Page 1

2


SINI HELMINEN

KAARNAN KÄTKÖSSÄ Väkiveriset 1: Metsän kirja

Myllylahti Oy Espoo 3


www.myllylahti.fi

© Sini Helminen ISBN 978-952-202-795-5 (Sidottu) ISBN 978-952-202-818-1  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4


Inarin enkeleille; te autoitte puhaltamaan Tuulian henkiin.

5


6


Millaiseksi kuvittelet äänen, jonka jälkeen elämäsi on ohitse? Kumisevat tuomion kellot, pamahtava laukaus tai kenties auton jarrujen raastava kirskuna, joka kuuluu aivan liian myöhään. Viimeinen heikko kuiskaus rakkaan ihmisen huulilta. Lempeä mutta lakoninen diagnoosi, joka kaikuu desinfiointiaineella kyllästetyillä käytävillä. Ääni, joka päätti minun elämäni, oli liian tuttu ja iloinen, jotta olisin osannut varoa. BLING. Olet saanut viestin. Laskin psykologiankirjan sivuun ja kurottauduin kohti uutta iPhoneani. Yksi sipaisu ja ruutuun ilmestyi kuva. Hahmot olivat sumeita ja kamera heilahtanut. Kahdet ihmiskasvot sulautuivat yhteen, huulet ahnehtivat toisiaan, kastanjanruskeat ja mustat hiukset lomittuivat. Kuva oli niin huono, että se olisi voinut esittää keitä tahansa. Mutta minä tunsin jokaisen piirteen Artun ihosta, jota vasten olin niin monesti painautunut, Erikan jokaisen hiuskiehkuran, joiden väri oli peräisin samasta purkista kuin minunkin, ja joiden ympärille sormeni olivat kietoutuneet kaikkina niinä kertoina, kun olimme pienenä letittäneet toistemme hiuksia. Silmänräpäys, ja Pinja Oksasta, suosittua kympin tyttöä ja Artun tyttöystävää, ei enää ollut.

7


Luku 1

Gaudeamus igitur Kuohuviini maistuu karvaalta kielelläni, ja minun tekisi mieli sylkäistä se pois. Ympärillä herkeämättä tarkkailevien setien ja tätien katseiden alla en kuitenkaan voi niin tehdä. Väännän vaivalloisesti irvistyksen hymyksi. ”No saiskos nährä sitä toristusta?” ukki kysyy veitikkamaisesti. ”Montakos ällää neiti kirjotti?” Äiti kröhähtää. ”Kahvi alkaa olla valmiina. Mitä jos siirryttäisiin pöytään?” Äidin poskipäille lehahtavat punaiset laikut. Tätä ylioppilastodistusta ei ole asetettu juhlapaikalle kaapin päälle, vaan se on kätketty tarkasti piirongin laatikkoon. Puristan tiukasti viinilasia, ja pääni on täynnä ikävää huminaa. Ei olisi pitänyt kulauttaa ensimmäistä lasillista niin nopeasti, nyt on pakko täyttää pikari uudestaan loppujen sukulaisten kanssa kilisteltäväksi. Hälinää ja tuolien narinaa, kun koko Oksasten klaani istuutuu kahvipöydän ääreen. Etäisempiä sukulaisia ei ole kutsuttu, vain ne, jotka on aivan pakko. Niin paljon juhlimisen aihetta ei ole. Etukäteen äiti suunnitteli ainakin viittäkymmentä juhlavierasta. Niin äiti suunnitteli myös viittä ällää ja jatkopaikkaa samassa lääketie8


teellisessä, jota isäkin on käynyt. Haluaisin näykkäistä nopeasti jonkin pullanpalan ja sitten karata huoneeseeni, mutta leikkaan vapisevin käsin ensimmäisen kakkupalan ja pinnistän huuleni kivulloiseen kestohymyyn. ”Mihinkäs meinaat jatkaa, Pinja?” Tuula-täti utelee kahden kakkupalan välissä. Äiti luo minuun hätääntyneen katseen. Muussaan lusikalla kakkua lautasellani. ”Mä en oikein tiiä vielä”, sanon epäröiden. ”Varmaan mä pidän vähän taukoa ja mietin.” ”Kyllä sitä noin fiksun tytön kannattaisi heti jatkaa opiskelemaan”, Tuula-täti kommentoi tyytymättömänä ja ryystää kahvia. ”Haluaako kukaan lisää mokkapaloja?” äiti kysyy kiireesti. ”Kalevi, hakisitko lisää kuohuviiniä kellarista?” Nurkkaan piiloutunut isä nostaa katseensa älypuhelimestaan ja rypistää otsaansa, mutta nousee kuitenkin ylös. ”Mutta Pinja, tiedän kyllä mitä puhun, opiskeluja ei kannata lykätä”, Tuula-täti jatkaa sitkeästi. ”Itse en sitten koskaan päässyt mihinkään, kun Aada tuli, eikä sitä koskaan tiedä –” ”Annahan nyt likan olla”, ukki keskeyttää hyväntahtoisesti. ”Nuoret ovat nuoria. Milloinkas sitä voi remuta jos ei nuorena?” Ukki iskee silmää. ”Varmaan sinulla on tänään melkoiset pirskeet tiedossa.” Kurkussani tuntuu polttava pala. Kännykkäni on piipannut jo kymmenisen kertaa, mutta enää en uskalla avata yhtäkään viestiä, en enää sen yhden jälkeen. Tyy9


dyn kohauttamaan harteitani ja annan ukin kuvitella mitä haluaa. ”Vieläkös olet sen pojan kanssa?” kuuluu pöydän päästä isotäti Eijan pistävä ääni. ”Sen – mikä sen nimi nyt olikaan – Aatun vai Artun vai mikä se nyt oli?” Sisälmykseni muuttuvat jääksi. Tuijotan kattolamppua ja yritän olla räpyttämättä silmiäni, joita pistelee ilkeästi. ”En.” Tuntuu kuin kakkupala olisi leivottu lasimurskasta. Rukoilen, ettei kukaan jatka aiheesta, tai muuten en kykene olemaan tässä huoneessa enää sekuntiakaan. ”Parempi ettei vakiinnuta vielä tuossa iässä”, äiti kommentoi jäykästi. ”Kyllähän noita kolleja riittää kujilla”, isotäti Eija pihisee ja päästää äänekkään naurunkiherryksen. ”Noin nätille tytölle ainakin. Selvästi olet pyöristynyt oikeista paikoista sitten viime näkemän.” Olen huomaamattani pompannut pystyyn. Lusikka putoaa kädestäni kalahtaen kakkulautaselle. ”Mä meen auttamaan isää kellarissa.” Pakotan ääneni pysymään tasaisena ja askeleni vakaana, kun hoipun ulos huoneesta. Heti kun pääsen ovesta näkymättömiin, romahdan lattialle välittämättä siitä, tahraanko juhlia varten teetätetyn satiinihameeni. Silmäkulmiin iskee kuuma kosteus, jonka pyyhkäisen vihaisesti pois. Käteni nostavat kuin tahtomattani kasvojeni eteen iPhonen, jonka tuttua taustakuvaa en voi olla tuijottamatta. Siinä on tumma polkkatukkainen tyttö suu nau10


russa, hän istuu komean leveäharteisen pojan sylissä. Pojalla on kastanjanruskeat hiukset ja hymykuoppa leuassa, juuri sellainen, johon voi pistää sormensa ja saada maailmasta kiinni. Pojan käsivarret ovat kietoutuneet tottuneesti tytön vyötärön ympärille. Siinä olemme minä ja Arttu, niin kuin olin kuvitellut, että olisimme aina. Kuva sumenee mielessäni, ja äkkiä näen itseni tilalla toisen tytön, saman korpinmustan tukan mutta Erikan täyteläisinä kiharoina. Sitä kuvaa en ole avannut uudestaan, mutta jokainen yksityiskohta on kuin tatuoitu muistiini. Yritän sytyttää vihani pettureita kohtaan, olla vihaamatta itseäni, vaikka tiedän, että tapahtunut on minun oma vikani. Se oli penkkaripäivän ilta. Kaikki abit olivat halunneet juhlia, mutta minä olin jäänyt kotiin lukemaan psykologiaa, en ollut välittänyt Artun aneluista ja suostuttelevista käsivarsista olkapäilläni. Sen sijaan olin kuunnellut sitä pientä nalkuttavaa ääntä pääni sisällä, joka kuulosti hieman äidiltäni ja vauhkosi kuinka tärkeää on käyttää hyödyksi lukuloman jokainen hetki. Jos en tekisi kaikkeani, en saisi haluamiani arvosanoja, en saisi yliopistopaikkaa. Juhlia ehtisin myöhemminkin, sitten kun päässäni olisi hiellä ja peräpukamilla ansaittu valkolakki. Sitä paitsi kaikki muut vuosikurssillani olivat jo täyttäneet maagisen kahdeksantoista, en tahtonut seisoa baarin ovella Erikan ja Artun riippakivenä. Minkä minä sille voin, että opettajaäitini on pilannut elämäni laittamalla minut vuotta muita aiemmin kouluun? Arttu kyllä yritti inttää, että pääsisin sisään muiden siivellä tai saisin 11


jostain väärennetyt paperit. Minä vastasin ei. Miten katkerasti sitä voi katua kahta pientä kirjainta. Ei. Olin sanonut ”ei” liian monta kertaa. Kun Artun kädet olivat vaeltaneet paidanhelmani alle. Kun suudelmat sohvalla olivat käyneet liian kiihkeiksi. Mistä sitä voi tietää, milloin eet ja iit ovat kasautuneet niin suureksi vuoreksi, ettei sitä voi enää ylittää? En palaa enää kahvipöytään. Siellä istuu joku kivikasvoinen tyttö satiinisessa juhlamekossa ja nyökkäilee kohteliaasti Tuula-tädille ja isotäti Eijalle ja kaikille muille korppikotkille, mutta se en ole minä. Annan onnitteluiden, uteluiden ja toivotusten valua yltäni minua koskettamatta, ja viimein käteni jää hervottomana roikkumaan siihen, mihin viimeisenä hyvästellyt kättelijä on sen jättänyt. Kakku on kadonnut jonnekin, isän siistiin harmaaseen solmioon on ilmestynyt punaviinitahra, ja äidin huolellisesta kampauksesta putoaa pieni hiuskiehkura, kun hän kasaa likaisia kahvikuppeja tiskipöydälle. Havahdun itseeni vasta kun tunnen nykäyksen sormessani. ”Pinja?” kysyy arka ääni. Edessäni seisoo Annastiina punaisessa rimpsumekossa ja rutistaa tiukasti iänikuista nuhjuista pupupehmolelua. ”Tuletko katsomaan Joutsenprinsessaa minun kanssa?” BLING. Samassa iPhoneni piippaa taas ja huomaan puristavani sitä käsissäni yhtä tiukasti kuin Annastiina unileluaan. Vilkaisen kännykkääni ja sitten Annastiinaa, joka tuijottaa minua yhä anovasti. ”Totta kai.” Nousen seisomaan pudistaen hameen12


helmojani, laitan puhelimeni äänettömälle ja sujautan sen salavihkaa kukkamaljakkojen taakse. Yksi niistä on täynnä sysipunaisia, glitterillä koristeltuja ruusuja. ”Tuleeko Pupulikin?” Annastiina nyökkää. Muutaman kuohuviinilasin jälkeen äänekkäiksi muuttuneiden tätien käytös on selvästi säikäyttänyt viisivuotiasta. Seuraan pikkusiskoani olohuoneeseen ja avaan taulutelevision. Joutsenprinsessa odottaa kotelossaan valmiiksi dvd-soittimen päällä; se on Annastiinan suosikki. Asettaudun sohvalle välittämättä siitä, ryttäänkö vaivalloisesti silitetyt hameenhelmani, ja tunnen pikkusiskoni asettuvan lämpimäksi keräksi vierelleni. Ruutuun ilmestyy kirottuja prinsessoja, polvihousuisia prinssejä ja paha velho, joka saa Annastiinan rutistamaan tiukemmin kättäni. Näytöllä pyörivät tanssiaiset. Prinsessojen pitkät leningit muuttuvat mielessäni lyhyemmiksi ja trendikkäämmiksi, kruunujen sijaan juhlijoiden päässä hohtavat lumivalkoiset lakit. Siellä minäkin olisin voinut olla. Minun olisi kuulunut olla, tanssimassa ja juomassa ja nauramassa, ylläni äidiltä salaa ostettu seksikäs cocktailmekko ja käsipuolessa Arttu, pitkänä ja komeana mustassa puvussa. Riisuin ylioppilaslakin heti kun pääsin pois lakitusseremoniasta ja jätin sen isän bemarin takapenkille. En koe ansainneeni sitä. Sen kohtalokkaan penkkari-illan jälkeen en koskenut yhteenkään oppikirjaan. En olisi halunnut osallistua kokeisiinkaan, en istua taas kuutta piinaavaa tuntia tuijottamassa Artun selkää, joka yhtäkkiä oli liian kaukana koskettaa. Äiti ei kuitenkaan otta13


nut sitä kuuleviin korviinsa. Hän pakotti takin päälleni, ajoi minut kerta toisensa jälkeen koulun eteen ja tyrkkäsi minut koesalin ovelle. Sain lopulta raavittua kokoon muutaman c:n ja m:n, mutta siinä ei ole mitään ylistäen kiitettävää. Sellaisella ylioppilastodistuksella ei pyritä lääketieteelliseen. En edes tiedä, haluanko sinne enää. Tulevaisuutta on vaikea ajatella, kun pää on täynnä menneisyyttä, enkä halua mitään enempää kuin saada sen kaiken takaisin. ”Pinja!” kaikuu äidin ääni terävästi, kun hän pistää päänsä olohuoneeseen. ”Vaihda heti se juhlamekko pois! Kohta Annastiina on tahmannut sen ja se on ihan pilalla.” Vilkaisen rytistynyttä satiinihelmaa, josta erottuvat heikosti pienet tummat sormenjälkien läiskät. ”Okei, okei”, mutisen, ja äidin pää katoaa oviaukosta. ”Ansku?” yritän tavoittaa pikkusiskoni huomion, ja Annastiina irrottaa vastahakoisesti katseensa taianomaisesta ruudusta. ”Olisiks sä kiltti ja auttaisit tän vetoketjun kanssa?” Käännän selkäni ja tunnen pienet lämpöiset sormet niskassani, ne tunnustelevat tottelevaisesti vetokoukkua. Annastiinan hengitys muuttuu tiheäksi keskittymisestä, mutta ohut satiini jää silti melkein heti vetoketjun väliin. ”Varovasti.” Vihdoin tunnen nykäisyn ja viileän ilman pistelevän paljasta ihoani, hennon pehmeän kosketuksen kulkevan pitkin selkääni. Lihakseni jännittyvät, kun pienet 14


sormet sivelevät pitkiä röpelöisiä arpia, jotka yhä tuntuvat välillä aroilta, vaikka isä väittää, ettei se ole lääketieteellisesti mahdollista. Suljen silmäni ja yritän kuvitella, että sormet ovat Artun. Kuvitella hetken, että olisin voinut antaa hänen yhtä luottavaisesti avata mekkoni ja paljastaa itseni hänelle. Että hänen silmänsä olisivat olleet kuin viisivuotiaan lapsen ja ottaneet näyn yhtä luonnollisena ja kauniina.

15

Kaarnan kätkössä lukunayte  

Lukunäyte Sini Helmisen kirjasta "Kaarnan kätkössä". Suomalaista mytologiaa, jännitystä ja romantiikkaa yhdistelevä Väkiveriset-sarja punou...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you