Erkki Lahti: Pyhillä pyyntipaikoilla / Lukunäyte

YTE

LUKUNÄ

2

YTE

LUKUNÄ

ERKKI LAHTI

PYHILLÄ PYYNTIPAIKOILLA

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

YTE

LUKUNÄ

© Erkki Lahti ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-986-7 (Sidottu) ISBN 978-952-356-005-5 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019

4

Sisällysluettelo Huhtikuun jäillä........................................................ 7 Uusilla vesillä .........................................................16 Harrihovissa käynti................................................26 Myllytuvan turinoita..............................................37 Pyhillä pyyntipaikoilla ...........................................46 Illuusio tammukoista.............................................59 Vienan laulumailla .................................................69 Laurin tarina...........................................................80 Vääriä valintoja ......................................................91 Työvoitto...............................................................101 Lihavista vuosista laihoihin ...............................110 Siunattu sorsa.......................................................121 Oudoilla metsomailla..........................................131 Kuin lentonäytös .................................................141 Makeaa ja karvasta ..............................................150 Tuulta, lunta ja muikkuja.....................................161

5

YTE

LUKUNÄ

6

Huhtikuun jäillä Noustuani kapean metsätien varressa suksille lähdin jääkaira toisessa ja sauva toisessa kädessä liikkeelle.

Hanki kantoi vielä hyvin, vaikka yöllä pakkasta ei ollut tainnut ollakaan. Huhtikuun alussa talvi ja kevät ottavat jo tosissaan mittaa toisistaan.

Otin suunnan pohjoiseen. Hiihdin kapean rämeen poikki, ja kankaan nenän päälle noustuani eteeni avautui jo pieni järvi. Aivan rauhassa ei salo ollut saanut enää uinua. Metsähallitus oli savotoinut lähistöllä eikä ollut malttanut jättää vastarannan metsääkään aivan koskemattomaksi.

Laskin törmän alas jäälle ja lyhyen matkaa hiihdettyäni teki jo mieli kairata ensimmäinen reikä. Lunta oli jäällä vielä yllättävän paljon. Pilkki ja värikoukku toukkineen solahtivat veteen, mutta töksähtivät pian pohjaan. Paikan mataluudesta huolimatta nykyttelin reiällä varmuuden vuoksi tovin, ennen kuin keräsin tavarat ja siirryin syvemmälle.

Vettä oli jo riittävästi, mutta ei vieläkään kaloja.

Siirryin vielä etemmäksi rannasta.

Jääaukealla puhalsi hienoinen tuuli. Se tuli kuitenkin etelästä ja oli niin lämmintä, ettei tarvinnut kääntää

7

edes selkää sitä vasten. Jostain kaukaa kantautui korviini palokärjen rummutus.

Reikiä alkoi vähitellen olla jo kaikilla syvyyksillä, mutta mitään elonmerkkiä kalasta en ollut vielä havainnut. Arvelin vahvasti, että syy oli paksussa lumikerroksessa. Sen vuoksi jään alla oli vielä niin pimeää, että kalat jököttivät paikoillaan. Pilkin olisi kai pitänyt ilmestyä aivan kalan eteen killumaan ärsyttävästi, ennen kuin se olisi herännyt iskemään.

Vatsaa alkoi jo vähän kurnia. Siitä tuli ikävästi mieleen, että kirves oli aamulla lähtiessä unohtunut repusta.

Pikkupuukolla oli kahvitulia vähän vaikea ruveta jykertämään, joten taisivat kahvit jäädä tällä reissulla harmittavasti keittämättä.

Reikiä kairaillen ja tyhjää pilkkien etenin lähelle vastarantaa. Maalla, suuren petäjäaihkin juurella makasi kumollaan jo lahonnut puuvene ja sen vieressä puhkiruostunut katista. Menneen ajan merkkejä.

Taivaan pilvipeite oli alkanut repeillä, mikä lupasi iltapäiväksi aurinkoa.

Järven päähän laski puro. Keväisin purojen suualue on usein hyvä kalapaikka, joten lähdin toiveikkaana hiihtämään sitä kohti. Suu oli jo osittain sula, mutta vähävetinen. Mutta mitä sen reunalla lumessa näkyi?

Hiihdettyäni paikalle törmäsin niin suuriin jälkiin, että oikein hätkähdin. Aivan tuore ei jälkinauha ollut, ja auringonlämpö oli sitä aavistuksen jo muovannut. Hiihdin jälkijonon vierellä. Rantakuusen varjoisassa suojassa jäljet näkyivät niin terävinä, että ne pystyi jo tunnistamaan ahman tekemiksi. Peto oli jo pitemmän aikaa 8

levittäytynyt poronhoitoalueelta etelämmäksi, näillekin saloille.

Sukset käännettyäni hiihdin mielestäni riittävän kauas puron suusta ennen kuin kairasin reiän, mutta niin siinä kuitenkin kävi, että avannosta nousi ylös pelkkää sammalta ja mutaa. Olipa onni, ettei kohdalle sattunut kivikkoa!

Hiihdin kauas toiseen lahdenpohjukkaan. Astuttuani suksien viereen humpsahdin sohjoon puolta saappaanvartta myöten. Lämmin sää oli alkanut pehmittää hangenpintaa ja sulavesiä oli jo valunut rannalta jäälle.

Kairasin kuitenkin reiän ja pudotin pilkkini ruskeaan veteen. Reppujakkaraa en laskenut sohjoon kastumaan, vaan seisaaltaan jäin uittamaan pilkkiäni. Mutta hiljaisuus jään alla herpaannutti pian keskittymiseni.

Katsellessani jo vähän työlääntyneenä ympärilleni sattui rannalta silmiini rakennelma, joka näytti varsin omituiselta. Kokosin kamppeeni ja hiihdin katsomaan kummajaista. Se paljastui vanhaksi laavuksi, joka oli vielä suurimmaksi osaksi lumen peitossa. Sen eteen katon jatkeeksi poikittain oli nostettu kumolleen käännetty pieni, tasaperäinen vene. Erikoista oli vielä se, että laavun matalat seinät oli ladottu kivistä. Aivan viehättävä asentopaikka parille miehelle.

Paikka oli ilmeisesti lähimmän kylän kalamiesten käyttämä ikivanha kalaranta. Lienee siihen aikojen kuluessa tuotu monenkirjavia, niin suuria kuin pieniäkin saaliita.

Laavun suojainen sisusta oli lumeton. Kumarruin katsomaan, oliko sinne jäänyt yhtään polttopuuta edel9

lisen kävijän jäljiltä. Ei näkynyt. Potkin vielä hankeakin laavun edestä, mutta turhaan. Silmä sattui kuitenkin kiehispuuksi tarkoitettuun kalikkaan, joka oli työnnetty seinäkivien rakoon. Vanhaa eränkävijöitten tapaa täällä oli vielä sentään tältä osin kunnioitettu ja noudatettu.

Ehkä saan sittenkin värkätyksi ne kahvitulet.

Lähdin hiihtämällä etsimään rantamännyistä kuivia alaoksia polttopuuksi. Katkoin niitä nopeasti paljain käsin sylillisen. Vuolin kiehiskalikasta muutaman tervaksisen lastun, jotka syttyivät sähisten. Pian paloi laavun edessä iloinen oksatuli. Avannolta vettä haettuani ripustin kahvipannun tulen ylle, ja sen viereen virittelin makkaran paistumaan tikun nenään. Sitten tuli aika istahtaa pöllin päälle huokaisemaan.

Aurinko paistoi ja hento tuulenhenki oli lämmin.

Jostain metsän takaa kuului joutsenten kailotusta. Kevät vyöryi salolle. Istuin savuntuoksu nenässäni, tulen humina korvissani ja humahtelevan hangen kirkkaus silmissäni nauttien hetkistä, joista huolet olivat kaukana. Pienestä on ihmisen onni kiinni.

Painoin välillä silmät kiinni ja kuvittelin, että asentopaikalla käpsehti vanha kainuulainen, piippua poltteleva ukko pieksuissaan, sarkapuserossaan, tuppiroska vyöllään ja lierihattu päässään arvioimassa, joko venettä pääsee kohta tervaamaan, ja katselemassa, minne aukeavat ensimmäiset rantaporeet, paikat katiskalle ja rysälle.

Havahduin siihen, kun veneen haljenneen laidan läpi alkoi tipahdella lumen sulamisvettä viereeni. Vilkaisin ylös. Punamullalla sudittujen sivu- ja perälautojen 10

saumaan veneentekijä oli naputellut sahalaitaisen listan.

Hankaimissakin oli pientä sepän takomaa koristeellisuutta. Veneenveistotaidon kaunis lopputulos palveli tässä kalamiehiä vielä viimeisellä tavalla.

Hätäilemättä toimitin kaikki tulistelutaukoon liittyvät rituaalit. Melkein tahallani viivytin sen päättymistä.

Ennen lähtöä talletin vielä kiehiskalikan visusti samaan paikkaan, josta sen olin löytänyt. Kyllä sille tarvetta on tämän jälkeenkin, kuka sitten lieneekin sen seuraava vuolija.

Hiihdin jään sohjoiselta alueelta riittävän kauas ennen kuin tein reiän. Hiljaista oli. En kuitenkaan luovuttanut, vaan sinnikkäästi pyöräytin jonkun matkan päähän toisen reiän. Ja kas, siitä järvi antoi ensimmäisen ahvenen! Auringonpaiste oli tainnut sittenkin jo saada jääkannen alla kaloihin vähän liikettä.

Salojärveltä mökille palattuani kannoin ensitöikseni vettä saunaan ja panin sen lämpiämään. Seuraavaksi aloin valmistaa ruokaa. Kalaa ei ollut ruoaksi laittaa, mutta samanveroista kyllä. Kun perunat olivat kiehumassa, paloittelin kotona ennen lähtöä paistamani edellissyksyn kanalinnun täkkälihat pannulle, haudutin niitä kannen alla kastikkeessa ja lopuksi lisäsin siihen kerman.

Perunoitten kypsyttyä nostin ruoan pöytään. Päivän rehkiminen oli aiheuttanut kunnon nälän, jonka tyydyttäminen hyvällä ruoalla antoi oman lisänsä päivän nautintoihin.

Syönnin jälkeen kävin saunalla lisäämässä puita uuniin ja mökkiin palattuani purin pilkkireppuni sisällön.

11

Kalojen perkuuta ei ollut, sillä päivän vähäisestä saaliistani ei ollut muuhun kuin koiralle keitettäväksi. Mutta se ei harmittanut yhtään. Luotin siihen, että huomenna tilanne korjaantuu luottovesilläni.

Kävellessäni pyyhe olkapäällä saunaan aurinko oli jo laskemassa, mutta ilma oli yhä lämmin. Räystäiltä tippui vettä. Huomasin avannolle vievän vedenhakuladun pohjan vettyneen märäksi. Kumollaan olevan veneen päällä olevasta lumesta pilkisti köliä jo pitkän matkaa.

Kevät tuntui päivän aikana saaneen talvesta kunnon otteen.

Riisuin vaatteeni verannan penkille ja työnnyin saunan lämpöön. Olo tuntui autuaallisen hyvältä. Löylyjen lämmön hivellessä hikistä ihoani ajatukseni leijuivat hienossa päivässä salolla ja välillä taas kuluvassa keväässä.

Tapoihini oli jo kauan kuulunut pilkkiretken tekeminen huhtikuussa tänne Lentuan mökille. Mutta se oli aina paljon muutakin kuin ahventen pilkkimistä. Se oli myös talven horroksesta valoon ja lämpöön heräävän luonnon tarkkailua, kevään ja uuden elämän synnyn aistimista.

Mietin, kuinka toisenlainen luonto oli ollut käydessäni täällä edellisen kerran. Silloin oli ollut loppusyksy ja muikun kudun aika. Päivät olivat lyhyitä ja harmaita, yöt pimeitä. Sää kylmä ja ajoittain tuulinen. Hiljaisuus luonnossa oli ollut rikkomaton sen asettuessa vähitellen ensimmäisten pakkasten hyydyttämänä talvilepoon.

Mikä on luonnossa sen hienompaa kuin vuodenaikojen vaihtelu?

12

Kovien löylyjen jälkeen hyppäsin lauteilta alas ja puhkuin verannalle jäähdyttelemään. Järvelle oli levinnyt illan sinerrys. Pilvistyminen tiesi sitä, että ensi yöksikään ei enää tulisi pakkasta. Lämpö hautoi hankia nyt urakalla. Järveltä kiiri korviini joutsenen töräytyksiä.

Katselin ja odottelin hetken, kunnes näin kaksi komeaa valkoista lintua, jotka lähestyivät matalalla lähiniemen takaa. Kohta ne kaartoivat ulapalle kadoten lopulta jääkentän ylle muodostuneeseen utuun.

Hennot vilunväreet ajoivat takaisin saunan lämpöön.

Herättyäni aamulla vilkaisin heti ikkunasta jäälle. Siellä niitä taas oli, kuten eilisaamunakin, mutta nyt vain neljä toisiaan kyräilevää teerikukkoa. Soidin ei näköjään ollut vielä kunnolla käynnistynyt; parvet eivät olleet vakiintuneet ja soidinpaikkojen lopullinen valinta oli vielä tekemättä.

Teeret tarjosivat päivälle kuitenkin piristävän alun.

Toimittelin aamuaskareitani kaikessa rauhassa. Vatsan ravittuani aloin kokoilla pilkkivälineitä reppuun. En tehnyt mukaan eväitä, sillä olin lähdössä käymään lähivesillä.

Ajelin parin kilometrin päässä olevan sulan salmen ja sen ylittävän sillan pieleen. Saatuani sukset jalkaani, repun selkääni ja kairan toiseen käteeni hurautin penkalta alas jäälle. Kiersin sulan riittävän kaukaa kylmää kylpyä varoen.

Sulan toisella puolella näytti olevan pilkkijä, joka istui aivan jään reunan tuntumassa. Salmi veti kevättal13

visin kaloja pilkkijöineen puoleensa, koska siinä oli hapekasta vettä, joka virratessaan kuljetti mukanaan vielä ravintoakin. En jäänyt paikalle, sen verran olen omien polkujen kulkija.

Vanha tuttu pilkkiapajani oli kauempana lahden perällä, jonne oli vain noin vartin hiihtomatka. Lunta oli niin vähän, että jalkaisinkin olisi pärjännyt hyvin, mutta suksilla pääsi kepeämmin ja nopeammin.

Päästyäni pienen saaren ja sitä ympäröivän kivikon tuntumaan irrotin sukset jaloista ja viritin kairan käyttökuntoon. Otin muutaman askeleen ja pyöräytin ensimmäisen avannon. Pistin punaisen toukan pilkkiin ja sujautin sen veteen, jota oli reilu pari metriä. Syvyys sattui heti kohdalleen.

Aurinko kuulteli pilviverhon takaa ja lännestä puhalsi heikko tuuli, joka tuntui mukavan leppeältä. Kynsikkäitä ei tarvinnut pitää käsissä.

Tuskin oli kulunut minuuttiakaan, kun tunsin jo ensimmäisen hennon tärpin. Tuijotin vavan herkkää kärkeä tiukasti ja nostin pilkkiä hitaasti ja samalla heikosti värisyttäen ylöspäin. Se oli kalan pettävä liike. Ei kun ylös. Hyvin alkoi.

Paikka oli nimeltään Ahvenlahti ja se oli todella nimensä veroinen. Kevätjäiltä täältä oli mahdollista saada hyviäkin ahvensaaliita, kunhan vain odotti otollisia olosuhteita. Ahven oli pientä, mutta mitä oivallisinta kukkokalaa. Aina niitä vähintään yhden kukon tarpeet jaksoi siivota, kun muisti, kuinka hyvää se on ja kuinka hyvällä päällä emäntäkin oli aina sitä leipoessaan.

Nyt kalansyönti ei ollut mitenkään villiä, mutta ta14

saisen varmasti raitapaitoja nousi jäälle. Yhdestä reiästä tuli aina vajaa kymmenkunta kalaa, mutta uudella reiällä määrä taas kasvoi.

Selkälokki ilmestyi yläpuolelleni kaartelemaan. Se ei kuitenkaan kiinnostunut touhuistani, vaan jatkoi matkaa. Kohta paikalla oli harmaalokki, joka laskeutui lähelle jäänpintaa ja oli selvästi aikeissa napata jonkun kauempana avannon reunalle jättämistäni ahvenista.

Olipa se paljon ensimmäistä lokkia rohkeampi. Piti oikein nousta jakkaralta ylös ja huitoa käsiä, ennen kuin se uskoi, että kaikki kalat olivat minun.

Olin tehnyt vasta puolenkymmentä avantoa, kun rupesin jo arvioimaan ahventen määrää. Alkoivat kohta jo riittää. En malttanut kuitenkaan lopettaa. Pienenkin ahvenen tärppi osasi sitten olla ihmeen kiehtova. Sen halusi kokea aina vaan uudestaan ja uudestaan. Ja eihän sitä koskaan voinut tietää, mikä sieltä avannosta seuraavaksi nousee.

Lopulta keräsin kalat pussiin, puolisen sataa laskin niitä olevan. Riittävästi kahden syöjän kukkotarpeiksi.

Tuskin oli kulunut tuntia enempää, kun jo hiihtelin sillanposken ohi tielle. Sulan reunan pilkkijä näytti olevan paikalla edelleen ja sinne myös jäi. Joko sai kaloja huonosti tai sitten onki niitä laajempaankin jakeluun.

15