Lukunäyte / Tuire Malmstedt: Pimeä jää by Myllylahti Oy

Mummolleni Maria Hussolle (1927–2013) Kiitos ensimmäisestä tarinasta, josta kaikki sai alkunsa, ja kiitos viimeisestä.

YT Ä N U UK 7

PROLOGI Sinä pelkäät ja rakastat yhtä paljon. Sudenkorentoja. Ja elämää. Sudenkorento ompelee nukkuvan ihmisen silmät umpeen. Niin sinulle on pienestä pitäen kerrottu. Silti, tai ehkä juuri siksi, sudenkorennot kiehtovat sinua. Sinä hyppelehdit niiden kieppuessa ilmassa, juoksentelet niiden perässä ja yrität koskettaa niitä. Ne häviävät näkyvistä, ja sinä piirrät niiden siipiä lehtiöösi. Vain siipiä. Seuraat isoa sudenkorentoa metsän laitaan. Huomaat minut. Pelkäät minua. Noin pieni ei saisi joutua pelkäämään. Noin pienen pitäisi olla turvassa. Ota kädestäni. Vien sinut turvaan. Saatan sinut perille. En sano sitä sinulle, se säikyttäisi sinut. En halua säikyttää sinua. Mikään paha ei enää kosketa sinua. Niin pieni. Niin kaunis. Niin hiljaa.

SAVONLINNA, 2016 Vanha, rähjääntynyt katiska pilkisti kivikon takaa. Raimo siristi silmiään ja tuijotti sitä. Rantaan ajautunut katiska. Oliko se ollut siinä eilen? Hänen muistikuvansa olivat viheliäitä. Päilyivät pinnassa, ja kun niistä oli saamassa otteen, ne livahtivat ulottumattomiin kuin lohet alavirrassa. Raimo muisti nuoruutensa kalareissut Tenojoella, ne olivat piirtyneet hänen mieleensä terävinä. Vihreät kahluusaappaat, virran voima, luonto joka kuunteli. Hänen nykyhetkensä oli samentunut. Hänellä ei ollut voimia taistella virran voimaa vastaan. Se vei. Hänen vaimonsa tuli hänen vierelleen ja katsoi miestään lämmin pilke silmäkulmassaan, mutta huolestuneesti. Raimo katsoi takaisin ja kurtisti kulmiaan. – Kukas se sinä olet? – Raimo, olen vaimosi Helvi, edelleenkin, Helvi vastasi, ja yritti kuulostaa rauhalliselta, vaikka hänen sydäntään puristi. Raimo siirsi hapuilevan katseensa takaisin järvelle. Katiska osui taas hänen silmiinsä. Helvi keskittyi järvimaisemaan. Järvenselkä oli aivan liikkumaton. Rannan koivuissa vaaleanvihreät hiirenkorvat olivat vasta nupulla, tuskin silmällä erottuvat. Koivujen oksat kurkottelivat veden yli, mutta ne olivat paikoilleen jähmettyneet kuin maalauksessa. – Näin aikainen kevät ja ihan tyven, kyllä se usein tou-

kokuu on levottomampi, Helvi totesi hiljaa. – Näin tyyntä en ole täällä koskaan nähnyt, hän vielä lisäsi kuin odottaen vahvistusta mieheltään, vaikka se oli turhaa. Hänen miehensä ei enää muistanut tätä paikkaa, joka oli ollut heidän koko elämänsä keskipiste seitsemänkymmentäluvulta lähtien. Hän ei muistanut, oliko ollut tyyntä vai myrskyä. Heidän avioliitossaan tai tässä maisemassa. – Tähän aikaan päivästä kaikki on kauneimmillaan, Helvi tuumasi ja katseli järvelle. Rikkumattoman vedenpinnan päällä leijui hentoinen usvakerros, jonka läpi kuulas aamuaurinko siivilöityi veteen antaen sen pinnalle kullankeltaisen sävyn. Maisemaa ihaillessaan Helvin silmiin osui rantakivikon takaa pilkistävä katiska, jota hän ei muistanut edellisaamuna siinä nähneensä. Näyssä oli jotain taianomaista. Katiska ja sumuinen järvimaisema. Suomalainen sielunmaisema kiteytettynä. Helvi mietti itsekseen, miksi levollinen maisema kouraisi häntä niin syvältä. Järvi oli tyyni, mutta tuulenvire kävi hänen mahanpohjassaan. Tunne oli Helville tuttu; se herätti joskus öisinkin. Tunne, että jotain pahaa tapahtuu. Ei siitä yleensä ollut muuta seurannut kuin menetetyt yöunet, mutta tällä kertaa tunne oli vahvempi. Koivun oksalle pyrähti satakieli, mutta sen kielenkannat pysyttelivät vaitonaisina. Helvi käveli kohti rantakivikkoa. Kaatuneen puunrungon ja kasteisen heinikon yli, kivikossa kompastellen hän lähestyi katiskaa. Se veti häntä puoleensa kuin magneetti. Lähempänä hän huomasi, että katiska ei ollut tyhjä. – Raimo, katiskassa on…, Helvi sai soperrettua ja valahti kalmankalpeaksi ja voimattomaksi. Raimo lähti seuraamaan vaimoaan rantakivikkoon. Hän näki tämän lysähtävän kiville. Hämmennys ja pelko velloivat hänen sisällään. Ne tunteet eivät olleet unohtuneet. Hän saavutti Helvin ja katiskan. 10

He jäivät tuijottamaan näkyä mykkinä. Katiskassa oli pieni tyttö. Hänen kauniit, siniset silmänsä olivat auki kohti taivasta. Ammollaan ne tuijottivat tyhjyyteen. Kuin kaksi kaivoa, joissa vesi seisoi yhtä paikoillaan kuin ympärillä avautuvassa Saimaassa. Pilvet heijastuivat iiriksistä. Kosteat, vaaleat kiharat kietoutuivat hänen kasvoihinsa, koristivat niitä kuin vettyneet korret vedenpintaa. Hänen vartalonsa oli luonnottomasti kierteellä katiskan sisällä, ja hänen käsivartensa oli vääntynyt outoon asentoon kasvojen ympärille, suojaksi. *** Heijastuma työhuoneeni ikkunasta esitteli naisen, joka näytti tehokkaalta. En tunnistanut kuvajaistani. Olin aina ollut kunnianhimoinen, mutta viime vuosina otteeni oli alkanut lipsua. Nuorena poliisin ammatti oli haaveissani ensimmäisenä, ja hain aikoinaan poliisikouluun useita kertoja ennen kuin pääsin sisälle. Sinä päivänä, kun sain hyväksymiskirjeen postissa, tuntui että elämällä oli minulle pelkkiä lupauksia. Ja sinä päivänä, kun aloitin ylikonstaapelina, olin täynnä kunnianhimoa. Se tunne oli vuosien saatossa kadonnut. Tuo tehokkaan näköinen nainen ikkunassa silti olin minä. Sitä oli vaikea uskoa. – Isa, älä nyt taas hukuttaudu sinne paperipinojen alle. Lakisääteiset kahvitauot koskee teikäläistäkin. Niin, työparini Niiles piti minua edelleen tehokkaana. Tai töihin hukuttautuvana. Ne eivät tainneet olla sama asia. Työkaverini vihjailivat hienovaraisesti, että elämässä oli muutakin kuin työ. Mieheni Samuel oli vähemmän hienovaraisesti vihjaillut samasta asiasta. – Kahvi on tippunut! Niiles huuteli kahvihuoneesta.

– Joo, joo, tulossa ollaan, mumisin, vaikka tuijotin vielä papereita, joihin olin ollut uppoutuneena, kun heijastumani ikkunassa oli havahduttanut minut. Kumarruin ja hapuilin sisäkenkiäni työpöytäni alta, livautin ne jalkaani ja lähdin kahvihuoneeseen. Niileksen hymy oli leveä, kun noukin kuppini kaapista, kaadoin siihen kahvia ja istuin nuhjuisen pöydän ääreen. – Näkeehän sinuakin vielä, Niiles naljaili. – Saanen muistuttaa, että me tehdään hommia samassa työhuoneessa. – Sinua ei vain erota sieltä paperipinon takaa. Hymähdin ja siemaisin kahvia. Kitkerää ja liian vahvaa, kuten aina Niileksen keittämä. Me olimme Niileksen kanssa melko tuore työpari, meidät oli niputettu yhteen, kun Savonlinnan poliisissa oli puolisen vuotta sitten töiden uudelleenjärjestelyjä. Niiles oli jo vuosia aiemmin saanut siirron meille Kemijärven poliisista, mutta hän oli aluksi työskennellyt toisella puolella taloa, joten vain hänen kasvonsa olivat tutut. En tuntenut työpariani kovin hyvin, mutta Niiles vaikutti mutkattomalta mieheltä, jonka kanssa työt sujuivat. Ja hän huolehti, että muistin juoda kahvia. Silti ikävöin välillä edellistä työpariani, Heikki Hentusta, josta tuli vuosien saatossa minulle melkein kuin isähahmo. Heikki kuului siihen ikääntyvien joukkoon, joille näytettiin ovea puoli vuotta aiemmin. Välillä mietin, että pitäisi käydä Heikin luona päiväkahveilla, mutta en ollut koko keväänä saanut mentyä. Havahduin ajatuksistani ja huomasin Niileksen odottavan, että avaisin keskustelun. – Niin, kukas sinulla muuten oli työparina ennen minua? sain kysyttyä. – No onhan siitä ollut puhetta. Täällä Savonlinnassa oli

se Jukka, Holopaisen Jukka, ja Kemijärvellä oli yksi Keimo. – Niinhän olikin. Mutta ei siis naistyöparia aikaisemmin? – No ei. Yritän kestää tilanteen. Niiles virnisti ja nosti vaativasti pirisevän kännykkänsä korvalleen. – Niiles Aarnikoski Savonlinnan poliisista, päivää, hän sanoi virkaäänellään ja lähti työhuoneeseemme jatkamaan puheluaan. Jäin istumaan kahvihuoneeseen. Levitin Itä-Savon eteeni pöydälle ja silmäilin päivän uutiset. Mitään mainittavaa ei ollut tapahtunut, lehdessä oli enemmän mainoksia kuin uutisartikkeleita. Käytävältä kuului naurun remakkaa ja kirosanojen värittämää huulenheittoa. Niistä äänistä ei voinut erehtyä. Meidän piskuisen henkirikosyksikkömme teknisen tutkinnan parivaljakko, Janne Ikonen ja Omid Khaleid, pitivät huolen, että emme hautautuneet ankeuteen, vaikka työn alla olisi miten rankka tutkinta, ja väänsivät vitsiä rajuistakin aiheista. Janne oli Oravista kotoisin niin kuin minä, olimme tunteneet kouluajoista saakka, ja nyt olimme tehneet töitä yhdessä jo kymmenisen vuotta. Kouluaikoina Janne oli ollut koulun pahin koheltaja eikä mikään lukutyyppi, enkä voinut peittää ällistystäni, kun hän tuli meille teknisenä tutkijana. Pian sain huomata, että Jannesta oli tullut eri ihminen. Hänellä oli tuttu pilke silmäkulmassaan, ja hän edelleen viljeli vitsejä sopivissa käänteissä, mutta hänen käytöksensä oli muuttunut. Hän oli hieman etäinen, kuin olisi rakentanut muovikuoren ympärilleen, mutta kaikkia kohtaan ystävällinen ja kohtelias. Se oli hyvä tapa pitää ihmiset etäällä. Tiesin sen omasta kokemuksestani. Ehkä juuri se, yhteisten lapsuudenkokemustemme lisäksi, yhdisti minua ja Jannea. Omid oli tullut Irakista perheensä kanssa bahá’í-uskonpakolaisena Helsinkiin jo yhdeksänkymmentäluvun alussa,

ja muuttanut Savonlinnaan muutamia vuosia sitten teknisen tutkijan pestin perässä. Omid oli löytänyt työparistaan Jannesta heti sielunkumppaninsa, jolla oli samanlainen huumorintaju. Omidilla oli älykön ulkonäkö, kiiltävä kalju ja pienet, pyöreät silmälasit, mutta hänen käytöksensä viittasi stand up -koomikkoon. Hänen jutuistaan ei olisi ikinä voinut kuvitella, miten tarkkanäköinen ja periksiantamaton hän oli teknisessä tutkinnassa. Yhdessä Jannen kanssa he muodostivat rikostutkintamme selkärangan. Miehet liittyivät seuraani kahvipöytään ja heittivät tuoreen katsauksensa perussuomalaisten edesottamuksiin. Omid esitti erilaisia skenaarioita, mitä tapahtuisi, jos hän kävelisi perussuomalaisten pakeille ja tarjoutuisi ehdokkaaksi heidän listoilleen. Naureskelin mukana, hörpin kahvini loppuun ja palasin paperipinojeni ääreen työhuoneeseemme, jossa Niiles edelleen puhui puhelimeensa. Keskitin kaiken tarmoni siihen, että sain tartuttua yhteen paperiin pinossa, luin sen läpi muistuttaakseni itselleni, mitä olin ennen kahvitaukoani ollut tekemässä, mutta kun laskin paperin takaisin pöydälleni, en muistanut lukemaani. Huokaisin syvään ja kirjauduin tietokoneelleni. Tai yritin kirjautua. Ensimmäisellä yritykselläni kaksi viimeistä merkkiä menivät ehkä toisinpäin. Toisella yritykselläni sekaannuin numeroiden järjestyksessä. Kolmannen kerran naputtelin kaiken oikein, aivan varmasti. Salasana on väärä. Yritä uudelleen, ilkkui koneeni näyttö. Miten pystyin unohtamaan sen? Salasanani oli tallennettu puhelimeni muistiinpanoihin, vaikka tiesin, ettei työkoneen kirjautumistunnuksia saanut niin käsitellä. Viime aikoina ei ollut ollut enää vaihtoehtoja. Taputtelin työpöytääni, jossain näiden papereideni alla puhelimen täytyi olla. Hapuilin taskuni läpi. Kävin pukuhuoneessa lokerollani, naulakoilla ja jopa vessassa etsimässä, ja lopulta

soitin työkännykästäni siihen. Se pirahti soimaan tietokoneeni näytön takana. Napsautin puhelun nopeasti pois, mutta Niiles ehti kuulla sen ja loi minuun tyypillisen sarkastisen katseensa. Jupisin itsekseni sotkuisesta pöydästä ja nappasin iPhonen käteeni. Hätkähdin, kun löysin salasanani muistiinpanoistani. Miten olin pystynyt unohtamaan tämän salasanan? Vilkuilin Niilestä syrjäkarein ja olin lukevinani puhelimestani tärkeää viestiä. Päässäni jyskytti. Mitä minulle oli tapahtumassa? Naputtelin salasanan koneelleni ja olin juuri päässyt jatkamaan töitäni, kun Kehäkoski ilmestyi ovelle. Yksikkömme esimies, rikoskomisario Pentti Kehäkoski oli mieleenpainuva hahmo, jota ulkonäön perusteella olisi voinut luulla alamaailman paatuneimmaksi nilkiksi. Hänen piskuiset hiushaivenensa oli vedetty takaraivolta päälaen yli ohuina viiruina, ja haiventen välissä hänen kaljunsa kimalteli hikisenä. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja turvonneet, ja keho noudatti samaa kaavaa. Hänen persoonansa oli kuitenkin kaukana nilkistä, hänen sydämensä oli täyttä kultaa. Silloin, kun Heikki oli joutunut lähtemään, pelkäsin, että Kehäkoskikin laitettaisiin pois. Olin erittäin helpottunut, kun sain kuulla, että yksikkömme vanhasta kaartista oli säästetty juuri Kehäkoski. Kehäkoski asteli verkkaisesti työpöytäni luo ja istahti ylimääräiselle tuolille. Olin kuulevinani, että tuoli natisi liitoksissaan, kun hän nojautui rennosti taaksepäin. Hän hymyili meille leveästi väläyttäen hammasrivistönsä, joka ei varsinaisesti lisännyt hänen ulkoista viehätystään. – Isa Karos, hän aloitti ja käytti koko nimeäni niin kuin aina, kun halusi kiusoitella. – Sinua ei kohta enää erota sieltä paperipinojen takaa. En kai minä hukuta sinua töihin? Vanhan miehen sydän ei kestä semmoista ajatusta, Kehäkoski hekotteli hyväntahtoisesti. 15

– Ihan itse se on töihinsä hukuttautunut, Niiles ei malttanut olla sanomatta. – Nykyään se pitää raahata sumpillekin. – Hei, tyypit. Te puhutte minusta, ja satun nyt olemaan tässä paikalla. Kiitos huolenpidosta, hyvät herrat, mutta olen kyllä toistaiseksi vielä pystynyt huolehtimaan itsestäni. Miehet hymähtivät vaitonaisina ja vaihtoivat paljon puhuvan katseen. He jatkoivat arkipäiväistä jutusteluaan, ja minä yritin keskittyä raporttini viimeistelyyn. Henkäisin syvään, kun työpäiväni jälkeen istahdin autooni. Harvinaista kyllä, töissä oli niin hiljaista, että saatoin pitää ylityövapaitani ja lähteä jo ennen kahta. Suuntasin ohitustielle, ajoin Pihlajaniemen suuntaan ja ohitustien päättyessä pysähdyin liikenneympyrään. Annoin katseeni levätä järvimaisemassa. Toukokuinen maisema näytti suloiselta lastenkirjan kuvitukselta, rantakoivut olivat vaaleanvihreällä hiirenkorvalla, ja niiden takaa paistoi iltapäivän aurinko, joka värjäsi taivaan vaaleanpunaiseksi. Saimaa ei näyttänyt kuuluvan kuvaan. Se näytti synkältä. Vesi oli mustaa. Joku tööttäsi takanani, ja huomasin, että edestäni lipuvien autojen vana oli hävinnyt, ja liikenneympyrä tyhjentynyt. Sadattelin itsekseni, jatkoin matkaa ja olin tyytyväinen, etten ollut virka-autolla liikenteessä. ABC:n kohdalla pistin merkille, että polttoainemittarin valo paloi. Kaarsin aseman pihaan, tankkasin automaatilla ja istuin takaisin autoon. Vilkaisin kännykkääni, Samuelilta oli tullut viesti. Moneltako tulet, mitä syötäisiin tänään? Outoa, millaisen tyhjyyden tunteen yksi tavallinen tekstiviesti toi. Tiesin heti, että en pystyisi menemään kotiin. Hetken mielijohteesta vastasin hänen viestiinsä ja valehtelin sujuvasti, että äidilläni oli ongelmia lämminvesivaraajansa kanssa. Saattaa kestää, tee vaikka kanapastaa, siellä on tarpeet. Lämminvesivaraajaan oli pakko vedota, muuten

Samuel ihmettelisi, miksi menin äitini luo, kun olimme olleet siellä juuri eilen äitienpäivää viettämässä. Äitini lämminvesivaraaja temppuili jatkuvasti, joten tekosyy ei ollut kovin kaukaa haettu. Kurvasin aseman pihasta päätielle, sysäsin pintaan puskevan omantunnonpistoksen ajatusteni perukoille ja palasin keskustan suuntaan. En tiennyt, mihin menisin, joten päädyin ajelemaan päämäärättömästi kaupungilla. Miekkoniemen kohdalla huomasin kojelaudan kellosta, että olin ajellut ympäriinsä melkein tunnin. Päätin suunnata äitini luo. Se pisti miettimään minun ja Samuelin tilannetta. Olin raukkamaisesti turvautunut tekosyyhyn, vaikka minulla oli oikea syy. Tekosyyt olivat kepeitä, niin kepeitä, että niistä saattoi puhua ääneen, ja ne paikkasivat kätevästi oikean syyn jättämän aukon. Tilapäisesti. Oikeissa syissä oli se huono puoli, että niitä joutui kantamaan sisällään, mutta ei pystynyt sanomaan ääneen. Missään. Koskaan. Oikea syy kasvoi sisälläni kuin puu, joka ulotti oksiaan sisuksissani, kiersi niitä elimieni ympärille, kasvatti lehvästöään ja vei tilan kaikelta muulta, tukehdutti. Se oli tukehduttamassa suhteeni Samueliin. Ei suhteeni äitiinikään ihan ruusuinen ollut, kenellä olisi, mutta menin mieluummin ankean työpäiväni jälkeen äitini kuin perheeni luo. Mietin, miten valtavasti kaikki muuttui, kun meistä tuli perhe. Muistin elävästi, kun Edith syntyi. Järkyttävä kipu ja järkyttävä rakkaus salpasivat hengen. Edith oli jo vastasyntyneenä niin sievä, ja tuijotti minua vaativalla katseellaan kuin olisi arvioinut, olisinko sopiva hänen äidikseen. Muistikuvani välähtivät lävitseni kuin sähköisku. Synnytyssairaalan piha, minä roikottamassa vauvan turvakaukaloa, parkkipaikka täynnä autoja, ja pelko, joka hulvahti lävitseni. Miten voisin suojella lastani? Kumarruin katsomaan kauka-

loon, rakkauden humahdus lävisti minut. Pikkuinen nöpönenä pilkotti fleecepeiton alta, vauvani nukkui syvää untaan. Pelko ja rakkaus. Ne minä kannoin sinä päivänä turvakaukalossa kotiini. Laitoin vilkun päälle ja käännyin tutusta risteyksestä kohti Oravia ja lapsuudenkotiani. Ajoin puolisen tuntia ajatuksiini vaipuneena, olisin osannut reitin unissanikin. Kaarsin pihatiellemme, joka oli vanhojen, jo valtaviksi kasvaneiden koivujen reunustama. Pysäköin äidin auton viereen pienen vajan eteen. Kun nousin autosta, tuttu näky odotti minua. Pensaat ja puut muodostivat siistejä ryhmiä pihamaallamme. Kotitalo oli keltainen rintamamiestalo, ja pihan muut rakennukset, pieni vaja, vanha autotalli, liiteri ja sauna oli maalattu punamullan punaisiksi. Pelargoniat kukkivat verannan ikkunalaudoilla. Ulko-oven lasiruudussa heilahti virkattu verho, ja äitini ilmestyi oviaukkoon. Näky kouraisi minua, äitini näytti niin yksinäiseltä, jotenkin pienemmältä ja hauraammalta kuin ennen. Pienemmältä ja hauraammalta kuin eilen. Hänen vanha, kuivunut permanenttinsa kehysti hehkunsa menettäneitä kasvoja. Hänen kauhtunut villatakkinsa roikkui luisuilla olkapäillä, housut olivat nyppyiset, ja Nokian kumisaappaat seitsemänkymmentäluvulta. – Mistäs sinä olet tulossa, kumisaappaissa? kysäisin huolettomasti. – No en kuule kovin kaukaa, liiteristä hain klapeja. Sen verran on vilakka tämä toukokuu, että pitää vielä lämmittää pönttöuunia. Mutta entäs sinä, taas täällä? – Ihana tervetulotoivotus, naureskelin ja taputin häntä olalle, – mutta ihan ohikulkumatkalla olin, niin ajattelin vain piipahtaa. – Enhän minä sitä…, äiti mumisi ja taputti minua vai-

vautuneesti olkavarteen. Koskettamisesta oli tullut niin vaikeaa. Oli ehkä aina ollut. – Mites jakselet? äiti kysyi. Mumisin jotain vastaukseksi. En tiennyt, mitä sanoisin. Menimme sisälle, ja tutut tuoksut tunkeutuivat sieraimiini. Verannan viileys hytisytti, kun jätin kenkäni ja takkini naulakkoon. Äiti ohjasi minut keittiön pöydän ääreen ylihuolehtivaisesti kuin pikkulapsen. Lapseksi minä tunsinkin itseni. Kotona mikään ei ollut muuttunut sen jälkeen, kun olin muuttanut sieltä pois seitsemäntoista vuotta aiemmin. Pöydällä oli jopa sama kerniliina kuin silloin. Nykyään sen ruutukuvioissa oli vain haaleammat värit. Seinäkello tikitti verkkaisesti. – Minä ajattelin pyöräyttää pullat. Leivotaanko yhdessä? äiti kysyi ja kaiveli jo leivontatarpeita kaapista. – Ei leivota. Leivo sitten, kun minä olen lähtenyt, vastasin väsyneesti. Ajatuskin pullan tuoksusta sai vatsani kääntymään ympäri. Se tuoksu sai aina aikaan saman reaktion. Mutta eihän äiti tiennyt sitä. – No voi hyvä ihme. Kai sinä nyt kahvia edes otat? – Eiköhän tuota tullut töissä juotua ihan omiksi tarpeiksi. Vesilasi riittää. – Pelkkää vettä, niinkö sinä meinaat? Voi hyvät hyssykät. No, minä käyn tässä välissä laittamassa tuon pönttöuunin tulille. Kuulin, kun äiti avasi ikkunan, veti pellin auki, asetteli puut uuniin ja raapaisi tulitikun. Sytykkeet rasahtelivat, ja kun hormi alkoi vetää, se ulvoi kuin tuuli aavalla. Niin tuttuja ääniä lapsuudestani. Äiti sulki ikkunan ja köpötteli takaisin keittiöön. Istuimme pitkään hiljaa. Katselin keittiötä, kuuntelin radiosta kantautuvaa merisäätiedotusta ja mietin, miten täällä oli kaikki saattanut säilyä niin muuttumattomana. Hetkeksi

sain jopa takaisin sen lapsuudestani tutun tunteen, että kaikki oli turvallista. Siksi kai päädyin poliisiksi. Kotona kaikki oli aina ollut turvallista, ja halusin pitää maailman turvallisena. Naiivi ajatus. Rikospoliisin työ oli omiaan heilahduttamaan kenen tahansa turvallisuudentunteen jengoiltaan. Äiti oli ryystävinään kahviaan, mutta huomasin, että hän vilkuili minua huolestuneesti kuppinsa yli. Välttelin hänen katsettaan ja tuijotin tiiviisti ikkunasta ulos. Tyhjä keinu heilui tuulessa edestakaisin. – Sinä näytät kamalalta, äiti sai lopulta sanottua. – Kiitos. – Ihan oikeasti. Et kai sinä hukuttaudu töihin? – No voi jestas. En. Hätkähdin. Tästä sanottiin minulle jo toista kertaa tänään. – Onko teillä Samuelin kanssa kaikki reilassa? Nyt jo kiemurtelin tuolilla. – On. Tietenkin on. Ketä minä yritin vakuutella? Otin päivän lehden lehtikorista, sen saman, jonka olin lukenut jo töissä, ja yritin näyttää siltä, että syvennyin paikallisuutisiin. Äitini huokaisi syvään, kaatoi itselleen toisen kupin kahvia ja siirtyi olohuoneeseen. Olohuoneesta kantautui Ylen alueuutiset vaimeana, ja radiossa oli siirrytty soittamaan ikivihreitä tangoja. Näiden äänien suojissa me saimme istua hiljaa eri huoneissa. Havahduin siihen, kun keittiön vanha käkikello kajahti viisi kertaa. Taittelin lehden, palautin sen koriin ja kävelin äidin luo olohuoneeseen. Istuin nojatuoliin ja tuijotin televisioruutua hajamielisenä. – Täällä on niin hiljaista, kun isää ei enää ole, sanoin. – Niin on. Minä sen tiedän, jos kuka.

Isäni oli sairastunut kolme vuotta aiemmin haimasyöpään, ja se vei hänet niin nopeasti, että pääni ei ollut pysynyt mukana. En edelleenkään oikein ymmärtänyt, ettei isää enää ollut. Isäni kuoleman jälkeen olin alkanut useammin käydä äitini luona, halusin pitää silmällä, että hän pärjäsi. Jos olin ihan rehellinen, niin tulin itseni takia. Siksi, että vihdoin ymmärtäisin, ettei isä ollut täällä. Työpuhelimeni soittoääni havahdutti minut ajatuksistani. Kehäkoski. Vastasin tympeämmällä äänellä kuin oli tarkoitus. – No mitä nyt? – Missäs olet? – Kotona, vastasin, vaikka en tiennyt, miksi. – Miten niin? – Sain juuri puhelun eräältä… Odotas, mikäs hänen nimensä nyt olikaan… Niin, Sihvosen Katjalta. Hän ilmoitti lapsensa kadonneeksi. – Kadonneeksi? Savonlinnassa? – Ei, vaan Oravissa. Kadonnut omasta kotipihastaan. Jaloistani meni voimat, ja henkeni salpaantui. Meidän pikkukylässämme. Jossain täällä lähellä. Jouduin pinnistelemään, että sain päässäni poukkoileviin ajatuksiin tolkkua. – Mihin aikaan lapsi oli kadonnut? Tyttö vai poika? Minkä ikäinen? – Odotas nyt, kun tarkistan noista muistiinpanoista, kun saisin vaan selvää näistä harakanvarpaista… Niin, lapsi on yhdeksänvuotias tyttö, Sofia Sihvonen. Äiti oli nähnyt tytön leikkivän ulkona vielä kahden maissa, mutta neljän aikaan, kun hän oli huutanut tyttöä syömään, tätä ei ollut löytynyt mistään. Ei pihamaalta, ei kavereiden luota eikä läheisestä metsästä. Metsää ovat kuulemma haravoineet läpi neljän ja viiden välillä, ja tekivät katoamisilmoituksen vähän ennen

viittä. Janne ja Omid ovat menossa sinne tutkimaan sitä katoamispaikkaa, mutta jos sinäkin pääset käymään paikalla, niin voisit jututtaa vähän niitä vanhempia. Voit huomata jotain, mitä eivät itse ole hoksanneet. – Joo, voin mennä. Laitatko tekstiviestinä vielä heidän osoitteensa? – No kyllä kai sinä sen kylän asukkaat tunnet, ikäsi siellä asunut. Ja mitäs siellä nyt on asukkaita? Rapiat pari sataa? Semmoisessa porukassa sitä kai kaikki tuntee toisensa. – No näinpä, juu. Mutta en näitä Sihvosia. Lähden nyt sinne paikan päälle, palataan asiaan. Pujotin työpuhelimeni taskuuni, nousin ja vilkaisin äitiäni, joka tuijotti keskittyneesti alueuutisia. – Minun pitää nyt lähteä. Äiti mumisi vastauksekseen jotain ja heilautti kättään. Sen kun menet. Älä suotta minusta murehdi. Kyllä minä täällä pärjään. Sellaisia äitini yleensä mumisi. Samoja lauseita, samassa järjestyksessä, samalla nuotilla. Niitä äiti jupisi vielä, kun olin jo verannalla menossa, ja hän kuului kohentavan pönttöuunin tulta. Sihvosen pihatie oli täynnä autoja, ja tummia hahmoja liikuskeli tiellä, metsässä ja rannassa. Tummana vellova vesi väänsi vatsani nurin. Kävelin heidän talolleen, joka oli täynnä ihmisiä. Oravilaisia vanhuksia, naapureita, suurin osa tuttuja kasvoja. Kaikki tervehtivät minua vaiteliaina ja ohjasivat minut keittiössä istuvien vanhempien luo. Kadonneen tytön äiti hytisi kuin kylmissään, ja isä tuijotti ulos valkoisena kuin lakana. Heidän eteensä asetellut teekupit jäähtyivät koskemattomina. – Isa Karos Savonlinnan poliisista, iltaa. Tulin teidän tekemän katoamisilmoituksen takia.

– Niin, Sofia…, äiti ehti sanoa ennen kuin hänen äänensä särkyi. – Tytön kännykkään olette tietysti jo yrittäneet saada yhteyttä? – Ei sillä ole kännykkää. Ei se ymmärrä semmoisten päälle. Sofia on niin erilainen kuin muut sen ikäiset. Siksi tämä koko juttu… on niin vaikea käsittää. – Kyläläiset näyttävät etsivän tyttöä koko ajan, ja hän varmasti löytyykin pian. Joskus tämän ikäiset lapset keksivät kaikenlaista, eivätkä tule ajatelleeksi vanhempien hätää. Kaikki selviää. – Sofia ei ole sitä tyyppiä, joka karkaisi kotoaan. Nyökkäsin. – Lähdetään liikkeelle niin, että minä kysyn teiltä päivän tapahtumista aikajärjestyksessä, jotta saan jonkinlaisen käsityksen, mitä on tapahtunut ennen hänen katoamistaan. Yritin pitää ääneni tasaisena ja luottamusta herättävänä, vaikka pahoinvointi velloi vatsassani samaan tahtiin kuin ikkunasta tummana heijastuvan Saimaan aallot. Pidin katseeni poissa ikkunasta ja hain katsekontaktia vanhempiin. Napsautin kännykkääni nauhoituksen päälle. – Mihin aikaan Sofia heräsi tänä aamuna? Vanhemmat näyttivät hölmistyneiltä, mutta vastasivat tunnollisesti. – Puoli seitsemältä, niin kuin aina. Hänen pitää ehtiä koulukyytiin puoli kahdeksaksi. – Koulukyytiin? Bussiin vai taksiin? – Taksiin. – Kukas niitä koulukyytejä nykyään hoitaa? – Paikallinen taksiyrittäjä, Massisen Veikko, ajaa lapsia, jotka asuvat tässä kylällä, ja hänen kuskinsa Kari Kuronen tuo lapset ainakin Laasalantien varresta, sen tarkemmin en tiedä. 23