merkillisimpiin muotoihin; tämä tietysti tyrehyttää mahlan juoksun ja saa aikaan, että sivuhaaroja putkahtaa esiin juuri niistä kohdista, joista niitä toivotaan kasvavan. Yksipuoliseksi kasvaneella kääpiöpuulla ei katsota olevan suurtakaan arvoa, sen täytyy olla tasasuhtainen.
Jos niitä taas kasvatetaan siemenestä, niin valitaan kaikkein pieninten puiden pienimmät siemenet; nuorille taimille annetaan mahdollisimman vähän vettä, ja sitä mukaa kuin uusia oksia tulee, tukahutetaan niiden kasvu kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Tulokset ovatkin aivan erinomaisia, vaikka niitä ei voi juuri kauniiksi sanoa. Eräs kääpiöpetäjä, jonka ikä tiedetään ainakin sadaksi vuodeksi, kasvaa laatikossa, jonka läpimitta on ½ metriä, ja on sen oma korkeus ainoastaan 1 ½ metriä. Myöskin hedelmäpuita
