Reijo Alamaunu: Lippomiehen viimeinen kesä / lukunäyte

lukunäyte

2

Reijo Alamaunu

LIPPOMIEHEN VIIMEINEN KESÄ ja muita kalastustarinoita

Myllylahti Oy Espoo 3

www.myllylahti.fi

Kannen kuva: Markku Alamaunu, Seppo Alamaunu © Reijo Alamaunu ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-891-4 (Sidottu) ISBN 978-952-202-912-6 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2018

4

Sisältö Lippomiehen viimeinen kesä..............................................7 Äijän pelastaja ....................................................................23 Erkkolan pappa pelastaa päivän.......................................33 Pilkintä piristää...................................................................44 Ansiomerkillä mestariksi...................................................58 Laitimmainen kerta............................................................71 Simojoen sulttaani..............................................................92 Haamu-Aaroni................................................................. 109 Tervahaudan elläinhauki................................................. 125 Lentävä porilainen........................................................... 135 Viimeisen päälle pilkkimies............................................ 153 Parvajärven piru.............................................................. 165 Parvajärven valtiaat......................................................... 176 Kokonaisvaltainen kuva................................................. 187

5

6

LIPPOMIEHEN VIIMEINEN KESÄ Kevätaurinko oli sulattanut lumet jo vähiin Kemijoen Taivalkosken rantamilta. Kalliot työntyivät mustina esiin lohkeilleiden jääpurasten ja lumirippeiden alta. Kosken kohina oli selvästi muuttunut talvikuukausien jälkeen.

Nyt siitä kaikui suoranaista uhmaa, pidäteltyä voimaa.

Etelänmailta kotikonnuilleen palannut västäräkki keikutteli rantakallion päällä pyrstöään, tarkkaili ja napsi nokkaansa näkösälle tulevia pikku hyönteisiä, jotka auringonlämpö oli herätellyt kallion koloista. Välillä se lopetti touhuilunsa, käänteli vain päätään puolelta toiselle.

Kaiketi kuunteli kotikosken keväisiä terveisiä.

Läheisen lohkareen päällä istui toinenkin ”koskilainen”. Fredrik Korva, kyläläisten puheissa Korva-Reetu, oli tullut kosken rannalle aivan tiettyä asiaa varten. Jäidenlähtö, tuo jokakeväinen tapahtuma, kiinnosti koskilaisia, eritoten kalamiehiä, suunnattomasti. Ja Reetu oli näitä molempia. Syviä henkosia piipustaan imien hän katseli kosken alajuoksulle. Keväinen koski oli työntänyt jäänreunan jo pitkälle, aina Jänkälänrantaan saakka, johon oli muodostunut melkoinen jääpato. Siellä rytisi ja rysähteli. Talvi ei halunnut vapauttaa koskea suosiolla. Vesi oli selvästi nousussa. Jääpato oli tukkinut vedeltä kulkutien.

7

Reetu paineli peukalollaan rouheita tiiviimmin piipun koppaan. Taas pöllähti taivaalle paksu ”Jymy-pilvi”. Katse kääntyi nyt yläjuoksulle päin.

Siellä näkymä oli aivan toisenlainen: koskenniska oli vielä vankasti jään peitossa, mutta nouseva vesi saisi yläpuolenkin jäät pian liikkeelle. Sen Reetu vanhastaan tiesi. Jos alapuolen tammi ei helpolla laukeaisi, tulisi tänä keväänä kova jäidenlähtö.

Miehen pää kääntelehti kahtaalle ylä- ja alajuoksun välillä. Korvat kuuntelivat rytinää koskessa. Sitten katse osui yhtäkkiä kallion päällä hyppelehtivään västäräkkiin.

– Katohan! Jokos se on keikkaperse kerenny kosken rannale! Se on sitte jäitten menua, mutisi Reetu puoleksi ääneen ja puhalsi innoissaan paksut savut piipun uumenista kevättuulen vietäväksi.

Ei Korva-Reetu taikauskoinen ollut. Olipahan esivanhemmiltaan ja omankin kokemuksen kautta oppinut monia luonnon asioita, senkin, että jäät lähtevät Taivalkoskesta jotakuinkin västäräkin saapumisen aikoihin.

Toki luonnon kalenterissa oli vaihteluitakin. Mutta nyt enteen näkeminen sai miehen mielen tavallista iloisemmaksi. Kulunut talvi oli ollut Korvan perheelle vaikea.

Vaimon ja kuuden lapsen elättäminen näinä aikoina ei ollut helppoa.

Reetun piippu korahteli pahaenteisesti. Rouheet olivat palaneet loppuun. Hän kopisteli piippuaan allaan olevaan kallioon, kun kuuli takaansa tutun äänen.

– Millonkhan ne jäät lähtee vuona yheksäntoistasattaaneliäkymmentäkaheksan Kemijoen Taivalkoskelta?

Reetu vilkaisi taakseen vain todetakseen naapurin8

sa ja kalakaverinsa Otto Niskan tulleen koskelle, kaivoi sitten housunlakkaristaan tupakkimassin ja alkoi töpehtiä siitä uutta täyttöä piippuunsa. Se oli rituaali, jonka Reetu teki aina huolella. Aikaa se vei mutta eipä tarvinnut polttelijan enää parsia tekemäänsä, eikä kaivaa ”syttöjä” taskustaan. Sytyttäminen vei tällä kertaa tavallistakin kauemmin. Sen lomasta Reetu sai viimein sanottua: – Semmoset merkit… mmmbhh, mmmbhh… on ilimasa, että tänhän rytisee.

– Ei sunkhan vielä tänhän… Kovin on niska lujannäkönen.

Reetu imeskeli tulen piippuun kaikessa rauhassa, katsoi sitten silmät sirrillään kaveriaan. – Eppäilekkö, etteivät lähe? Mie kuule sanon, että jäät on ilthan mennesä menhet jo Isohaarhan asti. Parin viikon päästä pääshän lippoamhan. Kunhan saahan ensiksi tukkilautat laskettua kosken alle. Tulis vain tyvenet ilimat, niin saatais lasku käynthin.

– Saapa nähä. Etteivät vain kökötä tuosa vielä ens viikolaki…

– Kyllä se on viishainta, että rupiat jo pikkuhilijaa kaatamhan ulukuja lohipatua varten.

– Eikös nyt kumminki pelekkä lippolava riitä näin aluksi? Meinaan, ei kait sitä tuluvakoskhen ruveta patua tekemhän?

– Ei tietenkhän! Mutta tuluva mennee äkkiä ohi ja sillon pittää päästä rantaa paremmile apajile. Ja piä mielesä, että tämä on sitte se vihoviiminen lohennousukevät täälä ja tietenki koko joesa. Sitä saatanan voimalaitosta piti alakaa rakentamhan… Vaikka jo yli kakssat9

taa vuotta sitten kiriotetusa laisa sanothan, jotta äläkhön kukhan tokheita siihen laihin rakentako, että se sillä valta- tai kulukuväylän sulukee ja toisen kalapyy’ysten ylä- ja alapuolela tekkee hyöyttömäksi!

Nyt sai vuorostaan Otto tuijottaa Reetua hyvän aikaa ihmetellen. – Pittää sitten lähtiä… sinne ulukumethän, sai hän viimein sanotuksi ja lähti lompsimaan tulojäljilleen.

Korva-Reetun ennusmerkit pitivät. Iltapäivällä koskessa kävi kova rytinä, kun jäämassat huilasivat kosken alle.

Alajuoksulla ollut jääpato laukesi ja niin oli Taivalkoski luonut jäänsä armon vuonna 1948. Tämä vuosi jäisi Kemijokivarren asukkaiden mieliin pysyvästi. Lohen ja muun arvokalan nousu jokeen loppuisi pysyvästi. Jokisuuhun rakenteilla oleva voimalaitos valmistuisi ja betoninen pato estäisi kalan nousun merestä jokeen. Kalastus oli tuonut moneen taloon tärkeää lisätienestiä. Nyt siitä tulisi loppu. Ei ihme, että jokivarren taloissa odotettiin syksyä ja tulevia vuosia pelonsekaisilla tunteilla.

Niin myös Korva-Reetun mökissä. Pirtissä pyöriskeli Veera-emännän lisäksi viisi ”mukulaa”. Emännän pyöreydestä päätellen kuudes oli tulossa. Sotavuodet ja pula-aika olivat panneet Korvan, kuten monen muunkin mökkiläisen, talouden kovalle koetukselle. Köyhyyttä ei totta tosiaan voinut salata, kun katseli Korvan kattilakunnan touhuilua pirtissä. Avojaloin, paitasillaan pienimmät höpöstelivät lattialla.

Reetulla oli jo sen verran ikää, ettei sotavaltio häntä enää ollut tarvinnut urakoihinsa, vaikka hän Suoje10

luskunnan harjoituksissa oli joskus joutoaikoinaan käynytkin. Harvoiksi olivat käynnit jääneet. Perheen elättämiseksi oli leipä otettava sieltä, mistä suinkin mahdollista. Kolme lehmän kantturaa ei siihen vielä riittänyt, saatikka kourallinen leipäviljaa, joka omasta pellosta lähti.

Savotat ne olivat mökkiläisen tuki ja turva. Lisäksi oli Reetulla vielä erikoisempi tulonlähde. Hän toimi muutamien muiden miesten kanssa lautanlaskijana.

Talven aikana kaadettu puutavara laskettiin kosken alle suurina lauttoina. Se, jos mikä, vaati todellista ammattitaitoa. Lautta piti saada ehyenä koskesta alas. Siihen pystyi vain kourallinen jokivarren miehiä. Jokaisella laskijalla oli omat niksinsä ja maamerkkinsä, joiden mukaan lauttaa ohjasi. Eikä niitä toisille kerrottu. Yleensä merkit siirtyivät perintönä isältä pojalle.

Lautalla oli tavallisesti viidestä kuuteen miestä, monesti enemmänkin, takamelalla kaksi, edessä sitten useampi mies heilutti airoa laskijan ohjeitten mukaan.

Lautat laskettiin, mikäli mahdollista, aina tyvenellä säällä, koska tuulihan saattoi ajaa lautan pois oikealta väylältä. Niinkin joskus kävi ja seuraukset olivat huonot: lautta särkyi törmättyään karikoihin. Ja silloin oli lautan miehistölläkin henki katkolla, kun joutui uimasilleen tulvivaan koskeen. Yhtä kaikki, lautanlaskijat tienasivat joskus ”rumastikin” rahaa. Kun saivat yhden lautan laskettua ja jalkansa takaisin kovan maan päälle, he juosten kiiruhtivat takaisin koskenniskalle seuraavan lautan selkään.

Yksi käytetyimmistä laskijoista Taivalkoskella oli Matti Rantamartti. Oli muitakin, kuten Maunun-Janne, 11

Otto Piippola, Matti Alamaunu ja Henrik Viktor Maunu, tutummin Maunun Vittori.

Kalastus tietenkin, varsinkin sulan veden aikana, antoi myös oman lisänsä mökkiläisen ruokapöytään.

Riittipä kalaa tavallisesti myyntiinkin. Taivalkoskesta pyydetty lohi oli kysyttyä tavaraa. Yli metristä lohta kutsuttiin loheksi, pienempi oli vain kala.

Korvan isäntä oli jo vuosia osallistunut lohen lippoukseen samassa porukassa Niskan Oton ja Näverin Pekan, ”Näävelin”, kanssa. Nääveli-nimitys oli tarttunut kyläläisten puhekieleen muhkeista Ståhlberg-mallisista riippuviiksistä, joita Pekka usein sormillaan siveli innostuessaan tuttujen kanssa juttusille. Yksissä tuumin he jokakeväisessä kalastushuutokaupassa huusivat kalapaikakseen jonkun Taivalkosken monista kala-apajista. Yleensä apajat pysyivät samojen kalastajien hallussa vuodesta toiseen. Vaihtoakin toki tapahtui. Siitä sai kumminkin olla varma, että jos jonakin kesänä tietystä apajasta nousi runsaasti lohta, tai muuta kalaa, nousi sen paikan huutohinta seuraavana keväänä tavallista korkeammalle. Totta oli kyläläisten puheenparsissa sanonta: ”Kaipotellen kalansaalis, levitellen lehmänanti”.

Hyvät kalansaaliit pyrittiin peittelemään ja jotkut menivät niinkin pitkälle, että pyydykset koettiin yöllä!

Mutta koskessa kyllä riitti hyviä apajia ja jokaisella oli oma nimensä. Oli Marietaa, Lapakonttia, Sonninpersettä, Äijännurkkaa, Karhunpersettä, Korvannokkaa, Näveriää, Nenää ja paljon muita.

Viime vuosina Reetu oli kumppaneineen isännöinyt Marietaa ja Nenää. Marieta sijaitsi kosken länsi12

puolella ”Koskipirtin” rannassa, Nenä samalla kohdalla ulompana väylässä. Nenälle pääsi vain tulvan mentyä ohitse sinne rakennettuja ”portaita” pitkin. Portaiden rakentaminen oli luku sinänsä. Vaati taitoa, kokemusta ja rohkeutta työntyä kuohuvan kosken sekaan ”ulukujen” selässä. Sen homman Nääveli taisi. Hän oli portaiden teossa pääarkkitehtina, puihinpanijana, kuten sitä virkaa kalastajien kielessä kutsuttiin.

Tulva kesti pitempään kuin mitä Reetu oli ennustellut.

Melkein kaksi viikkoa koski pauhasi voimiensa tunnossa antamatta kalastajille mahdollisuutta aloittaa lohen lippousta. Reetu oli jo ennen jäiden lähtöä kunnostanut lipponsa, ja kalaporukan kanssa yhdessä oli hankittu lippolavaan tarvittavat parrut ja kansilaudat. Poikaset olivat jo muutamia päiviä nostaneet hyvänlaisia harrisaaliita mato-ongella kosken suvantokohdista. Odotellessaan lippouksen alkua oli Korva-Reetu laskenut useita tukkilauttoja onnistuneesti kosken alle. ”Juoksuttakaa mellaa, juoksuttakaa mellaa”, oli kaikunut tiheään lautan syöksyessä kuohujen seassa uudessa väylässä alajuoksulle.

Puut oli saatu uitettua ja nyt olisi vihdoinkin kalastuksen vuoro. Ensin piti kuitenkin koota lippolava Marietan apajalle.

Kahden parrun väliin naulattiin kansilaudat. Lavan etureunaan tuli poikittaisparru estämään lippomiestä luiskahtamasta koskeen. Samoin sivuille kiinnitettiin vielä toiset pitkittäisparrut kansilautojen päälle. Näin lippomies seisoi kuin kaukalossa ollessaan lavan pääl13

lä. Sivuparrujen rannanpuoleiset päät oli ankkuroitava tiukasti kallionkoloihin ja painoksi laitettava isoja kiviä.

Kiinnitys varmistettiin vielä köydellä. Etureuna työntyi rantakalliolta parisen metriä kosken päälle. Näin oli lippomiehen työmaa valmis. Hyvä siitä oli lippoa koskessa uittaa.

Ensimmäinen lippoamisvuoro lankesi Korva-Reetulle. Huopahattu päässä, sarkapusero päällään, pussihousut ja kumiteräsaappaat jalassa hän tarttui liki viisimetriseen lippoon ja asteli lavalle. Koetteli vielä hytkyttelemällä lavan kestävyyttä. Kestihän se. Katsoi sitten allaan kuohuvaan koskeen ja muitta mutkitta painoi lipon veteen ylävirran puolelle ja lähti kuljettamaan sitä alavirtaan käyttäen hyväksi pitkän varren suomaa ulottuvuutta.

Ensimmäinen veto oli tyhjä. Toisen vedon puolivälissä Reetu tunsi lipon liinassa rajun nytkähdyksen ja alkoi nostaa lippoa koskesta. Lippoaminen ei ole mitään poikasten hommaa. Hartioissa ja käsivarsissa on oltava voimaa, millä nostaa pitkän varren päässä verkkoliinassa rimpuileva kala maalle. Varsinkin jos lippoon sattuu vähintään metrinen lohi! Tällä kerralla Reetun lipossa rimpuili vain alle kymmenkiloinen kala.

Reetu riiputti kalan kalliolle, kolkkasi sen hengiltä ja antoi sitten lipon ”Näävelille”. – Siinä on sulle värkit!

Rupiat vuorostas lippuamhan sillä aikaa ko mie perkkaan tämän ensimmäisen kalan. Jaa, mutta kait sitä on piipullisen jo ansainnu, sanoi Reetu ja kaiveli housunlakkareitaan.

– Piiputtele sie vain kaikesa rauhasa. Kyllä met 14

Oton kansa jatkama lippoamista. Et kerkiä entistä siivota, ko jo toista sulle tarijothan perattavaksi! Tiiä, vaikka saatais jo lohi! naureskeli Nääveli.

– Siinäpähän pyyättä! Saamamiehet on erikshen.

Mutta lohiakin alkoi tulla. Useitakin. Pienemmistä puhumattakaan. Mies liponvarressa vaihtui tämän tästä, entisen kiikuttaessa kalaa perattavaksi. Sama tahti näytti olevan muillakin apajilla. Marietan lippoajat eivät suinkaan olleet ainoita saamamiehiä. Se ainakin oli varmaa, että lohi nousi ainakin näin alkukaudesta joukolla jokeen.

Jo heti kättelyssä piti Reetunkin heittää sarkapusero kalliolle ja flanellipaita tuulessa hulmuten hän kaapi lipolla kuohuja. Ja taas nousi kymppikiloinen kuohuista.

Moneskohan lienee!

– Soon pojat yhen lähettävä kuskaamhan kaloja aitan kylymyythen. Pääsevät muuten pillautumhan, sanoi Nääveli.

– Mie tästä jouan kyytipojaksi, lupautui Reetu roimiessaan kalaa nuijalla niskaan.

– Voi mahoton, ko tullee kallaa! Ei kait tämmöstä ole koskhan ennen ollu! ihmetteli Otto innoissaan.

– Niinku viimistä päivää!

– Eikös se vähän niin olekki! Viimistä kertaahan se lohi Kemijokhen nousee, muistutti Nääveli ja meni vuorostaan lavalle.

Reetu lähti rahtaamaan kaloja aittaan. Sieltä niitä tulisi sopimuksen mukaan iltasella Karjapohjolan kuorma-auto hakemaan ja kuljettamaan kaupunkiin. Useamman kerran sai Reetu aitalla käydä, ennen kuin sai kalat 15

sinne kiikutetuksi. Ja käyntien aikana tuli uutta saalista.

Hyväkin päivä kallistuu iltaan. Kun Nääveli, Reetu ja Otto lopettivat ensimmäisen lippopäivänsä, oli kokonaissaalis kolmekymmentäkolme lohta! Päivän päätteeksi kala-aitalle kokoontui iso joukko muitakin kalamiehiä. Joukolla ihmeteltiin lohien paljoutta joessa.

– Enpä ole ennen tämmöstä saalista yhen päivän aikana saanu! Marietasta nousi kolomekkymmentä ja kolome lohta! kehuskeli Nääveli muille.

– Kyllä te oletta vielä poikasia Maunun Vittorin rinnala, sanoi Piippolan Otto. – Se on saanu yksithän ”Karhunpersheestä” viiskymmentänelijä lohta! Että on teilä siihen vielä matkaa!

– Älä perhana! Niinkö palijon? ihmetteli Nääveli.

– Sehän nyt ei ole mikhän kumma. Saihan se Vittori viime kesänäki ”Kililänhauasta” samala nostola kolome lohta. Painovakki kolomekkymmentäkuus kilua yhthensä! muisteli Reetu. – Ja ”Näveriän” lippopaikasta nosti melekein kahenkymmenenviien kilon lohen.

– Joo, kalamies se Vittori on, myönsi Nääveli.

Lohen lippoaminen jatkui samanlaisena päiväkausia.

Lohta nousi enemmän kuin koskaan. Kyläläiset olivat sitä mieltä, että lohi nousi uhastaankin suurella joukolla jokeen. Olihan siihen nyt viimeinen tilaisuus. Ensi kesänä jokisuussa oleva pato estäisi sen jokeen pääsyn.

Kesän edetessä vesi koskessa väheni ja lohen nousu loppui. Alkoi siianpyynti. Piti rakentaa portaat ”Nenälle”. Portaat oli eräänlainen riu’uista rakennettu silta, joka rakennettiin pohjaan painettujen tolppien varaan.

16

ja”.

Tässä hommassa Nääveli oli mestari, ”puihinpani-

Hänen johdollaan rantakalliolta laitettiin puolenkymmentä puurankaa, ”ulukua”, rinnatusten kohti väylää. Ne sidottiin toisiinsa kiinni koivupunoksella, patovittalla, ja sieltä täältä poikkipuilla. Vesirajaan painettiin pohjaan tukipylväät leveään haara-asentoon ja sidottiin lujasti ulukujen kanssa yhteen. Tukipylväistä ylävirranpuoleinen oli nimeltään ”marin” ja alavirranpuoleinen ”nydepuu”.

Ulukujen selkään laitettiin vielä isoja laattakiviä painoksi, jotta porras pysyisi tukevasti paikoillaan, eikä virta veisi sitä mennessään.

Uudet ”ulut” sidottiin entisten jatkoksi ja noin parin metrin päähän laitettiin uusi marin ja nydepuu.

Kuohuvaan koskeen tukipylväitä laitettaessa oli tärkeää, että niille löysi sopivan kolon pohjasta, jotta ne pysyisivät paikallaan. Tätä tärkeää, vastuullista ja vaarallistakin työtä teki ”puihinpanija”, edeten koko ajan rakennelman keulilla. Eikä apumiestenkään työ ollut herkkua.

Voi vain kuvitella, miltä tuntui kävellä kuohuvan kosken keskellä kiikkerän riukurakennelman päällä viemässä uusia ulukuja puihinpanijalle!

Rakentaminen oli hidasta ja vaivalloista. Nenälle pääseminen kesti yleensä pari kolme päivää, riippuen veden korkeudesta ja virran voimakkuudesta. Tällä kerralla määränpää tavoitettiin kahdessa päivässä.

– No siinä se nyt on valamis tie lippomiehen kulukia, huokasi Nääveli ja hyppäsi padon päältä Nenän kalliolle.

17

– Eikä tarvinnu puihinpanijan kastella ittiään koko aikana! Eikhän sen kunniaksi kuitenki kastella vähän kurkkua, sanoi Reetu ja kaivoi takataskustaan taskumatin ja ojensi sen Näävelille.

– Sehän käy hyvästi!

Niskan Ottokin ehätti paikalle suuri pärekori ja lippo mukanaan. Huomasi kaverien puuhat. – Jahas!

Täälä lippomiehet on ratkennu ryyppäämhän, vaikkei ole vielä yhtä ainuvaa siikaa kontisa! Miepä otan siikapäivyysesimiehen oikeutuksela juomat takavarikhon.

Otto sieppasi ”varpusen” Näävelin käsistä ja otti itsekin siitä pitkän ryypyn. Irvisteli päälle pitkään. – Mitähän helevettiä se tuo Reetu on tähän mathin laittanu?

Tuskin on ”Monopoolin” juomia.

– Mistäpä sitä mualta tikkuviinaa saa ko valtion viinakaupasta, Reetu puolusteli.

– Tuo ei ollu tikkuviinaa! Mutta eikös sitä aleta siianpyynthin? esitti Otto.

– Se vain soppii. Kuka alottaa? Reetu kysyi.

– Annettaisko tuon puihinpanijan yrittää ensin, ko on tänne tien tehnykki? Otto ehdotti.

Nääveli tarttui liponvarteen ja meni virranlaitaan lippopaikalle. Nenälle ei näin matalan veden aikaan tarvinnut rakentaa edes lippolavaa, vaan homma kävi kallion päällä seisten. Oli siinä omat riskinsäkin. Pinnan ollessa märkä kallio oli petollisen liukas. Silloin sai olla varuillaan, ettei luiskahtanut virtaan. Mutta nyt oli kallio kuiva.

– Jätethänki tuo Nääveli tänne ja lähethän ”Koskipirtile” kahavile, ehdotti Otto.

18

– Huiskuttelet vain sitte, kun vasu on täys, sanoi Reetu Näävelille kiivetessään ulukujen selkään.

Nääveli jäi lippoamaan, kun toiset menivät rantaan.

Lohenlippous tuotti tänä kesänä enemmän kuin miesmuistiin. Korva-Reetukin oli aloittamassa uuden talon rakentamista osittain kesän lohirahoilla. Lainaa piti tietysti ottaa lisäksi. Jokainen kalastusta harrastanut tienasi kesän kuluessa melkoiset lisukkeet ansioihinsa, joita vielä siianpyynnillä ja elokuulla alkavalla nahkiaisen pyynnillä kartutettaisiin.

Siianpyyntiä tehostettaisiin vielä tekemällä myöhemmin ”Nenältä” jatkopato ylävirran suuntaan ”Ankkurinvarteen”.

Siianlippous lähti kohtalaisen hyvissä merkeissä käyntiin. Kalaa tuli myyntiin asti. Reetu valmistautui vuorostaan liponvarteen. Hän mennä koikkelehti porrasta myöten Nenälle. Nääveli teki sieltä lähtöä rantaan.

– Eikös se ollu semmonen puhe, että lippoat vasun täythen, ennen ko rupiat huitomhan vaihtua? Puolelhan tuo vasta on, moitiskeli Reetu leikillään.

– No joo, ko päästelin osan takasin jokhen. Ei olis heti kehannu viiä täysinäistä vasua aitale. Nousee huuot ens kevväänä muuten pilihvin, naureskeli Nääveli.

– Taitaa olla huutajat, jos kalamiehekki ens kevhäänä vähisä! Kuka hullu se tyhyjästä joesta ostaa kalapaikkaa? Piruko…?

– No, kait sitä ainaki rantavesistä merroila pyyethän, jos ei muuta, niin matikantumppia, sanoi Nääveli ja lähti tauonpitoon Koskipirtille. – Met haema Oton 19

kansa tuon vasun kohta aitale! hän vielä huikkasi peräänsä.

Reetu katsoi taivaalle ja totesi, että taivaan enteet ennustivat sadetta. Ennen kuin ryhtyi lippoa heiluttamaan hän pani piippunsa lämpimille. Savukiekurat pöllähtelivät suupielistä, kun hän painoi lipon ensimmäistä vetoa varten veteen.

Siikoja nousi silloin tällöin pitäen lippoajan mielenkiinnon hereillä. Reetun ennustama sadekuurokin alkoi heitellä pisaroitaan kalastajan niskaan. Ei hän siitä juuri välittänyt, luotti sarkapuseronsa pitävän moisen kuuron kurissa.

Mutta sen verran vettä taivaalta tuli, että se kasteli kallion pyytäjän kumiterien alla. Kivi meni iljanteiseksi, varsinkin, kun Reetun kumiterien pohja oli jo kauan sitten kulunut sileäksi. Kenkä lipsahtikin jo pahaenteisesti Reetun nostaessa lippoa koskesta. Verkkoliinassa sätkytteli kaksi komeaa siikaa.

– Satakhon vaikka ämmiä! Ei täältä nyt kannate pois lähtiä, ko näyttää kalantulo senku parantuvan. Jos sais ainaski vasun täythen, mietiskeli Reetu ja alkoi taas kauhoa kuohuja.

Silloin jytkähti lippoon jotakin suurta. Varressa tuntui ankara tutina. Reetu yritti nostaa lippoa vedestä.

Varsi taipui ja verkkoliinassa rimpuilu sen kuin voimistui.

– Mikä perhana… Enkö muka yhtä kallaa saa ylös.

Reetu punnersi kaikin voimin. Varsi taipui ja taipui ja johan alkoi vedestä liina nousta. Liinan perässä potki aivan valtava lohi! Näky yllätti Reetun täysin. Tähän ai20

kaan kesästä lohi, ja vielä tuollainen mörkö!

Reetu alkoi varovasti kääntää lippoa kallion päälle.

Se oli hankalaa, sillä hänen otteensa varresta oli aivan sen yläpäästä. Lohi alkoi tempoilla rajusti. Silloin lipesi Reetun jalka kalliolla ja hän liukastui koskeen. Ote liposta ei löysännyt vielä vedessäkään. Reetu tunsi uppoavansa. Tuntui siltä, kuin lohi olisi lähtenyt vetämään häntä kuohujen kätköön. Oli turhaa kamppailla vastaan. Kuningaslohi oli voimakkaampi omassa elementissään. Reetu yritti vielä kamppailla mutta sitten kaikki musteni. Fredrik Korva antoi periksi.

– Ei kait se ole koskhen puonnu? kysyi Niskan Otto.

– Jos se on lähteny kotia kesken kaiken? Pittää ainaki käyä tarkistamasa ja Veerallekki sanua…, ehdotti Nääveli.

– Olisko se iliman mithän puhumatta kothin lähteny?

Miehet olivat tulleet yhdessä hakemaan kalakoria ja yllätys oli suuri, kun lippomiestä ei näkynyt missään.

Lippoineen päivineen oli mies kadonnut. Vain kalakori oli entisellä paikallaan. Koskipirtilläkään ei kukaan ollut huomannut mitä oli tapahtunut. Selvisi kuitenkin, ettei Reetu ollut kotiin tullut. Kyllä nyt olivat asiat hullusti!

Etsinnöistä ja naarauksista huolimatta Reetua ei löydetty koskaan. Korvan perheessä alkoi ahdistuksen aika. Uudistalokin jäi rakentamatta. Onneksi vanhassa saattoi vielä asua. Tapahtumasta riitti puheenaihetta pitkäksi aikaa. Aina kun kyläläisiä kokoontui yhteen, asia otettiin esille. Niin kuin nytkin, kun koskilaisia oli 21

ihmettelemässä padon sulkemista Kemijokisuulla, Isohaarassa, voimalaitoksen valmistuttua. Jokaisella oli omat arvailunsa, mitä Reetulle oli tapahtunut.

– Jos se lähti Amerikhan. Tienasi niin mahottomasti lohirahoja, että osti tiketin.

– Kyllä siinä niin kävi, että Reetun liphon ui niin iso lohi, ettei se saanu sitä ylös vaikka riski mies eläissään oliki. Uskokaa vain minua, lohi sen miehen vei! yksi vanhoista tiesi.

– Ei kait nyt lohi senthän miestä vie? epäili toinen.

– En tiiä. Mutta niin vain loppu lippous Korvan Reetulta, iäksi!

– Niinku meiltä muiltaki, totesi Nääveli kun katsoi, kuinka vesi nousi Isohaaran patoaltaassa.

22