__MAIN_TEXT__
feature-image

Page 1

ÄYTE

N LUKU

TE

NÄY U K U L

1


Myllylahti Oy Espoo 2


www.myllylahti.fi

© Heidi Silvan ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-989-8 (Sidottu) ISBN 978-952-356-008-6  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019

3


1. Aivan alussa vain haaveilen. Herään ennen kuin kello soi (hullua, tiedän!), lämmitän kaakaota ja olen toiveikas sillä tavalla kuin normaalit ihmiset yleensä ovat, vaikka joudunkin vakuuttelemaan itselleni, että kaikki on hyvin. Olen Tytti Seckelin, 13 vuotta, ja minulla tosiaankin on kaikki hyvin. Olen haaveilija. Joku voisi sanoa – ja on sanonutkin –, että haahuilija, mutta sovitaan kuitenkin, että vain haaveilen. Tällä hetkellä haaveilen eniten näistä: - opettajan, toimittajan tai kirjailijan työ (järjestys tylsimmästä kiinnostavimpaan) - oman kirjan kirjoittaminen (tekeillä salapoliisiromaani kuvitteellisista Hetasta ja Kirsistä) - oikeat ihmiset elämässä (tällä hetkellä ei ole ketään, paitsi tietenkin äiti ja isä, joita ei lasketa, ja koulukaverit, eikä heitäkään lasketa, kun puhutaan aidoista ystävistä) - lämmin kaakao (omani ehtii aina haaleta, kun 4


jään haaveilemaan tai kirjoittelemaan ylös jotakin tärkeää). Nyt kaakao kylmenee, koska uppoudun kirjaan. Lopulta olen myöhästyä koulusta, mikä ei ole ihan tavatonta minulle. Olen aikaoptimisti. Kuvittelen aina, että kaikki vie vähemmän aikaa kuin fyysisesti on mahdollista. Esimerkiksi koulumatka. Kahta kilometriä ei voi taittaa minuutissa, ellei mene raketilla, ja silloinkin käynnistys ja lähtölaskenta varmaan kestäisivät kauemmin kuin minuutin. Minä menen kävellen tai pyörällä. Olen usein myöhässä tai melkein myöhässä. Kouluni opettajat ovat samanlaisia kuin minä, ainakin kun pitäisi mennä oppitunnille. He viivyttelevät opettajainhuoneessa, ja voin kuvitella, miten haluttomasti he lähtevät liikkeelle sitten, kun on pakko. Näen sen kaiken silmissäni: ensin yksi nousee ja tarttuu viivytellen laukkuunsa, sitten toinen ja kolmas, kunnes kukaan ei enää kehtaa istua paikoillaan, vaan kaikkien on lähdettävä. Ei sillä, että oppilaat yleensä innokkaina odottaisivat. Oppilaat ovat koulun suhteen siinä mielessä helppoja, että heidän kanssaan on solmittu sanaton sopimus, ettei haittaa, vaikka tunnin alku viivästyy. Olisivatpa opettajatkin aina yhtä helppoja oppilaita kohtaan. Joudun juoksemaan, mutta loppumatkasta hi5


dastan vauhdin kävelyksi. Haluan näyttää normaalilta, en joltain hikarilta, joka juoksee aamulla kouluun. Piha on jo tyhjä lukuun ottamatta muutamia oppilaita, jotka tänään ovat olleet yhtä aikaoptimisteja kuin minäkin. Kävelen muiden perässä käytävälle. Aamunavauksen musiikki soi jo. Koputan luokan oveen ja livahdan sisään. Heitän pahoittelevan katseen opettajan suuntaan, mutta ei liikaa (sama syy kuin sillä, että en juokse kenenkään nähden), ja istun pulpettiin. Istun keskellä luokkaa, en edessä enkä takana, en oven vieressä enkä ikkunapaikalla. Koulussa olen keskiverto, eikä kukaan pysty aavistamaankaan, minkälaista kirjailijan uraa itselleni kaavailen. Musiikki loppuu, ja päivänavaus alkaa. Vuorossa on oppilaiden päivänavaus. Kuuluu poikien pidäteltyä naurua, rykäisy yrityksenä vakavoitua ja epäluonnollisen virallinen aloitus: ”Hyvää huomenta. Päivän aluksi kuuntelemme otteita Tytti Seckelinin menestysromaanista nimeltä… Ei kun, ai jaa, ei sillä olekaan vielä nimeä.” Tirskahduksia. Tunnen katseet itsessäni ja päättelen kuulleeni oikein sen, mitä juuri kuvittelin kuulleeni. Tytti Seckelin, sehän olen minä, ja nimetön menestysromaanini on toistaiseksi yksityisasia, josta ei ole otteita kuultavissa missään. Pahojen aavistusten vallassa kurkistan laukkuuni, jossa limekantinen kirjoitusvihkoni on, ja tutkin 6


laukun sivutaskun, jossa säilytän muistitikkuani. Lisätkää tähän kohtaan dramaattinen musiikinpätkä, koska… No, te arvaatte. Sivutasku on tyhjä, ja tikku on poissa. Elokuvissa henkilön sisäistä sekavaa tilaa kuvataan tuomalla maisema pyörivänä lähemmäs tämän silmiä. Se ei ole pelkkä tehokeino. Se on totista totta. Juuri niin käy, kun tajuaa, että jotakin kauhistuttavaa on tapahtumaisillaan. Maisema siirtyy ensin kauemmas ja tulee sitten ryminällä takaisin. Se on lähellä, aivan liian lähellä, eikä maailmaan mahdu muita kuin henkilö itse. Kaikki muu on utua tai harhaa. Paitsi siis se henkilö, tällä kertaa minä. Ja keskusradion ääni, joka aloittaa lukemisen liioitellun sadunkertojamaisesti, aivan kuin lukeminen kiinnostaisi häntä, minun tarinani etenkään: ”Voi että, Jokke on suloinen, Heta ajatteli tuijottaessaan Joken vankkaa niskaa, ylväänä piirtyvää profiilia ja hieman liian pitkiksi kasvaneita hiuksia.” Joku naurahtaa epävarmasti, osa varmaankin kuvittelee minun antaneen tarkoituksella tekstini ysiluokan pojille aamunavausradiossa luettavaksi. Jotkut ovat sellaisia: eivät ymmärrä toisen joutuneen pilkan kohteeksi, vaikka kuulevat omin korvin äänensävyn, jolla tekstiäni luetaan. Ja se alku on niin nolo. Jotenkin olin jo unohtanut, että kirja alkaa Hetan haaveilulla. Niin joo, ja tarinan Jokke on poika, johon Heta on ihastunut. Okei, okei, siitä ei 7


ole tulossa pelkästään salapoliisiromaani, vaan mukana on romantiikkaa. No mutta hei, se liittyy juoneen! Tarina jatkuu kuvauksella Joken kosteina kihartuvista hiuksista ja auringon suutelemasta ihosta. Minä tunnen vajoavani. Kirjassa opettaja keskeyttää Hetan haaveilun, kysyy jotakin, mihin Heta ei osaa vastata, mutta oikeassa elämässä kukaan ei keskeytä mitään. Pojan ääni jatkaa lukemista. Heta miettii kuumeisesti, kuinka pääsisi tilanteesta kunnialla pois. Minulla sitä mahdollisuutta ei ole. Tiedättekö sellaisen tilanteen, jossa häpeää niin paljon, ettei jaksa edes taistella, vaan antaa tilanteen vain jatkua? Jep, se tilanne on tässä. Keskusradiossa lukijanääni vaihtuu. Toinen poika jatkaa lukemista vähintäänkin yhtä vivahteikkaalla kirjallisuudenystävä-äänellä kuin kaverinsakin. ”Jos tämä olisi nuortenelokuva, Heta ajatteli puoliksi ärtyneenä, joku kuiskaisi oikean vastauksen ja auttaisi ulos tukalasta tilanteesta. Tai kello soisi, ja opettaja antaisi kysymyksensä olla. Mutta koska tämä ei ollut elokuvaa, vaan oikeaa elämää, kuiskauksia ei kuulunut eikä kello soinut.” Jep, kellot eivät soi nytkään. I feel for you, Heta. Laitan käsivarteni ristiin pulpetin päälle ja painan pääni käsien väliin. Hävettää niin, etten kehtaa edes nousta ja lähteä. Ajatus ei kulje. Olen varmasti 8


punainen kuin jokin maailman punaisin esine. (Minähän sanoin, ettei ajatukseni kulje. En saa päähäni mitään tarpeeksi punaista esinettä tai asiaa.) Ilmeikäs kertojanääni särkyy välillä pidätellystä naurusta. Lukija ei pysy vakavana, koska hänen kaverinsa mikrofonin vieressä ulvoo. Vasta nyt opettajat taitavat ymmärtää, etten ole mukana aamunavausnäytöksen järjestämisessä. Käytävältä kuuluu ääniä ja naisopettajien korkojen kopsetta. Muuten on hiljaista. Yksittäisiä nauruntyrskähdyksiä kuuluu, mutta vain vähän ja nekin eri luokasta. Ja se on kaikkein pahinta. Nöyryytystäni seurataan hiiskumatta, häpeäni jokaista käännettä tarkkaillaan herkeämättä, eivätkä kokemusta häiritse edes liikahdusten äänet tai kohina, jota monisatapäisessä koulussa yleensä on aina. Tältä tuntuu, kun tyrmätään. Tältä tuntuu, kun koko maailma kääntyy vastaan ja sitä haluaisi vain kadota, mutta on niin mitätön, että ei kykene siihenkään. Ääni radiossa jatkaa lukemista, on jo päässyt kohtaan, jota tällä hetkellä erityisesti häpeän: ”Heta hymyili sisäänpäin ja ajatteli onnellisena, että Jokke oli pelastanut hänet pulasta. Heta odotti Joken kääntävän päätään ja katsovan häneen, jotta hän voisi kiittää poikaa hymyllä, mutta Jokke ei kääntynyt. Joken täydellinen profiili pysyi paikoillaan, eivätkä hänen tummanruskeat suklaanappisilmänsä suoneet Hetalle kunniaa tulla katsotuiksi.” 9


Keskusradion kautta kuuluu, että opettajat ovat ehtineet kansliaan. Joku komentaa sammuttamaan mikrofonin, mutta lukija on vasta pääsemässä vauhtiin ja jatkaa opettajista välittämättä: ”Hetan hymy hyytyi, ja hän vilkaisi nolona ympärilleen. Turha pelko, että kukaan olisi huomannut mitään. Luokka oli yhä samassa asennossa kuin aiemminkin. Kenenkään pää ei ollut noussut ihmettelemään, mitä ympärillä tapahtui, kukaan ei miettinyt, kenestä Heta tykkäsi, ketään ei kiinnostanut. Kello soi, mutta aivan väärään aikaan.” Äänenvoimakkuuden vaihteluista päätellen lukija yrittää estää opettajaa pääsemästä käsiksi mikrofoniin kääntämällä tälle parhaansa mukaan selkänsä. Opettaja ei tietenkään uskalla koskea poikaan. Hänen on yritettävä saada mikrofoni pojan käsistä suosiolla. En kadehdi opettajaakaan. ”Se ei pelastanut Hetaa tukalasta tilanteesta, vaan keskeytti vain miellyttävät haaveet. Sitä paitsi Heta oli juuri löytänyt hyvän asennon ja ottanut kasvoilleen ihmettelevän ilmeen, ikään kuin olisi pysähtynyt tuijottamaan Joken niskaa, koska siinä oli jotakin outoa. Niskassa oli kyllä finni. Se oli pieni ja melkein kuivunut jo, mutta se oli hyvä alibi Hetalle. Jos joku olisi huomannut.” Opettaja tarttuu poikaa olkapäästä ja estää häntä liikkumasta. Koko koulu kuulee sen, koska opettaja kertoo ääneen, mitä tekee: ”Nyt minä tartun sinua olkapäästä ja otan mikrofonin kädestäsi.” Poika karjaisee: ”Auu, sää satutat mua”, liioi10


tellun närkästyneesti. Joku napsauttaa mikrofonin pois päältä, ja tulee hiljaista. Kurkistan käsivarsieni välistä, millä mielellä luokka on, eli jatkuuko nöyryytys. Kaksi etupulpetin poikaa pyyhkäisee niskaansa kuin kokeillakseen, onko siellä finni. Minä tuhahdan. Ajattelen masentuneesti, että menetin juuri uskoni ihmiskuntaan. En minä ole Heta eikä kukaan luokan pojista Jokke. Tuo on fiktiivinen kertomus, pelkkä mielikuvitustarina, ei mikään päiväkirja. Lasken pääni takaisin käsivarsieni varaan ja ajattelen pysyväni siinä asennossa loppupäivän.

11


2. En haluaisi mennä välitunnille, mutta pakko minun on. Yleensäkään en pidä välitunneista, koska olen silloin yksin, mutta tänään tuntuu kuin pääni päällä olisi lisäksi suuri, loistava valomainos ja nuoli, jotta kaikki huomaisivat minut, vaikka yritän naamioitua seinään. Jotkut hymyilevät minulle – tai ehkä minun takiani – ja toisten kasvoilta paistaa peittelemätön riemu. Niinpä niin, minut on nolattu, mutta elämän täytyy jatkua ja minun mennä eteenpäin. Oh well! Teeskentelen, että kaikki on hyvin. Eikö se olekin vanha psykologinen kikka? Kun tarpeeksi kauan teeskentelee jotakin asiaa, siitä tulee lopulta totta. Suljen korvani kaikilta puheilta ja kohinalta. Minusta puhutaan. Ysiluokan poikien tempauksesta kohistaan. Osa nauttii, osa vaikuttaa aran myötätuntoisilta minua kohtaan. Ne, joiden kasvoilla on myötätuntoa ja ehkä myös sääliä, ovat niitä, jotka tietävät, että seuraavalla kerralla kohteena voivat olla he itse. Tiedän aamunavauksen takana olleet pojat. He ovat Koistinen ja Kossu. 12


Koistinen on sitä tyyppiä, jota kirjallisuudessa kuvaillaan hurmaavaksi roistoksi. Hän on hyvännäköinen ja kivakäytöksinen silloin kun haluaa olla. Hänen luonteensa taitaa estää häntä olemasta kiva kovin usein. Siitä luonnehdinta ”roisto”. Tai en tiedä. En tunne Koistista niin hyvin, että voisin analysoida hänen olemassaoloaan. Perustan käsitykseni yhteen päivänavaukseen. Kossu puolestaan on Koistisen tämänhetkinen oikea käsi ja fan clubin jäsen numero yksi. Kirjallisuudessa häntä kuvattaisiin typeräksi apuriksi. En tiedä tarkemmin, minkälainen tyyppi Kossu muuten on. Tiedän vain, että hän on aina mukana, kun joku keksii jotakin ikävää. Tietääkseni Koistinen ja Kossu eivät ole kovin hyviä kavereita keskenään. Ehkä nolaamiseni on yhdistänyt heidät hetkeksi. Mutta niin, oh well, en välitä. Seisoskelen seinän vieressä ja katselen puhelimeni kalenteria. Ei siinä merkintöjä ole, mutta lasken viikkoja seuraavaan lomaan. Niitä on aivan liian monta. Sanoin aikaisemmin, ettei minulla ole ystäviä. Se on totta, mutta ei aivan täysin, ja toisin kuin aamun tapahtumista voisi päätellä, minua ei yleensä kiusata. Tulen ihan hyvin juttuun koulukavereideni kanssa. Heidän seuransa ei vain aina jaksa kiinnostaa minua. Tomi Tuomasson on yksi kavereista, joiden kanssa vaihdan sanasen silloin tällöin tai toimitam13


me läksyt toisillemme, kun toinen on sairaana. Tiedättehän sen poikatyypin, joka on niin tuttu ja kaverillinen, että et voi kuvitella mitään romanttista välillenne ja se tavallaan harmittaa sinua? Tomi on minulle juuri se tyyppi. Kirjallisuudessa Tomi kuvattaisiin naapurinpojaksi, kiltiksi ja kunnolliseksi mutta myös tylsäksi. Minä ja Tomi olemme melkein naapureita. Asumme saman kadun varrella parin talon päässä toisistamme. Tomi on luokkakaverini ja ihan oktyyppi sellaisella fiksulla tavalla, jota aikuiset yleensä arvostavat, mutta nuoret eivät niinkään. Nyt Tomi seisoo edessäni ja näyttää pahoinvoivalta. Refleksinä hypähtäisin taaksepäin, ellei selkäni takana olisi seinä. Pelkään, että Tomi oksentaa. ”Ooksää kunnossa?” me kysymme yhtä aikaa ja naurahdamme häkeltyneinä heti perään. ”Sää näytät ihan sairaalta”, minä jatkan vieläkin valmiina väistämään, jos Tomin elimistö päättää kääntää vatsalaukun ympäri. ”Jaa, minäkö? Mites sinä? Aika veemäinen juttu se aamunavaus.” Kohautan olkiani ja jatkan välinpitämättömän teeskentelyä. Räplään kännykkääni ja selaan kiihtyvällä vauhdilla kalenterikuukausia eteenpäin. Olen vuodessa 2020. ”Sitä paitsi se tarina oli aika hyvä”, Tomi jatkaa. Peukaloni sivulle pyyhkivä liike lakkaa. Tämä 14


on ensimmäinen saamani kritiikki, ellei äidinkielenopettajan kommentteja lasketa. Tarina oli aika hyvä. Kritiikiksi kuitenkin melko kakka. Laittaisinko sen kirjani takakanteen sitten, kun se julkaistaan? Kohautan taas olkiani antaakseni ymmärtää, että tiedän kykeneväni parempaankin. ”Kaikki miettii, kuka on Jokke”, Tomi naurahtaa ja katsoo minua melkein ujosti. Aivan kuin Tomi toivoisi, että tunnustaisin Joken esikuvan olevan Tomi. Voi ei, eivät kai kaikki kuvittele, että tarina on päiväkirja. Kysytäänkö kaikilta (oikeilta) kirjailijoilta, kuka on Peter Pan, Muumipeikko tai Aija Velssi? Eikö kukaan oikeasti ymmärrä, että tarina on mielikuvitusta, ei kuvaus omasta elämästäni? En jaksa enää puhua Tomin kanssa. Niin käy minulle usein. Väsyn ihmisten seurassa. Minä haluan kyllä jutella ja olla muiden kanssa, mutta väsähdän. Hetken kuluttua minun on päästävä lataamaan akkujani yksin. Tomi näyttää huomaavan kiinnostuksenpuutteeni ja livahtaa suosiolla takavasemmalle.

15


3. Olen tyytyväinen, kun päivä on ohi. Pääsen kotiin nuolemaan haavojani ennen huomista koitosta, jota myös koulupäiväksi kutsutaan. Aion tarkistaa, mihin asti olen siirtänyt tikulle salapoliisiromaaniani, eli kuinka pitkälle Kossu ja Koistinen ovat tarinaani lukeneet. Sillä totta kai he ovat lukeneet koko tekstin, kaiken, mitä tikulla on. Oletettavasti valikoima heidän kavereitaankin on, mutta sitä en halua ajatella, en pysty. Pelkkä ajatus salpaa hengen. Äiti on tullut kotiin ja laittaa ruokaa keittiössä. Hän työntää kiharapäänsä keittiön ja eteisen välisestä oviaukosta ja huikkaa iloisen hein. Äiti on aina iloinen, se on hänen erityiskykynsä, ja hän toivoo, että minäkin olisin. Hän toivoo myös, että muuttuisin taikaiskusta sosiaalisemmaksi ja että saisin yhtäkkiä liudan hyviä ystäviä. Äidillä itsellään on paljon kavereita, eikä hän ymmärrä, miksi minulla ei ole. ”Miten koulussa?” ”Ihan hyvin.” En aio kertoa aamunavauksesta enkä omasta

16


surkeasta olostani. Tiedän, että jos äiti saisi tietää, hän huolestuisi. Hän saattaisi myös suuttua ja ottaa yhteyttä kouluun ja Kossun ja Koistisen vanhempiin. Äiti on sellainen. Hän on valmis olemaan yhteydessä mihin tahansa tahoon, joka hänen ongelmansa voi ratkaista. Hän ei tyydy kärsimään hiljaa. Minä en halua olla äidin ongelma. Minä haluan kärsiä omat vastoinkäymiseni itse. Otan lautaselle lasagnea ja näön vuoksi salaattia. Syön ja juttelen äidin kanssa kuin mikään ei mietityttäisi minua. Koska minä en kerro päivästäni, äiti kertoo omastaan. Hän on myyjä ja työskentelee Prisman neuvonnassa, eivätkä hänen päivänsä aina suju kovin hyvin. Jotkut ihmiset ovat ilkeitä heti herättyään, äiti sanoo, enkä haluaisi, että hän joutuu olemaan tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Minun vanhempani ovat mukavia, myös heti heräämisen jälkeen. Meillä on yleensä aina kivaa yhdessä. Äiti nipottaa terveellisistä elämäntavoista enemmän kuin isä, mutta kyllä sen kestää, kun tietää, että hän ajattelee vain minun parastani. Ehdin unohtaa, että minun piti tarkistaa, paljonko salapoliisiromaanin tekstiä on tikulla. Kun muistan sen, minulle tulee kiire. Tarkistusta ei voi siirtää enää hetkeäkään. Nousen saman tien ylös ja menen koneelle. Äiti huutelee perääni astioista ja

17


tiskikoneista, mutta nyt en ehdi. Ei hän suutu, vaikka jätänkin lautaseni pöydälle. Oman huoneeni rauhassa otan tikun laukustani. Opettaja toi sen minulle aamulla sen jälkeen, kun aamunavausnöyryytys oli saatu lopetettua. Hän sanoi minulle jotakin lohduttavaa ja kannustavaa, mutta en muista enää, mitä se oli. Kaikki kivat jutut hautautuvat aina ikävien alle. Avaan tiedoston ja katson, vaikka tavallaan en haluaisi katsoa. Niin kauan kuin en tiedä varmasti, voin teeskennellä, että mitään peruuttamatonta pahaa ei ole tapahtunut. Mutta pakko minun on avata silmäni ja lukea tiedosto loppuun. Sydän hakkaa rinnassani kuin se yrittäisi päästä ulos luiden takaa. Minä tiedän, että jos niin käy, se ei palaa enää koskaan paikalleen. Ja sitten se on siinä: tiedosto on auki, ja minun sydämeni valuu pöydälle. Henki salpautuu ja huohotan. Kyyneleet polttelevat silmäluomien takana. Olen ehtinyt siirtää tikulle vaikka kuinka paljon kirjoitusta. Tekstissä kuvailen, kuinka Heta ja Kirsi perustavat salapoliisikerhon ja etsivät ensimmäistä juttuaan. Minua hävettää ja oksettaa, ja etäisesti ymmärrän, että tuntemukset liittyvät toisiinsa. Voin huonosti, koska häpeän. Tunnen itseni lapselliseksi ja tekstini huonoksi. Haluaisin päästä selittämään kai-

18


kille koulussa, että Kossun ja Koistisen ääneen lukema teksti oli vasta ensimmäinen versio. En ollut muokannut sitä, mutta kunhan saan muokattua sen, siitä tulee parempi. Ensimmäistä versiota ei kukaan saa lukea, koska se on vasta raakile. Luen tekstiä ääneen. Kuiskaan sanat ilmaan, niin kuin jakaisin tuskani jonkun kanssa. Mutta ei tätä tuskaa voi kukaan jakaa. Tämä tuska on minun, tämä on oma yksityinen taisteluni. Pelkään vähän, että tämän taistelun tulen häviämään, sillä se, mitä luen, on vielä keskeneräisempää kuin se, mitä pojat keskusradiossa ehtivät lukea. Tarinassa poikien vessan seinään on kirjoitettu törkeyksiä oppilaista. Heta ja Kirsi ovat päättäneet selvittää, kuka töhrijä on. Heillä on salainen salapoliisikerho, mutta ei selvitettäviä juttuja. Sen vuoksi heidän on tyydyttävä tähän tapaukseen, jonka ratkaisevasta vihjeestä rehtori on luvannut palkkion. Hetan ja Kirsin tutkimukset ovat kestäneet jo viikon, mutta edistystä ei ole tapahtunut. He tietävät vain, että poikien vessan seinille on kirjoitettu loukkauksia lähes kaikista koulun oppilaista. Siinä kaikki tähän asti. Vihkossa olisi lisää, mutta luuletteko, että olen innokas siirtämään jatkon tikulle tämän jälkeen? Minähän vihaan koko tarinaa. Tunteiden muutos tekstiäni kohtaan on yllättävä, koska tähän saakka se on tuonut minulle niin paljon iloa. Se oli iloinen asia silloin, kun se oli yk19


sityinen. Se ei ole iloinen asia enää sitten, kun se on jaettu pilan päiten koko koulun kanssa. Tunnen olevani aivan yksin, eikä Hetasta ja Kirsistä ole minulle lohtua. Illalla pyörin monta tuntia sängyssäni enkä saa unta. Häpeä estää minua nukahtamasta. Jos olisin oikea kirjailija, tekstini olisi vapaasti saatavilla. Kaikki arvostelisivat tarinaani, enkä voisi estää sitä. Aionko olla loppuelämäni ilman unta, koska tekstini on päätynyt suuren yleisön tietoisuuteen? En tietenkään. Tavallaan olen nyt julkaissut kirjailija; minun on pakko ajatella niin. Ja vaikka sydämeni on yhä mytyssä eikä oikealla paikallaan rinnassani, päätän teeskennellä seuraavana päivänä koulussa, että minua ei haittaa. Kossu ja Koistinen eivät minua lannista.

20

Profile for Myllylahti Oy

Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos / Lukunäyte  

Tyttökirjallisuutta varhaisnuorille! Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos on kepeä ja kevyt, vaikka mukana on tunteiden koko skaala – aivan...

Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos / Lukunäyte  

Tyttökirjallisuutta varhaisnuorille! Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos on kepeä ja kevyt, vaikka mukana on tunteiden koko skaala – aivan...

Advertisement

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded