__MAIN_TEXT__

Page 1

OSA I

E

YT Ä N U UK

L

7


YKSI Sininen hautausmaa syttyi ja sammui tien vieressä. Pian se katosi ja tilalle ilmestyi luminen metsä. Ohut lumikerros hehkui vuoroin sinisenä, vuoroin valkoisena. Väri vaihtui hätävilkun tahdissa, maisema sitä mukaa kuin ambulanssi kiiti eteenpäin. Mikan sisällä roihusi paljas kauhu. Ajatukset etsivät villinä pakopaikkaa. Pelko oman lapsen menettämisestä ruokki liekkiä, joka roihahti yhä korkeammalle ja poltti tuskallisesti aina kun nuolaisi tietoisuutta. Mika katsoi ambulanssinkuljettajaa. Mies näytti rauhalliselta. Lähtiessä kuljettaja oli sanonut, että kyyti ajetaan berttana, eli nopeasti mutta turvallisesti. Vilkut päällä ilman sireenejä. Kuitenkin heti ensimmäisessä risteyksessä kuski oli kytkenyt pillit päälle ja kaahannut päin punaisia, jolloin Mika oli lopullisesti tajunnut tilanteen vakavuuden. Mikan 22-vuotias poika Juuso makasi ambulanssin takaosassa tiedottomana. Poika oli pakattu liikkumattomaksi tyhjiöpatjaan, ja hoitaja vieressä tarkkaili hengitystä ja verenpainetta. Päijät-Hämeen keskussairaalassa otettu viipalekuva oli paljastanut kaularangan murtu­man, joka vaati leikkausta, lisäksi pojalla oli ilmeisesti lievä aivovamma. Kaularangan leikkaus onnistui vain yliopistosairaalassa, ja Töölössä oli paras asiantuntemus myös aivovammoista. Helsinki oli alle tunnin matkan päässä Lahdesta ja siten luonnollinen valinta, mutta silti Mikan oli käsketty valita Helsingin ja Tampereen välillä. Miksi? Pelkäsikö lääkäri että leikkaus epäonnistuisi? Olisi sittenkin pitänyt valita Tampere. Mika seurasi turtana, kuinka henkilöautojen punaiset takavalot yhdet toisensa perään jäivät heidän taakseen. Marras-

8


kuinen ilta oli pimeä, ja ambulanssin tuulilasiin satoi räntää. Suurin osa liikennevirrassa matelevista kuljettajista havahtui välkkyvään siniseen ja väisti ajoissa, mutta tasaisin väliajoin joku unelias idiootti pakotti heidät jarruttamaan ja odottamaan. Mika henkäisi syvään ja yritti rentoutua. Pian he saapuisivat moottoritielle ja matka helpottuisi. Mika räpytteli silmiään tiheään pitääkseen ne kuivina. Hän pyrki mielentilaan, jossa tunteet eivät koskettaneet. Juuri tällä kertaa se ei tahtonut onnistua. Pelissä oli aivan liian paljon. Juuso oli kaikki mitä Mikalla oli. Siitä lähtien kun hän oli joutunut kertomaan pojalle kaksivuotiaana, että tämän äiti on kuollut, hän oli elänyt vain pojalleen. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei ollut tehnyt yhtäkään valintaa punnitsematta Juuson parasta. Nyt poika oli kuitenkin jo aikuinen, jolla oli oma elämänsä, omat ystävänsä, oma tulevaisuutensa. Vain Mika oli jumissa menneisyyteen. Jos Juuso menehtyisi, hän jäisi totaalisen yksin. Kun ambulanssi ohitti Mäntsälän 170 kilometrin tuntinopeudella, Mika oli viimein saavuttanut mielentilan jota haki. Hän oli mytyksi käpertynyt musta piste omassa yksityisessä turvapaikassaan. Ulkopuolista maailmaa ei ollut. Mikään ei koskettanut häntä, ajatukset suorastaan kimpoilivat hänestä. Muistikuvat Juuson verisestä naamasta, ruhjeesta ohimossa ja umpeen muurautunut silmä. Helpotus siitä, ettei ollut perheenjäseniä, joita rauhoitella. Päätös siitä ettei Mikan isoveljen tarvinnut vielä tietää. Hoitajat odottivat ambulanssia Töölön Tapaturma-aseman ulko-ovella. Kun paarit vedettiin ulos ja Mika näki poikansa, hänen ryhtinsä lysähti. Juuson silmät olivat kiinni. Ilmatyynyjen väliin puristetuilla kasvoilla oli tyyni ilme, mutta vasempaan poskipäähän ulottuva ruhje näytti pahalta. Mika katsoi sivuun ja räpytteli entistä vimmatummin.

9


Paarien pyörät tipahtivat alas ja liukuovet avautuivat. Mika seurasi ryhmää sisälle sairaalaan. Pian he päätyivät valmistelusaliin, missä buffipäinen kirurgi odotti. Lääkäri raotti Juuson silmäluomia ja valaisi lampulla tämän silmiä. Juuso vain ynähti. Sitten lääkäri suoristautui ja ojensi kätensä Mikalle. Mika ei kuullut nimeä, tuijotti vain kättä joka pian leikkelisi hänen poikaansa. Mies veti käden pois. ”Kaulanikaman murtuma on epästabiili.” Kirurgi huomasi, ettei Mika ymmärtänyt, ja jatkoi: ”Irtonaiset luunkappaleet voivat vaurioittaa selkäydintä.” Mika tuijotti kirurgia kiinteästi, aivan kuin tämä olisi saapunut ulkoavaruudesta tuomaan tärkeää viestiä, mutta puhui tuntematonta kieltä. Vähä vähältä Mika kuitenkin pääsi sanoihin kiinni, tarrasi niihin yksi kerrallaan ja kokosi niistä lauseita. Lääkäri hidasti puhettaan moneen otteeseen ennen kuin Mika oli vihdoin mukana keskustelussa. ”Tärkeintä on nyt estää sekundaarimuutokset”, kirurgi jatkoi. ”Ensihoitajien raportin perusteella en olisi kuitenkaan huolissaan.” ”Mutta et ole varma?” ”Tiedämme enemmän leikkauksen jälkeen kun poika herää.” ”Mitä me pelkäämme?” Lääkäri vaikutti empaattiselta. ”Kaularangan murtuman riskinä on neliraajahalvaus. Mutta poika oli liikuttanut raajojaan ja ilmoittanut vain lievää pistelyä vasemmassa käsivarressa. Aivovamman seuraukset ovat sitten moninaisemmat.” Mika avasi suunsa kysyäkseen lisää, mutta lääkäri ehti edelle. ”Meidän pitää olla kärsivällisiä. Juuso on nyt täsmälleen oikeassa paikassa.” Sitten lääkäri selitti rauhallisella äänellä, miten viilto tehtäisiin Juuson kaulan etupuolelle, aataminomenan alapuolelle. Sisään mentäisiin siitä. Pojan lantiosta irrotettava luunpala korvaisi murskaantuneen nikaman. Lääkäri näytti avaimenperäänsä – rei’itettyä titaanilevyä – ja selitti, kuinka kiinnittäisi samanlaisen avulla luunpalan rinta- ja kaularangan

10


väliin. Hän käyttäisi viittä itseporautuvaa ruuvia. Rakenne olisi luja ja vaara ohi. ”Epästabiili murtuma, siis. Jos selkäydin on ehjä, niin kuin kuvien ja oireiden perusteella näyttää, leikkauksen jälkeen se myös pysyy suojassa.” Kun Mika ei keksinyt kysyttävää tai yksinkertaisesti saanut suutaan auki, kirurgi poistui ja hoitaja ohjasi Mikan ulos. Tämä tavoitteli viimeisen kerran Juuson katsetta, mutta pojan silmät pysyivät suljettuina. Hoitaja selitti että tälle oli kouristusten vuoksi annettu voimakasta rauhoittavaa. Hoitaja kehotti Mikaa odottamaan hotellissa. Hänelle soitettaisiin hyvissä ajoin ennen kuin Juusoa pääsisi katsomaan. Jäykin jaloin ja jähmein ajatuksin Mika laahusti ulos sairaalasta ja kiipesi taksiin, joka kyyditsi hänet Scandic Hotel Simonkentälle, ensimmäiseen hotelliin, joka hänelle oli tullut mieleen. Reseptionistin kysymyksiin hän vastaili robottina, sai avaimen ja pyytämänsä hammasharjan ja nousi hissillä viidenteen kerrokseen. Huoneessa hän lysähti puhdittomana sängylle ja sammutti valot. Uni ei tietenkään tullut. Illan ja yön tapahtumat vilistivät silmissä. Soitto poliisilta oli tullut juuri, kun Mika oli laskenut supermarketin muovikassit omakotitalon eteiseen Lahden Jalkarannassa. Töissä oli mennyt taas niin myöhään, että hänen oli pitänyt kiiruhtaa ehtiäkseen lähikauppaan. Konstaapeli oli löytänyt hänen numeronsa Juuson kännykästä. Faija – niin numeron kohdalla oli kuulemma lukenut. Juuso oli löydetty Kauppakadulta niska kerrostalon seinää vasten. Ruhjeet naamassaan. Kyljissä mustelmia. Mitä oli tapahtunut, ei tiedetty. Tuntemattomaksi jäänyt nainen oli soittanut hätäpuhelun. Kun Mika oli ehtinyt sairaalaan, Juuso oli jo kuvattu ja saanut lähetteen Töölöön. Ambulanssikuski oli vilkaissut häntä vain kerran ja käskenyt kyytiin. Ei ilmeisesti ollut halunnut päästää sokissa autonrattiin.

11


Kauppakassit olivat vieläkin eteisessä. Jogurtti ja piimä saisivat muuttua vaikka voiksi. Hän ei välittänyt muusta kuin Juuson paranemisesta. Jos leikkaus epäonnistuisi… Mika tuijotti pimeän hotellihuoneen kattoon. Katsoi vaikkei nähnyt. Kuunteli liikenteen melua vaikkei kuullut. Hän pikemminkin tunsi kuin näki Juuson. Sänkyyn heittäytyessään hän oli kadottanut turvapaikkansa, välinpitämättömyyden tilan, ja nyt hänen ajatuksensa ryntäilivät kuin kuolemanpelosta vauhko jänis päälle syöksyvän auton valokeilassa, tien puolelta toiselle. Ymmärtämättä hypätä turvaan pimeään. Mika näki Juuson puolitoistavuotiaana. Keittiön lattialla. Vauvamyssyn läpät korvilla. Poika rummutti kattiloita ja pannuja ja nauroi. Niin kuin vanhemmatkin. Maarit istui kyykyssä Mikan vieressä nauramassa. Mika muisti tuon harvinaiseksi jääneen hetken lämmön, mutta ei nähnyt enää Maaritin kasvoja. Valokuvakansion kuvat olivat Juusoa varten, hän itse ei vilkaissut niitä koskaan. Seuraavaksi hotellihuoneen kattoon ilmestyi tajuton 22-vuotias, joka makasi tyhjiöpatjalla. Poika oli pitkä ja komea, kuin ilmetty isänsä, kaikki aina sanoivat. Tuuhea tumma tukka, jykevä leuka, aistikkaat huulet. Ruskeat silmät, jotka nyt olivat kuitenkin piilossa, toinen silmä jopa umpeen muurautunut. Iho tumman sängen alla oli kalpea, pitkin leukapieliä näkyi kuivunutta verta, jota oli pyyhitty vain hätäisesti. Mika seurasi kuinka hotellin pimeään katonrajaan ilmestyi Lahden Akuutti24:n lääkäri, jonka kasvoilla oli tuskainen ilme. TT-kuvat oli lähetetty Töölöön, ja neurokirurgi siellä oli katsonut ne läpi. Mies leikkaisi Juuson samana iltana, kunhan vain heti lähdettäisiin. Neljään mennessä, jolloin kännykkä soi, Mika ei ollut nukkunut silmäystäkään. Ystävällinen naisääni puhelimessa kertoi, että Juuson leikkaus oli mennyt hyvin ja poika siirrettäisiin tehovalvontaosastolle. Mika voisi pikku hiljaa lähteä odottamaan pojan heräämistä. Viimeinkin kyyneleet tulivat.

12


KAKSI Aamuseitsemältä Juuso ja hänen huonetoverinsa, keski-ikäinen miespotilas jonka pää oli kääreissä, nukkuivat vuoteissaan sikeästi. Mika kuitenkin tuijotti naislääkäriä säikähtäneenä. Hänen oli annettu nukkua käytävän penkillä juuri kun Juusolla oli ollut hätä. ”Epileptinen kohtaus?” ”Kouristuskohtaus. Ne ovat tavallisia aivovammoissa. Hänelle annettiin voimakkaita rauhoittavia.” Yhtäkkiä Mika muisti Michael Schumacherin. Lasketteluonnettomuudesta oli jo vuosia, mutta formulatähti ei ollut vieläkään ennallaan. Ei ilmeisesti koskaan olisi. ”Onko se koomassa?” ”Ei, mutta unessa, ja hyvä niin.” ”Kuinka kauan kestää ennen kuin… ” ”Annetaan hänen nyt nukkua.” ”Sanoitte, että aivovamma on lievä?” ”Tämä ei ole kovin eksaktia tiedettä. Hän oli tajuttomana kymmenisen minuuttia, ja puolen tunnin kohdalla tajunnantaso oli laskenut, GCS oli arvioitu yhdeksitoista ja hänellä oli kouristuksia. TT-kuvassa ei näkynyt kuitenkaan poikkeamia.” ”Eli?” ”Emme tiedä. Solutason muutokset eivät näy kuvissa, joten joudumme seuraamaan tilannetta.” ”Toipuuko Juuso ennalleen?” ”Se on mahdollista. Päähän kohdistuneet iskut ovat kuitenkin arvaamattomia.” Vuoro oli vaihtunut. Juuson leikannut keski-ikäinen mieskirurgi oli muuntunut nuoreksi pisamanaamaiseksi nais-

13


lääkäriksi, joka ei ollut edes osallistunut leikkaukseen, mutta silti lääkitsi poikaa, luki papereita ja tulkitsi seurantalaitteiden lukemia ja kertoikin yllättäen, ettei kaikki ole hyvin. ”Missä on kirurgi, joka leikkasi? Mitä se sanoo?” ”Ei hän tiedä yhtään enempää. Leikkaus sujui odotetusti, vailla komplikaatioita. Kaikki tarvittava pojan eteen tehdään.” ”Mutta eihän tämä… ” Mika vaikeni kun näki lääkärin ilmeen. Turhaan hän naiselle ääntään korotti. Jokainen täällä teki parhaansa. Aamuyöstä hän oli sen nähnyt jokaisen vihreäpukuisen kasvoilta. Juuso oli terve nuorimies, jonka elämä oli vasta alussa. Jokainen sairaalan työntekijä oli alalla juuri tämän vuoksi. Pelastaakseen nuoria ja viattomia. Mika painoi katseensa. Lääkäri poistui huoneesta. Mika rojahti tuolille istumaan. Häntä kivisti ajatus, ettei hän ollut poikansa tukena, kun tämä heräsi, mutta sitä oli nyt myöhäistä murehtia. Kouristuskohtaukset ja aivovamma, joista hänelle kerrottiin, ruokkivat sellaista kauhua, joka ei jättänyt tilaa katumukselle. Paria tuntia myöhemmin Mika palasi alakerrasta aamukahvilta ja näki Juuson huoneen ovella pikkutakkiin ja farkkuihin pukeutuneen miehen. Mies jutteli lääkärin kanssa ja teki muistiinpanoja päällystakki käsivartensa päällä. Kun Juuso astui lähemmäs, hän tunnisti kaulalla roikkuvan poliisilätkän. Hän sävähti. Hän ei pitänyt poliiseista. Poliisi laski muistiinpanovälineensä ja ojensi kätensä vakavana. ”Rikosylikonstaapeli Jukka Sirén, Hämeen poliisilaitokselta Lahdesta. Olen pahoillani pojan puolesta.” Mika tarkasteli Siréniä. Poliisi oli ehkä kolmekymppinen, jäntevän voimistelijan näköinen, pikkuinen poninhäntä päälaella, niin kuin nuorilla oli nykyisin tapana. Mika esitteli itsensä ja mumisi kiitoksen. ”Tästä tulikin vakavampi tilanne”, Sirén sanoi ja tutki papereitaan. ”Partio onneksi huomasi pojan niskan asennon ja

14


tajusi olla liikuttamatta häntä.” ”Olen kiitollinen”, Mika vastasi kuivasti. Sirén nyökkäsi naislääkärille, joka pyysi anteeksi ja harppoi töihinsä. Sirén ohjasi Mikan edellään käytävää pitkin. ”Siirrytään vähän rauhallisempaan paikkaan juttelemaan.” Hetken kuluttua heidät ohjattiin tyhjään hoitajien taukotilaan. Pieni pöytä, kahvinkeitin. Paljon käsidesiä, pizzerioiden menuja. He istuutuivat pöydän ääreen. Sirén silmäili muistiinpanojaan. ”Tiedätkö mistä Juuso oli tulossa?” ”En. Olin töissä, ja… varmaankin se oli kavereiden kanssa ulkona… eikö siellä ollut ketään? Mitä Juusolle oikein tapahtui?” Sirén katsoi Mikaa pitkään epäilevän näköisenä. ”Et tiedä missä hän illalla oli? Ja kenen kanssa?” Mika pudisti päätään. Sirén silmäili häntä vielä hetken arvioiden ja palasi muistiinpanoihinsa. ”Juuso löydettiin maasta makaamasta Kauppakadulta. Hänet tunnistettiin lompakon ajokortin perusteella, puhelin oli tallessa, partio ilmoitti isälle… Entä äiti?” Sirén kohotti katseensa. ”Äitiä ei ole”, Mika vastasi nopeasti. Sirén jatkoi lehtiönsä selaamista. Mika tunsi olonsa vaivautuneeksi. Muun muassa. ”Kasvojen vasemmalla puolella oleva ruhje viittaa lyöntiin. Kyljessä olevat mustelmat potkuihin.” Mika vavahti, vaikka oli jo tietenkin päätellyt samoin. ”Kenen seurassa poika yleensä liikkui?” ”Minä… en tiedä. Se opiskelee oikiksessa Hesassa, mutta en tunne sen kavereita.” ”Missä hän Lahdessa asuu?” ”Kotona tai kavereillaan, mutta en minä niitäkään nimeltä muista, Lahden kavereita.” Mika katsoi käsiinsä. ”Puhelimella on viimeksi soitettu Emma Harjulle, tiedätkö kuka hän on? Tyttökaveri?” ”Ei Juusolla tietääkseni ole tyttökaveria.”

15


”Myös Roni Vänskä -nimiseen mieheen on oltu yhteydessä. Soittaako nimi kelloja?” Mika pudisteli päätään. ”Juuso… ei ole oikein koskaan tuonut ystäviään kotiin.” ”Ei hätää. Haastelen kyllä jokaisen kanssa.” Sirén katsahti lehtiöönsä. ”Juusolla on rekisterin mukaan kirjat täällä Helsingissä. Oliko hän Lahdessa viikonlopun vietossa?” ”Kyllä ja ei. Se viettää paljon aikaa Lahdessa, se on koulun ohessa töissä meillä… siis firmassa. Hyper Secure Systems, HSS oy.” ”Minkä alan yritys?” ”Tietoturva.” Sirén katsoi Mikaa yllättyneenä. ”Me ollaan pieni yritys, mutta omalla kapealla sektorilla ihan kansainvälistä tasoa.” ”Mitä juristiopiskelija firmassa tekee?” ”Ohjelmistoihin liittyy paljon juridiikkaa. Mutta se myös vähän ohjelmoi. Sun muuta.” ”Vai niin. Onko hänellä läheisiä työkavereita?” Mika mietti. ”Meitä on parisenkymmentä. Kaikki muut on sitä vanhempia, ja Juuso tekee aika joustavia tunteja, joten… En usko että se on tekemisissä kenenkään kanssa työajan ulkopuolella.” ”Kauanko Juuso on työskennellyt…” Sirén vilkaisi muistilehtiötään. ”HSS:ssä?” ”Kolme vuotta. Mutta osa-aikaisena.” ”Ja sinä olet esimies?” ”En, vaan meidän toimitusjohtaja Jarkko Seppä. Minä olen hallituksen puheenjohtaja. Mutta kuten sanoin, me ollaan pieni firma.” Mika oli tulossa kärsimättömäksi. Hän kaipasi olennaisempia kysymyksiä. Poika oli hakattu kadulla henkihieveriin. Sirén tarkkaili hetken Mikan ilmettä ja pläräsi taas lehtiötään. Mika sulki silmänsä ja yritti rentoutua. Keskustelu työ-

16


asioista oli siirtänyt hänet työmoodiin. Se tapahtui aina automaattisesti. Silloin hän oli asiallinen ja tehokas, sihteerinsä mukaan myös kärsimätön ja autoritäärinen. Vapaalla ollessaan, sihteeri oli kuitenkin pehmentänyt, Mika muistutti toisinaan jopa ihmistä. Sirén oli ilmeisesti viimeinkin löytänyt oikean sivun lehtiöstään. ”Poikaa on lyöty vasemmalta kovaa, jolloin hän on kaatunut suorilta jaloilta taaksepäin, satuttanut sekä päänsä että niskansa. Katu ei ole erityisen hiljainen, mutta silti silminnäkijöitä ei ole ilmaantunut. Edes hätäpuhelun soittaja ei ilmoittanut nimeään.” Järkyttyneenä Mika kuunteli asiallisella äänellä kerrottua, tunteetonta selostusta. ”Juuson veressä oli alkoholia alle nolla pilkku kolme milligrammaa, joten erityisen humalassa hän ei ollut. Lompakko, runsas viisikymppiä ja kännykkä ovat tallella, joten ryöstökään se ei ole. Taskusta löytyneen ravintolakuitin mukaan hän oli ostanut Wanhasta Mestarista oluen kello 21.46.” Sirén sulki lehtiönsä. ”Ja hänet löydettiin kello 22.10.” ”Pikainen olut”, Mika tajusi. ”Tai jäänyt kesken.” ”Oletteko kysyneet ravintolasta?” ”Seuraavaksi ohjelmassa.” Sirén nousi ylös ja ojensi korttinsa. ”Soita jos tulee jotain mieleen.” ”Pidättehän minut ajan tasalla?” Sirén katsoi Mikaa osaaottavana. ”Lahdessa on tapahtunut lyhyessä ajassa monta pahoinpitelyä, joiden uhri on valikoitunut sattumanvaraisesti. Mikäli valvontakameroista ei paljastu mitään, tekijää ei välttämättä saada heti kiinni.” ”Mutta pidätte minut ajan tasalla?” ”Ehdottomasti. Ja tulen jututtamaan poikaa, heti kun… ” Sirén nielaisi silmin nähden nolostuneena. ”…hän herää. Ai niin”, hän jatkoi. ”Tässä on pojan avaimet ja lompakko. Nipussa on Audin avain. Tiedätkö missä auto on?” Mika tarttui Sirénin ojentamaan avainnippuun ja lompak-

17


koon ja pyöritteli niitä käsissään. ”Ei ainakaan kotona. Joskus se kulkee junalla, ehkä Audi on Kalliossa.” ”Ilmoitathan jos löydät sen.” Mika lupasi ja he astuivat käytävään, josta Sirén suuntasi aulan hisseille. Mika palasi Juuson huoneeseen ja veti tuolin takaisin vuoteen viereen. Hän rojahti siihen samaan asentoon, jossa oli nuokkunut koko aamun. Kädet puuskassa, pää puoliksi rinnalla. Kova lyönti, Sirén oli sanonut. Potkuja.

18


KOLME Mika heräsi lääkärin ja hoitajan väliseen matalaääniseen keskusteluun. Hän pyyhki rähmiviä silmiään. Tällä kertaa lääkäri oli pitänyt pisamansa, nuoruutensa ja naiseutensa. Myös vanhempi hoitaja oli sama kuin aamulla. Kello oli yksitoista. Mika nousi kankeasti ja venytteli jalkojaan. ”Huomenta jälleen”, lääkäri sanoi. Naisen nimi ei ollut jäänyt Mikan mieleen, eikä hän erottanut mitä rintapielen kyltissä luki. ”Pojan tila on vakaa, sekä hyvässä että pahassa”, lääkäri jatkoi. ”Sinun kannattaa alkaa harkita kotiinlähtöä. Kukaan ei tiedä kauanko tässä kestää. Täällä pitäisi noudattaa vierailuaikoja.” ”En voi jättää sitä tänne yksin.” Kuudenkymmenen vuoden ikää lähentelevä hoitaja, jonka nimikyltissä luki isolla ”Mari”, astui lähemmäs. Hän tarttui Juusoa käsivarresta. ”Ei Juuso ole täällä yksin, ja vaikuttaa siltä, että hän nukkuu suurimman osan vuorokaudesta. Tulet huomenna vierailuaikaan. Me soitetaan heti, jos pojan tila muuttuu.” Mika katsoi hoitajaa silmiin. Ne huokuivat kärsivällisyyttä. Nuori lääkäri vieressä vaihtoi painoa jalalta toiselle ja teki lähtöä. ”Hyvä on”, Mika sanoi. ”Mutta ilmoitatte heti jos se herää.” Tunnin kuluttua Mika istui Juuson Audissa nelostiellä ja mietti minne Lahdessa ajaa. Kuten hän oli arvannut, Audi oli löytynyt Kalliosta. Silloin harvoin kun poika löysi maksuttoman

19


pysäköintipaikan, hän ei siitä helpolla luopunut. Tyhjä koti ei houkutellut. Oli lauantai puolipäivä, joten töissä ei olisi ketään. Myös tietoturvapäivystäjä, kuka ikinä vuorossa olikin, päivystäisi kotoaan käsin. Konttorille voisi siis mennä, jopa sänkisenä ja ryttyyn nukutuissa vaatteissa, mutta Mika tiesi, ettei työnteosta tulisi mitään. Hän soitti Jarkolle, joka oli Juuson kummisetä ja HSS:n toimitusjohtaja. Jarkko järkyttyi uutisista ja lupasi tyhjentää Mikan kalenterin niin, että tämä voisi viipyä vaikka viikkoja Juuson tukena. Mika katkaisi puhelun nopeasti, vielä kun pysyi kasassa. Pitkäaikaisen ystävän spontaani hätä oli nostanut liikutuksen lähes sietämättömälle tasolle. Mika odotti Lahden poliisitalon aulassa rikosylikonstaapeli Siréniä. Hän oli pyytänyt tapaamista, koska halusi tietää, mitä poliisi oli saanut viime tuntien aikana selville. Lauantai-iltapäiväinen poliisitalo vaikutti kuolleelta. Sisäilmaongelmat olivat ajamassa poliiseja uudelle poliisiasemalle, Hennalan Leijonaan, ja esimerkiksi lupapalvelut olivat jo väistötiloissa, joten luultavasti arkena ei ollut juuri tämän vilkkaampaa. Sirén ilmestyi aulaan ja nyökkäsi Mikan mukaansa. Mika ilmoitti löytäneensä Audin ja seurasi päälaella keikkuvaa poninhäntää neljänteen kerrokseen. Käytävä oli täynnä muuttolaatikoita, pitkäkestoisen tutkinnan muutto Vuorikadulle oli kuulemma jo käynnissä. Sirénin toimiston ikkunasta näkyivät rautatieasema ja uusi matkakeskus, samoin kuin rakennus, jossa HSS:n toimisto sijaitsi. Sirén istahti pöytänsä taakse ja mutristi toista suupieltään, tappion merkiksi. ”Valitettavasti tekijä ei ole selvinnyt. Paikka oli tarkkaan valittu, valvontanauhoilla ei näkynyt mitään. Mutta tutkinta jatkuu.” ”Entä Juuson kaverit? Kenen kanssa se iltaa vietti?” ”Roni Vänskän ja Emma Harjun kanssa Wanhassa Mestarissa. Poika oli lähtenyt hakemaan juotavaa, mutta parin mi-

20


nuutin kuluttua Harju oli nähnyt Juuson seuraavan vaaleaa naista ulos.” ”Mitä naista?” ”Harju ei nähnyt kasvoja, eikä portsarikaan muistanut naista. Yksi tarjoilija oli tosin nähnyt Juuson tiskillä vaalean naisen kanssa.” ”Onko naisesta piirrätetty tunnistuskuva?” ”Eipäs hätäillä. Emme ole edes varmoja, että Juuso oli hänen seurassaan. Tai että ulos käveli sama nainen kuin tiskillä. Ravintoloissa blondeja riittää.” ”Ettehän te voi vain pyöritellä peukaloita ja odottaa, että joku tulee tunnustamaan”, Mika kivahti. Sirénin ilme ei värähtänytkään. ”Me ei olla pyöritelty peukaloita, vastahan me aloitettiin. Ja tällä hetkellä tuntuu kovasti, ettei minulle kerrota totuutta.” Perään mies tarkkaili Mikaa kiinteästi. ”Mutta… onhan tuollainen hirviö saatava pysäytettyä.” Sirén kallisti aavistuksen päätään ivallinen ilme kasvoillaan. Mika tajusi, että tekijän pysäyttäminen oli saattanut käväistä poliisinkin mielessä. ”Voisinko itse auttaa jotenkin?” Sirén kumartui eteenpäin ja kuulosti yhtäkkiä erittäin poliisilta. ”Autat parhaiten kun pysyt rauhallisena. Ymmärrän että tunteet kuohuvat, mutta poliisin on saatava nyt työrauha.” Mikan suu aukesi jo vastalauseeseen, mutta hän sulki sen. ”Tutkinnan rattaat jauhavat hitaasti mutta varmasti. Tiettyjä rutiineja ei vain voi sivuuttaa.” ”Mutta eikö etsintä vaikeudu huomattavasti, jos syyllistä ei saada kiinni ensimmäisen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana?” Sirén huokaisi. ”Tämä ei ole mikään Hollywood-elokuva. Tämä on Suomi. Sun pitää antaa meidän tehdä työmme. Onnistuuko?” Mika vääntelehti kärsimättömänä. ”Tietenkin. Mutta kun sairaalassa itse sanoit, ettei tekijää ehkä saada ikinä kiinni…”

21


”Onko sinulla läheistä jonka kanssa puhua?” Mika tuijotti Siréniä ja nyökkäsi. Oli hänellä läheinen: Juuso. Tunnin kuluttua Mika pysäköi Vuorikadulle mietteissään. Hän oli jo ennen poliisiasemalla käyntiä vaihtanut auton omaansa, Mercedes GLE Coupéseen. Hän ei kestänyt Audin mataluutta, moottoritiellä oli tuntunut kuin olisi kiitänyt asfalttia Cartingautolla. Veljelleen hän ei ollut vieläkään soittanut. Hän ei jaksanut kuunnella, mitä tällä olisi sanottavana. Melko varmasti jotakin, joka suututtaisi Mikan, minkä jälkeen kiukustuisi velikin. Isoveli ei myöskään tyytyisi puhelinneuvontaan vaan rientäisi Jyväskylästä Jalkarantaan koko perheensä voimin, kuubalaisine vaimoineen ja ärsyttävine kakaroineen, jonka jälkeen Mikalla ei olisi tiedossa hetken rauhaa yltiöpositiiviselta kannustukselta. Mutta tärkein syy karttaa veljen näkemistä oli se, ettei hän kestäisi katsoa tätä silmiin. Hän oli tähänkin mennessä välttynyt täydelliseltä romahdukselta vain nipin napin. Mika nousi rappuset uudehkon kerrostalon kolmanteen kerrokseen ja tarkasteli asunnon ovea, jonka postiluukussa luki Harju Vänskä. Nimet olivat etäällä toisistaan kuin alleviivaten sitä, ettei kyse ollut pariskunnasta. Kun Mika oli selvittänyt Juuson ystävien osoitteet numerotiedustelusta, yllätys oli seurannut toistaan. Ensin oli käynyt ilmi, että Emma Harju asui Juuson omistamassa tuliterässä asunnossa Vuorikadulla. Mika oli lahjoittanut sen pojalleen sijoitusasunnoksi. Kun numerotiedustelu oli ilmoittanut Roni Vänskälle saman osoitteen, Mika oli kironnut. Juuson lähimmät ystävät olivat pojan vuokralaisia. Ei kuulostanut hyvältä. Mika soitti ovikelloa. Kului vajaa minuutti, jonka jälkeen nuori nainen avasi oven. Emma Harjulla oli pikimustaksi vär-

22


jätty polkkatukka, kilo meikkiä ja puolitoista metallina korvissa, nenässä ja kulmakarvoissa. Tyyppiesimerkki nuoresta naisesta, joka rimpuilee poliisin käsissä mielenosoituksessa. ”Mika Liina. Juuson isä.” ”Ootte ihan samannäköisiä.” Tyttö seisotti Mikaa tämän maksaman asunnon ovella. ”Tuu sisään”, tyttö viimein sanoi. Mika sai hövelisti luvan pitää kengät jalassa. Emma Harju käveli edellä olohuoneeseen, jonne oli ripoteltu valtavasti tyynyjä. Suurimmat niistä toimivat nojatuoleina, pienimmät täyttivät sohvan. Niitä oli virkattu, ommeltu tilkuista ja ostettu kaupasta. Värimaailma särki Mikan silmiä. Asunto oli ilmeisesti 2010-luvun versio hippikämpästä. Mika katseli ympärilleen mutta ei löytänyt jälkeäkään asunnosta, jonka oli aikanaan ostanut. Emma kellahti yhdelle tuolityynylle miltei pitkin pituuttaan. Mika seurasi esimerkkiä mutta voihkaisi, kun selässä vihlaisi. ”Kuinka voin auttaa?” ”Minä… en oikein tiedä mitään Juuson elämästä. Pitäisi päästä jostakin alkuun, haluaisin selvittää mitä tapahtui.” Emman kasvoilla välähti epämääräinen ilme. ”Eikö nyt ole vähän myöhäistä kiinnostua sen elämästä?” ”Se on minun poikani. Ja sairaalassa”, Mika kivahti. Hän veti henkeä. ”Anteeksi. Mutta mitä oikein tarkoitat?” Emma näytti entistä torjuvammalta. ”Onko teidän välit muka sun mielestä ollut viime aikoina kunnossa?” Mika jähmettyi, pinnisteli hengittääkseen. Tyttöhän syytti häntä… mutta mistä? Miksi tyttö oli hänelle vihainen? Mika tuijotti pelottomia mutta pelottavia silmiä, jotka arvioivat häntä herpaantumatta. Ne oli rajattu paksulla mustalla kajaalilla. Jälleen Mika muisteli viimeistä kahta kuukautta, joiden aikana Juuso oli tullut ja mennyt niin kuin aina, mutta synkistynyt huomattavasti. Kerrat, joina Mika oli kysynyt, mikä on vialla, olivat päättyneet mulkaisuun ja vaivaannuttavaan hiljaisuuteen.

23


”Tiedätkö sinä sitten, mikä Juusolla on?” Tyttö kohotti nenäänsä ja ylähuulensa oikeaa nurkkaa. ”Ei ole mun asia kertoa sulle.” ”Kyllä kai sinä tällaisessa tilanteessa voit Juuson isälle puhua, minä…” ”Ne asiat ei liity tähän tilanteeseen mitenkään. Te selvittelette niitä keskenänne, kun Juuso herää.” ”Entä… entä jos ei herää? Sillä on aivovamma.” Emma Harju hätkähti, mutta kokosi itsensä nopeasti. Sitten hän tuijotti Mikaa jo peittelemättömän vihaisena. ”Silloin vaan niität mitä oot kylvänyt. Sellaista elämä on.” Mika sulki silmänsä. Hän hengitti kiivaasti, eikä rauhoittuminen onnistunut. Kun hän avasi silmänsä, tytön ilme ei ollut heltynyt tippaakaan. Emma Harjua suojellakseen Mika päätti pitää suunsa, ponnahti jaloilleen ja harppoi ovelle. Hän lähtisi hyvästelemättä. Samalla oven lukossa ropisi avain. Sisään astui nuori mies, joka säikähti kun näki Mikan. Reppuselkäisen nuorukaisen rasvaiset puolipitkät hiukset valuivat pipon alta pulleille sänkisille poskille. Poika oli puolestaan elävä varoitus siitä, mitä vuosikausien pössyttely saa aikaan. Kasvonpiirteet näyttivät kuitenkin etäisesti tutuilta. ”Ai… moi”, poika sanoi. Mika nosti suupieliään. ”Mika, Juuson isä.” ”Joo tiedän. On tavattu. Roni.” He seisoivat vastatusten ahtaassa eteiskäytävässä. ”Pitää mennä”, Mika sanoi, ohitti pojan ja kipitti kolmen kerroksen portaat vauhdilla alas. Aivan kuin olisi paennut jotakin.

24

Profile for Myllylahti Oy

Lukunäyte / Marko Immonen: Kostonhautoja  

Kostonhautoja on seikkailutrilleri, jonka jokainen juonensäie löytää paikkansa huikean tarinan osana. Kahdella aiemmalla teoksellaan maamme...

Lukunäyte / Marko Immonen: Kostonhautoja  

Kostonhautoja on seikkailutrilleri, jonka jokainen juonensäie löytää paikkansa huikean tarinan osana. Kahdella aiemmalla teoksellaan maamme...

Advertisement