__MAIN_TEXT__

Page 1

2


TERO SOMPPI

KATEDRAALIMURHAT Jännitysromaani

187

Myllylahti Oy Espoo 3


www.myllylahti.fi

© Tero Somppi ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-356-018-5 (Sidottu) ISBN 978-952-356-038-3 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019 4


1. HELSINKI, NYKYHETKI Nicusor Saarenaho hörppäsi liian kuumaa kahvia pahvimukista. Sen perään hän haukkasi ison siivun sämpylästä, jonka hänen vaimonsa Anastasia oli herännyt hänelle tekemään. Porkkanasämpylä, paksulti margariinia, kaksi ohutta kinkkuleikkelettä ja runsaasti juustohöylällä ohueksi leikattuja kurkkusiivuja. Sellaisesta sämpylästä Nicusor piti erityisesti, eikä toimivaa reseptiä ollut syytä muuttaa. Aamuvarhainen lauttamatka Suomenlinnasta Kauppatorille kestäisi vielä kahdeksan minuuttia. Juuri sopivasti, että hän ehtisi syödä aamiaisensa loppuun ja viettää sen jälkeen vielä pienen hiljaisen hetken silmät kiinni. Tärkeä rituaali nykyelämän kiireen keskellä. Saatuaan vakituisen työpaikan Uspenskin katedraalin vahtimestarina hän yritti muutenkin elää nykyään hieman askeettisemmin ja kaikin puolin kurinalaisemmin. Kirkon ihanteiden mukaan. Papit ja etenkin piispat katsoivat nenänvarttaan pitkin rellestäjiä, tai siltä Nicusorista ainakin tuntui. Ja kyllä hän nuorena oli osannut myös juhlimisen jalon taidon. Vasta Anastasia oli tehnyt hänestä aikuisen. Kinkkusämpylän viimeinen suupala katosi kolmekymppisen miehen suuhun. Kahvimuki tyhjeni sen perään. Nicusor tiesi, että oli ruma tapa hörpätä juomaa samalla kun mussutti sämpylää, mutta se tuntui hyvältä, kostutti leipää entisestään. Eikä kukaan ollut edes katsomassa, korkeintaan Jumala. Nicusor nielaisi leivän ja sulki silmänsä. Lautan koneen tasainen


jumputus oli melkein hypnoottisen nukuttavaa. Kesäinen aamu oli kaunis, kerrankin peilityyni, mikä oli merellä melko harvinaista. Aurinko oli ehtinyt jo korkealle ja lämmitti mukavasti. Nicusor ja Anastasia olivat asuneet Suomenlinnassa kohta vuoden, eli yhden ankaran talven yli. Tuntui upealta selvitä jäätävän merellisen pakkasviiman kuukausista kesään. He olivat ehtineet kokea melkeinpä ainoastaan saaren karuimman puolen. Edessä olisi parempia aikoja, kunhan Suomenlinnassa parveileviin kesäturisteihin vain tottui. Anastasia oli lämpimänä kevätpäivänä pitänyt heidän asuntonsa ovea auki ja löytänyt vessasta tultuaan keittiön pöydän äärestä kuusi japanilaisturistia syömässä eväitään. Käsittämättömän puheen ja elekielen sekoituksella oli selvinnyt, että turistit olivat luulleet avointa ovea kahvilan oveksi. Anastasia oli silti heittänyt heidät ulos. Avoimeksi jäi kysymys, mentiinkö Japanissa omien eväiden kanssa kahvilaan. Turistiraukat, Nicusor hymyili rakastavasti. Slaavilainen veri kuohahti joskus kunnon vaahtopäisin aalloin, tai pikemminkin tsunamin lailla. Nicusor oli nopeasti oppinut, ettei Anastasiaa todellakaan kannattanut suututtaa. Hän yritti arvailla, missä kohtaa satama-allasta lautta oli. Hän oli vajaassa vuodessa kehittynyt paitsi hyväksi lautan koneäänien tuntijaksi myös silmät kiinni viettämiensä hetkien pituuden arvioijaksi. Nyt hän uskoi heidän alkavan hidastaa laituriin minä hetkenä hyvänsä ja avasi silmänsä uteliaana. Lautta oli täsmälleen siinä missä hän oli arvellutkin, viitisentoista metriä laiturista. Nicusor päätteli, ettei kyseessä ollut välttämättä mitään hengellistä, mutta ehkä joku näkymätön voima silti ohjasi häntä yhä useammin oikeaan. Mahdollisesti osana henkisen kasvun elinikäistä prosessia, jonka tuli olla kaikilla ihmisillä aina käynnissä. Nicusor ponnisti ylös puupenkistä, heitti paperimukin ja sämpyläkääreen lautan roskakoriin ja asteli reippain askelin laiturille. Aamun ensimmäinen lautta oli perillä aikataulun mu6


kaan täsmälleen 6:15, joten hän olisi perillä katedraalissa reilun kuuden minuutin kuluttua. Hänen työaikansa alkoi vasta seitsemältä, mutta oli parempi olla paikalla hyvissä ajoin ja ensimmäisenä kuin kiireen kanssa seuraavalla lautalla. Nicusor käveli vetävin askelin rantaa pitkin ja pienen sillan yli. Rakastavaiset olivat tuoneet siihen lukkoja tunteidensa merkiksi, aivan kuten Pariisissa. Joskus kotimatkalla hän oli pysähtynyt lukemaan riippulukkoihin kirjoitettuja nimiä. ”Anna & Sami”, ”Suvi & Mika”. Silloin hän oli päättänyt, että heidän yksivuotishääpäivänään hän ostaisi lukon ja toisi Anastasian tänne lukitsemaan sen heidän oman ikuisen rakkautensa sinettinä. Hän uskoi lukon jäävän siihen ikuisesti. Sen jälkeen he söisivät upean illallisen Michelin-tähden ravintolan maisteluillallisella, jota varten hän oli säästänyt. Loppuiltakin olisi varmasti yhtä taianomainen. Merkkipäivään oli aikaa nyt tasan viikko. Nicusor ei voinut aavistaa, että viiden minuutin kuluttua hänen elämänsä muuttuisi rajusti, eikä hän edes nukkuisi kuukausiin ilman unilääkkeitä. Kaunis aurinkoinen kesäaamu oli viimeinen, jonka hän näkisi entisin viattomin silmin, eikä hän osannut arvostaa näkemäänsä tarpeeksi. Kävelymatka oli kuin mikä tahansa toisinto hänen kaikista työmatkoistaan. Rantaa pitkin, Helsinki ilmasta -leffateatterin ohi, Stora Enson pääkonttorin kohdalla kadun yli, loivaa mäkeä ylös ja portaat kirkon ovelle. Siinä hän oli, ensimmäisenä paikalla, kuten aina arkiaamuisin. Avain kiertyi lukossa normaalisti. Kaikki oli täsmälleen samanlaista kuin kaikkina aamuina. Paitsi etteivät kirkon hälytykset olleet päällä, Nicusor pisti merkille. Oliko joku kenties tullut jo ennen häntä? Ei se mahdotonta ollut, mutta poikkeuksellista kyllä. Sihteeri tuli yleensä puoli kahdeksaan, kun poikaystävä heitti hänet 7


oman työmatkansa varrella. Papeista valtaosa tuli yhdeksään mennessä, yksi nukkui mielellään vieläkin pidempään, mutta isä Andreas tuli jo heti seitsemän jälkeen, ei silti koskaan näin aikaisin. Catarinan normaali bussi saapui vasta hieman yli seitsemän Elielin aukiolle. Tuohuspöydän myyjä ei koskaan tullut paljon ennen kuin kirkko avattiin kirkkokansalle ja turisteille. Remonttiporukka, Nicusor keksi, tietenkin. Putkifirma oli ottanut kiireisen korjausurakan vastaan sillä ehdolla, että työtä saatiin tehdä myös firman pääasiallisen työmaan sulkeuduttua, eli usein iltaisin ja viikonloppuisin. Ehkä he olivat jatkaneet myöhään, liian myöhään lähteäkseen enää kotiin, Nicusor järkeili. Ehkä he olivat painaneet hommia jopa läpi yön, ja pian kirkko pääsisi eroon suljetuista vesihanoista, rakennustelineistä ja metelistä. Niin sanotusta tilapäisestä haitasta. Vaikka pääosa työstä oli tapahtunut kirkon jo sulkeuduttua, kilinä ja kolina oli silti haitannut turisteja. Eikä vesivahingon jälkeen vessojakaan ollut voinut käyttää ollenkaan, nyt sitä oli saanut sietää jo parisen viikkoa. Nicusor lähti kapuamaan portaita ylös kirkkosaliin. Matkalla hän huomasi vanhentuneen ilmoituksen kirkossa järjestettävistä tapahtumista ja kiskaisi sen pois. Hän oli tarkka siitä, että teki hyvää työtä, jottei isä Mikael pääsisi koskaan moittimaan häntä. Isä oli varmasti Jumalan asialla, mutta liiallisen lempeäksi tai armahtavaksi häntä ei voinut kehua. Pikemminkin pelottavaksi, kuin taivaallinen arkkienkeli miekka kädessään. Nicusor avasi raskaan puuoven saliin, astui sisään ja teki ristinmerkin kevyesti kumartaen. Oikean käden peukalo, etuja keskisormi yhdessä pyhää kolminaisuutta symboloiden. Ensin päähän, sitten alas keskelle rintaa, oikea olkapää ja lopuksi vasen, päinvastoin kuin katolisessa kirkossa. Hän lähti romanialaista kansansävelmää äidinkielellään hyräillen kiertämään kirkkosalin toiselle puolelle. Aluksi hän tarkistaisi, että kaikki oli kohdallaan uutta päivää varten. Kiireistä kesäpäivää, hän korjasi ajatuksiaan. Neljät häät ja väliaikoina mahdoton määrä 8


turisteja, illalla vielä ehtoopalvelus. Kaiken lisäksi hän oli se, joka paimensi kirkon tyhjäksi turisteista ennen jokaista hääseremoniaa, tuhannen muun askareen lisäksi. Ja otti vastaan kiukkuiset purkaukset siitä, että kirkko oli suljettu juuri silloin kun joku oli tullut tuhansien kilometrien päästä vierailemaan edes pieneksi hetkeksi. Välillä ihmiset tuntuivat olevan turhankin tuomitsevia, anteeksiantoa ja ymmärrystä olisi jokainen tykönään voinut opetella enemmänkin. Ennen kirkkosalin keskiosan pääovia Nicusor tarkisti tuohuspöydän ja totesi sen siistiksi. Pöytä oli sellaisenaan valmis uuteen päivään, mikä ei totta puhuen ollut aina ihan itsestään selvää. Toisen leväperäisyys kaatui jonkun toisen niskaan, usein hänen itsensä. Nicusor vilkaisi hieman harmistuneena oikealle kohti ikonostaasia ja alttaria, kaikkein pyhintä. Aivot eivät ensin suostuneet käsittämään mitä hän näki. Puisen Golgatan ristin ja siihen ristiinnaulitun Jeesus-patsaan ympärillä oli jotain ylimääräistä. Aivan kuin kolme Jeesusta ristillä rinnakkain. Paitsi että reunimmaisten ristit olivat tuoretta vaaleaa puuta ja niissä riippui kaksi aidonkokoista hahmoa. Nicusorista katsoen vasemmalla oleva roikkui rististä naruin, ja hänen kaulansa ympärille oli vedetty jotain, aivan kuin rautalankaa. Oikealla oleva oli sen sijaan naulattu ristille nauloilla, verta oli valunut käsistä ja jaloista. Kaikkein pahinta oli kuitenkin miehen kasvot. Niitä ei käytännössä ollut ollenkaan. Leuan ja hiusrajan välissä oli vain tunnistamatonta tummanpunaista massaa. Viimein Nicusorin aivot ymmärsivät, mitä hän katseli. Kahta kuollutta miestä Kristuksen, vapahtajamme vierellä ristillä. Nicusor teki ristinmerkin ennen kuin jalat pettivät alta ja hän putosi polvilleen. Samalla vatsa antoi periksi, ja hän oksensi mahalaukkunsa sisällön punaiselle matolle. Alimmaiseksi tuli kasa sulamattomia kurkkusiivuja, päälle mahahappoa ja leivänmuruja. Nicusor hyperventiloi ja tärisi palellen holtittomasti. Jälkikäteen hän ei muistanut edes sitä, koska oli lopulta kyennyt soittamaan hätäkeskukseen. 9


2. Mikko Vuori istui aamiaispöydässä yksikseen. Nina-vaimo oli aina ollut aamu-uninen, ja tytär Jenna oli koulujen kesäloman alettua omaksunut saman unirytmin. Kumpaakaan ei edes Mikon vapaapäivinä näkynyt ennen kymmentä, joskus ei edes puolilta päivin. Hän itse ei millään pysynyt höyhensaarilla yli kahdeksaan, vaikka olisi valvonut miten myöhään. Mikko oli päättänyt hemmotella itseään kesäisenä keskiviikkona paahdetuilla bageleilla, joiden väliin tuli savulohituorejuustotäyte. Täydellistä, aivan kuin aikoinaan tehdyllä unohtumattomalla perheen lomamatkalla Amerikassa. Maasta ja varsinkin sen politiikasta saattoi olla montaa mieltä, mutta asiakaspalvelu ja ruokapuoli siellä osattiin melko lailla moitteettomasti. Eikä nähtävyyksissäkään ollut suurempaa valittamista. Mikko oli juuri haukannut ensimmäisen palasen lämpimän leivonnaisen ja kylmän, kostean täytteen pyhää liittoa, kun puhelin soi. Ei hyvä merkki tähän aikaan, Mikko ajatteli ensimmäisenä ja pureskeli rauhallisesti suunsa tyhjäksi ennen kuin vastasi liiankin tuttuun numeroon. – Missä palaa? Mikko kysyi tuttavallisesti, koska tiesi väkivaltarikosyksikön päivystäjän puhelimen olevan juuri nyt kollegallaan Ari Mannerilla, joka oli aloittanut vuoronsa aikaisin aamulla. – Aiheellinen kysymys, Ari sanoi rauhallisesti, mutta sävystä kuuli, että jotain ikävää oli tapahtunut. Hän jatkoi hiljaisella äänellä: – Olisikin kyse tulipalosta. Uspenskin katedraalista löytyi kaksi ristiinnaulittua. 10


– Voitko toistaa, Mikko henkäisi. – Uspenskin katedraalista löytyi, Ari aloitti käskystä uudelleen, mutta Mikko keskeytti nopeasti: – Kyllä mä kuulin, en vain uskonut, et kuulinko oikein. – Siellä on vasta järjestyspoliisi paikalla ja paikka eristetty. Kaksi uhria, molemmat miehiä. Meillä on parikin kotikeikkaa kesken, joten voitko mennä suoraan Katajanokalle? Kulkematta lähtöruudun kautta? – Voin, Mikko totesi ja he lopettivat lyhyeen. Arilla riitti hommaa. Hänen päivystysvuoronsa oli alkanut pahimmalla mahdollisella tavalla, eikä kotiinsa kuolleitakaan voinut jättää hoitamatta. Laki kuolemansyyn selvittämisestä edellytti aina poliisin käyntiä ja perustutkimuksia, ellei kuolema tapahtunut sairaalassa. Sielläkin sen piti olla odotettavissa oleva, jotta lääkärin arvio riitti, eikä poliisin tutkimuksia tarvittu. Mikko katsoi toisessa kädessään möllöttävää bagelia ja totesi, ettei ollut enää nälkäinen. Tai ainakaan ruokahaluinen. Hän marssi tiputtamaan yhtä haukkua vaille kokonaisen bagelin biojäteastiaan. Mikko aavisti, ettei se tulisi maistumaan edes illalla. Todennäköisesti silloin taakkana olisi liikaa mielleyhtymiä aamuhetken ja sen välillä, mitä hän tulisi ortodoksisessa katedraalissa kohta näkemään. Mikko harjasi nopeasti hampaansa, pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja vilkaisi peiliin. Hillitty musta t-paita, jossa luki ”Rakas – Minusta on tullut pullukka” saisi kelvata. Eihän se tietenkään ollut kaikkein paras kirkkovaate, mutta hän ei millään raaskinut hiippailla vaatekaapille herättämään Ninaa. Mikko nappasi eteisen lipaston päältä virkamerkkinsä ja naulakosta väkivaltarikosyksikön sinisen liivin. Ase ja suojaliivit olivat taas töissä Pasilassa, hän ei ollut kovin aktiivinen niiden käytön suhteen. Ari sen sijaan oli kertonut tuntevansa olonsa alastomaksi ilman virka-asetta. Pääasiassa sen takia, että poliisi oli aina poliisi ja saattoi joutua vapaallakin tilanteeseen, johon oli pakko puuttua. Tai tilanteeseen, jossa oli mahdollista pelastaa 11


jonkun henki. Työvuorossa olevia poliiseja ei riittänyt kaikkialle, ja vapaalla oleva toimintakykyinen viranhaltija saattaisi oikeassa paikassa pelastaa monen päivän. Suomesta puuttui ainakin heidän itsensä mielestä tuhansia poliisin virkoja. Reilu kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Mikko käänsi BMW 328 Sporttinsa Uspenskin katedraalille johtavalle Rahapajankadulle. Järjestyspoliisin maija esti pääsyn kirkon pihalle, joka oli muutenkin jo melko täynnä poliisiautoja ja ambulansseja. Koska katu oli kapea ja täyteen pysäköity, Mikko avasi ikkunansa ja heilautti virkamerkkiään. – Huomenta, Vuori rikospoliisista. – Terve Mikko, tutunoloinen konstaapeli huikkasi, mutta Mikko ei muistanut jykevän kaverin nimeä. Heitä oli samassa talossa satoja. Mies seisoi sen verran sivuttain, ettei nimikylttikään erottunut. – Pääseekö parkkiin? – Jätä tuohon portinpieleen, konstaapeli viittasi kädellään. – Tekniikka kuulemma aikoo vielä etsiä renkaanjälkiä ulkoalueilta. Molemmat kääntyivät katsomaan pihan täyttäneitä hälytysajoneuvoja. Pelastuslaitoksen isot Scaniat, muutama poliisiauto sekä ambulanssilääkärin ja pelastuspäällikön uudenkarheat Mersut. – Tai mitä niistä on jäänyt jäljelle, konstaapeli lisäsi. – Saas nähdä, Mikko totesi jotain sanoakseen ja käänsi autonsa parkkiin pienelle levikkeelle parin metrin päähän. Mikko ei tiennyt tilanteesta vielä paljonkaan, mutta sen hän tiesi, että olisi rikospaikalla ensimmäisten väkivallan tutkijoiden joukossa ja näiden vanhin. Siispä hän seisahtui oven luona pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi ja kokosi mielessään täsmällisen tehtävälistan kaikesta, mitä hänen piti muistaa tehdä ja vielä oikeassa järjestyksessä. 12


Sen jälkeen vanhempi rikoskonstaapeli Vuori oli henkisesti valmis rikospaikalle, astui sisään järjestyspoliisin avaamasta ovesta ja saapui portaikkoon. Oven sisäpuolella oli laatikko kertakäyttöisiä suoja-asuja sekä kenkäsuojia. Mikko puki ne ylleen ja jatkoi ylöspäin. Kirkkosalissa oli kourallinen väkeä, tuttuja heidän talonsa rikospoliiseja, teknisiä tutkijoita sekä ambulanssilääkäri miehistöineen. He tekivät jo lähtöä toisille tehtäville. Täällä kirkossa ei ollut enää lääketieteen keinoin autettavia. – Huomenta Mikko, vanhempi rikoskonstaapeli Annika Ekström tervehti kirkkosalin ovella. Hän lähti johdattamaan kollegaansa turvalliseksi ja tekniikan puolesta tutkituksi merkittyä reittiä pitkin lähemmäs murhan uhreja. He pääsivät todellisille näköalapaikoille ja seisahtuivat noin kolmen metrin päähän kahdesta puisesta rististä, joista molemmista roikkui kuollut, murhattu mies. Tai ainakin Mikko olisi halunnut nähdä sen puolustusasianajajan, joka väittäisi syytetyn syyllistyneen vain pikaistuksissa tehtyyn tappoon tuomalla puiset kaksimetriset ristit ja naulapussin mukanaan. Mikko katsoi uhreja, joiden päällä oli jonkinlainen kankainen, violetin värinen vaate. Kummankin vaateparsi oli rinnan kohdalta auki ja molempien rintaan oli verellä kirjoitettu tunnistamattomia merkkejä. Kuin riimuja, jotka muistuttivat aavistuksen kyrillisiä kirjaimia, mutta eivät täysin niitäkään. Samoja merkkejä oli ristien yläosassa. – Hyvä. Mitä tekstiä rintoihin ja risteihin on raapustettu? Mikko kysyi. – Beats me, Annika totesi kansainvälisesti. – Eiköhän se selviä, Mikko virkkoi ja kiinnitti huomionsa uhrien päällä oleviin asuihin. Ne muistuttivat Jeesuksen käyttämää muinaista kauhtanaa. Mikko muisti lukeneensa, että sen ajan ihmisillä oli vain yksi vaatekerta, ja asun nimi taisi olla ihokas. Jeesuksen vaatteet oli aikoinaan arvokkaan kankaan takia arvottu sotilaiden kesken ristiinnaulitsemisen jälkeen. Nämä 13


miehet olivat saaneet pitää riepunsa, vaikka henki olikin mennyt. Maailma oli muuttunut ainakin sen verran. – Nuo asut ovat niin erikoisia, että niillä on varmaan joku symbolinen merkitys tässä kokonaisuudessa, Mikko sanoi ja Annika nyökkäsi. – Mahdollisesti väriä myöten. – Kuvat on jo tallessa ja sopivaa asiantuntijaa etsitään, Annika ilmoitti, kirjoitti jälleen uuden muistiinpanon ja lisäsi: – Kankaat laitetaan labraan sitten, kun saadaan kaikki valmiiksi ja ruumiit riisuttua. – Elikkä, toistaiseksi tunnistamattomat uhrit, Annika jatkoi. – Toinen sidottu ristiin ja kuristettu rautalangalla, toinen naulattu käsistä ja jaloista ja kasvot tuhottu jollain kovalla astalolla. Tekovälinettä ei ole löytynyt. Veriroiskeista päätellen tämä on kuitenkin samalla myös tekopaikka. – Onko henkilöllisyys selvinnyt? Mikko kysyi, vaikka arvasi, ettei ruumiita ollut vielä tutkittu edes henkilöpapereiden löytämiseksi. Tärkeintä oli ensin selvittää, pystyikö uhrin hengen pelastamaan ja sen osoittautuessa turhaksi turvata rikospaikka ja tutkinta. Hosuminen ei auttaisi sen puoleen tutkijoita kuin enää uhrejakaan. – Ei vielä. Annika pudisti päätään lievän epäuskoisena. Enkö minä juuri aloittanut sanomalla, että toistaiseksi tunnistamattomat uhrit, hän mietti, mutta ei sanonut sitä ääneen. Tietysti heidän kaikkien ajatukset harhailivat tämän näyn edessä lukemattomilla eri teillä. Ja syystäkin, hän ajatteli. Olisi ollut suurempi syy huoleen, jos tilanne ei olisi vaikuttanut heihin millään tavalla. – Ja lääkäri totesi jo molemmat kuolleiksi? Mikko varmisti. Yksikin vilkaisu riitti toteamaan asian täydellä varmuudella, mutta papereihin piti silti saada virallinen merkintä. – Kyllä. Sidotun ja kuristetun kuolinajan alustava arvio on kello 23 illalla ja tämän toisen vasta 04 aamuyöllä. Ajoissa on heittoa kumpaankin suuntaan, mutta uhrien kuolinajat poikkeavat varmuudella toisistaan useammalla tunnilla. 14


– Jännä juttu, Mikko totesi ja mietti jo kuumeisesti eri teorioita. Oli uskomatonta, että tekijä olisi viipynyt paikalla niin pitkään. Ehkä hän oli vain jättänyt kuolettavasti haavoittamansa uhrin kitumaan ja lähtenyt ensimmäisen murhan jälkeen. Uskomatonta oli myös se, miten parimetriset puuristit ja uhrit oli saatu tuotua kirkkoon keskellä Helsinkiä, vilkkaana kesäyönä, kun pimeääkin oli vain muutama tunti. Ja kenellä tänne oli edes pääsy, Mikko jalosti mietteitään, ja saman tien hänen pääkoppansa oli täynnä risteäviä ajatuksia. Henkilökuntaa oli kuultava, kameratallenteet hankittava, kuten myös televalvontatiedot lähitolpista. Hälytysjärjestelmä selvitettävä, uhrit siirrettävä oikeuslääketieteen laitokselle tarkemmin tutkittaviksi. Ja mikä tärkeintä, uhrien henkilöllisyys piti selvittää. Valtavasti asioita, joita ei yhtäkään saanut tyriä. Mikko muisti elävästi viime syksyisen juttunsa, jossa itsemurhapommittajan henkilöllisyyden selviämiseen oli mennyt päiviä. Nyt heillä oli sentään sormenjäljet, todennäköisesti myös muita tuntomerkkejä. Toisesta uhrista saattoi jopa ottaa melko siistin kasvokuvan median julkaistavaksi, ellei muu auttaisi. Ongelmia tuskin tällä kertaa tulisi, Mikko nyökkäsi itsekseen ja kääntyi Annikaa kohti. – Onhan meillä jo valokuvat uhreista? – Tekniikka hoiti sen ensimmäisenä, Annika vastasi ja mietti, kuunteliko Mikko ollenkaan mitä hän sanoi. Aivan kuin kotona oman miehen kanssa, yhtä hyvin olisi voinut puhua seinille. – Kuvat on uhreista ja vaatteista ja koko rikospaikasta kaikkine yksityiskohtineen. – Järjestä, että noi teksti- tai symbolikäppyröiden kuvat lähetetään Pasilaan ja toimitetaan jollekin alan asiantuntijalle, Mikko ohjeisti osoittaen puuristien yläosaan. Annika nyökkäsi. Mikon huomio kiinnittyi ristien edessä maassa oleviin kahteen pieneen ikoniin, jotka olivat omilla pikkiriikkisillä puisilla telineillä. Kummankin edessä oli aivan kuin tyhjä kynttilänjal15


ka, lukuun ottamatta jonkinlaista steariinin näköistä kovettumaa pohjalla. – Nämä analyysiin, Mikko ohjeisti ja osoitti jalustoja. – Onkohan tuossa poltettu jotain rituaalitulta?Hän ei jäänyt odottamaan Annikan vastausta vaan kysyi: – Onko meillä jo kuvat noista ikoneista? – On tietty, Annika vastasi ja huokaisi syvään. Kaikesta on, yksityiskohtineen. Aivan kuten jo äsken sanoin. – Koko rikospaikasta. Kuvia on satoja. – Ikoneillakin voi olla symbolista merkitystä, Mikko totesi ilmeisen. – Toki, Annika myötäili. – Nuo ovat kuulemma pieniä matkaikoneja. – Entäs nuo kolikot? Mikko huomasi, että ruumiiden ympärille maahan oli levitetty pieniä hopeanvärisiä kolikoita. – Kolmekymmentä hopearahaa, Annika selvensi. – Tai ainakin hopearahan näköisiä kolikoita. Juudas myi Jeesuksen tuosta summasta. – Tämähän menee mielenkiintoiseksi, Mikko huokaisi. Symboliikkaa ja murhaajan jättämiä merkkejä oli kaikkialla kuin Da Vinci -koodissa. Samassa hän tajusi oleellisen. – Missä henkilökunta on tällä hetkellä? – Tähän mennessä töihin ehtineet on koottuina toimistotiloihin, kryptaan ja eri poliisiautoihin. Odottelevat, että ehditään puhuttaa. – Erilleen? Mikko varmisti ymmärtäneensä oikein. – Kyllä, Annika vahvisti ja kysyi hieman hätäisesti: – Eikö olisi pitänyt? – Kyllä kai voidaan kohtuudella olettaa, että vaikka ollaan kirkossa, niin henkilökunta kuuluu epäiltyjen joukkoon, Mikko totesi ja mietti, miksi kirkon ja kirkollisväen olisi tosiaan pitänyt olla rikosepäilyjen ulkopuolella. Ei yhtään hyvää syytä. – Laadi mulle lista kuka on kuka, Mikko ohjeisti ja keskitti katseensa ristillä riippuviin uhreihin. Toisen kasvot olivat ko16


keneellekin rikostutkijalle paha näky. Aivan kuin joku olisi käsitellyt niitä lihamyllyllä. Saattoi kieliä valtavasta vihasta. Oliko kyseessä rituaalimurha, ehkä saatananpalvojien äärimmäinen isku kirkkoa vastaan? Mikko kohautti olkapäitään ja päätti, että oli liian aikaista arvella ja ajatella ylipäätään yhtään mitään eri vaihtoehdoista. Nyt piti kerätä faktat sekä puhutella silminnäkijät ja henkilökunta. Ajatella ehtisi sitten myöhemmin. – Kuka uhrit löysi? – Kirkon vahtimestari, joka tuli aamulla ensimmäisenä työpaikalle. Annika selasi muistilehtiötään, johon oli raapustamassa Mikolle listaa kirkon väestä. – Nimi on Nicusor Saarenaho. – Nicusor? – Jep, katsoin henkkarit. Nuorukaista ei ole voitu jututtaa. Ambulanssilääkäri määräsi rauhoittavia ja sairaalaan tarkkailtavaksi, aika pahassa shokissa. – Ei sen takia, että olisi tappanut nuo kaksi? Mikko varmisti. – Se mitä me tiedetään tähän mennessä varmaksi tukee sitä, että Nicusor tuli aamun ekalla lautalla kotoaan Suomenlinnasta ja löysi kaksi ristiinnaulittua miestä. Sen sanottuaan Annika ojensi Mikolle muistivihostaan irti repäisemänsä lapun, johon oli kiireisen näköisin kirjaimin raapustettu: Kirkkoherra isä Mikael, omassa toimistossaan. Antero Hakkarainen, pappi, istuu autossa odottamassa. Aleksi Sidorov, pappi, toimistossa. Heikki Karjalainen, pappi, ei ole vielä tullut töihin. Hannes Virolainen, pappi, tunnetaan nimellä isä Herman, istuu kryptassa. Valtteri Forsell, kanttori, ei ole tulossa töihin ennen kymmentä. Tatjana Kallio, kanttori. Larissa Sidorov, siistijä, papin vaimo, istuu toimistossa odottamassa. 17


Kirsi Ivanova, myyntipöydän työntekijä, kutsuvat tuohuspöydän myyjäksi, yhdessä poliisiautossa. Catarina Ylinen, sihteeri, istuu omassa toimistossaan. Cassandra Luoma, turistimyynnin vastaava, ei ole tullut vielä töihin. Lisäksi useampi pappi ja diakoneja, mutta he eivät ole työvuorossa tänään. – Kiitos, Mikko sanoi Annikalle. Eipä alkanut aamu hyvin, hän ajatteli synkeästi, vilkaisi uhreja ja lisäsi mielessään, että ei tietenkään teilläkään. Piruparat. Hän päätti lähteä ensin jututtamaan katedraalin kirkkoherraa, joka löytyisi omasta toimistostaan, missä ikinä se sitten olikaan. – Tätä tietä, Annika luki Mikon ajatukset ja lähti reippaasti edellä. Mikko ohjattiin sisään pelkistetysti sisustettuun toimistoon. Katon kullatuista kupoleista ei ollut täällä merkkiäkään. Kuudenkymmenen ikäinen harmaapartainen mies mustassa, koruttomassa papin arkipuvussa istui toimistopöytänsä takana. Nurkassa roikkui värikkäitä papinpukuja, erivärisiä viittoja. Vasemmalla seinällä näkyi suurikokoinen ikoni, jossa nainen piti lasta sylissään. Taisi olla Neitsyt Maria Jeesus sylissään, Mikko pohti. Mies näpräsi kännykkäänsä, mutta kohotti katseensa valppaasti Mikon astuttua ovesta. Toivottavasti ei tviittaile mihinkään, Mikko hymähti mielessään pysähtyessään pöydän eteen, nykyään ei kerta kaikkiaan voinut tietää, edes papeista. – Isä Mikael, mies esittäytyi nousten tuolistaan. Viehättävää, Mikko ajatteli, mutta sanoi: – Haluaisin mielelläni koko nimen. – Tietysti, isä Mikael naurahti ja ojensi kätensä. – Mika Kantokoski.

18


Mikko tarttui siihen ja esittäytyi itsekin: – Mikko Vuori, Helsingin rikospoliisin väkivaltayksikkö. Parin ravistuksen jälkeen kättely pysähtyi paikoilleen. Aivan kuin pappi olisi odottanut Mikon tekevän jotain, mihin hän oli asemassaan tottunut. Ehkä pussaavan kämmenselkää kuin mafiaelokuvissa, Mikko pohti. Hän veti kuitenkin kätensä vaivihkaa irti ja jatkoi sujuvasti: – Minulla on esitettävänä muutamia erittäin tärkeitä kysymyksiä. – Olkaa hyvä ja istukaa. Isä Mikael viittasi puutuolia Mikon takana ja istui itse omalle paikalleen. – Autan tietysti poliisia kaikin keinoin, mutta en ymmärrä, mitä on tapahtunut. Ovella tapaamani poliisit vaikuttivat äärimmäisen vakavilta. Mikko istui alas ja mietti, oliko kovan tuolin tarkoitus olla osa kilvoittelua. Samalla hän tajusi, että viranomaiset olivat olleet paikalla jo ennen kuin suurin osa työntekijöistä, jotka oli saapuessaan ohjattu vain odottamaan eri paikkoihin ilman suurempia selityksiä siitä, mitä oli tapahtunut. Mikko tuli ajatelleeksi, että uhrit saattoivat hyvinkin olla myös kirkon työntekijöitä, jotka oli yllätetty työpaikaltaan. Kukaan ei vielä tiennyt. Tuntui, että kysyttävää oli aivan valtavasti, mutta niinhän se aina oli murhajutuissa. Ongelma olisi ollut, jos ei olisi keksinyt mitään kysyttävää. – Kyse on murhasta, itse asiassa kahdesta murhasta, Mikko aloitti. Isä Mikael henkäisi, teki ristinmerkin kädellään ja vaikutti järkyttyneeltä. Mikko mietti, miksi niin ylipäätään tehtiin, muttei aikonut kysyä niin vähäpätöistä asiaa ensimmäiseksi. Tai ainakin asiaankuulumatonta. – Täälläkö? kirkkoherra sai kysyttyä hiljaisella äänellä. – Täällä, Mikko nyökkäsi, mutta ei mennyt vielä yksityiskohtiin. – Kuka? Tarkoitan ketkä? Olivatko he meidän väkeä? Ei kai isä Andreas? 19


– Emme tiedä vielä, Mikko sanoi totuudenmukaisesti mutta ajatteli, että hänelle esitettyjen kysymysten aika alkoi olla lopussa. Homman piti mennä eteenpäin ja nimenomaan hänen, poliisin, ehdoilla. Hän painoi mieleensä tulevan jatkokysymyksen siitä, miksi isä Andreas olisi ollut potentiaalinen murhattava. – Mikä isä Andreaksen oikea nimi on? – Antero Hakkarainen, isä Mikael vastasi. Mikko vilkaisi Annikalta saamaansa lunttilappua. – Hän istuu käsittääkseni täysissä ruumiin ja sielun voimissa odottamassa poliisin puhuttamista. Kaikkien kanssa jutellaan. – Aivan, tietysti, sehän on selvä, isä Mikael myötäili, puristi kämmeniään yhteen ja lisäsi melko irrationaalisesti: – Meillä on tänään neljät häät. – No niitä täytyy nyt siirtää, Mikko huokaisi ja päätti alkaa esittää omia kysymyksiään pidemmittä viiveittä. – Kirkko on tietysti suljettu rikospaikkatutkimusten ajan. – Ymmärrän, isä Mikael myönteli. – Kauanko niissä menee? – Noiden mietteiden aika on myöhemmin, Mikko sanoi topakasti ja teki ensimmäisen oikean kysymyksensä: – Keillä kaikilla on pääsy katedraaliin ja miten tänne kuljetaan, avaimilla vai kulkutunnisteilla? – Avaimilla, tosin kulunvalvontajärjestelmän hankkimisesta on ollut puhetta. Hienoa, Mikko ajatteli. Olisikin ollut liian helppoa, jos se olisi jo asennettu ja olisi voinut vain katsoa koneelta, kuka oli tullut ja mennyt milloinkin. – Keillä kaikilla on avaimet? – Kaikilla papeilla tietysti, isä Mikael aloitti. – Sihteerillä, kanttorilla, tuohuspöydän hoitajalla, huoltomiehillä, diakoneilla, niin ja tietysti vahtimestarilla. – Kaikilla on omat avaimet? 20

Profile for Myllylahti Oy

Tero Somppi: Katedraalimurhat / Lukunäyte  

Tero Sompin kahdennessatoista jännitysromaanissa erikoinen kaksoismurha punoutuu ortodoksisen kirkon symboleihin ja tapoihin. Sompin asiantu...

Tero Somppi: Katedraalimurhat / Lukunäyte  

Tero Sompin kahdennessatoista jännitysromaanissa erikoinen kaksoismurha punoutuu ortodoksisen kirkon symboleihin ja tapoihin. Sompin asiantu...

Advertisement