Page 1

2

ÄYTE

N LUKU


ÄYTE

N LUKU

Myllylahti Oy Espoo 3


YTE

NÄ LUKU

www.myllylahti.fi

Kirjailija kiittää Taiteen edistämiskeskusta työnsä tukemisesta. © Anu Holopainen ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-991-1 (Sidottu) ISBN 978-952-356-010-9  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019

4


1. Saku marssi liikuntatunnin jälkeen urheilukentältä koulun suuntaan, heilutteli luistimiaan nauhoista pidellen ja kolautti vahingossa vierellään kävelevää Intoa polveen. – Au, au, au! Into valitti ja onnahteli polveaan pidellen. – Katso vähän, minne huidot niillä. – Anteeksi, se oli vahinko! Saku pahoitteli ja kumartui tutkimaan Inton jalkaa. Lahkeessa ei sentään ollut reikää, mutta varmasti hokkarin terä oli kopsahtanut kipeästi. Hän oli unohtanut teräsuojat kotiin kiireessä lähtiessään. Sakun oikaistessa selkänsä hänen katseensa osui polun vierelle. Jotakin kirkkaan sinistä pilkotti ohuen lumen huurruttaman tiheän pensaan juurella. Saku meni lähemmäs ja painui kyykkyyn nähdäkseen paremmin. – Mitä siellä on? Into kysyi ja unohti kolottavan jalkansa, kun Saku tavoitteli pusikon al5


ta esinettä käteensä. Lehdettömät oksat rapisivat vasten talvitakin hihaa, kurkotellessa ne pistelivät poskeakin, ja Saku joutui kääntämään päätään pois välttyäkseen saamasta tikkua silmäänsä. Lopulta hän ulottui tarttumaan litteään kapistukseen, kömpi takaisin jaloilleen ja katsoi tarkemmin. Se oli kännykkä, aika isoruutuinen, mutta ohut ja hyvin kevyt. Kiiltävän sinisessä suojakuoressa oli ohuita viivoja, jotka muodostivat kulmikkaita, toisiinsa liittyviä kuvioita. Ne muistuttivat kaavioita, joita Saku oli etsinyt netistä perehtyäkseen piirilevyjen salaisuuksiin, mutta siellä täällä näkyi myös koristeellisia pyöreitä kiehkuroita. – Oho! Keneltähän tuo on pudonnut? Into ihmetteli. Saku kohautti harteitaan ja painoi kosketusnäytön alapuolella olevaa nappia. Ruutuun syttyi valo, ihme kyllä, vaikka kapistus oli lojunut kylmässä maassa ehkä pitempäänkin. Muuta ruudussa tosin ei sitten näkynytkään – ei käyttöjärjestelmän käynnistysmerkkiä, ei PIN-koodin kyselyä eikä edes minkäänlaista virheilmoitusta. Pelkkä valkoinen hohde kajasti poikien kasvoille, ja he unohtuivat hetkeksi sitä tuijottamaan. – Onko se iPhone? Into havahtui kysymään. 6


– Ne uudemmathan on tuollaisia isompia. Saku räpytteli silmiään, hänestä näytti kuin ruudun valossa olisi häilähtänyt hailea, epämääräinen hahmo. Hän kuitenkin arveli silmiensä vain näkevän omiaan, käänsi kännykän ympäri ja työnsi etusormen kynttä sinisen kuoren reunan alle, mutta se ei lähtenyt irti. Saku käänteli puhelinta nähdäkseen tarkemmin, näytti melkein kuin kuori olisi valettu paikoilleen. Erikoinen ratkaisu. Kuinka tällaiseen puhelimeen pystyisi vaihtamaan SIM-kortin tai akun? – Tämä on kulmikkaampi, hän muisteli isovelipuolensa Luikun omenapuhelinta. – No, oli mikä oli. Täytyy ilmoitella jossain, että tämmöinen on löytynyt. Heti sanat lausuttuaan Sakua kirpaisi ajatus, että hän joutuisi luovuttamaan kännykän sen oikealle omistajalle. Metallinsininen selkämys ja monimutkaiset viivakuviot näyttivät tosi hienoilta. Sakun teki kovasti mieli ottaa kännykkä omaksi, vaikka siinä näytti toimivan ainoastaan akku ja näyttöruudun valo, eikä hän kaiketi pystyisi edes vaihtamaan omaa liittymäänsä siihen. Into tarttui kännykkään ja yritti nykiä sitä Sakun kädestä. – Anna mä katson! Into pikemminkin käski 7


kuin pyysi ja kiskoi lujempaa. Saku tiukensi omaa otettaan, ja hetken he kävivät köydenvetoa kännykällä. Kesken kaiken Into kuitenkin päästi irti niin äkillisesti, että Saku melkein horjahti. Inton olkapäälle oli laskeutunut käsi. – Katsos, Rilli Mikropiiri ja Intopiukea! Näyttäkääs mitä teillä siinä on, komensi Ville, luokan inhottavin tyyppi. Saku ei uskaltanut vastustella, kun Ville tempaisi sinisen kännykän itselleen pitäen toisella kädellä yhä Intoa tiukasti olkapäästä. Villen ei tarvinnut vaivautua kantamaan luistimiaan, sillä hänen tyhmät kätyrinsä kantoivat ne hänen puolestaan. Kätyrit, Tero ja Eeki, olivat ilmeisesti menneet edeltä tai tulivat jäljessä, onneksi. Villessä oli aivan tarpeeksi harmia yksinäänkin, sillä hänessä yhdistyivät ikävällä tavalla ilkeys, välkky pää ja suuri koko. Rinnakkaisluokan Otis oli parhaillaan kouluterveydenhoitajan huoneessa lepäämässä Villen taklattua hänet jäällä liian kovaa, eikä Saku uskonut, että se oli ollut vahinko. – Se löytyi tuolta pensaikosta, Saku selitteli. – Mutta se on rikki, tai hyytynyt pakkasessa. Pitää varmaan etsiä sille omistaja. Into ei uskaltanut pukahtaakaan. Ville oli korjannut otettaan ja roikotti häntä nyt kauluksen 8


reunasta, mutta käänsi jäätävänsinisten silmiensä katseen Sakuun. – Mä voin tehdä sen, Ville tokaisi ja työnsi muitta mutkitta puhelimen taskuunsa. – Ja jos omistajaa ei löydy, pidän tämän itse. – Mutta, mutta me löydettiin se! Saku yritti, vaikka tiesi sen turhaksi. – Tai siis mä löysin! Ville päästi otteensa Intosta ja tönäisi Sakua rintaan kaksin käsin. Saku pyllähti melkein maahan ja joutui pyöräyttämään käsivarsiaan pitääkseen tasapainonsa. – Apina huitoo, älä vaan kaadu! Ville nauroi ja lähti lampsimaan koulua kohti.

9


2. Kotimatkalla Saku purki ärtymystään kaksossiskolleen Sussalle, ja kertoi kuinka Ville oli siepannut hänen löytönsä. – Mikset kertonut opettajalle? Sussa kysyi. Saku kohautti olkapäitään. – Ville on hyvä valehtelemaan, se olisi kääntänyt koko jutun toisinpäin. Aikuiset uskoo sitä, kun se on niiden edessä sellainen reipas ja rehti kultapoika. – Ethän säkään mikään pahis ole, kai ope olisi kuunnellut teitä molempia, Sussa yritti lohduttaa, mutta Saku tunsi naamansa rutistuvan murjotukseen. Sussan inttäminen vain pahensi kiukkua siitä, että Saku ei ollut pitänyt puoliaan. Ja sen takia hän oli menettänyt kännykän, joka oli täsmälleen hänen lempiväriään ja muuttui mielikuvissa yhä vain houkuttelevammaksi. – Ihan sama, Saku mutisi. – Eipä tarvitse et10


siä sille kapineelle omistajaa, jääköön Villen huoleksi. Onneksi on viikonloppu, niin ei tarvitse nähdä sitä pönttöpäätä. Saku ei kehdannut kertoa Sussalle, kuinka hartaasti olisi halunnut kännykän itselleen. Tietenkin hän ymmärsi, että kyseessä oli pelkkä arkipäiväinen esine, tavallinen kännykkä. Silti hän samalla suorastaan haaveili siitä, kuvitteli itsensä tutkimassa puhelinta, ratkaisemassa sen salat niin, että laite käynnistyisi ja toimisi, ikään kuin palkinnoksi hänen sille omistamastaan huomiosta. Sininen puhelin pyöri Sakun mielessä koko illan. Hän söi, teki läksyt, katseli telkkaria ja pelasi hetken ajan jotain tyhmää ponipeliä Siirin mieliksi, mutta kännykkä kajasti joka hetki hänen ajatustensa taustalla. Missä se oli? Tutkiko Ville sitä parhaillaan? Vai oliko Ville löytänyt sille omistajan? Ehkä Ville oli saanut sen toimimaan ja hankkinut laturin ja vaihtanut SIM-kortin ja… – Kohta sulla ei ole hampaista kuin nysät jäljellä, äiti nauroi, ja Saku hoksasi hanganneensa hampaita harjalla ties kuinka pitkään ajatusten askarrellessa sinisen kännykän kimpussa. Suu oli tupaten täynnä paksua hammastahnavaahtoa, Saku melkein yökkäsi sylkiessään sen lavuaariin. Hän huuhtoi suun vedellä ja kurlasi pitkään, kunnes 11


tuntui siltä, ettei tahmeaa piparminttua ollut enää kurkussa asti. – Hyvää yötä! Siiri toivotti mennessään kylpyhuoneen ohi keltaisessa pyjamassaan, pehmoponi kainalossa. Saku hymyili, pörrötti Siirin vaaleaa tukkaa ja toivotti kauniita unia. Pikkusisko oli parhaimmillaan nukkuessaan, mutta melko kiva myös nukkumaan mennessään, rauhallinen ja sopuisa. Muun ajan Siiri olikin enimmäkseen riesa ja vaiva, joka yritti tupata Sakun ja Sussan perässä ihan joka paikkaan. No, ehkä Saku ja Sussa puolestaan olivat pari vuotta sitten olleet yhtä rasittavia Luikun, isovelipuolensa silmissä. Nykyään Luikku vietti enimmän aikaa suljetun oven takana tietokoneruudun äärellä käyden internetissä loputtomia pelitaisteluita ja keskustellen strategioista muiden pelaajien kanssa. Se oli niin tylsää, että kaksoset olivat jättäneet hänet rauhaan. Saku meni huoneeseensa, jonka jakoi Sussan kanssa. Monet heidän tuntemansa sisarukset tappelivat tiuhaan keskenään, varsinkin jos toinen oli tyttö ja toinen poika, mutta Saku ja Sussa olivat paitsi kaksoset, myös parhaat kaverit. He eivät riidelleet juuri koskaan, pieniä kinasteluja lukuun ottamatta. Ville ja hänen kätyrinsä yrittivät pilkata heitä ja saada muutkin pilkkaan mukaan, mutta 12


tässä asiassa Sussa ja Saku muodostivat yhdessä niin vahvan rintaman, että Villen tyhmät huutelut kimposivat pois kuin kumiseinästä. Äiti joskus arveli, että Sakulla ja Sussalla oli yhteiset aivot, niin hyvin he tunsivat toistensa ajatukset. Päältä katsoen he olivat kuitenkin niin erilaisia, että kukaan ei olisi arvannut heidän olevan kaksoset. Saku oli punatukkainen ja pisamainen, pitkä ja laiha, ja hänen vihreät silmänsä katselivat maailmaa pyöreiden, ohutsankaisten silmälasien takaa. Sussan tukka oli tummanruskea, hän oli ruskeasilmäinen ja vanttera, ja pärjäsi loistavasti kaikissa urheilulajeissa, joita keksi kokeilla. Tänä lukuvuonna hän oli ryhtynyt pelaamaan ringetteä, ja oli jo porukan parhaita. Sussa lojui peiton alla lukemassa Kiekkosudetkirjaa. Hänen ei tarvinnut kuin vilkaista huoneeseen astuvaa Sakua, kun jo arvasi tämän ajatukset. – Vieläkö se kännykkä on mielessä? Anna olla, et sä Villeltä sitä takaisin saa. Saku ei valehdellut siskolleen juuri koskaan, mutta nyt valkoinen valhe livahti suusta melkein itsestään. – Mikä? Ai se kännykkä, joka me Inton kanssa löydettiin? Olin jo unohtanut sen. Saku teeskenteli haukotuksen, vaikka ei nu13


kuttanut yhtään. Hän toivotti Sussalle hyvää yötä, sammutti kattolampun ja kömpi sänkyynsä. Hän kääntyi kyljelleen seinään päin, jotta sisko ei huomaisi, että hänen silmänsä olivat auki. Hän oli hereillä ja ajatteli kännykkää vielä pitkään sen jälkeen, kun Sussa oli sammuttanut lukuvalonsa ja vajonnut tuhisevaan uneen.

14


3. Maanantaiaamuna Sussa ja Saku kävelivät koululle päin, ja Siiri seurasi heidän kannoillaan pitäen jatkuvaa pölinää ja rallattelua. Pikkusisko oli ruinannut äidiltä, että saisi kävellä eskarille vanhempien sisarusten kanssa. Edellispäivän loskainen lumi oli jäätynyt yön mittaan uskomattoman liukkaaksi röpelöksi kadun pintaan. Sai tosissaan vahtia, mihin jalkansa laski, ettei luiskahtanut takamukselleen. Sakulla oli kärttyinen olo ja hän käski Siiriä lopettamaan mekastuksen, mutta Sussa otti pikkusiskoa kädestä ja talutti ainoan reitillä olevan kadun yli. Eskarille oli siitä enää lyhyt matka, ja he olivat melkein ulkoilupihan portilla, kun Saku näki Villen kävelevän vastaan. Sussakin jäykistyi ja valmistautui sanomaan takaisin, jos Ville huutelisi taas joitain ilkeyksiä, mutta poika ei näyttänyt edes huomaavan heitä. Sen sijaan Ville tuijotti kädessään olevan kännykän ruutua ja hänen huulensa 15


näyttivät liikkuvan. Pikkupakkasesta ja kylmästä viimasta huolimatta hänellä ei ollut pipoa eikä käsineitä. – Onko tärkeä palaveri menossa? Siiri kiljaisi kun Ville oli kohdalla. Enempää ajattelematta Saku painoi kätensä Siirin suulle. Nyt Ville taatusti suuttuisi. Sussakin näytti säikähtäneeltä, mutta heidän hämmästyksekseen Ville ei edes kohottanut katsettaan, jatkoi vain matkaansa katse tiukasti kännykässä. Saku ihmetteli, kuinka Ville kykeni pysymään pystyssä jääkohmuraisella jalkakäytävällä, vaikka ei katsonut lainkaan eteensä. Siiri pyristeli Sakun käden otteesta ja tähysi Villen perään. – Oliko toi se kännykkä, jonka Ville varasti sinulta? hän kysyi sitten Sakulta. Saku huokaisi. Hän ei ollut kertonut koko asiasta sanaakaan Siirille, eikä Sussa juorunnut kaksosveljensä asioita edes muille perheenjäsenille. Siiri oli siis tapansa mukaan salakuunnellut, kun Sussa oli aamupuuhien lomassa kysynyt Sakulta, vieläkö tämä murehti Villen nappaamaa löytökännykkää. – Kai se oli, Saku vastasi välinpitämätöntä esittäen. 16


Vasta sitten hänen mieleensä juolahti, että vaikka kännykän selkämyksessä oli näkynyt selvästi yhä samat kuviot kuin hänen löytäessään sen, kuoren väri ei enää ollut kirkkaan metallinsininen vaan tummanvihreä. Saku kiepahti nopeasti katsomaan Villen perään, mutta tämä oli jo ylittämässä seuraavaa katua, eikä edelleenkään katsonut ympärilleen. Tie oli pienehkö ja sillä kulki vain vähän liikennettä, mutta olisi silti ollut järkevää vilkaista, oliko autoa tulossa jostain suunnasta. Oliko Saku erehtynyt väristä? Ehkä se oli Villen käden varjossa vain näyttänyt erilaiselta. Tai saattoihan se olla kokonaan eri kännykkä, jospa Ville oli löytänyt jostain samannäköiset kuoret, mutta valinnut omaan kännykkäänsä eri värin? Ja minkä takia Ville oli kävellyt koululta poispäin? Ville oli omasta mielestään (ja totta puhuen heidän muidenkin mielestä) koko luokan pääpahis, mutta oppilaana hän oli opettajan mussukka, joka ei taatusti myöhästyisi tunnilta, vielä vähemmän lintsaisi. – Mä en tiennytkään, että pellavapää-Ville värjää tukkaansa, Sussa hymähti ja talutti Siirin eskarin portille, jossa Sini-täti jo odotteli. Siiri siirtyi hymyilevän Sinin hoiviin, ja vaihdettuaan 17


hänen kanssaan hyvät huomenet kaksoset jatkoivat koulun suuntaan. – Mitä sä sanoit äsken? Saku kysyi. – Villen tukasta? – Se oli juuresta ihan musta, Sussa sanoi. – Vähän niin kuin äidillä, kun ruskea väri kasvaa vähitellen pois, ja vaaleat juuret alkaa näkyä. Mutta toisinpäin, Villellä näkyi vaalea väri kasvavan ulos ja tummempi väri tulee esiin. Saku oli ihmeissään. Ville vaalensi tukkaansa! Ja hänen oli täytynyt tehdä sitä pitkään, koska oli ollut vaalea niin kauan kuin Saku tiesi. Minkä ihmeen takia? Viidesluokkalaisista jotkut tytöt käyttivät kynsilakkaa, värillistä huulikiiltoa ja ripsiväriä ja saattoivat tehdä raitoja hiuksiin, mutta eivät kaikki. Pojat eivät koristautuneet senkään vertaa, tai eivät ainakaan niin, että Saku olisi sitä huomannut. Villeä ei näkynyt ensimmäisellä tunnilla, ei toisellakaan. Tero ja Eeki näyttivät eksyneiltä ilman johtajaansa. Saku kuunteli naulakoiden luona heidän jutusteluaan, josta selvisi, että Ville ei ollut viestittänyt heille mitään selitystä poissaololleen. Kätyrit roikkuivat välitunnin kadun puoleisella aidalla tähyillen suuntaan, josta Ville yleensä saapui koululle. 18


Ruokavälitunnilla Teron ja Eekin odotus palkittiin, kun Ville käveli hitaasti ja hajamielisen näköisenä koulun vieritse kulkevaa katua pitkin, katse kännykän ruutuun liimautuneena. Kätyrit huutelivat Villelle, joka ei näyttänyt edes kuulevan heitä. Saku ja Sussakin olivat riittävän lähellä nähdäkseen tilanteen, ja kaikkien ihmeeksi Ville ei kääntynytkään koulun portista sisään vaan jatkoi matkaansa eteenpäin. Nyt Sakukin näki, mistä Sussa oli puhunut: mustat hiukset peittivät Villen päälaen ja ylikin, vaaleaa oli vain korvilta alaspäin latvoissa. Sakun oli vaikea käsittää, kuinka hän ei ollut huomannut sitä jo aamulla. Nyt hän huomasi jotain muutakin. – Sen tukka ulottuu harteille saakka, Saku sanoi. – Perjantaina se oli juuri ja juuri korvilla. – Ei kai tukka voi niin nopeasti kasvaa? Sussa ihmetteli ja mitteli Villen hiusten pituutta katseellaan. – Vaikka totta puhut, itse asiassa se näyttää myös pitemmältä kuin tänä aamuna. Ja paljon tummemmalta. Kätyreiden huutelu sai välituntia valvovan opettajan havaitsemaan Villen juuri ennen kuin tämä kääntyi kadunkulman taakse. Opettaja hölkkäsi perään ja palasi hetken päästä kulman takaa Villeä käsipuolesta taluttaen. Ville käveli kuin 19


unissaan ja seurasi säyseänä. Opettaja puhui ja näytti toistavan sanansa moneen kertaan ennen kuin poika kohotti uneliaan katseensa kännykästä, silloinkin vain lyhyeksi hetkeksi. Sussa ja Saku kuulivat opettajan marmatuksen hänen ohjatessaan Villen heidän ohitseen kohti koulun pääovia. – Mitä tämä tällainen on, että haahuillaan koulupäivän aikana ties missä? opettaja tiukkasi. – Meidän täytyy ilmoittaa tästä vanhemmillesi. Ja minä otan nyt hetkeksi talteen tuon kännykän, kun et näköjään malta ottaa silmiäsi irti siitä ollenkaan. Opettaja ojensi kättään kohti kännykkää, ja se sai Villeen eloa. Pojan silmät rävähtivät suuriksi, eivätkä ne olleet enää jäänsiniset vaan pikimustat. Ville tempaisi kännykän tiukasti rintaansa vasten ja ulvahti kimeällä äänellä. Opettaja hämmästyi Villen reaktiosta niin, että vetäytyi askelen taaksepäin, ja samalla hetkellä Villen kännykkä soi. Ding-ding-ding-ding. Heleä kilkatus sai kaikki kuuloetäisyydellä olevat seisahtumaan niille sijoilleen. Katseet kääntyivät Villeen, joka juosta kipitti lujaa vauhtia portista ulos ja kadun yli. Opettaja ehti ottaa vain pari askelta lähteäkseen uudestaan Villen pe-

20


rään, kun tämä pysähtyi jalkakäytävälle, kosketti sormellaan näyttöruutua ja kohotti kännykän kasvojensa eteen kuin olisi aikeissa vastata videopuheluun. Sitten hän katosi.

21

Profile for Myllylahti Oy

Anu Holopainen: Kauhukännykkä /Lukunäyte  

Kauhukännykkä on alakouluikäisille suunnattu kauhuromaani, joka helppolukuisuutensa, maltillisen sivumääränsä ja sopivasti jännittävän tarin...

Anu Holopainen: Kauhukännykkä /Lukunäyte  

Kauhukännykkä on alakouluikäisille suunnattu kauhuromaani, joka helppolukuisuutensa, maltillisen sivumääränsä ja sopivasti jännittävän tarin...

Advertisement